26. tammikuuta 2023

Leopardi on pöydällä

Ihmiskunnalla on dramaattisia muistoja Ukrainassa toisen maailmansodan aikana käydyistä panssarivaunutaisteluista.

Siksi ei pidä ihmetellä Saksan nykyhallituksen haluttomuutta lähettää Leopard 2 -panssarivaunuja Ukrainan avuksi Venäjää vastaan. Sangen pidättyvää oli myöntyminen muutamien vaunujen toimittamiseen.

Saksalaisten itsehillintä on ollut ymmärrettävää mutta koomista. Taustalla lienee vaikuttanut kulttuurinen meemi, jonka mukaan Saksan osallistuminen konfliktiin yleensä eskaloi sen laajamittaiseksi sodaksi.

Sodan aloitti kuitenkin tällä kertaa Venäjä, ja siksi Putinin hallinto on itse vastuussa sodan seurauksista ja lopputuloksesta.

Slaavikansojen välisestä aseiden kalistelusta ei taida kuitenkaan löytyä selvää voittajaa. Sodan taustavoimat ovat (Yhdysvallat mukaan lukien) liian suuria, jotta kumpikaan osapuoli voisi hävitä tai joukot tulla lyödyiksi niin sanotussa ratkaisutaistelussa.

Uupua ne kyllä voivat, jolloin konflikti jäätyy ja tavoitetaan horjuva aselepo tai jonkinlainen välirauha, ja palataan vuoden 2014 asetelmiin. Luotettavan rauhantilan solmiminen on mahdotonta Putinin hallinnon kanssa.

Myöskään 1800-luvun puolivälissä käydystä Krimin sodasta ei löytynyt selvää voittajaa. Myös sen aloitti Venäjä, joka ryhtyi puolustamaan Osmanien valtakunnassa (nykyisen Turkin alueella) elävien ortodoksien asemaa. Iso-Britannia ja Ranska julistivat Venäjälle (ja samalla Suomelle) sodan, minkä jälkeen engelsmanni seilasi maittemme rannoilla tulittaen Pohjanlahdella savuavia tervapatoja.

Noista ajoista alkaen Venäjä on pitänyt ulkopolitiikkansa periaatteena, että se puolustaa myös rajojensa ulkopuolella asuvia kansalaisiaan aseellisesti. Suomalaisille tämä ei tiennyt mitään hyvää.

Toinen Krimin sodan seuraus oli Ahvenanmaan itsehallinto ja demilitarisointi, joka on säilynyt kahden maailmansodan yli, lukuun ottamatta Kilpapurjehduksena tunnettua operaatiota.

Suomen turvallisuuspolitiikasta päätetään nähtävästi jälleen Turkin ja Ukrainan suunnalla. Vaikka Ukrainan sodan kulku ja Suomen Nato-prosessin eteneminen eivät asiallisesti kuulukaan yhteen, ne vaikuttavat toisiinsa Turkin Venäjä-kytkösten kautta.

Totuus on, että Ukraina käy sijaissotaa länsimaiden puolesta Venäjällä vallitsevaa tyranniaa vastaan ja uhkien torjumiseksi. Länsimaat tukevat Ukrainaa paitsi länsimaisten vapauksien ja oikeuksien puolesta, myös venäläisten ihmisten omaksi hyväksi.

On jokseenkin hämmentävää, että nykyisenä aikana, jolloin poliittinen vaikutusvalta ei perustu niinkään maa-alueiden hallintaan kuin tiedon, teollisuuden ja rahavirtojen säätelyyn, joudutaan valmistautumaan maasotaan, jossa kovakuoriaiset möyrivät Ukrainan aroilla taistellen hyökkääjälle hyödyttömistä alueista. Ikään kuin Venäjälle ei riittäisi tonttia maan hallitessa noin kahdeksasosaa maapallon pinta-alasta.

Traagista asiassa on, että parisataatuhatta ihmisuhria vaatinutta ja tuhansien miljardien eurojen tappioita aiheuttanutta sotaa käydään täysin turhista syistä. Kyseessä ovat muka arvoerot, vaikka arvot sinänsä pysyvät jalustoillaan. Putin aloitti sodan pelkästään arvovaltaan ja auktoriteettiin liittyvistä syistä sekä symbolisen vallan osoittamiseksi.

Saksalaiset panssarivaunut ovat aina olleet kissoja: Tigereita, Panthereita ja Leopardeja.

Länsimaisilla Jaguareilla ajeleva moskovalainen eliitti tuntuu säikähtäneen jonkin verran Ukrainalle toimitettavia Leopardeja, mutta ei niilläkään sotaa ratkaista.

Tueksi tarvitaan loppumaton lista aseita, joista tärkeimpiä ovat pitkän kantaman ohjukset ja lentokoneet, joilla taataan Ukrainan ilmaherruus omalla alueellaan.

Pitkän kantaman aseita tarvitaan tulivalmisteluihin, joilla Vanja ja Iivana saadaan oma-aloitteisesti ottamaan ritolat Krimille, Dneprin itäpuolelle sekä Donetskin ja Luhanskin alueille rakentamistaan bunkkereista.

Mikäli ne joudutaan valtaamaan taisteluissa ja kaupunkisodankäynnillä, tulee loppunäytöksestä verinen. Myös miinojen purkamisesta tulee vuosia kestävä vaarallinen työ, ja miinoitukseen voivat pysähtyä myös miljoonien arvoiset panssarivaunut.

Minun pimeänäkökiikareissani ei Ukrainan suunnalla näy pitkään aikaan mitään hyvää.

20. tammikuuta 2023

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Nauruhermot ovat olleet koetuksella opetus- ja kulttuuriministeriön julkaistua Sivistyskatsaus 2023 -raportin, jonka mukaan nuorten oppimistulokset ja koulutuksen taso ovat heikentyneet Suomessa nopeasti vuodesta 2006 lähtien.

Ylen uutisen mukaan esimerkiksi lukutaidon ja matematiikan osaamisen heikkeneminen vastaa tutkimusten mukaan yli vuoden ja joidenkin aineistojen mukaan jopa kahden vuoden oppimista

Romahdus on ollut dramaattista, sillä OECD-maiden Pisa-vertailuissa suomalaisnuoret sijoittuivat vielä parikymmentä vuotta sitten kärkeen. Yleisradio ei tarkemmin avannut ministeriön selvityksen sisältöä, mutta se on samansuuntainen viime lokakuussa julkaistun Pisa-tutkimuksen kanssa. Myös tuolloin leviteltiin käsiä ilmiön selittämättömyyden vuoksi.


Selitysten runsaudensarvi

Kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä kaikkien mahdollisten syiden ja tekosyiden löytämiseksi siihen, miksi tutkimus joutui jälleen antamaan koulumenestyksen taantumisesta lohduttoman kuvan.

Ilta-Sanomien haastattelemilta opettajilta lehteen pääsivät valittelut opetusmenetelmien puutteista, digitalisoitumisesta ja opetussuunnitelmien osaamistavoitteiden kohtuuttomuudesta. Mahdollisina syinä pidettiin kaunokirjoituksesta luopumista, stressiä, opetusryhmien suurta kokoa ja sitä, ettei kaikkea turhaaole karsittu pois (myös olemattomat tekijät siis huomioitiin). 

Selityksenä siihen, miksi maahanmuuttajien ja muun väestön oppimistulosten ero on Suomessa länsimaiden suurinta, piti Ilta-Sanomien anonyymisti haastattelema erityisopettaja Kirsti sitä, mikä kelpaa selitykseksi kaikkeen: resurssipulaa!

Lehti kaivoi esiin myös eläkeläisprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen, joka luokkayhteiskunnan paluuta peläten oli varmasti oikeassa siinä, että meillä on OECD-maiden suurin ero oppimistuloksissa kantaväestön ja maahanmuuttaja­taustaisten välillä.Hän ennusti, että ”[n]ämä tulokset ovat jonkun ajan päästä nähtävinä yhteiskunnallisina ongelmina.

Professorin viisaudesta vakuuttuakseen ei tarvitse kuin vilkaista Ruotsiin, jossa vallitsee jatkuva erityistilanneaivan niin kuin Putinin eufemismeissa. Mutta missä ongelmien juurisyy ja vika oikein piilee?

Myös kaiken vallan ja viisauden lähde Helsingin Sanomat poti harvinaista neuvottomuutta jutussaan Oppimistulokset romahtavat, eikä kukaan tunnu tietävän miksi Mitä kouluissa on tapahtunut?

Haastateltiin akatemiaprofessoria, sosiologia ja muita arvaajia. Lamentaatiomaisesti todettiin, että ”[v]alitettavasti maahan muuttaneiden ja tänne syntyneiden kesken ero koulumenestyksessä on suuri.”

Ilmiö ei ole kuitenkaan itsensä syy eikä selitys.

Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson kiekaisi väliin, että koulutuksen määrärahaleikkausten vuoksi ilmiötä osattiin odottaa, opetukseen tarvitaan lisää rahaa ja huonoista oppimistuloksista ei pitäisi syyllistää maahanmuuttajataustaisia lapsia.

Tuossa oli jo ikään kuin aavistus siitä, mihin tason lasku perustuu, mutta ongelma ei ratkea vasemmiston patenttiratkaisulla: kynsimällä koulutukseen lisää rahaa.

”On lisättävä koulutusta!”On lisättävä resursseja! ”Ja on lisättävä koulutuksen resursseja!

Koulutusta kouluttelun päälle ja siihen liittyvää resurssien lisämistä esitetään ratkaisuksi kaikkeen, vaikka ihmiset eivät muuttuneet fiksummiksi myöskään siten, että opistojen nimikyltteihin vaihdettiin korkeakoulu, ja näin saatiin melkein yliopistopaperit kaikille. Eipä ihme, että taso suhteellisesti romahti korkea-asteenkin piirissä.

Suomessa on käyty kouluja hyvällä menestyksellä nykyistä paljon heikompien määrärahojen vallitessa, ja kouluihin on kuljettu potkukelkkaa työntäen susien ulvoessa kuutamolla. Miksi kaupunkilähiöiden maahanmuuttajavaltaisissa kouluissa oppimistulokset ovat kurjimpia ja mikään ei toimi?

Kyse ei liene vain varallisuuden ja sosiaalisen lokaation välisestä korrelaatiosta tai hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin kierteistä, joiden vaikutuksesta koulumaailmaan kirjoitin jo täällä.

Mikäli selitykset eivät löydy opettajakunnasta, luokkahuoneista, pulpettien vääristä asennoista, puuttuvista väliseinistä ja muista aineellis-immanenteista tekijöistä, voi selitystä etsiä oppilasaineksesta. Tällainen syiden hakeminen ei ole psyykkis-sosiaalista syyllistämistä vaan tieteellistä syillä selittämistä.

Nähdäkseni ministeriö, media ja yliopistojen palkkapiiat olisivat voineet haudata tärkeimmän selitysvaihtoehdon pienemmälläkin maalailulla.


Pandoran lipas auki

Rationaaliseen päättelyyn turvautuva Sherlock Holmes oli myös lateraalin ajattelun mestari. Järkijaakko David Humen giljotiinia mukaillen hän loihe lausumaan: Kun kaikki todennäköiset vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa olla oikea syy.

Pandoran lipasta raotti Perussuomalaisia aktiivisesti seuraava Iltalehden toimittaja Mika Koskinen, joka antautui otsikoimaan pääkirjoituksensa sanoin Oppimisen tason romahdus johtuu myös maahanmuutosta. Mutta hänkään ei sanonut, mikä sen maahanmuutossa aiheuttaa. Tuekseen hän julkaisi kirjoituksen Tutkimus: Maahanmuuttajataustaiset lapset jäävät kouluissa muista jälkeen.

Yllätys tämä ei tietenkään ollut. Professori Jouni Välijärvi totesi valtioneuvoston vuonna 2021 julkaisemaa selvitystä varten lausunnossaan näin (s. 68): 

Peruskouluaan päättävät nuoret, jotka ovat muuttaneet Suomeen muista maista (1. polven maahanmuuttajat) tai joiden vanhemmat ovat ennen lapsensa syntymää, tulleet Suomeen (2. polven maahanmuuttajat), menestyvät oppimistulosten vertailuissa selkeästi muita oppilaita heikommin.

1. polven muuttajien osalta havaittu ero vastaa lukutaidossa jopa kolmen vuoden, luonnontieteissä runsaan kahden ja matematiikassa noin kahden vuoden opintoja. Vastaavasti 2. polven maahanmuuttajanuoret ovat keskimäärin jäljessä lukutaidossa ja matematiikassa runsaan vuoden ja luonnontieteissä runsaan 1,5 kouluvuoden opintoja vastaavan pistemäärän.

Muistettakoon, että jälkimmäiset ovat käyneet täysimittaisesti suomalaisen peruskoulun. Silti erot muihin Suomessa syntyneisiin nuoriin on huomattavan suuria. Osaamisen erot ovat molempien ryhmien osalta OECD-maiden suurimpia, ja myös pohjoismaisessa vertailussa huomattavasti naapureitamme suurempia.

Tämä on karu totuus, jonka vuoksi Kansalliselle koulutuksen arviointikeskukselle (Karvi) tuli kiire kääntää huomio pois maahanmuuttajataustaisten synnynnäisistä ominaisuuksista heidän kielitaitoonsa ja syyttää kehnoista oppimistuloksista muita oppilaita huonompia viestintätaitoja.

Niinpä Karvi julkaisi 17.1.2023 vuodesta 2018 käynnissä olleen pitkittäistutkimuksen, jossa seurattiin oppilaiden taitojen kehittymistä matematiikassa ja äidinkielessä läpi perusopetuksen. Tutkimuksen mukaan heikkojen oppimistulosten kärkeen sijoittuvat muuta kuin suomea tai ruotsia pääkielenään käyttävät S2-lapset.

Selvityksestä kävi ilmi, että niin sanotut S2-oppilaat eivät kolmannen luokan alussa yltäneet edes sille tasolle, jolla heidän luokkatoverinsa aloittivat koulunkäynnin. Mikäli koulussa on yli 5,3 prosenttia S2-oppilaita, osaamisen kehittyminen on keskiarvoa heikompaa koko koulussa. 

Huomio vietiin teknistä kirjainlyhennettä käyttäen kielipolitiikkaan, ja samalla uskoteltiin, ikään kuin selvitys olisi jotenkin tieteellisempi, kun maahanmuuttajatausta ja kaikki muut siihen liittyvät ominaisuudet ovat käännetyt pelkäksi vieraskielisyydeksi.

Pelkän vieraskielisyyden ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa oppimistaantumaa; pidetäänhän kansainvälisiä kouluja suorastaan eliittikouluina. Metrosuomen” puhumisella viitattaneen lähinnä itäiseen Helsinkiin kasautuneisiin kieliongelmiin ja sitä kautta afrikkalaisperäiseen ja lähi-itäläislähtöiseen nuorisoon. 

Edelleen voitaisiin kysyä, miksi sitten maahanmuuttajataustaiset pysyvät vieraskielisinä tai kielipuolisina sukupolvesta sukupolveen.

Tässäkään ongelmia monisanaisesti kuvailevassa tutkimuksessa ei kiinnitetty huomiota oppilasainesten älyllisiin eroihin. Selvityksen lähtökohtana oli pidetty vain tuloksiin kategorisesti vaikuttavaa jakoa kotimaisia kieliä ja muita kieliä käyttäviin, jolloin ei ollut mikään ihme, että puolikielisillä havaittiin oppimisvaikeuksia tuossa inkluusioon, eli erilaisten oppilasryhmien sekoittamiseen, perustuvassa opetusjärjestelmässä.

Inkluusio puolestaan nojaa vasemmistolaisperäiseen näkemykseen tasa-arvosta: kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia, joten kaikki ovat samanlaisia ja siten ohjattavissa samanlaiseen opetukseen.

 

Älykkyyden vaikutus oppilasryhmien koulumenestykseen olisi tutkittava perin pohjin

Kukaan ei ole vaivautunut kysymään, millä tavoin oppilaiden erilainen älykkyys ja lahjakkuus ovat voineet vaikuttaa oppimistuloksiin. On toisteltu vain ilmiötasolla havaittua ongelmaa: maahanmuuttajataustaiset oppivat huonommin, jäävät jälkeen ja osoittavat keskimäärin selvästi heikompia tuloksia.

Keskeinen tutkimuskysymys olisi: Missä määrin asiaan vaikuttaa se, että suuri osa Suomeen tulleista maahanmuuttajista on saapunut Afrikasta ja Lähi-idästä alueilta, joilla keskimääräinen älykkyysosamäärä on olennaisesti alempi kuin Suomessa ja muissa Euroopan maissa, alimmillaan jopa 70 pisteen tasolla?

Professorit Richard Lynn ja Tatu Vanhanen tutkivat älykkyyden vaikutusta kansakuntien taloudelliseen menestykseen teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja Intelligence, A Unifying  Construct for the Social Sciences (2012). Lynn myös jatkoi tutkimusotettaan David Beckerin kanssa kirjoittamassa kirjassaan The Intelligence of Nations (2019).

Eri kansanryhmien älykkyyttä koulumenestyksen selitystekijänä arvioivaan ja mittaavaan tutkimukseen on turha odottaa resursseja ja rahaa sen enempää Suomen Akatemialta, yliopistoilta kuin yksityisiltä säätiöiltäkään, sillä tutkimuksen lähtökohta leimattaisiin suorasukaisesti rasistiseksi.

Kukapa voisi unohtaa vähemmistövaltuutettuna toimineen Mikko Puumalaisen tapaa saattaa Tatu Vanhanen tieteellisen toimintansa vuoksi valtionsyyttäjän tutkittavaksi epäiltynä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta? Tosiasiassa Vanhanen oli tehnyt ansiokasta tutkimusta, ja epäiltyinä olisivat pitäneet olla Puumalainen ja valtionsyyttäjä perustuslain 16 §:n mukaisen tieteen vapauden loukkaamisesta.

Syitä oppimistulosten heikentymiseen Suomen kouluissa ei ole luotettavasti selvitetty, ennen kuin eri oppilasryhmien, kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien älykkyydessä ja lahjakkuudessa olevat erot ja niiden vaikutukset oppimistuloksiin on tutkittu kattavilla kokeellisilla testeillä.

Tällainen kysymys ei ole koirapilli, kiertoilmaus eikä muu välttelevä puheenvuoro vaan tieteellisen kriittisyyden ja metodologisen ajatuskurin sanelema velvoite. Sen sijaan verukkeena voi toimia tekniseltä vaikuttava lyhenne S2, joka typistää väestöryhmien väliset erot pelkästään kielipoliittisiksi ja jonka takana on helppoa vältellä vastaamista älykkyydessä vallitsevia eroja koskeviin kysymyksiin.

Pelkkä kielitaito taas ei ole tae älykkyydestä eikä ajattelukyvystä. Sen tiedämme kansainvälistyneiden ja englanniksi lipevästi julkaisevien tieteilijöiden sepustuksista, joiden ajatussisällöt ovat usein jääneet latteiksi ja mitäänsanomattomiksi.

On valheellista, että tieteen piirissä ei rahoiteta eikä tehdä tutkimusta, jossa mitattaisiin eri kansanryhmiä edustavien oppilaiden älykkyyttä ja älykkyydessä olevien erojen merkitystä koulumenestykseen ja muuhun yhteiskunnassa suoriutumiseen.

Sen sijasta tieteen kultapossukerholaisille jaellaan tiedehallinnosta miljoonien eurojen rahoituspaketteja poliittisesti ohjatun komiteamietintötieteen tuottamiseen, jotta koulujen todelliset ongelmat ja niiden syyt voitaisiin peittää tai liudentaa huomaamattomiin.

Kognitiiviseen vinoumaan perustuva strutsiefekti voi olla syynä myös siihen, että kovaäänisesti esiintyvien poikien tapaa ilmaista älyllisyyttään tulkitaan poikien myöhäisemmäksi kehitykseksi, jota puolestaan pidetään syynä tyttöjä huonompaan koulumenestykseen ja syrjäytymiseen koulumaailmassa.


Aiheesta aiemmin:

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

18. tammikuuta 2023

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Ilmastokokouksista on tullut todellinen lypsykone kehitysmaille, jotka pystyvät vuodesta toiseen kiristämään Euroopan mailta avustuksia vedoten länsimaiden kolonialistiseen ja imperialistiseen historiaan.

Länsimaiden käsivarsille heittäytyminen on moraalisesti kyseenalaista, sillä on väärin syyllistää nykyisiä ihmisiä edeltävien sukupolvien toimista, jotka on tehty täysin erilaisissa oloissa ja toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Kyseessä on historian tulkintaan liittyvä anakronismin ja presentismin harha.

Kehitysmaiden pitäisi kiittää Euroopan maita länsimaisten vaikutteiden levittämisestä Afrikan, Amerikan ja Kauko-idän kehitysmaihin, joissa monet tiet, satamat ja koulut olisivat edelleen rakentamatta ilman eurooppalaisten apua.

Silti esimeriksi Yleisradio näki Egyptin ilmastokokouksen merkittävimpänä antina sen, että EU käänsi viime hetkellä kelkkansa ja tukeekin nyt kiisteltyä rahastoa, josta köyhille maille maksetaan ilmastokriisin aiheuttamia tuhoja.

Vaikka Egyptissä ei nyt orjuutettu länsimaita uusilla suojeluvelvoittella, lisämaksujen länkiin länsimaita kyllä laitettiin. Ainoa mistä sovittiin, olivat rahalliset avustukset kehitysmaille. 

Länsimaalaisten veronmaksajien rahojen valutus Saharan hiekkaan siis jatkuu ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta ja eurooppalaisten ihmisten syyllisyyttä.

Tukenaan toimittaja Hanna Eskosella olivat Sharm el-Sheikiin matkustaneet ympäristöministeri Maria Ohisalo (vihr.), ministeriön ilmastoyksikön johtaja Outi Honkatukia ja ilmastoasiantuntijana esiintyvä Emilia Runeberg kehitysyhteistyöjärjestö Fingosta, jota oman käsitykseni mukaan ei pitäisi olla olemassakaan saati rahoittaa valtion varoista.

Taustaoletuksena ilmastopoliittisessa rahan imuroinnissa on, että teolliset länsimaat ovat mukamas syypäitä Afrikan kuivuudesta johtuviin satojen menetyksiin. Tosiasiassa Euroopan unioni tuottaa vain 15 prosenttia maailman kasvihuonepäästöstä, kun taas kehitysmaat tuottavat niistä jo yli puolet.

Hyvää tämänkertaisessa kokouksessa oli vain se, ettei kehitysmaille annettu uusia päästömyönnytyksiä. Kiinalle jo Pariisissa annettu oikeus jatkaa ja lisätä hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti ilmeisesti on katsottu riittäväksi.

Juuri tuon myönnytyksen Kiina käyttää täydesti hyväkseen avaamalla uuden hiilivoimalan joka kolmas viikko samalla, kun Suomessa toimivia ja maailman ympäristöystävällisimmiksi todettuja hiilivoimaloita Vihreät pakottavat sulkemaan.

Vihreille kiilusilmille mikään ei ole kuitenkaan tarpeeksi, minkä saimme lukea Sharm el-Sheikiin matkustaneen Ylen toimittajan jutusta Egyptin ilmastokokous päättyi mahalaskuun – vain yksi toivonpilkahdus kuultiin, ja sekin peittyi lentokoneiden pauhuun.

Toivonpilkahduksessa ei ollut kyse siitä, että Greta Thunberg oli jättänyt sinne menemättä, vaan siitä, että Brasilia oli luvannut aloittaa sademetsien suojelun uudestaan.

Tunnetun lomakohteen Mövenpick-hotellit eivät ilmeisesti kelvanneet Thunbergille, mutta hän muisti saapua saarnaamaan Davosin talousfoorumiin, jonne myös Suomesta lensi laaja saattue kärjessään pääministeri Sanna Marin (sd.), ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.), kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Ville Skinnari (sd.) sekä liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka (sd.).

Suomen panos hiilidioksidipäästöjen lisäämiseen jäi taaskin vähäiseksi, sillä kansainvälinen eliitti on suihkaissut Davosiin noin 1500 yksityiskoneella, joista lähimmät vain 21 kilometrin päästä.

Olen aina itse ihmetellyt vihervasemmistolaisten poliitikkojen, samppanjasosialistien, kaviaarikommunistien ja muiden iskurityöläisten mieltymystä ulkomaanmatkailuun ja heidän kykyään sulkea silmänsä omilta hiilijalanjäljiltään (joita ei tietenkään näy, kun lentää kymmenen kilometriä maanpinnan yläpuolella).

Vihreiden kansanedustajan Outi Alanko-Kahiluodon tavasta jättää autonsa kotiin ja matkustaa perheensä kanssa Japaniin, tuli aikoinaan kulttuurimeemi.

Milloin vihreät jättävät lentokoneensa kotiin ja valitsevat raideliikenteen?

Greta Thunbergin media on jo kalvanut loppuun, sillä hän alkaa olla liian aikuinen idoliksi ja harhaanjohtamisen välineeksi. Niinpä media on julistanut hänet parrasvaloista kadonneeksi. Aiheesta kirjoitti myös Suomen Uutiset, ja itse puhuin aiheesta täällä.

6. tammikuuta 2023

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Kun norjalainen Blastr Green Steel -niminen yritys ilmoitti vuoden alkupuolen uutistyhjiötä hyväkseen käyttäen, että valmisteilla on miljardien arvoinen terästehdas Suomeen, oli uutiskynnyksen ylittyminen väistämätöntä.

Helsingin Sanomat suitsutti vihreää terästä valmistamaan aiottua suurinvestointia näyttönä vihreän siirtymän neuvokkuudesta jutussaan Ohisalo Inkoon tehdashankkeesta: Tällaisia ei tule maahan, joka lähtee ilmastoasioissa pakittamaan.

Vihreän ympäristöministerin viisautta kehystävä uutinen oli vaarassa paljastua ankaksi jo saman päivän iltana, jolloin verkkoon ilmestyi juttu Kuinka uskottava norjalaisfirma Blastr on? Mistä rahat ja työntekijät? Inkoon jättitehtaan ympärillä on vielä paljon kysymysmerkkejä.

Juuri mitään muita kuin kysymyksiä ei löytynytkään, kun kamera kävi kuvaamassa autiota teollisuustonttia. Totuus on, että Blatr Green Steelillä ei ole aiempaa toimintaa eikä näyttöä onnistumisista, ei organisaatiota eikä työntekijöitä eikä kaikkein tärkeintä: pääomia.

Kyseessä on pöytälaatikkofirma, jonka ideat ovat pelkkien laskelmien ja niiden takana olevien oletusten varaisia. Mikään ei takaa, että mahtipontiset suunnitelmat käyvät toteen. Sen sijaan Suomen valtion Business Finland saattaa päätyä velkojen takaajaksi. Samalla tavalla veronmaksajista tehtiin Fortumin Uniper-seikkailujen maksajia.


Ensimmäinen dilemma: kysynnän ja tarjonnan epätasapaino

Mitä tuo vihreä teräs” sitten oikein on? Sillä tarkoitetaan metallijalostetta, joka on tuotettu ilman fossiilista energiaa ja kasvihuonepäästöjä, esimerkiksi tuulivoiman avulla.

Vihreiden pääideologit ovat puolestaan hehkuttaneet Suomeen rakennettavaa suurta tuulivoimakapasiteettia tavalla, joka olisi epäilemättä saanut myös teräsmasuunit kuumiksi.

Sitran viisastelijoiden mukaan Suomeen on tarkoitus valmistaa jopa kymmenien tuhansien megawattien tuulivoimapotentiaali. Sen tuotantokapasiteetti muodostaa todellakin vain potentiaalin aktualisoitumatta silloin, kun sitä tarvitaan. Roottoreista ei tule megawatteja vaan ne kuluttavat negawatteja, sillä roottoreita joudutaan lämmittämään ja elektroniikkaa pitämään käynnissä myös silloin kun myllyt eivät pyöri.

Tämä muodostaa tuulivoimadilemman ensimmäisen (1) ongelman. Alakoululaisetkin ymmärtävät, että kovilla pakkasilla, jolloin ei tuule, tuulivoimaa ei saada, olkoonpa kapasiteettia periaatteessa vaikka kuinka paljon. Ja silloin kun tuulee, vallitsevat yleensä lämpimät säät, eikä sähköä tarvita, mutta sitä on tarjolla. Harmillista, etenkin kun sähköä on vaikea säilöä suuria määriä.


Toinen dilemma: tuulisähkön vedytys vie halvan sähkön markkinoilta

Ratkaisuna on nähty vetytalous: sähkön varastointi vetyyn, jota voidaan erottaa vedestä ja vapauttaa siinä oleva happi. Tuloksena olisi puhdasta energiaa, jota voidaan varastoida erillisten säiliöiden lisäksi myös Ruotsiin ja Saksaan suunnitteilla oleviin valtaviin putkistoihin.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että tätä kautta halpa ja joutilas tuulisähkö poistuvat markkinoilta. Sähkön varastointi nimittäin hävittää markkinoilta juuri sen edullisen sähkövoiman, jota vihreään siirtymään perustuvan teollisuuden oli aikomus hyödyntää.

Tämä on tuulivoiman toinen (2) dilemma. Tuulisähkön vedyttäminen vetää maton alta halpaan sähköenergiaan nojaavalta vihreältä metalliteollisuudelta, jonka on ollut määrä kuitata suurinvestointiensa kulut halvalla energialla.

 

Kolmas dilemma: halpa sattumasähkö tekee muusta sähkön tuottamisesta kannattamatonta

Markkinamekanismi toimii tuulisähköä vastaan myös ilman vetytaloutta. Tuulisähkön kolmannen (3) dilemman pohjustaa se, että maastamme puuttuu säätövoimaa, jolla voitaisiin tasapainottaa tuulivoiman tuotantovaihteluita.

Ydinvoimalat tuottavat sähköä tasaisesti, ja vesivoimaloiden patoluukkuja säätelemällä sähkön tuotantoa voidaan säädellä vain vähäisesti. Sähkön tarjonnan ja kysynnän täytyy kuitenkin olla koko ajan täsmällisessä tasapainossa.

Säätömahdollisuuksia lisäävää tekoallasta Suomessa ei ole, sillä vihreät ja ympäristöaktivistit ovat estäneet sen rakentamisen. Merkittävän säätövoiman muodostavat vain hiili- ja turvevoimalat, jotka vihreät ovat halunneet purkaa.

Avuksi on rientänyt teollisuus, joka on säädellyt omaa energiankulutustaan siirtämällä prosessejaan sähkön ylituotannon kausiin. Näin yritykset ovat tehneet siksi, että ne ovat omistaneet sekä vesi- että ydinvoimaloita ja halunneet myydä sähköä kuluttajille sen ollessa kallista. Tämä on kannattanut niille paremmin kuin sähkön käyttäminen omaan teollisuustuotantoonsa.

Tuulivoiman kolmas paradoksi hahmottuu parhaiten esimerkin kautta. Mikäli Suomeen rakennetaan Sitran suunnitelmien mukaan lähes 50 000 megawattia tuulivoimaa, seuraa markkinataloudellinen ongelma.

Kovan tuulen vallitessa sähkö on lähes ilmaista, eikä tuulivoiman myynti lyö leiville. Suurta määrää tuulisähköä ei siis kannata koskaan tuottaa, sillä se syö kannattavuutta. 

Tuulettomana aikana ei ole mitään myytävää, ja kovalla tuulella sähkö on liian halpaa myytäväksi. Ongelma on sama kuin kauppiailla, joista toinen ei saa kalliilla kaupaksi mitään ja toinen myy halvalla mutta omaksi tappiokseen paljon.

Pahinta on, että tuulisähkö sotkee kaiken muun sähköntuotannon markkinat täysin. Jo nyt käytössä oleva noin 4000 megawattia tuulivoimaa riittää sekoittamaan kuvion. Jo päätettyjen 10 000 megawatin rakentamisen jälkeen ilmiö on entistäkin selvempi.

Maksimikierroksilla nuo roottorit tuottavat lähes kaiken Suomen tarvitseman sähkön. Silloin sähkön hinta painuu lähelle nollaa, jolloin se vie pohjan muulta sähköntuotannolta. Sitä taas tarvittaisiin varavoimaksi koko tuulivoimakapasiteetin verran aikoina, jolloin ei tuule.

 

Tuulivoiman dilemmat vahvistavat toisiaan

Dilemmat ovat ratkaisematta, ja pahimmillaan niiden ongelmat vahvistavat toisiaan. Sähkön varastoiminen vetyyn ei tuo parannusta, koska silloin vihreä teollisuus ei pääse hyötymään sähkön hinnan heilumisesta. Sen sijaan hinnan aaltoilu on vahingollista sekä kotitalouksille että tasaisen sähkön tuotantomuodoille.

Mikäli ongelmat ratkaistaisiin sähkön hintasäätelyllä ja valtion väliintulolla, lopetettaisiin markkinaehtoinen sähköntuotanto. Toisaalta sähkömarkkinat eivät voi toimia myöskään nykyisin markkinavetoisesti tuulivoiman vuoksi. Valtiohan tukee jo nyt tuulisähkön omistajayhtiöitä sadoilla miljoonilla euroilla vuodessa syöttötariffijärjestelmän kautta.

Kyseisessä subventiopolitiikassa ei toteudu myöskään Karl Marxin unelma, jonka mukaan sosialismissa kaikki saavat tarpeidensa mukaan ja kaikilta vaaditaan kykyjensä mukaan. Hän olikin saksalaisen hiili- ja teräspatruunan poika ja varmaan tiesi, mistä puhui.

Käytännössä Tanska ja Ruotsi ovat ratkoneet oman tuulivoimatuotantonsa vaihteluita tuomalla kivihiilisähköä Puolasta, jolloin teollisuuden hiilivuotoa on syntynyt yleiseurooppalaisilla Euphemia-yhteismarkkinoilla, paikallisten sähkösyheröiden ohi. Hyvällä ilmastosuhteella toimiva pohjoismainen hiilivoima on siis korvattu kolminkertaiset ympäristöpäästöt aiheuttavalla itäeurooppalaisella hiilisähköllä!

Siinä nähdään, kuinka hullua kotimaisten hyvällä ympäristösuhteella toimivien hiilivoimaloidemme lopettaminen on ollut.

Tuulisähkön tuotantoon liittyy edellä mainittujen dilemmojen lisäksi myös useita teknisiä ongelmia, joista merkittävin on roottoreiden epävakaa pyörintä. Lapakulmien jatkuvasta säätämisestä huolimatta ne kieputtavat generaattoreita epätasaisesti, mikä merkitsee, että niistä saatavan sähkön taajuus vaihtelee. Vaihtovirran taajuuden tulisi kuitenkin olla 50 hertsiä.

Vedyn varastointi puolestaan on ongelmallista, kuten Hindenburgin tuhosta tiedetään. Vety ei pysy myöskään metallisessa paineastiassa vaan vuotaa metalliseinämien läpi pienen molekyylikokonsa vuoksi.


Miten välttää sattumasähkö ja negawatit?

Pitäisikö sitten tuulivoiman lisäämisestä luopua vai rakentaa sitä niin paljon, että roottorit pyörisivät heikollakin tuulella edes hiukan tuottaen riittävästi sähkövoimaa? Vai pitäisikö antautua korjaamaan sähkömarkkinoita yhteispohjoismaisen ja yleiseurooppalaisen markkinauskonnon vastaisesti?

Kysymys voi ratketa puuttumalla markkinoihin hinnoittelun kautta. Totuus on, että sähkön hinta ei voi olla 1 sentin tasolla kilowattitunnilta, koska silloin vesi- ja ydinvoima eivät kannata. Uuden ydinsähkön tuotantokustannukset ovat noin 5 sentin tasolla, joka voisi olla myös lähellä sähkönmyynnin keskihintaa.

Koska sähkön kohtuullisen hinnan lisäksi tärkeää on tuotantovarmuus ja saatavuus, olisi markkinoihin puututtava siten, että osa tuulivoiman tuottamista voitoista siirrettäisiin muun tyyppisen sähköntuotannon hyväksi.

Näin ei säädeltäisi kaapeleissa virtaavan sähkön määrää, tuulen nopeutta eikä veden virtaamista, vaan kaapeleissa virtaavan rahan määrää.

Osa tuulivoiman tuloksista pitäisi siirtää säätövoimaa tuottavien yhtiöiden hyväksi palkkiona siitä, että ne turvaavat sähkönsaannin pitämällä ylikapasiteettia yllä siltä varalta, että kaikkina aikoina ei tuule.

Sitä vastaava maksu voitaisiin kantaa veroluonteisesti kaikilta sähköntuottajilta, mutta rahaa palautettaisiin vain niille, jotka tukkivat tuulivoimasta johtuvaa tuotantoaukkoa.

Ydinvoimalla siihen ei pystytä, sillä se jauhaa sähköä tasaisesti. Vesivoiman lisääminen ei puolestaan ole mahdollista, sillä koskemme ovat pitkälle valjastetut. Jäljelle jäävät kotimaiset hiili- ja turvevoimalat, jotka olisi julistettava suojelukohteiksi ja jatkettava käyttöä pitkälle tulevaisuuteen.

Säätövoiman takaaminen ja tuulivoimaparadoksien voittaminen vaativat siis sitä, että sähkömarkkinoilla subventoitaisiin tuulivoimatuotannon sijasta hiilellä ja turpeella tuotettavaa sähköä.

Subventio toimisi siis toisin päin kuin nykyinen syöttötariffijärjestelmä, joka on tarjonnut huomattavia liikevoittoja tuulivoimaloiden omistajille ja rahoittajille.

Tämä ei tarkoita, etten toivoisi vihreiden teollisuusunelmien toteutumista. Päinvastoin: toivon, että ne eivät jäisi Valituista Paloista tutuiksi utopioiksi.

Toteutumista odotellessa on varmistettava kohtuuhintaisen sähkön luotettava saanti kotitalouksille ja nykyiselle teollisuudelle.

4. tammikuuta 2023

Suomen metsiä sosialisoidaan luonnonsuojelun verukkeella

Nykyisessä kiertotaloudessa taistolaisuus on kompostien aarteista yhä uudelleen ja uudelleen esiin nouseva luonnonvara.

Vasemmiston universalistinen metafysiikka saa nykyään ilmaisunsa uustaistolaisten halussa pukea sosialistinen ideologiansa luonnonsuojelun kaapuun.

Mitä tuo metafysiikka sitten oikein on? Se on yleismaailmallista valtaa tavoitteleva uskomusjärjestelmä, jonka kautta yksityinen omaisuus yritetään saattaa julkiseen hallintaan ja kansallinen varallisuus riistää pois kansakuntien itsemäärämisoikeuden piiristä.

Euroopan unionissa on menossa metsien sosialisointi, jota harjoitetaan luonnonsuojelun verukkeella.

Kaikki tietävät, että Suomen metsät kasvavat vuodessa enemmän kuin niitä korjataan, vaikkakin kasvu on hieman hidastunut johtuen metsien nopeasta uudistamisesta. Nuori puu kasvaa ja sitoo hiiltä hitaammin kuin vanha.

Suomessa talousmetsiä on hoidettu hyvin vain yhdestä syystä: se on kannattanut niiden omistajille.

Jos taloudellinen motiivi metsien omistamiseen ja hoitamiseen poistuu, kukaan tai mikään ei ota hoitaakseen niitä nykyistä paremmin. Metsien suojelu jää valtion kontolle, samoin myös oikeusvaltioperiaatteen vastaisesta sosialisoinnista mahdollisesti maksettavat korvaukset metsien omistajille.

Metsän ei kuitenkaan pitäisi olla sosiaalitoimisto.

Kauppalehti kirjoitti jokin aika sitten, että ”[t]unnettu yritysvaikuttaja harkitsee metsien myymistä – Suurmetsänomistajat pitävät ennallistamista järjettömänä.

Tämä pitää varmasti paikkaansa koskien kaikkia, jotka haistavat rahan. Mutta metsien vihersosialisoimisessa on kyse enemmästä: länsimaisen arvopohjan ja oikeusvaltioperiaatteen rikkomisesta.

Hakkuukielloilla ja käytön rajoituksilla loukataan niin pienten kuin suurtenkin metsänomistajien perustuslaillista omaisuudensuojaa. Suomen perustuslain 15 §:ssä määritelty omaisuudensuoja on myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa määritelty ihmisoikeus (1 lisäpöytäkirja, 1 artikla).

Yksityismetsien käytön rajoittaminen on viherkommunismia, ja se on vastoin omistamisen ideaa itseään. Punavihreät kiilusilmät ilkkuvat, etteivät käyttörajoitukset, suojeluvelvoitteet ja sertifikaatit estä suinkaan omistamasta metsiä. He vain pyrkivät päättämään siitä, mitä omistajat saavat tai voivat omaisuudellaan tehdä.

Filosofi Max Stirnerin ajoista asti omistamisella on tarkoitettu kykyä päättää varallisuutensa käytöstä itsenäisesti ja toisista ihmisistä riippumattomasti. Muussa tapauksessa omistajuutta ei ole.

Metsiä on sosialisoitu jo pitkään Suomen omalla metsälainsäädännöllä, joka velvoittaa muun muassa huolehtimaan metsien uudistamisesta hakkuiden jälkeen. Valtiollinen Metsäkeskus on avustanut valtion omien vaateiden toteuttamisessa korvaamalla istutuskuluja vain pieneltä osin. Argumenttina on tällöinkin ollut maasta saatava taloudellinen hyöty.

Viime vuosina metsien sosialisoimista on ajettu etupäässä luonnonsuojeluun liittyvillä verukkeilla. Niitä Suomen sosialistihallitus on käyttänyt ensin ilmastolain ja sitten myös luonnonsuojelulain edistämiseen. Molempien taustalla ovat vaikuttaneet Euroopan unionin luontodirektiivit ja viimeisimpänä ennallistamisasetus.

 

Ensin vedottiin ”luontokatoon

Ensinnäkin (1) on vedottu esteettis-moralistiseen luontokatoon ja sen pohjalta kumpuavaan ennallistamisvaateeseen, ikään kuin luonnontila olisi itseisarvoista ja tavoiteltavaa. Vihreät kiilusilmät ovat piiloutuneet valkoselkätikkojen ja liito-oravien taakse ja heitelleet käpyjä kuin kranaatteja sieltä. Molempien eläinten vuoksi on metsiä määrätty hakkuukieltoon.

Jokin aika sitten Yleisradion TV-uutisissa (19.6.2022) ja Ylen verkkosivuille päätyneessä toimittaja Veikko Eromäen jutussa suitsutettiin Greenpeacen, Luonto-Liiton ja Elokapinan aloittamaa metsävahtitoimintaa”, jolla vihreät anarkistit käyvät käsiksi valtion ja yksityisten tahojen omistamaan metsävarallisuuteen pyrkien saattamaan talousmetsiä hakkuukelvottomiksi luonnonsuojelualueiksi.

Vihreät pioneerit tietävät saapua paikalle, sillä hakkuista on tehtävä Metsäkeskukselle julkinen ennakkoilmoitus, jonka perusteella vihersosialismin lähettiläät lähtevät matkaan liito-oravien papanoita repuissaan. Luokkakaunainen kateus metsän omistajille ajaa heidät tuhoisaan taisteluun.

 

Epäilyksen varjoon saatettuja metsiä ei kukaan osta – ei myöskään sertifioimatonta puuta. Metsän omistaja on tällöin ekoanarkistien panttivanki ja sellaisena aidosti uhanalainen.

Sen sijaan liito-orava ei ole maailmalaajuisesti uhanalainen eikä edes harvinainen olento, vaan sitä esiintyy laajasti Venäjän, Kaukasian ja Keski-Euroopan havumetsävyöhykkeellä, eikä sen suojeluun pidä ryhtyä vain siksi, että se sattuu olemaan harvinainen Suomessa.

Yleisradio on tottahan toki mainostanut myös ”ennallistamista”, jolla tarkoitetaan omistajan oikeutta polttaa metsänsä saattaakseen sen luonnontilaan. Uhanalainen onkin nyt Suomi-neito, joka olisi pelastettava ennen hyppäämistään koskeen!

Maaseudun Tulevaisuus -lehden kirjoittaja vastasi vaateisiin, että metsällä ei ole mitään tiettyä tilaa, jossa se pysyisi tai johon sen voisi palauttaa, ja siksi ennallistaminen olisi täysin mielivaltaista.

Mielivaltaista se on ollut Euroopan unionissa, joka määräsi palautuspisteeksi vuoden 1952. Siihen mennessä Saksan ja monien muiden Keski-Euroopan maiden metsiä oli ehditty kaataa sotien ja teollistumisen tuiskeissa, mutta Suomen metsät olivat vain tuuheutuneet.

Paluu tuohon todellisuuteen tulisi siis Suomelle kalliiksi paitsi sinänsä, myös muille EU-maille lankeaviin laskuihin verrattuna.

Vihreiden hallussa oleva ympäristöministeriö ei hintalappuja kerro, sillä tämänkään EU-vaateen lopullista laskua ei tiedä kukaan, mutta arviot voi lukea lehdistä

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen pitäisi ennallistaa luontoa vuoteen 2030 mennessä 1,2 miljoonan hehtaarin alueella ja vuoteen 2050 mennessä 3,6 miljoonan hehtaarin alueella. Iltalehden haastatteleman ekologian professorin Janne Kotirannan mukaan miljoona hehtaaria on valtava alue kahdeksassa vuodessa. Hänkin tosin näkee ennallistamisessa vain pragmaattisen vaikeuden – ei periaatteellista vääryyttä.

EU-komission (todennäköisesti) vähättelevän arvon mukaan Suomen valtiolle lankeaisi 931 miljoonan euron vuotuinen lasku.

Ennallistamiseen liittyvät vaateet ovat niin hulluja, että ne tunnusti jo Yleisradiokin: toimittaja Eelis Rytkösen laatimassa jutussa Ojia tukkoon, kiviä koskeen – tätä tarkoittaa EU:n ennallistamisasetus, josta hallitus riitautui.

Miljardi toisensa perään saapuvien EU-laskujen vuoksi Suomen tulisi erota Euroopan unionista ja sen mielivaltaisesta määräilypolitiikasta heti, kun pääasiallinen este on väistynyt ja Nato-jäsenyys on saatu voimaan.

Perusväittämä luonnon tai luontoarvojen katoamisesta on todistamatta ja absurdi, sillä luonnon käsite on määrittelemättä. Määrittelemättä on myös luonnon ja ihmisen luoman kulttuurin raja. Myös ihminen kuuluu luontoon, eikä luonnolla ole mitään itseisarvoa vaan lähinnä välinearvo ihmisen ja luonnon välisen riippuvuussuhteen vuoksi.

Sellainen luontokato, joka kadottaa luonnonvarat niiden omistajilta, on oikeusvaltioperiaatteiden vastaista ja edustaa vihervasemmistolaista tuhoamispolitiikkaa, jolla punavihreät lyövät puukkonsa kahvaa myöten suomalaisten metsänomistajien selkään. 

Selvää sosialismia edustaa EU:n taksonomia-asetuksen suunnitelma, jonka mukaan omistajien metsistä 20 prosenttia pitäisi jättää talouskäytön ulkopuolelle, havumetsissä saisi tehdä kolmen ja lehtimetsässä enintään yhden hehtaarin aukon, ja hakkuiden väliin pitäisi jättää vuosikymmeniksi käsittelemätön alue.

Sellainen määräily ei muistuta Neuvostoliitosta. Se on sitä.


Sitten löydettiin ”hiilinielut

”Luontokadon” ohella toisen (2) vivun, jolla vihervasemmisto on käynyt luokkakaunaiseen taisteluun metsänomistajia vastaan, muodostaa väite hiilinielujen loppumisesta.

Sen takana puolestaan ovat päästökauppasopimukset ja Suomen nykyisen sosialistihallituksen säätämä ilmastolaki, joka velvoittaa Suomea kiirehtimään hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite on vuodessa 2050.

Kun Suomen maankäyttösektori kääntyi ensi kertaa päästöjen lähteeksi, metsien hiilinielut romahtivat ja nettopäästöt pomppasivat, vihreä ministeri Maria Ohisalo torvesi Yleisradiossa, että tiellä hiilineutraalisuuteen ei pidä pysähtyä.

Ei valkohaitakaan voi syyttää moraalittomuudesta, jos se pistelee poskeen uhrinsa, sillä sekin toimii vain luonnon mukaisesti. Naturalismi siis oikeuttaa kaiken. Kaukovarjostimen aave nimeltä Ohisalo puolestaan ajaa vaikka junan päin seinää, mikäli se edistää vihreää siirtymää, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Eipä siis ihme, että havunvihreä Kepu ja homeenvihreä ympäristöpuolue Vihreät ovat lähentyneet toisiaan kannatuslukemiltaan samalla, kun ne ovat etääntyneet toisistaan aatteellisesti.

Tuloksena on ollut puolueiden välejä jäätävä riita, joka näkyy paljastavina otsikkoina: Ohisalo ja Kurvinen taittoivat peistä metsistä – Kurvinen syyttää EU:ta Suomen metsäteollisuuden tuhoamisesta”, Kova vääntö metsien ennallistamisesta A-talkissa – Antti Kurvinen Tämä asetus voi tuhota suomalaiselta metsäteollisuudelta pohjanja Metsäministeri Kurvinen ei lämpene metsähakkuiden vähentämiselle, vaikka hiilinielukadosta voi koitua miljardien lasku Suomelle”.

Väittämä miljardilaskun oikeutuksesta pätee tietenkin vain, jos EU:n asettama uhkavaatimus toteutuu ja sitä pidetään oikeudenmukaisena.

Lasku, joka langetetaan jostakin, mitä emme EU:lta osta, on kuitenkin puhdasta kiristystä ja pakotusta, joilla EU puuttuu kansallisvaltion sisäisiin asioihin ja perustuslailliseen omaisuudensuojaan.

Opportunistit ovat lohduttautuneet sillä, että valtion korvaukset metsänomistajille voivat tarjota heille mahdollisuuden saada metsästään jatkuvaa vuosituottoa, jolloin metsän omistamisesta tulisi maataloustukien ja sosiaalitukien tapainen tukiriippuvuuden muoto.

Metsät eivät enää olisi taloutemme ja teollisuutemme tukipilareita vaan valtion korvattavia viheralueita. Metsä ei kuitenkaan ole puisto.

Metsien laskennallinen vuosituotto puolestaan voi olla verotuksen kohteena jo nyt, vaikka metsää ei realisoisi mitenkään. Metsien omistamiseen ei kaivata yhtään lisää laskutusta, veromalleja, hoitovelvoitteita, tukimuotoja, sosiaalisuunnittelua eikä urbaania oveluutta.

Eipä siis ihme, että valtiovarainministerinä toimiva Anneli Saarikko (kesk.) käveli eräänä päivänä hallituksen kokoushuoneesta TV-kameroiden eteen kakaisten suustaan uuden sanan: omistuksensuoja.

Omaisuudensuojaan viitaten hän torppasi hallituksen esityksen luonnonsuojelulaiksi, vaikka Kepu ei voi eikä pysty sitä estämään, mikäli haluaa jäädä liimaksi vihervasemmistolaisen hallituksen raihnaiselle lopputaipaleelle. Hallituksen itkuinen vääntö johtuu Keskustan historian pahimmasta virheestä: mennä takaamaan sosialistihallituksen toiminta.

Kaikki järjissään olevat kansalaiset olivat varmasti tuohon mennessä huomanneet, että metsäasioiden lisäksi kaikkia muitakin kysymyksiä oli käsitelty istuvassa hallituksessa vain ja ainoastaan ilmastopolitiikan ja maahanmuuton sekä monikulttuuri-ideologian edistämisen näkökulmasta – universaalisosialismin velvoitteita kaikki.

Kun sosialismi ei nyt etenekään aivan suunnitelmien mukaisesti, myös repeilemässä olevan kabinetin ponibimbomainen puheenjohtaja totesi, että pelisääntöjen yhdenkin rikkomuksen jälkeen tätä hallitusta ei enää ole.

Hallituksen hajoamisesta tuskin kärsisivät ketkään muut kuin punavihreät ministerit, joiden matka ministeri-Audien peppulämmittimien päällä lyhenisi.

Lusikkansa soppaan laittoivat myös EU-influensserit: ylimysnainen Ursula von der Leyen, joka kävi sanomassa suomalaisille, että laskunsa meille on muka vain pieni, ja Kokoomuksen ex-europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka toisti näkemyksensä, että vihreydestä tulee muutamassa vuodessa Euroopan vihatuin aate.

Pirtu-Sirpan vanavedessä europarlamenttiin putkahtanut poliittinen broileri näyttää oppineen jotakin, toisin kuin kokoomuslainen esikuvansa, joka puolustaa ennallistamisasetusta maireasti.


YK:ssa räjähti

Hullujen paraati viherkommunismin edistämiseksi jatkuu omaisuudensuojan ja itsemääräämisoikeuden vähittäisenä nakertamisena bernsteinilaisen sosialismin mukaisesti.

Kaupunkilähiöissä kasvaneet luontoharrastajat, jotka eivät itse ole koskaan tehneet mitään metsien hyväksi, voinevat jatkossakin luottaa siihen, että metsien omistajat eivät kokoile rivejään ja lähde heinähankoineen ja metsästyskivääreineen vastamielenosoituksiin Senaatintorille.

Sen sijaan universaalisosialismi eteni jälleen vihreään maastoväriin naamioituneena, kun YK:n luontokokous ja sen lähes 200 osallistujamaata päättivät Kanadan Montrealissa, että 30 prosenttia maailman maa- ja meripinta-alasta suojellaan vuoteen 2030 mennessä!

Käsittääkseni jokainen valtio on itse ja yksin suvereeni päättämään kansallisvarallisuudestaan, eikä kukaan tai mikään saa vaikuttaa sellaisen yksityisomaisuuden käyttöön, jota ei itse omista.

Metsiä ei pidä suojella juustohöyläperiaatteella kaikkialla vaan ainoastaan siellä, missä saunapuita tehdään viimeisistä sademetsistä.

Kaukaisessa Kanadassa Suomen punavihreää hallitusta edusti puhalluslampun nokassa paikalle pyyhältänyt Maria Ohisalo, joka hehkutti sopua luontokadon pysäyttämisestä historialliseksi.

Suomessa asiasta innostui vain Tampereen yliopiston toimittajakoululainen Veikko Eromäki, joka pari vuotta sitten haukkui kirjaani Totuus kiihottaa perättömästi ja joka iloitsi nyt Yleisradion varoilla siitä, että EU:n päästökauppa uudistuu ilman armoa.

Väsymätön on se käsi, jolla yliopistojen töpselinokat sahaavat omaa oksaansa.

Ilmastohätätilan pohjalta Ohisalo vaati sitten kansallisia kriisitoimia, vaikka ja koska professorin mukaan Suomi todennäköisesti joutuu miljardikorvauksiin hiilinielujen romahduksen takia.

Sen sijaan minä sanon teille: ei Suomi joudu mihinkään, vaan meitä pakotetaan maksamaan.

Eikä kyseessä ole hätätila hiilinielujen romahduksen vuoksi vaan Euroopan unionin ja YK:n harjoittaman painostuksen vuoksi. Niissä toimielimissä ei ole kuultu suomalaisten näkökantaa ollenkaan.

Sitä paitsi perusaksiooma, eli hiilinielujen katoaminen, on pelkkä laskennallinen abstraktio ja sellaisena riippuvainen parametreistä, joita käytetään laskennan perustana.

Se on siis pelkkä kuvitteellinen luomus, vähän niin kuin suuret kansanjoukot, joiden Marx ja Lenin odottivat rientävän kommunistisen vallankumouksen avuksi, kun hetki koittaisi. Puhe hiilinieluista on siis pelkkä retoriikkaa ja sellaisena tyhjä kortti. [Päivitys: niinpä väite hiilinielujen katoamisesta romuttui pian.]

Tyhjiä ovat myös väitteet luontokadosta, koska myös niiltä puuttuu näyttö, ja päätelmät ovat vain mielipiteiden varaisia. Suomessa puhdasta luontoa riittää enemmän kuin useimmissa muissa maissa. Luonnonsuojelijoiden perusväittämät ovat siis täysin pielessä.

Silti esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisessa uhataan, että hiilinielujen romahdus voi maksaa Suomelle miljardeja jo kolmen vuoden kuluttua.

On vaikea sanoa, kannustaako lehden juttu lisäämään hiilinieluja valtavilla omilla menetyksillä ja panostuksilla vai maksamaan lisää rahaa päästökauppajärjestelmässä. Mahdollisuutta irtautua kansainvälisestä komentelusta ei pohdita ollenkaan.

Sosialistimedian ja vihervasemmiston vollotus, jonka mukaan Suomen luonnon suojelutavoitteesta uupuu 18 prosenttiyksikköä, tarkoittaa, että vasta 12 prosenttia on sosialisoitu.

Ryssä puolestaan ryösti maapinta-alastamme 11 prosenttia talvi- ja jatkosodassa todistaen, että toiseksi tullut on ensimmäinen häviäjä.

Olen jo aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi vastustajakseni. Nyt julistan kyseisen puolueen päävihollisekseni. Mutta se ei johdu minusta vaan vihreistä poliitikoista ja siitä, mitä he tekevät.

Kaikkea hullua on vihreän ideologian siivellä tehty myös urbaaneissa ympäristöissä, kuten Espoossa, jossa kaupunki pystytti 200 000 eurolla kymmenen hyppytolppaa liito-oraville, jotta nämä voisivat ylittää länsiväylän turvallisesti.

Niin täytyi tehdä, sillä EU palautti sitä varten suomalaisilta itseltään kiskottua jäsenmaksurahaa, tosin ilman, että yhdenkään oravan olisi havaittu ilmasiltaa käyttäneen. Vielä kun saisi sukupuolineutraalit liikennemerkit oraville.

En sääli Keskustan virhettä, jonka mukaisesti puolue meni kansanvihollisista koostuvan hallituksen takaajaksi ja tilkkeeksi. Kannatuskato, jonka Keskusta seuraavissa vaaleissa saa, on täysin ansaittua.

Kepun heikko kannatus (9,0 %) ei siis hämmästytä, mutta vihreiden korkea kannatus (9,7 %) ihmetyttää.


Aiheesta aiemmin:

Viherkommunistit ja ekososialistit kavaltavat talousmetsiä luonnonsuojelualueiksi

EU ja vihervasemmisto sosialisoimassa Suomen metsät

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle