Kansalaisluottamus lähti

Postin lakko ei minua vaivaa, pikemminkin huvittaa. Kun maassa oli oikeistohallitus, juuri kukaan ei lakkoillut. Nyt kun Suomea käskee vihervasemmistolainen hallitus, päättivät matalapalkka-aloja edustavat Postin duunarit mennä heti lakkoon. Ja tämä aikana, jolloin valtaa ja piiskaa käyttävät ay-liikkeen edustajina esiintyneet Sdp ja Vasemmistoliitto!

Antti Rinteen (sd.) ja Sirpa Paateron (sd.) täytyy hoippua kuilun partaalla, sillä Ilta-Sanomien toimittajakin jo analysoi asiaa niin, että omistajaohjauksesta vastaavalle ministeri Paaterolle täytyy tulla lähtö. ”Muunnellun totuuden” puhuminen ei ole ministerille itselleen hyväksi.

Asian voi hänelle suopeasti todeta niin, että Paatero on yksinkertaisesti epäpätevä hoitamaan ministerin tehtäviä. En siis arvostele häntä tietämättömyydestä, pahuudesta tai ilkeydestä. Kaikkien kyvyt eivät vain riitä kaikkeen, eikä siinä ole mitään ihmettelemistä. Hänen maineensa pelastaisi kuitenkin oikeiden johtopäätösten tekeminen: eroaminen parlamentarismin periaatteiden mukaisesti.

Ministereitä ei koske virkavastuu vaan ainoastaan vastuu ministeririkoksista (PeL 116 §) ja parlamentaarinen vastuu, jonka mukaan valtioneuvoston ja sen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta (PeL 3 §:n). Valehtelu yleensä riittää luottamuksen menetykseen, koska valheen turvin tehdään asioita, joille ei ole oikeutusta.

Pääsyy Anneli Jäätteemäen (kesk.) eroon ei ollut se, että hän ”puhui niin totta kuin osasi” (vaan valehtelun takana oleva tietojenhankinta sinänsä). Alexander Stubbin (kok.) eron suoraksi syyksi ei tunnustettu valehtelua hallintarekisteriasiassa. Myöskään Matti Vanhasta (kesk.) ei varsinaisesti epäilty valehtelusta vaan muistamattomuudesta Kehittyvien maakuntien Suomea koskevissa kuvioissa ja asioissa, jotka koskivat hänen esteellisyyttään ollessaan myöntämässä RAY:n avustusta Nuorisosäätiölle. Kaikesta tästä huolimatta edellä mainitut henkilöt ovat joutuneet eroamaan valtioneuvoston jäsenyydestä.

Takana vaikuttaa tietoisuus siitä, että epäluottamuslauseen saatuaan ministerin olisi pyydettävä eroa ja tasavallan presidentin olisi vapautettava ministeri valtioneuvoston jäsenyydestä. Vaikka ministeri ei eronpyyntöä jättäisi, tasavallan presidentin olisi silti myönnettävä ero ministerille. Asia on siis juridisesti hyvin virtaviivainen.

Entä asian poliittinen puoli? Istuva vihervasemmistolainen hallitus ei ole ainakaan minun Suomeni hallitus niin, että tunnustaisin sille relevanssia, oikeutusta tai mitään muutakaan asemaa oman kansalaisluottamukseni kohteena.

Kyse ei ole nytkään vain Postista tai lakosta itsestään. Tapaus ilmentää vihervasemmiston ja sen kannattajakuntana pidetyn työläisväestön suksien menoa ristiin.

Vihervasemmistolainen hallitus on siirtämässä Suomea sosialismiin. Eihän Kiinassakaan sallita valtiosta riippumatonta ay-liikettä. Nyt Suomen valtion johdossa on ay-liikettä, ja näin menee.

Vihervasemmistolainen hallitus on sosialisoimassa kansalaisten asunnot ja omakotitalot ympäristöveroilla tai -maksuilla sekä energia- ja hiilidioksidimääräyksillä, jotka tekevät kiinteistöjen ylläpidosta vaikeaa tai mahdotonta.

Vihervasemmistolainen hallitus on kiristämässä autoilun kustannuksia polttoaineverojen korotuksilla, jotka heikentävät työssä käymisen edellytyksiä haja-asutusalueella, jota Suomi suurimmaksi osaksi on. Ja työllisyysasteen parantamisenhan piti olla se viisastenkivi, jota Antti Rinne pyöritteli puheissaan ja vipusi talouspolitiikkansa huipulle.

Postin pikkulakko on pelkkä lillukanvarsi. Rinteen palkkaama 80 uuden avustajan kaaderi, ministeriöiden valtiosihteerit, ylijohtajat ja osastopäälliköt eivät muka pystyneet pitämään ministereitä ”ajantasalla”. Arvelen, että Rinne itse tiesi oikein hyvin, mitä Postin hallituksen, maan hallituksen ja eduskunnan kesken oli meneillään.

Demariministerien vastoinkäymiset eivät siis johdu välttämättä tietämättömyydestä ja taitamattomuudesta vaan todellakin valehtelusta, mikä pahentaa heidän tilannettaan. He voivat toistaiseksi itse valita, kumman tulkinnan seuraukset ottavat kontolleen.

Heidän arviointivirheensä ovat luonnollisia, sillä ministerit ja heidän kellokkaansa erehtyvät koko politiikkansa tarkoitusperissä ja suuntaviivoissa siirrettyään politiikanteon painopisteen vieraiden kansakuntien hyysäämiseen. Omasta mielestäni hallituksen olisi syytä menettää koko kansalaisluottamuksensa, ainakin mikäli kansalaiset omasta parhaastaan jotakin ymmärtävät.


Päivitys 29.11.2019:

Paatero jätti paikkansa hallituksessa tänään ja hankki siten Rinteelle vielä yhden tilaisuuden.

Mehiläinen pisti – Sosiaalipolitiikka metsään menossa

Mediassa uutisoitiin äskettäin terveysjätti Mehiläisen myynnistä 1,8 miljardin kauppahinnalla ulkomaalaisille sijoitusyhtiöille. Suomalaisten omistus jää noin 40 prosenttiin. Tämän kotimaisuusasteen säilyttämisen ilmeisenä motiivina on pehmittää poliitikkoja hyväksymään tekeillä oleva sote-uudistus.

Mikäli sote toteutuu, alkaa terveydenhuoltopalvelujen yksityistämisen kautta virrata verovaroja kansainvälisille sijoitusyhtiöille. Jatkossa suomalaisilta ihmisiltä kannetut verovarat eivät jäisi kiertämään kansantalouteemme vaan päätyisivät kansainvälisen kapitalismin hyväksi.

En näe tällaisessa kansallisen edun polkemisessa mitään järkeä. Myös kokonaisuutena sote aiheuttaisi työttömyyttä julkisten palvelujen purkamisen kautta ja loisi uuden välinportaanhallinnon, jonka kaltaiselle himmelille ei ole kerta kaikkiaan mitään tarvetta.

Myöskään vasemmisto ei ole ihmisten elinolosuhteiden huonontamiseen viaton. Viime maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen.

Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa äskettäin saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Tällaista taantumusta olisi poliittisesti vastustettava, mutta siihen ei yllä kuin tietty osa nykyisestä oppositiosta. Vikana on, että kansallisen edun valvonta on laiminlyöty, eikä nykypoliitikoilta löydy asiantuntemusta eikä toimintakykyä moisen kurjistamisen vastustamiseen.


Kokoomus ja kepu mädättävät työpolitiikkaa yhdessä vasemmiston kanssa

Myös sosiaaliturvan kokonaisuudistus on menossa täysin metsään. Hallitus on koettanut uskotella purkavansa kannusteloukkuja patistelemalla työttömiä aktiivisuuteen. On kuitenkin suuri vääryys rangaista ihmisiä työttömyysetuuksien heikennyksillä, mikäli aktiivisuuden osoittamiseen ei ole tilaisuuksia. Pakotettu aktiivisuus ei ole spontaania ja oikeaa aktiivisuutta vaan reagoimista painostukseen, jonka tuloksena syntyy passiivisuutta.

Sanktiot voisivat olla oikeutettuja tilanteissa, joissa ihmiset ovat syypäitä asemaansa. Todellisuudessa kukaan ei voi itse päättää työllistymisestään, kun työttömyys on rakenteellista eivätkä ihmiset voi väkipakolla kenenkään työpaikoille tai leipiin laittautua. Sen sijaan hallitus tekee työttömyyden uhreista syyllisiä.

Samanaikaisesti oikeistohallitus tekee kaikkensa kannattaakseen Anna Kontulan (vas.) tekemää aloitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumiseksi myös EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevia koskien. Vastustin suomalaisten ihmisten asemaa huonontavaa hanketta jo tässä ja tässä.

Jos ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta luovutaan, suomalaiset eivät voi kohta työskennellä sen enempää akateemisissa tehtävissä kuin perinteisissä duunari- ja haalariammateissakaan. Internatsismin käänteissä on unohdettu, että kotimaisen työvoiman pitäisi olla hallituksen erityisessä suojeluksessa. Kokoomus on märkäkorvaministerinsä Kai Mykkäsen johdolla jälleen mädättämässä suomalaisten ihmisten oloja ja asemaa, ja perussuomalaiset tekevät aivan oikein pyrkiessään kiristämään myös työperäisen maahanmuuton ehtoja.

Kokoomus ja Kepu irtisanoutuvat kansallisen edun valvonnasta ja julistavat olevansa vihervasemmiston ihanteiden kannalla vain yhdestä syystä: säilyttääkseen hallituskelpoisuuden vasemmiston sanelemassa pelissä. Näin Suomen koko maahanmuuttopolitiikkaa tehdään vihervasemmiston pillin mukaan.


Yritteliäisyys-, sivistymis- ja omistamisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä

Todellinen kannusteloukku sosiaalipolitiikassa sisältyy toimeentulotukijärjestelmään ja -lainsäädäntöön. Koska toimeentulotuki on omaisuusvähenteinen, se kannustaa ihmisiä hankkiutumaan mahdollisimman nopeasti varattomiksi ja suorastaan kehottaa olemaan hankkimasta vähäistäkään ”helposti rahaksi vaihdettavissa olevaa omaisuutta”, jotta voisi turvata jokapäiväisen leivän saantinsa ja tulot juokseviin menoihin.

Toimeentulotukijärjestelmä kannustaa ihmisiä köyhyyteen ja kurjuuteen, ja näin käy, mikäli riippuvuus toimeentulotuesta on toistuvaa. Toistuvuus muuttuu sitä kautta pysyväksi.

Suoranainen ihmisoikeusrikos toimeentulotuki on silloin, kun se mahdollistaa esimerkiksi kuolinpesissä olevan varallisuuden ja sitä vastaan annetun toimeentulotuen ulosmittaamisen perinnönjaon jälkeen. Sellainen järjestelmä vie ihmisiltä niin ajoneuvot kuin asunnotkin.

Toimeentulotukijärjestelmä ei ole mikään tukemisen muoto vaan kurjuuden kuilu ja rotanloukku. Myös ”viran saadakseen vihreä” professori Heikki Hiilamo on todennut, että koko toimeentulotuen idea on käsittämätön. Omasta mielestäni se on epäoikeudenmukainen. Sotella ei kuitenkaan puututa näihin heikkouksiin, jotka kaipaisivat pikaista korjausta.

Yleisradion nettisivut esittelivät äskettäin kuusi mallia sosiaaliturvan kokonaisuudistusta varten. Myös itse olen esittänyt aiheeseen kannanottoni.

Oman käsitykseni mukaan työttömyysetuudet, asumistuki ja niitä täydentävä toimeentulotukijärjestelmä pitäisi korvata negatiivisen tuloveron tapaisella perustulojärjestelmällä, jonka luonnostelin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Näin turvattaisiin oikeudenmukainen kohtelu jokaiselle, joka jää vaille jokapäiväisiin ja tavanomaisiin elinkustannuksiin riittävää tuloa esimerkiksi työttömyyden vuoksi. On väärin, että toimeentulotukijärjestelmä saattaa kansalaisen puille paljaille vain siksi, että hän ei voi itsestään riippumattomista syistä turvata omaa toimeentuloaan ansiotulojen katkettua.

Samanlainen on myös yritteliäisyys- ja sivistymisvihamielinen työttömyysetuusjärjestelmä, joka käytännössä estää kaikkeen yritteliäisyyteen liittyvän arvotuotannon, työelämän ulkopuolella tapahtuvan produktiivisen toiminnan ja itsensä kehittämisen esimerkiksi opiskelemalla.

Sen sijaan, että hallitus suunnittelisi palkitsevaa sosiaaliturvamallia, se on omaksunut porkkanoiden sijasta piiskan ja soveltaa vanhakantaista rankaisemiseen perustuvaa järjestelmää. Uhattuna oleminen ei kuitenkaan vapauta ihmisten voimavaroja vaan ohjaa siilipuolustukseen, joka yhteiskuntakäytännössä myös näkyy.

Mihin työ katosi?

Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

”On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä, ja siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne demarien ja kokoomuslaisten yhdessä rakastama työ katosi, vastaus ei ole, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie tätä asiaa lopultakin eteen päin.

Ylioppilaiden alennusmyynti

Uudet ylioppilaat ovat kevään merkki, ja on jälleen aika ottaa kantaa koulutuspolitiikkaan. Suomessa valmistuu nykyään yhtä paljon tohtoreita kuin ennen vanhaan maistereita. Maistereita puolestaan valmistuu kuin ylioppilaita muinoin. Ja ylioppilaaksi kirjoittaa puolet ikäluokasta. Määrien paisuminen ei selity vain kansan sivistystason kohoamisella. Sosiaalidemokraattisessa koulutuspolitiikassa laatu on muuttunut määräksi aidon dialektiikan mukaisesti.

Ylioppilaaksi kirjoittavien määrää lisää se, että ylioppilaaksi voi valmistua myös ammatillisten opintojen pohjalta. Kaksoistutkintoa suorittaneiden tulokset eivät ole kuitenkaan olleet kovin hyviä ylioppilaskirjoituksissa. Yleissivistyksen jakaminen voi olla myönteinenkin asia, mutta käytännössä taso laskee, kun ylioppilaaksi kammetaan rimanalennusten kautta.

Tutkintotehtailusta paistaa päälle ammatillisia etuja valvovien ammattijärjestöjen ja erityisesti SAK:n pyrkimys vaikuttaa koulutuspolitiikkaan tasapäistävästi ja todellisten kriteerien ohi. Ammatillisia opintoja suorittavien mahdollisuuksia laajentamalla heille halutaan tarjota suorastaan erikoisetuja lukion käyviin verrattuna.


Miehet syrjäytymisvaarassa

Yksi huolenaihe lukiokoulutuksessa on sukupuoliedustuksen vääristyminen. Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio kirjoitti taannoin Yliopistolehdessä 16/2002, että koulutusjärjestelmämme syrjii poikia: ollessaan murrosiässä pojat eivät opiskele yhtä ahkerasti kuin tytöt eivätkä siten hakeudu lukio-opintoihin ja sitä kautta yliopistoon. Hän sai feministien vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse kirjoitin vähän tämän jälkeen Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006, kuinka väärin todellakin on, että lukioiden oppilaista noin 60 prosenttia on tyttöjä ja että myös Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat opiskelija-ainekseltaan yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä.

Ilmiö ei nähdäkseni johdu siitä, että pojat olisivat tyttöjä tyhmempiä, osaamattomampia tai laiskempia. Pojat eivät myöskään ”kehity” hitaammin kuin tytöt. Sen sijaan koulutusjärjestelmä arvottaa jo kehityksen käsitteen ideologisesti: se tulkitsee poikien luontaiset ominaisuudet kielteisesti ja tyttöjen ominaisuudet myönteisesti. Pojille tyypitellyistä piirteistä, kuten reippaudesta ja kovaäänisyydestä, rangaistaan ja tytöille tyypitellyistä ominaisuuksista, kuten ahkeruudesta ja nöyryydestä, palkitaan.

Poikien väitetty ”koulunvastaisuus” on heidän tapansa osoittaa älyllisyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan. Ehkä juuri näin selittyy, miksi seiskan keskiarvon saaneista pojista tulee johtajia ja kympin tytöistä sihteereitä. Pinkoilu on seksuaalisuuden sublimaatiota, ja sukupuolten taipumukset keskittää aktiivisuutensa koulunkäyntiin ovat erilaiset.

Poikia ja miehiä syrjitään myös sitä kautta, että sisäänvalintojen sukupuolikiintiöt on säilytetty lähinnä miesvaltaisilla aloilla naisten edustuksen turvaamiseksi. Sen sijaan naisvaltaisilta aloilta mieskiintiöt on poistettu vähin äänin. Kun opettajankoulutuslaitoksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, peräti 85,1 prosenttia valituista oli tämän jälkeen naisia. Opettajakunnan naisistuminen vahvistaa koulutusjärjestelmän naisvaltaisuutta ja lisää poikien syrjäytymisuhkaa koulutyössä.


Ammattikoulusta yliopistoon

Myös yliopistojen opiskelijavalinnan perusteita on pyritty liennyttämään osana ylioppilastutkintojen vesitysyritystä. Pahinta on, että opetusministeriö ehdotti jo valintakokeidenkin poistamista. Todellisuudessa valintakriteereitä joudutaan tiukentamaan, kun selektion välttämättömyys siirtyy alemmalta koulutusportaalta yliopistojen oville.

Nyt koulutuspolitiikassa toimitaan päinvastoin. Viime vuonna säädetyn yliopistolain 37 §:n mukaan ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla. Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, jos on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta viime vuonna voimaan tulleessa uudessa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Tämä ei taida olla ihan oikein. Tuntuu aivan kuin joitakin kriteerejä kierrettäisiin ja ihmisten ansioita poljettaisiin.

Leväperäinen koulutuspolitiikka johtaa maistereiden ja tohtoreiden sumaan. Maistereita tuotetaan nykyään kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Kun yliopistojen taloudelliset resurssit sidottiin tutkintojen määrään, yliopistot alkoivat tehtailla tutkintoja tavalla, joka on johtanut tieteen tason laskuun. Suomen Akatemian viime vuonna teettämän selvityksen mukaan Suomen tieteen taso on Pohjoismaiden huonoin ja eurooppalaisittain arvioiden häntäpäässä, vaikka ja koska maassamme valmistuu tohtoreita väestöön suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa.

Kenties opetusministeriön olisikin kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa. Siellä arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Mikä neuvoksi?

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syy suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Vielä 1990-luvulla lisensiaatintutkinnot kuuluivat olennaisena osana jatko-opintoihin. Suoritin myös itse aikoinani sellaisen. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, 2000-luvulla valmistuneet tohtorit ovatkin nyt tosiasiassa lisensiaatteja.

Mutta eipä siinä mitään. Onnea kaikille. Mikään ei ole teidän omaa syytänne. Katson vain, että opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä, jotta taso säilyisi ja jokin olisi jonkin arvoista. Nyt se on lieventynyt.

Nähdäkseni lukio-opiskelua ja ylioppilastutkintoa pitäisi painottaa älyllisesti vaativammaksi vastapainona aistimellisuutta ja elämyksiä tarjoaville kulttuuriväristyksille, käytännöllispainotteiselle ammattikoulutukselle ja mediasta pursuavalle efektikielelle. Yliopistotutkintojen määrää tulisi vähentää perustutkintojen aloituspaikkoja karsimalla ja jatkotutkintojen laatuvaatimustasoa korottamalla. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tällöin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla.

Vapun ajan puheista

Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.

SAK:n palkkaporvarit

Olen jo aiemmin huomauttanut siitä, että Suomessa duunareitten ja akateemisten palkat ovat väärässä suhteessa. Kun opiskelukustannukset otetaan huomioon, hyvin palkattuina pidetyt lääkäritkin pääsevät kirvesmiesten kokonaisansiotasolle vasta viisikymppisinä, jos silloinkaan. Ja akateemisissa ammateissa vaaditaan kuitenkin äärimmäistä vastuuta, koulutusta ja pätevyyttä.

Kun sairaanhoitajat kiskovat nyt 24 prosentin korotuksia, kyseessä lienee eräänlainen naisellinen vaatimus, jonka tehtävä on polkea miesten kulkusia, ja liitto pilasi sillä tavoin koko uskottavuutensa. He sentään saavat vielä palkkaa toisin kuin monet työttömiksi pakotetut humanistit, joten tyytyisivät siihen.

Kiintoisa on Taloussanomien juttu ”Moni duunari tienaa jo kuin akateeminen”. Lehden mukaan ”moni ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut tienaa yhtä paljon tai vähemmän kuin duunari” ja ”sairaanhoitajat nousevat kuntapuolella usean eliittiammatin kanssa tasoihin, jos he saavat läpi korotusvaatimuksensa”.

Sairaanhoitajat ansaitsivat viime vuonna keskimäärin 2 416 euroa kuukaudessa. Siihen heidän vaatimansa 24 prosenttia lisää tekee suunnilleen 3 000 euroa kuukaudessa, kun taas luokanopettajien keskiansio oli vuonna 2006 vaivaiset 2 641 euroa kuukaudessa, kirjastonhoitajat tienasivat keskimäärin kuukaudessa 2 270 euroa, ja kielentutkijat, kääntäjät sekä tulkit saivat surkeaa 2 177 euron kuukausipalkkaa.

Ei ole ihme, että SAK:n jäsenistöstä suuri osa onkin poliittisen oikeiston kannattajia, vaikka järjestön hallinto on täytetty demareilla ja vasemmistoliittolaisilla. Suuri osa akateemisten matalapalkka-alojen edustajista on puolestaan kääntynyt Sdp:n tai Vasemmistoliiton kannattajiksi omassa katkeruudessaan. Outoa sakkia.

Hauskaa Vappua, Lägga ned vapen!

Vapun päivää pidetään kansainvälisenä työväen ja akateemisen ylioppilasnuorison juhlapäivänä. Tosiasiassa työväenliikkeellä ja akateemisella väestöllä ei ole paljoakaan yhteistä, vaikka puoliksi oppineet hoilasivat 1970-luvulla, että ylioppilaiden ja työläisten edut ovat yhteiset. Ne eivät ole. Duunari vetää nykyään kaksinkertaista palkkaa valkokaulusköyhälistöön verrattuna. Tämä johtuu siitä, että kirvesmiehistä ja hitsareista on pulaa.

Ongelman alkusyy on, että nuoret eivät kouluttaudu kyseisille aloille eivätkä suorita opintojaan loppuun vaan laiminlyövät vastuunsa, dokaavat ja polttavat pilveä. Niinpä työntekijöistä on pulaa, ja vastuulliset työntekijät voivat harvalukuisuutensa vuoksi kiristää asiakkaitaan ja työnantajiaan korkeilla palkkavaatimuksilla.

Tutkimusten mukaan lääkärikin tavoittaa ammattikoulun käyneen taloudellisen aseman vasta noin 50-vuotiaana, vaikka lääkärintoimessa tarvitaan huomattavasti parempaa asiantuntemusta ja koulutusta kuin esimerkiksi paperitehtaan portinvartijan tehtävissä. Siksi en ymmärrä akateemisen väestön halua puolustella duunareitten etuja. Tosin myös tutkintojen löyhäkätisestä tehtailusta pitäisi tehdä yliopistoissa ja korkeakouluissa loppu.

Sillä, miten paljon Juha Siltala saa mielipiteilleen tilaa Yleisradiossa, ei ole mitään rajaa. Hänen uusi kirjansa työelämän viimeisimmistä huononnuksista (2007) on jatkoa työelämän kurjuudesta kertovalle historiateokselle. Teos sai jälleen ilmaismainosta Arto Nybergin ohjelmassa viime viikolla. Pitäisikö minunkin julkisuutta saadakseni mennä Stockmannin edustalle, istua jakkaralle ja veisata Siltalan kirjasta yksi luku pohjalaisille itkuvirsille ja harmonikalle sovitettuna varusteenani jalkarumpu, johon on kiinnitetty pieni kulkunen?

Julkaistessani vuonna 2005 teoksen Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, se yritettiin vaieta mediassa, vaikka esittelin kirjani lopussa myös ohjelman siitä, kuinka parempaan työyhteiskuntaan päästäisiin. Yksi ratkaisu olisi ihmisten toimeentuloa kurjistavan etuusjärjestelmän korvaaminen perustulojärjestelmällä, joka sekä takaisi toimeentulon että kannustaisi ihmisiä työskentelemään ja opiskelemaan. Asioiden tilaa ruikuttavalla Siltalalla ei ole ollut olojen parantamisesta mitään sanottavaa. Valittaminen on aina helppoa, mutta todellinen filosofi esittää toteamiensa ongelmien jatkoksi myös oikeudenmukaisen korjausvaihtoehdon.

Toivotan hauskaa ja isänmaallista Vappua kaikille. Työskennellään yhdessä entistäkin paremman Suomen hyväksi!