Trump: syyllinen kaikkeen

Mikäli valtavirtamedian toimittajat antautuvat joskus pohtimaan, miksi esineet putoilevat, junat myöhästelevät, linnut jäätyvät kesken lennon talvella ja miksi sattuu niin sanottuja väkivaltaisia räjähdysonnettomuuksia, on syyllinen heidän mielestään varmasti – Trump!

Donald Trumpista on tehty syntipukki aivan kaikkeen.

MTV3 esitti äskettäin toimittaja Mari Karppisen tekaiseman dokumentin Trumpin Amerikka – Jakautunut kansa, jota Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Yrttiaho kiitteli arviossaan ”visuaalisesti tyylikkääksi”.

Mitään älyllistä ohjelmassa ei kiiteltäväksi ollutkaan. Omasta mielestäni ei ole myöskään kovin tyylikästä murjoa jatkuvasti Donald Trumpia Yhdysvaltain väitetyistä ”kahtiajaoista”.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että nuo paljon parjatut kahtiajaot niin Amerikassa kuin Euroopassakin eivät johdu kansallismielisyyden noususta eivätkä kansanvaltaisesti valituista johtajista.

Kansallismielisyyden nousu ei ole syy kahtiajakoihin vaan seuraus niistä. Syyt yhdysvaltalaisten jakautumiseen eri leireihin luotiin jo Obaman aikana. Pääsyy on Yhdysvaltoihin virrannut maahanmuutto, joka on jakanut mielipiteet kahteen leiriin myös kantaväestön piirissä.

Näin on toteutunut professori Robert Putnamin näkemys, että monikulttuurisissa yhteiskunnissa epäluottamusta ei synny vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välille, vaan ennen pitkää myös kantaväestön omat rivit repeävät, ja yhteiskunnallinen luottamuspääoma sulaa pois.

Muita syitä kahtiajakoihin ovat pitkään jatkunut velkaantuminen ja taloudellinen kurjistuminen. Yhdysvaltain suurin velkoja on Kiina, joka on kaapannut myös suuren osan työpaikoista. Niitä on virrannut muihinkin Kaukoidän halpamaihin.

Ja nyt toimittajakunta syyttää kaikesta yhtä miestä: Donald Trumpia.

Trump ei ole oire eikä tauti vaan parhaimmillaan lääkäri. Hänen kaudellaan talous on saatu taas nousuun ja työttömyys laskuun, ja Yhdysvaltain etelärajaa tukitaan laittomalta maahantulolta ansiokkaasti.

Väitteessä, että Yhdysvaltain kahtiajako on Trumpin syytä, syiden ja seurausten suhteet menevät sekaisin kuin väitteessä kesäisen jäätelönsyönnin ja hukkumakuolemien keskinäisestä vaikutusyhteydestä. Mitä enemmän palokuntaa, sitä suuremmat vahingot.

Mikä Dallasissa koukuttaa?

Jenkkilä on monille tuttu Disneylandista ja Dallasista. Kuulun siihen sukupolveen, joka katseli TV-sarja Dallasia teini-ikäisenä, siis juuri silloin kun ihmisiä huvittivat lukiokomediat, perhedraamat ja valmiiksi nauretut. Myös nykynuoret rakastavat stereotyyppisiä draamasarjoja, sillä ne katalysoivat aikuisten maailmaan siirtymistä.

Ensimmäisen kerran Dallasin esittäminen päättyi Suomessa kuudenteen tuotantokauteen ja näyttämönä toimineen karjatila Southforkin drastiseen tulipaloon. Käynnistyttyään uudelleen kuin vanha Foordi se päättyi toisen kerran vuonna 1991 J.R:n kohottaessa Coltin ohimolleen ja laukauksen kajahtaessa...

Postmodernina aikana mikä tahansa kauan sitten hylättykin idea voi herätä uudelleen henkiin, niin kuin nyt Dallas, joka on taas täällä. Sarja oli Suomessa huippusuosittu, sillä sen tapahtumat sijoittuivat ydinperheen ympärille. Rikkauden ja moraalisen rappion kytkös koukuttaa, aivan niin kuin saksalaisissa poliisisarjoissa, joissa rikos sijoitetaan aina niin sanottuihin varakkaampiin piireihin, ja työväenluokkaiset naapurit avittavat hyviksenä toimivaa demarikomisariota saamaan pahikset kiinni.

Samaan tapaan myös Dallas todistaa taviksille, että niin sanottujen hyväosaisten elämä onkin läpikotaisin valheellista. Siten se sovittaa yhteiskunnallisia konflikteja ja pelastaa perjantai-illan ahdistukselta.

Pääosaa sarjassa näytteli moraalinen pahe. J. R. Ewing oli ahne ja juonitteleva öljyparoni, joka kävi vieraissa. Hänen vaimonsa puolestaan kärsi alkoholismista ja eli korviaan myöten valheessa. Bobby taas kuvattiin veljensä vastakohtana kontrastin luomiseksi. Muutoinkin roolit oli mietitty vastaamaan niin sanotun ydinperheen mallia, jossa kaiken asian arviointiperuste on raha. Fiksuimmat hymyilivät vinosti Dallasin esinemäisyydelle, mutta suuri osa katsojista otti sarjan todesta.

Dallasin henkilöihin oli helppo samastua. Yksi kiehtovuutta lisäävistä tekijöistä oli se, että aidoimmalta, todellisuudentajuisimmalta ja johdonmukaisimmalta vaikutti J. R., joka samalla oli pahuuden henkilöitymä. Tästä johtuva kognitiivinen ristiriita aiheutti paljon puhetta busseissa, pihamailla ja työpaikoilla. Se vei mennessään myös lehdistöä, jossa pohdittiin, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu. Dallasista tuli osa intersubjektiivisuutta, ja siihen viitaten todisteltiin, miten televisiosta on tullut sosiaalinen välttämättömyys, jonka katsojarituaaleihin osallistuminen on sosiaalisen toimintakyvyn ehto. Muuten ei tiedä, mistä työpaikkojen kahvihuoneissa rupatellaan. Nykyään samassa asemassa taitaa olla Facebook ja internet.

Dallasin jaksot jätettiin ratkaisujen osalta aina taktisesti kesken, millä varmistettiin katsojien paluu kuvaruudun ääreen joka perjantai. Muutamat urkkivat USA:sta, mitä siellä jo nähdyissä esityskausissa on tapahtunut. Rooleja ja juonta kirjoitettiin näyttelijäsopimusten mukaan, mikä selittää ennakoimattomat juonenkäänteet. Joku päärooleissa olleista taisi kuollakin kesken sarjan, jolloin pyörimään laitettiin kuolemantapausten varalta laadittu korvausjakso, jossa roolihahmo todellakin kuoli.

Bobby Ewing puolestaan menehtyi TV-sarjassa mutta tuotiin uudestaan näyttämölle, kun nimi saatiin näyttelijäsopimukseen. Hänen kuolemansa selitettiin pois kuvaamalla se hänen entisen vaimonsa uneksi, ja tätä sanottiin retroaktiiviseksi juonijatkumoksi.

Itse sarja on nyt retroa. J. R. ja Bobby ovat mukana rypistyneinä ja isoisäsukupolveen kuuluvina. Ikuisen paluun kiertopulkkakyyti osoittaa, että kaikki merkityksellinen luotiin jo 1980-luvulla. Tuosta asti olemme eläneet melko samanlaisessa maailmassa, mikä on tehnyt mahdolliseksi vanhojen ideoiden kierrätyksen. Myös musiikkibisnes elää toistosta. Vain Abban henkiin herättäminen puuttuu.

Sikäli kuin Dallasin katsojasuhde yhä toimii, se todistanee, että ihmiset haluavat kokea olevansa elossa. Sarja tarjoaa kollektiivisen vanhenemiselämyksen, aivan niin kuin The Rollings Stones, joka aina jaksaa nousta esiintymislavalle.

Dallasilla oli myös kilpailija 1980-luvulla: TV-sarja Dynastia. Siihen oli sijoitettu myös yksi homohahmo, joka oli rikkaan päähenkilön playboy-poika. Niinpä sarjaa karsastivat monet, eikä se saanut Dallasin veroista suosiota. Dynastian homopoika olikin ensimmäisiä TV-sarjoihin käsikirjoitettuja homoja ja sellaisena tietenkin tavattoman stereotyyppinen. Muiden roolihahmojen suhtautuminen homoon kuvattiin perin ahdistuneeksi, ja hahmo otettiinkin mukaan lähinnä luonnon kostoksi kapitalistiselle tyranniperheelle. Ainakaan poliittisesti korrektia homoseksuaalisuuden esittäminen ei ollut.

Muutamat Dallasin tähdet sanoivat 1980-luvun lehtihaastatteluissa elävänsä yksityiselämässäänkin TV-sarjasta tuttuun tapaan. Sarjan näyttelijäntyö oli melko kökköä, mutta asiaa pehmentää ehkä juuri se, että näyttelijät siirsivät todellisen elämänsä suoraan karakteereihinsa. Näin Amerikassa. Missä siis on toden ja mielikuvituksen raja?

Sarjan pian jatkuessa saa nähdä, mikä raha menee taas kenenkin kanssa lakanoiden väliin.

Muutoin maailma on toki muuttunut, ja Amerikka on täällä. Southfork on kuin Euroopan unioni: Pankkiparonit johtavat, Pamelat hoitavat kulttuurin ja Sue Ellen talouselämän. Ho ho hoo.

Uncle Samin kansainvälisyysoppitunti

Jokaiselle nettinörtillekin on kai ollut alusta pitäen selvää, että kilpailun älypuhelimien käyttöjärjestelmistä voittaa ennen pitkää jokin tietokonepuolella toimiva taho, eli käytännössä Microsoft, Apple tai Google (omalla Androidillaan). Siksi myöskään Nokian siirtyminen Windowsiin ei ole mikään ihme.

Kuluttajat puolestaan ovat äänestäjiä, jotka valitsevat kaiken ainoastaan omaa etuaan ajatellen. Yritysten pitää mukautua siihen aivan niin kuin poliitikkojenkin. Eikö olekin mukavaa? Näin päästään varmasti kokonaisuuden kannalta parhaaseen lopputulokseen...

Itse tosin epäilen, että viimeistä sanaa myöskään käyttöjärjestelmien kilpailussa ei ole sanottu. Avoimen lähdekoodin järjestelmät ja ohjelmat ovat tulevaisuudessa varmasti vahvoilla, eikä patenttejaan panttaavilla ole muuta kuin menetettävää. Ei ole siis outoa, että monet muutkin epäilevät liitosta koituvia hyötyjä. Eniten kärsii sellainen kuluttaja, joka on juuri ostanut 500 euroa maksavan N8:n tai jonkin muun huippumallin, sillä Nokian oman Symbian-käyttöjärjestelmän siirtäminen taka-alalle merkitsee tuotekehittelyn lopettamista, päivitysten huonontumista ja asiakkaiden jättämistä oman onnensa nojaan. Tämä näkyy varmasti laitteiden kysynnässä.

Se, että Nokia hautaa Symbianinsa, noudattaa markkinoiden lakia. Mutta sen ei tarvitsisi automaattisesti merkitä, että tuotekehittely siirtyy pois Suomesta. Pikemminkin voisi kysyä, suomalaistuuko Microsoft, kun ohjelmistojättiläinen onnistuu kerrankin haalimaan kumppanikseen jonkin merkittävän laitevalmistajan, jolla on ainakin toistaiseksi markkinajohtajan asema.

Julkisen sanan tunnelmiin tutustumalla vaikuttaa kuitenkin, kuin kysymykseen olisi jo vastattu. Tiedotusvälineet, poliitikot ja niin sanotut analyytikot eli pörssiporvarit näkevät asian lähtökohtaisesti niin, että tämä on menoa: Nokian menoa ja työpaikkojen lähtöä Suomesta.

Miksi sitten asioihin suhtaudutaan kallella kypärin? Syitä on oikeastaan vain yksi. Nokialla on ollut toinen jalka Amerikassa siitä asti, kun firman toimitusjohtajaksi nimitettiin kanadalainen Stephen Elop. Elop kylvää kuolemaa suomalaistyöntekijöille, minkä merkiksi hän vertasi Nokiaa ”palavaan öljynporauslauttaan, jolta on parasta hypätä kylmään mereen ja nopeasti”.

Onhan puheet irtisanomisista pakko uskoa, kun Amerikan-setä itse sanoo. Elopin avointa puolueettomuutta ja luottamusta lujittaa lisäksi se, ettei hänellä ole näiden tietojen mukaan yhtään Nokian osaketta mutta hän on ollut aiemmin merkittävä Microsoftin osakkeenomistaja. Ei siis haittaa, vaikka Nokian kurssi romahtikin 14 prosenttia, sillä omia munia korissa ei ollut. En tosin väitä, että palkatuista johtajista pitäisi tehdä omistavia patruunoita osakeomistukseen perustuvalla sitouttamisella. Paremminkin heidät voisi tuomita platonilaiseen kulutuskommunismiin todellisen puolueettomuuden takaamiseksi.

Kaiken tämän tapahtuessa voi vain ihmetellä suomalaispoliitikkojen naiiviutta. Jutta Urpilainen keskittyy ”olemaan huolissaan nokialaisista”, ja Mari Kiviniemi piti suomalaisessa suunnitteluportaassa olevien työpaikkojen lähtöä ”merkkinä kriisistä” omassa tarkkanäköisyydessään.

Itse sanoisin suoraan, että tämä on tulos ulkomaalaisten nimittämisestä Nokian johtoon. Työpaikat siirretään maasta internatsismin merkiksi. Uskon, että suomalaisten työntekijöiden ei tarvitsisi täristä potkujen pelossa, mikäli firma olisi turvallisesti suomalaisissa käsissä.

Poliitikot eivät voi tietenkään paljoa vaikuttaa yksityisessä omistuksessa oleviin yrityksiin. Mutta he voisivat osoittaa kannanotoissaan ja toimissaan paljon suurempaa kriittisyyttä. Itse vastustan suomalaisen pääoman maastapakoa ja sitä paikkaamaan saapuvan ulkomaisen pääoman invaasiota suomalaisfirmoihin. Vastustan suomalaisyritysten kaappaamista ulkomaille ja ulkomaalaisten palkkaamista suomalaisyhtiöiden johtoon. Kun ovella on uusi isäntä, kansallista etua laiminlyödään ja työntekijöitä orjuutetaan ja potkitaan kansainvälisen kapitalismin nimissä.

Uncle Samin opetuksia on sekin, että älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän hyväksenne, vaan kysykää, mitä itse voitte tehdä maanne hyväksi. Ehkä myös niissä valtionyrityksissä, joissa poliitikot ovat johdossa, voisi entistä paremmin ajatella, onko järkeä siirtää tuotantoa ulkomaille, vai kannattaisiko sittenkin katsella kansallisen edun suuntaan. Kyllä Microsoftinkin tarjoamia työpaikkoja Suomeen mahtuu.

Euroopasta ahdasmielisten Amerikka?

Helsingin Sanomat uutisoi eilen, että italialaiskaupunki Castellammare di Stabia aikoo kieltää minihameet ja paljastavat farkut ja että kaupungin pormestari perustelee kieltoa ”soveliaisuudella”. Pormestari Luigi Bobbion mukaan kiellolla halutaan palauttaa ”säädyllisyys” kaupunkikuvaan ja ”helpottaa ihmisten yhteiseloa”.

Bobbion ajama tiukka pukeutumiskoodi kieltäsi minihameiden lisäksi esimerkiksi matalavyötäröiset farkut, ja antavissa vaatteissa kulkemisesta voisi saada sakkoa 25 eurosta 500 euroon. Kaupunki aikoo kieltää myös auringonoton, jalkapallon pelaamisen kaupungilla ja jumalanpilkan, jos aloite hyväksytään valtuustokäsittelyssä.

Tekeillä oleva uudistus on lehden mukaan tulos siitä, että pääministeri Silvio Berlusconi on antanut Italian kaupunkien pormestareille valtuuksia puuttua ”yhteiskunnanvastaiseen käytökseen”. Joissakin italialaiskaupungeissa onkin viime aikoina kielletty esimerkiksi hiekkalinnojen tekeminen, suutelu autossa, kulkukissojen ruokkiminen, puukenkien käyttö ja ruohonleikkurilla ajelu viikonloppuisin.

Ihme, että nämä yhteiskuntamoraalin parannukset eivät nyt kelpaa Helsingin Sanomien feministitoimittajille, jotka ovat aina valittaneet esimerkiksi miesten halusta tiirailla vähäpukeisia naisia.

Ilmeisesti syynä on se, että korjausten alullepanija on sovinismillaan mainetta hankkinut patriootti. Italian suupaltti pääministeri yrittänee tällä teollaan kääntää huomiota pois omista seksiskandaaleistaan ja taivutella muitakin ihmisiä huomaamaan, miltä normiruuvien kiristely tuntuu!

Mikäli uudistus olisi lähtöisin Berlusconin kabinetin sijasta paikallisen feministiklubin Mimosa-kerhosta, kyseinen puritanismi otettaisiin varmasti Suomenkin ämmäkerhoissa avosylin vastaan. Sillä heidän agendansa on ihan samanlainen.

Maahanmuutto Amerikassa

Amerikkaa sanotaan maahanmuuttoon perustuvaksi maanosaksi ja Yhdysvaltoja monikulttuuriseksi valtioksi. Mutta pitääkö kumpikaan luonnehdinta paikkaansa?

Espanjalainen löytöretkeilijä Hernán Cortés poltti tunnetusti laivansa Amerikan mantereelle saapuessaan motivoidakseen uudisasukkaita ja sotilaita. He tulivat siis jäädäkseen, joten kyse oli pikemminkin valloitusretkestä kuin rauhanomaisesta maahanmuutosta. Tämä onkin maahanmuuttohankkeiden yleinen piirre: ne muodostuvat aina tavalla tai toisella valloitusretkiksi, jotka vaarantavat milloin intiaanien tai aboriginaalien, milloin taas Euroopan kansakuntien maat.

Yhdysvallat on oikeastaan hyvin yksiaineksinen kulttuuri, minkä merkiksi puhutaan ”amerikkalaisesta elämäntavasta”. Myös sopu on saatu Amerikassa aikaan verenvuodatuksen kautta. Yhdysvaltojen kulttuurin monitaustaisuutta ei voida pitää rauhan ja harmonian esikuvana, eikä se siten sovi myöskään ”aidon monikulttuurisuuden” mainostamiseen. Monta kulttuuria yhdellä alueella on johtanut epäluottamukseen ja sotiin sekä tietyn kulttuurin selviytymiseen voitolle. Rotulevottomuudet kytevät pinnan alla myös nykyisessä Yhdysvaltojen liittovaltiossa.

Ilmiölle voidaan löytää tieteellinen selitys. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on todennut erilaisuutta ja luottamusta tarkastelevassa teoksessaan Bowling Alone – The Collapse and Revival of American Culture (2000), että mitä voimakkaampi etninen diversiteetti yhteisössä vallitsee, sitä vähemmän yhteisön jäsenet luottavat toisiinsa. Diversoituneissa eli erilaistuneissa yhteisöissä ihmiset eivät Putnamin mukaan ainoastaan tunne epäluottamusta niitä kohtaan, jotka näyttävät erilaisilta, vaan ihmiset eivät luota myöskään niihin, jotka näyttävät samanlaisilta.

Etnisen monikulttuurisuuden vaikutukset ovat siis kielteisempiä kuin on ajateltu. Putnam on käyttänyt Yhdysvaltain suurissa monikulttuurisissa kaupungeissa yleistynyttä ”yksin keilailua” esimerkkinä sosiaalisen luottamuksen heikentymisestä ja nähnyt, että luottamuksen menetys on sitä suurempaa, mitä enemmän eri rotujen (race) edustajia yhteisössä asuu.

Muun muassa tämä osoittaa vääräksi Gordon W. Allportin teoksessaan The Nature of Prejudice (1954) esittämän sosiaalipsykologisen oletuksen, niin sanotun kontaktihypoteesin, jonka mukaan läheisissä tekemisissä oleminen vähentää vastustusta ja ennakkoluuloja. Putnamin mukaan suurissa monikulttuurissa yhteisöissä kasvavat lähinnä rikollisuus ja television katseluun käytetty aika, mikä kertoo ihmisten käpertymisestä oman turvallisuutensa varmisteluun. Se taas johtaa vapauden kokemuksen kaventumiseen yksilöiden elämässä. Ulkopolitiikassa yhtenäisyyden kokemusta varjeleva kansakunta projisoi sisäisen hajanaisuuden pelkojaan haluunsa hallita kaikkea muuta maailmaa. Tuloksena on ollut väkivaltaisen kulttuurin maine.

Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys eivät siis näyttäisi olevan ainakaan sellaisia itseisarvoja, jollaisina niitä palvotaan poliittisessa retoriikassa ja yliopistojen hallinnossa. Saattaa olla, että kulttuurien ristiriidat etenevät jonakin päivänä Yhdysvalloissa niin pitkälle, että liittovaltio hajoaa takaisin osavaltioiksi. Kanadassa enemmistöltään (62 %) ranskankielisen Québecin itsenäistymispyrkimykset ovat olleet jo pitkään arkinen puheenaihe, ja vuonna 1995 järjestetty kansanäänestys hylkäsikin eron Kanadasta enää vain pienellä marginaalilla äänestyksen tuloksen ollessa 50,6 % ”ei”; 49,4 % ”kyllä”.

Työttömyydestä ja lamasta kärsineet yhdysvaltalaiset suhtautuvat nykyisin maahanmuuttoon torjuvasti, mikä näkyy ankarina maassaolomuodollisuuksina viisumi- ja työlupakäytäntöineen.

Suomalaisten on ollut perinteisesti helppo ymmärtää Amerikan värillistä väestöä, sillä suomalaiset ovat voineet saada oikeutta omalla kielellään vain paria vuotta kauemmin kuin on siitä, kun orjuus poistettiin Yhdysvalloista. Suomalaiset on pakotettu elämään kahden imperialismia harjoittaneen kansakunnan alaisuudessa, eikä siirtomaapolitiikan velkoja ole kertynyt meille lainkaan.

Se, että muutamat suomalaiset näyttävät suhtautuvan melko kritiikittömästi ja avokätisesti esimerkiksi Afrikasta saapuviin siirtolaisiin, saattaakin johtua tietystä samastumisen kokemuksesta. He kokevat olevansa itse jotenkin alistettuja, tai he kuvittelevat voivansa maahanmuuttoa puolustelemalla tuntea olevansa muiden yläpuolella: tärkeitä ratkaisijan roolissa toimivia hyväntekijöitä. Tämä ei silti käsittääkseni velvoita sen tapaiseen avustustoimintaan tai jopa etuoikeuttamiseen, joka on ollut viime aikoina tyypillistä esimerkiksi Yhdysvalloille ja muille länsimaille.

Yhdysvalloissa värillisille myönnetään edelleenkin etusija julkisen sektorin asuntojonoissa hyvityksenä orjuuden ajan oloista. Tällainen keinulautaefektiin perustuva oikeus on kuitenkin eräänlaista kostoa, sillä nykyihmiset eivät ole kausaalisesti vastuussa edeltäneiden sukupolvien teoista. Niinpä ei ole oikein maksattaa vuosisatojen takaisia vääryyksiä nykyihmisillä. Mitäpä, jos Helsingin kaupungin asuntojonoissakin etusija annettaisiin aina suomenkielisille ruotsin kieltä puhuvien ohi?

Tietenkin myös suomalaisia on osallistunut siirtomaa-ajan valloitusretkille, mutta silloinkin suomalaiset ovat olleet yleensä pelkän käskyläisen asemassa. Tosin muutamia poikkeuksia on, ja ne ovat valtaosin myönteisiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain historian tunnetuimpia suomalaisperäisiä vaikuttajia on pennsylvanialainen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaja, John Morton (1724–1777), jonka isoisoisä oli syntyjään suomalainen.

John Mortonin kerrotaan ratkaisseen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta koskevan äänestyksen. Juuri pidetyssä äänestyksessä kongressin jäsenten äänet olivat jakautuneet tasan, kun Morton saapui myöhästyneenä kokoukseen. Mortonin kuitenkin sallittiin vielä äänestää. Hän äänesti itsenäisyyden puolesta, ja niinpä ratkaisevan äänen antaja tiedettiin varmasti. Yhdysvaltalaisten on siis kiittäminen itsenäisyydestään ja tämän valistusfilosofisen julistuksen hyväksymisestä vapaamielistä ja suomalaisperäistä henkeä!

Nokian saapas kuluu – Maahanmuutto-ongelma yrityksissä

Nokian alkuperäistuote, aito kumisaapas, sai käyttöä, kun yritys potkaisi operatiiviset suomalaisjohtajansa pellolle. Ensin pihalle pistettiin toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo, jota arvosteltiin virheistä. Seuraajana pidetty Anssi Vanjoki puolestaan lähti lehtitietojen mukaan itsenäisesti, osana samaa puhuria. Ja hallituksen puheenjohtajaksi jäänyt Jorma Ollila on luvannut jättää lähiaikoina paikkansa Nokian hallituksessa. Heidän edelläkävijöitään olivat Matti Alahuhta, Pekka Ala-Pietilä ja Sari Baldauf.

Minä en sure suomalaisjohtajien lähtöä heidän henkilökohtaisten kärsimystensä vuoksi. Kun virheistä arvosteltunakin saa 4,6 miljoonan euron erorahan, siinä häntä heiluttaa koiraa. Minusta johtajien suuret palkat, optiot ja erorahat ovat niin huonoa mainosta mille tahansa firmalle, että kyseisen politiikan takia yrityksen voisi laittaa ostoboikottiin. Muu antaa kuvan, että kuluttaja vie killinkinsä johtajalle kuin koira kalikan.


Ulkomaalaiset syövät johtajienkin työpaikat

Jotain murehtimistakin Nokian veturinvaihtoon liittyy. Nokia on tähän asti ylpeillyt sillä, että vaikka firman omistavatkin pääosin pohjoisamerikkalaiset sijoittajat, yrityksellä on ollut suomalainen johto. Se on pitänyt pääkonttorin, osan työpaikoista ja verotulot maassa. Kun uusi pomo tulee Kanadasta, tämä kertoo, mistä yritystä halutaan ohjata. Kurjaa on, että johtajiston ulkomaalaistuessa optiotkin menevät ulkomaille, samoin palkat ja verotulot.

Ilta-Sanomat julkaisi eilen uuden toimitusjohtajan, Stephen Elopin, entréetä pehmentämään tarkoitetun lööppijutun, jossa ”uuden Nokia-pomon äiti kertoo pojastaan”. Jos lehtien toimittajat eivät olisi niin naiiveja kuin ovat, he olisivat voineet tehdä jutun siitä, millaisia verohelpotuksia kovapalkkaiset ulkomaalaiset saavat Suomessa toimiessaan. Arvostelin jo vuonna 2006 (tämän kirjoituksen lopussa) tapaa, jolla eduskunta myönsi ihmisten perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkovan verohelpotuksen suurituloisille ulkomaalaisille. Yli 5 800 euroa kuukaudessa tienaavien palkkatuloihin sovelletaan 35 prosentin lähdeveroa eikä tuloveroa, joka olisi kyseisellä ansiotasolla korkeampi. Kevennyksen ovat saaneet niin Nokian työntekijät kuin Euroopan unionin virkamiehetkin, eikä kukaan poliitikko ole valittanut suomalaisten ihmisten syrjimisestä tai tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta!

Nokian perustelut sille, miksi uusi pomo valittiin rapakon takaa, eivät vaikuta uskottavilta. Matkapuhelinalalla on mennyt pohjoisamerikkalaisilla markkinoilla huonosti muista syistä kuin Nokian pääkonttorissa tehtyjen ratkaisujen takia. Amerikan lamaa ei ole voinut lopettaa Suomesta, vaikka Kallasvuo, Ollila ja Vanjoki olisivat hautoneet kultamuniaan kuin hanhiemot.

Siksi on nurinkurista, että yhtiöjohdon amerikkalaistamiseen käytetään perustelua, jonka mukaan ”Pohjois-Amerikka on firmalle tulevaisuudessa ratkaisevan tärkeä”. Tämähän tiedetään. Apple ja Motorola tekivät elektroniikkaa jo aikana, jolloin Nokiassa valmistettiin jotakin aivan muuta, eli kilpailua on. Mutta kovin tekaistulta vaikuttaa ajatus, että amerikkalaiset, jotka ovat itse töhrineet oman taloutensa, voisivat nyt parantaa suomalaisyrityksen tilan. Asiassa ei taida auttaa myöskään se, että Elop palkataan saarnaamaan amerikkalaisille Nokian olevan amerikkalainen.


Tyhjää toimistotilaa Keilaniemeen?

Pidän mahdollisena, että parin vuoden päästä Nokia on siirtänyt pääkonttorinsa muualle ja Keilaniemessä on myytävänä jokunen hehtaari tyhjää toimistotilaa. Suomessa Nokian suunnitteluporrasta on tähän asti pitänyt se, että suomalainen insinööri on kansainvälisesti vertaillen edullinen eikä korkeaa osaamista löydy halvan työvoiman maista lainkaan.

Parasta olisi, jos suomalaisyritysten omistajuus pysyisi suomalaisten käsissä. Kun ovella on vieras isäntä, ei tulevaisuudelta voi paljoa toivoa.

Ennen pääkonttorinsa poismuuttoa Nokia varmasti puristaa valtiolta vielä muutamia erityisetuja, kuten se Helsingin Sanomien mukaan teki jo ”Lex Nokiana” tunnettua viestinnän tietosuojalakia säädettäessä. Motiivit siihenkin saattoivat tulla ulkomaalaisomistajilta. Tekes on tukenut Nokiaa useilla miljoonilla vuosittain, mutta poliitikot ja julkinen mielipide eivät ole elämöineet Nokiaa vastaan sen siirtäessä alihankintojaan ulkomaille. Saksassa Nokian tuotantoyksikön lopettamisesta nousi suunnaton kohu, ja yritys joutui maksamaan sadantuhannen euron erorahoja myös lattiatason työntekijöilleen.

Suomessa valtio, kunnat ja ihmiset ovat palvelleet Nokiaa kuuliaisesti. Tavallaan se on oikeinkin, mutta jää kovin yksipuoliseksi, jos yritys menettelee suomalaista yhteiskuntaa kohtaan despoottimaisesti. Se taas johtuu omistajuuden ja päätösvallan katoamisesta ulkomaille, jolloin yrityksessä ei voida tehdä suomalaista yhteiskuntaa hyödyttäviä päätöksiä edes niin haluttaessa.


Sinivalkoinen omistajuus kannattaa

Olen asettanut poliittisen ohjelmani yrityspoliittisessa osiossa tavoitteeksi sen, että suomalaisyritysten omistajuus pysyisi Suomessa. Tällä tavoin esimerkiksi Nokia voitaisiin pelastaa pahimmalta mahdolliselta skenaariolta eli fuusiolta johonkin markkina-arvoltaan suurempaan yritykseen, kuten Microsoftiin.

Tämä edellyttää yrityksiltä, omistajilta ja poliittiselta vallalta tietysti konsensusta, malttia ja määrätietoista yhteistyötä. Pitkällä tähtäimellä se varmasti kannattaa ”Suomen kansantalous”-nimiselle yritykselle, vaikka firmat eivät saisikaan valtiolta aivan kaikkea eivätkä valtio ja kunnat voisi tappaa yrityksiä omilla vaatimuksillaan. Yhteistyön on oltava joka tapauksessa sekä yrityksiä että yhteiskuntaa yhtäaikaisesti hyödyttävää.

Tiedän kyllä, etteivät suomalainen johtajuus ja omistajuus ole välttämättä itseisarvoja. Joskus voi olla hyväkin, että arvoltaan paisuneisiin suomalaisfirmoihin virtaa ulkomaista pääomaa ja suomalaisomistajat pääsevät realisoimaan yrityksissä olevaa varallisuutta. Kun yritysten arvot (hetkellisesti) notkahtavat, voi olla jälleen edullista ostaa menetettyjä firmoja takaisin.

Mutta yrityksiä ei pidä nähdä myöskään pelkkinä sijoituskohteina eikä pelimerkkeinä vaan myös talouspolitiikan instrumentteina. Aktiivisten omistajien tahtotila vaikuttaa siihen, mitä yrityksissä lopulta tehdään ja mitä kansantaloudellisia seurauksia kaikella on. Siksi on parempi, että omistajuus ja päätösvalta pysyvät Suomessa. Mitäpä syytä armeijan joukoilla muuten olisi ryhmittyä puolustukseen Nokian pääkonttorin ympärille (kuten vuoden 2004 sotaharjoituksessa), jos sota on hävitty jo kansainvälisissä pörsseissä?

Siitä vasta Castro nautti, kun alas tippui astronautti

Ensimmäiset muistoni televisionkatselusta ajoittuvat kuukävelyiden aikaan. Olin juuri täyttänyt kolme pyöreää vuotta, kun ihminen ensi kertaa laskeutui kuun kamaralle. Jotakin tärkeää tuntui tapahtuvan. Tänään tuosta tapahtumasta tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Myös nykylapset tietävät, että ensimmäinen kuuhun laskeutunut ihminen oli Neil Armstrong. Mutta kenestä tulee viimeinen kuussa käynyt ja sieltä poistunut ihminen? Entiset astronautit alkavat olla korkeassa iässä. Esimerkiksi huono-onnisen Apollo 13:n miehistöön kuulunut Jack Swigert ehti jo menehtyä syöpään. 79-vuotias Neil Armstrong puolestaan pitänee itseään jonkinlaisena jumalana, sillä hän on viettänyt viimeisimmät vuodet täysin erakoitunutta elämää. Kuun pinnalle pudottautuminen oli ilmeisesti helpompaa kuin julkisuudessa oleskelu.

Kuussa käynti oli tuon ajan laitteilla tekninen ihme. Nykyisiä taskulaskimia tehokkaampia tietokoneita ei ollut, eikä ensimmäisen lentokoneen ilmaan saamisesta ollut kulunut kuin kuutisenkymmentä vuotta. Kehitys oli tuona ajanjaksona paljon ripeämpää kuin seuraavien vuosikymmenien aikana. Voi olla, että nykyisten häiriöalttiiden tietokoneiden aikakaudella kuuhun olisikin paljon pitempi matka. Perille pääsyn taisi ratkaista enemmänkin into ja tahdonvoima kuin tekniikka.

Itse en usko paljoakaan edistykseen enkä kehitykseen. Valituissa Paloissa ennustettiin 1960-luvulla, että ydinvoiman avulla kuu voidaan muuttaa vehreäksi puutarhaksi. Nykyisin kuun pinnalta havitellaan auringon säteilystä peräisin olevaa helium-3:a, jota kertyy vailla kaasukehää olevan kiertolaisen kamaralle. Siitä riittäisi energiaa ihmiskunnan tarpeisiin noin kymmeneksi tuhanneksi vuodeksi, ja artikkeleita asiasta voi lukea vaikkapa tästä ja tästä. Kiintoisaa nähdä, mihin tämä taivaiden tavoittelu johtaa.

Erään käsityksen mukaan kuu saa aikaan paitsi vuorovesi-ilmiöön, myös maan magneettikehän laittamalla sulan rauta–nikkeliytimen pyörimisliikkeeseen. Mikäli dynamo pysähtyisi, planeetaltamme saattaisi kadota säteilyltä suojaava magneettikenttä, ja asuinsijamme muuttuisivat hetkessä Mars-planeetan kaltaiseksi autiomaaksi, aivan kuten elokuvassa The Core uhkasi käydä. Asiasta huolestuneille lisätietoa on muun muassa tässä.


Kuuhunmuuttajia

Syyt ihmiskunnan niin sanottuun avaruuden valloitukseen ovat olleet enemmänkin poliittisia tai yleisinhimillisiä kuin järkiperäisiä. Ne heijastelevat Angstia. Kolumbuksen aikoina alkanut Amerikan valloitus ei päättynyt mantereen länsirannikolle, vaan meren tultua vastaan laajenemisen halu jatkui kohti avaruuden laitaa. Sana ”valloitus” kuvaakin varsin heikosti (tosin mahtipontisesti) kyseisen toiminnan luonnetta, sillä tilaa valloitettavaksi riittää. On arvioitu, että pelkästään Linnunrataan kuuluu muutamia kymmeniä miljardeja auringon kaltaisia tähtiä, joista osaa ympäröi pieni planetaario. Seuraava vastaavanlainen tähtisumu, Andromedan galaksi, näkyy horisontissa spiraalin muotoisena kierteenä…

Avaruuden valloituksen historia paljastaa jotakin, paitsi ihmisen pienuudesta, myös turhamaisuudesta. Totuus on, että avaruuden valloittajaksi sanottu Juri Gagarin kiersi maata avaruus-Ladassaan vain parin sadan kilometrin korkeudella. Lisäksi Neuvostoliitto onnistui kilpajuoksussaan kuuhun jotenkuten ja lähetti paikalle miehittämättömän aluksen vuonna 1971. Tapaus ei kuitenkaan saanut merkittävää julkisuutta, mikä osoittanee tiettyä ideologista eroa: poliittinen totalitarismi tavoitteli teknis-automatisoitua kuun valloitusta, kun taas liberaali länsi voitti propagandasodan lähettämällä paikalle ihmiskasvoisen ihmisen oman inhimillisyytensä merkiksi.

Myös Yhdysvallat pyrki ottamaan propagandasodasta kaiken irti. Hallitus muun muassa filmautti kuukävelystä maanpäällisen täyteversion televisiolle siltä varalta, että kuun ja maan välinen yhteys menisi ratkaisevalla hetkellä poikki. Filminauhan tekoon käytettiin tarinoiden mukaan Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001:stä lainattuja lavasteita, ja palkkioksi ohjaajan kerrotaan saaneen Nasan satelliittikuvauksissa käyttämät valovoimaiset objektiivit, joita brittiohjaaja tarvitsi tehdäkseen elokuvansa Barry Lyndon herkät kynttilänvalokohtaukset.

Kubrick sai tunnetusti ohjata myös avaruusrakettien lähtöä esittävät televisiolähetykset, jotka ajoitettiin auringonlaskun aikaan näyttävien taustojen luomiseksi. Nasan kanssa koetut konsultaatiot ja myöhempi painostus olivat väitettyjä syitä siihen, miksi Kubrick myöhemmin eristäytyi CIA:n pelossa maatilalleen Englantiin jopa niin, että hänen Vietnamin sodasta kertova Full Metal Jacket -elokuvansa jouduttiin kuvaamaan kokonaisuudessaan Britanniassa.


Avaruuden tutkimus, tieteistä runollisin

Tätä nykyä sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan eivät ole avaruusvaltoja siksi, että ne ovat suuria, vaan ne ovat suurvaltoja siksi, että ne käyttävät avaruusteknologiaa. Politiikan ohella kuun valloitukseen liittyy myös filosofiaa. Kuun pinnalle ulottuvia lentoja edeltäneen Apollo 8:n miehistö oli ensimmäinen retkikunta, joka etääntyi maan painovoimakentästä tarpeeksi kauas nähdäkseen ja kuvatakseen Maa-planeetan pallonmuotoisena kokonaisuutena. Vasta löydettyään tällä tavoin kuun ihminen itse asiassa löysikin maan, oman itsensä ja paikkansa kaikkeudessa. Tämä ikään kuin muistutti elämälle välttämättömän biosfäärin rajallisuudesta ja ohjasi arvostamaan enemmän allamme olevaa planeettaa. Kenties myös kuussa käyneet pelästyivät lopulta omaa ainutlaatuisuuttaan havaittuaan, ettei kuumatkailusta tullutkaan arkipäiväistä, kuten oli kuviteltu.

Nämä antropologiset johtopäätökset olivat kai kuulentojen merkittävin saavutus. Muutama kilo kuollutta kuukiveä ei paljastanut suuria tieteellisiä ihmeitä. Ydinvoiman avulla ei muutettu 360 000 kilometrin päässä olevaa kiertolaista paratiisiksi. Kuu kiehtoo yhä lemmiskelijöitä ja runoilijoita, ja tieteistä runollisin on tähtitiede.

Kuu muistuttaa myös yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta. Se on näyttänyt kelmeät kasvonsa niin rakastavaisille, itsemurhaa hautoville kuin varkaillekin. Ihmiset heijastelevat tuntojaan kuuta vasten.

Kuu on rohkaissut ihmisiä suuriin ponnistuksiin, ja moni kerettiläisenä vainottu tieteenharjoittaja on saanut inspiraatiota kuun loisteesta. Kuu on myös feminiininen, sillä se heijastaa auringon antamaa valoa. Kuun valo on leppeää, analyysiin ja viileään harkintaan ohjaavaa loimotusta erotuksena portaita paahtavan auringon intohimoisista säteistä.

Montako kertaa elämäsi aikana näet täyden kuun nousevan? Ehkä kymmenen, kenties kaksikymmentä kertaa. Ja silti suhtaudumme elämään niin kuin se olisi ikuinen.

Amerikka – Venäjä, osa 1

Samalla, kun Tarja Halonen esittelee Suomen edistyksellistä ihmisoikeustilannetta Kiinassa mutta varoo arvostelemasta Kiinan takapajuista ihmisoikeustilannetta missään, Jyri Häkämies puolestaan levittää lausuntoja Suomen ulkopoliittisista uhkakuvista Yhdysvalloissa. Jos Erkki Tuomiojan Amerikan-vastaisuutta pidettiin diplomaattisena harmina Suomen Yhdysvaltojen-suhteiden kannalta, niin Jyri Häkämiestä ei voitane liioin kiittää sen harkitumpien puheenvuorojen esittämisestä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Häkämies lupasi satatuhatta käytöstä poistettua rynnäkkökivääriä lahjaksi Afganistanin hallitukselle tietämättömänä siitä, että Suomesta aseet ovat vientikiellossa sotatoimialueille, jollaiseksi Afganistankin voidaan edelleen luokitella. Nyt hän meni lausahtamaan, että Suomen pahin uhka on edelleen ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Tällaisia lausuntoja syntyy, kun kielitaidottomuudesta johtuva tyylin tavoittelu alkaa hallita sanottavaa ja teksti vie kirjoittajaa eikä kirjoittaja tekstiä. Niinpä Matti Vanhanen joutui selittelemään hänen sanojaan Suomessa.

Häkämiehillä on erikoinen tapa aiheuttaa konflikteja sanomisillaan. Jo Kari Häkämies sai oikeusministerikautensa alkajaisiksi homojen vihat päälleen tyrmättyään homoseksuaalien parilakihankkeen ilman perusteluja ja toteamalla Hyvät, pahat ja rumat-ohjelman puhelinhaastattelussa, että ”näin se vain on”. Toteamuksesta tuli lentävä lause julkisiin keskusteluihin pitkäksi ajaksi.


Oliko Häkämies oikeassa Venäjä-puheessaan?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, onko Suomen ainoa suorasuu aina Häkämies, Häkämies ja Häkämies. Jyri Häkämiehestä varmaan pidettiin Yhdysvalloissa, sillä hän toi mieleen Donald Rumsfeldtin, joka tunnettiin löyhistä puheistaan. Toisaalta kukaan ei voine väittää, etteikö Häkämiehen maininta Suomen turvallisuushaasteista olisi totta. Hänellä lienee ollut mielessään Viron viimekeväinen patsaskiista ja rajaloukkaukset sekä väestöpaine ja energiariippuvuus. Lisäksi Venäjä osoitti väitteet vaarallisuudestaan todeksi juuri äsken alkamalla lennättää rauhanpommikoneitaan kaukana rajojensa ulkopuolella.

Vaikka Häkämies olikin oikeassa Venäjää koskevassa mielipiteessään, oliko hän oikeassa sanoessaan sen? Diplomatiassa jokainen sana on tietysti teko. Poliitikot ovatkin valtansa vankeja lähes yhtä pahoin kuin kuninkaat, jotka eivät saa puuttua politiikkaan lainkaan. Ulkopolitiikasta voi ylipäänsä olla vain yksityisiä mielipiteitä, koska kaiken muun pitää noudattaa virallista linjaa.

Toisaalta ei ole haitaksi, vaikka myös tuota virallista linjaa korjattaisiin Naton ja läntisen maailman suuntaan. Lisäksi on oltava ihmisiä, jotka sanovat totuuden. Kun Tuomioja kävi aikoinaan Yhdysvalloissa, hänen amerikkalaiset isäntänsä epäilivät, onko hän lainkaan ulkoministeri vai jonkin yliopiston tutkija, sillä niin senecamaisia olivat hänen viisautensa. Vallassa oleva poliitikko ei ole koskaan oikea henkilö laukomaan totuuksia, ja siksi myös Häkämies joutuu sopeutumaan rooliinsa.


Totuuden hinta

Sosiaalidemokraattien Väinö Leskisen tiedetään lausahtaneen, että jos mikään muu ei auta, voi yrittää totuuden puhumista. Sen sijaan Paasikivi opetti, että totuus on ase, jota pitää käyttää vain äärimmäisessä hädässä, ja nyt emme ole äärimmäisessä hädässä. Häkämies oli siis näkemyksessään varmasti oikeassa, mutta sen lausuminen oli epäviisasta, sillä se ei tuo meille sen enempää ystäviä kuin se vie. Harmillista onkin, että politiikassa totuuden sanomisesta ja oikein toimimisesta ihminen joutuu maksamaan omalla päänahallaan, kuten Risto Ryti aikanaan.

Suomen ulkopolitiikan tulenarkuudesta kertoo edelleen se, että suomalaiset näyttävät mokaavan Washingtonissa aina. Washington on juuri sellainen washing machine, jossa annetut lausunnot paljastavat politiikan kasvot. Lipponen teki sen jo lipsauttamalla Suomen olevan sitoutunut Bushin kokoamaan Irakin-koalitioon ja kaupittelemalla suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain armeijalle, mikä paljastui myöhemmin Irak-vuotojupakassa. Tuomioja puolestaan pelotti humanistisilla viisauksillaan, ja Häkämies järkytti mustalla listallaan.

Mutta kertooko tämä herkkyys Suomen Yhdysvaltain-suhteiden olevan kuralla? – Ei. Se kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista sekä siitä, kuinka kuivaa ruuti edelleen on naapurusten kesken.

Jean Baudrillard in memoriam

Eilen kuollut ranskalainen filosofi Jean Baudrillard katsoi, etteivät syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olleet jatkoa terrorismin ja anarkismin perinteelle. Hänen mukaansa nykyisen terrorin aikakaudella länsimainen yhteiskunta taistelee itseään ja omia mahdottomuuksiaan vastaan. Ajatus saattaa kuulostaa marxilaiselta, mutta se muistuttaa myös klassisen hybriksen kohtalokkuudesta – miksei myös juutalais-kristillisestä jaakobinpainista.

Baudrillardia on pidetty yhtenä ranskalaisen postmodernismin terävänäköisimmistä esseisteistä. Anarkismikirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) alkulehdillä totesin tosin erään hänen Amerikka-teokseensa liittyvän kohdan ironisuuden: Baudrillardhan muun muassa kuvasi New Yorkin pilvenpiirtäjien seisovan kuin galvanoidun kupolin alla, ”jota mikään ei sitä paitsi uhkaa...” Toisin kuitenkin kävi. Myöskään hänen käsityksensä länsimaiden omasta ylpeydestä terrorismin tuottajana eivät ole olleet vedenpitäviä.

Vaikka kyseessä olikin lähinnä tyyliseikka, Baudrillard antautui korjaamaan käsityksiään teoksessaan Terrorismin henki. Baudrillard tunnettiin postmodernismin johtavana hahmona, mutta häneltä löytyi myös tervettä itsekriittisyyttä kyseistä ajattelutapaa kohtaan. Olen itse kirjoittanut postmodernismille tietynlaisen post scriptumin teoksessani Filosofiset viuhahdukset – Populaarifilosofisia tekstejä sekseistä, vallasta ja filosofisista liikkeistä, joka ilmestyy tämän kevään aikana. Ellei kirja olisi jo painossa, omistaisin mielelläni kirjani liikettä ja amerikkalaisuutta koskevat luvut Baudrillardille, filosofille, jonka mukaan länsimainen kulttuuri perustuu kuoleman tosiasian kieltämiseen.

Baudrillardin poistuminen näyttämöltä vahvistaa erään aikakauden päättymisen. Ranskalaisen filosofian suuret nimet, kuten Derrida, Foucault ja Levinas, ovat niin ikään poissa. Pariisin ja muiden metropolien katukahvilat ovat tyhjentyneet ajattelijoista. Havainto kenties vahvistaa teesiäni, että kriittinen ajattelu elää tätä nykyä Euroopan reuna-alueilla, esimerkiksi Suomessa ja eräissä vähemmistökielissä, joista vielä voi löytyä alkuvoimaisia ajattelun aineksia.