Turkin sulttaani kumousuhan kohteena

Recep Tayyip Erdoğan on hallinnut Turkkia AKP-puolueensa vaalivoitosta 2002 asti. Toissapäiväisen vallankaappausyrityksen tapaiset keikaukset eivät ole Turkin tapaisessa islamilaisessa maassa tosin harvinaisia. Edelliset sattuivat vuosina 1980 ja 1997.

Myös tämänviikkoisilla tapahtumilla on islamiin liittyvä tausta. Erdoğan oli nuoruudessaan islamisti, mutta nykyään häntä sanotaan konservatiiviksi. Oikeudenmukaisin ilmaus olisi ”sunnalainen konservatiivi”, sillä hän on toisaalta kannattanut EU-jäsenyyttä ja vastustanut Natosta eroamista, mutta toisaalta hän vastustaa sukupuolten tasa-arvoa ja on halunnut rajoittaa aborttia sekä vaatinut, että jokaisen naisen pitäisi synnyttää vähintään kolme lasta.

Alun perin Erdoğan vaikutti kansallisessa pelastuspuolueessa ”Milli Selämet Partisi”, joka kiellettiin vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa. Vuodesta 1983 hän toimi ”Refat Partisi” -hyvinvointipuolueessa, joka puolestaan kiellettiin 1997 perustuslainvastaisena sen uhattua Turkin maallista luonnetta. Nykyisen ”Adalet ve Kalima Partisi” (suom. ”Oikeus ja kehitys”) -puolueen Erdoğan perusti edellisen raunioille 2001. Seuraavan vuoden vaalivoiton jälkeen hänestä tuli Turkin pääministeri ja sittemmin vuonna 2014 presidentti.

Erdoğanin ristiriitainen olemus ja asema juontavat juurensa hänen henkilöhistoriastaan. Hän toimi alun perin yhteistyössä imaami Fetullah Gülenin kanssa, joka asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Yhteistyön menetelmänä oli värvätä koulutuksen ja propagandan kautta islamisteja Turkin oikeuslaitokseen, poliisiin ja hallintoon. (Metodi oli siis samanlainen, jolla vasemmistolaiset Demla ja Toimittajaliitto puolestaan valloittivat Suomen julkishallinnon virat ja tiedotusvälineiden toimitukset, toisin sanoen soluttautuminen.)

Erdoğan ja Gülen saivatkin kellokkailleen huomattavan edustuksen merkittäviin virkoihin, mikä teki hallitsemisesta helpompaa. Poliittista valtaa saatuaan Erdoğanin oli kuitenkin peräännyttävä islamistisista tavoitteistaan ulkopoliittisen realismin vuoksi. Niinpä hänen välinsä Güleniin katkesivat, ja islamistit muuttuivat hänen kannaltaan terroristeiksi. Nykyisin Erdoğan väittää Gülenin olevan vallankaappaushankkeen takana.

Suomen Julkisen sanan neuvosto, valtakunnansyyttäjän virasto ja vähemmistövaltuutetun toimisto voisivat itkeä saavillisen saunavettä Turkin sananvapaustilanteen vuoksi, sillä Turkissa on viime vuosina nostettu syytteitä ja langetettu tuomioita sananvapauden käyttämisestä ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta enemmän kuin länsimaissa yhteensä. Esimerkiksi Orhan Pamuk sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon nimenomaisena reaktiona siihen, että hänet oli vedetty edellisenä vuonna Turkissa oikeuteen lausunnosta, jonka hän oli antanut Armenian kansamurhasta ja Kaakkois-Turkin kurdikysymyksestä. Pamuk tuomittiin tuolloin sakkoon ”turkkilaisuuden halventamisesta”.

Erdoğan hyödyntää turkkilaisten enemmistön kannatusta ja edustaa islamilaista nationalismia. Häntä voi siis sanoa ”populistiksi” sikäli, että hän tasapainoilee kansan mielipiteen, uskonnollisten tunteiden ja jihadistisen islamismin välillä. Erdoğanin populismi pyrkii olemaan myös demokraattista, sillä hän esiintyy ääri-islamismin ja terrorismin vastustajana. Demokratian edistäminen on nyt niin kovaa, että sakot tai seitsemän vuotta vankeutta voivat rapsahtaa siitäkin, jos erehtyy nimittämään tiettyjä kilpailevia puolueita vallankumouksellisiksi eikä ainoan sallitun tulkinnan mukaan terroristisiksi!

Vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta oli ehtinyt luoda vahvan sekularistisen perinteen, johon nähden viime vuosien tapahtumat merkitsevät huomattavaa taantumista. Erdoğanin näennäinen tuki demokratialle näkyy siinä, että hän on yhtynyt Syyrian kansannousun mielipiteisiin ja vaatinut arabikevään kokemuksiin viitaten Syyrian presidentin Bašar al-Assadin eroa. Lisäksi hän arvosteli ankarasti Egyptin vuoden 2013 sotilasvallankaappausta, joka syrjäytti hänen tukemansa Muslimiveljeskunnan. Nämä kansanvaltaisilta kuulostavat julistukset voidaan kuitenkin kuitata pelkiksi yrityksiksi miellyttää länsimaita ja haalia kannatusta.

Joka tapauksessa yhdestä olen tämänviikkoisen näytöksen perustella varma. Turkin tie Euroopan unioniin on pysyvästi poikki. Ei jatkoon. Maa on selvästikin epäkypsä demokratioiden joukkoon. Turkki ei ole oikeusvaltio, sillä Erdoğanin valtakaudella islamilaisia perinteitä on palautettu voimaan. Maan 79-miljoonainen kansa on lisäksi aivan liian kuohahteleva tullakseen unionin toiseksi suurimmaksi jäseneksi. Suuret poliittiset virheet tuottavat nyt Erdoğanin kaltaisia suuria johtajia, jollaisia nousee kuin sieniä sateen jälkeen.

Erdoğan on syyllistynyt Euroopan unionin kiristämiseen uhkaamalla avata rajansa ulospäin ja kääntää maahansa tulvineet pakolaisvirrat EU:n suuntaan, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta. Jopa pakolaispolitiikassaan lepsua linjaa vetäneet Angela Merkel, Nicolas Sarkozy ja François Hollande ovat asettuneet vastustamaan Turkin EU-jäsenyyttä. Tämä osoittaa, kuinka löyhälatvaista laajentumiskomissaarina toimineen Olli Rehnin ajama Turkin liittäminen Euroopan unioniin aikoinaan oli.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Muumiot turvaan – Egypti rulaa

Egyptissä on riemuittu oidipaalisen isänmurhan jälkitunnelmissa, kun valtiota lähes 30 vuotta hallinnut Hosni Mubarak päätti väistyä. Hän näköjään ymmärsi välttämättömän, toisin kuin Pohjois-Koreaa ja Kuubaa vallassaan pitävät.

Kurja hallitsija tuottaa kansalleen pahoinvointia ja maalleen suunnattomia taloudellisia tappioita. Myönteistä Mubarakissa oli se, että hän kukisti jalansijaa saaneet islamistiset väkivaltaliikkeet vuonna 1997.

Mubarakin ura presidenttinä alkoi dramaattisesti: kuoleman korjatessa entisen presidentin Anwar el-Sadatin hänen vierestään presidentin aitiosta. Vuoden 1981 voitonpäivän paraatissa juhlittiin vuonna 1973 Israelista saatua näennäistä voittoa, kun ilmavoimien ylilennon aikana kuorma-auto pysähtyi presidentin korokkeen eteen ja autosta nousseet salamurhaajat tulittivat paikalla olleita rynnäkkökiväärein ja käsikranaatein. Mubarak itse selviytyi peräti kuudesta eri murhayrityksestä.

Pesänselvitys Mubarakin jälkeen jatkunee pitkään. Hänen tiedetään jakaneen taloudellisia etuisuuksia jälkeläisilleen, ja hämäriä varoja on päätynyt Sveitsin pankkeihin asti. Nopea ja rauhanomainen vallansiirto joka tapauksessa merkitsee, ettei Egyptistä tule uutta Irania. Sen sijaan Iranista olisi aika tulla uusi Egypti.

Tuulahdus Egyptistä

Kävellessäni tasan viisi vuotta sitten Kairon kaduilla oli vaikea kuvitella, että jonakin päivänä samoilla sijoilla jyrisisivät panssarivaunut. Egypti on luettu niihin kansanvaltaisiin muslimimaihin, joita sanotaan islamilaisiksi erotukseksi islamistisista maista. Viimeksi mainittujen liidereinä toimivat hengellisistä johtajista muodostetut hallitukset din wa-dawlah -periaatteen mukaisesti; se puolestaan tarkoittaa, että islamin pitää ohjata politiikkaa.

Alkuvuoden tapahtumat osoittavat, millainen demokratia Egyptikin loppujen lopuksi on. Kansanvallan perinne on ohut ja hauras, ja uskonnollisen johtamisen vaihtoehtona näyttää olevan kansanvallan kaapuun verhottu sotilasdiktatuuri. Liberaalia valistusfilosofista yhteiskuntaa ei näissä maissa tunneta. Aasian muslimimaiden epävakaudesta taas kertovat yllättävät vallankeikaukset.

Egyptin tilanne on ristiriitainen, sillä demokratian opetteluun olisi ollut kosolti aikaa. Faaraoiden ajan yhteiskunnat olivat tunnetun historian ensimmäisiä kansallisvaltiota; tosin myöskään niissä pyramidiorjien asema ei ollut kehuttava.


Ihmisoikeuksien polkemista

Demokratian pintasilaus karisi pois Tunisian kansannousun levittyä Egyptiin. Kannatankin itse todellisen demokratian luomista muslimien hallitsemiin maihin; tosin kansanvaltaa ei voida koskaan perustaa ulkopuolisilla mahtikäskyillä, jotka olisivat demokratian idean vastaisia. Kansanvalta voi kasvaa vain omaehtoisesti ja valtion sisältäpäin.

Esimerkiksi Yhdysvallat on pyrkinyt lähinnä tukkimaan suut rahalla antaessaan 20 miljardin dollarin velat anteeksi Egyptin osallistuttua Irakin sotaan vuonna 2003. Pakolaisvirtoja muslimimaista voitaisiin vähentää luomalla länsimaalaistyyppisiä poliittisia järjestelmiä Afrikan ja Lähi-idän maihin. Sen sijaan nyt menetellään päinvastoin ja yritetään perustaa islamilaistyyppisiä järjestelmiä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Egypti on ollut virallisesti poikkeustilassa aina siitä asti, kun maa hävisi itse aloittamansa hyökkäyssodan Israelille lokakuussa vuonna 1973. Egyptin tiedonvälitys ei ole ollut vapaata myöskään 2000-luvulla. Sen merkiksi melkeinpä jokaisen asuinrakennuksen katolla on lautasantenni uutisten ja viihteen vastaanottamiseksi ulkomailta. Ihmisoikeuksia on poljettu jatkuvasti, kuten vuoden 2001 Kairo-52-tapaus osoitti: poliisi otti tuolloin kiinni puolisen sataa homoseksuaalia Niilin jokiristeilijässä järjestetystä tapahtumasta ja tuomitsi heidät islamilaisen sharia-lain mukaisesti monivuotisiin vankeusrangaistuksiin, vaikka tuomioille ei olisi ollut pohjaa maan kirjoitetussa laissa.

Turistipoliiseilla on rynnäkkökiväärit kupeella, ja maan koptivähemmistön oikeuksia on poljettu esimerkiksi teurastamalla sikafarmareina toimineiden kansalaisten kotieläimet ”sikainfluenssan torjumiseksi”. Tosiasiassa kyse on ollut ”saastaisena” pidetyn karjan takavarikoinnista ja elinkeinon lopettamisesta.

Erinomaista Egyptissä ovat ystävälliset ihmiset ja ensiluokkaisen maukas ruoka, mikä selittynee sillä, että raaka-aineet ja mausteet tuodaan tuoreeltaan Niilin suistoalueelta. Siksi olisi suotavaa, että arvokkaaseen kulttuurihistoriaan perustuvan maan poliittiset olot saataisiin kuntoon.


Miten kriisi ratkeaa?

Maan presidentti Hosni Mubarak on ollut vallassa liki 30 vuotta, ja eräissä spekulaatiossa seuraajana on nähty hänen toinen poikansa. Politiikan tutkimuksen kannalta kiintoisa on tapa, jolla valta personifioituu ja kangistuu tiettyihin käsiin varsinkin niissä maissa, joihin demokratia ei ole juurtunut ja joissa kansallinen identiteetti on heikko. Liittoutumalla suurten johtajien taakse kansakunnat kursivat kokoon omaa hajanaisuuttaan tai kompensoivat henkistä rähmällään oloaan, aivan niin kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Mubarak on istunut vallassa pitempään kuin moni faarao, ja hänen laaja kannatuksensa johtuu epävarmoista oloista ja epävapaista vaaleista. Viime vuoden lopulla järjestetyissä parlamenttivaaleissa sappirakkoleikkauksesta toipumassa olevan 81-vuotiaan Mubarakin puolue sai peräti 419 paikkaa 508-paikkaiseen parlamenttiin. Nopeasta väestönkasvusta johtuva lähes 25 prosentin työttömyys ja ihmisoikeusongelmat eivät korjaannu vaihtamalla hallitusta tai nimittämällä uusia pääministereitä sekä varapresidenttejä, kun ihmiset kaduilla sanovat toivovansa vaihdosta presidentinvirkaan.

Paras keino, jolla konflikti voi ratketa, on se, että istuva presidentti luopuu vallasta ja uudeksi johtajaksi nimitetään joku, jolla on sekä kansan enemmistön että armeijan tuki. Itse laittaisin korttini likoon IAEA:n entisen johtajan Mohamed El-Baradein puolesta, sillä hänellä on myös länsimaiden luottamus. Pahin skenaario on se, että ääri-islamistit käyttävät tilannetta hyväkseen ja tuovat maahan islamilaisen harmonian ja rauhan, kuten Iranissa vuonna 1979. Todennäköistä on, että Tunisiasta ja Egyptistä alkanut vellonta ei jää tähän vaan leviää kauas yli koko arabimaailman ennustaen muutoksia ja vallankumouksia moniin maihin. Seuraava on varmastikin Libya.

Vallasta luopujalla ei ole ymmärrettävästi kiire. Valtaa pitävien kannalta pieni levottomuus on yleensä vain hyväksi, kun hallitsijalta aletaan vaatia tiukempia otteita. Saman logiikan mukaan myös Suomen hallitus toimii nyt ripeästi evakuoidessaan suomalaisia, jotka näiden ”vaalikuljetusten” tuloksena saadaan ajoissa äänestyspaikalle.