Trumpista uusi Nixon?

Richard Nixon jäi historiaan presidenttinä, joka saavutti suuria voittoja ulkopolitiikassa mutta jonka virkakaudella Yhdysvaltain sisäpolitiikassa kuohui. Nixon muun muassa avasi suhteita Kiinaan ja Neuvostoliittoon sekä päätti Vietnamin sodan.

Nixonin (rep.) virkaura torpattiin sinänsä mitättömään vakoiluskandaaliin, mitä voidaan pitää merkkinä poliittisen vasemmiston vaikutusvallasta 1970-luvulla; esimerkiksi Bill Clintonin (dem.) uraa presidenttinä ei tuhottu pelkkään skandalisaatioon.

Filosofi Slavoj Žižek, joka tunnetaan politiikkaa koskevista psykoanalyyseistään, kommunismin kaipailustaan sekä pakolaisten vastaanottotoiminnan kritiikistään, on katsonut, että pahinta ei ole, jos Trump epäonnistuu, vaan se, jos hän onnistuu. 

Toisaalta Žižek on antanut kannatuksensa Trumpille, jotta tämä todellakin onnistuisi omissa pyrkimyksissään ja jotta vasemmisto sekä EU-eliitti sitä kautta heräisivät ja nousisivat isähahmoaan vastaan. Eikö olekin kompleksista?

Trumpin tosiasiallisten vastustajien (jollainen Žižekin on) ei kannata kuitenkaan iloita sen enempää hänen onnistumisestaan kuin epäonnistumisestaankaan.

Nyt näyttää siltä, että Trumpin vetämä reaalipolitiikka, jossa vallan ja voiman käyttö tunnustetaan jälleen ulkopolitiikan modus operandiksi, tuottaa tuloksia. Kirjoitin olympialaisten aikaan Pohjois-Korean uuden johdon paineista uudistaa politiikkaansa ja käyttää ydinaseilla saavuttamaansa neuvotteluasemaa hyväkseen.

Kim Jong-unin ja Donald Trumpin kohdatessa viime viikolla molempien osapuolten voimannäytöt vaikuttivat toimivan samalla tavoin kuin Gorbatšovin ja Reaganin kaudella. Tuolloin Neuvostoliitto saattoi peräytyä kilpavarustelusta Yhdysvaltain kehittelemän paperitiikerin, voittamattomana pidetyn ”Tähtien Sota” -hankkeen (SDI), edessä. Molempien vetäytyminen kilpavarustelusta oli mahdollista ilman imagotappioita, sillä yhteiseksi viholliseksi voitiin tunnustaa käsistä riistäytyvä tekniikka.

Samantapaisesta lienee kyse myös Pohjois-Korean ja Yhdysvaltain kaavaileman ydinaseettoman vyöhykkeen luomisessa Korean niemimaalle. Yhdysvaltain vetämä voimapolitiikka antaa Pohjois-Korealle mahdollisuuden vetäytyä diplomaattisesta uhittelusta kasvojaan menettämättä.

Vetäytymiseen ja Koreoiden mahdolliseen yhdistymiseen on pohjoisessa suuri paine, sillä maan elintaso on aivan kurja. Pidän täysin mahdollisena, että etelä ja pohjoinen yhdistyvät yhtä yllättäen kuin Länsi-Saksa ja Itä-Saksa, joka lakkasi olemasta, kun piikkilanka kerättiin pois. Tämä edellyttää periaatteessa vain kahta asiaa: Kim-dynastian henkilökohtaisen hyvinvoinnin jatkumista jollakin kaukaisella saarella ja todellisen kuvan luomista pohjoiskorealaisille siitä, millainen maailma on.

Myöskään niiden, jotka avoimesti vastustavat Trumpia ja pyrkivät vesittämään ulkopoliittiset tulokset, ei kannata iloita hänen epäonnistumisestaan peittelemättömästi, sillä ulkopolitiikassa tuloksia saavutetaan usein pienin askelin.

Myös Trumpin sisäpoliittisten vastustajien kannattaa hillitä voitonriemuaan, vaikka Helsingin Sanomien mukaan Trump onkin onnistuneesti epäonnistunut, ja Kaliforniassa ”suunnitellaan vallankumousta ja ollaan valmiita suoraan toimintaan”!

Meidän oloissamme Trump pitäisi ottaa vakavasti mutta ei kirjaimellisesti, kun taas mediassa Trump on otettu kirjamellisesti muttei vakavasti, aivan kuten eräät ovat etevästi huomauttaneet.

Yhdysvaltain sisäpolitiikassa Trump-ilmiö kertoo omasta mielestäni lähinnä yhdestä asiasta: yhdysvaltalaisen keskiluokan päätöksestä pitää asemistaan kiinni kansainvälisen kapitalismin, globalisaation ja sosialistisen internationalismin epäpyhää allianssia ja yhteistendenssiä vastaan.

Olympialaiset ohi – Alkaako sota?

Vain muutaman vuoden kuluttua Saksassa 1936 järjestetyistä kesä- ja talviolympialaisista oli Euroopassa täysi rähinä päällä. Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaisia puolestaan seurasi verinen Bosnian-Hertsegovinan sota, jota käytiin Jugoslavian entisen liittovaltion alueella ja jossa nähtiin keskitysleirejä sekä kansanmurha. Lähes välittömästi Sotšin talviolympialaisten jälkeen vuonna 2014 Venäjä puolestaan miehitti Krimin alueen ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainan alueella.

Ovatko siis rauhaa ja harmoniaa symboloivat olympialaiset savuverho, jonka takana valmistellaan väkivallantekoja ja sotaa? Pyeongchangin talviolympialaisia pidettiin rehdin urheilumielen voittona politiikasta, mutta tosiasiassa olympialaiset ovat aina olleet kansainvälisen politiikan näyttämö tai sivulava, jolla urheilusta on tehty politiikan väline.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös antiikin Kreikan riitaisat kaupunkivaltiot Sparta ja Ateena vaativat sotilaitaan hautaamaan aseensa hiekkaan olympialaisten ajaksi, mutta vain siksi ajaksi, jonka jälkeen ne kaivettiin taas esiin. Urheilu sinänsä on valtasuhteiden performoimista. Sota on aseellista urheilua, niin kuin urheilu on aseetonta sotaa.

Urheilu on myös aggressioiden sublimaatiota: ylevöittämistä näennäisesti jalojen ihanteiden hyväksi. Takana kytevät ahneus, voitonpyynti ja saalistuksenhalu, yleensä myös kansojen ja kansakuntien eripura, jota säädellään ja hallitaan kanavoimalla vihamielisyys kilpailuun tai peleihin.

Myös Koreoiden yhteisesiintyminen Pyeongchangin kisoissa voidaan nähdä puhtaana propagandana, joka johtui isäntämaan vieraskoreudesta ja Pohjois-Korean häveliäisyydestä.

Maailman katseet pakottivat maiden joukkueet esiintymään yhdessä, sillä muu olisi pistänyt tikkuna ulkovaltojen silmään. Kun Etelä-Korean Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset 1988, kilpailijat, yleisö ja järjestäjät pelkäsivät Pohjois-Korean terrori-iskua, samantapaista, jonka muslimiterroristit tekivät Münchenin olympiakylään vuonna 1972 murhaten 10 panttivangeiksi ottamaansa israelilaista.

Kommunistisen terrorin ollessa vielä kylmän sodan aikakaudella voimissaan Pohjois-Korean agentit onnistuivat räjäyttämään matkustajalentokoneen vuonna 1987 toivoen sen johtavan Soulin olympialaisten peruuttamiseen. Tässä valossa Pohjois-Korean kädenojennus oli nyt infosodankäynnillinen yllätysisku.

Sekä etelä että pohjoinen katsoivat saavansa sympatiaa omalle puolelleen esiintymällä yhteistyökykyisinä ja kilpailemalla valheen eräässä muodossa, eli vastentahtoisessa sietämisessä, suvaitsevuudessa. Sillä tehtiin parempaa politiikkaa kuin USA:n boikotoidessa Moskovan olympialaisia 1980 tai Neuvostoliiton boikotoidessa Los Angelesin kisoja 1984.

Koreat paiskasivat kättä maailman huomion vuoksi, mutta kisojen jälkeen solidaarisuus sulaa todennäköisesti pois. Kiintoisaa onkin, kuinka käy. Pamahtaako painekattilan kansi auki, kun maailman huomio siirtyy muualle?

Urheilu ei ole vain keino luoda jännitteitä vaan myös purkaa niitä. Nykyisin on myöhäistä lopettaa Pohjois-Korean ydinohjelmaa mutta ei lopettaa Pohjois-Koreaa itseään entisen DDR:n tapaan. Itse lyön Jinin ja Jangin kunniaksi vetoa lavallisesta Pepsi-Colaa sen puolesta, että the choice of a new generation ohjaa pohjoisen suurta liideriä kiemurtelemaan irti sosialismin painolastista kohti Koreoiden yhdistymistä.

Pohjois-Korean pullistelu on strategista uhoa Yhdysvaltoja kohtaan, ja maa onkin pelannut kelvottomat korttinsa taitavasti. Maailman ainoa kommunistinen dynastia on aidosti riippumaton ja itsenäinen, sillä sitä ei tunnu tukevan oikein kukaan, ja julkisuus on maan kokoon nähden huippuluokkaa.

Myös rauhanharjoitusten jatkumisen todennäköisyyttä vastaan voidaan väittää. Vanha sanonta kuuluu, että sota alkaa, kun kamera käy. Se koskee kuitenkin info-, kyber- ja hybridisotaa. Aseelliset selkkaukset alkavat useasti silloin, kun yleisöä ei ole paikalla. Esimerkiksi Spetznas-joukot liikkuvat tunnuksettomasti, huomaamattomasti ja vähin äänin.

Ydinpommia ei voi kuitenkaan räjäyttää vaivihkaa tai hipihiljaa. Joukkotuhoaseista tekeekin käyttökelvottomia tai ainakin kertakäyttöisiä se, että ne jäävät maailman mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Korean niemimaalla ei ydinsotaa tule, mutta voi tulla jotakin muuta.

Olympiakomitea toimii maailmanpoliittisten pelimerkkien mukaan samoin kuin Nobel-komitea. Se myöntää kisat aina niihin maailmankolkkiin, joiden se katsoo olevan tarkkailun tarpeessa.

Ehkä Tokion vuoden 2020 kesäkisojen nauttima huomio riittää pitämään Koreat kiltteinä. Olympiavuoden 1940 edellä se ei tosin riittänyt, vaan kisat annettiin Helsingin järjestettäviksi, kunnes asiaan päästiin vasta 12 vuoden viiveellä.

Pitäisikö Yhdysvaltain presidentin olla joulupukki?

Poliittinen vihervasemmisto on puuttunut tavan takaa Yhdysvaltain asioihin vaatimalla, että Yhdysvaltain ei pitäisi puuttua muiden maiden asioihin. Ei olisi pitänyt taistella Koreassa vapaan yhteiskuntajärjestelmän puolesta. Ei olisi saanut käydä sotaa Vietnamissa kommunisteja vastaan, vaikka siten olisi pelastettu maa joutumasta totalitarismin kynsiin.

Ei olisi saanut suorittaa lakaisutyötä Irakissa, jossa Yhdysvallat auttoi syöksemään Saddam Husseinin vallasta. Eikä pitäisi myöskään auttaa Syyrian kumouksellisia vapauttamaan maata al-Assadin hallituksesta, jonka valtapuolue Baath on sivumennen sanoen Saddamin puolueen veljespuolue ja jota Venäjä tukee.

Nyt kun Donald Trump on täyttämässä vihervasemmistolaisten toiveet ja ilmoittaa lopettavansa amerikkalaisen elämäntyylin tuputtamisen vieraille kulttuureille, nuo monikulttuurisuususkovaiset eivät olekaan hurmoksessa vaan paniikissa. Kun Yhdysvallat Trumpin johdolla vähentää aktiivisuuttaan myös Natossa, tämäkään ei tyydytä Suomen kiilusilmäisiä kommunisteja ja rauhanaktivisteja. Sen sijaan he pitävät asevarustelun vähenemistä ”vakavana uhkana rauhalle”.

Huoli Yhdysvaltain vetäytymisestä on tietenkin ymmärrettävää, sillä pinttyneimpienkin vihervasemmistolaisten tietoisuuteen hiipii huoli maailman ajautumisesta entistäkin surkeampaan tilaan, mikäli maailmanpoliisin roolista haukuttu USA vetäytyy kansainvälisiltä areenoilta. Juuri USA on taannut rauhan, demokratian ja valistusihanteiden toteutumisen eri puolilla maailmaa. USA on mahdollistanut myös markkinatalouden leviämisen ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskuntien kehittymisen niihin maihin, joissa sitä ei ole varaa itse tuottaa.

Tämä johtaa kysymykseen, pitäisikö Donald Trumpin olla joulupukki, joka jakelee lahjoja kaikkien maiden kansalaisille. Pitkän päälle jokaisen maan poliitikkojen tehtävä on ajaa ensisijaisesti oman kansakuntansa hyvinvointia ja etua. Aina ne eivät toteudu ilman yhteistyötä, mutta Trumpin ajatus omien kansalaisten ensisijaisuudesta sopii esimerkiksi muidenkin maiden johtajille. Kyse on korjausliikkeestä pois internatsistisesta kansainvälisyyden palvonnasta, jonka mukaisesti myös Euroopan unionin jäsenmaat ovat siirtäneet toimintansa painopisteen kansainväliseen kontekstiin samalla, kun oman maan kansalaisten asiat on jätetty heitteille.

Kun Yhdysvallat on nyt lopettamassa massamaahanmuuton ja vähentää työpaikkojen siirtämistä Aasian maiden hyväksi, kyseessä on perääntyminen globaaliin rajattomuuden ihanteeseen ja monikulttuurisuuteen perustavasta tendenssistä. Sikäli vihervasemmiston huoli on ymmärrettävää.

Asian voi sanoa niin, että kaikkien maiden idealistien ja monikulttuurisuususkovaisten kannattaisi vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä maahanmuuton kielteiset seuraukset kohdistuvat voimakkaimmin juuri heihin itseensä. Monet maahanmuuton puolustelijat ovat itse kaikkein heikoimmassa asemassa yhteiskunnassa. Siksi he samastuvat turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin ja kokevat, että heidän määränsä rajoittaminen on itseensä kohdistuvaa arvostelua. Tämä on kuitenkin ajatusvirhe, joka perustuu epäadekvaattiin identifikaatioon.

Todellisuudessa myös Suomen köyhien, kommunistien, sosialistien, teollisuustyöläisten ja opiskelijoiden kannattaisi etunenässä vaatia haittamaahanmuuton rajoittamista, sillä juuri se vie työpaikat ja tulevaisuuden heitä itseltään, syö heidän sosiaaliturvaansa ja pahentaa asuntopulaa.

Miten vihervasemmisto reagoi? Kirjoitin jo eilen tavasta, jolla vihervasemmisto rähinöi Trumpin edustamia sinänsä perusteltuja linjauksia vastaan. Kansaa yhdistävä puhe, jonka mukaan ”yhdysvaltalaisissa virtaa sama veri”, ei ollutkaan vihervasemmistolle merkki tasa-arvon julistamisesta vaan ”väkivaltainen kielikuva”, ainakin mikäli on uskominen Ylen toimittajien tulkintaa.

Suomessa feministit puolestaan kokoontuivat Helsingin Kampiin osoittamaan mieltään Trumpia vastaan, ikään kuin olisi suomalaisten asia puuttua Yhdysvaltain sinänsä demokraattisin perustein tapahtuneeseen presidentinvalintaan. Missä tämä porukka oli melttoamassa, kun Venäjällä järjestettiin viime vuonna valtiovallan manipuloimat parlamenttivaalit?

Aina kun USA-vihamieliset eurooppalaiset syyttävät Yhdysvaltoja ”sisäänpäin sulkeutumisesta”, ”muun maailman laiminlyömisestä” tai ”epäkohteliaisuudesta muulle maailmalle”, he eivät lainkaan huomaa, kuinka törkeitä epäkohteliaisuuksia he itse ovat ladelleet Yhdysvaltoihin päin. Heidän oma paremmin tietäjän roolinsako nyt asettaa standardin sille, mitä Amerikassa pitäisi tehdä ja asioista ajatella? Tämäkö luo hyvän pohjan suomalaisten ja muiden eurooppalaisten suhteiden rakennustyölle Yhdysvaltojen suuntaan?

Kyseinen asenne osoittaa todeksi sen yleishavainnon, että poliittinen vihervasemmisto pitää itseään oikeutettuna rähinöimään, mellakoimaan ja haukkumaan muita ihmisiä sen retorisen aidan takaa, jonka he ovat rakentaneet oman sosiaalisesti kenties kurjemman asemansa perusrakennuspuista. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin heidän omat argumenttinsa voidaan hyväksyä vain heitä itseään viisaampien osoittaman hyväntahtoisuuden varassa niin politiikassa kuin tieteessäkin.

Feministien raivokkaat mutta raihnaiset parahdukset jäävät symptoomeiksi heidän narsistisesta oman navan kaivelustaan. Ne symboloivat sitä, millaista myös sukupuolten välinen vuorovaikutus usein on. Jos mies ei heittäydykään kontalleen naisten vallankäytön edessä, seurauksena on naisten ikäviä kilareita ja itkupotkuraivareita.

Eräs sokea piste sisältyy myös telaketjufeminististen naisten ja profeminististen miesten yhteiseen pyrkimykseen lavastaa maailman valkoisen vähemmistön isänmaalliset tarkoitusperät seksuaalisesti epäilyttäviksi.

On kieltämättä totta, että isänmaallisuus ja sovinismi liittyvät käsitehistoriallisesti yhteen ranskan kielen sanassa chauvinisme, joka merkitsi alun perin ’kiihkoisänmaallisuutta’. Mutta aivan övereiksi feministien argumentit menevät, kun he väittävät, että Trumpin puheet ovat raiskauskulttuurin normalisointia, kuten eräs mielenosoittaja lausui Ylen eilisissä TV-uutisissa. Sen sijaan maahanmuuton myötä lisääntyneistä raiskauksista he vaikenevat täysin, vaikka asiasta on saatu selvä näyttö.

On se vaan niin hienoa edustaa länsimaalaisvihamielistä rasismia ja miesvihaa! Se näyttää olevan käypää valuuttaa myös feminismiä kannattamaan asettuneiden mieshenkilöiden yrityksissä tavoitella seksuaalisen suopeuden osoituksia naisilta. On kuitenkin kysyttävä, mitä tällaisissa suhteissa on tarjolla molemmin puolin, vai onko mitään.

Missä Obama epäonnistuu?

Barack Obama on ollut virassaan vuoden päivät. Häntä on palkittu kuin Sofi Oksasta, liikutuksenkyyneleet silmäkulmissa, vaikka palkitulla ei ole paljoakaan ansioita.

Obama on aikamme Jimmy Carter. Myös hänelle myönnettiin Nobel, ilmeisesti siksi, että maapähkinäviljelijä jäi vain yhden kauden presidentiksi ja hän lähinnä heikensi Yhdysvaltain roolia maailmannäyttämöllä. Liennytys oli virhe, jonka Ronald Reagan hänen jälkeensä korjasi Tähtien sota -hankkeella: pakottamalla Neuvostoliiton luhistumaan sekä luopumaan maailman uhkaamisesta ydinsodalla.

Pohditaanpa hetken, missä Obama on epäonnistunut. Hän on epäonnistunut Euroopassa, sillä hän ei pitänyt kiinni tutka-asemien sijoittamisesta Puolaan. Siten Yhdysvallat on menettämässä itäeurooppalaisten Nato-liittolaistensa tuen ja Itä-Euroopan maat Naton tuen. Tämä osoittaa, kuinka eripuraisiksi organisaatiot tulevat, kun niiden jäsenmäärä kasvaa. Obaman ratkaisu ei paranna vaan heikentää esimerkiksi Suomen asemaa epätasapainottamalla tilannetta. Venäjä kun ei vedä päätöksen johdosta pois yhtäkään asejärjestelmäänsä Karjalasta.

On tietenkin selvää, ettei lama-Yhdysvalloista löydy resursseja kaikesta huolehtimiseen samalla kun sen omat kädet ovat kiinni muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Pohjois-Korean valvomisessa, ehkä pian myös Iranissa.

Iran on toinen paikka, jossa Obama epäonnistuu. Iranilla on eräiden arvioiden mukaan jo kyky tuottaa riittävästi uraanin isotooppia 236 fissiopommin valmistamiseksi. Lisäksi Iranin ohjukset yltävät Ranskaan ja Britanniaan asti. Israel pystyisi tuhoamaan Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Obama ei salli sitä varmistaakseen öljyn saannin Persianlahdelta. Alueella olevien Yhdysvaltain lentotukialusten tehtävänä on taata, että Iran voi jatkaa rauhassa ydinohjelmaansa eli atomiaseen kehittämistä.

Iranin kanssa epäonnistuminen johtaa epäonnistumiseen myös lähempänä Lähi-idässä eli Palestiinassa. Alueelle ei tule rauhaa koskaan, sillä Israelin vastapuolena on muslimiyhteisö, joka ei uskonnolleen ominaisesti anna tuumaakaan periksi vaan toimii puskutraktorina, jonka tehtävänä on lanata kaiken kärsinyt juutalaiskansa mereen. Muslimien asenne on pöyristyttävä. Heitä on satoja miljoonia, mikä antaa suunnattoman ylivoiman pieneen Israelin kansaan verrattuna. Mutta silti: lanaaminen jatkuu, ja Iranin ydinaseen myötä uusi holokausti lähestyy. Totuus on, että islamilaisten kansojen ja vapaan maailman välinen konflikti voi olla maailmanrauhalle yhtä kohtalokas ja tuhoisa kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen sota.

Obama on antanut aikalisän myös Pohjois-Korealle, jossa ei ole saatu aikaan mitään muutoksia. Kuuohjelma pantiin jäihin, mikä viivästyttää helium-3:n saantia kiertolaisen pinnalta. Tämäkin on vahinko, sillä kyseisellä auringon säteilystä peräisin olevalla aineella voitaisiin ratkaista koko maapallon energiaongelma. Ongelmia Yhdysvalloille tuottaa lisäksi jatkuva maahanmuutto ja Kiinan nouseminen talousmahtina USA:n ohi. Pian Yhdysvalloilla on probleemeja yhtä paljon kuin Venäjällä, jolla on vain yksi ongelmaton rajanaapuri.

Eräs asiayhteys, jossa Obama voi onnistua, on ydinaseriisunta, mutta sitäkin hän puuhaa väärän tahon eli Venäjän kanssa. Venäjällä ja Yhdysvalloilla on edelleen noin 23 000 ydinkärkeä, eli huima määrä. (Mikä onkaan tärkeämpää kuin tappamisen vimma ja tuhon varmistaminen!) Noin tuhat latausta on lisäksi muiden valtioiden hallussa. Itse en olisi siltikään huolissani niistä, joilla on ydinkärkiä sata, tuhat tai kymmenentuhatta, vaan niistä, joilla on se yksi.

Aina kun Yhdysvallat on vahva, maailmalla menee hyvin ja demokratia ja talous kukoistavat. Mutta kun maailmanpoliisi puuttuu, maailma suistuu entistäkin kaoottisempaan tilaan. Pahinta on, että edes länsimaat eivät enää puolusta länsimaista elämäntapaa. Se on kuitenkin järkiperäisempi, vastuullisempi ja ekologisempi kuin väestöräjähdyksen vuoksi ongelmista kärsivä kolmannen maailman malli.

Obaman epäonnistuminen on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan olemukseen sisältyy voimankäyttö. Jos se ei tuota potentiaaliaan käytä, tuloksena on ristiriitaista politiikkaa, ja muut maat pyrkivät täyttämään valtatyhjiön.

Vertauskuvallista on, että nykymaailmassa nousevat haastajavaltiot ovat kolmannen maailman maita tai kehitysmaita, jollaiseksi myös Kiina virallisesti luokitellaan. Tai sitten ne ovat vaikutusvaltaansa laajentamaan pyrkiviä islamilaisia valtioita. Tämä vastakkainasettelujen valtapolitiikka kertoo elävästi, minkälaiset voimasuhteet maailmassa nykyään vallitsevat. Niinpä vika ei ole vain Obaman, vaan ongelmat johtuvat maailman väestöllisistä suhteista ja resurssien ehtymisestä, jota seuraa luonnollisesti sota ja lajin häviäminen maan päältä.