29. huhtikuuta 2021

Modernit kinkerit ja autodafee: PR:ää VKSV:lle?

Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) on osoittanut jälleen aktiivisuutta ja hyökkäillyt raivokkaasti tiettyjä poliitikkoja ja heidän poliittisia mielipiteitään vastaan. Kansanedustaja Sebastian Tynkkystä (ps.) vastaan on nostettu jo kolmas syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, ja samalla rikosnimikkeellä epäillään ja syytetään myös kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.).

Vaikuttaa, että puoluepoliittisesti ohjautuva valtakunnansyyttäjänvirasto koettaa kriminalisoida laintulkinnoillaan kokonaiset poliittiset suuntaukset, aatteet ja ajatukset.

En pidä tarpeellisena puolustaa eritysesti Räsästä, sillä hän osaa varmaan itsekin puolustaa itseään. Päivi tuskin edes pitäisi siitä, että häntä tukee joku hänen kritiikkinsä kohteena oleva tai eri poliittista puoluetta edustanut henkilö.

En siis ole Päivin edustamien viiteryhmien jäsen, mutta olen kyllä sen ryhmittymän jäsen, jota syyttäjälaitos väittää toimillaan puolustavansa. Siksi otan tässä kirjoituksessa kantaa kysymykseen, kuinka hyödyllistä, tarpeellista, hyödytöntä tai haitallista VKSV:n syyttelytoiminta on puolustettavan kansanryhmän omasta näkökulmasta. 

Kun kansanedustajia aletaan vetää syytteisiin heidän poliittisista mielipiteistään, on kiistetty kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän idea. Tarkasteluni kohteena on vain yksi tapaus, mutta analyysini johtopäätökset koskevat viranomais- ja tuomiovallan nauttiman oikeusperustuksen horjumista ja koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisiä.


Turha poru

Päivi Räsäsen näkemykset homoseksuaalisuuden kristillisyydstä tai epäkristillisyydestä on tunnettu jo pitkään, eikä kukaan ole ottanut niitä vakavasti, kunnes VKSV päätti korostaa niiden tärkeyttä pitämällä asiaa oikeudenkäynnin arvoisena.

En ole havainnut kenenkään kiihottuneen kansanedustaja Päivi Räsäsen puheista tai kirjoituksista, jotka ovat koskeneet homoseksuaalisuutta, kunnes vasta nyt kun valtakunnansyyttäjä Toiviainen päätti nostaa syytteen Räsästä vastaan tuosta perin huterasti määritellystä ja tulkinnanvaraisesta ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Syytteessä on kyse kolmesta eri asiasta. Räsästä ja hänen kirjoituksensa julkaisseen Luther-säätiön asiamiestä Juhana Pohjolaa epäillään Räsäsen kirjoittamasta 24-sivuisesta tekstistä, joka ilmestyi säätiön sivuilla vuonna 2004.

Toiseksi Päiviä syytetään 17.6.2019 julkaisemastaan Facebook-, Instagram- ja Twitter-päivityksestä, jolla hän pyrki kieltämään kirkon osallistumisen pride-tapahtumaan.

Kolmas syyte koskee Räsäsen lausumia Ruben Stillerin radio-ohjelmassa Yleisradion Puhe-kanavalla 19.12.2019.

Näkemystensä vastakkaisuudesta huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) tädit Räsänen ja Toiviainen eivät poikkea toisistaan paljoa. Molempia leimaa dogmaattinen luottamus oman näkemyksensä oikeellisuuteen. Se on paha yhtälö.

VKSV:n tiedotteen mukaan valtakunnansyyttäjä katsoo, että Räsäsen lausumat ovat omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan”.

Olen homoseksuaalina täysin eri mieltä. Raija Toiviaisen oma ajojahti Päivi Räsästä kohtaan saattaa aiheuttaa suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan.

Kukaan tuskin olisi edes muistanut Räsäsen muinaisia ja hämähäkinseittien verkottamia mielipiteitä, ellei Toiviainen olisi kaivellut niitä esiin kaiken kansan ihmeteltäviksi. VKSV antaa siis ymmärtää, että niissä on totuuden jyviä, kun ne täytyy ottaa oikeudellisestikin todesta.

Valtakunnansyyttäjänvirastossa ei näy ymmärretyn, että yhteiskunnan sosiaali- ja psykodynaamisessa kaleidoskoopissa tuo väitetty pilkanteko kääntyy nyt aivan toisin päin. Se viestii, että homot ovat mukamas jonkinlaisia herkkähipiäisiä vikisijöitä, jotka ovat jatkuvan puolustamisen tarpeessa.

Se viestii, että homoissa on jotakin vikaa, kun Räsäsen väitteet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä ja häpeällisyydestä täytyy kumota joka päivä uudestaan – nyt oikeudellisen pakkovallan voimalla. Hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta Toiviaisen toimenpiteet eivät siis toimi hänen toivomallaan tavalla.

Tieteen vastaista on sitten VKSV:n käsitys, että vääriä tai virheellisiä väitteitä ei saisi edes esittää. Tällöinhän niitä ei voitaisi myöskään arvioida kriittisesti.

En ota kantaa siihen, mitä Räsänen on homoista tarkalleen ottaen sanonut. Hänen mielipiteensä ovat joka tapauksessa nurkkakuntaisia, jälkijättöisiä ja varjojen mailla. Mutta nähdäkseni poliitikkojen täytyy voida esittää mielipiteensä ilman rangaistuksen uhkaa, jotta ihmiset saavat tietää, millaisia näkemyksiä poliitikoilla on.

Päivi muun muassa paheksuu synnintunnosta luopumista, sillä se uhkaa tehdä pelastuksen tarpeettomaksi – ilosanomaa siinäkin. Ei mikään ankeuttaja siis tämä Räsänen, vaan ihan viekkaalta vaikuttava kuuden laudaturin lääkäri-ylioppilas.

En ota kantaa siihenkään, muodostavatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kansanryhmän juridisesti, tai pitäisikö uskonnonvapaudella ja sananvapaudella ohittaa rikoslailliset syrjimättömyyssäädökset. Kyseinen puntarointi johtaa joka tapauksessa hiustenhalkomiseen, joka on pelkästään muodollista ja kaavamaista eikä enää tekemisissä rationaalisen harkinnan kanssa.

Filosofina ja sosiaalipsykologina katson, että Raija Toiviaisen aktiivisuus ei edistä homojen eikä muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita yhteiskunnassa. Ihmisten pakottaminen ajattelemaan suvaitsevaisesti tai myönteisesti kumoaa muiden kansalaisten halukkuuden vapaaehtoisesti nähdä kyseiset vähemmistöt luontevana osana yhteiskuntaa.

Ollakseen aitoa tulisi toleranssin olla spontaania – ei syytteiden uhalla aikaan saatua. Hyödyllisimmillään puuhapirkko Toiviainen olisi, mikäli hän suostuisi olemaan monien muiden virkamiesten tavoin mahdollisimman laiska.


Karttapallot katollaan

Miksi sitten VKSV puolustaa kaunaisesti homoja? Jopa Muhammadin pilakuvien esittäminen kuului sananvapauden suojan piiriin syyttäjä Jorma Kalskeen 2006 tekemän syyttämättäjättämispäätöksen mukaan. Puntarissa olivat tuolloin sananvapaus, uskonnonvapaus ja erilaiset syrjimättömyyden kulttiin liittyvät säädökset.

Valtakunnansyyttäjä Toiviainen lähestyy Räsästä syytteellä todennäköisesti siksi, että hän koettaa taata oman selustansa arvostelua vastaan. VKSV on saanut paljon kritiikkiä tavasta nostaa syytteitä Suomessa olevien ulkomaalaisten puolesta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Toiviainen koettanee uskotella, että hänen virastonsa ei olekaan pelkkä pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien edunvalvontavirasto, kun syytteitä sinkoilee muidenkin vähemmistöjen näennäiseksi eduksi.

Ehkä juuri siksi esiin on kaivettu Räsäsen homoteksti vuodelta 2004. Se on rikosoikeudellisesti vanhentunut ja kantaa nykypäivään asti vain sen heiveröisen tulkinnan kautta, että kirjoitusta on pidetty saatavilla ja siihen on myöhemminkin linkattu.

Tässä valossa jokainen julkaisu, joka Toiviaisen mielestä sisältää vääriä mielipiteitä – olkoonpa se vaikka Hannu Salaman Juhannustanssien sensuroimaton versio tai Adolf Hitlerin Taisteluni-teos – pitäisi julistaa laittomaksi, poistaa kirjastoista ja muutoin julkisesti saatavilta sekä tuhota! Mikä kirjojen rovio tästä jatkettujen rikosten” peittelystä syttyisikään, ja kuinka paljon historiallisia dokumentteja palaisi poroksi taivaan tuuliin? Se ei poikkeaisi perimmältään natsien kirjarovioista, ainoastaan kääntäisi tarkoitusperät nurin.

Ihmisoikeusfundamentalismin vallassa tehdään nykyisin samanlaisia tekoja kuin inkvisition ja index librorum prohibitorumin nimissä ennen. Hullunkurista on, että paavillisessa kirkossa käräjöitiin uskonnon kriitikoita vastaan, ja nyt käydään maallista oikeutta kristillisen uskontonsa tai sen tulkinnan puolesta esiintyviä vastaan.

Islamia fundamentalistisesti puolustavia en ole havainnut VKSV:n lähestyneen syytteillä, vaikka Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour sanoi Yleisradion televisio-ohjelmassa 2013 selkeästi, että homoseksuaalisuudesta pitää seurata shariassa kuolemanrangaistus. Kun uhkauksen sisältönä on rikoksista raskain (murha), voisi luulla, että tuo täyttäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit ja riittäisi osoittamaan, ettei uskonnonvapaudella voida perustella ajatussuuntia, jotka eivät salli vapautta muille.

En tosin kannata imaamienkaan mielipiteiden sensurointia, sillä ihmisten tulee tietää, millainen uskonnon sisältö on. Vastaavasti myös Räsäsen täytyisi voida ilmaista itseään avoimesti.

Sitä paitsi uskonnoista on mahdotonta keskustella kriittisesti, jos ihmiset eivät voi kertoa näkemyksiään puolesta tai vastaan. Tällöin myöskään vääriä tai virheellisiä käsityksiä ei voitaisi tarkastella ja kumota tieteenfilosofi Karl Popperin falsifikaatioajatuksen mukaisesti.

 

Syyttelyn kierous poliittisessa ihmisoikeuskultissa

Erikoista on, että Euroopan unionissa uskonnonvapaudella puolustellaan muslimien harjoittamaa sortoa naisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan, vaikka menettely on selvästi ristiriidassa länsimaisten perusoikeuksien kanssa. Toisaalta sananvapauden ja uskonnonvapauden ei katsota riittävän kristillisperäisten mielipiteiden ilmaisemiseen, vaan vedotaan syrjimättömyyden kulttiin.

Taustalla on Suomenkin rikoslakiin vuonna 2011 sisällytetty pykälä, jolla sanktioitiin ja kriminalisoitiin kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Se täydensi rikoslain ideologisia säädöksiä, joista tunnetuimpia ja vanhentuneimpia (mutta silti eniten vedotuimpia) on uskonrauhan rikkominen.

Kansanryhmää vastaan kiihottaminen kirjoitettiin rikoslakiin perustuslakiuudistuksen 1999 pohjalta, jolloin perustuslain yhdenvertaisuuspykälää alettiin tulkinta kiilusilmäisesti. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen pullautettiin lakiin monta vuotta Räsäsen kirjoitusten jälkeen, joten sen soveltaminen aiempaan tekoon rikkoisi taannehtivan lainkäytön kieltoa (ex post facto). 

Perustuslakiuudistuksen ja sen tulkitsemisen asiantuntijoina toimivat aikoinaan muiden muassa Mika Illman ja Martin Scheinin. Harvoin pääsevät vähemmistöihin kuuluvat henkilöt itse noin suoraan päättämään siitä, mitä heistä saa ajatella ja sanoa. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen sijoittamisella lakikirjan kansien väliin oli tarkoitus tasoittaa tietä EU:n lietsomalle maahanmuutolle, ja siksi sitä on sovellettu etupäässä kansakuntien sekoittumisen edistämiseen ja maahanmuuttovastaisten näkemysten pois juurimiseen.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevalla säädöksellä oli läpimenon vaikeuksia eduskunnassa, ja osittain siksi laista tehtiin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Syyttäjälaitoksen ja yliopistojen Demla-juristit loivat sille sitten oikeuskäytännön, joka on ristiriidassa teonteoreettisen oikeusfilosofian kanssa.

Oikeusfilosofisesti ajatellen kansanryhmää vastaan kiihottaminen edellyttäisi selvän kohteen ja uhrin lisäksi kehotuksen, käskyn, suostuttelun, painostuksen tai jonkin muun imperatiivin rikoksen tunnusmerkit täyttävään tekoon. Pelkkä kriittinen tai kiusallinen kuvaaminen ei saa riittää, sillä kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut ja kritiikin kielto tekisi mahdottomaksi esittää arvostelua ja todellisia mielipiteitä, jotka voivat olla ansaittuja. Mielipiteen julkinen ilmaiseminen ei ole rikos, ellei se ole perätön ja siitä koidu esimerkiksi kunnianloukkauksen tunnusmerkit täyttävää vahinkoa.

Ongelmana syytteissä on ollut kautta linjan myös se, mikä liittäisi rikoslaissa olevan teonkuvauksen syytetyn henkilön toimintaan. Jos ja kun selviä uhreja ei usemmiten ole, ei voida osoittaa myöskään näyttöä rikoksesta. Jos ja kun tekijän intentiona (aikeena) ei ole ollut mikään rikokseen yllyttävä tarkoitus, ei toteudu myöskään tahallisuus, eikä kantaja, syyttäjä tai tuomioistuin voi päättää siitä, mitä tekijä on tarkoittanut.

Tästä seuraa, että kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva laki on hontelolla pohjalla ja joutaisi kumotuksi. Laille pitäisi vähintään määrätä sellaiset soveltamiskriteerit, jotka kirjoitin teokseni Kansallisfilosofinen manifesti lukuun 7. Sananvapaus (s. 88):

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,

2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,

3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,

4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,

5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta nimenomaisen syrjintäkampanjan käymiseksi,

6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,

7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä ja

8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi vuonna 2017 Yleisradion esittämässä dokumenttiohjelmassa, että poliitikkojen ei pitäisi joutua ajattelemaan näkemystensä laillisuutta avatessaan suunsa, sillä se veisi pohjan vapaalta yhteiskunnalta ja lakien säätämiseltä.

Cliteur ei ole tunnettu kristillisenä konservatiivina vaan liberaalina vapaa-ajattelijana, joka asettui Geert Wildersin puolustajaksi Hollannissa, ja siteerasin häntä myös kaikkien aikojen loisteliaimmassa median, politiikan ja sosiaalisen legitimaation suhteita käsittelevässä tutkimuksessa, joka koskaan on julkaistu: kirjassani Totuus kiihottaa (s. 186).

Rikoslain toinen ideologinen lainkohta, uskonrauhan rikkomista koskeva säädös, pitäisi nähdäkseni poistaa rikoslaista vanhentuneena, sillä siitä ja sen soveltamisesta on ollut viime aikoina selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Säädös suojelee uskontoja, joiden nimissä tehdään rikoksia ja poljetaan ihmisarvoa. Sen sijaan perustuslaillista uskonnonvapautta ei kunnioiteta silloin, kun kyse on oikeudesta olla kuulumatta uskontokuntiin ja esittää niistä kritiikkiä.

Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa oikeuden sekä kuulua että olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden vapaasti valita katsomuksensa. Sananvapaus puolestaan sisältää oikeuden säilyttää mielipiteensä sekä ilmaista ne kenenkään ennakolta estämättä.

Perustuslaillinen yhdenvertaisuus puolestaan merkitsee, että mikäli Räsäselle luetaan tuomio, pitäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisesta syyttää ja tuomita myös Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour, joka esitti homojen tappamista Yleisradion TV2:n suorassa lähetyksessä vuonna 2013. Rikos on ajankohtansa puolesta edelleen syyttämiskelpoinen ja VKSV yleisen syyttämisvelvoitteensa ja yhdenvertaisuusnäkökohtien nojalla toimintavelvollinen.


Juridisen argumentaation onttous

Joka tapauksessa asia ei ole niin kuin Toiviainen julisti Helsingin Sanomissa: maallikko voi testata jonkin mielipiteen syrjivyyttä vaihtamalla ihmisryhmän tilalle jonkin toisen ryhmän. Oikeudenmukaisuusharkinta ei ole mikään joulukalenteri, jonka luukuista kurkistelee vuorollaan eri pää ja jonka perusaksiooma pysyy koko ajan samana.

Todellisuudessahan kaikki tilanteet ovat erilaisia ja sanomisilla on joka tapauksessa eri merkitys. Ja mikä sitä paitsi on maallikko”? Maallikko on asiantuntija aina, kun sitoutumattomuus ilmiöihin sisältäpäin on tieteellisen puolueettomuuden ehto. Maallikon näkökulma on siis tieteellisesti arvokkaampi kuin sellaisen asioihin vihkiytyneen näkökulma, jossa ei eroteta metsää puilta.

Kun Raija Toiviainen vaati Helsingin Sanomissa, että jokaisen tulisi pitää näkemyksensä omana tietonaan, hän vaaransi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen liittyvän oikeuden jakaa ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kaikkien kanavien kautta. Samalla hän kiisti Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvän oikeuden käyttää sananvapautta viranomaisten häiritsemättä.

Asiasta on myös EY:n tuomioistuimen päätös C-274/99, joka sanoo, että ”[...] sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.” 

Homojen nolaamista jatkoi Yleisradion uutisessa Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo, jonka mukaan käräjille vetäminen on tärkeää, jotta selviää onko kyse rikoslain mukaisesta vihapuheesta ja nähdään, mitä laki konkreettisesti tarkoittaa. Kertun kannanotto kertoo, että hän asennoituu asioihin, ikään kuin vihapuheen käsite sisältyisi lakiin. Ja vaikka ei sisällykään, hänen mukaansa puhe kuitenkin ”voi olla yhdenvertaisuuslain kieltämää häirintää.

On järjellisen ajattelun häirintää, että lähes kaikesta kriittisestä argumentaatiosta pyritään lavastamaan nykyisin häirintää. ”Häirintää” ja ”ärsyyntymistä” näyttävät kokevan vain epä-älylliset yksilöt, kun taas älykkäät eivät miellä asioita tunteenomaisesti vaan alkavat argumentoida. Filosofian näkökulmasta häiritseminen onkin eettistä, sillä se ohjaa totuttujen ajatuskulkujen katkaisemiseen ja sitä kautta älylliseen kyseenalaistamiseen.

Ammatikseen pahastujien mukaan byrokraattien pitää lakeineen ja tuomarien lampaannahkaperuukkeineen asettaa standardi yhteiskunnalliselle keskustelulle ja kansalaisten tulee kuuliaisesti noudattaa Setan ohjeita oikeasta sanankäytöstä! Lainsäädäntöhankkeilla yritetään lisäksi kriminalisoida kaikki, mikä ei sovi vihervasemmistolaisten feministen some-kuplaan ja eritysherkkien Iinesten vaatimaan palvontaan.

Tosiasiassa yhteiskunnallisesta, tieteellisestä ja poliittisesta relevanssista päättämisen ei tule olla normatiivinen lainvalvontakysymys. On täysin perusteetonta, että nykyisessä mediassa yritetään kieltää sanomasta kaikkea sellaista, mitä joku ei ymmärrä tai mistä joku toinen ei pidä.

Filosofian näkökulmasta minkään lainsäädännön, hallintodiskurssin tai järjestöretoriikan ei pitäisi asettaa vähäisintäkään rajoitetta sille, mitä ihmiset saavat ja voivat viestiä toisilleen. Rajoitetun sananvapauden idea muodostaa jättiläismäisen oksymoronin, joka epä-älyllistää kulttuuriamme ja osoittaa viranomaisten ja etujärjestöjen olevan tyhmiä kuin saapas. 


Mitä mielipiteiden tuomitseminen oikeasti on?

Suomi haluaa esiintyä oikeusvaltion puolustajana kansainvälisesti samalla, kun kotimaaperällämme loukataan kansalaisten vapautta esiintyä mielipiteineen avoimesti. Viimeisimpänä näyttönä hallituksen pyrkimyksestä poseerata vieraiden maiden kansalaisten puolesta on ulkoministeriön ja Helsingin yliopiston kaikessa hiljaisuudessa perustama Oikeusvaltiokeskus, joka rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista ja jonka pääasiallinen huomio on Suomen omien oikeusolojen ulkopuolella: kehitysmaiden ihmisoikeustilanteessa.

Oikeusvaltioperiaatteet ovat olleet vaarassa nimenomaan Suomessa syyttäjälaitoksen politisoituneisuuden ja poliittisten oikeudenkäyntien vuoksi. Voidaankin kysyä, mihin VKSV oikein pyrkii. Sosio- ja psykodynaamisesti arvioiden viraston harjoittama ripitys voi olla vaikutuksiltaan vihaa lietsovaa.

Mikäli kaikenlainen kielteisyys homoja kohtaan olikin jo laantumassa eikä vihaa esiintynyt juuri lainkaan, niitä Raija Toiviaisen nostaman syytteen vuoksi taas pian varmasti nousee. Suuri yleisö ymmärtää tapauksesta todennäköisesti vain sen, että ihmiset eivät saa tulkita ja harjoittaa omaa uskontoaan kuten haluavat ja että kaikkien pitää palvella homoja, jotka VKSV tosiasiassa tulee leimanneiksi yhteiskunnallisen pilkan maalitauluiksi. Olisi antanut Raikuli-Raija tuon asian olla.

Loogisesti ajatellen valtakunnansyyttäjällä voi olla lähinnä neljä tarkoitusperää: (1) poistaa sanotut asiat julkisuudesta, jolloin ne tosiasiassa saavat ennennäkemätöntä julkisuutta, (2) estää syytettyjä sanomasta vastaavaa jatkossa, (3) pelottaa muita ihmisiä niin, että hekään eivät sanoisi kielletyiksi julistettuja asioita, ja (4) laittaa sanojat kärsimään. Mitään ei syyttely eikä tuomitseminen korjaa.

Taustalla täytyy koko ajan olla yksi suuri päämäärä: poistaa tietyt mielipiteet yhteiskunnasta. Koska mielipiteet eivät katoa eikä kaikkien ihmisten suita voida tukkia trasselilla, ei mielipiteiden poistaminen voisi käydä päinsä muutoin kuin poistamalla myös niiden potentiaaliset sanojat, joiden tajunnassa heidän ajatuksillaan on asunto. Tällöin kyseessä on ihmisten likvidointi, ja siitä syystä sananvapauden kuohiminen on aina hirmuinen ihmisoikeusrikos.


Autodafee

Lopuksi voidaan kysyä, kumpi tädeistä on pahempi, Räsänen vai Toiviainen. Minun mielestäni Toiviainen, sillä vaikka Räsänen olisikin harhaoppinen, Toiviainen edustaa modernia inkvisitiota, jolla ovat käytössään rangaistuksella uhkaaminen ja rangaistuksen uhkaan liittyvä väkivaltapotentiaali.

Tulossa on siis autodafee, jonka seurauksena Räsänen ja hänen kirjoituksensa palavat roviolla ainakin vertauskuvallisesti. Tosiasiassa ne palavat ihmisten verkkokalvoille kiinni.

Olen täysin varma siitä, että kyllä tuosta Räsäselle tuomio tulee, sillä tuomitsemiseen on poliittisia paineita, ja poliittisista syistähän oikeutta käydäänkin ei minkään vähemmistön etujen vuoksi, sillä niitä ei ole osoitettu tässä asiassa olevan. Syyte ei ehkä ole kunniaksi Päiville, mutta se ei ole kunniaksi myöskään VKSV:lle eikä homoille, joita käytetään nyt suvaitsevuusideologian kauppatavarana kenenkään pyytämättä.

Homot ovat kyseisessä sananvapauden syömisessä pelkkiä pelimerkkejä, juuri noita Toiviaisen itsensäkin tarkoittamia vaihtuvia muuttujia, jotka ovat kukin vuorollaan puolustettavien vähemmistöläisten roolissa, jotta universaalisosialistinen holhousvaltio saataisiin toteutumaan.

Oikeudenkäynti ei ole kunniaksi myöskään valtiovallalle, jossa syyttäjien Coltti paukkuu liian usein ja erilaiset kasvottomat ja tunnottomat vihapuhealgoritmit lonksuvat ruokkien näennäisliberaalien kyltymätöntä saalistuksenhalua.

Ainoa pätevä keino moisen hulluuden lopettamiseen on poistaa kansanryhmää vastaan kiihottamista ja uskonrauhan rikkomista koskevat ideologiset säädökset laista tai luoda niille selvät soveltamisohjeet, kuten tein myös kirjani Kuinka Suomi korjataan? (2019) luvussa 15.2.

Osoittakaamme Päivi Räsäselle armeliaisuutemme, suvaitsevuutemme ja todellinen vapaamielisyytemme sallimalla hänen esittää pienipäiset näkemyksensä pidäkkeettömästi. Hän on varmaan uskossaan hurskas ja vakaumuksensa puolesta vilpitön ja tekee kaiken vailla erityisempiä sortoon tähtääviä tarkoitusperiä.

Meidän Jumalaa pelkäävien ihmisten tulee antaa anteeksi niin poliitikoille kuin viranomaisillekin heidän tyhmyytensä, sillä he eivät ilmeisesti tiedä, mitä he tekevät.

---

*Päivitys* 12.8.2021: Myös perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Pelkokankaalle luettiin syyte heti, kun oli saatu tieto hänen asettumisestaan ehdokkaaksi Perussuomalaisten varapuheenjohtajavaalissa (jossa hän tuli sittemmin valituksi). Varapuheenjohtajana on toiminut ja toimii edelleen myös Tynkkynen. Ja Räsänenkin on ollut pitkään oman puolueensa puheenjohtaja. Syytettynä näyttää siis olevan poliittinen aktiivisuus ylipäänsä.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 1

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Kirkko tarvitsee eheytystä

10. huhtikuuta 2021

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Kuten kaikki jo tietävätkin, kirjoitin tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä yksinomaan tieteellisistä lähtökohdista, tieteellisin lähestymistavoin ja tieteellisin tavoittein.

https://drive.google.com/file/d/1NPb--DdaSFxKU--L0L_r5TMwojMk3qtL/view
Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kukaan ei kuitenkaan pitänyt outona, että kirjaani arvosteltiin puolueiden medioissa ja tutkimukseni relevanssista yritettiin päättää poliittisin perustein.

1) Ensimmäinen hulluus kirjani arvioinnissa oli juuri siinä. Yksikään kirjaani moittineista median, virkamieskunnan ja hallituksen edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, eikä yksikään heistä ole koulutukseltaan filosofi saati tietoteorian tai tieteenfilosofian asiantuntija. Siksi heidän arvioillaan ei ole tutkimukseni kannalta mitään arvoa.

”Huono kirja” tai ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt todistamaan, että sanomani ei olisi totta tai että ei pitäisi paikkaansa. –  Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Ainoat tieteellisesti relevantit arviot esitti emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta verkkokolumneissaan Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” ja Anti-intellekualismin ydin” (loppupuolella). Ne kannattaa lukea.

Muut tieteilijät vaikenivat myöntymisen merkiksi, sillä vastaansanomista ei ilmeisesti ollut – paitsi muutama äärivasemmiston etäispääte yliopistolla ölähti, ja hekin vain osoittaen esittämäni arvostelut ansaituiksi. 

2) Toinen sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä oli, että media pyrki päättämään itseään koskevan mediatutkimuksen merkityksestä. Siinä oli pukki kaalimaan vartijana.

Kritisoimaltani valtavirtamedialta ei voitu muuta odottaakaan kuin aggressiota tyyliin ”hyökkäys on paras puolustus”. Media pyrki peittämään itseensä kohdistuvan arvostelun vastauutisilla, joiden tarkoitus oli häivyttää tutkimukseni mediakriittinen sisältö mölyyn ”naisvihasta”.

Se koira älähti, johon kalikka kalahti. Mitään muuta merkitystä toimittajien räkäisyillä ei loppujen lopuksi ollut kuin se, että niin tehdessään media toimi kuin rikollinen, joka tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä. Vihervasemmistolaiset toimittajat reagoivat itselleen tyypillisellä tavalla, eli maineen töhrimisellä ja yrittämällä tuottaa mahdollisimman paljon henkilökohtaista imagohaittaa.

3) Kolmas hullu piirre kirjani vastaanotossa oli pyrkimys painostaa Perussuomalaisen puolueen ajatuspajaa poliittisesti: noudattamaan toisissa puolueissa vallitsevia näkemyksiä eräistä täysin tulkinnanvaraisista ja filosofisesti kompleksisista käsitteistä, kuten ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’. Niiden kelluvan luonteen olin osoittanut ja analysoinut kirjassani (s. 182–183, ks. myös s. 119, 188, 382–383).

Mikäli puolueiden yhteydessä toimivien ajatuspajojen valtionrahoitus ylipäänsä hyväksytään, on samalla hyväksyttävä, että ajatuspajoista voi tulla myös poliittisesti painottuneita tutkimustuloksia, yhteiskuntatulkintoja ja toimintasuosituksia. Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja ajatuspajoilla pitäisi olla yhdenvertaiset taloudelliset resurssit, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään.

Muissa puolueissa luonnollisesti on aina paras käsitys siitä, kuinka hyvää tutkimusta Perussuomalaisissa tehdään, ja Perussuomalaisten pitää mukautua siihen, jotta totuus pysyy lukkojen takana.

4) Neljäs hullu piirre tutkimukseni käsittelyssä oli pyrkimys riistää tutkijalta tutkijan vapaus ja suvereniteetti väitteillä laadunvarmistuksen puutteista.

Väite laadunvarmistuksesta on filosofian ja politiikan olemus huomioon ottaen naurettava. Siten uskotellaan, että filosofiset ja poliittiset arvostuskysymykset ovat jotakin vikakoodien nollausta. Se tarkoittaisi, että tutkijat eivät saisi esittää tiettyjä johtopäätöksiä tai arvokannanottoja ja että on olemassa jokin objektiivisesti oikea tapa puhua asioista. Osoitin myös akateemisen vertaisarviointijärjestelmän lahouden ja epäluotettavuuden kirjani luvussa 17.3, josta se kannattaisi jokaisen lukea.

Sitä paitsi olin ottanut ns. esilukijoiden huomautukset lähes kaikilta osin huomioon. Siirsin jopa muutamia marginaaliin lisättyjä täydennysehdotuksia tekstiin, joten väitteet tottelemattomuudesta ovat perättömiä.

Tahallisesti on jätetty huomiotta, että kirjoitin tutkimukseni asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja siinä tapauksessa olemme erimielisiä. Mikäli joku on tosiaankin edelleen eri mieltä, kirjoittakoon itse paremman omasta näkökulmastaan. Pelkkä erimielisyys ei riitä sensuroimisen perusteeksi.

Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin tai teetettäisiin, jos tilaaja tai valtiorahoittaja itse päättäisi lopputuloksesta, julkaisemisesta tai tutkimuksen merkityksestä. Tulosten ollessa ristiriidassa ministerin omien odotusten kanssa ministeriöllä olisi oikeus kyniä valtiolliset toiminta-avustukset tutkimusyksiköltä pois? – Sekopäisen seinähullu ajatus.

Kyseisessä ajatuskehässä oletetaan, että media ja tietyt puolueet ovat jonkinlaisia tieteen vahtikoiria, jotka ovat oikeutettuja puremaan ja haukkumaan poliittisten sossunormien noudattamattomuudesta, ikään kuin tasa-arvolait olisivat tieteen metodeja. Tosiasiassa ne ovat tieteen ulkoisia periaatteita. Ministerin pyrkiessä ohjaamaan tutkimusmetodologiaa Twitterissä on häntä alkanut heiluttaa koiraa. Toimittajienko muka pitäisi olla niitä ”esilukijoita” ja ”tutkimuksen tarkastajia”, joilla on oikeus valittaa siitä, että tutkimuksellani ei ole muka ollut riittävästi esilukijoita ja tutkimuksen tarkastajia?

Kukaan ei huomannut, että olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisin menetelmin, tavoittein ja lähestymistavoin, eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan, missä nimenomaisessa asiakohdassa se väitetty vika oikein piilee.

5) Viides ja samalla pölvästimäisin lähtökohta tutkimukseni käsittelyssä olikin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) näkemys, että tutkimustoiminnassa pitäisi edistää joitakin tarkoitusperiä tai agendoja, kuten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Sellaisia tendenssejä ei voida millekään tutkimukselle asettaa, vaan tutkimustoiminnan tärkeä metodisääntö on nimenomaan arvovapaus ja toinen kriittisyys. Sen sijaan ministeriö pyrki painostamaan ajatuspajaa käsityksellä, ettei ajatuspajassa oltu edistetty ministeriön omia sisällön määrittelyjä sen omille hallintodiskursiivisille tavoitteille.

6) Kuudes sekopäinen piirre kirjani käsittelyssä oli, että sitä vastaan alettiin vyöryttää poliittisen ministerin aloitteesta opetus- ja kulttuuriministeriössä. Sekä ministeri että ministeriö ylittivät toimivaltansa syytöksillä tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain rikkomisesta, vaikka muiden muassa tasa-arvolautakunta oli ministeriön pyytämässä lausunnossaan (professori Tuomas Ojasen allekirjoittamana) nimenomaan todennut, että tasa-arvolain pohjalta ei voida ottaa kantaa julkaisujen sisältöihin.

Ministeriö on poliittisella ohjailuyrityksellään rikkonut sekä tieteenfilosofian metodisääntöjä että lakia asettamalla sopimusehdoiksi oikeudettomia vaatimuksia ja tulkitsemalla niitä mielivaltaisesti jälkikäteen.

Karttapallot ovat katollaan myös siinä, että ministeriö vaati tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistä mutta ei maininnut ajatuspajan yleistä toiminta-avustusta koskevassa rahoitussopimuksessa, millä nimenomaisilla tavoilla tai keinoilla niitä oikein pitäisi edistää. Asiasta ei ollut mainintaa myöskään työsopimuksessani, ja hullua se olisi ollutkin. Yksinkertaisimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei tieteen eikä tutkimuksen tehtävä ole edistää mitään tarkoitusperiä.

Tieteen, filosofian ja tutkimusten arvioinnin ei pidä olla myöskään viranomaisvallan varainen asia. Viranomaisten pitää kaikkien viimeiseksi päättää tieteilijöiden töistä. Sen sijaan ministeriö osoitti pöllämystyttävän typeryytensä pyrkimällä ohjailemaan tutkimustoimintaa ja laittoi vaatimustensa tehosteeksi vielä taloudellisen uhkauksen!

Viranomaiset saavat toki näyttää arvostelukyvyttömyytensä edelleenkin täysin avoimesti, mutta eivät kuitenkaan tavalla, josta on vahinkoa meille kunnon ihmisille.

Muistutettakoon, että Schopenhauerin ja Montesquieun mukaan syy Ranskan suureen vallankumoukseen oli ylimysnaisten (mm. Marie Antoinetten) korruptoitunut turhamaisuus, joka johti aatelismiehet feminiiniseen asemaan ja sitä kautta yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen, robespierreläiseen terroriin, pään pudottamiseen useilta filosofeilta ja lopulta Napoleonin diktatuuriin.

Suomen heppatyttöhallitus yrittää nyt ilmeisesti samaa koettaessaan alistaa filosofian kabinettipolitiikalle sekä pyrkiessään tekemään filosofian arvioimisesta laillisuus- ja normienvalvontakysymyksen. Näin ollen giljotiinin pitäisi vilahtaa Senaatintorilla aivan muiden henkilöiden kuin filosofien mestaamiseksi.

Olen myös sitä mieltä, että nykyfeministien kannattaisi opetella sanomaan ”eisivistyskielellä: saksaksi.

7) Seitsemäs hulluus loistaa siinä, että ministeriö on yrittänyt kääntää kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin.

Ministeriön poliittisen hallintotoiminnan pitäisi olla alisteista kriittiselle tutkimustoiminnalle, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa ministeriön kontrollille, kuten ministerinplanttu ja hänen virkamiesplebeijinsä ovat ajatelleet.

Yleensä tutkimuksiin suhtaudutaan hallinnossa niin, että viranomaisvalta ottaa kohtaamastaan arvostelusta opikseen ja korjaa omaa toimintaansa eikä ryhdy ripittämään tutkijaa, saati että valtiovalta perisi rahoitusta pois tutkimustyönantajalta sillä perusteella, että tulokset eivät miellytä.

Typerykset eivät ymmärtäneet, että minkään tutkimustoiminnan tavoite ei ole miellyttää ketään vaan tavoitella totuutta, sopiipa se poliittiselle virkamieskunnalle tai ei.

8) Kahdeksas hulluus vallitsee ministeriön aloittamassa taloudellisessa kiristyksessä. Se on ennenkuulumattoman röyhkeää ja haavoittaa vakavasti koko tutkijakunnan halukkuutta tehdä kriittistä tutkimusta. Sillä tavoin ministeriö tuli julistaneeksi avoimen sodan filosofia ja filosofiaa vastaan.

Ministeriön aloittaman takaisinperinnän vaikutukset ovat tuhoavia, kun tutkijat säikähtävät ja alkavat muokata näkemyksiään hallitusvaltaa mielisteleviksi. Tuosta hulluudesta on saatu jo riittävästi näyttöä Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta, joka jakaa 55 miljoonaa euroa vuosittain hallitusta tukevaan tutkimukseen! Neuvoston jäsenet nimittää ja tutkimuksen suuntaviivat määrää valtioneuvosto (neuvostovaltio).

Tieteen paiskaaminen byrokratian rattaiden väliin on filosofian, tieteellisten metodisääntöjen ja tutkimusetiikan näkökulmasta niin hullua, että kyseinen politiikka pitäisi nuijia maan tasalle tavalla, jolla ei kiveä kiven päälle jää. Tieteellisen tutkimuksen painopisteistä ja tärkeyksistä pitää päättää tieteellisin perustein tiedeyhteisössä, toisin sanoen tutkijoiden omassa keskuudessa, eikä poliittisin perustein missään hallinnossa. 

Vihervasemmistolainen tiedepolitiikka on tämän kaiken ohella johtanut myös mätäpaiseenomaiseen tulokseen, jonka mukaisesti monessa yliopistossa 40 prosenttia henkilökunnan palkkausresursseista käytetään ulkomaalaisten tutkijoiden hyväksi, eli suomalaisen tutkijakunnan suureksi taloudelliseksi tappioksi ja suomenkielisen kulttuurielämän haitaksi.

9) Yhdeksäs mielipuolinen piirre kirjani vastaanotossa ja käsittelyssä on ministeriön tapa ratsastaa tieteen ulkoisilla seikoilla, kuten tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella. Sen tapaisilla tekijöillä ei pitäisi olla mitään merkitystä siihen, mitä tutkijat sanovat esimerkiksi valtamedian valheellisuudesta ja sen tavoista käsitellä vaikkapa sukupuolisuuteen liittyviä asioita.

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella voi olla merkitystä vain koskien tutkimustoiminnan työyhteisönormeja. Niitä puolestaan oli noudatettu ja edistetty suorastaan loisteliaasti, kun Suomen Perusta oli (Perussuomalaisten väitetystä homovastaisuudesta huolimatta) palkannut palvelukseensa henkilön, joka tiedetään homoseksuaaliksi!

Sen sijaan ministeriö ja media toimivat syrjivästi kääntäessään oman homovastaisuutensa väitteiksi kirjani tai minun itseni naisvihamielisyydestä. Käytettiinpä STT:n uutisoinnissa ja valtavirtamedian jutuissa yksiselitteisesti käsitettä naisvihamielinen kirja, mihin liittyvä sananvalinta antoi selvän kuvan toimittajien raivostuneisuudesta ja kostonhimosta.

Myönnän toki, ettei kirjoitukseni ollut heterofeministien eikä naistenpalvonnan mukaista, ei. Tavoitteeni ei ollut miellyttää myöskään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vaan kirjoittaa asiasta vain ja ainoastaan filosofisen ja tieteellisen kriittisyyden näkökulmasta. Translakiuudistuksen, Me Too -kampanjan ja Suostumus2018-aloitteen arvosteleminen ei ole kuitenkaan mitään raiskausten puolustelua, niin kuin lakien kritisoiminen ei yleensäkään ole lakien rikkomista vaan oikeusfilosofiaa tai oikeussosiologiaa.

Muutamat kyselivät sitten, mitä tekemistä naiseudella on mediatutkimuksen kanssa. Vastaukseni: sitä tekemistä, että media itse on tekaissut feminismistä verukkeen yleissosialististen päämäärien ajamiseen ja kertonut edellä mainituista hankkeista täysin puolueellisesti. Sen vuoksi feministien valtaa mediassa piti arvostella.

Toimittajat olivat varmaankin olevinaan neuvokkaita pyrkiessään korventamaan minua ja perussuomalaista puoluetta yhdellä kirjastani poimimallaan lillukanvarrella, eli sukupuolipolitiikalla. Toimittajien populistisuus näkyi siinäkin, että he yrittivät hukuttaa kirjani teoreettisen selitysvoiman omaan hölinäänsä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.

Metsään meni median vastakritiikki siksikin, että lehdistön väitteistä poiketen en myöskään missään kannattanut niin sanottua groomingia, vaan sanan alkuperäismerkitykseen (’siistiytyminen’, ’hienostelu’) viitaten arvostelin tapaa, jolla sotilaskarkureina maahamme laittomasti saapuneet arabielvikset ovat syyllistyneet useisiin seksuaalirikoksiin sekä loistoautoilleet kaduillamme blingivanteet ja kultakorut kimaltaen.

Kun nuoret neidot ovat tästä asianmukaisesti säikähtäneinä alkaneet pitää kymmenpennistä polviensa välissä, ovat siitä joutuneet kärsimään suomalaiset miehet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, ja seksuaaliset markkinat ovat sekoittuneet ulkomaalaisten miesten ylitarjonnan vuoksi. Karvakädet iholla > Kaikkiin kohdistuvia normien kiristyksiä > Suomalaismiehet syyllisiksi > Tappiota länsimaiselle seksuaaliselle vapaudelle. Näin koko hyvä suomalainen seksuaalikulttuurimme ja saavutettu vapaamielisyys ovat menneet huurteeseen. Tämänkö toteaminen muka oli tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomus, seksuaalista ahdistelua tai syrjintää? Mutta ymmärrän: ajatuskulkuani oli aivan liian vaikea käsittää sekä hallinnossa että puolueissa, jotka reagoivat median syötteisiin ja nielivät median syötit siimaa ja vapaa myöten.

Sen sijaan Suomen Perustassa oli edistetty tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Voidaan huomauttaa, että kaltaisellani tutkijalla voisi vähemmistöasemaani perustuen olla yhdenvertaisuuslain mukainen mahdollisuus lain 9 §:n mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun. Sen pohjalta ministeriöllä olisi velvoite sietää valtavirrasta ja ministeriön omasta sukupuolipoliittisesta normatiivista poikkeavia näkemyksiä niin naisista kuin miehistäkin.

10) Kympin arvoinen hullu piirre kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni relevanssista pyrittiin päättämään piipittämällä Twitterissä. Lähes jokainen mediaan päätynyt kannanotto oli muodostettu kirjaa lukematta. Twitterissä tutkimuksestani sormettivat niin Hanna Kosonen (kesk.), Li Andersson (vas.) kuin Sanna Marinkin (sd.) sekä kaikki ne vaikeroitsijat, joiden mielestä tekstissäni oli jotain asiatonta.

Asiattomuus lienee kaikista perusteista varmasti asiattomin, sillä maailmassa ei ole asiatonta asiaa, vaan jokainen asia esitetään nimenomaan siksi, että sanojalla on asiaa.

Vastaanoton jyrkkyys todisti oikeaksi tutkimuksessani toteamani yleishavainnon: nykyisin vastaanottajat ja lukijat pyrkivät päättämään, mitä lähettäjä ja kirjoittaja tarkoittaa. Mikäli ajatukset eivät tyydytä vastaanottajien pyyteitä, he pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä ja julkisuudesta poistamista täysin luonnollisena tapana toimia.

Tähän liittyvä mielivaltaisuus on todellinen epä-älyllisyyden crescendo ja riemuvoitto, jonka vuoksi intellektuaalinen elämä kituu ja kärsii kuin kumolleen käännetty kilpikonna, ja teokseni viranomaiskohtelu oli telaketjufeministien toimeenpanema tutkimuksen raiskaus.

11) Oikeuskansleri Tuomas Pöysti puolestaan palautti sinänsä vastaansanomattomat kanteluasiakirjani (täällä ja täällä) niitä puoli vuotta märehdittyään, sillä oikeuskansleri ei voi ratkaista asiaa, joka on käsiteltävänä jossakin toisessa toimivaltaisessa viranomaisessa.

Perussuomalainen puolue tuli siten vetäneeksi hätäkatkaisemisesta, kun se alkoi riidellä rahoistaan ministeriössä ja hallinto-oikeudessa. Näin ollen asian käsittely oikeuskanslerinvirastossa päättyi.

Oikeuskanslerinvirastossa toimii ilmeisesti asioiden valmistelijana joku humoristi, sillä saamasssani vastauskirjelmässä todettiin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) ainoastaan käyttäneen sananvapauttaan yksityisesti aloittaessaan Twitter-kannanotoillaan hallinnolliset sortotoimet Suomen Perustaa kohtaan.

Ministerin yksityiselämän ja virkatoimien muodollinen erottaminen on aina tarjonnut oikeuskanslerille verukkeen pestä kätensä ja luikerrella ministerin tueksi myös selvissä väärinkäytöksissä. Näin ministerin mielipiteet muuttuivat mielivallaksi.

Oikeuskanslerin kirjelmän mukaan kanteluni oli muilta osin yksilöimätön. Hän lienee oppinut tuon sanan minulta, sillä totesin yhteensä 25-sivuisissa kanteluasiakirjoissani, millä tavoin ministeriön kirjaani vastaan osoittamat syytökset ovat yksilöimättömiä. Jokainen voi itse todeta näistä asiakirjoista, mikä niissä muka on yksilöimätöntä.

Tuomas Pöysti ei ymmärrä ministerin käyttäneen mielipiteillään valtaansa väärin viranomaisasemassa.

Näin tuli jälleen osoitetuksi, että Suomessa valtioneuvosto valvoo oikeuskanslerin toiminnan lainmukaisuutta. Hallituksella on valtioneuvoston linnan kivijalassa valkopesula, jossa musta pyykätään valkoiseksi ja jossa ei ilmeisesti osata lukea, tai luettua ei haluta ymmärtää.

Sivumennen sanottakoon, että Tuomas Pöysti oli Juha Sipilän (kesk.) löytö oikeuskansleriksi, jossa tehtävässä hänen toivottiin toimivan kumileimasimena Sote-uudistukselle. Valtiontalouden tarkastusviraston ryvettynyt pääjohtaja Tytti Yli-Viikari puolestaan oli Tuomas Pöystin taannoinen löytö virkauralle, jota oikeuskansleri selittelee nyt täällä ja täällä. Tämä yliviikarointi antaa jälleen näytön virkamieskunnan läpikotaisesta korruptoituneisuudesta, jonka mafiamaisuudesta eräs iltapäivälehti kirjoitti täällä. Naurettavalla tavalla keltaisessa ovat nyt kaulaansa myöten.

Apulaisoikeuskanslerina puolestaan toimii suvivirsisuvaitsematon persuvihaaja Mikko Puumalainen, joka sai aikoinaan nimityksen vähemmistövaltuutetuksi kahden kiistattomasti itseään ansioituneemman naishakijan ohi, joten nimityspäätös olisi ollut valituskelpoinen tasa-arvolain nojalla. Luotettavissa käsissä ovat siis tasa-arvoasiat! Siperiantiikerin kanssa samassa häkissä toivottavasti kohtaa vertaisensa myös tuo puumalainen.

12) Se, että Suomen Perusta ja Perussuomalainen puolue joutuvat nyt taistelemaan tutkimustoimintansa julkaisu- ja rahoitusehdoista hallinto-oikeudessa, kertoo kuinka sairaasti ministerit ja ministeriön virkamiehet asioita arvioivat.

Myös hallinto-oikeudessa foorumi asian käsittelylle on väärä. Minkään tutkimuksen relevanssista ei voida eikä pidä päättää normatiivisessa eikä kurinpidollisessa viitekehyksessä.

Tieteen normit ovat erilaiset kuin lainsäädännön normit, ja totuuden tavoittelu estyy, mikäli sitä varjostaa sanktioiden uhka. Tieteellisesti ajatellen häiriöiden tuottamista systeemeihin on pidetty myös filosofian ihanteena. 

Mitä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen tulee, kummallakaan (filosofisesti katsoen) epäarvolla ei pidä olla vähäisintäkään merkitystä tieteellisen ajattelun ja metodologian näkökulmasta. Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastaminen on latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta demari-ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla nimenomaan poljetaan ihmisarvoa ja loukataan ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja valtavirtapoliitikkojen yhdessä pakkosyöttämästä das Man -ihanteesta ja tavanomaisuuteen sekä normaaliuteen liittyvästä löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

Omaa seksuaalivähemmistötaustaani vasten tarkasteltuina ministeriön hokemat tasa-arvon ja yhdenvertaisuudensuositukset, pakotukset ja velvoitteet sekä syytökset syrjinnästä ja (ilmeisestkin tekstuaalisesta) ahdistelusta ovat saaneet suorastaan kafkamaisen absurdin aseman. Minunko nyt olisi täytynyt moninkertaisesti diskriminoituna tuplatohtorina ryhtyä tuolle ministeriön hyvinpalkatulle tätiarmeijalle selventämään, mikä on syrjintää?

Suoraan sanottuna perintäpäätöksen takana olevat opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet ovat niin pihalla tieteenfilosofian ja metodologian alkeellisimmistakin periaatteista, että heidät pitäisi heittää leppäkeihäinä ulos viroistaan.


Säädöspohja

Poliittisilla tai juridisilla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusnäkökohdilla ei ole minkäänlaista relevanssia päätettäessä tieteellisestä totuudesta, vaan minuun ja Suomen Perustaan kohdistetussa painostuksessa on ollut koko ajan kyse häikäilemättömästä yrityksestä polkea perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta (16 §) ja sananvapautta (12 §).

Ministeriön aloittama taloudellinen kiristys rikkoo YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklaa, jossa korostetaan viestinnän häiriöttömyyttä: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa painotetaan viranomaisvallan puuttumattomuutta viestintään: ”Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.

EY:n tuomioistuin on korostanut sananvapauden merkitystä ratkaisussaan C-274/99 toteamalla seuraavaa: ”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.” 

Näissä lauselmissa on selkeästi ilmaistu kansalaisen ja julkaisijan oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää, joten tutkimustoiminnan vapaus on turvattu lakien lisäksi myös valtiosopimuksilla a fortiori.

Ei ole olemassa sellaista erityslakia, joka velvoittaisi poikkeamaan perustuslaillisista oikeuksista periaatteen lex specialis derogat legi generali pohjalta, eivätkä myöskään tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki anna mahdollisuutta tutkimusten sisältökontrolliin tai -ohjailuun. Koska ilmaisunvapautena tulkittu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus ennakkosensuurin kieltoa rikkova poikkeus, on mahdollinen derogaatio-ongelma ratkaistava sananvapautta seuraten perusoikeusmyönteisesti periaatteen lex superior derogat legi inferiori pohjalta.

Kannanottoni on linjassa Suomen perustuslain kirjaimen ja sen tarkoitusten ja tavoitteiden kanssa ex lege, mutta asia on selvä myös itse asioiden olemuksen pohjalta sui generis: ongelmattomiksi koettujen asioiden suojaksi sananvapauden suoja olisi tarpeeton. Näiden säädösten ja sopimusten idea on nimenomaan suojata kansalaisia hallitusvallan painostukselta.

Viranomainen ei myöskään saisi käyttää niin sanottua sopimussuojaa pyrkimällä solmimaan tai tulkitsemaan ajatuspajojen rahoitusehtoja poliittisten toimintavapauksien tai perusoikeuksien vastaisiksi. Näin tilanteessa, jossa näyttöä lainvastaisesta toiminnasta tutkimustoiminnassa tai muuallakaan ei ole.


Syytökseni ministeriötä vastaan

Ministeriö loukkasi perustuslaillista tieteen ja tutkimuksen vapautta, sananvapautta ja ajatuspajojen yhdenvertaista oikeutta nauttia valtionrahoitusta.

Ministeriö loukkasi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja EU:n ihmisoikeussopimukseen sisältyvää oikeutta muodostaa, levittää ja vastaanottaa mielipiteitä häiritsemättä ja viranomaisen asioihin vaikuttamatta kaikkien kanavien kautta.

Lisäksi ministeriö syyllistyi asianosaisen kuulematta jättämiseen, oman toimivaltansa ylitykseen ja asioiden arvioimiseen hyvän hallintotavan vastaisesti, oma lehmä ojassa.

Ministeriö syyllistyi tasa-arvolaissa ja yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuun häirintään, syrjintään ja ahdisteluun, joilla vahingoitettiin elinkeinon ja ammatin harjoittamistani rikoslain kunnianloukkauspykälää rikkovalla tavalla.

Myös ministeriön minua vastaan vyöryttämä yhdenvertaisuuslaki on puolellani, sillä seksuaalivähemmistöön kuuluvana voin olla oikeutettu lain 9 §:ssä mainittuun positiiviseen erityiskohteluun.

Asian voi nähdä niin päin, että Suomen Perustassa oli nimenomaisesti pyritty edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta noudattamalla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain työnantajavelvoitteita, kun homovastaisuudestaan aiemmin moitittu puolue oli suostunut palkkaamaan ajatuspajaan julkisuudessa homoseksuaaliksi tiedetyn henkilön.

Tämän tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain mukaisen tuloksen ministeriö kuitenkin mitätöi tuottamalla tilanteen, jossa se pilasi mahdollisuuteni tehdä työtäni ajatuspajassa.


Johtopäätöksiä ristiriitaisesta asiasta nimeltä tiedepolitiikka

Aivan siitä riippumatta, mikä ajatuspajan valtionrahoitusta koskevan prosessin lopputulos on, sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tieteen, filosofian eikä tutkimustoiminnan kannalta, enkä aio itse antaa sille minkäänlaista arvoa.

Tämä johtuu siitä, että viranomaiset eivät ole oikeita henkilöitä päättämään tutkimuksen merkityksestä. Jotakin ymmärtääkseen heidän pitäisi pysytellä etäällä ihmisten välisen viestinnän kysymyksistä tai tenttiä kirjani minulle ollakseen oikeutettuja tekemään siitä johtopäätöksiä.

On muistettava, että sananvapaus laadittiin alun perin kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan, ja sen funktio on vertikaalinen, ei horisontaalinen. Toisin sanoen sananvapaus on tutkimustoiminnan vapauden tavoin perusoikeus, jota valtiovallan ei pidä rajoittaa kurinpidollisilla toimilla eikä pyrkimällä toimimaan erotuomarina kansalaisten keskinäisissä poliittisissa kiistoissa.

Tämänkin periaatteen ovat ministeriön sossuvirkamiehet olleet kääntämässä nurin. Perusteluni voitte lukea kirjani Totuus kiihottaa luvuista 8 ja 16.5. Mikä huvittavinta, teoksessani on jo vastattu kaikkiin minua, puoluetta ja ajatuspajaa koskeviin moitteisiin, kunhan argumenttini maltettaisiin sieltä lukea.

Media ja byrokraatit voivat tietenkin voittaa minut ja tutkimustyönantajani taloudellisesti tai hallinnollisesti, mutta muutoin heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä. 

Historia osoittaa, että filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi suitsijoiden omalta kannalta.

Virkamieskunnan synkin tyhmyys piilee juuri siinä, että he näyttävät olettavan, että tapaus jää vaille seurausvaikutuksia tulevaisuudessa. Heidän kannanottonsa ovat jo nyt saaneet aikaan tuhoa säikäyttämällä tutkijoita kuuliaisiksi poliitikoille. 

Toinen vaikutus on se, joka seuraa maailman sisäisen tuomion kautta. Totesin jo kirjassani, että newtonilaisen fysiikan mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Voin vannoa, että tässä erityisessä tapauksessa kaikki se paha, mikä poliittisesta hallinnosta hyvyyden varjolla lähtee, palaa sinne kolminkertaisena takaisin.

Ministeriön minua ja Suomen Perustaa vastaan suuntaama aggressio oli ennennäkemättömän röyhkeä henkisen väkivallan ilmaus, jolla tulee olemaan väistämättömät seurauksensa ja vastavaikutuksensa, niin kuin kaikella auringon alla.


Kirjani jakelua jatkettava

Hyökkäämällä mediatutkimustani kohtaan valtamedia osoitti kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta ja epäluotettavuudesta tosiksi. Sensuroimalla kirjani Perussuomalaiset puolestaan kävelivät valitettavasti (mutta eivät peruuttamattomasti) median virittämään miinaan.

Olin kontrastoinut valtamedian journalistisia linjauksia kirjailemalla näkyville perussuomalaisten omassa piirissä esitettyjä näkemyksiä, jolloin puolueessa säikähdettiin sen omaa peilikuvaa, ja puolue päätti kunnioittaa teokseni vastaansanomattomuutta lopettamalla sen jakelun. Kiitos tästä.

Mutta puolueen oman edun, maineen ja totuuden vuoksi ajatuspajan pitäisi jatkaa kirjani jakelua, sillä sitä kysytään minulta koko ajan, eikä muodollisia esteitä tutkimuksen jakamiselle edelleenkään ole.

Kyseinen panttaus osoittaa vain defensiivistä moraalisäteilyä, joka sitoo pellekengät puolueen jalkaan. Puolueen tapa reagoida median ja ministeriön syötteisiin korjaaviin toimiin ryhtymisellä oli nöyristelyä ja kyyristelyä sekä itsesyytöksissä piehtarointia, aivan niin kuin myös sijaisvastuun ottamisella väitettiin, että jossakin on syyllinen: Hankamäki.

Asiaa lieventää ja tekee ymmärrettäväksi vain se, että puolue perui julkaisun jouduttuaan ministeriön harjoittaman kiristyksen kohteeksi.

 

Aiheesta aiemmin

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa Mitä sanon mediatutkimuksessani?


3. huhtikuuta 2021

Et voi sanoa ”pormestari” sanomatta ”Mestari!”

Et voi myöskään äänestää kuntavaaleissa äänestämättä pormestarivaaleissa, ja kääntäen: äänestääksesi Helsingin pormestarista joudut äänestämään kaupunginvaltuuston kokoonpanosta.

Joskus sanotaan, että pormestarivaali ”sekoittaa” demokratian. Järjestelmäpuolueiden mielestä asiat eivät saisi ”henkilöityä”, jotta ihmisten mielipiteet eivät häiritsisi politiikantekoa...

Gallupien nupit ovat joka tapauksessa kaakossa Perussuomalaisten hyväksi. Myös muut puolueet näyttävät tekevän kaikkensa Perussuomalaisten puolesta varsinkin Helsingissä, jossa muiden puolueiden pormestariehdokkaat ovat mitä parhainta mainosta Perussuomalaisille!


Paniikkia Kokoomuksessa

Pormestarinvirasta on tullut tavaksi kisata Vihreiden ja Kokoomuksen kesken. Kokoomuksen pitkä empiminen oman ehdokkaansa kanssa kertoo puolueen johtajuuskriisistä, josta se on kärsinyt hylättyään kansallisen edun edistämisen ja sahattuaan nimestään käytännöllisesti katsoen kokonaan pois sanan ”kansallinen”. Johtajuuskriisi taas kertoo Kokoomuksen olevan ohjelmallisesti täysin hukassa.

Kokoomus pyöritti rulettiaan Elina Lepomäen ja Kirsi Pihan kesken, kunnes joku oivalsi, että daamien kaaderissa ei ole enää tilaa, ja syntyneessä paniikkitilanteessa pormestariehdokkaaksi pyöriteltiin entinen demari, Juhana Vartiainen.

Hänen vallanhalunsa ei sallinut hänen kieltäytyä, vaikka kaikki toki tiesivät hänen päätyneen tehtävään vain sukupuolensa vuoksi: jotta Kokoomuksella olisi tarjota miesehdokas vasemmiston naisehdokkaita ja Perussuomalaisten ilmeisesti hyvin sukupuolineutraalia ehdokasta vastaan.

Henkisen ruotsalaisuutensa vuoksi Vartiainen sai anteeksi egalitarismin rikkomuksensa ilman, että tajusi pyytää, vaikka hänen avullaan Kirsi siirrettiinkin etupihalta takapihalle leikkimään. Kokoomuksen kämmi saanee kuitenkin pikaisen koston, sillä Vartiainen ei todennäköisesti puhuttele Kokoomuksen valtavirtaa, eikä luopiodemari vedä puoleensa myöskään vasemmistoa. 

Pormestariksi hänessä on sopivaa pomomainen ulkonäkö, joka vuoden 2015 vaalijulisteessa muistutti sikaria purevasta Churchillista tai Hitchcockista. Vartiaisen talouspoliittiset ja asuntopoliittiset utopiat taas muistuttavat vasemmistososialistin aiemmasta puoluekannasta.

Myös väistyvä pormestari Jan Vapaavuori on ollut kykenemätön tai haluton ymmärtämään, että Helsingin tukala asuntotilanne johtuu suureksi osaksi sosiaalietuusperäisestä haittamaahanmuutosta, työpaikkoja vievästä ulkomaisesta eliittityövoimasta ja kiinteistöjä ostelevasta kansainvälisestä kapitalismista. Juuri tämä ”internatsismi” on tehnyt Kokoomuksesta sangen epäisänmaallisen puolueen, niin kuin Kepustakin.

On muistettava, että Vapaavuori on virassaan lähinnä siksi, että Anni Sinnemäki ei olisi. Suurmoskeijahankkeesta oli siis se hyöty, että sitä vipuna käyttämällä pormestariksi saatiin vähemmän huono.

Tämä keinulautaefekti ei kuitenkaan sovita sitä, että sähköt ovat kaikkoamassa kaapeleista ja kaukolämmöt pattereista, kun Kokoomus on mennyt Vihreiden hiilivoimavihan tueksi. Tämä siis on tilanne Vihreiden toimisto-osastossa, Kokoomuksessa.


Vaaran vuodet vihervasemmistossa

Kokoomuksen puisto-osastona toimivan Vihreän Liiton Anni Sinnemäki puolestaan on ruohonjuuritason toimija, jolla ei ole vähäisintäkään käsitystä sen enempää poliittisesta filosofiasta, taloudesta kuin hallintojuridiikastakaan, eikä hänellä ole myöskään akateemista loppututkintoa. Yliopistotutkinto puuttuu myös demarien ehdokkaalta Nasima Razmyarilta. 

En tarkoita, että pelkkä lukeneisuus mitään osoittaisi, mutta kouluja käymättömyys ei sovi johtavaan julkiseen virkaan. Kumpikin on apulaispormestarina pelkän poliittisen suopeuden vuoksi. Ilman puolueitaan he ”työntelisivät potkukelkkaa hiekkamyrskyssä”.

Sinnemäki on heikoin esitys jopa Vihreiltä, joista minulla ei muutenkaan ole korkeaa kuvaa. Sinnemäki on pelkkä populisti ja Tiedonantaja-lehden toimittajan perheessä varttunut vallankumouslapsi, joka oli parhaimmillaan romanttis-dekadenttien protestilaulujen sanoittajana.

Vasemmiston toinen pääehdokas, Razmyar, puolestaan ei edusta millään tavoin suomalaisten eikä helsinkiläisten etuja ja valtavirtaa. En usko helsinkiläisten olevan valmiita valitsemaan pormestariksi maahanmuuttaja- ja muslimitaustaista ehdokasta, kuten pääsi käymään Lontoossa.

Vaikuttaa kuin kaikki kynnelle kykenevät puolueet toivoisivat Jussi Halla-ahon valintaa pormestariksi. Ne eivät vain kehtaa sanoa sitä. Se on sitä superkaksoisplushyvää double speakia, joka virtaa suoraan alitajunnasta tehden koko poliittisesta universumista jatkuvaa freudilaista lipsahdusta.

Helsinkiläisten kollektiivinen alitajunta työskentelee siis sen hyväksi, että Jussi Halla-ahosta leivotaan pormestari, ja hän vetää perässään valtuustoon ennätyksellisen määrän perussuomalaisia puoluetoimijoita. Sen jälkeen pormestarin valinnasta käydään valtuustossa ennennäkemätön kotkotus.

 

Miksi en ole valtamedian kahlima ”Kunta Kinte”?

Koska olen tällainen selvänäkijä, jättäydyin tahallani ja suosiolla pois ehdokasasettelusta, jotta media ei pääsisi missään tapauksessa pilaamaan Perussuomalaisten vaaleja väitteellä, että nyt se kaljupäinen heteronationalisti Hankamäki on kyltymättömän naisvihansa merkiksi puolueen listalla!

Mutta hähhähhää, sässääsää! Valhemedian toimittajat, oletteko kuulolla? – Ette onnistuneet lavastuksessanne. Kamppailen Perussuomalaisten vaalivoiton hyväksi ihan eturivissä tällä omalla väistymiselläni, jotta toimittajan tumpeloiset eivät pystyisi tekemään minusta marakattia oman mudanheittonsa kohteeksi. 

Äänten demagnetointi ei onnistunut, sillä kehotin kannattajiani suuntaamaan äänensä perussuomalaisille naisille osoittaakseni median naisvihaväitteet karkeiksi valeiksi sekä ohjatakseni median laukaiseman torpedon pois puolueen laivasta.

Osaan nimittäin laskea, ja tunnen poliittiset realiteetit. Olen kova kuin kivi ja pidän pääni. En taivu siinäkään tapauksessa, että puolue kääntäisi minulle selkänsä, niin kuin on kääntänytkin. Herra on nimittäin sellainen, joka ei hylkää. Vaikka puolue hylkäisi minut, minä en hylkää enkä pyörrä poliittisia näkemyksiäni, ja juuri siksi olenkin herra.


Mutta kukas presidentiksi?

Näen lasipallostani myös sen, että Halla-ahon päätyminen pormestariksi ei ole Suomelle hyväksi. Paremmassa asemassa Halla-aho olisi pääministerinä tai presidenttinä. Kaupunginvaltuuston esittelijänvirassa menee helposti hyvä mies hukkaan.

Presidentinvaaleista vasta hurjat tuleekin. Pormestarivaali on presidentinvaalien kenraaliharjoitus, niin kuin osuuskauppavaalit ovat kuntavaalien kuvajaisia. Mikäli Halla-aho on presidentinvaaleissa mukana, vaaleja ei ratkaista kannatuksen mukaan vaan ostrakismos-tyyppisellä poistoäänestyksellä. Vaalin voittaa se, jolla on vähiten vastustusta, ja häviää se, jolla vastustusta on eniten. 

Muilla puolueilla ei ole esittää ehdokkaaksi valjuinta varjon vaivaista, jonka kannatus yltäisi lähellekään Halla-ahon henkilökohtaista kannatusta. Niinpä toiselle kierrokselle pääsy on jo nyt aivan varmaa.

Juuri siksi media on tehnyt paljon työtä Jan Vapaavuoren vinssaamiseksi kaupungintalosta Olympiakomitean kautta presidentinlinnaan. Hänen saavuttamansa kolme rikostuomiota eivät taida kuitenkaan yltää Halla-ahon ansioihin, sillä Vapaavuoren ansiot on saavutettu ainoastaan vähäpätöisillä rikoksilla, kun taas Halla-ahon eri oikeusasteissa saavuttama palkinto on ansaittu merkittävässä kansallista etua koskevassa asiassa.

Ilta-Sanomissa ”katupoikamaiseksi” sympatisoidun Vapaavuoren kannatus on lähinnä alueellista ja tulee hänen oman sosiaalisen nousunsa rataa tietyistä lähiöistä, kun taas Halla-ahon suosio on valtakunnallista. Sitä paitsi Halla-aho voi päätyä vielä pääministeriksikin ennen vuoden 2024 presidentinvaaleja, ellei sitten nykyinen hallitus päätä siirtää vuoden 2023 eduskuntavaaleja tuonnemmaksi.


Kuka muu muka?

Muodollisesti presidentinvaalissa ei anneta yhtään kieltoääntä, mutta poistoäänestykseksi tilanne ajautuu. Ensimmäisen kierroksen pudotuspelin ratkaisevat puoltoäänet. Mutta toinen kierros ratkaistaankin sitten vihaäänillä, joita katkeroituneiden kansanosien korpikommunistisesta kiilusilmäisyydestä ja syvyyksien sakeudesta nousee niin tiheään, että ne voivat riittää nostamaan tasavallan presidentiksi kenet tahansa, mikäli vastaehdokkaana on Halla-aho.

Presidentin nimi voi siis jatkossa olla vaikkapa Veijo Baltzar, Jani Toivola tai Hussein al-Taee – tai presidentiksi voidaan valita joku omaa eksistenssiään lukuun ottamatta täysin fiktiivinen henkilö, kuten tosi-TV-tähti Antti Holma, somefeimi Koko Hubara tai vaikkapa BB-Niko, jotka ovat eräitä Suomen turhimmista julkkiksista.

Juuri tähän armottomaan logiikkaan perustuu myös se, että presidentinvirassa on voinut keekoilla Ahtisaaren ja Halosen tapaisia poliittisen filosofian jättiläisiä. Tämä on politiikan olemus, valitettavasti.

Sama voidaan nähdä pormestarivaalissa, josta tulee presidentinvaalien esinäytös.

Muiden puolueiden myyrät sumplivat ja supisevat asiat kulissien takana niin, että paradoksaalisesti Halla-aho voi suosiollaan tulla nostaneeksi pormestariksi vaikkapa kirjani Totuus kiihottaa kannessa komeilevan henkilön, joka kitapurjeet lepattaen huutaa: ”Kuka tahansa muu, paitsi Halla-aho (kunhan ei myöskään Hankamäki)!”