Poikien seksiopas kouluihin – Kukkahattujen moraaliraivo repesi

Kirjallisuustieteen erikoislehti Ilta-Sanomat ottaa kantaa yläkouluihin jaeltuun poikien seksioppaaseen nimeltä Respektiä, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Chavez Perez. Suomessa sen julkaisi Gummerus.

Kirjassa annetaan mielestäni hyviä vinkkejä seksuaaliseen kohtaamiseen ja seurusteluun sekä homo- että heteronäkökulmasta, ja sillä on nähdäkseni myönteinen vaikutus nuorten kehitykseen.

Joten eipä ihme, että kirja on herättänyt kauhistusta kukkahattutätien, virkkuumummujen ja sukkapuikkoneuvostojen tajunnassa. On myös uhkailtu kirjan vetämisellä markkinoilta, niin kuin aina käy, kun jokin teos, jossa puhutaan seksit selviksi, näkee päivänvalon.

Kirjassa puhutaan avoimesti masturbaatiosta ja seksuaalisesta kanssakäymisestä sekä neuvotaan muun muassa, miten suikkaria voi harjoitella käyttämällä apuvälineenä banaania.

Kouluissa jaeltiin vuonna 2017 jokaiselle yhdeksäsluokkalaiselle Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittama, opetus- kulttuuriministeriön tukema ja Otavan kustantama hengentuote Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä?, ja kyseistä neuvolatoimintaa kiiteltiin mediassa.

Nyt, kun esillä on miesten ja poikien näkökulma seksuaaliseen kanssakäymiseen, kirjailijaa kivitetään keskustelupalstoilla ja lehtien kommenttiosastoilla. Lapsiasiavaltuutettu on tuominnut kirjan ankarasti.

Todellisuuden ”pornoistumista” valitellaan myös feministien hallitsemissa yliopistoissa.

Paatos jatkuu kansan syvissä riveissä peräämällä kouluihin jouluevankeliumia ja suvivirttä. Pyhästä hengestäkö sillä tavoin ajattelevat ovat itse syntyneet?

Seksiltä ei pidä suojella ketään, koska seksuaalisuudessa sinänsä ei ole mitään pahaa, vaan se on parasta ja kauneinta ihmisessä ja sen vuoksi hyvä asia, johon kannattaa rohkaista. Myös nuorilla on oikeus oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen ohi omistushaluisten vanhempien, kirkon, valtion ja tätiarmeijan.

Jos on kasvanut patavanhoillisten paukapäiden tavoin tynnyrissä, ei ole varmaan koskaan kuullut, miten nuoret itse puhuvat seksistä kaupunkien kaduilla, kouluissa ja kulkuvälineissä. 

Kirja on tuosta näkökulmasta arvioiden varsin kesy ja vähän nössö.

Teinit tietävät seksiasiat paremmin kuin pienimieliset aikuisensa, ja navanaluset saa nuorilta kuulla jokainen, joka kiistää heidän oikeutensa päättää seksuaalisuudestaan itse. Turha kohu.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitikoinnin mätäpaise

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virastosta on tullut vihervasemmiston virkanimityksillä todellinen tasa-arvopolitiikan mätäpaise.

Kaikki varmaan muistavat, että hain jo vuonna 2010 vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaa. Tehtävään nimitettiin silloin ylioppilas Eva Biaudet (rkp), vaikka hänellä ei ollut laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa.

Valtioneuvosto voiteli nimityksen erivapaudella, vaikka tehtävään oli noin kolmekymmentä muodolliset kelpoisuusehdot täyttävää hakijaa, joukossa useita tohtoreita. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka totesi kanteluni johdosta, että olisi yhdenvertaisuuden loukkaus, jos erivapauden saaneet epäpätevät eivät olisi samalla viivalla lain kelpoisuusehdot täyttävien kanssa.

Ajatus oli juntturalla, koska erivapaudella nimenomaan loukattiin pätevien oikeuksia. Totuus on, että huonommat hakijat eivät koskaan ole samalla viivalla oikeasti pätevien kanssa, ja siksi heidän nimittämisensä eri sukupuolta olevien pätevämpien ohi oli tasa-arvolain vastainen rikkomus. 

Monta muutakin kantelua oikeuskanslerinvirastoon meni, ja oikeustieteen professori Jyrki Virolainen puolusti kantelemista täällä. Nimityksen esitteli SDP:n Ritva Viljanen, ja asian päätti tuolloinen RKP:n maahanmuuttoministeri Astrid Thors.

Nimitysprosessissa kaikki oli tietenkin päin seiniä ja kertoi oikeuslaitoksen politisoituneisuudesta.

Hain nyt kahta yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa avoimeksi julistettua asiantuntijan virkaa. Ei nimitetty, ei kutsuttu edes haastatteluun.

Julkaisen ohessa kantelukirjelmän, jonka osoitin yhdenvertaisuusvaltuutetulle Kristina Stenmanille itselleen. Se on tässä: 

 

Kantelu yhdenvertaisuusvaltuutetulle

Asia: Kantelu yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon rikkomuksesta

Viite: Nimityspäätös 10.4.2024

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa julistettiin haettavaksi kaksi asiantuntijavirkaa 7.3.2024. Hain virkoja määräajassa. Virat täytettiin 10.4.2024 tiedoksi annetulla päätöksellä. Tehtäviin nimitettiin filosofian maisteri Airin Bahmani ja oikeustieteen maisteri Ville Rantala. Molemmat valitut ovat nuorehkoja ja harjoitteluasteella olevia henkilöitä.

Tehtävät ovat kirjaimellisesti asiantuntijatehtäviä.

Katson, että minua on syrjitty virantäyttöprosessissa, koska

1) kaltaistani kaksi tohtorintutkintoa suorittanutta hakijaa ei olisi voinut perustellusti jättää kuulematta, haastattelematta ja tehtävään nimittämättä;

2) tieteellisesti, tutkimuksellisesti ja tutkinnoilla osoitettu pätevyyteni kyseisiin asiantuntijatehtäviin on selvästi parempi kuin kummallakaan yhden perustutkinnon suorittaneella;

3) ansiovertailua ei suoritettu suhteessa minuun lainkaan, eikä millään tavoin ole osoitettu, miksi kaksi tohtorintutkintoa suorittanut olisi vähemmän pätevä asiantuntijatehtäviin kuin valitut henkilöt, ja tällä tavoin valittuja henkilöitä parempi pätevyyteni on pyritty sivuuttamaan;

4) kuulun seksuaalivähemmistöön (homoseksuaali), ja sitä kautta minulla on pitkä kokemus ja käytännön asiantuntemus syrjinnästä sekä syrjittynä olemisesta, myös syrjityksi joutumisesta tässä virantäyttöprosessissa;

5) olen laajalla julkaisutoiminnalla (näyttönä erimerkiksi vähemmistöjä koskeva teokseni Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka) osoittanut kykyni käsitellä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston alaan kuuluvia asioita monipuolisesti ja intellektuaalisesti;

6) viraston esittämässä ansiovertailussa on mainittu valittujen henkilöiden lisäksi vain yksi muu henkilö, jolloin valitun Rantalan eduksi on todettu suoritetun ”positiivista erityiskohtelua”. Kyseinen suosiminen ei ole edistänyt tasa-arvoa eikä yhdenvertaisuutta (näyttö ja perustelut puuttuvat).

7) Airin Bahmanin nimittämiseksi virkaan on hänen ominaisuuksiaan korostettu ja liioiteltu kehuilla, jotka koskevat pakolaisten ja naisten oikeuksiin keskittymistä, vaikka sukupuolten tasa-arvoa koskevat asiat kuuluvat ensisijaisesti tasa-arvovaltuutetun toimistolle eivätkä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistolle. 

Bahmanin eduksi on mainittu kokemus ”tutkimustyöstä monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta” ja näkemys, että hänellä on ”monipuolista kokemusta kirjoittajana”. Bahmanin näytöt eivät missään tapauksessa ylitä eivätkä edes lähesty omia tutkimuksellisia julkaisunäyttöjäni.

Bahmanin kyky ”analyyttisesti arvioida yhteiskuntamme syrjiviä ja yhdenvertaisuutta estäviä rakenteita ja esittää ratkaisuja niihin puuttumiseksi” ei ole päätöksestä poiketen ”vahvaa” vaan heikkoa ja olematonta, koska näytöt puuttuvat. Kirjoittamistaan lehtijutuista päätellen Bahmani edustaa yhdenvertaisuusasioissa puolueellista, tarkoitushakuista ja feminististä ideologiaa, joka on yhdenvertaisuuden vastaista.

8) Olen esittänyt huomattavat julkaisunäytöt, ja tohtorintutkintoni ovat nimenomaan toimiston alaan kuuluvilta aloilta, eli filosofiasta (etiikka, moraali ja yhteiskuntafilosofia) ja sosiaalipsykologiasta. Lisäksi olen suorittanut julkisoikeuden opintoja jo perustutkintoni osana, joten juridistakin perehtyneisyyttä on.

9) Koska nimitetty Airin Bahmani on minuun verrattuna selvästi vähemmän ansioitunut ja olennaisesti heikommilla asiantuntemusnäytöillä varustettu hakija mutta edustaa toista sukupuolta, on kyseessä eri sukupuolta olevan nimittäminen paremmin ansioituneen hakijan ohi ja sitä kautta tasa-arvolain (Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta) 8 §:n 1. momentin vastainen työsyrjintä.

10) Nimityspäätös antaa yhdenvertaisuusvaltuutetun viraston toiminnasta epä-älyllisen ja syrjivän näytön, joka saattaa toimiston nauttiman kansalaisluottamuksen kyseenalaiseksi.

Pidän nimityspäätöstä yksiselitteisesti ja räikeästi syrjivänä ja yhdenvertaisuuden vastaisena. Pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua tutkimaan asiaa. Koska yhdenvertaisuusvaltuutettu on itse osallinen, koskee virastoa esteellisyys, ja siksi pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua määräämään asiassa ulkoisen tutkinnan tasa-arvovaltuutetun toimesta. 

Jukka Hankamäki

Johtopäätöksiä

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tehtävänä olisi valvoa, että yhdenvertaisuuden rikkomuksia ja syrjintää ei tapahdu. Kuitenkin se on itse osoittautunut syrjiväksi.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta on tullut ja tehty virasto, joka tekee kaikkensa kylvääkseen yhteiskuntaan epäluottamusta feminismin, monikulttuuri-ideologian lietsonnan, kantasuomalaisten syyllistämisen ja haittamaahanmuuton vaatimisen kautta.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto syrjii kantasuomalaisia kaikkialla ja toimii suojatyöpaikkana ja turvallisena päänalusena etnisten vähemmistöjen kellokkaille.

Vasemmistoliittolaisen ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon lehtijutussa esiintynyt kuvalehtikeekoilija Airin Bahmani on muka pätevämpi kuin tutkimusnäytöt esittänyt tuplatohtori? Näyttää olevan kiinnostunut vain naisten asemasta Irakissa, ei asioiden kulusta Suomessa. Mikä oksennus tuosta nouseekaan kurkkuun!

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto on suoranaisesti ahdistellut minua antamalla tutkimusjulkaisustani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) syyllistävän lausunnon, joka oli lähtöisin yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa työskentelevän Robin Harmsin kynästä. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022) sivulla 168 jss.

Professori Timo Vihavainen totesi, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein keneenkään tutkijaan kohdistettu oikeusmurha”.

Erona murhaan oli vain se, että murhatuksi voi joutua vain kerran, mutta oikeusmurhan kohteeksi voi joutua toistuvasti.

Sekä yhdenvertaisuusvaltuutetun että tasa-arvovaltuutetun virastoista on tullut ämmävirastoja, joissa miesten kulkusia poljetaan, ja kyseisen sukupuolikallistuman totesi kriittinen tutkija Pasi Malmi väitöskirjassaan Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State jo vuonna 2009.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto pitäisi lakkauttaa valtion säästötoimena ja heittää palkatut virkailijat suojatyöpaikoistaan ulos.

---

Päivitys 11.4.2024: Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kristina Stenman vastasi kanteluuni yksisilmäisesti 26.4.2024 näin:

”En katso, että asiassa olisi toimittu virheellisesti, vaan haastatteluun on valittu ja myöhemmin tehtäviin nimitetty henkilöt, joiden on kokonaisharkinnan perusteella katsottu, erityisesti hakuilmoituksessa mainittujen kriteerien perusteella, omaavan parhaimmat valmiudet tehtävien menestykselliseen hoitamiseen.”

Vastasin hänelle näin:

Millä tavoin perustelette tässä ja nimityspäätöksessä esittämänne ”kokonaisharkinnan”? Ette ole millään tavoin tuonut esille, mihin tosiseikkoihin väitteenne ”parhaimmat valmiudet omaavien” nimittämisestä perustuu. Ette ole myöskään kumonnut kantelussani osoittamiani seikkoja mitenkään. Ette ole osoittanut, millä tavalla nuorehko ja kokematon henkilö, jolla on yksi maisterintutkinto, olisi jatko-opiskelijanakaan kaksinkertaista tohtoria pätevämpi tehtävään, joka on asiantuntijatehtävä.

Kun nimitetty henkilö on eri sukupuolta, on kyse tasa-arvolaissa tarkoitetusta työsyrjinnästä. Tiedossani on, että asiaan voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta määräajassa. Sen lisäksi asia pysyy vuoden ajan riitauttamiskelpoisena tai syyttämiskelpoisena käräjäoikeudessa. On harmillista, että Teidän täytyy toimia noin räikeän puolueellisesti ja syrjivästi kuin teette, myös pyrkiessänne kiistämään viranomaisasemassa harjoittamanne syrjinnän.

Päivitys 8.5.2024: Lähetin kanteluni seuraavaksi tasa-arvovaltuutetun virastoon, josta vastattiin, että kirjelmäni on vastaanotettu virastossa.

Päivitys 4.6.2024:  Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vastasi ylitarkastaja Merja Kähkönen, joka antautui antamaan asiassa ”yleistä neuvontaa”. Jos tasa-arvoasioiden oikeudenmukaisuus olisi neuvojen ja neuvojien määrästä kiinni, kaikki ongelmat olisivat jo ratkaistut.

Aiheesta aiemmin:

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle (2010)

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua (2010)

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä (2010)

Suositeltavaa feminismikriittistä kirjallisuutta:

Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.), Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi, 2007.

Henry Laasanen, Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Erottaja, 2008.

Pasi Malmi, Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State. Väitöskirja. Rovaniemi: University of Lapland, 2009.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteiden näkökulmasta. Helsinki: Terra Cognita, 2006.

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus – Tutkielmia liberaalista etiikasta. Väitöskirja. Helsinki: Sexpo-säätiö, 2015.

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: Kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Kirjoitetaanpa näin naisten päivän ja seksuaalisen vapauden kunniaksi pitkästä aikaa seksistä.

Aihe on loputon, koska seksuaalisesti vapaamielisiä ihmisiä ahdistellaan ja painostetaan kulttuurissamme aivan yhtä peittelemättömästi kuin maahanmuuton arvostelijoita ja Euroopan unionin kriitikoitakin. Seksi kuuluu tabuja hyödyntävän sensaatiojournalismin kestoaiheisiin.

Valtavirtamedia on elämäntapakontrollia harjoittaakseen ja yhteiskuntarauhaa turvatakseen mennyt kritiikittömästi byrokratiavetoisen seksin kuohimisen takaajaksi. Esimerkkinä siitä on Yleisradion eilen julkaisema juttu, jossa Miika Koskela -niminen toimittaja kirjoittaa otsikolla: ”Tässä Suomen ensimmäiset tuomiot dickpicien lähettelystä: ’Severi’ lähetti videon peniksen heiluttelusta ja sai rapsakat sakot”. 

Mikä nautinto tuo onkaan kukkahattutädeille ja toimittajalle itselleen, jotka sillä tavoin pääsevät ratsastamaan viranomaisvallan selässä ja kurittamaan, ohjeistamaan sekä kontrolloimaan ihmisten yksilöllistä elämää ja privaatin alueelle kuuluvaa seksuaalista käyttäytymistä! Ja pamputtamaan ihmisiä lailla.

Toimittaja iloitsee, että ”viime vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan seksuaalissävytteisen viestin kuten peniskuvan lähettäjä voi syyllistyä rikokseen”. Tämä on tulos Sanna Marinin hallituksen läpi ajamasta suostumushankkeesta, jota arvostelin monipuolisesti tässä blogissani ja teoksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 240–252).

Lain kiristely on näyttö patakonservatiivisuuden lisääntymisestä yhteiskunnassamme. Häkki voi heilua ja sakkoja voi koitua seksuaalisesti aktiivisille ihmisille pelkästä seksuaalisesta aloitteellisuudesta ja kontaktin luomisesta, mikäli aloitteet eivät ole viestien vastaanottajille mieluisia.

Jokaisen ihmisen olettaisi ymmärtävän, ettei ole vastaanottajien asia päättää siitä, millaisia viestejä saa, sillä viestien sisällöistä päättää tietenkin niiden lähettäjä. Tämä on kaiken viestinnän idea.

Feministinen liike pyrkii tukahduttamaan sellaisen informaation, joka ei miellytä naisten kerhoja. Ja sitten he pyrkivät esiintymään human resources -ekspertteinä, ”viestinnän asiantuntijoina” ja rekrytointiosastojen vallankäyttäjinä mediassa ja työpaikoilla, joissa he länkyttävät ”tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden” puolesta pahentaakseen naisenemmistöisten työpaikkojen sukupuolista kallistumaa.

Myös Ylen toimittaja Miika Koskela ja hänen kollegansa Aliisa Ristmeri harjoittavat mielipiteiden muokkausta pyrkimällä julistamaan ja saarnaamaan uuden seksinpihtauslain sisältöä em. jutussaan. 

Toimittajat esittelevät paria oikeustapausta ja selventävät, että ”[r]angaistavaa [...] voi olla esimerkiksi sukuelintä esittävän kuvan tai ’seksuaalisesti räikeän’ viestin lähettäminen toiselle henkilölle ilman vastaanottajan lupaa.”

”Seksuaalisen räikeyden” lisäksi nämä Iinekset itkevät, että ”[m]yös seksuaalisesti vihjaileva viestittely voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos se on toistuvaa.”

Feministinen liike on työntänyt rakennekyntensä kaikkeen seksuaaliseen esiintymiseen ja pyrkinyt juurimaan seksin pois ihmisten yksityisestä kanssakäymisestä. Samanaikaisesti valtavirtamedian TV-ohjelmat ovat täynnä perverssejä freak show -ohjelmia, kuten Alastomat selviytyjät, Alastomat treffit (Naked attraction), Liian lihava sukupuolen korjaukseen ja niin edelleen.

Ei mitään ristiriitaa havaittavissa? Samalla kun viranomaisvalta ja valtamedia kohisevat ahdasmielisten ihmisten tabukammoja hyödyntävistä näennäisskandaaleista, media itse performoi seksuaalisuuden perverssisti ja heittää kompleksisuudesta kärsivät tuloksensa katsojien silmille TV-ruuduista.

Sitä ei kysytä ollenkaan, kuinka pahaa ahdistusta viranomaisvallan harjoittama lailla rankaiseminen ja median harjoittama skandalisointi sekä kohujen lavastaminen aiheuttavat seksuaalisesti vapaamielisille ja aloitteellisille ihmisille, joista suurin osa on miehiä!

Miehiä tämä poliittinen, hallinnollinen, normatiivinen ja ideologinen ahdistelu, piinaaminen ja panettelu koettelevat nimenomaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin kautta. Sieltä nuo ongelmat välittyvät myös kaikkeen muuhun seksuaalisuuteen.

Naisten ja miesten välisissä suhteissa aloitteentekijöinä ovat luonnollisista syistä miehet. Miehet asiassa yleensä tekevät työn. Ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin ongelmista kyseinen kompleksisuus levitetään sitten yleisen lainsäädännön kautta kaikkeen seksuaalisuuteen, myös homojen maailmaan, johon kyseisenlainen saarnaaminen ei kuulu perinteisesti ollenkaan.

Jos joku ahdistuu toisen ihmisen lähettämästä pornokuvasta, sellaisen ihmisen päässä on paljon vikaa. Se kertoo huonosta itsetunnosta, seksuaalisista ongelmista, kylmyydestä, ahdistuneisuudesta tai vaikeammista mielenterveysongelmista.

Niin kauan asioiden pitäisi olla myös lainsäädännön näkökulmasta OK, kun lähetellään omia pornokuvia eikä kenenkään toisen. Suostumushankkeen tulokset, joilla ihmisiä nyt tuomitaan, ovat näyttöjä naisten vallasta, jolla feministinen mafia on pidättänyt itselleen oikeuden yksin päättää siitä, mikä on seksuaalisesti soveliasta.

Soveliaisuusnormien asettaminen seksin yhteyteen on jo sinänsä ristiriitaista, koska seksuaalisuushan on voima, joka pyrkii nimenomaan menemään kaiken soveliaisuuden, sopivuuden ja sovinnaisuuden yli. Ilman soveliaisuusnormien rikkomista ei ole seksiäkään.

Koska suurella osalla normien kiristyksiä vaativista ihmisistä ei ilmeisesti ole seksiä, he pyrkivät viemään seksin myös niiltä, joilla sitä olisi ilman heidän rajoitustoimiaan.

Naisten sukkapuikkoliike on tehnyt parhaista inhimillisistä voimista, kuten seksuaalisuudesta, pelkojen, pelottelun ja kiristyksen foorumin sekä levittänyt poliisiasenteet ihmisten makuuhuoneisiin. Feministit ovat kylväneet epäsopua sukupuolten välille ja saaneet oman epäluuloisuutensa leviämään kaikkialle yhteiskuntaan.

Eipä siis ihme, että suomalaisten ihmisten syntyvyyskin on vajonnut nälkävuosien tasolle, ja heteromiehet istuvat pipo silmillään baareissa peläten joutuvansa vankilaan, jos he tekevät seksuaalisen ehdotuksen tai ilmaisevat vihjeenkin seksuaalisista aikomuksistaan.

On kysyttävä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa.

Rikollisuus lisääntyy tietenkin kriminalisoimalla, eivätkä seksuaalisuutta rikollistavat lait ole muita kuin kateellisten kettujen juonia.

Seksuaalisuuden oikeutuksesta pitäisi voida päättää vain ja ainoastaan osapuolten välillä eikä tuomioistuimissa, lainsäädännössä saati toimittajien kahvihuoneissa.

Pahinta on, että kaikki puolueet menivät viime hallituskaudella vasemmistohallituksen tekemän seksinpihtauslain ja siihen liittyvän lainkiristyksen takaajiksi.

Tätä normiruuvien kiristelyä ja kuristelua on vaikeaa ellei mahdotonta saada myöhemmin kumotuksi, sillä myös kaikki vapauden puolesta esiintyneet oikeistopuolueet ovat omassa konservatiivisuudessaan niin ristiriitaisia, että ne mielihyvin kuohivat seksiä pois sieltä, missä sitä vielä on.

”Liberaalina” esiintyneestä vasemmistosta puolestaan on tullut yksi pahimmista seksuaalisen ahdasmielisyyden levittäjistä, aivan niin kuin feministeistäkin, jotka vielä 1970-luvulla polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi. Nykyinen vasemmisto hoilaa ”vapaudesta” pidättääkseen vapauden avaimet naisten käsilaukkuihin, syyllistääkseen miehiä ja potkiakseen miehiä munille.

Kulkusten polkeminen jatkuu valtamediassa, jossa toimittajat aisakellot helkäten käyvät käsiksi kaikkeen, missä viisari vielä värähtää.

Siitä merkkinä on tämänpäiväinen Yle-truuttaus, jossa toimittaja Miika Koskela osoitti cuck-miehen sankaruutensa toimimalla mehiläiskuningatarten kunhurina. Voidaan mainita, että kyseinen ammattikorkeakoulusta valmistunut ja vähäisillä ansioilla Yleen nimitetty journalisti Koskela on aiemmin kunnostautunut myös monien muiden seksuaalisuuteen liittyvien älyttömien juttujen kirjoittajana.

Niistä esimerkkeinä ovat muiden muassa viime vuonna julkaistu Yle-kauhistelu ”Miehet tarkkailevat salaa naisia pienellä Applen laitteella – poliisi tutkii tapauksia eri puolilla Suomea” sekä hiv-estolääkkeen ihanuutta markkinoiva kirjoitus ”HIV-estolääke vei pelon tartunnasta Simo Kauppisen seksielämästä – Jonot hoitoon venyvät, koska kysyntä yllätti HUSin”, johon liittyvää tautien levittämistä arvostelin tiedeperustaisesti täällä.

Peittelemättömän feminisminsä ohella Miika Koskela on ilmeisesti myös maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian kritiikitön kannattaja, sillä hän on sormeillut kirjoituskoneestaan jutun ”Syyttäjä vaati sakkoja, mutta käräjäoikeus langetti vankeutta – mies uhkasi ja panetteli maahanmuuttajia Facebookissa” ja maahanmuuttajalääkäreitä puolustavan pitkän henkilöjutun ”Kenet valitsisit lääkärikseksi?” Ulkomaalaislääkärien kielitaito-ongelmat, potilasturvallisuus ja informaation välittymisen tärkeys unohtuivat toimittajalta täysin.

Tendenssi- ja agendajournalismin epä-älyllisyys on halpamaista mutta Yle-veron maksajille kallista. Ylen harjoittama elämäntapakontrolli ja mielipiteiden muokkaaminen toimivat näyttöinä julkisen keskustelun matalamielisyydestä ja anti-intellektuaalisuudesta, ja ne vaikuttavat yhteiskuntaan hajottavasti ja someriitoja lietsovasti.

Omalla panikoimisellaan ja hysterisoimisellaan valtavirtamedia ja viranomaisvalta levittävät epäluottamusta ja ovat tehneet tasa-arvon vaatimuksista uhriutumisella ratsastavan sortokisan, jota vääryystieteiden feministikuoro tukee akatemioista lypsämillään tunnottomilla rahoilla.

Feministit ovat luoneet seksuaalisuuden ympärille pelon kulttuurin, jonka vuoksi myöskään vapaaseen viestintään ja älylliseen kyseenalaistamiseen tarkoitetut foorumit, kuten yliopistot, eivät ole enää turvallisia tiloja vaan puoliksi oppineiden myrkyttämiä kyräilyn ja kurittamisen esiintymislavoja, joissa pissikset valittavat nokka nurinpäin kaiken elämän ”toksisuudesta”.

Kun viranomaisvalta, media ja yliopistojen kukkahattutädit jatkuvasti toistelevat, kuinka pahaa, epäilyttävää ja tuomittavaa seksuaalinen aloitteellisuus muka on, se taatusti takoo ihmisten päähän negatiivisen viestin, jota miesasiamiehet sanovat seksuaalisuuden vaarallistamiseksi. Näin jatkuu, kunnes elämän voimat jälleen voittavat ja painekattilan kansi pamahtaa auki.

---

Päivitys 8.4.2024: Yleisradio on omaksunut sanaparin ”toksinen maskuliinisuus” muitta mutkitta journalismiinsa. Tänään Yle esitteli TV-uutistensa paraatilähetyksessä Andrew Tatesta tehdyn ohjelman, jossa kerrotaan feminismin kriitikon ”nousta ja tuhosta”. 

Toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan suomeksi sanottuna myrkyllistä miehisyyttä. Sitä haukuttaessa ei taaskaan kysytä, kuinka myrkyllistä ja tuhoisaa on miesten jatkuva syytteleminen, moittiminen ja haukkuminen toksisten feministien näkökulmasta. 

Toksiset feministit ovat itse tuottaneet toksisen maskuliinisuuden omalla vihamielisyydellään.

 

Aiheesta aiemmin

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus2018”-aloitteen punavihreburkaan?

Häirintäsyytökset ovat feministen vihapuhetta

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia

Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?  

111 kirjoitusta feminismistä

Epäluotettavat biseksuaalit

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen QX-lehti osallistuu biseksuaalisuudesta käytävään kiistelyyn kirjoituksella ”Biseksuaalit kohtaavat vahvoja ennakkoluuloja homo- ja lesboyhteisöissä”. Jutun on kirjoittanut kulttuuriantropolgi Jenny Kangasvuo, joka väitteli 2014 tohtoriksi Oulun yliopistossa tarkastetulla teoksellaan Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot.

Kirjoittaja paheksuu, että homot ja heterot välttelevät henkilöitä, joilla on sekä mies- että naissuhteita ja joiden seksuaalinen kiinnostus ja kanssakäyminen kohdistuvat molempiin sukupuoliin. Väitöskirjan alaotsikon mukaan aihetta on ollut tarkoitus lähestyä käsitteellisesti ja kulttuurinormeja kyseenalaistaen.

Tässä tehtävässä ei ole onnistuttu, sillä kirjoittaja ei ole ymmärtänyt, että biseksuaalisuuden käsite ja ilmiön olemus luovat biseksuaaleille käsitteellis-apriorisen maailmasuhteen, joka sisältää ainekset epäluottamukseen. Mikäli seksuaalinen kiinnostus kohdistuu molempiin sukupuoliin ja realisoituu myös käyttäytymisessä, voi yhden ihmisen kanssa pariutumisesta tulla vaikeaa. Monet ihmiset arvostavat ja tavoittelevat luottamusta.

Niinpä homojen ja heteroiden varauksellisuudessa kyse ei ole ”bifobiasta”, ennakkoluuloista eikä epäluuloisuudesta vaan siitä, että biseksuaalien oma käyttäytyminen voi johtaa luottamuksen menetykseen. Tällöin myös tutkijan narina siitä, että biseksuaaleja syrjittäisiin seuranhaun ja parinmuodostuksen käytännöissä, on perusteetonta ja turhaa.

Biseksuaalisuuden herättämä epäluottamus sisältyy itse käsitteen, ilmiön ja sen mukaisen käyttäytymisen olemukseen. Tästä puolestaan seuraa, että väitöskirjassa ja siihen pohjautuvassa lehtijutussa mainitut syytökset biseksuaalien diskriminoimisesta ovat kuin ilmaan heitettyjä savikiekkoja, joita jokainen ampuu ilokseen alas.

Joskus käy niin, että tutkijana esiintyvä ei ole ymmärtänyt tutkimansa ilmiön olemusta ja päätyy sen vuoksi harhapoluille muodostaessaan asiasta ennakkokäsityksen, jota hän yrittää puolustaa argumenteillaan. Hän siis rakentaa argumentaationsa hetteikköiselle suolle. Nyt on käynyt juuri näin.

Tästä taas seuraa, että kyseisellä tavoin tuotetulla tiedolla ei ole tieteellistä informaatioarvoa, ellei sellaisena pidetä sitä, että kirjoitus kertoo ihmisten tuntemuksista. Teos kirjaa biseksuaalien kokemuksia ja näkemyksiä, mutta työstä puuttuu teoreettisesti perusteltu lähestymistapa, jonka kautta ongelmien ydin voisi paljastua.

Ja se on, että biseksuaalisuus ei herätä luottamusta, koska se jo käsitteellis-apriorisena ajatussuhteena luo ainekset pettämiseen, hyväksikäyttöön ja epäreiluun kohteluun. Mikähän tässä on ollut niin vaikeaa ymmärtää? Ei kai vain tutkijalla ole oma lehmä ojassa tavalla, jolla tutkimuksesta on tullut omien intressien salaamista tai esittelyä?

Aihetta koskevasta kirjoittelusta voi oppia sen, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kitinä kyvyttömyydestään kääntää jokien kulkusuuntaa on useimmiten täysin turhaa. Sitä on myös lesboparien pyrkimys hankkia lapsia ja kamppailla luonnon säätämää yhteiskunnallista todellisuutta vastaan. Se, että ihminen ei voi tasajalkaa hyppimällä tavoittaa Kuuta, ei ole hänen pihatantereensa eikä kohteensa vika.

Toisen huvittavan esimerkin nykyisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöpolitiikan vihreydestä tarjoavat polyamorisessa eli monisuhteisessa verkostossa elävät ihmiset. He pyrkivät omalla tavallaan vastaamaan epäilyksiin biseksuaalisten ihmissuhteiden toimivuudesta.

Yleisradion TV1:n aamu-TV:n ohjelmassa ”Kun rakkaita on monta” esiintyi kolmen nuoren trio, joka selitti elävänsä ”polyamorisessa suhteessa”. Asiaa politisoi se, että yksi heistä on Helsingin Vihreiden Nuorten puheenjohtaja Juho Heikkilä. Sofia Huikku puolestaan on nainen ja Aleksi Vesala transsukupuolinen, jolla on miehen nimi.

Biseksuaalinen puheenjohtaja oli siis uinut kahden biologisen naisen liiveihin ja keekoilee kukkona tunkiolla Yleisradion televisio-ohjelmassa. Toimittaja puolestaan esitti sen varovaisen epäilyksen, joka tulee myös monelle katsojalle mieleen: eikö teissä herää mustasukkaisuutta ja miten selvitätte sen?

Ymmärrän toki, että ihminen voi olla yhtä aikaa ihastunut useaan ihmiseen, jolloin mielihyvähormonien voima ohjaa sivuuttamaan mustasukkaisuuden kokemukset ja toisten ihmisten varjoon jäämisen kivuliaat elämykset. Ihmissuhteita pidetään koossa, koska läheisen menettäminen tuntuisi pahemmalta kuin sinänsä tuskallinen jatkaminen biseksuaalisessa, polyamorisessa, avoimessa tai muuten vain pöllämystyttävässä suhteessa. Näin on, kunnes parempi vaihtoehto löytyy.

Vihreille poliitikoille tyypilliseen tapaan 19-vuotias Juho Heikkilä selittää ongelmat elegantisti ja taitavin käsielein pois, ja hänelle kaikki asiat vaikuttavat olevan sovittelun, sopimisen ja neuvottelun varaisia. Samaan tapaan vihreät pyörittävät ydinvoimalla tuulivoimaloita silloin, kun ei tuule.

Mutta onnittelut kekseliäälle puheenjohtajalle, jolla on valinnanvaraa päästessään kiksauttamaan kahta neitoa ja suunnitellessaan juoksujärjestystä kalenterissaan ”aina maanantaisin”. Uskon, että tuolla organisointikyvyllä hänestä tulee vielä merkittävä vihreä poliitikko. Kannattaa myös nauttia paljon ja pian, sillä todennäköisesti (ja traagisesti) juhlat eivät kestä pitkään, vaan realismi tulee vastaan kiihtyvästi lähestyvänä maankamarana.

Tšetšenian homokaustin todellinen syy: islam

Lehtitietojen mukaan homoja viedään Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšenian tasavallassa kuin sikaa korvasta keskitysleireille. Esimerkiksi QX-verkkolehti on raportoinut asiasta useassa jutussaan mainitsematta kuitenkaan sanallakaan maassa jatkuvien homovainojen todellisista syistä. Myös Suomen viranomaiset ovat pysyneet vaiti niin itse tapahtumista kuin niiden taustoistakin.

Totuus on, että seksuaalivähemmistöjen kaltoin kohtelu Tšetšeniassa ei johdu vain Venäjän homosensuurilaeista, vaan se johtuu eritoten islamista. Tšetšenia on erittäin muslimivaltainen maa, ja suurin osa tšetšeeneistä on profeetta Muhammadin traditiota palvovia sunnimuslimeja. Maassa on tämän merkiksi myös yksi Euroopan mahtavimmista suurmoskeijoista, joka toimii paikallisena eduskuntana ja sharia-lain päätäntäelimenä.

Länsimaisen median tavassa uutisoida Tšetšenian homovainoista on epätasapainoista ollut se, että pahoinpitelyistä syytetään ensisijaisesti Venäjän hallintoa. Näin on toiminut Suomessa Yleisradio, joka kertoi homojen joukkopidätyksistä ja kolmen ihmisen kuolemasta jo tämän kuun alkupuolella julkaisemassaan jutussa.

Sen sijaan islamin osuudesta asiaan on oltu hipi hiljaa, vaikka islamin rooli homojen pidätyksissä ja pahoinpitelyissä on aivan keskeinen. Myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt ovat osoittaneet vastalauseitaan Venäjän lähetystöjen edessä, vaikka vika ei ole vain Venäjässä vaan islamissa, jonka vuoksi Venäjän homovastaiset lait ovat johtaneet ylilyönteihin ja kärjistymisiin Tšetšenian alueella.

Luotettavin tieto tapahtumista on tullut venäläisestä Novaja Gazeta -lehdestä, joka on paljastanut saaneensa tietoonsa kaksi leiriä ”Argun” ja ”Tsotsi-Yourt” -nimisissä kylissä. Tällä viikolla lehdessä kerrottiin myös neljästä muusta leiristä. Tuoreimmassa artikkelissa osoitetaan, että Tšetšenian kidutuskeskuksissa pidätettyjä on hakattu ja korvennettu sähkötuoleissa tavalla, joka tuo mieleen demokratian ja kansandemokratian välisen eron (erohan on sama kuin tuolilla ja sähkötuolilla).

Novaja Gazetan jutun mukaan Tšetšenian hallitus on kiskonut pidätettyjen sukulaisilta lunnasrahoja vapauttamisen vastineeksi. Jos lunnailta ei ole ilmaantunut kukaan maksamaan, ei leireiltä ole päästetty pois. Homoja on pakotettu ”tunnustamaan” homoseksuaalisuutensa suuremman joukon läsnä ollessa, ja parlamentin puhemies, ”Venäjän sankarin” arvonimellä palkittu Magomed Daudov on käynyt paikan päällä pitämässä puheita, joiden mukaan homoille ”ei ole sijaa Tšetšeniassa”.

Tämä kaikki on tietysti paheksuttavaa, mutta myös uutisoinnin kannalta kovin yksipuolista, salailevaa ja jopa valheellista, sillä homovainojen kärjistymisen keskeistä tekijää, islamia, ei ole mainittu.

Miten homoista tehdään syntipukkeja?

Merkille pantavaa on, että myöskään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ei ole koonnut mielenosoitusjoukkoja islamististen maiden lähetystöjen eteen, vaikka esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoja teloitetaan sharia-lain tuomioilla kirkkaassa päivänvalossa aivan jatkuvasti. Syynä länsimaiden kaksinaismoralistiseen asennoitumiseen voidaan pitää poliittisen korrektiuden varjelua. Pelätään terroria ja öljyhanojen kiinni menoa, vaikka Suomi ei ole tuonut vuosikausiin pisaraakaan öljyä Persianlahdelta.

Itse en toivo, että homoja aletaan käyttää poliittisena verukkeena minkään yhteiskunnallisen agendan ajamiseen. Niin tapahtuu kuitenkin monessa yhteydessä ja monella tavalla. Totalitaristisissa maissa, kuten Venäjällä, islamistisissa valtioissa, Kiinassa ja aikoinaan tietysti myös natsi-Saksassa homovihasta tehtiin kansakunnan yhtenäisyyttä pönkittävä generaattori, jonka tarkoitus oli luoda sosiaalista koheesiota, eli kiinteyttää kansakuntaa.

Samaa voi kohdata myös urheilun maailmassa, kun joukkueisiin koetetaan puhaltaa yhteishenkeä kitkemällä pois kaikenlaiset miesten väliset sympatian ilmaisut, jotka voitaisiin tulkita homoerotiikaksi tai homososiaalisuudeksi.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä urheilujoukkueiden tehtävä ei ole fiilistellä vaan voittaa otteluita. Homokammolla koetetaan luoda aggressiota, jota epäilemättä syntyykin, kun ihmiset pakotetaan torjumaan myös omat homoseksuaaliset yllykkeensä tällä tavoin muodostettavassa ahdasmielisessä yhteisössä.

Samaan toimintalogiikkaan nojaa myös aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavien valtioiden toiminta. Islamististen valtioiden homofobia juontaa juurensa islamin laajenemismotiiveista. Kun uskontojen oma sisäinen homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus sublimoidaan rakkaudeksi samaa sukupuolta olevaan patriarkaaliseen Jumalaan ja kun lihalliseen homoseksuaalisuuden toteuttamiseen puolestaan suhtaudutaan äärimmäisen torjuvasti, luodaan eräs voimatekijä uskontojen omalle yllä pysymiselle.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena todistelin, että homoseksuaalisuutta torjumalla niin kristinusko kuin islamkin pyrkivät kiistämään omat homoseksuaaliset ja Jumalan rakastamisesta juurensa juontavat alkuehtonsa. Ne haluavat estää omaa homoerotiikkaansa näkymästä ja siten tekevät homovastaisuudesta oman jatkuvuutensa erään ylläpitäjän.

Homovastaisuus saa vahvistusta näiden alun perin vähemmistöasemassa olleiden uskontojen luontoperäisestä lajinsäilytysstrategiasta eli lisääntymisen ihanteesta. Se on kirjoitettu kyseisiin uskontoihin perimmältään epähengellisistä ja naturalistisista syistä. Maallistunutta kristinuskoa ei tosin homofobia paljon enää vaivaa – ehkä juuri siksi, että nykyinen kristillisyys ei rakennu aggressiolle, jonka käyttövoima ammennettaisiin jonkin yhden totuuden varjelusta tai naisten, homojen ja ”vääräuskoisina” pidettyjen ihmisten syrjinnästä, kuten islamissa.

Asummeko Absurdiassa?

Länsimaiden pitäisi oppia kohdistamaan arvostelunsa oikein. Esimerkiksi Tšetšenian tapauksessa vikaa pitäisi etsiä maan valtauskonnosta ja kritisoida sitä.

Nyt vaarana on, että arvosteltaessa Venäjää tullaan myös länsimaiden homoista lavastaneiksi ulkopoliittisesti arveluttavia idiootteja, jotka vaarantavat valtioiden idänsuhteet. Homojen kelju kohtelu Tšetšeniassa on tietysti tuomittavaa moraalisesti. Mutta paheksuntaa ei pitäisi esittää sellaisella tavalla, jolla homoja aletaan kohta vihata länsimaissakin vain siksi, että vaatimustemme katsotaan pilaavan valtioiden väliset suhteet.

Niinpä suositeltavaksi toimintamuodoksi jää vaikuttaminen EU:n tai oman valtionpolitiikan kautta, kunhan asiat otettaisiin esille diplomaattisella toimintatasolla eikä niitä käännettäisi näyttämään vaikeuksilta, joita ”ongelmallisiksi” lavastetut vähemmistöt tuottavat yksilö- ja pienryhmätasolla valtioiden välille.

Avainasemassa on islamin tunnustaminen ongelmien ytimeksi ja ideologiseksi syyksi. Totalitarismien rakentelun peruslähtökohtahan on joka tapauksessa virheellinen, jos luullaan, että kansallista yhtenäisyyttä voidaan luoda homovainojen kautta. Myös minä kannatan kansallismielistä ajattelua ja käsitystä, että kansallisvaltio on järjen instrumentti, jonka kautta hyvinvointiyhteiskunnat luodaan ja ylläpidetään.

Mutta hyvän kansallisvaltion ylläpitoa eivät homovainot edistä lainkaan, joten sellaiseen oletukseen nojaava sosiodynamiikka on täysin ennakkoluuloista, taikauskon varaista, järjen vastaista ja harhaista. Tokihan myös urheilujoukkueissa esiintyvä avoin homoseksuaalisuus voisi hitsata joukkueita paremmin toimiviksi, kun ihmiset voisivat olla omia itsejään. Sen sijaan aiheen välttely ohjaa epäluottamukseen ja kyräilyyn.

Asia on juurikin niin päin, että maissa, joissa homovastaisuuden käyrä nousee, kansanvalta, vapaudet, ihmisoikeudet ja hyvinvointi putoavat jyrkästi. Yhdessä homofobian kanssa kohoaa ja korreloi vain totalitarismin aste. Niinpä yhteiskunnassa vallitseva homovastaisuus onkin kelpo indikaattori sen arvioimiseen, millainen poliittisen totalitarismin taso kyseisessä maassa vallitsee.

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja

Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

Miljoona homoa Suomeen?

Venäjällä tulivat jokin aika sitten voimaan lait, joilla kielletään homoseksuaalisuutta koskevan tiedon jakelu ja homoseksuaalinen esiintyminen. Homovastaista kiimaa ilmentää se, että lait naulittiin voimaan oikein ”sadaksi vuodeksi”.

Koska laki kieltää homoseksuaalisuuden näkymisen katukuvassa, homot ja biseksuaalit tulevat rikkoneiksi Venäjän lakia jo olemassaolollaan. Niinpä kyseiset heteropropagandalait ovat verrattavissa kommunistien harjoittamaan ihmisryhmien terrorisointiin.

Venäjällä asuu noin 146 miljoonaa ihmistä. Jos kaksi prosenttia heistä on homoja, maassa asuu kaikkiaan noin kolme miljoonaa homoseksuaalia. Heistä seksuaalisesti aktiivisessa iässä on vähintään kaksi miljoonaa. Mikäli otetaan huomioon biseksuaalit, homokielto koskee useita miljoonia ihmisiä.

Setan puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen. ”Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi.

Mitähän niin sanotut maahanmuuttokriitikot mahtaisivat ajatella, jos Suomeen heilahtaisi yhtäkkiä miljoona venäläistä homoseksuaalia? Maahanmuuttovastaisuuden lietsominen homojen turvapaikanhakua apuna käyttäen ei liene kovin viisasta etenkään Setan puheenjohtajalta. Itse vastustan sellaista homovastaisuuden kylvämistä, joka tapahtuu maahanmuuttotulvalla spekuloiden. Venäläisten kärsimään ongelmaan pitää hakea ratkaisua muuta kautta.

EU ja Pohjoismaiden neuvosto ovat esittäneet Venäjän lakien johdosta paheksuntansa ja tuominneet ne moraalisesti. Mutta ne eivät ole ryhtyneet mihinkään painostustoimiin lakien kumoamiseksi. Se olisi kuitenkin tärkeää pakolaisuuden välttämiseksi. Ongelma koskee myös niitä islamistisia maita, joissa seksuaalivähemmistöjä vainotaan aktiivisesti ja teloitetaan.

EU:ssa homojen ihmisoikeudet näköjään uhrataan ”hyvien suhteiden” säilyttämiseksi tuohon lähimpään itään ja varsinaiseen Lähi-itään. Suomessa ne taas on pakko sivuuttaa, koska Suomi ei voi yksin kantaa huolta sen enempää Venäjän, Kiinan kuin arabimaidenkaan seksuaalivähemmistöistä.

Suomalaisilta olisi epäviisasta pilata maamme idänsuhteet puuttumalla Venäjän sisällä asuvien vähemmistöjen asemaan. Silloin homojen katsottaisiin vaarantavan ulkopoliittiset suhteet, ja seksuaalivähemmistöjä vastaan alkaisi leiskua viha myös Suomessa.

Suomi voi livetä EU-rintamasta ja tehdä sopimuksia Venäjän kanssa valvoakseen paremmin itärajaa, sillä näin Suomi toimii myös EU:n eduksi. Mutta ihmisoikeusasioissa Suomen ei pitäisi laulaa idän suuntaan mitään, mikä poikkeaa EU:n yhteisestä kuorosta. Jo Paavo Lipponen varoitti puuttumasta Venäjän sisäisiin asioihin ja saarnaamasta Venäjälle ihmisoikeuksista.

Seksipakolaisuus on yleistä myös Suomessa alueellisten erojen vuoksi. Ihan perusasioissa riittää tekemistä. Esimerkiksi itse en ole kovin huolissani siitä, pääsevätkö tai joutuvatko homot kirkoissa naimisiin tai onko samaa sukupuolta olevilla oikeus adoptoida. Olen usein ihmetellyt, miksi juuri tästä asiasta pidetään kovaa melua, kun valtaosa homoista ei halua kuulua kristilliseen kirkkoon tai toivo huolekseen lapsia, sen enempää omia kuin muidenkaan ruikkimia.

Siksi on hämmentävää, että meille tyrkytetään heteroseksuaalista elämäntapaa. Minua itseäni kiinnostaa lähinnä se, miten suomalaiset homopojat pääsevät henkilökohtaisesta helvetistään, eli maaseudun raamattuvyöhykkeeltä, mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiseudulle tai muihin suuriin kaupunkeihin, joissa voi elää suhteellisen avoimesti ja omana itsenään.

Tätä valtakunnan sisäistä siirtyilemistä ei maahanmuutto edistä. Ehkä heteroiden kannattaisi pysyä tanssilavojen todellisuudessa tai suostua muuttamaan asenteensa vapaamielisemmiksi myös Suomen maaseudulla ja homofobiaa lietsovissa maissa. Juuri he tekevät maaseudusta ja muutamista valtioista niin viihtyisiä paikkoja, että epätoivoisimmat homot hyppivät silloilta alas tai pakenevat paremman elämän toivossa jonnekin.

Myös suurimmilla paikkakunnilla homot törmäävät kattopleksiin, joka rajoittaa heidän toimintaansa työelämässä. Puotipuksuksi tai kansan viihdyttäjäksi homo kelpuutetaan kyllä, mutta yhteiskunnallisen, poliittisen ja taloudellisen vallan perimys pidetään tiukasti heteroiden käsissä. Homojen diskriminoiminen on edelleen yleistä ammateissa, joissa käytetään ideologista mielipidevaltaa, kuten johtavien virkamiesten, opettajien ja toimittajien työssä. Yksityisten firmojen palvelukseen homoa ei nimitetä, jos asiasta tiedetään, ellei kyseessä ole jokin suorittava ammatti, jossa persoonallisilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä.

Mielestäni Seta tulee huolehtineeksi liikaa maahanmuuttajien eduista keskittyessään pohtimaan, kuinka Suomeen saataisiin enemmän ulkomaalaisia pakolaishomoja. Nähdäkseni Setan kannattaisi ajaa ensisijaisesti suomalaisten homojen ja lesbojen asioita eikä hyysätä muualta tulevia.

Venäjän homolakien kumoaminen olisi välttämätöntä rajan takaa saapuvan seksipakolaisuuden torjumiseksi. Mitä enemmän pääkaupunkiseudulle satelee väkeä ulkomailta, sitä tukalammaksi käy homo-Pekan elämä muutenkin ahtaaksi käyvässä pääkaupungissamme.

Valitettavasti Setassa eivät saa eivätkä voi toimia enää muut kuin transgenderistit, feministit ja identiteetiltään sekava queer-kansa. Hain huvin vuoksi muutama vuosi sitten Setasta erästä projektitutkijan tehtävää ja tiedottajan tointa. Tiedottajaksi nimitettiin Vasemmistoliiton noin 25-vuotias entinen puoluevirkailija ja tutkimustehtävään joku ammattikorkeakoulutettu, joka hänkin on nainen. Tämä osoittaa selvästi, mikä Seta on ja missä siellä mennään.

Olipa iso juttu

Homoseksuaalisuus on iso juttu kaikkialla, missä vallitsee jonkinlaisia komeroita, kuten urheilumaailmassa ja niin sanotussa entisessä Neuvostoliitossa. Uimari Ari-Pekka Liukkosen kertominen homoudestaan oli lööppijuttu alkuvuoden uutistyhjiössä, jossa tiedotusvälineet puhuivat asiasta ”huippu-urheilijan kaapista tulona”.

Tapahtuman merkitys ei ollut oikeastaan yksittäisen ihmisen avautumisessa vaan urheilumaailmaan liittyvän seksuaalisen ahdasmielisyyden kyseenalaistamisessa. – Mikä helpotus tämä olikaan heteroille! Nyt heterotkin voivat olla avoimesti heteroita, kun on jokin vertailukohta, johon nähden heterot voivat tuntea itsensä poikkeaviksi.

Näin urheilun maailmassa voidaan myöntää vallitsevan edes jonkinlaista eroottista värinää. Muutoinhan kilpaurheilu lähinnä tappaa seksin.

Kyseenalaista tosin on, onko Ari-Pekka Liukkonen huippu-urheilija. Huippu-urheilijahan on Suomessa jotakin sellaista kuin Matti Nykänen tai Mika Myllylä.

En muuten usko Liukkosen avautumisen olleen kovin merkityksellistä hänelle itselleen. Myös itse asia upposi yleisöön kuin kuuma lusikka voihin, toisin sanoen vaivattomasti ja herättämättä erityistä huomiota.

Mutta asiaa suurensi media. Yleisradion nettisivuilla järjestettiin jokin aika sitten oikein kysely, jossa antauduttiin tiedustelemaan, ”voiko urheilija olla homo”, ikään kuin nämä asiat luontaisesti hylkisivät toisiaan tai ihmisoikeus olisi äänestysasia. Myös tutkija Marja Kokkosen urheiluseuroilta saamat vastaukset (”ei meidän seurassa mitään homoja ole”) osoittivat, että epäluuloisuus kytee, vaikka nuorempi ikäpolvi onkin suhtautunut melko vapaamielisesti tai pitänyt asiaa yhdentekevänä.

Sen sijaan luistelija-kansanedustaja Sinuhe Wallinheimon selitykset sille, miksi kaapin ovet narisevat ja vaikeroivat joukkuelajeissa paljon pitempään, tulivat takaisin kuin jälkilöylyt saunan kiukaalta.

Wallinheimohan meni vihjaamaan, että jääkiekossa homoseksuaalisuudesta vaietaan, koska pelaajien kanssa ”rakennetaan dynaamista ryhmää, johon edes pieni paperinpala ei sovi sisään”. MTV3 suomensi tämän verkkosivuilleen niin, että ”kansanedustaja puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Jälkeenpäin sekä Wallinheimo että media selittelivät asiaa parhain päin.

Wallinheimon kannanotto lemahtaa tuoreelta ja raikkaalta kuin suoraan hokkarista vetäisty villasukka. Tosiasia on, että hyvää ryhmähenkeä ei tarvitse rakentaa minkään heteroseksuaalisen olettamuksen varaan. Hetero-oletus ei ole minkään yhteishengen taustaehto.

Monet konservatiivit käyttivät samanlaista ajatuskulkua homoja vastaan muinaisella 1960- ja 1970-luvulla. He ajattelivat – aivan niin kuin Wallinheimo – että homoja ei pidä valita esimerkiksi diplomaatin virkaan, jotta kukaan potentiaalinen vihollinen ei voisi käyttää homoseksuaalisuutta heitä itseään tai maatamme vastaan. Tai ainakin heidän täytyy pysytellä minuudestaan hiljaa.

Tällainen mahdollisuus vallitsee tosin vain sellaisessa maailmassa, jossa homoseksuaalisuus arvotetaan lähtökohtaisesti kielteiseksi asiaksi niin, että sillä voidaan jotakin ihmistä painostaa tai kiristää. – Onko niin? Pitääkö niin olla? Miten sellaista ihmistä voitaisiin ”kiristää”, joka on avoimesti oma itsensä? Entä jos niin on, mitä se kertoo urheilusta, hallinnosta, koulumaailmasta ja yrityselämästä?

Nähdäkseni joukkue kuin joukkue hitsautuu sitä paremmin yhteen, mitä vähemmän siellä täytyy salailla minuuttaan ja mitä paremmin ihmiset voivat olla omia itsejään, siis juuri silloin, kun ihmisen persoonaa ei riistetä eivätkä työantajat aseta ihmistä elämäntapakontrolliin tai mielipidevankeuteen.

Tahdon vain sanoa, että kokoomuksen Wallinheimolta taisi lipsahtaa, kuinka hän, puolueensa ja ehkä myös suuri osa urheilumaailmasta ajattelevat. Älkää myöskään ihmetelkö, miksi arvostelen niin sanottua ”suvaitsevuutta” ja pidän sitä pelurien kaksinaamaisuutena. Suvaitsevuus kun on intentionaalisena tilana perustavasti ristiriitaista. Sehän merkitsee, että ”en hyväksy, mutta siedän”, juuri niin kuin Wallinheimo, joka nyt on Setan säikäyttämänä ja pöllytyksen pelossa ”suvaitsevainen”.

Mutta mitä tuollaisella suvaitsevuudella oikeastaan tekee? Minä en tiedä mitään niin häpeällistä ja nöyryyttävää kuin olla suvaittu. Joten vihatkaa vain, niin tiedämmepähän, mitä ajattelette! Tässä suhteessa ihmisiä onkin kahdenlaisia: niitä, jotka inhoavat homoja avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat salassa. Itse arvostan enemmän ensin mainittuja, sillä he ovat sentään rehellisiä ja siten helpompia hallita.

Asian ydin ei ole kuitenkaan normatiivinen: hyväksyäkö vaiko suvaita? Sietää, inhota, vihata, rakastaa vai mitä? Asioiden keskipiste ei ole edes ihmisen itsemääräämisoikeus, jota voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Keskustelun fokus on urheilun maailmassa. Millainen se on?

Urheilua leimaa välineellinen suhtautuminen omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Kilpaurheilu kärsii kehon potentiaalien riistosta, jota harjoittavat valmennusporras, yleisö ja urheilija itse. Toimiessani Tampereen yliopiston Filosofian laitoksella 1990-luvulla, kehittelimme työryhmän kanssa erityistä liikunnan filosofiaa, ja yliopistoon perustettiin myös liikunnan filosofian tutkimusyksikkö. Laitokselta valmistui ainakin kaksi väitöskirjaa ja muutamia tutkielmia.

Liikunnan merkityksiä ja tarkoituksia voidaan jaotella niiden päämäärien mukaan esimerkiksi (1) kehon, (2) terveyden, (3) voiton ja (4) ilmaisun projekteihin. Liikunnan ja urheilun merkitykset eivät tyhjene pelkkään kilpaurheilun suorituspainotteisuuteen, jonka piirissä matto vedetään alta heti, kun aktiiviura on ohi. Sen sijaan liikunta voisi olla tie kohti itseä: minän ja maailman syvempää ymmärtämistä. Myös Liukkosen avautuminen voisi antaa aineksia johonkin tämäntapaiseen pohdintaan.

Sen sijaan julkinen sana ja järjestöpolitiikka näkevät asiassa vain sen normatiiviset puolet: kenelle huudellaan ja mitä saa, pitää tai ei saa tehdä. – Entä merkitykset?

Urheilun maailma on heteroseksistinen juuri siksi, että siellä vallitsevat uho, utilitarismi, hyötyajattelu ja voitonsaalistus, jotka ovat ideologisesti yhdensuuntaisia heteroseksuaalisen arvomaailman ja siihen liittyvän lajinsäilytysstrategian, eloonjäämiskamppailun, kiireen ja hysterian kanssa. Olen käsitellyt aihetta muun muassa kirjani Enkelirakkaus luvussa 5.

On myös muita tapoja ajatella.

Kiitokset joka tapauksessa Ari-Pekka Liukkoselle keskustelun herättämisestä olympiakisojen alla. Hän on 2,08 metriä pitkä, eli ihan heti ei tarvitse pelätä turpakäräjiä. Hänellä on myös edelläkävijöitä, ja mikäpä siinä, jos pitää julkisuudesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että joissain tapauksissa avautumisen vaikutukset voivat olla myös kielteisiä. Nythän pukuhuoneissa pohditaan, ”kuka täällä on homoseksuaali”, ja siten ihmisiä voidaan patistella avautumaan tahtonsa vastaisesti. Avoimuus voi olla huikea kontrollin muoto, koska sitä kautta elämää läpivalaistaan, eikä tilannetta muuta, vaikka tarkkailu tapahtuisi ihmisen omalla suostumuksella. Liukkosen päätös saattaa kasata paineita hänelle itselleen, sillä nyt hän tietää, että media arvioi hänen suorituksiaan jatkossa nimenomaan homouimarin tuloksina.

Yhteiskunnan ahdasmielisyydestä kertoo se, jos homous sinänsä mielletään uutiseksi, toisin sanoen, jos on uutinen, että homous on uutinen. Seksuaalinen erilaisuus näyttää olevan uutinen jopa silloin, jos siitä ei tehdä uutista; asiaa kun leimaa jonkinlainen mediaseksikkyys.

Selvää joka tapauksessa on, että uinti on urheilulajeista eroottisin. Voiton tässä suhteessa vievät vain antiikin Kreikan gymnasionit, joissa urheilijat harjoittivat kehon nautintoja alastomina! Mitähän kukkahatut, sädekehänunnat ja virkkuumummut sanoisivat siihen?

Kiintoisaa on, että vain kaapista tulemista pidetään otsikoiden arvoisena asiana. Kaappiin takaisin ryömiminen ei olisi oikeastaan mahdollistakaan, eli sikäli tie on yksisuuntainen. Vai mitä arvelisitte, olisiko seuraava otsikko mahdollinen?

”Huippufilosofi meni takaisin kaappiin suorassa TV-lähetyksessä!” – Mikä julkisen kohun ja huomion aihe!

Sateenkaarilippu myötätuulessa – Arvostelu Venäjän homovastaista lakia kohtaan kasvaa

Muiden suomalaisministerien vaietessa Paavo Arhinmäki otti ansiokkaasti kantaa Venäjän harjoittamaan seksuaalivähemmistöjen sortoon liehauttamalla sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa ja huomauttamalla sensurointipolitiikasta maan urheiluministerille. Teko on sinänsä vähäpätöinen mutta muiden poliitikkojen hiljaisuuteen verrattuna merkittävä ja tervetullut.

Venäläisurheilija Jelena Isinbajeva puolestaan reagoi (tai laitettiin reagoimaan) sateenkaarikynsillä huomiota herättäneen Emma Green Tregaron tempaukseen vaatien ”maan lakien kunnioittamista”. Hänelle voisi vastata, että teidän valtionne sijaitsee meidän kaikkien yhteisessä maailmassa, ja siksi myös Venäjän pitäisi noudattaa ihmisoikeussopimuksia, jotka se on allekirjoittanut liittyessään YK:n jäseneksi.

Samoin voisi vastata niille suomalaisille patavanhoillisille ja kansallismielisinä esiintyville, jotka ovat vaatineet länsimaiden hiljenemistä ”yleisen edun” nimissä. Ihmisoikeudet ovat absoluuttisia eivätkä relatiivisia, eikä niistä pitäisi tinkiä joidenkin ”tärkeämpinä pidettyjen asioiden” vuoksi. Niinpä ne eivät sovi kaupankäynnin kohteeksi.

Laskelmointi osoittautui huonoksi jo toisen maailmansodan edellä. Tällä kertaa pelinappulana eivät ole juutalaiset vaan homoseksuaalit, ja olisikin kiintoisaa tietää, reagoisiko länsi voimakkaammin, mikäli Venäjällä vainottaisiin homojen sijasta juutalaisia, joiden holokaustia on aina pidetty homojen tuhoamista sävähdyttävämpänä.

On naurettavaa väittää, että seksuaalivähemmistöjen sensurointi, omana itsenään olemisen ja julkisen esiintymisen kieltäminen, olisivat minkään maan kansallisen edun mukaisia tai yhdenkään valtion sisäisiä asioita. Epävirallisten protestien tehoa epäileville voidaan vastata, että asioita pitää korjata nimenomaan epävirallisilla kannanotoilla ja suoralla toiminnalla silloin kun viralliset tiet ovat tukossa.


Miksi Eurooppa myönnyttelee?

Syitä länsimaiden hiljaisuuteen on kaksi. Lännen konservatiivit ovat halunneet tietoisesti uhrata homot, sillä Länsi-Eurooppa on riippuvainen Venäjän energiatoimituksista. Siksi he ovat hyväksyneet Venäjän vaatimuksen maan ”sisäisiin asioihin” puuttumattomuudesta.

Liberaalit taas ovat halunneet välttää homojen joutumista riitojen välikappaleeksi ja pidättäytyneet kannanotoista homojen etuja ”suojellen”. Mikäli Venäjän ja länsimaiden välille repeäisi avoin riita, siitä syytettäisiin varmasti myös homoja eikä vain Venäjän huonoa hallintoa.

Tilanne on poliittisesti vaikea, sillä olympiakisojen boikotointi ja muut vastatoimet voisivat lisätä homovastaisuutta myös lännessä, ja siksi Venäjä on vaarassa päästä päämääräänsä: homovastaisuuden hyväksymiseen ja levittämiseen.

Homofobiasta kärsivässä urheilumaailmassa homot on helppo vaientaa, mistä esimerkin tarjoaa Kansainvälisen yleisurheiluliiton kärkkäys, jolla se vaati ”poliittisten viestien” karsimista urheilukilpailuista. IAAF väläytti koko joukkueen rankaisemista, mikäli joku urheilija ottaa kantaa Venäjän lakeja vastaan tai homojen puolesta, ja siksi se osallistuu nololla tavalla Venäjän aloittamaan vyörytykseen. Ihmisoikeuksissa ei ole kuitenkaan kyse politiikasta vaan enemmäkin humanismista, yleisestä etiikasta, vapauksista ja ihmisyydestä itsestään.

Relativistisen hyöty–haitta-ajattelun vallitessa sekä omia etujaan näennäisesti ”suojellessaan” länsimaat asettavat veitsen seksuaalivähemmistöjen kurkulle ja syventävät niin seksuaalivähemmistöjen ahdinkoa kuin omaa moraalista neuvottomuuttaan.

Todettakoon, ettei sen enempää minulla kuin useimmilla poliitikoillakaan ole mitään Venäjän kansaa vastaan vaan pikemminkin sen puolesta. Venäläiset ovat joutuneet viime vuosina kärsimään huonosta poliittisesta johdosta ja sen kylvämästä militarismista, pullistelusta ja vainoharhaisuudesta, jonka tulosta myös homofobia on. Missään tieteen ja valistusfilosofian perinteelle rakentuvassa maassa homovastaista lakia ei olisi ollut mahdollista valmistella, eikä sitä olisi otettu käsiteltäväksi.


Länsimailla hyvä tilaisuus osoittaa kaapin paikka

Ainoa valtio, joka on reagoinut asianmukaisesti Venäjän harjoittamaan homojen sortoon, on Yhdysvallat, joka ei ole Venäjästä riippuvainen. Barack Obama on ilmoittanut TV-haastattelussa, että häneltä ei löydy kerrassaan mitään toleranssia hlbt-väestöä sortavia maita kohtaan. Samalla hän peruutti tapaamisen Putinin kanssa mainiten syyksi Snowdenin tapauksen mutta perustellen päätöstään myös sillä, että tapaaminen voisi olla hyödyllisempää vasta kun ihmisoikeusasioissa saavutetaan edistystä.

Yhdysvaltain toimet ovat olleet myös tosiasiallisesti tehoavia, ja hauskaa on havaita, että Amerikka ja Arhinmäki ovat kerrankin samalla puolella! Vastaavasti vitsikästä on ollut tapa, jolla Suomen poliittinen oikeisto on vaatinut kyyristelyä Kremlin porteilla.

Venäjän aloittamat seksuaalivähemmistöjen sortotoimet on syytä pysäyttää ajoissa. Ei ole epäilystäkään, ettei myös tietyissä suomalaisissa piireissä haudottaisi kansalaisaloitetta vastaavanlaisen, homoja sensuroivan lain säätämiseksi Suomeen.

Toisaalta homoavioliitot hyväksymällä Suomen poliitikoilla on nyt erinomainen tilaisuus osoittaa, että Suomi ei ole Venäjä vaan lukeutuu länteen ja kuuluu muihin Pohjoismaihin, joissa homoavioliitot on jo hyväksytty.

Typerintä Venäjän niin sanotussa ”homopropagandalaissa” on se, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltämistä perusteltiin ”lasten ja nuorten edulla”. Myös lasten ja nuorten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa, jossa homoseksuaalisuus on yhtä näkyvästi esillä kuin heteroseksuaalisuuskin. Poliittinen priorisointi osoittaa ahdasmielisten vanhempien halua manipuloida jälkeläisiään ja riistää heidän identiteettiään.

Lapsiarvoilla ja lastensuojelulla ratsastamiseen liittyykin paljon vääristyneitä asenteita, joita heteroseksuaaliset vanhemmat käyttävät omien pyyteidensä, omistushalunsa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseen. He siis olettavat, että lastensuojelulliset argumentit ovat vastaansanomattomia missä tahansa asiassa. Juuri sellaisen heteropropagandan syleilyssä lapset ja nuoret ovat suuressa vaarassa.

American Vagabond on totta myös Suomessa

Elokuvaohjaaja Susanna Helke on saanut julkisuutta dokumentillaan American Vagabond, joka kertoo nuorten homoseksuaalien asunnottomuudesta Yhdysvalloissa. Elokuva valaisee, millä tavoin nuoret homot karkotetaan tai pakenevat kotoaan Yhdysvaltain ahdasmielisestä osavaltiosta. Sitten he etsivät onneaan suurkaupungista.

Täytyikö tämä elokuva Amerikassa tehdä? Pitikö elokuvatekijöiden siirtää kaikkialla – myös Suomessa – havaittava ilmiö toiselle puolelle maapalloa? Tässä suhteessa elokuva on vaarassa jäädä naiiviksi.

Minä tiedän kymmeniä nuoria homomiehiä, jotka kärsivät asunnottomuudesta Suomessa. Kukaan asuntoja omistava hetero ei myönnä heille vuokra-asuntoja, koska kiinteistöjen omistajat ja muut asuntokeinottelijat ovat yleensä ahdasmielisiä kristillisiä kapitalisteja. Sitten nämä maalta muuttaneet homot asuvat toisten nurkissa eli käytännössä taivasalla.

Maaseudulla pysyminen taas on homoille mahdotonta, koska siellä ovat vastassa yksinäisyys, sorto ja henkinen kuolema. Siksi moni homo muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle. Se on Suomessa ainoa legitiimi alue, jolla homo voi elää. Tiedän kokemuksesta, että 16-vuotiaasta asti maaseudulla asuvien homonuorten mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, ”miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois”.

Elokuva on kyllä oikeassa osoittaessaan, kuinka vaikeudet kasautuvat. Ensin seuraa pakkomuutto, sitten asuntokurjuus, ja lopulta opintohin ja leivän syrjään kiinni pääseminen pitkittyvät. Monet homot jäävät puotipuksuiksi ja köksäapulaisiksi koko iäkseen vain siksi, että valtakulttuuri sortaa homoja omalla arvomaailmallaan, jossa korostuvat heteroiden tärkeinä pitämät arvot.

Jos ei ole kiinnostunut jalkapallosta ja jääkiekosta tai antaudu heteroseksistisen eloonjäämiskamppailun, perheideologian ja lajinsäilytysstrategian mukaiseen riitelyyn kaikesta, seurauksena on ulkopuolisuus niin työelämässä kuin koulutuksessakin. Kunnallisissa asuntojonoissa etusijalle asetetaan epätasa-arvoisesti lapsiperheet, ikään kuin lapset olisivat homojen syytä.

Minä en ole juurikaan huolissani siitä, että homoilla ei ole heteroiden meille tyrkyttämää adoptio-oikeutta, jota suurin osa homomiehistä ei edes halua. Minua kiinnostaa vain perusasia: miten homopojat pääsevät mahdollisimman nopeasti pois henkilökohtaisesta helvetistään, maaseudulta.

Asunnottomuuden ohella kyse on paljon enemmästä: henkisestä kodittomuudesta. Yhteiskunnallinen vallanperimys siirtää sekä varallisuuden että virat ja tehtävät heteroarvoja ja -normeja toteuttavien hyväksi.

Juuri näistä syistä ovat syntyneet San Franciscon ja monien muiden kaupunkien homoghetot, jotka tarjoavat jossain määrin turvallisen mutta kalliin oman kulttuurin. Itse olen pitänyt hyvänä ratkaisuna kansainvälistä homovaltiota, joka koostuisi vain homoista ja rakentuisi meidän omalle arvomaailmallemme – hieman juutalaisvaltio Israelin tapaan. Esittelin sen teoksessani Enkelirakkaus.

Omalle saarelleen hakeutumista voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisyydestä, joten kovin onnekasta tällainen puolustuksellinen eristäytyminenkään ei ole.

Seksuaalivähemmistöjen maansisäinen pakolaisuus on Suomessa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomeen ulkomailta suuntautuva pakolaisuus. Ei ole kenenkään edun mukaista, että homot ajetaan pikkukaupungeista asenteellisella ahdistelulla, kamppailemaan elinoloista pääkaupunkiseudun tukaluudessa.

Myös Venäjältä voi pikapuoliin pyrkiä ulos seksipakolaisia johtuen heteropropagandalaeista, joilla homoseksuaalinen esiintyminen kiellettiin ja joilla seksuaalivähemmistöjä vainotaan juutalaisvainojen tapaan.

Susanna Helke olisi voinut avata silmänsä tälle lähialueilla olevalle todellisuudelle eikä projisoida aihetta Amerikkaan asti. Dokumentin myönteinen puoli on, että se ohjaa ajattelemaan asioita myös täällä Suomessa.

Onko Medvedev tietoinen heteropropagandasta?

Suomessa ei näköjään tarvita ”homopropagandan” kieltävää lakia, sillä aktivistit olivat hiljaa Dmitri Medvedevin vieraillessa Suomessa. En ainakaan itse havainnut, että sen enempää Seksuaalinen tasavertaisuus ry kuin muutkaan yhdistykset olisivat järjestäneet mielenosoitusta tai kannanottoa Venäjän harjoittamaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa vastaan.

Venäjä on sortanut homoja, lesboja ja transsukupuolisia häikäilemättömästi. Lait, joilla kielletään homojen julkinen esiintyminen ja aihetta koskevan informaation jakaminen, loukkaavat räikeästi yleisiä ihmisoikeuksia ja YK-sopimuksia. Ne ovat vastoin tiedettä ja yleistä etiikkaa.

Venäjä hyökkäsi muutama viikko sitten Suomeen alkamalla valittaa venäläislasten kohtelusta Suomessa. Näin se käänsi huomion pois omassa maassaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista, joita Venäjä itse tuottaa julkisen vallan johdolla.

Se, että homovastaiset lait on saatettu voimaan näennäisen kansanvaltaisesti, ei tarkoita, että ne olisivat oikeudenmukaisia. Minkään valtion lainvalmisteluelinten ei pitäisi ottaa kyseisenlaisia lakeja edes valmisteluun. EU-maissa ne torpattaisiin jo alkuunsa ihmisoikeuksien vastaisina. Kyseessä ovatkin todelliset fasistilait, joilla homot, lesbot ja transsukupuoliset yritetään työntää siltojen alle, estää tiedonjako ja kieltää homojen julkinen olemassaolo koko valtiossa.

Kansainvälisen arvostelun laimeudesta päätellen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöt ovat turtuneet omaan hyvinvointiinsa länsimaisissa demokratioissa. Omana itsenään esiintymisen tuomitseminen ”homopropagandaksi” on kuitenkin vakava ihmisoikeusrikos, jota vastaan kaikkien sivistyneitten maiden pitäisi reagoida. Missä tahansa sivistyneessä valtiossa homovastaiset lait kumottaisiin ja niiden valmistelu kiellettäisiin.

Medvedevin, Kataisen ja Niinistön asialistalle mahtui vain suurta porua herättänyt lapsikiista, jonka Venäjä lavasti kääntääkseen huomion pois omalla tontillaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista. Medvedev päätyi puolustelemaan oman maansa suvereniteetia epäsuorasti: julistamalla Suomen päättävän itsenäisesti lapsipolitiikastaan ja neuvomalla järjestämään Natosta kansanäänestyksen. – Ikään kuin emme muuten tietäisi, että niin voidaan tehdä.

Ohjeiden antamisessa olikin kyse taitavasta diplomaattisesta harhautuksesta. Korostamalla Suomen itsenäisyyttä näissä asiakysymyksissä Medvedev toivoi Suomen vastavuoroisesti pidättäytyvän paheksumasta Venäjän rajojen sisällä tapahtuvia ihmisoikeusrikoksia.

Näyttö on selvä. Madonna on haastettu oikeuteen Pietarissa sillä verukkeella, että hän osoitti tukensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Myös tavallisia ihmisiä on tuomittu, homoravintoloita yritetään sulkea, ja maassa harkitaan opetuskieltoa homoille ja lesboille. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että homoseksuaalisuus kriminalisioidaan ja ihmiset pakotetaan kantamaan vaaleanpunaista kolmiota sekä kulkemaan paperipussi päässä. Symbolisella tasolla pelkät tiedonjakoon liittyvät rajoitukset haavoittavat seksuaalivähemmistöjen elämää yhtä pahasti kuin täydelliset kieltotoimet.

Kukaan ei näytä kyseenalaistavan myöskään ”homopropagandan” käsitettä. Muutama vuosikymmen sitten homojen kaapissa pitoa sanottiin oikeutetusti heteropropagandaksi. Heteropropagandan uhreja ovat muun muassa ne eheytysterapioista kärsineet, joita yritettiin käännyttää heteroiksi. Homoseksuaalien lähihistoria on heteroiden, kristittyjen ja totalitaristen valtioiden harjoittamaa väkivaltaa täynnä. Vielä 1950-luvulla homoja kastroitiin medikalistisen mielivallan tuella, mistä kertoo esimerkiksi Kim Bentzin teos Kastroitu (1989).

Suomessa vuonna 1971 tapahtunutta homoseksuaalisuuden dekriminalisointia jatkettiin pelkoa herättäneellä ”kehotuskiellolla”, jonka pappi ja psykiatrikunnan ”musta lammas” Asser Stenbäck junali lakiin. Sen vuoksi homoseksuaalisen käyttäytymisen ikärajaksi säädettiin 18 vuotta, kun se heteroilla oli 16 vuotta. Tämäkin pykälä vahingoitti monien homojen ja heteroiden asemaa perustuessaan tieteen vääräksi osoittamaan käsitykseen, että homoseksuaalisuuteen voi vietellä tai oppia ja että homoseksuaalisuudessa ylipäänsä on jotakin sellaista pahaa, jolta ihmisiä tulee varjella. Kehotuskielto poistettiin vasta rikoslain uudistuksen yhteydessä, jolloin myös ikärajat yhdenmukaistettiin.

Nyt tuo sama tilanne yritetään tuoda takaisin Venäjällä ja muutamissa muissa halkopinon takana elävissä entisen Neuvostoliiton maissa. Myös Suomessa, jossa kylähullutkin ovat muita koulutetumpia, muuan tieteellisistä periaatteista luopunut dosentti on vaatinut samanlaisia lakeja voimaan katsoen niiden kehittävän suomalaista yhteiskuntaa ja pitäen niitä tervettä sekä täysipainoista perhe-elämää ja lasten tasapainoista kasvua edistävinä.

Jutun kommentissa hän sanoo toivovansa, ”että yhteiskunta on terveellä pohjalla ja eheytyy”. Lisäksi hän samastaa pornografian ja homoseksuaalisuuden ja vetoaa lapsiarvoihin homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi: ”Ihan samasta syystä toivon, että R-kioskit poistavat pornolehdet kaupan hyllyiltä. On se omituista, että tupakat piilotetaan kassoilla, mutta pornolehtien pitkä rivistö on lastenkin nähtävillä missä tahansa kioskissa.”

Omasta mielestäni lasten ja nuorten edun mukaista on saada tietoa homoseksuaalisuudesta ja kaikesta seksuaalisuudesta. Tämä auttaa lapsia ja nuoria valitsemaan itselleen parhaiten sopivan elämäntavan, onpa sitten hetero tai homo. Sen sijaan homoseksuaalisuutta koskevan tiedon tukahduttaminen ja avoimen esiintymisen kieltäminen, rankaiseminen tai asiaan liittyvä salailu ja uhkailu vahingoittavat perhe-elämää ja avointa suomalaista yhteiskuntaa sekä vaikeuttavat ihmisten omana itsenään elämistä. Pahimmillaan ne johtavat koulukiusaamiseen, syrjintään ja jopa itsemurhiin.

On kammottavaa ajatella, että muutama vuosikymmen sitten seksuaalisuus, jonka tulisi olla kaikille ihmisille nautinnon ja onnellisuuden lähde, olikin homoille ja lesboille suuren kärsimyksen aihe – ja pelkästään ulkoisista, heteropropagandan levittämiseen liittyvistä syistä. Kyseisen väkivallan toistuminen pitää kaikin tavoin estää.

Suomen poliitikkojen ei tulisi niin helposti taipua Venäjän harjoittaman vedätyksen ja piilouhkailun kohteeksi eikä myöskään antautua puolustelevaan rooliin, kuten lapsikiistassa. Sen sijaan tulisi realisoida ihmisoikeusvaatimukset länsimaisten arvojen mukaisella tavalla, ainakin sikäli kuin on uskominen Kataisen omia sanoja, joiden mukaan EU on arvoyhteisö. Tästä työstä kiitokset Tarja Haloselle.

Heterofasismi kukoistaa

Ukrainan parlamentti hyväksyi viime tiistaina lain, joka kieltää puhumasta homoseksuaalisuudesta myönteisesti. Myös se, että asiaa käsitellään parlamentissa, tuli julki vasta käsittelypäivänä.

Serbia puolestaan kielsi seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueen Belgradissa vedoten ”väkivallan pelkoon”. Aiemmin paraatissa oli loukkaantunut ihmisiä, sillä poliisi on joutunut torjumaan paraatia vastustavien mielenosoittajien hyökkäyksiä.

Tuolla tavalla toimittaessa tuskin taaskaan ajatellaan, millaista väkivaltaa on kieltää homojen tapahtumia käyttämällä verukkeena tekosyytä, että poliisi ei pysty suojelemaan (tosiasiassa ei haluakaan suojella) ihmisiä ulkoiselta väkivallalta. Poliittinen hallinto on siis taipunut homoja vastustavien lahkojen tahtoon, joka tällä tavalla toteutuu.

Euroopan takapihoilla harjoitettava seksuaalivähemmistöjen sorto on mitä häikäilemättömintä väkivaltaa. Se loukkaa sananvapautta ja kokoontumisvapautta. Nimittämällä avointa puhetta ja homojen näkymistä yhteiskuntaelämässä ”homopropagandaksi” ihmisten elämä tehdään vaikeaksi. Homoja vastaan kohdistettava painostus on vaikuttavampaa kuin etnisten kansanryhmien sorto, sillä sen kohteena ovat oman maan kansalaiset ja rasismi tapahtuu poliittisen vallan sekä viranomaisvallan tuella. Se ei siis poikkea toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista.

Homovihamielisissä Euroopan lähivaltioissa poljetaan ihmisoikeuksia, ja homoseksuaalisuutta vastaan kohdistetaan selvää sortoa, mutta myöskään suomalaiset poliitikot ja Euroopan unioni eivät puutu tähän rasismin lajiin mitenkään.

Homot yritetään ajaa siltojen alle samalla kun herjanheittäjille tarjotaan auliisti tilaa kaikkialla, ja myönteisessä sävyssä esitetty tieteellinenkin tieto leimataan ”homopropagandaksi”.

Sillä tavalla ei vaivauduta kysymään, millaista heteropropagandaa koko heteroseksuaalisen arvomaailman varaan perustuva kulttuuri kokonaisuudessaan edustaa. Homoja on taivuteltu heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen kaikkialla: kouluissa, kodeissa, aversioterapioissa ja kristillisten puoskareiden harjoittamissa aivopesuissa, jotka tiede on todennut vahingollisiksi ja vaarallisiksi.

Kukaan ei ole myöskään pystynyt perustelemaan, miksi valtakulttuurina esiintyvä heteroseksuaalisuus olisi parempi tai suositeltavampi käyttäytymismalli. Maailman lähes kaikki suuret ongelmat johtuvat väestöräjähdyksestä, jonka syy on heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen perustuva lisääntymisvimma. Siitä johtuvat niin ravitsemusongelmat, saasteongelmat, kasvihuoneilmiö ja energian sekä raaka-aineiden ehtyminen kuin asuntopulakin.

Kuitenkin homoja pyritään rajoittamaan ja ahdistelemaan, ikään kuin heteroiden ongelmat olisivat homojen syytä.

Suomessa puolestaan järjestetään jälleen lapsiperhe- ja päivähoitovaalit. Koko poliittinen arvouniversumi perustuu heteroarvoille, joiden mukaisesti seksuaalisuus alistetaan naturalismille ja pragmatismille, toisin sanoen käytännöllisille lajinsäilytyspyrkimyksille, joita leimaavat jatkuva kaaos ja hätätila. Suurin osa vaalikeskusteluista käydään aiheista, jotka liittyvät heteroseksuaaliseen lisääntymiseen. Niitä ovat esimerkiksi päivähoito-ongelma, lastenhoito-ongelma, asuntojen riittämättömyys ja maahanmuuton ongelma, kun väestöt tulvivat yli rajojen. Ja niin edelleen...

Ei-heteroseksuaalisesti elävät ihmiset näyttävät olevat poliitikoille pelkkää ilmaa.

Homoavioliittojen vastustus on ilkeyttä

Avio-oikeus on halpa. Se ei maksa yhteiskunnalle mitään. Avioliiton merkitys onkin lähinnä symbolinen.

Symbolisia ovat myös avioliittoon liittyvät kiistat. Homoavioliittojen hyväksymisellä on viestitetty homojen hyväksymisestä. Homoavioliittojen kieltämisellä taas on ilkeilty homoille. Kiusa se on pienikin kiusa, ovat ajatelleet niin persut ja kristilliset kuin suuri osa kepulaisista ja muista konservatiiveista.

Helsingin Sanomien mukaan homoavioliitot ovat jumissa eduskunnassa, koska aloitteen taakse löytyi vain noin 70 edustajan nimi. Persut, kristilliset ja kepu (joiden edustajista yksikään ei kirjoittanut aloitetta) ovat varmaan nyt tyytyväisiä voidessaan kieltää homoilta jotakin.

Todellisuudessa he sulkevat itse itsensä henkiseen vankilaan yrittämällä rajata avioliittoinstituution yhdeksi vaihtoehdottomaksi totaliteetiksi. Ahdasmielisyydestä kärsivät ahdasmieliset itse, sillä fimoosi puristaa ensisijaisesti heidän omaa päätään.

Pahimmassa tapauksessa tuloksena on samanlaista menoa kuin Venäjällä, jossa laki ”homopropagandan” kieltämiseksi etenee. Voimaan tullessaan se estäisi homoseksuaalisuuden esittämisen julkisilla paikoilla. Myös suomalaiset kusimutterit ovat avoimesti iloinneet homojen ahdistelusta ja sensuroinnista.


Konservatiivit estävät yhteiskunnan kehittämisen

Kaikki homoseksuaalisuuden esittämistä ja homoseksuaalien asemaa koskevat rajoitukset ovat tosiasiassa fasistisia, eikä niiden takana ole muuta kuin pahaa tahtoa ja ahdasmielisyyttä. Stevie Wonderkin on tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen tämän.

Homoseksuaalisuutta kiellellään esimerkiksi lapsiarvoihin vedoten, vaikka lasten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa, jossa myös homoseksuaalinen vaihtoehto on näkyvästi tarjolla. Monet homonuoret kärsivät siitä, että heille tyrkytetään ja tuputetaan heteroseksuaalisia käyttäytymismalleja, jotka ovat enemmistöaseman vuoksi esillä kaikkialla. Heterokoulu ja heteroperhe (joka lienee väkivallan pesistä pahin) taivuttelee homonuoria omaksumaan heteroseksuaalisen elämäntavan vastoin lasten ja nuorten omaa tahtoa.

Tuskin on heteroille itselleenkään hyväksi, että heidän oma seksuaalisuutensa näyttäytyy sellaisena pakkona, jollaiseksi kristilliset ja persut haluaisivat ihmisen koko seksuaalisuuden kirjon lavastaa, toisin sanoen heteroseksuaalisen käyttäytymisen vaihtoehdottomana normina. Onkin syytä pohtia, pitäisikö kieltää heteropropaganda ja heteroiden näkyvä esiintyminen julkisilla paikoilla, sillä enemmistöaseman vuoksi se on vaarallisen vaikutusvaltaista.

Paradoksaalista on, että pidättämällä avioliiton vain heteroille kirkko ja sen patakonservatiivit luulevat kieltävänsä homoilta jotain tärkeää. Tosiasiassa he kieltävät itseltään vapauden ja tekevät avioliitosta juuri sellaisen ahtaan ja tunkkaisen tradition, joka koostuu elämäntapatarkkailusta ja alistumisesta perinteelle.

Koska se puolestaan tuo yleensä pallon jalkaan heteroille itselleen, homoavioliittojen kieltäjät tekevät palveluksen homoille. Kukapa sellaista nukkavierua olotilaa kaipaa?

Itselleen nämä heterot omistavat avioliiton luultavasti vain kiusatakseen homoja, sillä mikä onkaan kivempää kuin pidättää jotakin joiltakin. Homoavioliittoja vastustavat myös naimisiin joutuneet kaappihomot ja biseksuaalit, joille homoseksuaalinen vaihtoehto muodostaisi ymmärrettävästi uhan. Pieleen kuitenkin menee, ja kärsitte kahleistanne itse.


Politiikan tyhmistymisestä

Tämä yhteiskunta on epä-älyllistynyt ihan helkkaristi. Homoavioliittojen tyrmäys on vain yksi esimerkki. Siinä, missä poliitikkojen pitäisi katsella avarasti eteenpäin, he kaivautuvat poteroihin ja tuovat takaisin 1950-luvun lintukoto-Suomea, jossa ahdasmielisyys nousee ja hameiden helmat pitenevät.

Suomalainen älymystö – Teuvo Hakkarainen, Lauri Oinonen ja Päivi Räsänen – josta ruotsalainen tutkija totesi, etteivät edes heidän ruotsidemokraattinsa ole yhtä tyhmiä, tarjoaa kansalaisille vaarallisen esimerkin luomalla käsitystä, että on oikein laittaa aivot narikkaan ja vetää kurvit suoriksi puheissa ja teoissa. Pahimmillaan he estävät yhteiskunnan kehittämisen valistusfilosofisessa hengessä, toisin sanoen tieteen ja järjen mukaisesti.

Yksi syy kulttuurin tyhmistymiseen ja asenteiden raa’istumiseen on median, joka tarjoaa alustan epätiedon levittämiselle. Esimerkiksi Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla (kuten monilla muillakin internetin vapailla foorumeilla) kansalaiset repivät leukojaan väittäen esimerkiksi, että seksuaalisuuden pitää liittyä lajinsäilytykseen tai että Raamattua pitää lukea kirjaimellisesti. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä tiede on tuonut esiin niin ihmisen seksuaalisuudesta kuin uskonnostakin.

Samaan aikaan lehden toimitus vakuuttelee, että lehden uudella keskustelupalstalla kuka tahansa voi olla melkein minkä tahansa asian asiantuntija (ks. analyysiani tässä). Mahdollisuuksien tarjoamisesta väärän tiedon levittämiselle voisi Skepsis-yhdistys antaa Huuhaa-palkinnon.

Mitä monimutkaisempia ovat yhteiskunnan kysymykset, sitä yksinkertaisempia ratkaisuja niihin esitetään, ja lopputuloksena merivesi valuu myös enemmistöjen omaan niskaan.