Maailmanmestari kommentoi naisia humoristisessa podcastissa – Ylen feministit antoivat potkut

Sukupuolten välinen hybridisota on edennyt tilanteeseen, jossa naisten sallitaan potkia miehiä munille ja sanoa mitä tahansa törkeyksiä ja syytöksiä jopa akateemisissa yhteyksissä.

Mutta jos mies antautuu lausahtamaan vähäpätöisimpiäkin kritiikin sanoja naisista viihteellisissä yhteyksissä, feministit osoittavat miehiä kohtaan silmitöntä vihaa ja raivokasta kostoa, joilla he pyrkivät tuhomaan miehen työn, uran, perhesuhteet ja aivan koko elämän.

Tätä on feministien ajama ”tasa-arvo”, toisin sanoen pahasta kallistumasta kärsivää makutuomarointia, ja sellaisen vallan naisille ovat antaneet valtavirtamedia ja naisten asema mediassa.

Kun moninkertainen alppihiihdon maailmancupvoittaja ja maailmanmestari Kalle Palander kommentoi eräitä naisurheilijoita humoristisessa podcastissaan, Ylen naispomot vetivät purut nokkaansa ja katkaisivat Palanderin uran Ylen lähetysten asiantuntijana. Palanderin kulkusten polkemisesta kirjoitti tyytyväisenä muiden muassa Helsingin Sanomat.

On yleisön kannalta vaivaannuttavaa, että kaikenlainen suora ja rehellinen puhe koetetaan karsia pois julkisesta sanasta. On sensuroijien itsensä kannalta noloa, kun he eivät ole kestäneet kritiikkiä.

Lennokkaaseen yksityiseen podcastiin osallistuivat myös pahiksiksi jo aiemmin leimatut Aleksi Valavuori ja Juha Perälä. Aleksi Valavuori muistetaan muun muassa kohusta, jonka hän aiheutti kommenteillaan toimiessaan Espoo Unitedin valmentajana vuonna 2016. Myös hänen työsuhteensa katkaistiin tuolloin, ja kirjoitin aiheesta täällä ja täällä.

Juha Perälä puolestaan muistetaan siitä, että hän yhdessä kirjailija Juha Vuorisen kanssa laittoi ”Mikki Hiiri merihädässä” -laulun soimaan Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalle Radio Suomi-popissa tuona samana vuonna. Myös heille Ylen ja JSN:n giljotiini vilahti heti, ja kirjoitin kyseisestä herkkyydestä täällä.

Pitkälti samanlaista oli myös muusikko Kari Peitsamon karkottaminen eräiltä festareilta (aiheesta täällä) ja kirjankustantaja Timo Hännikäisen häätäminen Helsingin kirjamessuilta (aiheesta täällä).

Nämä kaikki ovat näyttöjä vihervasemmistolaisten feministien, cancel-aktivistien ja muiden woke-vouhottajien harjoittamasta maineterrorista. Ikään kuin ihmiset eivät voisi tai saisi esittää mielipiteitään vapaasti joutumatta maksamaan näkemyksistään koko elämänsä hinnalla. Ja ilman, että koko maa ajautuu syvään poliittiseen kriisiin.

Sen sijaan feministien, eläinaktivistien ja muiden vihervasemmistolaisten kulttuurituholaisten sallitaan reuhata ympäri yhteiskuntaa ja levittää perättömiä ja yleistäviä syytöksiään, joiden kohteena on yleensä ei-vasemmistolainen suomalainen ja useimmiten melko ansioitunut mies.

Esimerkiksi yliopistoissa saa esittää mielihyvin vaikkapa pornoa, jos se on feministisen agendan mukaista ja miehiä häväistään tai miehet häpäisevät siinä itseään ja koko sukupuoltaan.

Kun vihreiden kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra sanoi vuonna 2017, että ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti, niin hänen sallittiin jatkaa politiikassa, ja Ilta-Sanomat seppelöi hänet myöhemmin ”taksikuningattareksi”.

Sen sijaan Spede ja hänen kirjoittamansa sketsit tuomitaan ankarasti äärisovinistisiksi ja vakavasti loukkaaviksi Helsingin Sanomissa!

Palanderin ja Ylen yhteistyön esitetään päättyneen ”yhteisymmärryksessä”, joten Palander ei ilmeisesti jää kaipaamaan puheilleen lapsenvahtia.

Myös muussa mediassa kyseinen konflikti on koetettu siloitella niin, ettei potkuja kuvata potkuiksi vaan ”yhteistyön päättymiseksi”. Hänen pestinsä vain ”päättyy” tai hän ”ei jatka Ylellä”. Kyseisestä sensuroimisesta valtavirtamedialla ei ole mitään itsekriittistä sanottavaa, vaikka kyseessä on selvä sananvapauden ja työoikeuksien loukkaus.

Ylen kannalta kiusallista on, että Yle pyrkii rajoittamaan sananvapautta myös lähetysten ulkopuolella siksi, että puhujan näkemykset eivät ”vastaa sitä arvomaailmaa, mitä me Yle Urheilussa edustamme”, kuten tuottaja Kristiina Kekäläinen asian ilmaisi omassa valtiattaren asemassaan.

Onko siis niin, että kukaan Ylessä joskus esiintyvä ihminen ei saisi esittää näkemyksiään Ylen ulkopuolisessa maailmassa vapaasti, vaan hänen pitää toimiakseen Ylellä pysyä valtiollisen viestintäkonsernin ajatusvankilassa ja noudattaa jotakin tarkemmin määrittelemätöntä Ylen ”arvomaailmaa”, eli siellä työskentelevien toimittajien mielipiteitä ja ideologiaa?

Myöskään minä en siis voi esiintyä Ylellä, jos jokaista ihmistä koskee linja, että ”totta kai seuraamme, miten hän toimii muissa yhteyksissä”. Muutoin joutuisin luovuttamaan ajatukseni hermosoluja ja synapseja myöten Yleisradion paimennettavaksi.

Sensaatiojournalismi kävi tietenkin heti käsiksi Palanderin yksityiselämään ja alkoi levittää juoruja hänen meneillään olevasta avioeroprosessistaan. Se kuuluu cancel-aktivistien taktiikkaan, jotta tuho olisi täydellistä.

Valtavirtamedioiden likasankojournalismi ja sikamaisuus ylittävät monin verroin kansalaisten yksityisissä podcasteissaan, tubetuksissaan ja someviestinnässään esittämät ylilyönnit.

Uhriksi näyttää joutuvan jokainen, joka ei kumarra median, politiikan ja tieteen kultaista vasikkaa: feminismiä ja naisten ikuisia syytöksiä miesten pahuudesta.

Miehille ei kannata tuputtaa feminismiä

Helsingin Sanomat on propagoinut viime aikoina voimakkaasti vihreiden feministien aloittaman ”Suostumus2018”-lakialoitteen puolesta. Koska kritiikkiä ei julkaistu lainkaan, kirjoitin mediakäsittelyn puolueellisuudesta analyysin kirjani Totuus kiihottaa lukuun 11. Mikä poru sen johdosta alkoikaan!

Argumentoin muun muassa, että sellaista lakia ei pidä säätää, joka lukitsee vallan avaimet naisten käsilaukkuihin. Suostumuksen todistelu on vaikeaa tai mahdotonta sukupuolisen kanssakäymisen jälkeen, ja näin joudutaan tilanteisiin, joissa on sana sanaa vastaan. Tuomioistuimilla on taipumus uskoa uhreiksi laittautuneita, ja siksi tuomioihin voi riittää oikeudelle annettu ilmoitus, että jotain epäilyttävää on sattunut.

Pahimmassa tapauksessa todistelutaakka kääntyy, ja syytetty pakotetaan todistelemaan viattomuuttaan tai kertakaikkista aseksuaalisuuttaan.

Kun eduskunnan enemmistö hyväksyi lain, tuli säädetyksi torso laki, joka todennäköisesti johtaa suuriin ongelmiin. Samalla julkinen valta antoi signaalin, että seksuaalisuudessa sinänsä on jotakin pahaa, kun sitä täytyy tuolla tavalla vaarallistaa ja kriminalisoida.

Seksuaalisia ihmisiä uhataan aina vain kauheammilla kahleilla, sillä kaikenlainen kontakinhaku ja lähestyminen voidaan nykyään nähdä rikollisena ”ahdisteluna” tai ”häirintänä”.

Ensisointuja uuden lain soveltamisesta antaa tapaus, josta Keskisuomalainen uutisoi 5.10.2022 julkaisemassaan jutussa ”Nuori mies kiitti ensitapaamisen jälkeen tyttöä mukavasta illasta antamalla pusun ja sai syytteen seksuaalisesta ahdistelusta Jyväskylässä”.

Silmiäni vihloo tapa, jolla oikeuskäytännölle haetaan nyt linjaa vastaavanlaisissa tapauksissa. Säälillä, jota tunnen epäiltyjä ja syytettyjä miesparkoja kohtaan, ei ole mitään rajaa.

Feministinen laki ei anna armoa edes teini-iän kömpelyyksille, mutta se vaatii myös aikuisia olemaan kömpelöitä pakottamalla kysymään ”selvää suostumusta” aivan kaikkeen. Kuinka monta miestä tuomioistuinten täytyy teurastaa pelotteeksi muille?

Voin vakuuttaa, että pykäläkoreografien eleganssilla ei lohen loimutukseen päästä. Se on dynamiittityhmää politiikkaa ja karkottaa kalat vedestä.

Helsingin Sanomat jatkoi kuitenkin vihervasemmistolais-feminististä vyörytystä viimeiseen asti. Vielä 19.8.2021 lehti julkaisi toimittaja Hilla Körkön jutun, jossa iloittiin, että seksuaalirikoslain kiristyksen yhteydessä myös dick pickien lähettely pyytämättä tehdään rangaistavaksi.

Aivan äskettäin 10.12.2022 lehti muistutti toimittaja Roosa Wellingin kirjoittamassa jutussa, että ”treffisovelluksessa lähetetystä alastonkuvasta voi jatkossa seurata sakkorangaistus”. Näennäiseksi ”asiantuntijaksi” lehti oli hankkinut professori Johanna Niemen, joka tunnetaan intohimoisena seksin kieltäjänä, seksuaalisuuden kriminalisoijana ja yhtenä Suomen pahimmista feministeistä.

Viattomien nakuflirttien kriminalisointi traumatisoi ihmisiä paljon enemmän kuin mitkään pyytämättä lähetetyt alastonkuvat.

Mikäli treffipalveluihin kirjautuu, pitäisi itsestään selvästi tietää voivansa päätyä eroottisten viestien kohteeksi. Jos sitä ei hyväksy, kannattaa pysyä poissa.

Aikuisella ihmisellä täytyy olla paljon ohutta yläpilveä kallossaan, jos alastonkuvat järkyttävät tai pahastuttavat niin, että niiden lähettely täytyy lailla sanktioida.

Se on kuitenkin osa feminismin agendaa, jolla seksuaalisesti aktiiviset miehet yritetään alistaa naisten säännöille. Siitä kärsivät erityisesti homomiehet, jotka eivät ole naisille mitään velkaa eivätkä tavoittele heiltä tai heidän ehdoillaan yhtään mitään. Kuitenkin laki koskee ja ohjaa sieventämään myös homomiesten keskinäistä kanssakäymistä, pelon vuoksi.

Feministien kuohintasaksilla tuodaan vanhoillinen 1950-luku tehokkaasti takaisin. Nimenomaan se edustaa taantumusta ja eräänlaista henkistä väkivaltaa, vähintäänkin tuota paljon parjattua ahdistelua tai häirintää.

Viestinnän ideaan sisältyy, että viestien sisällöstä päättää lähettäjä eikä vastaanottaja. Siksi kyseinen laki on ristiriidassa viestinnän olemuksen ja todellisuuden kanssa. Se on säädetty ilman aivoja.

Toisen näytön Helsingin Sanomien harjoittamasta ilmatilanvalvonnasta antaa toimittaja Roosa Wellingin 9.12.2022 julkaisema juttu, joka mukaan ”26-vuotiaalle miehelle oli isku vasten kasvoja kokea, millainen on homopiirien käyttämä deittisovellus”.

Olen itse usein käyttänyt sanontaa ”isku vasten kasvoja”, kun olen arvostellut feministien harjoittamaa mätkimistä, joten kiitos toimittajalle blogini lukemisesta.

Kirjoitukseensa Welling oli haastatellut kahta toisilleen tuntematonta homomiestä (20 v. ja 26 v.), jotka olivat käyttäneet seuranhakuun Grindr-nimistä matkapuhelinsovellusta.

Omasta mielestäni tuossa homomiehille suunnatussa sovelluksessa ei ole mitään vikaa, vaan se on juuri sellainen, millaisia sitä käyttävät ihmiset yleensäkin ovat.

Yksi haastateltu oli jutun mukaan kauhistunut kohdattuaan seksuaalisen seuran hakua ja päätynyt pitämään sitä pornografisena tai epäsovinnaisena. Tosiasiassa aloitteet ovat tuolla foorumilla olleet kautta linja perin arkoja ja hillittyjä.

Toimittajalle kyseisen miehen antama huono palaute tarjosi mahdollisuuden todistella, että seksuaalisten viestien lähettely muka muodostaa suuren ongelman sovelluksen käyttäjien keskuudessa ja toimii siten näennäisenä todisteena, miksi ”Suostumus”-hankkeen tapaista normiruuvin kiristystä tarvitaan.

Se näkyi Hesarin jutun aggressiivisesta otsikosta, joka sinänsä oli feministinen läimäytys vasten seksuaalisesti aktiivisten homomiesten kasvoja.

Toimittajan ”tutkivaan journalismiinsa” valikoima otos (2 henkilöä) oli tietenkin hänen omiin tarpeisiinsa riittävä.

Lehti paljasti Grindr-moitteidensa yhteydessä haukkuneensa myös Tinder-sovellusta kahdessa samanaikaisessa jutussaan. Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus oli jälleen estotonta.

Entä miksi Helsingin Sanomat yrittää opettaa myös homomiehiä toimimaan neitien säännöillä?

Näin Helsingin Sanomat piilomainostaa vihervasemmistolaisen hallituksen aikaansaamaa seksinpihtauslakia ja osoittaa siten oman mädännäisyytensä aina vain ahdasmielisemmän yhteiskunnan luomisessa.

Mitä seuraa? Tämä tie ei johda Bernuscolin makkariin vaan trappistimunkkien kappeliin. Tuloksena ovat foucault’lainen tarkkailu, normien meno ihon alle, mykkyyden tyrannia ja hiljaisuuden spiraali.

Multicultitaurus tiedecus rahatonsiis

Vihervasemmistolaiset vinkuirmelit! Rasvatkaa setelilaskureidenne laakerit, sillä taas tulee rahaa. 

Suomen Akatemian rahoituskäytännöistä on tehty melkoinen velociraptor [suom. ”nopea varas”] vakavasti otettavien tieteenharjoittajien luoliin ja kammioihin.

Nyt asia myös tunnustetaan avoimesti: yliopistossa tehdään paskatutkimusta Suomen Akatemian rahoilla.

Raha ja paska ovat psykoanalyyttisesti ekvivalentteja, ja samaan tapaan akateemisten tutkimusten rahoittajat saavat rahansa takaisin yhtäpitävästi: paskoina tutkimuksina. 

Kesäaikaan, kun kärpäset tekevät reikiä lehmien ulosteisiin, on sopivaa paneutua aiheeseen pelkän symboliikan ylittävästä realistisesta ja urbaanista näkökulmasta.

Helsingin Sanomat iloitsi jokin aika sitten otsikossaan, että ”[u]losteen politiikkaa tutkiva Anna Rajala sai aivan hiljattain jättiläismäisen rahoituksen tutkimukselleen Suomen Akatemialta”!

Kyseessä onkin todellinen norsunpaska.

Akatemialle kaupaksi käyneen suunnitelman otsikkona oli ”Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa”.

Lehden mukaan rahoituksen anoja oli itsekin sitä mieltä, ettei hänen hakemuksensa ollut täysin uskottava, ja loihe sen vuoksi lausumaan: ”Ajattelin, että ei tällaista tule kukaan rahoittamaan.”

Mutta rahaa kuitenkin ropisi. Kirjoittaja onnistui ostamaan itselleen Suomen Akatemian mielenosoituksellisella rahoituksella (254 465 €) tutkijatohtorin toimen Tampereen yliopistoon.

Hankekuvauksen mukaan

”[t]utkimus keskittyy julkiseksi ja julkisesti tehtyyn ulosteeseen sekä sen herättämiin eettisiin, poliittisiin ja oikeudenmukaisuuskysymyksiin. Uloste on poliittista ja eettistä, koska se on kaikelle elämälle keskeistä ja ehdotonta. Tutkimuksen tarkoitus on kehittää ulosteen politiikkaa sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti seuraavasti: kartoittamalla ulosteen ja ulostamisen aistien määrittelemää politiikkaa ja etiikkaa, kehittämällä intestinaalisen (suolellisen) ja viskeraalisen (sisäelimellisen) kansalaisuuden käsitteitä, sekä analysoimalla vessaan pääsemiseen liittyviä epäkohtia ja julkisen ulostamisen yhteiskuntaluokkaan liittyviä ennakkoluuloja. Tutkimalla ulosteen ja ulostamisen ympärille asettuvia käytäntöjä ja asenteita hoivassa, julkisissa tiloissa ja taiteessa, tavoite on vähentää ulostamiseen liittyviä epätasa-arvoisuuksia, lisätä ’likaiseen työhön’ liittyvää arvostusta hoivavajeesta kärsivissä ikääntyvissä yhteiskunnissa sekä valjastaa ulosteen yhteiskuntakriittinen voima.”

Tämän hienostuneen retoriikan takaa kajastelee kiusallinen kysymys, mitä ovat ”ulosteen ja ulostamisen aistien määrittelemä politiikka ja etiikka”, ”suolellisen ja sisäelimellisen kansalaisuuden käsite”, ”julkisen ulostamisen yhteiskuntaluokkaan liittyvät ennakkoluulot” ja ”ulosteen yhteiskuntakriittisen voiman valjastaminen.”

Asian voisi ehkä sanoa niin, että ”julkisen ulostamisen” hankkeessa selvitellään kadulle kuseviin puliämmiin ja -ukkoihin liittyviä ”ennakkoluuloja”.

”Tutkimuksessa” ovat hyvässä järjestyksessä luokkastrateginen näkökulma, yhdenvertaisuusnäkökulma, rakenteellisen syrjinnän voivottelu ja kaikki muutkin poliittisen vasemmiston itkunaiheet, ehkä myös diversiteettipoliittinen oikeus sukupuolineutraaliin sanitaatioon.

Sen sijaan tutkimusmenetelmistä, joilla aihetta lähestytään, ei puhuta mitään. Mennäänkö kysymään hätää kärsivien mielipiteitä? Tilastoidaanko ulostekurjuutta jotenkin yleisellä tasolla? 

Ilmeisesti ei, sillä tarkoitushan on ”kehittää ulosteen politiikkaa”, mikä onkin aivan eri asia kuin mikään tutkimus. Kirjoittaja yhdistää etevästi taiteen ja bioetiikan, ja tätä vaikutelmien varaisuutta on tarkoitus levittää sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti! 

Oikeasti tämä ei ole mitään muuta kuin ranskalaista kulttuuriesseistiikkaa jäljittelevää sanallista snobismia ja retoriikkaa, jonka tehtävä on vain toimia itsetehostuksena ja todisteena kirjoittajansa nokkeluudesta.

Kyseisellä tutkimussuunnitelmalla (mainoksella) sivuutettiin Suomen Akatemiassa 454 kilpailevaa hakemusta, joten ”asiantuntijoiden” joukossa täytyi olla kaaderillinen vääryystieteilijöiden edustajia, jotka eivät erota kepposta todellisesta tieteestä.

Olen tottahan toki arvostellut Suomen Akatemian tapaa roiskia rahaa pseudotieteellisiin hankkeisiin ennenkin, muun muassa tässä viimevuotisessa kirjoituksessani.

 

Lehdistoreportaasitiede ja tieteen medioituminen

Helsingin Sanomien mukaan Anna Rahalan Rajalan tavoitteena on selvittää, ”mikä tekee ulosteesta poliittista ja miten ulosteeseen keskittyminen politiikassa voi parantaa ihmisten hyvinvointia”. Hänen mukaansa ”ulosteesta ei puhuta tarpeeksi vakavasti eikä siihen liittyviä eettisiä tai poliittisia näkökohtia käsitellä riittävästi”!

En voi peittää ihastustani sen johdosta, mitä kaikkea tieteen alati niukkenevilla määrärahoilla saadaan aikaan. Tukena on valtavirtamedian harjoittama näennäistieteen muoto: lehdistöreportaasitiede, jolla toimittajat orkestroivat tieteilijöinä esiintyville tovereilleen myönteistä julkisuutta. Sitä kautta tunnotonta verorahaa sataa heille tiedehallinnolta, kuin vesiklosetin vetäisi.

Mieleen tulevat myös filosofian professori Peter Boghossianin ja kanssatutkijoidensa James A. Lindsayn ja Helen Pluckrosen kirjoittamat parodia-artikkelit, joita he väkersivät kieli poskessa tiedejulkaisuihin nähdäkseen, että seinähullut kirjoituksensa ”queer-performatiivisuudesta koirapuistoissa” ja ”feministisestä maantieteestä” läpäisivät arvioinnin kiitoksilla ylistettyinä. Käsittelin aihetta vihervasemmistolaisten cancel-terroristien haukkumassa tutkimuksessani Totuus kiihottaa (luku 17.3).

Teoksessa kritisoimani hulluus toistuu ja jatkuu nyt Suomessa. Tuloksena tuon tapaisesta tiedepolitiikasta on pellonpientareelle talikoitua paholaisen lantaa: rahaa. Suojatöiden antamisessa tieteen koululaisille ei ole tietenkään mitään pahaa, paitsi että se on pois kaikilta kunniallisilta tieteilijöiltä, joilta samat varat kiskotaan pois hohtimilla.

Vakavasti puhuen, julkisella taloudella ei pitäisi olla varaa rahoittaa mitätöntä ”tutkimuksen” nimellä esiintyvää hampuusitoimintaa, jota ei voida erottaa läpinäkyvästä parodiasta.

Kyseisenlaisissa aiheissa ei ole niiden eksentrisyydestä huolimatta mitään mielenkiintoista sen enempää sisällön kuin metodologiankaan osalta. Myös asiaan liittyvät ”poliittiset ongelmat” voitaisiin ratkaista nopeasti ilman mitään tutkimusta toteamalla, että on ihmisoikeus päästä veskiin.

”Ulosteen politiikkaa” Kaivopuistossa: dinosaurusten jälkeläiset suoltavat paskaa kaupunkitilaan, ja EU suojelee.

”Ulosteen politiikkaan” liittyvät ”kaupunkitilalliset” murheenaiheet voitaisiin hoitaa ampumalla sätkäpaskaa suoltavat villihanhet puistoista, polttamalla luonnonsuojelun ekososialistiset laintaulut roviolla ja raahamalla kommunistisen sosiaalihistorioitsijan Michel Foucault’n pölyttynyt poljento ”tilallisista konstituutioista” ja ”biopolitiikasta” varastoon.

Akatemian rahoituspäätös osoittaa jälleen kerran, millä tavoin banaalista voidaan tehdä sofistikoitunutta, ja kuinka pelkkä sosialistiseen yhteiskuntateoriaan nojaava retoriikka tarjoaa esiintymislavan erityistieteilijöille samalla kun ajatuskuria ylläpitävät kriittiset filosofit pakotetaan väistymään yliopistoista.

Rahalla laakeroitu Anna Rajala on koulutukseltaan terveystieteilijä ja fysioterapeutti, joka on toiminut aiemmin ”Vaippahankkeeksi” nimetyssä projektissa, eikä hän ole missään tapauksessa ansainnut satojen tuhansien eurojen rahoitusta.

 

Tarkistin faktat Tampereen yliopistossa

Toinen tieteen puotipuksu, joka sai äskettäin toimintaresurssin Hämeen punaisena napana toimivaan Tampereen yliopistoon, on Yleisradion ”faktantarkistajana” mainetta niittänyt Johanna Vehkoo.

Äärivasemmistolaisten nuorten aktivistina tunnetuksi tullut Vehkoo nimitettiin tästä syksystä alkaen journalistiikan työelämäprofessoriksi Tampereen yliopistoon ilman tohtorintutkintoa ja tieteellisiä näyttöjä. Muut julkaisunsa ovat silkkaa subjektiivista roskaa, joissa hän ruotii sosiaalisessa mediassa kokemiaan vastoinkäymisiä.

Vertailun vuoksi, Helsingin yliopisto vaatii tohtorintutkinnon kaikilta työelämäprofessoreilta. Mikäli yliopistot nimittävät puolikoulutettuja poliittisia kellokkaita tieteen paimeniksi, yliopistot kiistävät itse myöntämiensä tutkintojen arvon, ja näin menee pohja kouluttautumiselta.

Journalistiikan opetuksessa ja tutkimuksessa toimittajien pitäisi sitä paitsi olla kohteina eikä tekijöinä. Sellaisessa intressikytkennässä pukit toimivat kaalimaan vartijoina, ja toimittajilla on oma lehmä navetassa, niin kuin kaiken päälaelleen kääntävässä karnevaalissa.

Kirjoitin noin vuosi sitten tavasta, jolla Tampereen yliopisto viimeksi sivuutti journalistiikan työelämäprofessuurin tehtävän täytössä kolme tohtoria, myös minun hakemukseni. Paikalle nimitettiin tuolloinkin Yleisradion kellokas, tieteellisesti ja journalistisesti ansioitumaton maisteri Ritva Leino, ja paljastin valintaan liittyvät vääryydet täällä.

Yliopiston HR-osasto viisasteli tuolloin, ettei työelämäprofessoreita valitakaan ansioiden perusteella vaan ”valinnassa painottui toimintasuunnitelma”, eli tarkoitusperät, jotka ”sopivat yliopiston profiiliin”, toisin sanoen vasemmistolaiseen kallistumaan ja ”affiliaatioon”, eli myötäsukaisuuteen.

Yleisradion mainoksen mukaan Vehkoo aikoo länkyttää opiskelijoille ”pakolaiskriisistä”, ”rasistisesta disinformaatiosta”, ”misinformaation tunnistamisesta” ja ”faktantarkistuksen taidoista”.

Tosiasiassa Vehkoo on Yleisradion turvamuurien takaa pyrkinyt maalittamaan ”valheelliseksi” kaiken sellaisen informaation, jossa todetaan, että maahanmuuttovastaisuus johtuu maahanmuutosta itsestään. ”Disinformaationa” Vehkoo on pitänyt kaikkea kriittistä ajattelua, joka vastustaa vihervasemmistolaista propagandaa. Hän on levittänyt poliittista agendaansa ”valheenpaljastuksen” verukkeella samannimisessä Ylen juttusarjassaan.

Tahallinen provosointi ja provosoituminen ovat tyypillisiä toimittajille, ja ne elättävät heidän omaa julkisuudenkipeyttään ja narsismiaan. Uhriutumisen mielihyvästä ovat nauttineet lukuisat toimittajat, joista suuri osa on toiminut Yleisradion bunkkerissa. Tauotonta äänilevykonserttiaan pyörittelee aina sama asiantuntijajengi alkaen Leena Malkista ja päätyen toimittajien lemmikkinä toimivaan ”populismin tutkija” Emilia Paloseen, jonka piehtarointi mediajulkisuuden valokeilassa on ääretöntä (yliopisto teki Tiedonantaja-lehden avustajasta myöhemmin apulaisprofessorin).

Näyttöä politiikan medioitumisesta, eli toimittajien ja poliitikkojen vispilänkaupasta, antaa tapa, jolla kepulainen ministeri Annika Saarikko palkitsi Yleisradion toimittajan Katri Makkosen nostamalla hänet äskettäin valtiosihteeriksi valtiovarainministeriöön – ilman mitään taloustieteellistä asiantuntemusta ja substanssiosaamista.

Tieteenfilosofista ja metodologista ajatuskuria ei ”oikeiden arvojen” medialäksytykseen sisälly, ja siksi se onkin täysin vierasta filosofisille tieto- ja totuusteorioille. Kirjassani Totuus kiihottaa esitin vastauksen myös siihen, miksi niin sanottu vaihtoehtoinen media on olemassa: koska valtavirran media ei toimi, kuten sen normaalisti pitäisi toimia, ja koska ilman vaihtoehtoja ei olisi vaihtoehtoja ollenkaan.

Vehkoon ”faktantarkistus” on vastannut Pravdan tapaa tarkistaa faktat ja varmistaa ”oikeanlaisen” tiedon saanti. Ongelmana tuntuu sekä Yleisradiossa että Helsingin Sanomissa olevan, että kukaan ei sitä halua, kansalaiset eivät pode ”oikeanlaisen” informaation nälkää, ja siksi ”tiedon oikeellisuutta” ja ”salaliittoteorioiden” pahuutta jynssätään yleisöjen naamaan.

Joskus kuitenkin sattuu, että jokin ”salaliittoteoriaksi” väitetty näkemys, kuten väestönvaihtolaskelma, osoittautuukin paikkaansa pitäväksi, ja bonuksena saadaan myös kielen vaihto. Näin kävi esimerkiksi Helsingin Sanomien omassa jutussa ”Espoossa on koulu, jossa enää pieni osa lapsista puhuu äidinkielenään suomea – Tutkija huolissaan seudun kehityksestä”.

Punavihreä kallistuma kaikkialla

Tosiasiassa Vehkoo on käyttänyt tynnyreittäin ruutia isänmaallisten, vastuullisten, kansallismielisten, oikeistolaisten ja ei-vasemmistolaisten ihmisten parjaamiseen ”äärioikeistolaisiksi”, ”populisteiksi” tai ”natsipelleiksi” (Facebookissaan) aina alkaen Donald Trumpista ja päätyen tavallisiin tallaajiin.

Nolointa sekä journalistien ammattikunnalle että oikeuslaitokselle on, että toimittajien järjestöt ovat asettuneet suorin rivein tämän deluusiomaisen mudanheiton tueksi, ja politisoitunut korkein oikeus vapautti Vehkoon jokin aika sitten kunnianloukkaustuomiosta, jonka hovioikeus oli lukenut hänelle kaupunginvaltuutettu Junes Lokan kunnian loukkaamisesta (”natsipelle”-syyte).

Tapaus osoitti, että maahanmuuttoa kritisoivalla ihmisellä ei ole oikeusturvaa eikä oikeudellista suojaa julkisia töhrimiskampanjoita vastaan, ja vasemmiston syövyttämä akateeminen punaporvaristo hyvittää omien ystäviensä mainekolhut yliopistoista valuvalla rahalla.

Viime tammikuussa ratkaistu tapaus taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun Suomessa asuvaa rodullistettua miestä halventanut valkoinen nainen vapautettiin syytteestä, mikä puolestaan osoittaa, että feminismin agenda voittaa ”sananvastuun”.

Suomen Akatemian ohella toinen vihervasemmiston raharallia pyörittävä setelisampo, Koneen Säätiö, tviittasi tuolloin ilonsa sen johdosta, että oikeuden mielestä toimittajat saavat nyt maalittaa kohteitaan pilkkanimillä. Toisesta suupielestään tviittaaja tosin väitti, että ”verkkovihan suitsiminen on yhteinen asia”. Säätiö siis kylvää verkkovihaa ilmoittaessaan vastustavansa verkkovihaa.

Ehkä onkin niin, että aina kun joku kansalaistoimija arvostelee toimittajaa, kyse on ”maalituksesta”, mutta toimittajan mustamaalatessa kansalaista kyse on vain ”faktantarkistuksesta”.

Tämäkään etuoikeus ei tunnetusti riitä medialle, vaan parempiakin takuita omalle sananvapaudelleen ovat toimittajat olleet vaatimassa – ja tietenkin kovempia kahleita muille. Tästä hulluudesta ja yksiselitteisen määrittelyn mahdottomuudesta johtuu, että ”maalitusta” ja ”vihapuheeksi” väitettyä kriittisyyttä ei pidä missään laissa kriminalisoida, vaikka vihervasemmisto sitä vaatii.

Ammattitoimittajat ovat myös väittäneet, että uutisoimatta jättäminenkään ei rajoita sananvapautta, vaikka se tosiasiassa loukkaa sananvapauteen liittyvää tiedonsaantioikeutta.

Juuri tällaisen toimituspolitiikan varmistamiseksi toimittajia nimitetään yliopistoihin opettamaan tulevia toimittajia: jotta moraalisen rappion sosiaalisesti korruptoitunut taloudellisen vaihdon kartelli voisi jatkaa pyörimistään ja toimittajakunnan punavihreä ammattikunta voisi uusintaa itsensä valtavirran mediassa.

KKO:n ratkaisu joka tapauksessa varmentaa sen, että kuka tahansa saa jatkossa nimitellä ketä tahansa tutkimustoiminnassa ja politiikassa entistä vapaammin, esimerkiksi internatsiksi tai kommaripelleksi. Moite ja ansaittu arvostelu eivät ole kunnianloukkauksia, ja jokainen kunniallinen kansalainen pitäköön itse huolta kunniastaan.

Korjattavaa löytyy etenkin sukupuolen tutkimuksesta

Yhteiskuntatieteille jaeltavasta rahoituksesta on tullut vihervasemmistolaisen piilopuoluetuen muoto. Säästökohteita Suomesta onneksi löytyy paljon.

Toivottavasti seuraava hallitus leikkaa yliopistoille ja Suomen Akatemialle myönnettäviä rahallisia avustuksia reippaalla kädellä, ihan oman kunniallisuutensa vuoksi. Varaa ja tarvetta kaikesta hömpötyksestä säästämiseen nimittäin on, ja paljon.

Rahaa ei pidä laittaa mimesikseen. 

Rahaa ei pidä antaa ”väitöskirjatutkija” (oikeasti jatko-opiskelija) satu sopasille.

Rahaa ei pidä roiskia narratiivisuuteen, representaatioihin eikä performansseihin.

Rahat pitää ottaa pois agenda- ja tendenssitoiminnalta, jolla ”edistetään” jotakin tieteen ulkoista tarkoitusperää, kuten ”tasa-arvoa”, ”yhdenvertaisuutta” tai maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa.

Tieteen ei tule olla sosiaalipolitiikan muoto. 

Tänä vuonna tehdyt rahoituspäätökset ovat olleet aivan yhtä mielenosoituksellisia kuin tamperelaiselle yliopistonlehtorille Tuula Juvoselle 2021 annettu Suomen Akatemian 500 000 euron suuripiirteinen rahoitus, jonka hän sai feminististä hankettaan varten potkaistuaan kurssilta Joakim Vigelius -nimisen opiskelijan. Vigeliuksen ansio oli, että hän kyseenalaisti väitteen, jonka mukaan miehellä voi olla kuukautiset.

Kun jatkossa tehdään päätöksiä yliopistojen valtionrahoituksesta ja sisäisestä rahoituksen kohdentamisesta, pitää sukupuolen tutkimuksen ja myös muissa oppiaineissa harrastettavan feministisen ja queer-ideologisen huuhaan olla ensimmäisten pois karsittavien joukossa. Sukupuolentutkimuksen lehtorin irtisanominen Lapin yliopistosta oli hyvä alku.

Yliopistojen tulisi myös rajoittaa nippuväitöskirjojen hyväksymistä, nostaa rimaa ja kriittisyyttä, määrätä suomen kieli pakolliseksi opetuksessa ja julkaisutoiminnassa, säätää lukukausimaksut täysihintaisiksi ulkomaalaisille, pienentää ulkomaalaisten opiskelijakiintiöt 1 prosenttiin ja lopettaa ulkomaalaisten nimittäminen tehtäviin verorahoitteisissa yliopistoissa.

Aiheista aiemmin:

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Mursu mediassa

Kotkan edustalle rantautunut Jäämeren elikko mursu toimi hetken aikaa median klikkiotsikoiden tähtenä, jollaisia iltapäivälehdistö kaipaa jatkuvan freak-shownsa täytteeksi.

Mursu oli paitsi yksinäisyydessään ja eksyneisyydessään inhimillinen, myös olemukseltaan sillä tavoin kummallinen, että se sopi hyvin kansantarinoissa esiintyvien outojen otusten kaaderiin: symboloimaan alitajuntaisia tuntemuksia.

Mursun käsitettä voidaan pitää myös ”koirapillinä” eli helposti tunnistettavana kiertoilmauksena, jonka paikalla ennen käytettiin nimityksiä ”siiderivalas” tai ”Vantaan kokoinen nainen”, mutta niistä emme voi puhua tässä.

Mursu on nyt matkalla vitriiniin, joten on analyysin aika.

Ukraina ja Uniper ovat pitäneet huolen siitä, että uutisia olisi riittänyt mätäkuuksi myös ilman mursua. 

Haminaan ja Kotkaan rantautunut mursu otti kuitenkin mediatilansa urhoollisesti.

Tai oikeastaan toisinpäin: media otti haltuunsa satunnaisen luonnontapahtuman (eläimen kuoleman), ja harvinaiseen merenelävään projisoitiin humaaneja ominaisuuksia. Asian ympärille kirjoitettiin elävää tarinaa – postmodernin ja jälkistrukturalistisen teorian kielellä sanottuna: ”narratiivia” tai ”kudelmaa”.

Puhuttiin mursun ”kohtalosta”. Mursua käsiteltiin kuin persoonaa. Puuttui vain, että outouteen perehtyneet queer-teoreetikot olisivat pohtineet, olisiko mursusta käytettävä pronominia ”se” vai ”hän”.

Mursu siis täytti media-avaruutta, kuten vuosien takainen Ruokolahden leijona. Erona oli, että leijonaa kukaan ei nähnyt. Sen sijaan mursu vahvasti on, tai oli.

Eksistentiaalinen mursu ja julkisuuden ahdistus

Olennon olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt mitään ilman mediaa. Mursun eksistenssistä (die Existenz) tuli siis vahvasti mediailmiö, hieman samanlainen kuin Greta Thunbergista. Ei hänestäkään kukaan olisi tiennyt mitään ilman valtavirtamedian hyväksikäyttöä, jolla teinitytöstä tehtiin toimittajien ilmastopoliittisten asenteiden näyttöpaneeli.

Sen sijaan mursu on ainakin minun tietojeni mukaan tietoisuutta vailla oleva olento: tajunnallinen mutta subjektiton luontokappale, jonka olemassaolo on pelkästään vulgaaria läsnäoloa (das Dasein) ja viettien ja vaistojen varaisuutta.

Mursu nousi tai nostettiin jäsentymättömän informaation sekamelskasta julkisesti esitetylle viestinnälliselle tasolle, jolloin asian käsittelyssä tapahtui hyppäys, ja syntyi mediailmiö: eräänlainen metamursu.

Tarina alkoi elää omaa elämäänsä olennon kurjasta kuolemasta huolimatta tai sen vuoksi. Aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös raportoivan ja journalistisen tason ylittävällä metatason metatasolla, filosofisesti.

Vaikka hädänalaisen ajautuminen rantaan näyttäytyikin enemmän avunpyynnöltä kuin urhealta kamppailulta ahdistusta (die Angst) ja elämän rajallisuutta vastaan, se muistutti myös mursun murtautumisesta mediatodellisuuden banaliteetista vaativaan ja pyyteelliseen julkisuuteen, jossa Heideggerin kritisoiman medianäkyvyyden (die Publizität) ja julkisesti avoimen habermasilaisen toiminnan (die Öffentlichkeit) käsitteet kamppailevat keskenään.

Niinpä Sein und Zeitin eettisestä negaatiosta huolimatta vastaan ui moraalin mahdollisuus, joka vertautuu esimerkiksi Välimerestä ongittavien pakolaisten asemaan. Tyrmistyttävää median raportoinneissa onkin ollut tähän analogiaan sisältyvien mahdollisuuksien laiminlyöminen: jättäminen lähes täydellisesti käyttämättä.

Mahdollisuus ilmastonmuutosta ja pakolaisuutta koskevan huolen (die Sorge) sekä mursun kohtalon välisen paralleelisuuden artikuloimiseen on nimittäin koko ajan ollut olemassa.

Mursun viipyvä ja olemisen huolesta väsähtänyt läsnäolo sisältää poliittisten ulottuvuuksiensa ohella myös vahvan kannusteen ihmisen sisäisten ja yleisinhimillisten kokemusten uudelleen jäsentämiseen mursun kautta.

Olisiko ihmisen mahdollista edetä oman tietoisuutensa pilaaman kulttuurirasituksen kuormituksesta dialektisesti ”takaisin” oman naturalistisen olemassaolonsa alkulähteille, rousseaulaisesti ”takaisin luontoon”, jota valistusihanteille ominainen järkiperäistetty laskelmointi (das rechnende Denken) ei ole turmellut?

Kysymys on paitsi suuri, myös niin henkilökohtainen, että siihen vastaaminen edellyttää jokaisen yksilön omakohtaista antautumista ajattelemaan asiaa persoonallisena itsereflektiona, jonka vuorovaikutuksellisena vastapoolina on tuttu mutta turvallinen ja samalla vierautta sekä toiseutta vilpittömän uskollisesti henkivä mursu.

Vasta meditatiivinen lähestymistapa mursuun erottaa aihepiirin puhtaasti diskursiivisesta tai performatiivisesta mediailmiöstä ja tekee mahdolliseksi fundamentaaliontologisen asioiden ajattelun, jonka kautta ihmissubjekti voi kohdata omat luonnolliset alkuehtonsa olemisen mysteerin alkulähteillä.

Tätä kautta ”julkkismursuun” liittyvän pinnallisuuden ja olemistematiikan vaatiman syvällisyyden välille piirtyy silloittamaton välimatka.

Mursun semiotiikkaa ja feministinen mursu

Asialla on olemassaoloa koskevien universaaliprobleemien ohella myös pelkästään semioottiset, toisin sanoen ilmiöiden tajunnallisia merkityksiä, koskevat ulottuvuutensa, joihin on tullut (lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin piirissä) tavaksi yhdistää myös psykoanalyyttisia vaikutteita.

Mursuhan muodostaa freudilaisen teorian isähahmon, eräänlaisen toteemieläimen, jonka ilmaantumisen ja poismenon vuoksi koettiin tunteiden ambivalenssia, toisin sanoen ”iloittiin ja surtiin” (katso vaikka tänne).

Mursu muodosti siis rituaalisen objektin, johon voitiin projisoida paternalistiseen kantaisään kohdistuvia pelkoja ja luottamusta, ja lopulta sekä helpotusta että surua poismenon – sanokaamme avoimesti: kulttuurisesti kätketyn kuoleman – johdosta.

Eläin oli mahdollista tematisoida juuri tuollaisena yksinäisenä olentona, jonka muukalaisuutta vieraaseen ympäristöön joutuminen korosti.

Mursu saattoi sitä kautta auttaa laukaisemaan Norbert Eliasin teoksessaan Kuolevien yksinäisyys toteamaa haavoittuvuutta ja arpia, joita modernilla ihmisellä on liittyen sekä omaan kuolevaisuuteensa että kuoleman sosiaaliseen kätkemiseen yhteiskunnassa. 

Näiden, joidenkin mielestä ehkä morbideilta vaikuttavien havaintojen ohella mursu muodosti toki myös itsenäisen ja riippumattoman – Claude Lévi-Straussin sanoja lainaten – ”kelluvan merkitsijän” (signifiant flottant), joka on tulkinnoille avoin ja tyhjentymätön, eräänlainen vaatehenkari, johon kuka tahansa (myös Heideggerin kuvailema das Man) voi ripustaa mitä tahansa, täsmälleen hallintodiskurssista tunnettujen ja aseista riisuvien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tapaan.

Juuri tämä ominaisuus voi saada mursun herättämään ahdistusta, vaikka toisaalta vastassa onkin aina lämmin ja läsnä oleva mursu, joka katastrofielokuvista tuttujen dinosaurusten tavoin tuottaa helposti mielikuvan katsojan omista vanhemmista.

Jälleen astumme freudilaisen dualismin maailmaan, ja myös median yleisöjä koettelee tunteiden ambivalenssi.

Assosiaatio ei ole kaukaa haettu, sillä mediassa spekuloitiin paljon paternalistisen ja miestapaista laiskuutta representoivan mursuhahmon väkivaltaisella lopettamisella poliisiviranomaisen toimesta. Tämä toi etsimättä mieleen Freudin Toteemista ja tabusta tutun poikalauman liittoutumisen tyrannimaista isähahmoa vastaan ja siihen liittyvät konspiraatioanalogiat, myös alkuyhteiskunnan järjestymisen eksogamian normeineen.

Oliko mursu toimittajille ja yleisöille vain ”alitajuinen Trump”, joka saatiin hallintaan balanssoivalla viestinnällä: esittämällä Capitol-kukkulan levottomuuksille vastakohtainen, levollinen ja lähes miellyttävä mediahahmo, mursu, jonka ”pahaksi” arvioitu löyhkäkin tematisoitiin lopulta sympatiaa ja anteeksiantoa herättävällä tavalla?

Tämän historiallisesti rasitteellisen psykoanalyyttisen tulkinnan murtaa jälleen kerran freudilaisen kerronnan aukkokohdista esiin tunkeutuva tosiasia, nimittäin se, ettei mursu ollut sukupuoleltaan mies vaan nainen!

Naarauden radikaali ja – tekisi mieleni sanoa äidillistä maametaforaa käyttäen – seisminen järkyttävyys ei voi sopia sen enempää perinteiseen näkemykseen paternaatin yksinvallasta kuin kuudennen aallon feminismille tyypilliseen näkemykseen sukupuolettomuudesta, sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta. Sillä mursu haastaa ne kaikki.

Mursu kertomustaloudessa

Viestinnällisen uutistyhjiön täyttämisestä hätääntynyt uutismedia antautui kuitenkin peittämään mursun hahmoon sisältyvät psykologiset merkitykset omalla kiireellään ja huolellaan ilmiön mahdollisimman ripeästä raportoimisesta.

Tosiasiassa radikaalifeministisen analyysin syvyys voisi jättää kauaksi taakseen iltapäivälehtijournalismiin liittyvän joukkotiedotuksen tason, jolla asiaa käsiteltiin pelkkänä immanenttina tapahtumasarjana.

Sensaatiolehdet ja valtavirtamedia takertuivat yksityiskohtiin ja toistivat kertomusta, jonka mukaan mursu särki mattotelineen erään omakotiasukkaan pihamaalla asukkaan itsensä väistyessä mediahuomiota ”Rammsteinin konserttiin”.

Tämä on epä-älyllinen näkökohta.

Todellisuudessa asiaan liittyvä molemminpuolinen anarkismi kuvastaa neuvottomaksi jättävällä tavalla samaa kuin romaanikirjailijoiden teoksissaan soveltama roolijako, jossa pelkällä nimistön valinnalla pystytään valaisemaan henkilöiden persoonaa.

Etsimättä mieleen tulevat tiedotusopin entisen professorin Pertti Hemánuksen erääseen dekkariinsa naputtelema reipas fiktiivinen henkilö Rebekka Ramstedt ja Esa Sariolan teokseensa Luota minuun laittama rouva Cecilia Lyons, jonka puheäänessä oli kuvauksen mukaan jonkinlainen (ilmeisesti merileijonan tai hylkeen ääntelyä muistuttava) takaperoinen hälyääni.

Omassa varastoivaa persoonallisuustyyppiä ilmentävässä kaavoittuneisuudessaan viimeksi mainittu muodosti kiertotalouden esiteoreettisen presentaation vaatiessaan laittamaan kaiken muun kiertoon, paitsi omat asiapaperinsa.

Kuinka huojentavaa kaiken tämän jälkeen onkaan todeta byrokraattisen yhteiskunnan kritiikin kiteytyvän nyt mursun valtavirtajournalistisessa esittämisessä ja sen Kela-vastaisessa laakereillaan lepäämisessä?

Ammatikseen viisaiden pinnallisuus

Journalismia jää kuitenkin rasittamaan lähinnä ammattifilosofeina esiintyvien pinnallisuus.

Muiden muassa Helsingin Sanomat otti mursun ruhosta kaiken irti myöntääkseen positiivista julkisuutta ”eläinfilosofiksi” luonnehtimalleen filosofian dosentille Elisa Aaltolalle – tarkoin tieteen medioitumisilmiön mukaisesti.

Näyttönä siitä on toimittaja Anu-Elina Ervastin lukijoita opettamaan pyrkivä ja asennemuokkausta sekä mielipiteiden manipulaatiota sisältävä juttu ”Miksi ihastuimme Haminan mursuun, mutta syömme possupihviä surutta. Eläinfilosofi kertoo, mitä mursun kohtalosta [sic!] voi oppia”.

Kiteytetymmin olisi voinut kysyä, miksi ihmiset (myös feministit) ihastuivat Haminan mursuun, mutta solvaavat sohvalla makoilevia kalapuikkoviiksekkäitä...

Mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa väitin, että media hyödyntää tieteilijöitä valikoivasti ja käyttää lausuntoautomaatteina sellaisia yliopistotoimijoita, joilta toimittajat tietävät saavansa agendansa ja mielensä mukaisia vastauksia. Suosikkejaan media palkitsee akateemisella uralla tärkeäksi muodostuneella myönteisellä julkisuudella.

Elisa Aaltolan näkemysten esille nostamisessa matalamielistä oli mursua koskevien merkitysten latistaminen tosikkomaisiksi kysymykseksi ”eläinten oikeuksista”. Siten Helsingin Sanomat pyrki myöntämään tunnustusta oman ideologiansa mukaiselle naturalistiselle paradigmalle yliopistotoiminnassa.

Mursun keräämistä sympatioista etsittiin pisteitä lihan syönnin vastustamiselle ja veganismille, johon liittyy ristiriitaisesti myös ihmisen oman naturalistisen petoluonteen torjuntaa ja kieltämistä.

”Realistiseksi” ja ”naturalistiseksi” tarkoitettu väite ”eläinten oikeuksista” jää joka tapauksessa pelkäksi vertauskuvaksi, sillä eläin ei ole oikeussubjekti. Eläimellä ei ole tietoista subjektiviteettiä eikä vapaata tahtoa, eivätkä eläimet tee valintoja, joista ne olisivat vastuussa. Eläimet lähinnä reagoivat mutta eivät tee sartrelaisen tai kierkegaardilaisen vapauskonseption mukaisia valintoja.

Eläimet eivät siis ole oikeustoimikelpoisia, joten analyyttiselle systeemifilosofialle tyypillinen kvasiliberaali puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa.

Filosofia puolestaan on mahdollista vain tietoisessa kontekstissa, joten myös Helsingin Sanomien otsikossa käytetty luonnehdinta ”eläinfilosofi” muodostaa huvittavan käsitteellisen yhteenliittymän.

Myös Yleisradion viestintä jatkoi materialistista paradigmaa julkaisemalla jutun ”Haminaan rantautunutta mursua seurattiin tiiviisti – Tutkija kertoo, miksi yksinäinen otus varasti koko kansan huomion”.

”Eläinkäsityksiin ja sosiaalitieteisiin perehtyneen” yliopistotutkija Salla Tuomivaaran selitykset eivät vaikuttaneet erityisen eleganteilta perustuessaan väittämään, että yksittäiset tapaukset kiinnostavat enemmän kuin lajien kuolemat ja että eläin oli täällä päin harvinainen.

Sitä paitsi jutun otsikossa oli ajatusvirhe. Ei mursu mitään huomiota varastanut, vaan media itse vei huomion sekä mursuun että eläimen ympärillä häärääviin ihmisiin. ”Julkkismursu” onkin asiakohta, jossa kuvaan astuu todellisuuden mediariippuvuus.

Mursun metafysiikka

Jacques Derridan mukaan ihmiset pyrkivät jatkamaan elämäänsä kirjoituskoneen riveillä. Kaikki tosin tietävät, että kirjoittaminen on hidasta, ja siinä toimessa kello alkaa kiitää. Vaikutelma elämän pitenemisestä johtuukin kenties siitä, että kirjoittamiseen liittyvä tylsyys pidentää elämisen kokemista, vaikka kirjoittamaan antautuminen sinänsä lyhentää elämistä itseään.

Mursun tragedia teki joka tapauksessa mahdolliseksi kokea myös kollektiivisia tunteita. Juoneton tarina kiehtoi arvoituksellisuudellaan, ja kehkeytyvä kertomus noudatteli juutalais-kristillistä tarinaperinnettä.

Mursu saapui kuin varkain. Hän ei tullut suoraan hyväosaisten keskuuteen Helsinkiin vaan syrjässä elävien pihamaille, työttömyydestä kärsivään Kymeeseen.

Näin kertomus täytti metafyysisen struktuurin vaateet vähäosaisen voittokulusta ja kohtalon kääntymisestä uhriutumisen kautta poliittiseksi menestykseksi.

Mursu toi kaikille valon: eskatologinen astraaliolento, mursu.

Stenaksi nimetylle mursulle järjestettiin lopulta muistotilaisuus viime viikonloppuna Kotkan meripäivillä, Juha ”Watt” Vainion poika sävelsi mursulle muistokappaleen ”Mattoteline mainittu”, ja asian makaaberiutta moralisoitiin sosiaalisessa mediassa.

Ylen nekrologissa tilitettiin mursun matkaa teknokratisoituun viitekehykseen: eläinpatologian laitokselle ja kerrottiin, kuinka ”rakastettu eläin” tulee näytteille Helsinkiin. Myös STT:n tiedotteessa kuvattiin ruumiin matkaa kohti viimeistä leposijaa Luonnonhistorialliseen keskusmuseoon Etu-Töölöön.

Siellä konservoitu mursu saa loppusijoituspaikkansa Eduskuntatalon kupeessa, vallan ja viisauden vieressä ja kansanedustuslaitoksen arvovaltaisessa katveessa.

Ainoa mitä oikeastaan tapahtui, oli että eksynyt ja tietoisuutta vailla oleva villieläin ajatutui rantaan ja kuoli.

Tämä nyt median uutisnälästä, luonnon palvonnasta ja klikkijournalistiikan tarpeesta tällä kerralla.