Ne, jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme

Suomessa käytiin viitisentoista vuotta sitten tuimaa kiistaa Internetissä leviävää sananvapauden rajoittamista vastaan. Matti Vanhasen (kesk.) hallitus ja sen kokoomuslainen viestintäministeri Suvi Lindén ajoivat läpi lainmuutosta, jolla haluttiin poistaa verkosta (joidenkin näkemysten kannalta) epäsoveliaana pidettyä informaatiota, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Perusteluna kyseiselle sananvapauden kuohinnalle käytettiin etupäässä think the children -argumenttia. Sitä pidettiin vastaansanomattomana, sillä ihmisten aivojen oletettiin ilmeisesti kytkeytyvän pois toiminnasta heti joutuessaan lapsiarvoilla ahdistelemisen kohteiksi.

Kyseisellä sensuurilailla oli tarkoitus ainakin pinnallisesti katsoen eliminoida lapsipornoa mutta tosiasiallisesti sulkea pääsy ylipäätään epäilyttäviltä vaikuttaville verkkosivustoille.

Myös ”urkintalaiksi” sanotulla Lex Nokialla laajennettiin myöhemmin muun muassa Supon vapauksia ja kavennettiin kansalaisten oikeuksia. Koska viranomaisten toiminta on salaista, kansalaiset eivät voi tietää, kuinka vaikuttavia tuon lain tulokset ovat lopulta olleet.

Joka tapauksessa sananvapausjärjestöt, kuten Electronic Frontier Finland, vastustivat hanketta voimakkaasti, sillä pesuveden mukana oli vaarassa joutua hukkaan myös tuo kaiken argumentaation keskushahmo ja suojelun kohde: lapsi. Kirjoitinkin tuolloin, että tulevaisuudessa nykylapset vielä syyttävät, miksi te kiltit sedät ja tädit teitte meille lain, jolla aikuisilta lapsilta vietiin heidän poliittiset oikeutensa ja sananvapautensa.

Verkkosensuurin vyöryttäminen on noista ajoista jatkunut ja pahentunut. Varoittavan esimerkin tarjoaa EU-komission käynnistämä ProtectEU-hanke, joka mahdollistaisi yksityisen pikaviestinnän salakuuntelun ja -tarkkailun ilman rikosepäilyä ja velvoittaisi avaamaan myös ”päästä päähän”-salauksella toimivat viestipalvelut viranomaiskontrollille.

 

Missä mennään nyt? 

Isossa-Britanniassa astui äskettäin voimaan ”verkkoturvallisuuslaki”, joka velvoittaa verkkopalveluja poistamaan laittomaksi luokiteltua sisältöä ja estämään alaikäisten pääsyä (joidenkin mielestä) haitalliseen sisältöön, eli käytännössä pornoon.

Suomessa tuon lain vaikutus näkyy siten, että pornoa sisältävät viestipalvelu X:n postaukset lakkasivat näkymästä kaikille.

Isossa-Britanniassa voimaan astuneen lain tuloksena verkkopalvelu X vaatii myös muualla Euroopassa asuvia käyttäjiä todistamaan ikänsä joko vahvalla kirjautumisella tai esittämällä henkilötodistuksensa tai kuvansa.

Henkilötodistusten ja -tunnusten esittämisvelvoite vaarantaa yksityisyydensuojan, tietosuojan ja mahdollisesti myös omaisuudensuojan, ja kuvan esittäminen on yhtä luotettavaa kuin alle 30-vuotiaalta näyttäminen ruokakauppojen kassoilla (myös tuossa vaateessa valvonta ja ikäraja eivät ole kohdallaan).

Velvoite esittää oma ”biometrisenä tunnisteena” pidetty naamataulunsa kameralle ei ole ollenkaan todistusvoimaista, ja se voi johtaa myös väärinkäytöksiin, kuten kiristyksiin. Kiristämistä on jo tuo velvoite sinänsä. 

Kukaan tuskin pystyy tyhjentävästi luettelemaan kaikkia niitä rikosten ja muiden vääryyksien muotoja, joita liittyy henkilötodistusten ja -tietojen esittämispyyntöihin, keruuseen ja tallentamiseen.

Lisäksi Ison-Britannian lainsäädännön pitäisi koskea vain siellä olevia, kun taas muissa maissa pitäisi noudatella niissä voimassa olevia lakeja. Nämä ovat kuitenkin lähinnä muotoseikkoja.

Olennaista on, että tarkoitusperät, joita verkkoturvallisuuslailla pyritään edistämään, ovat vinksallaan.

Tosiasiassa kyseessä on verkkosensuurilaki, jonka noudattamiseen painostetaan hurjilla sakoilla.

Ison-Britannian laki koskee muun muassa hakukoneita, erilaisia sisällön julkaisualustoja, viestintäpalveluja, verkkosivustoja, sovelluksia, verkkopalveluja, sosiaalisia medioita, pilvipalveluja, verkkofoorumeja ja deittipalveluja.

Lain tuella viranomaiset ovat jo nyt sensuroineet muun muassa kuvia, joissa poliisi pamputtaa mielenosoittajia, vaikka kyse ei ole ainakaan laissa tarkoitetusta ”kostopornosta”.

Sensuurin alaan sisältyy lain mukaan myös pääsyn estäminen esimerkiksi syömishäiriöitä käsitteleville sivustoille, koska niillä arvellaan olevan (joidenkin mielestä) epäilyttävää tai kyseenalaista tietoa nuorten kokemien dysforioiden syistä.

 

”Paheilta suojeleminen” verkkosensuurin verukkeena

Brittejä koskevaksi aiottu laki antaa hallituksille edellytykset perin valikoivaan vallankäyttöön myös muissa maissa. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa vuonna 2008, jolloin poliisin Internetiin ripustamalle estolistalle päätyneistä sivustoista noin 70 prosenttia sisälsi muita kuin tuossa kieltolaissa määriteltyjä sisältöjä.

Kyse ei ole vain ylisensuroimisen vaarasta vaan sensuroimisesta sinänsä. Sensuuri voi estää pääsyn kansalaisille tärkeän tiedon pariin.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Suomessa ei siis ole minkäänlaista ennakkosensuuria, paitsi lakiin myöhemmin lisätty lapsipornomomentti. 

Myöskään pyrkimys karsia pornoa ja estää alaikäisten pääsyä pornon pariin ei ole suinkaan itsestään selvästi ”hyvää tarkoittavaa” tai ”jalomielistä”, kuten silmät valheesta vetistäen väitetään.

Tosiasiassa myös alaikäisillä ja nuorilla tulee olla seksuaalisia oikeuksia ja mahdollisuus pornografiseen informaatioon. Lain kritisoimisessa ja vastustamisessa on kyse lasten ja nuorten oikeuksien puolustamisesta.

Näkemys, että pornografinen informaatio olisi ”haitallista” tai ”epäilyttävää”, on infantiili ja pitää lapsia ja nuoria pilkkanaan. Holhoaminen ei häpäise vain aikuisia vaan myös alaikäisiä.

Sen takaa kajastelee yleinen seksuaalisuuden vastaisuus ja näkemys, että julkisen vallan pitää päättää siitä, mikä on haluttavaa tai seksuaalisuuden alueella sopivaa tai suotavaa.

Tosiasiassa seksuaalisuus kuuluu yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden alaan. Seksuaalisuuden toteuttaminen sinänsä on jo lähtökohtaisesti jokseenkin epäsovinnaista ja konventionaaliset normit ylittävää, joten soveliaisuusvaateet ylipäänsä pyrkivät kieltämään ihmisten seksuaalisen olemuksen.

Seksin kuohimisen sijasta perusteltua voisi olla niin sanotun väkivalta”viihteen” karsiminen, väkivaltaisten tietokonepelien rajoittaminen ja yleensäkin hulluja käyttäytymismalleja suosivien ja ihannoivien materiaalien suodattaminen. Sen sijaan seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvä holhoaminen on ahdasmielisyyden merkki. 

 

Nettinörtit totuuden tuomareina 

Isossa-Britanniassa voimaan saatettu sensuurilaki antaa näyttöä konservatiivisen politiikan tuhoisuudesta, jolla haavoitetaan vapaamielistä ja kansanvaltaista yhteiskuntaa orwellilaisuuden hyväksi. Sitä kautta paikalliselle viestintävirasto Ofcomille valuu kohtuuttoman paljon valtaa.

Länsimaissa meneillään oleva suuntaus ei juuri poikkea Venäjän ja Kiinan käytännöistä, sillä myös EU:lla on oma Digital Services Act, joka astui voimaan viime vuoden helmikuussa. Sen toteuttamista Suomessa valvoo Traficom, joka voi tarkkailla, mille sivustoille ihminen on kirjautumassa.

Näin valtio voi valvoa ihmisten käyttäytymistä verkossa ja tallentaa tietoja ilman perusteita. Tietenkin myös Google, Meta (Facebook, Instagram) ja monet muut suuret toimijat tallentavat käyttäjiensä viestejä ja verkkokäyttäytymistä, mutta niillä ei ole käytössään oikeudellisia sanktioita, kuten valtioilla, joten ne ovat valtiota vähemmän vaarallisia kansalaisten vapauksille.

Google ja Meta ovat myös joutuneet kärsimään julkisen vallan kontrollista, kun Googlelle langetettiin miljardien eurojen sakot, ja Facebook pakotettiin poistamaan ”vihapuheeksi” leimatut viestit vuorokauden sisällä julkaisemisesta. Sitä varten yhtiö perusti muun muassa Saksaan valtavan deletointikeskuksen, jossa nettinörtit toimivat sananvapauden tuomareina.

Woke- ja cancel-aktivisten puolueellisuus huomattiin kuitenkin melko pian sensuroinnin kiihdyttyä täysille kierroksille, ja Facebook päätti lopettaa pravdamaisen ”faktantarkistuksensa”. Mutta aivan äskettäin Facebook myös lakkasi julkaisemasta maksettua poliittista mainontaa sivuillaan. 

Vapaata viestintää ja perinteisten filosofisten ihanteiden mukaista totuuden tavoittelua ei ilmeisesti voi olla muualla kuin täysin kansalaisten omassa hallinnassa olevassa julkaisutoiminnassa ja tiedonvälityksessä. 

 

Ollako konservatiivi vai liberaali? 

Muutamat ovat joskus kyselleet, olenko näkemyksiltäni enemmän konservatiivi vai liberaali.

Vastaan, että taloudellisissa asioissa olen konservatiivi, eli luotan kokemuksellisesti hyväksi havaittuun, mutta muutoin olen arvo- ja sosiaaliliberaali, eli kannatan mahdollisimman suurta yksilöiden vapautta ja hyvinvointivaltiota.

Talousliberaali en ole, sillä talousorgaanien toimiessa vailla kontrollia päädytään usein rajoittamaan ihmisten vapautta. Koska ihmisten vapaudella on itseisarvo mutta talousorgaanien vapaudella vain välinearvo, kannatan arvo- ja sosiaaliliberalismia talousliberalismin ohi silloin, kun ne ovat keskenään ristiriidassa. Siksi julkisen vallan pitää harjoittaa sääntelyä ja toteuttaa tulonsiirtoja. Se on politiikan olemus pelkkää talouden omalakisuutta vastaan.

Kannatan myös monia vasemmistolaisia periaatteita, kuten hyvää sosiaaliturvaa, maksutonta koulutusta ja puoli-ilmaista julkista terveydenhuoltoa. Sen sijaan inhoan vihervasemmiston suosimaa identiteettipolitiikkaa ja sen kuppikuntaisuutta, maahanmuuton perusteetonta lietsontaa, ylimitoitettua ilmastopolitiikkaa ja sananvapauden rajoittamista.

Ikävä kyllä, poliittinen porvaristo ja konservatiivit ajavat viimeksi mainittuja tavoitteitaan yhdessä poliittisen vihervasemmiston kanssa. Siihen sisältyy myös verkkosensuuri, joka antaa käteviä aseita julkiselle vallankäytölle ja poliittisen valtavirran puolueille. 

Huonot naiset ja halvat hevoset

Olympiamitalit näyttävät nyt päätyvän aivan vääriin osoitteisiin, ellei sitten joku Lauri Latulentäjä onnistu kahmaisemaan jotakin myös Suomeen. En muista yhtä huonosti menneitä mäkikilpailuja viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mutta Suomessa Effi ry:n Isoveli-palkinnot jaettiin onneksi ihan oikein! Henkilökohtainen palkinto meni odotetusti Suvi Lindénille (ajatelkaa: hän on viestintäministeri).

Maassamme edelleenkin istuva hallitus on kyllä erikoinen. Se on haaksirikkoutunut useaan kertaan, mutta aina vain hylky kelluu. Hallituksen ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit. Isoveli-palkinnosta nauttivalle Suvi Lindénille olisi tosin luullut lähtökellojen läikyneen kaksi kertaa kovaäänisemmin kuin feministien erottamalle Ilkka Kanervalle.

Ja kyllä niitä soiteltu onkin. Suvi Lindénhän joutui eroamaan jo vuonna 2002 opetusministerin virasta oltuaan osakkaana golfyrityksessä, jolle hänen johtamansa ministeriö myönsi (muita enemmän) valtionapuja. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, sillä tämä oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja viime syksynä kävi ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Sananvapauden takavarikointi ja kansanvallan varkaudet: siinä aikamme kuva. Silloin tällöin sitä kysyy, eikö Arkadianmäelle todellakaan löydy pätevämpiä tyyppejä; vai eivätkö he pääse edes ehdokkaiksi? Miten kansanedustajat ovat ylipäänsä löytäneet perille, ja keitä ovat ne hölm... kansalaiset, jotka ovat äänestäneet sensuurilakien, äänikynnysten, maahanmuuton ja rahoitusskandaalin kannattajat valtaan?

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Orwellilaisuuden vastaisuudesta muistuttavan Winston Smith -palkinnon nappasi tuo mainio Matti Nikki (nimi ei ole nicki). Lisäksi hänelle olisi voinut antaa poliisin hopeisen ansioristin, joka muistuttaisi RUK:n kurssimerkkiä tai terveydenhoitajan rintaneulaa omassa sinisessä emalisuudessaan. Se kertoisi tarinan siitä, ettei ensin pidä laittaa jääkaappia lukkoon ja pyytää sitten jotakuta todistamaan, ettei sisällä pala valo.

Ikävää on, että jatkuva sensuuripolitiikka totuttaa ihmiset pitämään yksityisyydensuojan ja sananvapauden murentamista jokapäiväisenä ja niiden voimassaoloa poikkeuksena. Eläinkokeissa on todettu, että lähestyttäessä olentoa toistuvasti ja useita kertoja peräkkäin eläimen peräytymisrefleksi heikkenee ja viimein sammuu. Samoin on ihmisten laita. Pelotellut kansalaiset eivät lopulta reagoi mitenkään, mutta ihonalainen mikrosiru tietää sijaintimme ja amalgaamipaikasta kuuluva ääni määrää reittimme.

Pappien, poliisien ja puotipuksujen puolue kokoomus kiljuu kapealla kauppiaan järjellään, mitä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla. Oikea kysymys kuuluu: Mitä asiaa julkisella vallalla on yksityisten ihmisten mielipiteidenvaihtoon ja median käyttöön? Salattavaa on näyttänyt viime aikoina olevan erityisesti poliitikoilla itsellään. Mutta politiikkapa onkin lähtökohtaisesti julkisen toiminnan aluetta. Niinpä peili-ikkunasta pitäisi tehdä toisin päin läpinäkyvä, kuin se nyt on.

Paradoksien paradoksi piilee siinä, että vaikka Suomessa istuukin oikeistohallitus, se on johdattamassa maatamme nopein askelin kohti vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Toisaalta tämä ei ole ihme, sillä tarkkailun ja valvonnan lietsominen on kaiken vallankäytön yleinen olemus. Tässä tapauksessa kontrollimielialan kylväminen on tosin jyrkässä ristiriidassa oikeiston nimeltä mainitseminen arvojen ja tavoitteiden eli liberaalin yhteiskunnan ja yksilövapauden kanssa.

Minun suosikkisarjakuvasankarini on muuten ollut jo vuosien ajan Tintin kapteeni Haddock. Hänessä on paitsi tiettyä karkeutta, myös rehellisyyttä, käytännöllisyyttä ja common sense -tyyppistä oikeudentuntoa. Lisäksi Tintin ja Haddockin suhteessa voidaan nähdä homososiaalisia merkityksiä. Joten pitihän se arvata, että muslimit laittoivat nyt Haddockin pannaan Turkissa. Verukkeena käytettiin kapteenin tupakointia, vaikka todennäköisempi syy olivat Haddockin ja muslimien välille Punaisella merellä puhjenneet kiistat ja beduiinien pakosalle ajo Kultasaksisessa ravussa.

Jos mikään ei tunnu tuottavan julkisuutta, sensuuri tepsii aina. Sensurointi ei osoita myöskään tässä tapauksessa sarjakuvan vanhentuneisuutta vaan jatkuvaa ajankohtaisuutta, sitä, että Haddockin kiroukset kirvelevät edelleen piikkinä jonkun lihassa. Siitä vain opettelemaan.

Metakeskustelun hyödyllisyydestä

Metakeskustelulla tarkoitetaan puhetta siitä, kuinka keskustelua pitäisi käydä.

Olipa kerran Aziz, joka muutti kippurakärkisine kenkineen maahan. Pian esiin nousi maahanmuuttokriitikko, joka kritisoi maahanmuuttoa. Hänelle puolestaan ilmaantui maahanmuuttokriitikon kriitikko, joka kritisoi maahanmuuttokriitikkoa. Lopulta puheeseen puuttui maahanmuuttokriitikon ja maahanmuuttokriitikon kriitikon yhteinen ylikriitikko, joka katsoi omistavansa avaimet koko keskustelun kritisointiin ja veti maahanmuuttokriitikon oikeuteen. Tämän kaiken tapahtuessa Aziz livahti taloon kuin torppaan ja teki sinne kotinsa.

Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sittemmin lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa haaveessaan näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri.

Olipa kerran Pohjois-Karjalasta muuttanut hyväuskoinen ja lapsellinen opiskelijatyttö nimeltä Katja, joka raiskattiin häikäilemättömästi Kontulan metroasemalla. Muutamat polkivat häntä kuin tulpatonta mopoa, ja hän sai lisänimen patja-Katja. Raiskausten kriitikkoa tämä liikutti, ja hän kirjoitti asiasta nettiin. Pian asiaan tarttui sanomalehti Tämän maailman kaikki asiat toimittaja, joka raiskausten kriitikkoa kritisoiden ryhtyi raiskauskriitikon kriitikoksi. Hän sai tuekseen erään puolueen erään jaoston, joka ylikriitikoksi ryhtyen saattoi asian tuomarin nuijan alle. Tämän kaiken tapahtuessa epätoivoinen Katja omaksui prostituoidun ammatin ja myi ihteään käpy selän alla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, sillä ”tavaran” myyminen ei ollut rikos, ostaminen vain oli.

Olipa kerran rehti rakennusmies Reino, joka rakensi itselleen mökin. Sitten paikalle tuli rakennusviraston kriitikko, joka purnasi, että talossa on harjakatto kun pitäisi olla tasakatto, ja seinät ovat siniset kun pitäisi olla punaiset. Hänelle ilmaantui edelleen mestarikriitikko, ja kriitikot kinasivat keskenään, kunnes Reino keskeytti viranomaiset ja sanoi: ”Olen omalla kustannuksellani tehnyt tämän talon. Viereinen tontti on vapaa. Tehkää te sinne sellainen palatsi kuin haluatte mutta pyyhkikää itse toistenne perseet älkääkä siirtäkö kuluja muille.”

Muuan kriitikko päätti myöhemmin esittää kritiikkiä aiheesta ”Kuka kriitikon elättää?”. Hänelle ilmaantui kuin ilmaantuikin kriitikon kriitikko, joka esitti kritiikin kritiikkiä, ja hänelle vihdoin kriitikon kriitikon kriitikko. Näin oli saavutettu täydellisen ja riippumattoman kritiikin taso, joka koski kritiikkiä itseään eikä poikennut maassamme esitettävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, paitsi siinä suhteessa, että se oli sataprosenttisen laillista eikä ketään tarvinnut kurmottaa oikeudella. Se sai myös osakseen useimmat kuviteltavissa olevat palkinnot, ja tästä kaikesta syntyi suunnaton yleisen mielettömyyden varasto.

Urkkilandiassa

Jouduin nuorena miehenä asumaan harmikseni kyläpahasessa, jossa toimi niin sanottuja juoruakkoja. Oli Hiljaa, Saimia ja Naimia. Aina kun kylänkulmilla sattui jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, esimerkiksi käpy putosi puusta, Saimi nähtiin kylänraitilla matkalla kertomaan asiasta Hiljalle. Huh sentään. Himot ne olivat hiirilläkin.

Entä mikä yhdistää muisteloa nykypäivään? Tietysti se, että Saimin reaktiot olivat nopeat kuin rakettina reagoivan Nokian, ja viestit kulkivat sumppia latkiessa vauhdikkaammin kuin nykyaikainen sähköposti.

Olen kirjoittanut tällä palstalla jo aiemmin siitä, kuinka kaikkien rakastama tietoliikenneyritys Nokia on lobannut hallituksen esityslistalle lain, jolla halutaan murentaa kansalaisten perusoikeuksiin kuuluvaa yksityisyydensuojaa ja ihmisoikeuksiin sisältyvää tietosuojaa. Eilen Helsingin Sanomat kirjoitti, miten kaikki käytännössä kävi. Toisin sanoen lehti kertoi, että Nokia on tuomittu aiemmin työntekijöidensä sähköpostiviestien urkinnasta ja että tästä turhautuneena yritys uhkasi lähteä Suomesta, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuta.

Suomalaisten halutaan ilmeisesti lukevan Hesarin tämä juttu alusta loppuun, sillä se ilmestyi kokonaisuudessaan netissä. Joka tapauksessa Helsingin Sanomien halukkuus nostaa asia esiin osoittaa, että lehdessä voidaan tehdä myös tasokasta journalismia.

Lehden kannanmuodostus ei ole toisaalta ihme, sillä Lex Nokian kaltaiset tietoliikenteen urkintalait voivat tuoda ylimääräisiä velvoitteita Sanoma-konsernin palveluntarjoajille, kuten Welholle. Vaarassa ovat myös Helsingin Sanomien omat sähköpostit ja viestit. Joka tapauksessa laki koskisi kaikkia internetpalvelujen yhteisötilaajia, kuten kouluja, kirjastoja ja taloyhtiöitä. Pahimmillaan se merkitsisi yksityisten tahojen päästämistä valvomaan muiden yksityistahojen välistä viestintää. Siten Lex Nokia mahdollistaisi ihmisten yksilönsuojan vakavatkin rikkomukset. Tämän kaikki alkavat ymmärtää.

Sen sijaan Matti Vanhanen ei yllätä toteamuksellaan, että hän ei tiedä Nokian väitetyistä uhkauksista mitään. Pääministeri sanoisi tietenkin näin, jos mitään ultimatumeja ei olisi ollut. Toisaalta vastaus olisi sama, vaikka niitä olisi ollut kuinka paljon. Omituista on, että oikeusministeri Tuija Brax haluaa edistää Lex Nokiaa edelleen, vaikka hänen puoluetoverinsa Heidi Hautala kertoi juuri itse kuulleensa näitä uhitteluja jostakin. Samasta syystä demarien entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen painoi hankkeelle jarrua nähden sen edistävän vain yritysten etua ja heikentävän työntekijöiden asemaa.


Perusoikeuksien vastainen laki

Kiistellystä lapsipornonestolaista poiketen Lex Nokia kävi sentään perustuslakivaliokunnassa, mutta tuli sieltä ulos ongelmattomaksi leimattuna marraskuussa 2008. Lain kelvollisuus on kuitenkin täysin näennäinen. Kahdeksan professorin kielteinen kanta Lex Nokiaa kohtaan ei pitäisi olla sivuutettavissa varsinkaan, kun lakia ovat lisäksi vastustaneet sekä tietosuojavaltuutettu että eri kansalaisryhmät.

Vastuussa perustuslakivaliokunnan valkopyykkäyksestä näyttää olevan sen puheenjohtaja Kimmo Sasi, joka venyttää terminologiaa semanttisella poppakonstilla. Hän on vedonnut muun muassa siihen, ettei työnantaja (jolle laajennettua oikeutta urkintaan sorvataan) ”ole viranomainen”. Juuri tämähän on lain ongelma. Se ei auta valtiovaltaa pesemään käsiään asiasta vaan tuottaa itse pulman: työntekijä, opiskelija tai asukas asetettaisiin tällöin alisteiseen asemaan toiseen yksityiseen tahoon nähden. Sellainen voi olla esimerkiksi työnantaja tai taloyhtiö.

Kokoomus näyttääkin pitävän tätä myönteisenä seikkana, eli puolueessa ajateltaneen, että työntekijälle ei työpaikalla kuulu oikeutta luottamukselliseen viestintään. Sasin kierot perustelut tuovat mieleen Anneli Jäätteenmäen, joka puolusteli Irakgateen liittynyttä tietojen urkintaa sillä, ettei hän pyytänyt salaisia asiakirjoja haltuunsa ”virallisesti”. Rikoksia harvemmin tehdään virallisesti, ja siksi myöskään tietovuotoja ei pitäisi virallistaa yksityistahojen päivänvalossa harjoittamaksi vakoiluksi.

En vastusta yksityisyyttä sinänsä mutta kylläkin sitä, että viranomaisvallan ja lakien takaamaa suojelua purkamalla yksityisyydensuojaa tosiasiassa heikennetään. Julkisen vallan kauttahan on tähän asti varmistettu ihmisten yhdenvertaisuus. Nyt yksityinen yritys tai muut taho oikeutettaisiin urkkimaan toisten yksityisten kansalaisten asioita.

Todellisuudessa Lex Nokian kaltainen laitosvalta-ajattelu muuttaisi työpaikat henkisiksi vankiloiksi. Ajatuksena on tällöin se, että ihmisen täytyy menettää kaikki oikeutensa astuessaan työpaikan ovesta sisään. Kyseessä on eräänlainen 1800-luvun teollistuvasta yhteiskunnasta välittynyt herran ja rengin suhteen toistomuoto. Tämäntapaiselle ajattelutavalle on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sanonut vastalauseensa ratkaisuissaan, ja myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannattaisi pysyä tehtäviensä tasalla.

Näin vältyttäisiin kalliin perustuslakituomioistuimen perustamiselta. Sellainen tähän maahan ennen pitkää tarvitaan, jos ihmisten oikeuksien loukkaukset eri muodoissaan jatkuvat. Juttuja voi tietenkin kantaa asia kerrallaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Siellä ne eivät ruuhkaudu ainakaan kiireen vuoksi, sillä tuomioistuin antaa päätöksensä noin viidessä vuodessa. Tätä muutoksenhakutietä Electronic Frontier Finland ry aikoo kuitenkin nyt kokeilla ilmoittaessaan valittavansa laista tuomioistuimeen. EIT:n ratkaisut ovat vihdoin ehdottomia ja sivuuttavat Suomen korkeimpien oikeusasteiden päätökset.


Sopii hallituksen valvomiseen

Lain käsittelyyn eduskunnassa on aikaa hieman yli viikko. Torstaina eduskuntatalon etupihalla järjestetään hanketta koskeva mielenosoitus. Hallituspuolueissakin on asiasta kahta verta, mutta esittelevän ministerin Suvi Lindénin tajuntaan se ei tunnu mahtuvan. Miksi sitten hallitus ajaa voimaan säädöstä, josta viimeisin asiantuntijakannanotto sanoo, että kyseessä on täysin turha laki?

Lain tehottomuus teollisuusvakoilun estämiseen on tullut kaikille selväksi. Hallitukselle asia onkin kahden kauppa. Nokia vaati lain säätämistä, vaikka se on vanhentunut muiden vakoilukeinojen yleistyttyä. Yritykselle siitä tulisi pelkkä muodollinen pelote työntekijöitä kohtaan. Hallitus kuitenkin tarttui uutta lakia penäävän firman tarjoamaan tilaisuuteen, sillä urkintalain avulla hallitus voi heikentää kansalaisten perusoikeuksia ja lisätä internetin tarkkailua sopiviksi katsomissaan muissa asiayhteyksissä. Niin sanotut sivuseuraukset näyttävätkin olevan ne tarkoitetut pääseuraukset.

Kiintoisaa on, että Nokiasta itsestään ei saa mitään kommenttia irti. Yhtiö on vaiennut kuin muuri. Tämä johtunee siitä, että se ei tarvitse suomalaista julkisuutta mihinkään, ei myöskään demokratiaa. Jos yhtiö vastaa, se vastaa juristien suulla.

Mikäli asiassa paljastuisi selvää lahjontaa, kestitystä tai painostusta, se voisi olla kohtalokasta sekä hallitukselle että Nokialle itselleen. Tuskinpa kuitenkaan Hesari ja Yle ovat keksineet uhkailu-uutisia itse, ja niiden omaan valtaan jää, pitävätkö ne kiinni lähdesuojastaan vai alkavatko ne tuoda lähteitään esiin todistajien roolissa.

Toisaalta uudessa laissa on hyvätkin puolensa. Jos Lex Nokia olisi jo voimassa, tätäkään asiaa ei tarvitsisi enää selvitellä, vaan sähköinen tietoliikenne voitaisiin avata ja tarkistaa, ketkä ovat uhanneet ja keitä. Ja mitäpä salattavaa rehellisillä ministereillä ja johtajilla voisi olla?

Poliittisesti asia on kummallinen, sillä niin kokoomus (joka näyttäytyy yksilöllisyyden puolustajana) kuin keskustakin (joka pyrkii luomaan imagoa niin sanottuna keskustaliberaalina puolueena) vetävät suomalaisten ihmisten perusoikeudet huurteeseen. Toivon, että hallitus peruisi esityksensä tai että se hylättäisiin käsittelyssä, ja samaa voi toivoa myös pikapuoliin äänestykseen tulevalle ulkomaalaislain muutokselle.


Poliitikot saapasrenkeinä

Noin 60 prosenttia Nokiasta on amerikkalaisomistuksessa. Yhdysvaltain yritysmaailmaa moititaan kähminnän ja vyörytyksen salaperäiseksi ihmemaaksi. Siksi on outoa, miten vain viisimiljoonainen kansa onnistuu omalla urkkimisen, vakoilun ja panettelun himollaan sekä turhien tietojen onkimishalullaan luomaan itsestään yhtä takaperoisen, ummehtuneen ja liiterin takaa tulleen kuvan. Vai Kiinastako tämä käry käy? Nokian menettelymuodot ovat kuin totalitarismeissa, joista se tilaa alihankintansa.

Kiintoisaa on, miten kumisaappaita valmistaneesta firmasta on aikojen kuluessa tullut sellainen valtio valtiossa, jossa sillä ovat käytössä omat lait ja oma raha (eli optiot) teollistumisen ajan suuryritysten tapaan. Nyt bisnestä yritetään tehdään tietoliikenteellä, mutta firman harjoittama yritysviestintä panee umpisolmuun kansalaisten viestinnälliset perusoikeudet. Tämä on vaarallista yhteiskunnassa, jossa hallitus julistaa panostavansa erityisesti kansalaisten sähköiseen asiointiin.

Matkapuhelin sinänsä on metafyysinen esine. Se muodostaa kulttuurisen merkin, joka viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Matkapuhelinteollisuus on eräänlainen vastaus kysymykseen, mitä suomalaiset pitävät tärkeänä. Tuppisuina pidetyt ihmiset näyttäisivät arvostavan puhumista ja viestintää. Mutta riittävätkö ihmisten henkiset taidot todelliseen vuorovaikutukseen, vai sublimoivatko suomalaiset viestinnänhalunsa pelkkään teknisesti hienostuneiden laitteiden kokoon ruuvailuun? Kommunikaatiokyvyttömyyden pakeneminen välineellisen vaikuttavuuden taakse on tyypillistä viestinnälliselle filosofiattomuudelle.

Tässä mielessä sana ”kännykkä” kuulostaa yhtä raikkaalta kuin ”känsä”, ”jalkarätti” tai ”villasukan läpi uitettu kotikalja”, eikä Nokian uhkailupolitiikka anna yhtään vähemmän tunkkaista kuvaa firman henkisestä tilasta. Jos kiristyksen keinona on maasta vetäytyminen, sellaisen uhittelijan voisi antaa mennä. Lama-aikana Nokian verotulot valtiolle jäisivät muutenkin pieniksi. Viime vuonna Nokian yhteisöveron tuotolla maksettiin pelkät lapsilisät. Kyllä Suomi siitä selviäisi. Liike-elämän suosiminen poliittisten olojen kustannuksella ei ole aina yhteiskunnan kokonaisedun mukaista, vaikka siitä ropisisi aika ajoin myös rahaa.

Tekeillä oleva tietosuojalain muutos muistuttaa vuoden 1973 poikkeuslakia, jolla kansalta vietiin äänioikeus 1974 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Molemmat hankkeet ovat selvästi perustuslainvastaisia. Pelko on huono lähtökohta mille tahansa politiikanteolle, ja siksi Nokia muodostaa nyt samanlaisen realiteetin kuin Neuvostoliitto, Kekkonen ja YYA-sopimus aikoinaan. Maailma ei kuitenkaan kaatunut niidenkään väistymiseen.

Vaikka Nokian ei voitaisi osoittaa suoraan ripittäneen poliitikkoja, selvää on, että poliitikkokunta ”ottaa huomioon” erilaisia intressejä, ja heille kenties epäsuorasti viestitetään, mitä henkilökohtaista etua vispilänkaupasta kertyy. Suomessa suora korruptio eli rahalahjonta kierretään sosiaalista pääomaa jakamalla, ja tileille kertyneet saldot realisoidaan virkojen ja tehtävien täytössä. Suuri yritys voi tarjota poliitikoille ja virkamiehille esimerkiksi rauhaisan sataman eläkepäivien odotteluun, aivan kuten Nokia teki Esko Aholle ja Veli Sundbäckille.

Nokiassa toimii myös Marko Ahtisaari ja suuri määrä muita pieniä edam-julkkiksia, joista kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä he siellä tekevät, paitsi edustavat itseään, juonittelevat ja sumplivat asioita poliittisilla suhteillaan. Erkki Liikaselle puolestaan pedattiin teknologiakomissaarin paikka vuonna 1999 Nokian lobbaamiseksi EU:ssa. Kyse on siis liike-elämän etujen ajamisesta politiikassa: samasta kuin vaalirahoitusjupakassa.


Nokia on sorminukke

Tietosuojalain muutosesityksen nimeäminen Lex Nokiaksi on ollut harhaanjohtavaa sikäli, että perustuslain rikkomus on aivan samanlaista riippumatta siitä, kuka sitä tekee. Asialla voi olla huomispäivänä vaikka Yleisradio tai Sanoma Oyj. Nokia on vain sopinut kritiikin kohteeksi siksi, että se on etulinjassa. Kun taikuri on saanut kansan katsomaan yhteen käteen, laitetaan toisella jänis hattuun, ja uuden lain myötä kontrolli ulottuu taloyhtiöiden kellarikoppeihin, joissa yhteisötilaajien internetmodeemit sijaitsevat.

Suvi Lindénin väite, että Lex Nokia parantaa ihmisten oikeusturvaa, kun ”tiedetään pelisäännöt”, edustaa samanlaista logiikkaa kuin Anneli Jäätteenmäen päätös puhua ”niin totta kuin osaa”. Perustuslainvastaisten pelisääntöjen sorvaus muistuttaa myös taannoisen ministeri Tanja Karpelan virkanimityspäätöstä, jolla hän koetti kiilata korkeaan virkaan erään puoluetoverinsa työhaastattelujen ohi ihan vain siksi, että ”näin ihmiset saavat tietää, kuinka politiikassa toimitaan”. Todellisuudessa Lex Nokia on hallituksen tietoyhteiskuntastrateginen hanke, jolla halutaan murentaa yksityisyydensuojaa ja sinänsä viatonta anonyymia internetviestintää.

Pienessä maassa korruptio ja mafia eivät toteudu verikostojen vaan verkostojen kautta. Uhkana eivät siis ole vain vahvat yhtiöt vaan moraalisesti heikot poliitikot.

Lapsiporno ja Marlboro-clothes

Monet ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin Suomessakin sai mainostaa tupakkaa. Koska tupakointia pidetään paheena ja se haittaa ikävällä tavalla myös muiden kuin tupakoitsijoiden omaa terveyttä, tupakoinnin ei haluttu yleistyvän. Siksi sen mainostaminen kiellettiin. Tämän jälkeen muutamat suuret tupakanvalmistajat, kuten Philip Morris, aloittivat piilomainonnan.

Se tapahtui rekisteröimällä Marlboro-tupakan nimi myös vaatteiden tuotemerkiksi ja mainostamalla Marlboro-nimisiä mokkatakkeja, jotka olivat jo uutena yhtä kauhtuneita ja riekaleisen näköisiä kuin koko ikänsä tupakoineen tervaskannon keuhkot. Lehtiin ilmestyi koko sivun täyttäviä mielikuvamainoksia, joissa istui samanlainen Frank kuin ennenkin, mutta vain ilman tupakkaa: ratsastamassa lännen lokareille tyypilliseen tapaan kohti auringonlaskua.

Viranomaiset puolestaan hyväksyivät tällaisen järjestelyn, sillä olihan lain kirjain täytetty. Toisaalta kaikki yksimielisesti ymmärsivät, että tupakkaahan siinä mainostettiin, kun kerran molemmilla tuotteilla, sekä vaatteilla että syöpäkääryleillä oli sama nimi. Lisäksi kaikki käsittivät, että olisi ollut järjetöntä satsata pelkkien takkien mainontaan enemmän rahaa kuin tuosta tekstiilibisneksestä oli ikinä revittävissä irti.

Suuri yleisö joko pakotettiin olemaan ymmärtämättä, että kuvassa oli palaneen käryä (viranomaisten toive), tai sitten oivaltamaan, että tupakkaahan piilokuvassa haluttiinkin nähtävän (mainostajien toive). Koska kaikki menivät tähän peliin mukaan, voidaan sanoa, että kyse oli valheellisuuteen ja kaksinaismoralismiin suostumisesta.

Nykyään ei olla enää huolissaan Marlboro-vaatteisiin liittyvistä piilomainoksista, sillä tupakka-askit kiertävät huolettomasti formularataa kansainvälisissä tv-lähetyksissä ja välittyvät sitä kautta ihmisten verkkokalvoille julkisen kontrollin ohi. Sillä eihän urheilua voida kieltää.

Tämä analyysi antaa aiheen kolmeen johtopäätökseen. Ensinnäkin: mainonnan kieltämisellä kiellettiin jotain, mitä ei tosiasiassa voitu eikä haluttukaan kieltää. Toiseksi: kieltojen asettaminen nähtiin turhaksi, sillä jokainen tietää, ettei kukaan aloita tupakointia mainonnan vuoksi vaan muista, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja esimerkkeihin liittyvistä syistä.

Tästä todistaa muun muassa se, ettei tupakointi ole vähentynyt mainonnan lopettamisen myötä. Ja kolmanneksi: kieltojen pystyttäminen teki kielletyn asian haluttavaksi. Varsinkin nuoret oppivat, että tupakoinnin täytyy olla hyvää, koska melkein kaikki muutkin asiat, jotka viranomaiset haluavat kieltää, liittyvät nautintoihin ja ovat siis ainakin jossain mielessä hyviä.


Hitler-kortti ja Godwinin laki

Mitä merkitystä tällä on lapsipornon kannalta? Viranomaisvallan halu kieltää lapsipornon valmistaminen, hallussapito ja jakelu on ihan samanlaista kuin tupakkamainonnan kieltäminen. Ensinnäkään sillä ei ole mitään vaikutusta, koska lapsiporno ei leviä julkisessa internetissä vaan seitsemän sinetin takana olevissa salatuissa verkoissa. Niinpä julkisen verkon suodattaminen on turhaa ja yhtä yhdentekevää kuin tupakkamainosten kieltäminen televisiossa: pahaksi leimatut asiat menevät läpi kuitenkin.

Toiseksi: tupakkamainosten kieltäminen on samanlaista kuin lapsipornon kieltäminen, sillä molemmissa on kyse vain imaginaarisesta, kosmeettisesta toimenpiteestä. Jotain täytyy niin sanotusti tehdä, jotta syntyisi vaikutelma, että julkinen valta vastustaa niin sanottua pahaa. Myöskään lapsiporno ei ole yksiselitteisen pahaa, sillä siitä nauttivat muun muassa lapset ja nuoret, joille on hyväksi tutustua vertaistensa ihmisten alastomiin vartaloihin. Ja kolmanneksi: tupakoinnin ja lapsipornon kieltäminen herättää tervehenkisimmissäkin ihmisissä perusteltua uteliaisuutta, joka johdattaa heitä kokeilemaan ja tutkimaan, mikä niissä on kieltämisen arvoista.

Edellä mainittujen näkökohtien lisäksi keskeinen on vielä niin sanottu lapsipornokortti. Sillä tarkoitetaan julkisen vallan pyrkimystä sensuroida internetin muita kuin lapsipornoon liittyviä aineksia ja rajoittaa sitä kautta sananvapautta. Tämä näkökohta kohoaakin lapsipornon suodatusta koskevan kiistan tärkeimmäksi vaikutukseksi namusetäjahtia koskevan kauhistelun takaa.

Lapsipornokortin käyttäminen on periaatteessa samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen, eli sen kautta koetetaan suitsia vapaata keskustelua. Oletuksena on, että tarpeeksi pelottavan tai leimaavan argumentin esiin nostaminen vetäisi kuumimmatkin sanan säilät huurteeseen. Molempien pelikorttien käyttäminen noudattaa niin sanottua Godwinin lakia. Keksijänsä Mike Godwinin mukaan nimetyllä säännönmukaisuudella tarkoitetaan verkkokeskusteluja koskevaa yleishavaintoa: keskustelun jatkuttua blogeissa tarpeeksi kauan, joku vetää ennen pitkää esiin Hitler-kortin.

Keskustelu on tällöin irtautunut aiheesta ja muuttunut solvaamiseksi, ja Hilteriä koskevan maininnan tilalla käytettään usein myös pedofilia- tai lapsipornokorttia, sillä näiden ilmiöiden uskotaan olevan niin arkaluonteisia, ettei kukaan halua niistä muistuttavia leimoja itseensä. Todellisuudessa natsikortin käyttäminen on yliampuvaa jo siksi, että esimerkiksi Suomesta on hyvin vaikea löytää yhtäkään oikeaa uusnatsia, vaikka ”uusnatsien” olemassaoloon vedotaankin tavan takaa myös julkisissa keskusteluissa.

Ainakaan minä en ole nähnyt yhtään uusnatsia missään, mutta paljon enemmän olen nähnyt tosissaan olevia kommunisteja. Hitler-kortin ensikäyttäjien katsotaankin yleensä hävinneen verkossa käytävän keskustelun tai väittelyn, ja samaa voidaan sanoa lapsipornokortin esiinnostajista.

Lapsipornoon viittaaminen on siis perimmältään samanlaista kuin Hitler-kortin käyttäminen. Me kaikkihan tiedämme, ettei lapsiporno mikään ongelma ole. En ole itse löytänyt kovallakaan työllä julkisesta internetistä yhtään lapsipornoa sisältävää sivustoa saati sellaista yksittäistä kuvan riekaletta, joka voitaisiin kenenkään arvostelukykyisen ihmisen toimesta tulkita lapsipornoksi. Sen sijaan internetoperaattorit ja poliisi sulkivat suodatuslistallaan pääsyn aivan tavallista homopornoa ja look-a-like-teinipornoa sisältäville sivuille.

On tietysti selvää, että monia ihmisiä kiihottavat nuoret ja kauniit ihmiset. Mutta pornosivujen houkutuslintuina kellistelevät, karvattomiksi ajellut ja puppelitytöiksi tai -pojiksi lavastetut nuoret ovat hyvinkin kaksikymmentävuotiaita, eikä heidän esittämisessään ole kyse sen kummemmasta kuin fantasioiden ruokkimisesta.


Miten lapsipornokortti toimii?

Lapsipornokortti toimii nimenomaan muiden kuin lapsipornosivujen sensuroimiseen liittyvänä välineenä tehokkaasti. Lapsiporno muodostaa retorisen warrantin eli näennäisen oikeutuksen mille tahansa puhdistustyölle. Viranomaiset tietävät, että monet internetin olemusta tuntemattomat ihmiset alkavat vaatia suuria lakaisu- ja siivoustöitä verkkoon heti, kun he saavat kuulla sanan ”lapsiporno”. Tämän he saattavat tehdä jopa peitelläkseen omaa kiinnostustaan lapsipornoon.

Kun siis ihmisille uskotellaan, että netti on täynnä tuota kauheaa lapsipornoa, joka hyppää silmille heti verkkoselaimen avattua, on selvää, että nämä ahdistuneet ja tekniikasta mitään tietämättömät ihmiset alkavat suojella itseään omilta paheiltaan vaatimalla sensuuria verkkoon. Menneinä aikoina uskoteltiin aivan vastaavalla tavoin, että homoseksuaalit ovat rikollisia ja syntisiä ihmisiä, jotka pakastavat pikkulapsia ja palvovat Belsebuubia omissa rituaalisissa menoissaan. Kunnon kansalaiset saattoivat uskoa tämän, koska he eivät olleet koskaan tavanneet yhtään homoseksuaalia. Ja uskottuaan tuon soopan he eivät jatkossa koskeneet homoon edes kepillä vaan vaativat jotakuta tekemään nopeasti jotain noille rikollisille ja sairaille homoseksuaaleille! Kyse oli siis poliittisesta propagandasta.

Aivan samanlaista ajatuskulkua seuraten useat suomalaiset internetpalvelujen tarjoajat, kuten Dna ja Welho, ottivat käyttöön poliisin laatiman lapsipornosuodatuslistan. Näin oli siitä huolimatta, että poliisikin joutui vaivautuneena toteamaan, että mitään suodatettavaa ei ole. Verkossa ei ole lapsipornoa, mutta täytyihän suodatinta käyttää, kun kerran oli saatu käyttökelpoinen väline ja tuloksellisuusvaatimukset ohjasivat löytämään jotain suodatettavaa.

Niinpä suodatettiin muutamia aikuispornosivuja, eräitä lapsipornoa käsitteleviä asiasivustoja sekä pari sivustoa, jotka eivät liittyneet lapsi- tai muuhun pornoon mitenkään. Kun eräs asioista perillä oleva kansalainen hankki tämän suodatuslistan käsiinsä ja julkaisi sen verkossa, poliisi laittoi kyseisen paljastussivukin suodatuslistalle.

Hullunkurista on, että kohdattuaan kansalaisten vastarintaa poliisi teki saman kuin viranomainen aina yleensäkin, eli kiristi normiruuvia ja ryhtyi hyökkäykseen tätä yhtä kansalaista kohtaan tehdäkseen hänen lynkkaamisestaan varoittavan esimerkin. Mutta luuliko poliisi todellakin voivansa sulkea julkisia sivuja ja rajoittaa ilmaisunvapautta salassa? Sensuurin salaaminen ei kauan salattuna pysy, sillä sensuurilla itsellään on taipumus tulla julkiseksi.


Miten ihmiset on saatu vaatimaan sensuuria?

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Internetissä leviävästä lapsipornosta nostettu huoli ja sen synnyttämä sensuuriajattelu eivät ole missään suhteessa todellisuuteen, sillä Marlboro-mainosten tavoin lapsipornon käsite on poliittinen feikki. Se nostettiin esille, koska sitä, mitä oikeasti halutaan rajoittaa, ei kehdata sanoa.

Tarkoituksena on ollut alun perinkin luoda tekninen välineistö poliittisesti ei-toivotun aineiston poistamiseksi internetistä. Koska tällaisen järjestelmän luominen kysyy rahaa ja koska se merkitsee myös puuttumista ihmisten perusoikeuksiin kuten sananvapauteen, on kansalaisille jollakin tavoin pystyttävä perustelemaan, miksi rahaa poltetaan juuri tähän tarkoitukseen ja millä verukkeilla YK:n ihmisoikeuksien julistuksen sekä Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen mukainen sananvapaus voidaan kieltää.

Suomessa siihen tarjoaa mahdollisuuden perustuslain kahdennentoista pykälän momenttiin sisällytetty oikeus lapsia koskevan epäsiveellisen materiaalin ennakkosensuuriin. Koska sovelletut välineet eivät kuitenkaan johda nimeltä mainitun tarkoituksen toteutumiseen, kyseinen järjestelmä on johtamassa ainoastaan yhteiskuntakritiikin vaimentamiseen julkisella rahalla.

Parastahan sensuurin harjoittajien kannalta on se, jos kansalaiset itse pyytävät sitä. Tähän tarkoitukseen lapsiporno on käyttökelpoinen ase. Sillä jokaista, joka ei ole lapsipornoa vastaan, voidaan pitää lapsipornon kannattajana, eikä sensuurin tuottamia tuhoja saada enää kuntoon sitten kymmenen vuoden päästä, kun nykyajan lapset kysyvät, miksi te kiltit sedät ja tädit takavarikoitte meiltä mielipiteiden- ja ilmaisunvapauden.

Niin sanottu estolista ei kerro vain yhteiskunnan seksuaalisesta estoisuudesta. Kuvaavaa on, että sensuurin toimiessa tietokoneen kuvaruudulle ilmestyy pahan ja kielletyn sivuston sijasta poliisin ”pääsy kielletty!”-sivu, jolla valistetaan, että lapsipornon kieltävä hanke on ”osa Euroopan unionin poliisipäälliköiden” projektia – ei siis esimerkiksi osa kansanvaltaisen poliittisen järjestelmän metkuja.

Kun myöskään demokraattinen lainsäätäjä ei vaivautunut käsittelemään asiaa perustuslakivaliokunnassa saati käyttänyt järkeään muulla tavoin, tapaus osoittaa, kuinka vaarallista on, kun kaikenlaiset Helmi-tädit tekevät asioista kuin asioista pelkkiä ohjeistus- ja tiedonjakopulmia. Sitten he ihmettelevät moraaliset ongelmansa peittäen, ”eikö teille ole muka jaettu tietoa sensuurin voimaanastumisesta”. Juuri tämän kaltaiset tapaukset tekevät ihmisten sähköisiä oikeuksia puolustavan Electronic Frontier Finland (Effi) ry:n tapaisista järjestöistä tärkeitä – jopa niin, että ne ovat alkaneet järjestyä poliittisiksi puolueiksi monissa maissa.

Lapsi – aikamme Mohammed

Ensin kukkahattumammat säätivät eduskunnassa lain, jolla lapsiporno piti riipiä pois nettikaapeleista. Mutta epäillyksi joutuikin kukkahattumamma, kun keskusrikospoliisin Dupontit kävivät takavarikoimassa taiteilija Ulla Karttusen (joka varmasti on ihmisenä yksi nuhteettomimmista) näyttelytyön ja ratsasivat hänen kotinsa. Toinen poliisin kuuluisteluista kärsinyt on kansalainen Matti Nikki (nimi ei ole nicki), joka julkaisi poliisin salaisen sensuurilistan kotisivuillaan huomauttaen valtaosan sensuroiduista sivuista olevan täysin laillisia!

Luulin, että legenda poliisien tyhmyydestä ei pitäisi paikkaansa. En voi vieläkään uskoa poliisien olevan noin typeriä, vaan kyseessä täytyy olla peiteoperaatio, jonka tarkoitus on huomion siirtäminen viattomiin sillä aikaa, kun poliisi jahtaa todellisia rikollisia taustalla.

Lapsi näyttää olevan meidän yhteiskuntamme Mohammed, josta ei saa tehdä kuvaa. Tätä menoa roviolle ovat vaarassa päätyä myös Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon maalaamat freskot, joissa on alastonkuvia munakarvattomista pojista. Ainoastaan äärimmäiset puusilmät eivät erota taiteellista kontekstia pornografisesta.

Ja voi tätä yksimielisyyden ja hyvyyden määrää! Kaikki tuomitsevat itkuisesti lapsipornon mutta eivät aikuispornoa, jonka poliittisesti korrekti nimitys on ”aikuisviihde”. Porno sinänsä näyttää olevan ihmisille rakasta. Jos tämä ihmisten hyvyys jatkuisi aina, meillä olisi joka päivä joulu. Vain ”keskustelua” näyttää puuttuvan, kun ihmiset kanavoivat oman kaksinaismoralisminsa toteamukseen siitä, että ”asiasta pitäisi keskustella”. Sekin lienee merkki halusta sanoa, ettei asia olekaan moralistisen lynkkausmielialan arvoinen.

Poliisin ja muiden viranomaisten harjoittamilla vainoilla alkaa olla vaarallisen paljon jalansijaa tässä uusmccarthylaisessa yhteiskunnassa. Esimerkkejä perättömien huhujen nostamista ajojahdeista tarjoavat pedofiilijahdin lisäksi maahanmuuttajakritiikkiä esittäneiden blogikirjoittajien ahdistelu ja tuomitseminen, Bodominjärven murhista epäillyn Nils Gustafssonin syyttäminen, Alpo Rusin kuulustelu sekä kaikuna jatkosodan ajalta myös salaisen kenttäoikeuden etsiminen.

Vaikuttaa aivan kuin kollektiivisessa piilotajunnassa olisi jotain, minkä ihmiset haluavat kätkeä itseltään. Salaisuuksien käsitelogiikka on sellainen, että jos salaisuuksia on, niiden olemassaoloa paheksutaan, mutta jos ne kerrotaan avoimesti, silloinkin niitä paheksutaan. Kumpi lopulta vaivaa ihmisiä enemmän, se, että salaisuuksia on, vai se, että niitä ei ole ja kaikki on päivänselvää? Edelliseen vaihtoehtoon liittyy normittaminen ja tuomitseminen – jälkimmäiseen filosofinen ajattelu.