Kiinalainen juttu: Temu ohitti brändimarkkinoinnin ja antoi kansalle halvat hinnat – sitten EU pillastui

Eurooppalaiset ovat innostuneet kiinalaisesta verkkokaupasta Temusta, joka myy käyttökelpoisia tuotteita ilman brändejä suoraan tehtaanmyymälöistä. Samalla konseptilla toimii myös kiinalainen AliExpress. 

Tavara on joissain tapauksissa suorastaan samaa kuin brändien alla kaupiteltava kivijalkakauppojen tai verkkokauppojen tavara.

Temusta voi tilata esimerkiksi partakoneenteriä hinnoilla, jotka ovat noin viidesosan markkinadominanssia harjoittavan Gilletten hinnoista, ja tuotteet eivät juuri poikkea brändivalmisteista. Temussa kaupiteltava tavara saattaa olla peräisin jopa samalta tuotantolinjalta.

Kaikkialla, missä jokin bisnes toimii hyvin ja on kansalaisten parhaaksi, tulee ennen pitkää väliin viranomainen ja viheltää pelin poikki.

Tässä tapauksessa keskeyttävä viranomainen on EU, joka pyrkii rajoittamaan tuontia kiinalaisista verkkokaupoista turvallisuusargumentilla. Sen mukaan Temussa kaupiteltavat tavarat ovat joissakin tapauksissa osoittautuneet (muka) vaarallisiksi, kun ne eivät täytä CE-sertifikaatteja.

Aivan hiljattain EU alkoi pystyttää omalaatuisia tuontitullejaan Temusta tulevalle tavaralle ”pienpakettien käsittelymaksujen” muodossa. 

Ne, jotka haluavat taata turvallisuutemme, ovat yleensä samoja, jotka haluavat riistää pois meidän vapautemme – ja tietenkin myös rahamme.

Turvattomuus ei ole nähdäkseni mikään ongelma Temusta tilaamiselle eikä kaupiteltavien tavaroiden käyttämiselle. Edes takuuasioissa ei ole ollut ongelmia. Aina tuotteita ei tarvitse myöskään palauttaa, jos niissä ilmenee jotakin vikaa, vaan rahat saa takaisin Temulta pikavauhtia. Temu todellakin toimii lupaustensa mukaisesti!

Myös kuluttajajärjestöt ovat toimineet kuluttajien etujen vastaisesti ryhtyessään pulisemaan ”tuoteturvallisuuden” puolesta. On vaikea kuvitella ketään niin retardia tilaajaa, joka pystyisi vahingoittamaan itseään Temun pehmoleluilla, vai pitäisikö koko kansakunta julistaa holhouksen alaiseksi?

Toinen argumentti (turvakahleiden kalistelun ohella) on Temua vastaan käydyssä sodassa ollut tietenkin ilmastoargumentti. Sitä on käyttänyt etupäässä media.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa murehdittiin, että Temu kuolettaa kiertotalouden ja Temusta tilaaminen on ilmastoa kohtaan epäystävällistä, kun kuljetukset Kiinasta aiheuttavat hiilidioksidipäästöjä!

Sillä tavoin ajateltaessa ei ole huomattu, että hiilidioksidipäästöt ovat samat, kulkeepa tavara Kiinasta Eurooppaan ja muualle maailmaan brändittömänä tai brändien kautta; valtaosa kaikesta Temu-tavaraa vastaavasta brändituotteesta kun valmistetaan Kiinassa.

Voi olla, että bränditavara tekee pitemmän reitin kulkiessaan välikäsien kautta ja on siten ympäristöä kohtaan haitallisempaa. Joka tapauksessa se on monta kertaa kalliimpaa.

Temua vastustetaan vain yhdestä syystä: se on lyönyt lekalla brändivalmistajien ja -kauppojen rahakoneita.

EU ja valtavirran media ovat Temua vastaan suuntaamassaan ajojahdissa brändivalmistuttajien ja perinteisten kauppojen asialla. Molemmat ajavat välistä vetäjien ja kiskureiden asioita kuluttajia vastaan ja kamppailevat kuluttajien yleisiä vapauksia vastaan.

Temu on huolehtinut myös ympäristöstä hyvin. Temu jopa istuttaa puita ja sertifioi tavaroita. 

Palvelu on verkon chatissa henkilökohtaista ja erittäin nopeaa toisin kuin monissa muissa verkkokaupoissa, joista vastataan laiskasti tai ei ollenkaan. Tilatessani kerran polkupyörän osia minulle vastattiin jopa sunnuntai-iltana, ja asiakaspalvelu kirjoitti ryhtyvänsä toimeen heti maanantaina saavuttuaan työhön, eikä vastaaja ollut AI.

Tavara oli lopulta erittäin hyvää.

Osa Temun toimittamista tuotteista on kyllä ollut perin huonoja. 

Kokeeksi tilaamastani älykellosta, joka maksoi huimat 18,83 euroa, oli näyttö heti paketista otettaessa sökönä ja vahvasti pikselöitynyt, ja osa näytöstä oli pimeänä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki tuotteet olisivat viallisia.

Temu kuitenkin palautti koko kauppasumman heti, eikä tuotetta tarvinnut edes toimittaa takaisin.

Toinen tapaus oli, kun tilasin ulkoisen CD/DVD-aseman Temusta. Tuote oli siististi pakattu ja ulkoisesti moitteeton. Se ei kuitenkaan toiminut lainkaan. Temu palautti kauppasumman heti ja mukisematta, eikä tätäkään tuotetta tarvinnut palauttaa.

Syykin lienee selvä. Kun avasin laitteen sitä tutkiakseni, sisältä paljastui vuoden 2009 levyasema, joka ilmeisesti on purettu jostakin aiemmasta laitteesta ja laitettu kiertoon upouusissa kuorissa. Ainakaan kierrätyksen laiminlyömisestä Temua ei voi moittia! 

Upea uusi levykeasema Temusta.

Sisältä paljastui vuoden 2009 toimimaton rakkine.

Temusta ei siis kannata tilata juuri mitään korkeatasoista elektroniikkaa, mutta tavanomaisten kotitaloustavaroiden, kuten partakoneenterien, työkalujen ja muiden vastaavien esineiden toimittamisessa se on lyömätön. Ja siksi vaarallinen länsimaisille kiskurikaupoille ja valmistuttajille.

Temun menestyksessä on kyse brändimarkkinoinnin kuolinkouristuksista.

Olen julistanut brändimarkkinoinnin loppua jo pitkään. 

Kun kuluttajien juorut ja palautteet alkoivat levitä verkossa, syntyi tietoinen kuluttaja. Sille ei ole niinkään tärkeää, mitä pikkupöksyjen vyötäröllä lukee, kuin se, että tuote ylipäänsä on käyttökelpoinen ja näyttää hyvältä.

Näin on syntynyt tilaa myös uusille brändeille, ja paikkaansa pitää filosofi-esseisti Jean Baudrillardin toteamus, että jälkimodernissa kulttuurissa vanhatkin brändit voivat herätä uudestaan henkiin.

Esimerkin siitä tarjoaa vaikkapa brittiläinen automerkki MG, joka oli vuosikymmenten ajan varjojen mailla mutta jonka kiinalainen yritys osti ja tuotteisti markkinoille osana sähköautoiluun liittyvää paradigmanmuutosta, vieläpä kohtuulliseen hintaan.

Ei kannata myöskään pyörittää tuulikoneita Ariel-mainoksissa, kun Lidlin oma brändimarkkinoimaton pesuaine voittaa testit ja saa verkkoinfluensserien suosion.

Tietoisen kuluttajan syntyminen on mitätöinyt brändimarkkinoinnin ja tehnyt mainostamisesta turhan portaan tuotantoketjuun. Kuitenkin siihen kaadetaan miljardeittain rahaa myös Suomessa, vaikka kuluttajat tekevät ostopäätöksiään muilla kuin tuotemerkkeihin liittyvillä perusteilla.

Temun menestys on osa tätä muutosta. 

EU osoittaa oman epädemokraattisuutensa vastustamalla tuota muutosta ja asettumalla poikkiteloin moottoritielle.

Kunpa Trumpin alulle panema tullihulluttelu ei leviäisi koskemaan EU:n ja Kiinan suhteita. 

Maalivainontaa?

Helsingin Sanomat -nimisessä paikallislehdessä ilmestyy usein kummallisia juttuja. Niissä harjoitetaan elämäntapakontrollia ja ohjeistetaan lukijoita, kuinka pitää ajatella ja mikä on ”oikein”. Siitä kertovat muun muassa otsikoiden pitkät rivirimpsut, joissa on ”mutta”- ja ”vaikka”-lauseita ja joissa asiat ja ilmiöt selitetään toimituksen näkökulmasta parhain päin.

Esimerkiksi: ’Poliitikko X sanoo, että Y, mutta todellisuudessa [toimittajan mielestä] asia on kuitenkin Z’.

Nyt kävi hieman toisin, ja asennemuokkausta harjoittikin mainostaja. Maanantaiaamuna Hesarin kannessa oli erikoinen julistus, jossa oli linkki mainostajan verkkosivuille.

Muuan Lasse Vuola -niminen pienyrityksen toimitusjohtaja oli ostanut lehdestä mainostilaa moittiakseen armeijaa käymättömiä presidenttejä (Tarja Halonen) ja kehuakseen korpraali Alexander Stubbia sekä arvostellakseen siviilipalveluksen suorittanutta Pekka Haavistoa.

Vuolan mielestä korpraali Stubb on parempi kuin sivari Haavisto, koska Stubbin kauluksessa kimaltaa korpinnatsa hänen oltuaan mahdollisesti joskus kertausharjoituksissa.

Linkin takaa löytyvässä blogikirjoituksessa suoritetaan eräänlaista presidenttiehdokkaiden vertailua ja ylistetään varusmiespalveluksen sekä sotaan osallistumisen (Mauno Koivisto) tuottamia ansioita.

Tekstissä kehutaan kirjoittajan erään sukulaisen saavuttamia sotilasansioita jättämättä mainitsematta omia siviiliansioita, joita on karttunut tuplamaisterille kenties enemmän kuin muille keskivertoperheenisille. Omaa sotilasarvoaan kirjoittaja ei kerro.

Viestinnän eräs nyrkkisääntö on, että älä toista tai levitä disinformaatiota. Mutta tässä tapauksessa viestin edelleen jakamisella ei liene merkitystä, koska asia on jo ollut päivälehden kannessa. Mikä kyseisessä mainoksessa ja kirjoituksessa sitten on vikana?

1. Mainoksen perusväittämä varusmiespalveluksen suorittamisesta ja sotilasarvosta presidentin kelpoisuuden kriteereinä ei pidä paikkaansa, eikä sillä tavalla saada merkittävää eroa loppusuoralla olevien ehdokkaiden välille. Stubb sitä paitsi kotiutui armeijasta kauluslaatat tyhjinä, ja korpinnatsat hän sai lähinnä poliittisista ansioistaan myöhemmin.

2. Koska asevelvollisuus ei koske naisia ja suurin osa naisista ei ole niin muodoin suorittanut varusmiespalvelusta, kirjoittajan kannanotto pyrkii rajaamaan valtaosan naisista kelvottomiksi presidentinvirkaan. Vaade lienee yhdenvertaisuuden vastainen siksi, että varusmiespalveluksen suorittamista ei ole säädetty presidentinviran kelpoisuusehdoksi.

3. Johtamistaitoa voidaan osoittaa muullakin tavalla kuin harjoittelemalla simputusta ja ölähtelyä armeijan vihreissä. Voi olla hyväksikin, että ylipäällikkönä poliittisen ja sotilaallisen organisaation välillä toimii siviilivirkahenkilö, jolla itsellään ei ole muodollista asemaa eikä kokemuksia sotilaallisen tikapuurakenteen hierarkiassa kyyristelemisestä tai pörhistelemisestä.

4. Varusmieskoulutuksella ei ole armeijan strategisen johtamisen kannalta merkitystä, onpa palveluksesta kotiuduttu tavallisena solttuna tai reserviupseerikoulun käyneenä vänrikkinä. Tässä mielessä on yhdentekevää, mitä sotilaskimalteita tai -koruja presidentillä on tai ei ole kaulassaan, ja armeijoiden pragmaattinen johtaminen kannattaa jättää kenraaleille.

5. Moite, jota kirjoituksessa oli kosolti, ei markkinoinnissa toimi. Se on näyttö antimainonnasta, jolla yritetään osoittaa vikoja kilpailijan tuotteesta ja kehua sitä kautta omaa tuotetta. Markkinoinnin itsesäätelyn piirissä on laajalti tuomittu kielteiset kampanjat toteamalla esimerkiksi, että ”[m]ainonta ei saa mustamaalata mitään organisaatiota, ammattia, henkilöä, henkilöryhmää tai tuotetta epäoikeudenmukaisella tavalla.”

6. Poliittinen antimainonta ei tyyliltään poikkea seinille sprayaamisesta. Kansalaisaktivismin muodossa harjoitettava neuvolatoiminta ylenkatsoo muiden äänestäjien omaa arvostelukykyä, poliittista valinnanvapautta ja medialukutaitoa. Kyseinen kirjoitus on näyttö kiilusilmäisyydestä ja militarismista, jota sotauhosta ja pelosta muutenkin täyttyvä todellisuutemme ei kaipaa lisää.

7. Lasse Vuolan kirjoituksessa sanotaan rivien väleissä, että älä äänestä Pekka Haavistoa, koska hän on sivarihomo! Mainos on etevä näyttö siitä, miten voi sanoa vastustavansa homoja sanomatta vastustavansa homoja. Siviilipalveluksen suorittaneita aliarvioidessaan kyseinen mainos tulee lytänneeksi myös muita ehdokkaita: naisehdokkaiden ohella esimerkiksi Jussi Halla-ahoa, joka ei ole suorittanut varusmiespalvelusta mutta on tietysti monin tavoin etevä mies, jopa niin, että arvion esittäminen olisi sekin eräänlaista ylenkatsomista.

8. Mainos tekee merkittävän poikkeuksen ehdokkaiden omien vaaliorganisaatioiden mainonnasta, joka on ollut positiivista ja hyväntahtoista. Mainos poikkeaa (ilmeisesti pyytämättä ja yllättäen) myös ehdokkaiden omista kannanotoista, jotka ovat olleet toinen toisiaan kohtaan kannustavia. 

9. Fundu-nimisen yritysrahoitusfirman johtajana toimiva kirjoittaja sanoo itseään mainoksessa ”tutkijaksi”, mikä luo mielikuvaa, että mainoksen ansiovertailussa on kyse jonkinlaisesta tutkimuksesta. Kuluttaja- ja kilpailuviraston ohjeissa todetaan kuitenkin, että ”[t]uotteita ei saa [...] myydä tutkimuksen varjolla, ja tutkimuksen tekeminen on pidettävä selkeästi erillään markkinoinnista.” On kyseenalaista, miksi presidentinvalinnan pitäisi perustua yksityishenkilön arvioon, jota mainostetaan Helsingin Sanomien kannessa.

10. Omasta mielestäni antimainoksen lähestymistapa on suorasukaisuudessaan epäonnistunut. Kritiikkiä ei esitetä ironian tai satiirin keinoin, kuten muutamat etevät parodiantekijät, vaan esittämistä leimaavat tosikkomaisuus ja huolestuneisuus valtakunnan asioista ja muista suuren mittakaavan kysymyksistä.

11. Jos minä olisin Alexander Stubbin kampanjapäällikkö, kehottaisin mainostajaa lopettamaan tukemisen, koska se todennäköisesti vie Stubbilta enemmän ääniä kuin tuo. Jos taas olisin Pekka Haaviston kampanjassa mukana, lähettäisin mainostajalle kiitoskortin, koska antikampanjointi voi luoda myötätuntoa Haavistolle ja kääntää ääniä hänelle. Vuolan olisi parempi vetää Haaviston kampanjaa kuin työntää Stubbin kampanjaa.

12. Julkaisualustat eivät yleensä hyväksy mainoksia tarkistamatta niitä ensin, joten voidaan kysyä, mikä on Helsingin Sanomien rooli kyseisen antimainoksen tuottamisessa. Voidaan epäillä, että mainoksen laatija onkin Pekka Haaviston agentti ja hakee hänelle säälipisteitä, ja Helsingin Sanomat suostui julkaisemaan mainoksen tuen osoittamiseksi Haavistolle. Etevät toimittajat varmaan arvasivat, miten mainos tosiasiassa vaikuttaisi, ja Hesari julkaisi aiheesta myös toimituksen tekemän jutun. Hesarin kilpailija Iltalehti ja viestintäkonsultit pitivät mainosta ”typeränä”.

Lue vastuullisesti Hesaria!

Olen tottahan toki itsekin esittänyt monenlaista politiikan arvostelua, mutta en ole mainostanut mielipiteitäni lehtien kansissa enkä taivutellut ketään ajattelemaan asioista tietyillä tavoilla tai äänestämään tiettyjä henkilöitä.

Pidän poliittisen viitekehyksen militarisoitumista merkkinä aggressiivisen ajattelun leviämisestä kaikkialla kulttuurissa. Se lienee seuraus Ukrainan sodasta, jonka tuloksena liekit nuolevat Euroopan portteja. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan pikemmin jäähdyttelyä ja rauhallista harkintakykyä kuin sotahysteriaa potevia kuumakalleja.

Sekä Haavisto että Stubb ovat tehneet poliittisella urallaan ratkaisuja, jotka historian kulku huomioon ottaen ovat olleet myös virheellisiä. Ehdokkaiden akateemisissa ansioissa on eroa, mutta paljoa eroa ei ole heidän työansioidensa välillä eikä näkemyksissään, sillä eiväthän kaksi viisasta miestä voi olla samoista asioista kovin eri mieltä. Uskon, että tuleepa valituksi kumpi tahansa, Suomi saa hänestä kelpo presidentin.

Mitä armeijassa käymiseen tulee, ei se ketään mieheksi tee, joskaan ei myöskään naiseksi. Likaiseksi, vihaiseksi ja kämäiseksi siellä tulee. Olemme yhtä kaikki perustuslakimme mukaan maanpuolustusvelvollisia, ja jokainen tekee sen tavallaan. Me varusmiespalveluksen suorittaneet pidämme huolen myös niistä, jotka eivät niin jostakin syystä tee.

Muistoja siltä ajalta. Alokaskuvassa olen kultaisesta ampumamerkistäni ensimmäinen kaakkoon (ainoa joka tässäkin tilanteessa huvittuneesti hymyilee).

Joulun kuvasto

Helsingin Sanomien Teema-liite eläytyi itsenäisyyspäivän tunnelmaan vihervasemmistolais-feministisen agendansa mukaisesti ja julkaisi joulun alla niteen 5/2020, jossa valistettiin sosiaalisen konstruktionismin hengessä, että Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskela – siis se hyvä upseeri – oli vain ”kollektiivisen alitajunnan haavekuva”. Saman lehden mukaan Väinö Linna ”lavastettiin työläiskirjailijaksi”.

Kollektiiviseen tiedostumattomaan viittaaminen vihjaa, ikään kuin Hesarin toimittajat ymmärtäisivät jotakin Carl Gustav Jungin kehittelemästä psykoanalyysista. Kuitenkin jo lähtökuopissa meni vikaan: psykoanalyyttisessa teoriassa suositellaan käyttämään käsitettä ’tiedostumaton’ käsitteen ’alitajunta’ sijasta, sillä tajunta ei ole yläpuolella eikä alapuolella, ja tiedostumattomuus on passiivista (siitä muotoilu ”tiedostumaton” – ei ”tiedostamaton”).

Tavallaan jokainen romaanin hahmo voi olla ”kollektiivisen alitajunnan” tuote, sillä jokainen heistä on enemmän tai vähemmän fiktiota. Todellisiakin henkilöitä romaanissa vilahtelee, kuten Antti Rokka, jonka Linna sanoi jo vuonna 1955 olleen sakkolalainen pienviljelijä Viljam Pylkäs, mutta hänkin monin tavoin muunneltuna. Hesarin viisastelulla lienee tarkoitus jälleen kerran todistella, että Suomea sydämestään puolustaneiden hyvyys oli vain haaveiden havinaa ja idealisoitua kuvitelmaa, eikä mikään ole todellista.

Juuri sillä tavalla asioita on opetettu yliopistojen vihervasemmistolais-feministisillä kirjallisuuden tutkimuksen laitoksilla. Oppimestareina on käytetty äärivasemmistolaisten teoreetikoiden mielipiteitä, kuten Benedict Andersonin teosta Kuviteltu yhteisö – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Käsittelin asiaan liittyviä ajatusvirheitä teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä sivuilla 124–125.

Sen voin joka tapauksessa varmentaa, että Tuntemattoman sotilaan kommunisti Lahtinen ei ollut vain ”kollektiivisen alitajunnan” tuote vaan kyllä hän oli ihan oikean kollektivismin tuote.

Entä Teema-liitteen väitteet Väinö Linnan lavastamisesta työläiskirjailijaksi? Pelkkää puppua. On sivumennen sanoen hämmästyttävää, millaisella innolla valtamedia on omaksunut useita kirjoituksissani toistamiani käsitteitä oman diskurssinsa osaksi. Olen käyttänyt tavan takaa muun muassa lavastamisen käsitettä puhuessani median tavasta harhauttaa lukijoita; viimeksi silloin kun Helsingin Sanomat yritti lavastaa minusta naisvihaajaa peittääkseen mediakritiikkini todellisen sisällön. Ja nyt Sanomissa sanottiin, että Linna lavastettiin lukijoille.

Väinö Linnaa ei lavastettu miksikään, vaan hän oli työläiskirjailija ja työväenluokkaisista oloista lähtöisin. Urjalassa lapsuutensa viettänyt isoäitini, joka oli syntynyt vuonna 1909, muisti aikoinaan kertoa kansalaissodasta sen, että punaisten kerätessä seutukuntalaisilta aseita pois, oli myös hänen kotinsa porstuaan astunut punaisella hihamerkillä varustautunut komennuskunta, jota johti Vihtori Linna, Väinö Linnan isä.

Oli kysynyt talon isännältä, mitä aiot naulakossa roikkuvalla pienoiskiväärillä tehdä. Ja oli saanut vastauksen, että joskus ammun sillä sian, joskus lehmän ja toisinaan päästän päiviltä koiran. ”No pidä sitten pössykkäsi, et kai sinä sillä ihmistä ammu”, oli Linna tokaissut. Aseen haltija kun oli puolueeton ja sellaisena pysyi kansalaissodan yli.

Työväenluokkainen tausta ulottuu Väinö Linnan lapsuusvuosista hänen sotakokemuksiinsa ja romaaneihinsa. Olisi hullunkurista väittää muuta. Tieteellisen kunnianhimon vallassa tehtyjä päättömiä esityksiä kohtaa silloin tällöin, sillä tutkimusta pidetään informatiivisena, kun se on yllättävä ja epäennustettava. Tutkijan kuuluisuus ja rahavirrat kasvavat muiden korjatessa virheitä.

Ostakaa Obamaa

Kritisoin teoksessani Totuus kiihottaa sanomalehtien lisäksi myös kustannus- ja kirjakauppaporrasta. Arvostelin kirjakauppojen tapaa rahdata rekkalavoittain omien kirjoittajasuosikkiensa teoksia myymälöiden sisäänkäynneille. Feministien hallussa olevassa kustannus- ja kirjakauppakartellissa ilmeisesti ajatellaan, että tarjonta luo kysyntää ja tuputus tukkii suut. Kustannusyhtiöiden omistamassa Suomalaisessa Kirjakaupassa näköjään tiedetään, mikä myy. 

Kirjakaupan vaalimainos 8 vuotta myöhässä.

Niinpä Suomalainen Kirjakauppa on laittanut sisäänkäynneilleen ajankohtaisen mainoksen Barack Obaman elämäkerran ilmestymisestä. Näin Obama saapui ajallaan kuin joulupukki vappujuhliin ja sanoi ”Hoo, jos minä olen musta, olen minä kaikilta tunnettu!”

Kiinnostaako tuo nyt enää ketään, sillä Tiernapojathan kiellettiin Stockmannilla jo? Paljon enemmän lukevaa yleisöä luulisi kiinnostavan, mitä sanottavaa Donald Trumpilla olisi, sillä media murjoo häntä jatkuvasti, eivätkä hänen omat näkemyksensä ole päässeet esille kuin Twitterissä. Juuri siksi hän esiintyykin siellä, kun muita henkireikiä ei ole jätetty.

Trump on kyllä kirjoittanut toimittajiensa editoimina muutaman kirjan, joita ei ole tietääkseni liioin suomennettu vallitsevan informaatiosodan merkiksi. Sen sijaan Obaman elämäkerta on kuin asetoimitus monikulttuuriseen infosotaan. Hänen kirjansa ilmeisesti tarvitsee mainostamista, sillä muuten sitä ei osta kukaan. 

Oma teokseni taas sensuroitiin täysin ilman perusteita ja tieteen sekä sananvapauden vastaisesti, mutta muuten se olisi myynyt todennäköisesti noin kymmenentuhatta kappaletta. Tappio itselleni on varovaisestikin arvioiden noin viisi euroa niteeltä, eli viisikymmentätuhatta euroa. 

Mainetappio sensuurin harjoittajille itselleen ja suomalaiselle tieteelle on rahassa mittaamaton. ”Toimittajien vainoamisesta” muutamat feministit jaksavat kyllä länkyttää, ja valtamedia sallii tuota kähinää enemmän kuin bittiavaruuteen mahtuu. Mutta tiedevainot ja tutkimustoiminnan ahdistelu painetaan villaisella, mikä on merkki tiedepoliittisten sortotoimien vakavuudesta.

 

Monikulttuuri-ideologian mannekiinit

Joulun kuvastoon kuuluu kirjakauppojen vaalimainoksessa olevan Obaman lisäksi myös rättikauppa H&M:n monikulttuuri-ideologinen pysäkkimainos. Mainoksessa keekoilee rastaukkainen people of colourin edustaja sylissään vitivalkoinen lapsi. Tämä ei tee H&M:stä uutta Benettonia, vaikka esikuva onkin selvä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Rastatukka ja valkoinen pienokainen ovat asemoidut kuvaan tavalla, jolla etnisesti erilainen henkilö esitetään lapsen suojelijana ja lapsi täysin hänen armoillaan olevana. He katsovat yläviistoon ikään kuin toiveikkaasti tai torjuen sieltä päin tulevaa uhkaa. Kuvan tarkoitus lienee ohjata katsojaa ajattelemaan, että lapsen ollessa rastafarista täysin riippuvainen, hän tietenkin tekee lapselle jotain hyvää: suorastaan huolehtii hänestä ja takaa hänen hyvinvointinsa, vaikka ei ilmeisestikään ole tämän biologinen isä.

Koska katsojalla on vahva motiivi ajatella lapsen parasta, hänelle luodaan motiivi samastua rastatukkaiseen ja sitä kautta ohjautua ajattelemaan, että maahanmuutto on ihanaa, sillä se pelastaa lapsemme pahoinpitelyiltä, raiskauksilta ja pahoilta suomalaisilta miehiltä, jotka hylkäävät lapsensa juuri niiden maahan tulleiden hyvyyden lähettiläiden käsiin, jotka kantavat vastuun suomalaisten ihmisten elatuksesta.

Eivätköhän ainakin feministit ryntää nyt kiittämään mainoksen hellyttävyydestä omassa hormonipurskeiden ohjaamassa älynvaelluksessaan ja juokse täyttä laukkaa rättikauppaan avaamaan kukkaronsa. Mutta mihin kyseistä mainosta tarvitaan, kun pääosassa ei ole mikään vaate eikä hintalappu? Mitä mainoksella koetetaan väittää tai ilmaista? Onko tarkoitus osoittaa jotakin epätodeksi tai vakuutella jonkin ideologisen väitteen puolesta?

Nähdäkseni kyseessä on pelkkä monikulttuuri-ideologinen propaganda. Se osoittaa, että liikeyritykset pyrkivät tekemään politiikkaa sekä muokkaamaan asiakkaidensa ajatuksia kuluttajilta kiskomillaan rahoilla. Sama näkyy myös firmojen tavassa sisällyttää tuotteiden hintoihin kehitysapukuluja ja ilmastonsuojelumaksuja sekä pyrkimyksessä upottaa asiakkailta perimiään maksuja omaan hyväntekeväisyyteensä.

Toisella kädellään nämä moraaliposeeraajat hyödyntävät lapsityövoimaa ja alipalkkausta ja toisella kädellään silittelevät imagoonsa tulleita ryppyjä ja epäilyksiä siirtomaaimperialismista, joka jatkuu edelleen globaalin kapitalismin muodossa. Tämä osoittaa, kuinka ohut tiedostavien ja eettisesti valveutuneiden kuluttajien ja tuottajien eetos on tavaraketjussa, kun vakaumuksellisesti vihervasemmistolainen nuoriso vetää muotikuteet päälleen ja lentää sitten Goalle ilmastonmuutoksen vastaiseen mielenosoitukseen.

Tuo ilmastopolitikointi ja monikulttuuri-ideologia ”suvaitsevuuden” vaatimuksineen ja maasta toiseen hyppimisen ihanteineen ovat ristiriitaisia ja läpimätiä ajatussuuntauksia. Ne tuovat mieleen 1970-luvun, jolloin jokaisen piti olla ”rauhanpuolustaja”, jotta Neuvostoliitto voisi valloittaa ydinsodan uhallaan koko maapallon ja romuttaa itsenäiset kansallisvaltiot.

Korrektia korruptiota – Miksi en mainosta valtamediassa?

Haluanko edustaa kansaa Suomen eduskunnassa? – Mikä ettei. Sehän on suorastaan kutsumukseni ja kansalaisvelvollisuuteni.

Miksi sitten en mainosta vaaleissa ja valtamediassa (puolueen omaa vaalimainontaa lukuun ottamatta)? – Mietitäänpä vähän.

Rakastatko mainoksia tai pidätkö siitä, että elokuvan katselu kesken kaiken katkaistaan ja joudut seuraamaan kaupallisia tiedotteita?

Entä pidätkö tärkeänä postiluukusta tulvivia mainoksia tai katukuvaa kaunistavia banderolleja?

Valitaanko eduskuntaan paras mainos vai osaava ja tekevä ehdokas?

Siitä päättävät tietenkin äänestäjät. Tarjoan kuitenkin äänestäjille vaihtoehdon. Äänestäjät voivat olla kauttani osoittamassa, että eduskuntaan selviytyy ehdokas, joka ei pyri ostamaan kannatustaan vaalirahoituksella, medianäkyvyydellä eikä valtamedian mainostilasta vaatimalla rahalla.

Tavoittelen valituksi tuloa vain omilla ansioillani ja omalla kampanjallani, joka perustuu vapaaehtoistyöhön. Arvelen myös, että Perussuomalaisella puolueella ei ole paljoakaan ”rahalla ostettavissa olevia äänestäjiä”. Olemme arvopuolue, ja meillä painaa sisältö. Mainosten sijasta tarjoan tuotteena itseni.


Ehdokkaat ostetaan ennen vaaleja vaalimainontaa rahoittamalla

Mistä sitten moinen mainosvastaisuus? – En vastusta mainontaa sinänsä vaan mielikuvallisuutta, joka ehdokkaista luodaan mainonnalla. Käyn vastustamaan myös korruptiota.

Korruption tutkija Anders Blom väitteli jokin aika sitten Turun yliopistossa tohtoriksi etujärjestöjen harjoittamasta lobbauksesta (katso myös hänen kirjaansa Veljeskunta). Blomin mukaan kansanedustajiin käytetään vuosittain uskomattomia summia mielipiteiden pehmittämiseksi ja voitelemiseksi.

Tutkimuksen mukaan kaikkein kannattavinta on ostaa edustaja ennen valintaa: vaalirahoituksella. Tämän osoitti myös Kehittyvien Maakuntien Suomi ry (KMS). Professori Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen kirjan Näin valta ostetaan mukaan se oli Kepun ja Kokoomuksen yritys luoda maahamme pysyvä korruptiojärjestelmä.

Meitä perussuomalaisia haukutaan estoitta ”populisteiksi”, sillä takanamme ei ole korporaatioita (työmarkkinajärjestöjä) kuten vasemmistolla, ei maataloutta niin kuin Kepulla, ei kauppaa eikä teollisuutta kuten Kokoomuksella eikä ympäristöliikettä kuten Vihreillä. Kristillistenkin takana sanotaan olevan jotain. Näille puolueille tulvii rahaa ovista ja ikkunoista. Talouselämä ja intressipiirit maksavat heidän mainoksensa. Ja luovat sitä kautta koko ehdokkaan.

Firmat ja yksityishenkilöt sitouttavat ehdokkaat ennen vaaleja rahoittamalla vaalimainontaa, ja mainonnalla puolueet ostavat kannatuksen äänestäjiltä. Valtamedia puolestaan kätilöi ääniä omille suosikeilleen valikoivalla journalismilla: jakamalla ilmaismainosta toimituksellisin keinoin julkisuudessa. Olet kai huomannut, miten lehdet ja sähköinen media täyttyvät toimitusten suosikkien haastatteluista ja bloginostoista.

Meillä perussuomalaisilla on takanamme ja tukenamme vain vahva poliittinen agenda ja toivon mukaan myös kannatus. Sitä on tapana sanoa demokratiaksi.

Olen Perussuomalaisissa juuri siksi, että puolueemme kautta voi edistää kansanvaltaa vailla sitoutumista etujärjestöihin, taloudellisiin etupiireihin tai muihin lahkoihin. Nyt on tärkeää edistää ja valvoa kansallista kokonaisetua eikä intressiryhmiä. Siksi kaikkien pitäisi kulkea järki edellä.

Olen aina sanonut, että puolueemme kautta voi edistää nimenomaan filosofista ajattelua, sillä meitä eivät rajoita poliittisen korrektiuden pidäkkeet. Tätä piirrettä toiminnassamme moititaan milloin milläkin nimellä, mutta oikeasti takana on vain julkinen järjen käyttö, jota Sokrateskin harjoitti.

No, eihän vaaliavustuksissa vikaa ole ehdokkaiden näkökulmasta. Itse en voisi kuitenkaan ottaa järjestöjen enkä yritysten avustuksia vastaan, sillä hyvän kansanedustajan pitää voida tehdä ratkaisuja omalta pohjaltaan ja kansallisen kokonaisedun näkökulmasta.


Kansallinen etu egotrippien edelle

Nyt ei ole totisesti etukäräjöinnin aika. Kansallisen edun kannalta kohtalokasta on, jos eri yhteiskuntatoimijat ja osapuolet keskittyvät kaivelemaan omaa napaansa ja kiskovat köydestä kukin omaan suuntaansa.

Vastuullisen poliitikon ei pidä myöntyä intressiryhmien edessä vaan puolustaa suomalaista yhteiskuntaa lyhytnäköisen follow the money -ajattelun sijasta. Se on vastuullisuutta ja rehellisyyttä, kuten sekin, ettei luvata mitään, mitä ei voida pitää.

Itse toimin urheilijan logiikalla, en dopingilla, ja puolustan maatani kilpailemalla reilusti omassa joukkueessani.

En mainosta, koska

1) äänestäjät eivät yleensä pidä mainoksista,

2) mainokset luovat harhakuvia ehdokkaista,

3) niitä tarvitsevat vain ehdokkaat, jotka eivät muuten pärjäisi,

4) mainosten mainostusluonne jo sinänsä paljastaa, että kyse on manipulaatiosta,

5) mainosrahat saava valtamedia suhtautuu kielteisesti jopa niihin, jotka maksavat itse mainoksensa, kuten Donald Trumpiin,

6) mainostaminen rikastuttaa valtamediaa, joka kohtelee perussuomalaisia brezhneviläisesti,

7) valistuneet kansalaiset osaavat nykyisin itse hakea mieleisensä ehdokkaan eivätkä tarvitse mainontaa.

Sivumennen sanottakoon, että valtamedia ei ole suonut minulle minuuttiakaan ilmaismainosta haastattelujen eikä TV-esiintymisten muodossa, vaikka valtamedian suosikeille näkyvyyttä myönnetään kyllä tuntien mitoilla niin, että kissavideot kalpenevat.

Tilanne ei toisaalta haittaa minua lainkaan. En voi nytkään astua kotoani kadulle ilman, että joku tulee sanomaan tuntevansa ajatukseni sosiaalisesta mediasta! Todellinen julkkis ei olekaan sellainen, joka esiintyy joka päivä televisiossa tai Helsingin Sanomissa, vaan sellainen, joka tunnetaan siitä huolimatta, että emme esiinny juuri koskaan missään.

En mainosta valtamediassa siksikään, että valtamedia on suhtautunut penseästi kaikkiin perussuomalaisiin. Olisi moraalisesti väärin tukea rahallisesti tahoja, jotka järjestelmällisesti haukkuvat meitä ja pelaavat vispilänkauppaa muiden puolueiden kanssa.

Vaalit ovat politiikan verkkokauppa, jonka markkinaosuus nousee. Tämä vaali tarjoaa kansalaisille hyvän keinon osoittaa sosiaalisen median voiman. Näen vaalin kokeena siitä, kuinka pitkälle somen dynamo riittää, ja koehenkilönä käytän itseäni. Osallistua voitte äänestämällä!


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Onneen ei ole oikotietä

Sanoma-yhtiöiden Oikotie-palvelu tunnetaan ”Kun aika on” -televisiomainoksistaan. Aina, kun nuo ajan Angstilla ahdistelevat mainokset alkavat soimaan TV:ssä, minulle tulee samanlainen tunnelma kuin Katri Helenan laulaessa iskelmän ”Ei kauniimpaa” vuonna 1969. Tämä ei liene poikkeuksellista, sillä onhan myös mainoksen pohjana toimiva Seija Simolan ”Kun aika on” samalta aikakaudelta ja vain pari vuotta tuoreempi.

Ajan nopsaan rientämiseen viitaten Oikotien mainokset muistuttavat ikävällä tavalla kaiken kansan vanhenemisesta ja luovat katsojille ankean tunnelman, että he ovat joka tapauksessa ikäloppuja luusereita.

Konserni toikin pelastuksekseen ruutuun pirteän ja tulevaisuudentoivoa täynnä olevan mainoksen nimeltä ”Nyrkkeilijä”, jossa nyrkkeilyä harrastava musta mies hakkaa vihamielisesti nyrkkeilysäkkiä, muhinoi blondin naisen kanssa ja etsii tämän kännykällä työpaikkaa Oikotien ilmoituksista.

Mainoksen tarina ei paljasta, löytyykö paikkaa loppujen lopuksi vai ei, mutta teksti väittää, että ”elämän tärkeimmät taistelut käydään kehän ulkopuolella”. Hämäräksi jää, mihin ”kehällä” ja sen ulkopuolisilla kamppailuilla viitataan. Ilmeisesti syrjintään. Joka tapauksessa väite pyrkii luomaan uhripääomaa värilliselle väestölle samalla, kun semioottiset metaviestit yrittävät oikeuttaa etnisen vähemmistön harjoittamaa epävirallista voiman käyttöä. Mainokselle on myös jatko-osa ”Takaisin kehään”, jossa sama pariskunta kärvistelee puoli vuosisataa vanhempina. Molemmat mainokset on tehnyt suunnittelutoimisto Cassius.

On tietenkin puhdasta sattumaa, että tarina ja näyttelijöiden casting menivät näin. Henkilöt valittiin varmaankin satunnaisotoksella, ja tahattomana sivuvaikutuksena mainoksessa tultiin propagoineeksi ylirajaisten pariutumisten yhteiskunnallista suositeltavuutta. Tästä suomalainen valkoinen heteromies ihastuu ikihyviksi, mikä selvästi on Helsingin Sanomien tarkoitus. Esitykset toimivat varmasti nimenomaan mainoksina. Yllätyksetöntä Helsingin Sanomilta tyyliin ”tähän olemme tottuneet”.

Myönteistä noissa lähes puolen vuosisadan takaisissa iskelmissä on, että maailma oli tuolloin vielä mallillaan, mutta sekin lähinnä herättää nostalgisen menetettyjen aikojen kaipuun.

Nokian ylösnousemus

Nokian matkapuhelinliiketoiminnan päätyminen Microsoftin haltuun on Suomen lähihistorian traumaattisimpia yrityskaappauksia. Se oli vähän samanlainen kuin Soneran fuusiointi Teliaan. Kansainvälisemmin katsoen se vastaa turvallisuuden perikuvan, ruotsalaisen Volvon, menetystä kiinalaisomistukseen ja siirtomaaherruuden symbolin, brittiläisen Jaguar-automerkin, päätymistä intialaisten hallintaan.

Erona on, että muissa paitsi Nokian tapauksessa ryöstösaalis jäi ehjäksi. Sen sijaan Nokian matkapuhelimista firman uudet omistajat tuhosivat ensinnä sen brändin. Samalla tuhoutui myös olennainen osa ryöstösaaliista.

Amerikkalaiset kaappasivat Nokian matkapuhelintoiminnan vallalla, viekkaudella ja vääryydellä, kun firman johtajistoon solutettiin jenkkimiehitys, joka saattoi yhtiön Microsoftin haltuun Stephen Elopin johdolla. Asiaa edelsivät tietenkin myös monet strategiset virheet. Nokia muun muassa hylkäsi kosketusnäytöt, vaikka elektroniikan kehitys enteili internetin tuloa matkapuhelimiin, ja ainoa järkevä tapa käyttää nettiä puhelimessa oli juuri kosketusnäyttö. Nokiassa torpattiin myös muutamia innovatiivisia malleja, joihin fanit olisivat ihastuneet.

Kuin luonnon kostona tästä monin tavoin symbolisesta ja internatsistisesta ”Sammon ryöstöstä” Nokian puhelimien tulevaisuus synkkeni Microsoftin hallussa ja painui lopulta pohjaan. Kulmikkaaksi suunniteltu älypuhelinten käyttöjärjestelmä vihloi silmää jo graafisen ulkoasunsa puolesta. Nokian brändi vaihdettiin Lumiaksi, vaikka suuri osa Nokian lopun ajan menestyksestä perustui historiallisesti luotettavaksi koettuun tavaramerkkiin. Uuden nimen myötä Microsoftin puhelinyksikkö alensi itsensä kilpailemaan tuolloin uusien merkkien, kuten HTC:n ja Huawein, kanssa. Kalliilla markkinoinnilla ostettu brändiasema menetettiin, ja uutta ryhdyttiin luomaan yhtä kalliilla mainonnalla.

Lisäksi Microsoft mokasi tietokoneiden kanssa. Käyttöjärjestelmä 8 floppasi pahoin, sillä kukaan ei halunnut isolla näytöllä varustetun tietokoneensa toimivan samoilla hakukonemaisilla periaatteilla kuin tirkistysreiällä varustetun puhelimensa. Ihmiset eivät ole koskaan rakastaneet Microsoftin valmistamia teknisiä tuotteita, eikä firmalla ole ollut menestystä rautakauppiaana. Windowsia ja Officeakin monet käyttävät vain siksi, että niistä on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä yleisyytensä vuoksi.

Ainoa, mitä Nokian puhelimista jäi teknologian historiaan, oli brändi sekä Suomessa oleva tekninen ja markkinoinnillinen asiantuntemus, jotka tosin ohjattiin pyöröoveen Microsoft-konsernissa.

Nokian narratiivi jatkuu hyvässä hengessä

Nokian uusi tuleminen Barcelonassa viikonloppuna julkaistujen puhelimien myötä on loistava näyttö siitä, että mitään aitoa osaamista ei voida nujertaa, vaikka muutamat ymmärtämättömät ovat ehtineet antaa asiasta perättömän pessimistisiä ennusteita.

HMD Global on Nokiasta ja Microsoftista riippumaton suomalainen yhtiö, jonka kotipaikka on Helsingissä ja joka on ostanut Nokian tavaramerkkioikeudet verkkoliiketoimintaan keskittyneeltä Nokia-yhtiöltä ja Microsoftilta. HMD Globalin jo viime toukokuussa antaman tiedotteen mukaan Nokia-yritys ei ole uudessa yhtiössä omistajana vaan saa myydyistä puhelimista tavaramerkki- ja patenttituottoja rojalteina.

Kyseessä on siis Nokian matkapuhelintuotannon polkaiseminen maasta kokonaan uudelle pohjalle, jossa vanhaa ovat tunnettu brändi ja suunnittelun takana asuva asiantuntemus. Juuri näin asioita pitää hoitaa tilanteessa, jossa vanhasta organisaatiosta ovat jäljellä savuavat rauniot.

Ennustan Nokian lanseeraamille puhelimille loistavaa tulevaisuutta. Kun useimmissa nykypuhelimissa pyörii Androidin jokin versio, ihmiset tekevät ostopäätöksensä merkin, ulkokuoren ja laitteen sisällä olevien teknisten ominaisuuksien perusteella.

Mikäli HMD Global pystyy vakuuttamaan asiakkaat uusien Nokioiden luotettavuudella, sillä on mahdollisuudet piestä jopa Samsung, joka on pystynyt valtaamaan markkinat hienosti muotoilluilla mutta huonosti kestävillä tuotteilla. Myös Samsungin jälkimarkkinointi on ollut aivan kurjalla tolalla. Firman takuu- ja tuotevastuuasiat hoidetaan asiakkaita uuvuttamalla, ja akkujen kestävyys on surkea.

Apple on kilpailullisesti omassa maailmassaan hintatasonsa osalta, ja pahiten firman maine kärsi paljastuksesta, jonka mukaan yhtiö suunnittelee tuotteidensa akut kestämään vain noin tuhat latausta eli parisen vuotta (planned obsolescence, ”suunniteltu vanheneminen”). Tämän jälkeen asiakkaille tarjotaan vaihtoa uuteen malliin, sillä monien laitteiden akun vaihto vaatii hitsaustaitoja.

Tie menestykseen on kivetty jämäkällä tarinalla

Mikäli HMD Global onnistuu tekemään uudet Nokiansa asiakaslähtöisemmin, menestys on taattu. Uusi yritys pyrkii muistuttamaan merkin kunniakkaasta historiasta tuomalla markkinoille retroversion 17 vuoden takaisesta 3310-mallista, joka tunnettiin kestävyyden perikuvana. Muutamat näyttävät edelleen käyttävän sympaattista puhelintaan jokapäiväiseen lörpöttelyyn, ja heidän nerouttaan on ollut pitää hyvästä tuotteesta kiinni!

Nokian nimellä markkinoille tuotavat uudet älypuhelimet näyttävät houkuttelevilta muotoilunsa ja hintatasonsa puolesta. Uskon monien kaivanneen Nokiaa markkinoille takaisin. Rihkamasta karsittu Android sopii useimmille erinomaisesti, ja keskittyminen halpoihin sekä keskihintaluokan laitteisiin on strategisesti viisas ratkaisu, sillä peruskapula on kova sana kolmen miljardin kehitysmaalaisen taskussa.

Olen usein arvostellut bärndimarkkinoinnin järkevyyttä, sillä tietoiset kuluttajat eivät enää usko pelkkiin brändeihin vaan tekevät valintansa tutkimalla, mitä rahalla oikeastaan saa. Mutta tilanteessa, jossa tuotteiden välillä ei ole suuria eroja (niin kuin nyt Androidia käyttävien luurien kesken ei ole) valinnan saattaa ratkaista juuri brändi. Brändi puolestaan ei ole sama asia kuin logo, symboli tai merkki, vaan se on funktio, joka liittää merkin synnyttämän mielikuvan tiettyyn palveluun tai tuotteeseen kuluttajan tajunnassa.

Eri asia on sitten se, mihin puhelimia ja taskuun mahtuvaa nettiä tarvitaan tässä informaatio- ja disinformaatiotulvasta kärsivässä maailmassa. Älypuhelimet ovat tulleet kehityksensä huipentumispisteeseen sikäli, ettei niihin lisättäne enää uusia ominaisuuksia tulevaisuudessa. Tehokkuus ja kapasiteetti tosin kasvavat. Muutaman vuoden kuluttua pienelle muistikortille voidaan nanoteknologian ansiosta ladata vaikka maailman kaikki koskaan tuotettu musiikki MP3:na. Myös prosessoriteho kasvaa ja yhteydet nopeutuvat. Mutta periaate pysyy entisellään vähän niin kuin polkupyörissä, jotka ovat keventyneet ja parantuneet monella tavalla mutta joiden käyttöidea ei ole muuttunut 150 vuoteen.

Kylläisille markkinoille on vaikea iskeä mukaan. Monien tuntemattomuudesta nousseiden merkkien, kuten HTC:n ja OnePlussan, vastaanotto kuitenkin osoittaa, että maailmanlaajuisilla markkinoilla jokaisella kynnelle kykenevällä toimijalla on mahdollisuutensa. Mikäli tukena on alan pioneerityöstä tunnettu ja asemansa vuosikymmenten aikana vakiinnuttanut brändi, vakuuttava suunnitteluosaaminen sekä puolen miljardin markkinointibudjetti, tätä hanketta ei voi verrata marginaaliyritykseksi jääneeseen Jollaan, vaan kyseessä on vakavasti otettava aikomus menestyä.

Toivotan kaikille hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja

Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

Sillink

Kesän aikana tuli pidettyä silmät auki valoisassa maailmassa. Minun näkökenttääni vihloi se, miten pilattua suomalainen kulttuurisemiotiikka on. Tarkoitan tällä muun muassa yritysten ja julkisyhteisöjen logoja, jotka loistavat tietenkin myös mainosvaloissa pitkin pimenevää syksyä.

Graafinen suunnittelija Kyösti Varis piirsi 1970- ja 1980-luvuilla monien merkittävien suomalaisfirmojen logot ja antoi yrityksille graafisen ilmeen. Joukossa olivat esimerkiksi Sammon, Finnairin, Alkon ja SOK:n liikemerkit.

Tuohon aikaan logoista tehtiin siluettimaisia. Ne olivat merkkejä, jotka ikonisoituivat helposti. Ymmärrettiin, ettei symboliikkaa pidä ryhtyä kuvittamaan. Niinpä logoissa suosittiin vain yhtä väriä, ja ne jätettiin mahdollisimman yksinkertaisiksi. Esimerkeiksi kelpaavat Keskon, Tukon, vakuutusyhtiö Pohjolan, Silja Linen, Stockmannin, Säästöpankkien ja Osuuspankkien logot. Yksiulotteisia – kyllä – mutta samalla tehokkaita ja käyttökelpoisia.

Yritysten fuusioituessa niiden graafinen ilme on kärsinyt. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin ja Yhdyspankin yhdistyessä muodostettiin Merita-pankki, jonka graafinen ilme tilattiin lontoolaiselta toimistolta. Suunnittelussa tehtiin se virhe, että ryhdyttiin kuvittamaan symboliikkaa. Logossa pyrittiin yhdistämään graniittinen ja puinen pintamateriaali ruisleipää muistuttavaan soikeaan muotokieleen. Tulos oli vaikeasti esitettävissä ja painettavissa yksivärisiin lomakkeisiin, eikä se ikonisoitunut koskaan merkkinä. Säästöpankkien nykyinen logo puolestaan muistuttaa liikaa Yrittäjäin Fennian liikemerkkiä puumuotoineen, y-kirjaimineen ja värityksineen. Selkeä semioottinen virhe.

Tallinkin ja Silja Linen fuusioituessa konserni vältti sen virheen, että se olisi pilannut Silja Linen brändin ja maalannut koko laivaston sinipunaiseksi. Tallinkin muutamat omat laivathan ovat oksettavan rumia kirkkaanvihreine ja oranssinvärisine kylkineen, jotka eivät ollenkaan sovi merelliseen maisemaan. Mutta nettisivunsa virolaisfirma pilasi alistamalla Silja Linen raikkaat sinivalkoiset värit Tallinkin oman logon yhteyteen.

Semioottinen sillisalaatti ei liene markkinoinnista ja mainonnasta vastaavien vika. Se on luullakseni lähtöisin fuusioituneiden firmojen hallitusten tahdosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko rahaa on kulunut hukkaan, kun juuri paikalleen saatuja kylttejä on tarvinnut lähteä vaihtamaan uusiin pörssipelureiden ahmaistessa yrityksiä yksi toisensa perään. Tältäkin kannalta olisi syytä välttää globalisaatiota ja yritysten omistuksen karkaamista ulkomaiseen hallintaan.

Tuloksena on ollut myös nimihirviöitä. Viestintäkonserni SanomaWSOY kirjoitti nimensä häkellyttävän pitkään väärin. Oikea muoto olisi ollut ”Sanoma-WSOY” (mikäli noin kömpelöä yhdyssanaa pitää yrityksen nimenä käyttää). Tapiola-pankin nimi kirjoitetaan ”Tapiola-pankki” eikä ”Tapiola Pankki”. ”Leonia” oli huono uudissana ulkomaalaisille mahdottomine kaksoisvokaalirakenteineen, eikä se tarkoittanut mitään.

Myös ”Itella” on huono nimi postille, sillä i-alkuiset sanat luetaan helposti l-alkuisiksi, ja sana assosioituu omistamista merkitsevään murteelliseen sanaan ”itellä”. Miksi postialan yritys ei voi olla reilusti Posti? Se kertoisi, mistä toiminnassa on edelleenkin pääosin kysymys. Postipankin nimi oli tietenkin syytä vaihtaa omistajan vaihtuessa, mutta supisuomalainen ”Sampo” pilattiin Danske-pankin omistuksen myötä karmealla logolla, jonka epäsymmetrisyys ohjaa epäilemään, onko nettipankkiyhteyksissä jälleen jotakin vikaa.

Myös graafisia ulkoasuja on pilattu. Esimerkiksi Finnet-yhtiöiden vanha logo, jossa puhelinluurin alla ja päällä oli pallo, virtaviivaistettiin lankapuhelimien lopunaikoina niin, että luuriosa näytti sulaneelta muovilta. Nyt puhelinyhtiöille suunniteltiin kokonaan uusi liikemerkki, joka tosin epäonnistui, sillä n-kirjaimet tyyliteltiin yhteen ja luettavuus alistettiin johtimista muistuttavan symboliikan tavoittelulle. Pökälemäinen iso I-kirjain pistää keskeltä sanaa silmään. Spektroloivat värit antavat lisäksi olettaa, että kyse on jonkinlaisista gay-puhelimista. Sateenkaariväritystä ei itsestäänselvästi yhdistetä tavoiteltuun ”valokuituun”, vaan se on identifioitunut seksuaalivähemmistöliikkeen tunnukseksi. Setallakaan ei ole varmasti mitään tätä mukavaa lainailua vastaan, tosin Finnetin väriskaala on pastellimaisempi ja näyttää siten haalistuneelta muunnelmalta esikuvastaan. Lisäksi Finnetin uusi terveysside muistuttaa liian läheisesti Tilastokeskuksen tunnusta.

Myös Finnair virtaviivaisti logonsa mutta ei ilmeisesti ollut tyytyväinen tulokseen, sillä yhtiön graafinen ilme on jälleen uudistettu. Välikauden ongelmana oli niin ikään n-kirjaimien typografia: pienet n-kirjaimet eivät erottuneet maailmalla muutenkin huonosti tunnetun yhtiön koneista yhtä selvästi kuin isot N-kirjaimet. Oletettavasti juuri siksi yhtiö suurensi logonsa koneiden kylkiin, mutta tyylin ja itsehillinnän hinnalla.

Ei ole ihme, miksi Finskillä lentäminen on kallista, kun rahaa palaa pelkkään imagon kiillottamiseen, eivätkä yhtiötä enää juuri muut käytäkään kuin Kaukoidän mitsubishit. Lufthansa pärjää 1960-luvulla käyttöön ottamallaan ilmeellä, jota on muunneltu äärimmäisen vähän ja joka siksi alkaa näyttää retrospektiolta. Mutta retrokoneethan ovat nykyisin muotia!

Brändi ei ole kuva, logo, merkki eikä symboli vaan funktio, joka liittää tietyn mielikuvan yrityksen tuotteeseen asiakkaan tajunnassa. Siihen liittyy siis kuvitteellisia ja arvovarauksia sisältäviä aineksia.

Kun jokin brändi on vakiintunut merkkien maailmassa, sitä ei yleensä kannata vaihtaa. Brändien arvot lasketaan miljardeissa, kuten myös yritysten. Mitäpä, jos Mercedes-Benzinkin arvostettu ja tunnettu merkki olisi vaihdettu joksikin muuksi niitä valmistavan yrityksen, Daimler-Benzin, fuusioituessa Chryslerin kanssa? Tähän virheeseen saksalaiset eivät koskaan sortuneet. Ei olekaan ihme, miksi fuusio purettiin Amerikan laman myötä. Myös Woody Allenin mielestä amerikkalaiset ovat tällaisia: ”Valkosipuli on hyvää ja suklaa on hyvää, siis laitetaan valkosipulia suklaan päälle ja syödään koko roska.”

Samanlaiseksi on mennyt myös suomalainen merkkien ja logojen semiotiikka. K-kaupan sinivalkoinen merkkikin piti pilata vihreällä ja punaisella juovalla, jotka rikkoivat merkin tasasivuisen neliömuodon.

Kyseinen hysteria on taistelua elintilasta markkinoilla. Mutta näkyvyyttä ja arvostusta ei saa välttämättä räikeillä ärsykkeillä vaan kauneudella, pitkäjänteisyydellä ja hillityllä olemuksella. Yritysten kannattaa jatkossa luottaa puhdaslinjaiseen ja yksinkertaiseen suomalaiseen designiin.

Miksi yliopistoja markkinoidaan?

Hallituksen toimet ovat koetelleet viime aikoina myös yliopistoväkeä, vaikka muutoin sanan- ja ajattelunvapautta kuohiva linja tukeekin yliopistoja hallitsevan vihervasemmiston tarkoitusperiä. Niinpä muutama yliopistohenkilöstöä edustava järjestö uhkasi yliopistotyönantajaa sinänsä naurettavalla päivän mittaisella lakolla. Se epäilemättä olisi pysäyttänyt tieteen edistymisen ja jättänyt tutkimuksen ja opetuksen pysyvästi ajastaan jälkeen...

Tämänpäiväiset ongelmat sikiävät uudesta yliopistolaista, jolla heikennettiin tieteen ja yliopistoväen asemaa. Sen, miksi näin kävi, voit lukea esimerkiksi tästä. Mutta yliopistoissa on meneillään monta muutakin hullutusta. Yliopistot ovat alkaneet mainostaa itseään näyttävästi opiskelijavalintojen kynnyksellä. Samaan aikaan opiskelijoita aiottiin kurmottaa tuhannen euron lukukausimaksuilla. Ehkä tämä oli seuraus siitä, että ylioppilaskunnat vastustivat lukukausimaksujen perimistä ulkomaalaisilta opiskelijoilta.

Yliopistojen mainostaminen on rahan viskaamista uuniin. Jos pyrkijä ei tiedä, minne hän hakee ylioppilaskirjoitusten jälkeen, hän ei ole sopiva akateemiselle opintielle. Jatkosuunnitelmat pitää ratkaista opinto-ohjauksella ja viranomaistiedotuksella eikä mainostamalla. Opinto-ohjaus on pedagoginen tie, kun taas mainostus perustuu manipulaatioon ja kilpailuun.

Yliopistojen ei pitäisi alistua kilpailemaan opiskelijoista. Kyllä halukkaita pyrkijöitä riittää, ja jos ei riitä, koulutuksen ovenkynnyksiä on kohotettava. Nyt niitä aiotaan madaltaa, kun opetusministeriön työryhmä aikoo poistaa valintakokeetkin. Opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä eikä loiventua, kuten nyt, kun maistereita ja tohtoreita leivotaan kuin liukuhihnalta.

Tämän tuloksena yliopistoväki on tyhmistynyt ihan armottomasti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen talvisota käytiin kasvatustieteitä opiskelevan BB-Tuulin mielestä vuonna 1809. Erehdyksen voisi ehkä sovittaa maininta siitä, että kyseessä oli uusi feministinen historiantulkinta ja aikadilataatio.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon yliopistot tuhlaavat rahaa mainostukseen samaan aikaan kun poliittinen valta väläyttää lukukausimaksujen mahdollisuutta. Kansalaisia sopeutettaneen ajatukseen niin kauan, kunnes siitä tulee totta uudessa yliopistossa. Parempi olisi kuitenkin karsia opiskelijamääriä, ajaa alas post dog -ohjelmien muodossa ylläpidetty spaniel-like-education-tyyppinen aikuisten apukoulu sekä lopettaa syöttötuolien ja muiden suojatyöpaikkojen ylläpito nollatutkijoilta. Mainostukseen taitavat huveta nekin miljoonat, joita yliopistot on taivuteltu kerjäämään entisiltä opiskelijoiltaan lahjoituksina. Myös tämä on kuin suoraan vanhasta satiirista, jossa köyhät laitettiin kalvamaan toisiaan vain siksi, että poliittinen ja taloudellinen eliitti (tai oikeastaan alamaailma) sai juhlia rauhassa.

Suomen yliopistoissa on kaksi kertaa enemmän ulkomaalaisia opiskelijoita kuin ulkomaiden yliopistoissa on suomalaisia, joten vaihtosuhde on meille erittäin epäedullinen. Kannatan lämpimästi täysien lukukausimaksujen perimistä kaikilta muilta kuin Suomen kansalaisilta, myös Euroopan unionin maiden asukkailta (lisää aiheesta tässä).

Ulkomaalaisten haaliminen ei ole perusteltavissa millään ”laadun tavoittelulla”. Laatua parantaa kriteerien korottaminen, kun taas nykypolitiikalla laatu on muuttunut pelkäksi määräksi. Myöskään suomalaisia opiskelijoita ei kannattaisi lähettää ulkomaille perustutkinnon ollessa kesken, sillä tuossa opintojen vaiheessa kyky välittää tieteellisiä vaikutteita on olematon, ja tärkeimmäksi matkavarustukseksi sopisi paketillinen kondomeja.

Ylioppilaskuntien on turha kiljua ulkomaalaisilta perittäviä lukukausimaksuja vastaan. Kun preka-Eetut jäävät jälleen ilman opiskelupaikkoja seuraavalla hakukierroksella, heidän on syytä muistaa, että heidän opiskelupaikkansa menevät suoraan niille ulkomaalaisille tulokkaille, joilla yliopistot koristelevat luokkahuoneitaan näyttääkseen ”kansainvälisiltä”.

Kuinkahan nämä muksut saataisiin ymmärtämään, että jokainen ulkomaalaisille luovutettu opiskelupaikka ja myönnetty tutkinto on heiltä itseltään pois? Jos lukukausimaksut säädettäisiin ulkomaalaisille, voitaisiin välttyä lukukausimaksujen perimiseltä suomalaisilta tai jopa nostaa suomalaisten opiskelijoiden opintotukea.

Pukin ideologiset sitoumukset

Olin tänään vähällä mennä Ikeaan ostamaan erään koriste-esineen ja puoli kiloa herkullisia valmislihapullia. Firman internetsivuilta eteeni osui kuitenkin mainos, jossa julistetaan, että Ikea lahjoittaa jokaisen karvalelun hinnasta yhden euron Pelastakaa Lapset ry:lle ja Unicefille.

Tuolla tavalla toimittaessa tuskin taaskaan kysytään, haluavatko asiakkaat osallistua kyseiseen hyväntekeväisyyteen, vaan kaikkien oletetaan automaattisesti sitoutuvan esimerkiksi lapsiarvojen lietsonnalla tapahtuvaan tätien tukemiseen. Totuus on, että hyväntekeväisyyteen lahjoitettavat varat menevät käytännössä lapsipornonestolain varjolla suoritettavaan internetin sensuroimiseen, pedofiilijahdin verukkeella harjoitettavaan homoseksuaalien syyllistämiseen sekä heteroseksuaalisen elämäntavan ja lapsiperheiden suosimiseen. Kaikkihan tietävät, että seksuaalisuutta vaarallistamaan pyrkivät ahdasmieliset tahot käyttävät ja ovat aina käyttäneet lapsiarvoja nimenomaan seksuaalivähemmistöjen vastaiseen propagandaan, ja varsinkin tätä kiertotietä käytetään nyt, kun homojen lyöminen sinänsä on kiellettyä. Ilmeisesti Ikea haluaa eroon homopuodin maineestaan.

Se, että kauppaliikkeet oman päätehtävänsä sivuuttaen sitoutuvat yhteiskuntapoliittisten ideologioiden edistämiseen, pilaa niiden bisneksiä. Ikean tapaus ei ole yhtään erilainen kuin esimerkiksi Sammon lahjoitus kokoomukselle tai VR:n tuki keskustalle.

Kun yritykset politisoituvat, niin kuluttajatkin politisoituvat. Se, mikä on yhdelle hyväntekeväisyyttä, on toiselle pahantekeväisyyttä. Enemmistömielipiteiden perässä juokseminen voi kannattaa yrityksille, mutta vain näennäisesti. Jokaisen kuluttajan sisällä asuu hyvin erilaisia mielipiteitä, ja lopulta kaikilta löytyy jokin periaatteellinen syy vetää herne nenään firmojen ideologisista sitoumuksista. Tämä syövyttää pois sen imagonkiillotuksen, jota yritykset tavoittelevat massakulttuurin arvoja myötäilevällä populismillaan.

Itse menen Ikean sijasta johonkin kalliimpaan kauppaan, jotta en tulisi vahingossakaan syyllistyneeksi minkään eettisesti arveluttavan toiminnan tukemiseen. Eikö Ikealla ole lainkaan joulumieltä? Kuinka he voivat olla joulunakin noin ilkeitä?

Igglon logiikkaa

Asuntojen myynnin ja ostamisen ongelmana oli pitkään se, miten ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa. Ostaja pakotettiin vierailemaan useiden kiinteistövälitysfirmojen sivuilla ja odottamaan aamun lehteä. Sitten hänen täytyi alistua ravaamaan pitkin pihoja asuntojen myyntinäyttelyissä. Eikö tästä olisi voitu selvitä helpommin internetin aikakaudella?

Mainostoimisto Taivas Groupin pääomistajat keksivät ratkaisun. He perustivat Igglon. Kun netissä voisi helposti kertoa, kuka haluaa ostaa, mistä ja mitä, ja kun myyjät puolestaan voisivat kaupitella asuntojaan vapaasti, kone solmisi langat yhteen ja ostaja ja myyjä löytäisivät toisensa helposti. Näytöt ja kaupat voisi tehdä haluttuna aikana. Ei enää turhauttavia esittelykierroksia. Välittämisen kuluja voitaisiin alentaa, ja kaupanteko määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan, kuten ennenkin. Idea oli siis loistava.

Ongelmana oli vain se, että kaupanteosta tuli kuvitteellista. Hiljaisessa myynnissä olevat asunnot eivät olleet oikeasti kaupan. Asuntojen omistajat halusivat testata, paljonko asunnosta saisi. Ostajaehdokkaat puolestaan tekivät hiljaisia korvamerkintöjä kaikista haaveilemistaan taloista ilman sen kummempaa ostoaietta. Kilpailevat välitysfirmat vastasivat tähän iskulauseella ”myydään eikä meinata”. Lopulta myös Igglo itse ajautui hiljaiseen myyntiin.

Firman vika ei ollut vain nettikaupan kuvitteellisuus vaan se, että yritys alkoi käydä myös perinteistä kiinteistökauppaa tavanomaisten välittäjien tapaan. Tämä lisäsi kuluja, jolloin nettikaupasta koitunut säästö ei kompensoinut välityspalkkioiden alentamista. Kansainvälistyminen osoittautui harharetkeksi, sillä missään muualla asuntopolitiikka ei ole niin kompleksista kuin Suomessa, eivätkä meidän sääntömme ja tottumuksemme päde edes toisessa kalliin asumisen massa, Norjassa. Lopulta myös Igglon verkkopalvelu fuusioitiin osaksi Helsingin Sanomien Oikotie.fi:tä.

Kiinteistökaupan keskittyminen Iggloon oli sen toimivuuden ehto. Yritys nousikin pääkaupunkiseudun kolmanneksi suurimmaksi välittäjäksi. Netissä tapahtuva kohtaaminen olisi ollut sitä kattavampaa, mitä ekspansiivisemmin Igglo olisi onnistunut valtaamaan markkinat: kaikki löytyisi yhdeltä sivustolta. Edes useilta palvelimilta samanaikaisesti etsiviä metahakukoneita ei tarvittaisi. Keskittyminen ei ole kuitenkaan kuluttajan etu sikäli, että markkinoiden hallitsija pääsee lopulta päättämään välityspalkkioista yksin. Myöskään kiinteistökaupan keskittyminen Helsingin Sanomiin ei ole hyväksi, sillä lehti dominoi jo nyt pääkaupunkiseudun asuntopolitiikkaa sekä ilmoittelufoorumina että mielipidevallan käyttäjänä.

Pidän Igglon perusajatusta edelleen toimivana. Se ei vain kannattanut omistajilleen tarpeeksi hyvin, ja toteutus floppasi toiminnan rönsyilyn vuoksi. Jotkut ihmiset kokivat omien taloyhtiöidensä kuvaamisen myyntisivustoille uhkaksi todettuaan kokonaisten korttelien olevan hiljaisessa myynnissä. Mutta Igglon toiminnasta oli myös hyötyä asuntopolitiikalle. Se edesauttoi asuntojen kauppahintojen tekemistä julkisiksi, kun ihmiset kiinnostuivat siitä, mikä alalla on totta. Sillä oli parantava vaikutus koko kiinteistöalan moraaliin. Kiskonta, vedättäminen ja muu keinottelu tulivat vaikeammiksi. Tässä mielessä Igglon häiriköinti kiinteistöbisneksen matoisessa maailmassa oli tervetullutta.

Vaikka Igglo palvelee edelleen ihmisten etua, sen haastajat ovat omaksuneet käytäntöjä, jotka eivät ole toivottuja. Esimerkiksi vastikään esiin ponnahtanut Crape Oy perustaa toimintansa suljettuihin markkinoihin, jotka muodostavat vastakohdan Igglon avoimuudelle. Tietoja kaupan olevista kohteista annetaan lähinnä sivuston käyttäjiksi rekisteröityneille jäsenille, ja suuri osa asunnoista myydäänkin avoimen julkeasti ”tiskin alta”.

Asiakaskunnan valikoimiseen perustuva asuntokauppa tuntuu snobismilta ja dissaukselta. Välittäjä, joka ”laatii myyjälle myyntisuunnitelman, ostajalle toive- ja tarvekartoituksen, selvittää faktat ja tietää mikä on realistista ja mikä ei ja kertoo sen selkä suorana myös sinulle” (lainaus firman kotisivuilta), muistuttaa jälleen kiskuruuden vuosista. Hyökkäävyyden ja reippauden kiteyttäminen mainintaan ”Crape Armysta” näyttää epäonnistuneelta lainaukselta paremmin tunnetusta Like Armysta. Ja hyvä on muistaa, että palvelualalla kumarrus ei voi koskaan olla liian syvä.

Mainos ja seksi

Nyt kun hyvyyden, suvaitsevaisuuden ja itsestään jakamisen armoitettu juhla eli joulu on viimeistäänkin ohi, on selvää, että monet ihmiset ovat tuskissaan, sillä heiltä on jäänyt tekemättä paljon pahaa. Joulun aiheuttama ahdistuskin saattaa etsiä purkautumistietään, ja niinpä erilaisten vainojen lietsojat ovat kaivautuneet esiin ja asettuneet lähtökuoppiinsa. Heitä ovat muun muassa seksin kieltäjät. Mikä onkaan luontevampaa kuin aloittaa keskiluokkaisen moralismin kylväminen yhteiskuntaan juuri äskettäin koetun eettisen aivopesun eli joulun jälkeen?

Kukkahattumammat sanovat seksuaalisuuden avointa esittämistä todellisuuden ”pornoistumiseksi”. Filosofisesti katsoen pornon käsite on kuitenkin mahdollinen vain, jos seksi yleensä tai osa seksistä arvotetaan kielteisesti. Porno on siis kiellettyä seksuaalisuutta. Näihin kieltoihin on tietysti useita syitä, joista useimmat ovat uskonnollisia tai muuten järjettömiä. Yleensä ne sotivat pahoin ihmisten seksuaalisia tarpeita vastaan. Koska seksuaalisuus tuottaa ihmisille nautintoa, ovat seksin arvottaminen pornoksi ja sen mukainen kieltäminen pohjimmiltaan merkkejä mammojen sodasta seksuaalisuutta sinänsä vastaan. Tämä taas on paha asia. Katsotaanpa, miten yleinen seksinvastaisuus ilmenee.

Ensin muuan ruotsalaisprofessori nimeltä Eva-Maria Svensson (joka useimpien naisprofessorien tapaan on tietenkin myös feministi) julisti, että ”seksistiset mainokset pitäisi kieltää lailla”. Vaikka kyseessä onkin oikeustieteen professori, myös hänen tulisi kai ymmärtää, kuinka absurdia on, jos yhteiskunnasta pyritään kieltämään kaikki sellainen, mikä sisältyy ihmisyyteen ja esiintyy meissä viattomasti luonnostaan. Myös rikoslain säätäjät olivat aikoinaan niin viisaita, että hekään eivät muotoilleet rikoslakia tietyt teot kieltävien lauseiden muotoon vaan koodeksiksi, joka tyytyy vain langettamaan kuvailemistaan teoista tietyn seuraamuksen. Koska seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia, seksin julkisesta esillepanosta ei pitäisi jakaa rangaistuksia vaan palkintoja.

Entä mitä Suomessa tapahtuu? Seksinvastaisen vihan lietsontaa seuraten Mainonnan eettinen lautakunta antoi bikineihin pukeutuneita naisia esitelleestä mainoksesta huomautuksen. Tosiasiassa Mainonnan eettisellä lautakunnalla ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa, vaan se ainoastaan normittaa asioita ja ilmiöitä. Niinpä sen toiminta ei ilmennäkään filosofista etiikkaa, joka on tieteellistä ja kriittistä, vaan se toteuttaa konventionaalisia moraalinormeja. Niiden lähtökohtana eivät ole käsitykset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan se, mikä on joidenkin tahojen mielestä hyväksyttävää, paheksuttavaa, poliittisesti korrektia tai epäkorrektia. Niinpä kyseisen ajattelun tuloksena ei ole etiikkaa vaan ideologiaa, joka ilmaisee viranomaistahon omia mieltymyksiä ja käsityksiä.

Toisaalta myöskään mainonnalla itsellään ei ole etiikkaa, vaan mainostaja on eräänlainen yhteiskunnallinen hyönteinen (social insect). Samaan tapaan mainosmaailma kokonaisuudessaankin on naturalistinen maailma vailla moraalia ja rajoituksia. Se on täysin sopeutuva ja täysin mukautuva, ja sen tehtävänä on vain leipoa rahaa. Myös mainonnan niin sanottu etiikka koostuu pelkistä rajoituksista ja normeista, joiden tehtävänä on eliminoida haittoja ja korostaa hyötyjä. Nämä kaksi maailmaa taistelevat toisiaan vastaan, ja siitä syntyy ihmisten välille ahdistusta.

Se, miksi otan asian esiin, johtuu käsityksestäni, että seksuaalisuuden esittäminen yhteiskunnassa on jo sinänsä samanlaista kuin mainonta. Myös seksuaalisuus on täynnä ehdottomia hylkäämiseen tai hyväksymiseen perustuvia päätöksiä aivan niin kuin markkinatkin, ja tämä näyttää perustuvan ihmisluontoon. Miten sitä voisi siis paheksua tai moralisoida? Seksuaalisuus on vapaan markkinatalouden mallikuva.

Kun mainonta ottaa tämän tosiasian välineekseen, se vain muistuttaa ihmiselämään sisältyvästä totuudesta: seksistisiä mainoksia on, sillä ne koetaan hyviksi ja koska ne kiihottavat ja myyvät. Ihmisiä motivoivat seksi ja raha: halu naida itseään parempaa ja viedä toisilta varat. Jos mainosmaailma nostaa tämän metodikseen, vika ei ole mainostajan. Vika ei ole myöskään todellisuudessa vaan käsitykseni mukaan moralistien tajunnassa. Syy, jonka vuoksi viranomainen haluaa viheltää pelin poikki, on kaikille viranomaisille yhteinen: se on havainnut jonkun joko nauttivan jostain liikaa tai menestyvän liian hyvin. Ihmiset äänestävät mainosten oikeutuksesta omilla vapaaehtoisilla kulutuspäätöksillään, ja siksi valinnan voisi jättää kuluttajille itselleen, aivan kuten seksuaalisten kontaktienkin tapauksessa.