14. huhtikuuta 2023

Kokoomus haluaa räjäyttää suomalaisten kodit

Ben Zyskowicz sanoi A-studiossa torstaina 13.4.2023 haluavansa ”räjäyttää nykyisen asumistukijärjestelmän” (kohta 36:35), koska siihen kaatuu rahaa 2 miljardia euroa vuodessa (tosiasiassa 1,676 mrd). Eläkkeensaajien asumistukien kanssa summa on noin 2,2 miljardia.

Tuo summa on 81,3 miljardin budjetissa pieni, kun sillä on voitu taata kaikelle kansalle katto pään päälle ja rakentamistoiminnan jatkuminen.

1) Asumistuen saajia on turha syyttää tai rangaista asumistuen tason noususta. Tosiasiassa asumistukia ei ole koskaan nostettu etupainotteisesti eikä vuokrien hintatasoa ruokkivasti. Ensin on nostettu vuokria, ja asumistukia on jouduttu korottamaan jälkikäteen parin vuoden viiveellä, jonka ajan kansalaisen perusturvassa on ollut lovi. Pahimmillaan se on kiertynyt yleiseen toimeentulotukeen, jota tosin ei myönnetä kaikille tarvitseville.

2) Asumistukien määrästä on turha moittia asukkaita siksikään, että tosiasiassa asumistuet imuroidaan kiinteistösijoittajien pankkitileille, ts. ne vain kierrätetään asukkaiden kautta. Asumistuet ovat siis tukea vuokranantajille ja kiinteistöjen omistajille, jotka ovat niiden loppusaajia.

Haluaisinpa nähdä millainen poru olisi kokoomuslaisten asuntosijoittajien suupielessä, kun rakkaat vuokrarahansa jäisivät heiltä saamatta Zyskowiczin ehdotuksen toteutuessa.

Asumistukijärjestelmä on todellisuudessa valtiontukea asuntojen rakennuttajille ja omistajille, ja sen kautta on mahdollistettu laaja uudistuotanto kasvukeskuksissa, joissa asuu valtaosa tuen saajista. 

Uudistuotanto taas on ainoa tehokas keino asuinkulujen nousun pysäyttämiseen, mutta juuri uudistuotannolta vedettäisiin asumistuen leikkauksilla matto alta.

Asumistuki on siis pohjimmiltaan erittäin myönteinen tukimuoto, sillä varat päätyvät kestäviin investointeihin (kiinteistöihin) eivätkä syömävelaksi.

Suurempaa virhettä mikään puolue ei voisi tehdä kuin mennä takaamaan Kokoomuksen vaadetta asumistukien heikentämiseksi tilanteessa, jossa vastikkeet ovat nousseet, vuokraustoiminta on käynyt heikommin tuottavaksi ja asumisen yleiskulut ovat kasvaneet vihreän siirtymän vuoksi, lämmityksen hinnan nousun myötä, sähkökriisin takia ja korkojen nousun seurauksena.

Asumistuesta eivät ole riippuvaisia vain asukkaat, rakennuttajat ja omistajat vaan Suomen koko asuntopolitiikka. Ongelma voitasiin ratkaista sen aiheuttajapäästä palauttamalla voimaan vuokrien hintasääntely, jonka Harri Holkerin (kok.) ja Esko Ahon (kesk.) hallitukset poistivat, mutta sääntelyyn ei taida löytyä halua. Siksi sitä ei pitäisi löytyä myöskään tukien heikentämiseen.

Asumistuen alennukset ja saantiehtojen kiristykset tarkoittaisivat kuoliniskua asumisen perusedellytyksille. Siitä kärsisivät niin asukkaat kuin kiinteistöjen omistajatkin. Asumistukea myönnetään myös omistusasuntojen kuluihin, joten asumistuen saaja on usein myös omistaja eikä vuokralainen: asuu rintamamiestalossa, lämmittää kamiinalla ja on vieläpä EU:n saneerausuhkien kohde!

Jos Zyskowiczin linja on Kokoomuksen linja, Kokoomus räjäyttää noin 400 000 asumistuen saajan kodit, joukossa paljon muun muassa perussuomalaisia.

Kokoomus räjäyttää pienten ja suurten vuokranantajien kukkarot, joukossa paljon muun muassa kokoomuslaisia.

Kokoomus räjäyttää kivijalan asuntojen rakentaja- ja omistajayhtiöiltä, joukossa muun muassa demareita äänestäviä raksaduunareita ja rkp:läisiä gryndereitä.

Kokoomus räjäyttää myös pankit, jotka kärsisivät luottotappioita, kun sijoitusasuntojen arvot laskisivat ja tappiota tulisi jokaiselle kotinsa omistavalle. Tätä jumissa olevat asuntomarkkinat vähiten kaipaavat.

Sellainen, joka vaatii asumistukijärjestelmän ”räjäyttämistä”, ei ole ymmärtänyt Suomen asunto- ja rakentamispolitiikasta eikä kiinteistöjen investointitoiminnasta mitään.

Asumistukeen on jo aiemmin tehty neliövuokrakohtainen katto, ja korotukset on sidottu elinkustannusindeksiin eikä vuokrien kasvuindeksiin, millä on pyritty säästöihin.

Jotta asumistuki olisi oikeudenmukaista, omaisuusrajat pitäisi poistaa (kaikkien muiden lisäksi) myös eläkeläisiltä, sillä omistaminen estää nyt eläkeläisen asumistuen saannin. Tämä on tehnyt siitä yhtä nurinkurista kuin toimeentulotuesta, joka on tukimuodoista pahin kannustaessaan kaikkia ihmisiä täydelliseen varattomuuteen!

Lopettakaa säästötoimena vaikka tuulivoiman syöttötariffijärjestelmä, jonka kautta kipataan noin 350 miljoonaa euroa vuodessa omistajayhtiöille, voimaloita omistaville pankkiiriliikkeille ja rahastoille (tuulivoiman dilemmoista täällä).

Mutta tätähän ei edes pohdita, koska tuulivoimatuen saajia ovat kokoomuslaiset sijoittajat, eivätkä tavalliset pulliaiset tiedä näiden rahojen reiteistä mitään, eivät myöskään EU:n elpymisvarojen käytöstä.

Suhdanteita ymmärtävien sopisi nyt säästää muutamia miljardeja vaikka asehankinnoista, sillä Suomea ei uhkaa yhtään mikään idästä eikä lännestä Venäjän armeijan ollessa pariksi vuosikymmeneksi romuna ja maamme ollessa Naton povessa.

13. huhtikuuta 2023

Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Vinkiksi hallitusneuvotteluihin ja säästötoimiin: koulutuksesta voidaan aivan hyvin säästää, ja paljon, vaikka lähes kaikki puolueet ovat vakuutelleet, ettei koulutuksesta leikata. Kyllä voidaan myös leikata – oppimistulosten ja tieteen kärsimättä lainkaan!

Tämä maa on pullollaan tuulesta turvoksissa olevaa luottamusta kouluttelun kaikkivoipuuteen. Koulutusta, koulutusta ja kouluttelun päälle koulutusta! Vihervasemmisto on ruikuttanut kaiken aikaa koulutusleikkauksista ja pitää niitä syyllisinä koulujen ongelmiin.

Koulujen ongelmat eivät ratkea rahalla, kun ongelmana ovat väärät toimintatavat, monikulttuurinen koulukokeilu ja inkluusio. Ne ovat immateriaalisia ongelmia, jotka ratkeavat vain opetuskulttuurin muutoksella ja oppilasaineksen kohdentamisella oikeanlaiseen koulutukseen.

Ongelma ei ole määrällinen vaan laadullinen. Siksi se voidaan korjata vain asenteiden muutoksella opetuksessa ja koulutyössä.

On väärin, että sukupuolineutraalia sanitaatiota, transmyönteisiä suihkutiloja ja häirintäkieltoja pidetään tärkeämpinä kuin Newtonin lain, biologian ja pitkän matematiikan opettamista. Vaatimustasoa on korotettava ja huonot oppilaat jätettävä luokalleen, ja häiriköt on laitettava tarkkikselle. Jauhojengi pitää laittaa vieroitushoitoon, josta ei päästetä ennen kuin uusavuttomuus on saatu loppumaan.

Tasokurssit yläkouluihin, lukioihin vähemmän aloituspaikkoja ja tasavertaiset sukupuolikiintiöt, ammattikoulutusta lisättävä ja lyhennettävä, ja lähiopetus vallitsevaksi työmuodoksi. Suomalaisnuoria on saatava ammatillisille aloille, etteivät suomalaiset syrjäydy työelämästä samalla kun Wolt-kuskeja rahdataan ulkomailta patjoille ruokintaa harjoittamaan.

Samanaikaisesti pitäisi vähentää aloituspaikkoja yliopistoista ja karsia yliopistojen rahoitusta. Ammattikorkeakouluja ei saa sanoa enää soveltavien tieteiden yliopistoiksi, sillä ”university of applied sciences” on harhaanjohtava nimike. Määrälliset tutkintotavoitteet pois korkeakouluilta ja yliopistoilta. Ne ovat johtaneet samaan kuin hihat palaen tehty ilmastopolitiikka: ylimitoitettuihin ja kunnianhimoisuudessaan kunniattomiin uhrauksiin, joilla laatu on muutettu määräksi.

Yliopistoissa ei pitäisi hyväksyä artikkeliväitöskirjoja kuin poikkeustapauksissa. Näin tohtorintutkinnot saataisiin tasoltaan nostetuiksi ja määrät vähennetyiksi neljäsosaan nykyisestä, mikä vastaisi 1990-luvun tasoa. Väestöön suhteutettuna se vastaisi todellisten tieteen suurvaltojen, kuten Ranskan ja Japanin, tilannetta.

Yliopistojen rahoitusleikkaukset auttaisivat yliopistoja itse päättämään, mikä niissä on säilyttämisen arvoista ja karsimaan pseudotieteellisiä turhuuksia, joita esiintyy etenkin sukupuolen tutkimuksessa. 

Muodollisista kelpoisuusvaatimuksista pitää joustaa. Vain näin kohtaanto-ongelma voidaan ratkaista. Opettajiksi ja varhaiskasvatukseen pitää hyväksyä myös lähialoilta valmistuneita. Ay-poliittisia esteitä pitää purkaa. On järjetöntä, että esimerkiksi sosiologian maisterit eivät kelpaa kunnan sosiaalityöntekijöiksi, vaan virat on läänitetty THL-sertifioiduille AMK-sosionomeille.

Myöskään asiantuntija-aloille ei pidä tuoda eliittityövoimaa ulkomailta, sillä sitä on omasta takaa. Valkokaulusköyhälistö on Suomen uusi yhteiskuntaluokka. Lähinnä vain hoito- ja rakennusalalla on työvoimapulaa, mutta esimerkiksi insinöörejä on tälläkin hetkellä työttöminä noin 2200!

Puheet korkeasti koulutettujen vapaasta polusta Suomeen EU:n ja ETA-alueen ulkopuolelta pitää lopettaa. Korkeasti koulutetuille suomalaisille ei ole tähäänkään asti löytynyt tarpeeksi työpaikkoja, eikä töihin puolestaan ole löydetty tarpeeksi matalasti koulutettuja ihmisiä.

Tarvitaan muka koodaajia. Blingivanteet ja kaulakorut kimaltavat heidän loistoautoillessaan kaduillamme suomalaisten korkeakoulutettujen joutuessa olemaan heidän vuokseen toimetonna. 

Kaikkein hulluinta suomalaisessa koulutuspolitiikassa on yliopisto- ja korkeakouluresurssien, opiskelupaikkojen ja työpaikkojen jakaminen ulkomaalaisille ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi. Opetusministeriö on vaatinut ulkomaalaisten opiskelijoiden määrän kolminkertaistamista ja muutamat yliopistot määrän nostamista 40 prosenttiin. Tämä tarkoittaa vaadetta opetuksen muuttamisesta englanninkieliseksi ja kuoliniskua suomenkieliselle tieteelle.

Verovaroin kustannetut resurssit kuuluvat suomalaisille itselleen, ja siksi yliopistoilta pitää leikata 40 prosenttia valtionavuistaan pois, mikäli ne jatkavat opiskelu- ja työpaikkojen jakelua ulkomaalaisille. Ulkomaalaisten tulee maksaa opinnoistaan täysi hinta ja tutkijakunnan tuoda resurssit tullessaan, mikäli yliopistotehtävissä aiotaan kellotella.

Kannattaa lukea parin viikon takainen analyysini siitä, mistä kenkä puristaa Suomen koko koulujärjestelmässä. Olen käytettävissä opetus- ja kulttuuriministeriöön erityisavustajaksi tulevalle ministerille.

7. huhtikuuta 2023

Hallitustunnustelujen näytelmällisyydestä (kuiskauksia kulisseista)

Ei pidä paikkaansa, että hallitusneuvotteluista tulisi vaikeat. Sen sisältöistä narraatiota harjoitetaan vain narraamisen vuoksi: jotta oikeistohallitusta jarruttava media saisi puserrettua omiin tarpeisiinsa sopivaa draamaa. Luodaanpa katsaus hallitustunnustelujen roolipeleihin.

Petteri Orpo (kok.) näyttelee, että hallituksen ovet ovat avoinna kaikille, jotta hän pystyisi kilpailuttamaan Perussuomalaiset ja SDP:n keskenään, toisin sanoen puristelemaan Perussuomalaisia myöntymään perusturvan leikkauksiin ja maahanmuuttoparaatin jatkamiseen. Kaiken asian kilpailuttaminen on muutenkin Kokoomuksen ideologian mukaista.

Sanna Marin (sd.) suorastaan hukuttautuu rooliinsa luopumalla puolueensa puheenjohtajuudesta ja näyttelemällä, ettei ainakaan itse ole esteenä SDP:n osallistumiselle hallitukseen. Dramaattisen käänteen tarkoitus on osoittaa, että SDP voi joustaa hallitusneuvotteluissa, kun aate meni Marinin mukana.

Anneli Saarikko (kesk.) näyttelee vaikeasti tavoitettavaa, sillä hän tietää, että kutistuneenakin Kepu on suurin vaa’ankielipuolue, ja sitä tarvitaan porvarihallituksen muodostamiseen. Mitä selvemmin vetäytyy hallituksesta, sitä enemmän se tuo valtaa hallitusneuvotteluihin, ja Kepun valta onkin kiinni näyttelemisen taidoista. Niitä tarvitaan, sillä oppositiossa Kepu ei välttämättä lihoisi, mutta hallitukseen osallistuminen voisi auttaa puoluetta ajamaan päämääriään. Myöskään Kepu ei ole olemassa nostaakseen kannatustaan vaan ajaakseen tavoitteitaan, joita varten sillä on kannatusta. On näyteltävä ovelasti, jotta pääsisi hallitukseen korjaamaan virheensä, joita Kepu teki vasemmiston kanssa.

Anna-Maja Henriksson (r.) puolestaan roolipelaa samassa mutta pienemmässä roolissa. Sitä tosin on vaikea tunnistaa rooliksi, koska RKP on tuossa tilanteessa aina, ja neuvotteluissa ratkaistaan vain se, keitä muita hallitukseen osallistuu. Hän muotoilee asian niin, että puolueensa ei lähde hallitukseen, joka tekee perussuomalaista politiikkaa. Hänenkin täytyy ymmärtää, että jokainen puolue tekee tietenkin omanlaistaan politiikkaa. Hän ei kuitenkaan vastusta hallituksessa oloa Perussuomalaisten kanssa, mikä tarkoittanee, että Anna-Maja varaa itselleen tilaisuuden livahtaa hallitukseen ovenraosta kiltin salonkipuudelin tavoin.

Päivi Räsänen (kd.) sen sijaan on rehellinen kuin nurmikkoa haravoiva suntio sanoessaan puolueensa olevan hallitukseen valmis. Orpon hallitukseen kuljetaan laveaa tietä eikä ahtaasta portista, joten Päivin kannattaisi hieman hangoitella edes neuvotteluteknisistä syistä, ja siksi Päivin näyttelijäsuorite meni nyt aivan penkin alle. Mutta simsalabim: krisuista ja RKP:stä on tullut oikeistohallituksen kuninkaantekijöitä, mikäli Kepu ei rooliin suostu. Muutoin Petteriä uhkaa Kepun entinen sivurooli uudessa vasemmistoenemmistöisessä hallituksessa!

Maria Ohisalolla (vihr.) on paljon kokemusta TV-työstä kaukovarjostimen orwellilaisena aaveena, joten hän vetäytyy kaksoispuhetta vastaavalla tavalla. Hän tiedostaa, että kannattaa näytellä oppositioon menijää, vaikka tosiasiassa puoluetta himottaa päästä jatkamaan taloudellisesti tuhoisaa vihreää politiikkaa hallitukseen. Onhan globaalin luontokadon pysäyttäminen tärkeämpää kuin vähäpätöisen Suomen asiat, joten sankariroolin vuoksi kannattaa uhrata ja martyyrisoida myös itsensä.

Li Andersson (vas.) on rakentanut koko politiikkansa näytelmälliseksi. Kilpaillessaan SDP:n kanssa ja syyttäessään demareita taktiseen äänestämiseen kannustamisesta Andersson on valehdellut, että demarien äänestäminen ei kannattaisi vasemmistoliittolaisille. Tosiasiassa Vasemmistoliitto on aina hyötynyt nimenomaan siitä, että demarit ovat päässeet hallitusvaltaan, sillä SDP on tarjonnut kommunisteille ainoan tien hallitukseen.

Riikka Purra (ps.) puolestaan esittää itseään. Hän on tässä näytelmässä ainoa poliitikko, joka on roolissaan herself. Tämä johtuu siitä, että Perussuomalaisten koko kannatus perustuu vaihtoehdon tarjoamiseen nykymenolle, eli politiikka on asiavetoista, ei pragmaattista.

Perussuomalaisilla ei yksinkertaisesti ole mitään taktikoitavaa. Puolueen teemoista, kuten maahanmuutosta, ei voi valehdella, sillä muut ovat tehneet sen jo. Niinpä puolueella ei ole hallitusneuvotteluihin muita kuin tosiasioita.

Sanna Marin näytti jo esimerkkiä siitä, A) miten äänestäjät hylätään vaalien jälkeen, vaikka kampanja oli rakennettu hänen omien kasvojensa varaan, B) kuinka oppositiojohtajan rooli ei kiinnosta, kun hallitusvalta on mennyttä, C) kuinka pestään puolue karttuneista henkilökohtaisista kaunoista ja D) että mukavuudenhalu voitti sekavan hallituskauden jälkeen.

Minulla ei ole valtaa yhtään, mutta sanon perussuomalaisille neuvottelijoille sen, että älkää nyt vain alkako roolipelata äänestäjien kanssa. Jos alatte leikata kansalaisten perusturvasta, kuten asumistuesta ja terveydenhuollosta siksi, että Kokoomus sitä vaatii, Perussuomalaisten kannatus romahtaa seuraavissa vaaleissa puoleen.

Kokoomuslaiset eivät tuosta kärsi, mutta Perussuomalaiset kärsivät. Jo Timo Soini antautui roolipelaamaan maahanmuuttoasiassa yrittäen näytelmällistää Kokoomuksen ja Kepun vaateet oman puolueensa äänestäjille muka pakollisina ehtoina.

Jabba epäonnistui, ja niin epäonnistuu sekin, joka ryhtyy tekemään hallitusneuvotteluissa vaihtokauppaa panoksinaan Suomen kansalaisten sosiaaliturva ja puolueen maahanmuuttokanta.

Toisella tavalla sanoen, roolipelatkaa muiden puolueiden mutta älkää oman väen kanssa. Purran kannattaisi näytelmällistää itseään sen verran, ettei hän olisi lainkaan valmis sellaiseen hallitukseen, joka suostuu takaamaan ilmastoveivauksen ja maksamaan muiden maiden velkoja.

Ilmastonsuojeluargumentin teho on Suomessa ollut hämmästyttävä. Kaiken muunhan voi Suomessa menettää, muttei tätä kurjaa ilmastoa. Sen tietää kapitalistinenkin tiede.

Tiedän myös sen, että jokaisen puolueen kannattaisi jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. 

Onkin huikea vääryys, että vihervasemmiston talouspoliittisista tyhmyyksistä kannatuskadon kärsii seuraava oikeistohallitus, joka joutuu aloittamaan ennennäkemättömän savotan talouden laittamiseksi kuntoon.

Sen jälkeen kaikki suomalaiset kaipaavat seuraavat 20 vuotta iloa, valoa ja hauskuutta, ja Hurstin soppatykki on valtiovarainministeriön linnan edessä. Silloin täytyy Sannan ja sannamaisten tarkistaa sanan hauskanpito merkitys sanakirjasta.

Viisasta olisi Perussuomalaisten jättää asiat vihervasemmiston itsensä korjattaviksi ja odotella oppositiossa niin kauan, että vasemmiston pää putoaa pärekoriin, EU-ero on pakollinen, suomalaismielinen vallankumous on ovella ja PS pääsee hallitsemaan yksin.

Vihreitä ei pidä hallitusvaltaan enää koskaan päästää, eikä heidän opeillaan peltoja kyntää. Puolue show-paini itsensä syvään mutaan telaketjufeministien puskutraktoroidessa miesoletetut omasta piiristään nurkkaan, jonka ahtaassa identiteettipoliittisessa klusterissa jokainen suusta päästetty ilmastototuus on pingviininmunan kokoinen vale. Sen osoittaa Nasan raportti hiilinielujen kadosta.

Kosmonautinkovat feministit sulkivat aprillipäivänä puolet Helsingin hiilikeskuslämmityksestä ja laittavat kai merivettä lämpöpattereihin samalla, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan joka kolmas viikko. Hulluimmat voimalan tuhoajista pohtivat nyt rakennuksen säilyttämistä skeittareille ja värikuularäiskimiselle, ikään kuin jatkuvan riitelyn tuomisesta suomalaiseen konsensukseen ei olisi ollut jo tarpeeksi huonoa karmaa vihreille ja heidän vierasperäisille suojateilleen.

Pohtikoot idiootit sitä ensi talvena, kun energiasta on pula ja hiilivoimala romuna.

Yksi syy Vihreiden coup de grâceen oli muuntojoustava sukupuolipolitiikka, johon aletaan kasvattaa jo päiväkerhoissa ja jota psykiatrian naisprofessorikin vastustaa kaikkien järkevien ihmisten tavoin.

Kun minä sanoin tuon saman kirjassani Totuus kiihottaa, sain median vesikauhuiset vaahdot naamalleni, ja puolue laittoi minut sivuun, mikä oli harmi, sillä minulla olisi ollut vielä paljon lisääkin sanottavaa ja monesta asiasta.

Long live political persuation. Stop political persecution!

Enempää en kuitenkaan ennusta, en jälkipui enkä mene asioiden edelle. Kojootit kulkee ja karavaani ulvoo. Ei siitä pyhälisät kartu, eli hyvää pääsiäistä kaikille. Paremman analyysin saa tilaamalla.

5. huhtikuuta 2023

Suomen itäraja on uusi 38. leveyspiiri

Rooman valtakunta ei ollut vahva siksi, että sillä oli voimakas keskushallinto, vaan siksi, että periferia pidettiin sotilaallisesti vahvana, ja sen vuoksi Rooma saattoi kukoistaa sisäisesti. 

Väitän, että samasta syystä Suomesta tulee yksi Naton tärkeimmistä jäsenmaista.

Natosta on selvää hyötyä myös Suomelle itselleen, ja sen vuoksi olenkin ollut Natoon hakeutumisen kannalla jo Brezhnevin vuosista asti.

Koskaan ei pidä kuitenkaan katsoa vain taikurin sitä kättä, joka antaa, vaan myös sitä, mitä toinen käsi tekee.

Edut Suomelle ovat ilmeiset. Liittokunta takaa vahvan poliittisen tuen, joka ennalta eliminoi sotilaallista konfliktia Venäjän kanssa. Myönteistä näyttöä on saatu Venäjän ja Norjan rajalta, jossa on ollut hyvin rauhallista. Ei siis haittaa, vaikka tällaista rajaa on nyt Venäjän ja Naton välillä yli 1300 kilometriä lisää.

Naton jäsenyyteen liittyy kuitenkin kaksi suurta kysymysmerkkiä. Ensinnäkään ei ole takeita, että viidennen artiklan mukainen yhteispuolustus todella toimii tositilanteessa. Toiseksi, hakeutuminen niin sanotun ydinsateenvarjon alle nojaa hullun miehen strategiaan, joka on kyseenalaistunut Ukrainan sodassa.

Jo Natoon hakeutumisen aikana nähtiin, että organisaatiot tulevat sitä herkemmiksi sisäiselle eripuralle mitä enemmän niihin kuuluu eri arvomaailmoja edustavia osapuolia. Viidennen artiklan soveltamisesta ei ole kokemuksia, ja aktivoitu se on vain syyskuun 11. päivän jälkeen 2001, juuri ennen Yhdysvaltain vuonna 2003 aloittamaa kosto-campaignia Irakissa.

Eräs Ukrainan sodan merkittävimpiä opetuksia on, että ydinpelote on pelkkä kupla. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän ydiniskua pelätään ja vastaiskuun luotetaan.

Minäkin luotan vuoren varmasti vain siihen, että yksikään Naton ydinasevaltio ei käyttäisi kansallista ydinasettaan puolustaakseen Suomea tai muuta vierasta valtiota Venäjän tai jonkin muun maan hyökkäystä vastaan.

Ainoa mahdollinen apu, jota Nato-maat voivat Suomelle antaa, perustuu niin sanottuihin tavanomaisiin aseisiin, elatuksen napanuoraan, tiedusteluun, partiointiin ja poliittiseen tukeen. 

Jo Viipurin pamauksesta asti on suurten räjähteiden ongelmana ollut se, että niiden tuhovaikutus jää ihmisten mieliin ikuisiksi ajoiksi, ja ne rikkovat valloitettavan omaisuuden sekä ansaitsevat moraalisen tuomion.

Puhe ydinsateenvarjosta on absurdia siksikin, että ydinräjähdykset eivät suojele ketään vaan päinvastoin tuottavat radioaktiivisen laskeuman, jolta mikään sateenvarjo ei suojaa edes hyökkääjää itseään.

Ydinaseilla spekuloiminen täyttää filosofi Herbert Marcusen määritelmän totaalisen hallinnon kielestä, jossa yhdistetään näppärästi pehmeitä perhekäsitteitä ja tuhon voimia, kuten sanonnassa ”vetypommin isä” (ks. Marcusen teosta Yksiulotteinen ihminen vuodelta 1964, s. 110).

Kannattanee varoa hurahtamasta 1960-luvulle tyypilliseen retoriikkaan, joka tunnetaan myös dokumenttielokuvasta Atomic Cafe ja mustasta komediasta Tohtori Outolempi.

Naton merkityksen pitäisi olla vakautta vahvistava, joten ei ole syytä liioitella siirtymistä pidäkkeen politiikasta pelotteiden politiikkaan.

Keskustelu Suomen Nato-jäsenyyden merkityksestä lähtee väärille raiteille, jos populistisen valtamedian innostamana keskitetään huomio ydinasetukikohtiin, ydinaseharjoituksiin ja kysymykseen Nato-varuskunnan perustamisesta Suomen kamaralle.

Ei Venäjän etulinjaan hullukaan ydinpommeja varastoisi, sillä täältä ne olisivat vihollisen varastettavissa, jolloin myös ensikäytön kynnys laskisi. Eikä tänne Naton tukikohtaa kukaan ole tuomassa edes pyydettäessä, sillä monet muutkin maat ovat joutuneet kilpailemaan niistä.

Turhaan siis murehditte sodan tuulia pasifistit Eva Biaudet (r.), Veronica Honkasalo (vas.) ja Heikki Patomäki (vas.) sekä Aleksanteri-instituutin Venäjä-fanit Markku Kivinen (vas.) ja Markku Kangaspuro, joista jälkimmäinen on kunnostautunut myös Karl Marx -seurassa ja Rauhanpuolustajissa.

Teidän kaltaisenne ovat olleet se pahin pelote suomalaisia ihmisiä kohtaan operoituanne pitkään idänkortilla ja edustaessanne jatkuvaa suomettuneisuuden aikakautta.

Mitä hyötyä Naton jäsenyydestä sitten Suomelle on, jos ydinpelotteeseen ei voi tässä maailmankolkassa luottaa, vaan ydinräjäytykset voi jättää terroristiryhmien ja pienten valtioiden, kuten Israelin ja Iranin huoleksi?

Sitä hyötyä, että Naton jäsenyys tekee Suomen itärajasta uuden 38. leveyspiirin, jonka yli ei voi astua vailla seurauksia. Mitä siitä sitten seuraisi?

Vastaus on samanlainen kuin Yhdysvaltain vastaus kysymykseen, mitä tapahtuisi, jos Venäjä käyttäisi ydinasetta Ukrainassa: Yhdysvallat pitäisi tavanomaisin asein huolen siitä, että Venäjällä ei olisi sen jälkeen muun muassa Mustanmeren laivastoa ollenkaan.

Suomen Nato-liitos on kahden kauppa ja win/win-tilanne. Näissäkin sosiaalisen vaihdon taseissa lahjat menevät tasan; tosin vaihdon väline on kovin erilainen.

Suomi saa ratkaisevan tärkeän poliittisen tuen. Nato puolestaan saa Pohjolan alueen merkittävimmän sotilaallisen resurssin, johon sisältyy Euroopan vahvin kenttätykistö, ja siksi Helsingin Sanomien tämänpäiväinen uutinen Suomen mitättömyydestä Natossa on ankka.

Kauppa ei ole Suomelle huono, sillä ilman poliittista tukea Suomen sotilaalliset voimat jäisivät epäuskottaviksi. Nato tuo mukaan komponentteja, joita Suomelta on tähän asti puuttunut, ja siksi olemassa olevien resurssiemme arvo kasvaa tässä fuusiossa eksponentiaalisesti.

On myös turhaa etukäteen murehtia oman auttamisvelvoitteemme valumista esimerkiksi Baltian maihin. Mikäli Venäjä päättäisi kohdistaa aggressionsa Baltiaan, joutuisimme joka tapauksessa konfliktin piiriin ja uhatuiksi. Joten on parempi, että pyrimme ennakolta estämään konfliktin syntymisen osana liittokuntaa.

Mitään näkyviä muutoksia Naton jäsenyys ei katukuvaan tuo. Mutta se parantaa Suomen asemaa kansainvälisten investointien kohteena, tuo tänne uusia yrityksiä ja pysyttää nykyisiä. Se lisää luottamusta ja henkistä turvallisuuden kokemusta Pohjolassa.

Suurimmat muutokset ovat ulospäin näkymättömiä, ja ne tehdään esikuntien karttojen ääressä, kun strategiat menevät pitkälti uusiksi. Varjopuolena on, että Naton jäsenyys lisää brysseliläistä byrokratiaa.

3. huhtikuuta 2023

Vaalitulos yllätti kuin energiakriisi Euroopan

Kaikkihan sen tiesivät, missä järjestyksessä puolueet maaliin tulevat, jopa minä, joka olen huono ennustamaan mitään varsinkaan etukäteen.

Kokoomuksen 48 (+10) ja Perussuomalaisten 46 (+7) paikkaa kertovat selvin sävelin, että kansakunta kaipaa rationalismia, ei hasardihommia, jotka jatkoivat nyt Kepun laskuliukua 8 paikan menetyksellä 23:een. Syy: Keskustan hallitusyhteistyö väärien puolueiden kanssa.

Äänestäjien vastausta vihervasemmistolaiselle politiikan teolle ei voi peitellä SDP:n kolmen paikan lisäyksellä (43 [+3]), sillä puolue pumppasi kannatuslisäyksensä Vihreistä (13 [–7]) ja Vasemmistoliitosta (11 [–5]). Kaikki tuo romahdus ei kuitenkaan mahtunut SDP:hen, vaan sitä virtasi yhdeksän paikan verran myös Perussuomalaisiin ja Kokoomukseen, ja kahdeksan siirtyi Kepusta. Epäluottamuslause vihervasemmistolaiselle politiikalle oli kirkas.

Vihervasemmiston kokonaistappio on voitto Suomen julkiselle taloudelle, ja siitä hyötyy jokainen suomalainen. Kunnianhimoinen ilmastopolitiikka ei riittänyt viemään Vihreitä läheskään pohjalle, vaan paljon hiilineutralisointia ja muuta suomalaisten kiusaamista vielä tarvitaan, ennen kuin puolue on aivan nollan tuntumassa.

Hallitustunnustelijan nimeämistapa ohjaa äänestämistä tavalla, jolla demarit pystyivät vierittämään kannatusta kontolleen. Sinimustalla liikehdinnälllä ja muulla mustelmansinisyydellä pelotteleminen ja Perussuomalaisten eristäminen ennakolta oli vivutusta, jolla SDP pyrki hyödyntämään Perussuomalaisia kohtaan kytevää vastustusta. Demarien ja RKP:n persuvastaisuus käyttää voimanlähteenään vihaa ja luo kahtiajakoja.

Pois sulkemisen politiikkaan nämä puolueet tukeutuvat aina, kun se on kyseisten puolueiden oman edun mukaista, mutta silti ne kehtaavat sanoa itseään demokratian, vapauden ja tasa-arvon puolustajiksi. Yhteistoiminnasta kieltäytyminen perussuomalaisten kanssa on ahdasmielistä ja nurkkakuntaista politiikkaa, joka edustaa impivaaralaisuutta, sisäänpäinkääntyneisyyttä, umpioitumista ja näivettyneisyyttä. Politiikkaa niissä ei ole ollenkaan, sillä politiikan olemus on keskustelevuus ja sovittelevuus.

Sanna Marinin (sd.) markkinoima taktikointisyöte ei johtanut vilpittömään vaalikäyttäytymiseen, eikä taktinen äänestäminen anna oikeaa kuvaa kansalaisten poliittisista näkemyksistä. Siksi pääministerivaaliin johtavan hallitusprosessin käytänteitä kannattaisi pohtia uudestaan. Perustuslain 61 § ei ylipäätään velvoita luovuttamaan hallituksen muodostajan tehtävää suurimmalle puolueelle, vaan kyseessä on pelkkä eduskunnan omaksuma käytäntö.

Joka tapauksessa enemmistöhallituksen kokoaminen vaatii taaskin enemmän puolueita kuin kaksi.

Hallituksen syntymistä Kokoomuksen ja Perussuomalaisten rungon ympärille vaikeuttaa se, että 10 paikan RKP on neliraajajarruttanut hallitusyhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, ja Keskusta jäänee kahden peräkkäisen eduskuntavaalitappionsa jälkeen oppositioon. Krisujen 5 paikkaa ei yksin riitä oikeistolaisen enemmistöhallituksen tilkkeeksi, ja vihervasemmistolaiset puolueet ovat ilmoittaneet kielteisyydestään jo etukäteen.

Mikä neuvoksi? Juonittelun ja pelaamisen hallitsevassa Kepussa voidaan herätä vaalikrapulasta siihen tosiasiaan, että puolueen kannatus ei välttämättä kasva oppositiossa, mutta oikeistohallituksessa Keskustalla olisi mahdollisuus korjata virheensä. Oikeistojohteiseen hallitukseen osallistuminen todennäköisesti korjaisi Kepun kolhuja paremmin kuin räksyttäminen samassa ekologisessa lokerossa, jossa se tähän asti oli vihreiden ja vasemmiston kanssa.

Annan Anneli Saarikolle (kesk.) vinkin: älä vaihda paikkaa hallitusaitiossa vaan vaihda paikkaa väärästä jengistä oikeaan porukkaan. Menee paremmin. Lisäksi Kepu voisi edistää omia tavoitteitaan paremmin porvarihallituksessa kuin vasemmiston kanssa oppositiossa.

Minun veikkauskuponkini on kuitenkin KOK + PS + RKP + KD. Vaaleissahan ratkaistaan tunnetusti vain se, keistä tulee RKP:n hallituskumppaneita, joten tämä rivi on sen verran todennäköinen, ettei sen voittokertoimella saisi edes rahojaan takaisin. Kokoomuksen komennossa joka tapauksessa leikataan perusturvasta, edistetään maahanmuuttoa ja nopeutetaan ilmastotavoitteita vuoteen 2027 asti...

Erityisesti iloitsen Kokoomuksesta poissuljetun ja Perussuomalaisiin siirtyneen helsinkiläisen Wille Rydmanin uudelleenvalinnasta. Hänen saamansa luottamus osoittaa, että Helsingin Sanomien harjoittama mustamaalauskampanja ei toiminut eikä valheiden levittäminen kannata.

Willen kohtelu muistutti mediatutkimukseni Totuus kiihottaa vääristelyä Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muissa valtavirran medioissa, jotka kostivat esittämäni mediakritiikin terrorisoimalla tutkijanmaineeni perättömillä naisvihaväitteillä ja pilaamalla poliittisen osallistumiseni mahdollisuudet ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi.

Iloitsen myös nuorten perussuomalaisten Joakim Vigeliuksen valinnasta Tampereelta ja Miko Bergbomin valituksi tulemisesta Sastamalasta. Molemmat ovat entisiä asuinkaupunkejani.

Nuorissa on kansakunnan tulevaisuus, ja heidän viisinumeroiset äänimääränsä osoittavat, että nuoret ovat kiinnostuneita Suomen taloudesta ja tulevaisuudesta eivätkä vain kehitysmaiden hyvinvoinnista ja abstraktioista, kuten luontokato, hiilinielu, ilmastonmuutos ja monimuotoisuus. Uusia valtiomiehiä tämä maa tarvitseekin.

---

P. S. Aika erikoinen on muuten tuo naisvihaväite, jonka kautta ei vihata vain minua vaan josta on tullut globaali kulttuurimeemi. Brittilehdessä väitettiin, että Sanna Marinin kampitti naisviha (misogyny), ja suomalaisessa lehdessä valiteltiin, että kyse oli naisvihasta, kun muuan politiikan asiantuntijana esiintyvä median lausuntoautomaatti ei saanutkaan omalle narsismilleen mieluista vastaanottoa yleisössä.

Kyse ei ole naisvihasta, kun joku sanoo jotain älyllistä, tai sitten on vain niin, että kaikki älyllinen on naisvihaa. Ehkä feministien kannattaisi hillitä hormonejaan, tai muuten meitä uhkaa misandria (miesviha).

1. huhtikuuta 2023

Perussuomalaisten dilemmat

Kylillä ja kaupungeissa on jälleen kyselty Perussuomalaisten puoliintumisaikaa. Kauanko kuluu, että hallitukseen osallistuminen halkaisee puolueen kahtia: kepumaista ja kokoomuslaista yhteistyötä tekeviin ja periksiantamattomiin?

Tällä kerralla perussuomalaisilla on sellainen kiilto silmissä, ettei puoluetta sinänsä millään halki saa. Ei ole ulkoisia uhkia, kuten vuoden 2015 maahanmuutto, jonka edessä Kokoomus ja Kepu kyykkäsivät ja vaativat samaa Perussuomalaisilta.

Mutta Perussuomalaisten kannatus voi hallitukseen osallistumisen myötä puolittua.

Kuten jo aiemmin totesin, oikeistohallitusta ei estä mikään. Se syntynee helposti ja nopeasti.

Hallituksen haaste on nyt valtiontaloudellinen. Siitä seuraa, että kaikki seuraavaan hallitukseen osallistuvat puolueet tulevat vuonna 2027 hallitusvastuusta ulos kannatuslukemiltaan kuralla, rämettyneinä ja ryvettyneinä.

Tulosta tehostaa, että vasemmisto-oppositio pääsee mielipuuhaansa, arvostelemaan katsomosta, mistä kaikesta ei saa leikata ja kuinka kansaa ei pidä kiusata. Nythän vasemmisto on tasoittanut tuhlaajapojan polkunsa velkaseteleillä.

Eräs valtioviisas lausahti aikoinaan, että taitavalta poliitikolta vaaditaan vastaus kahteen kysymykseen: miten tasapainottaa valtiontalous ja pitää puolueensa kannatus myös seuraavien vaalien jälkeen.

Ongelma ei koske niinkään Kokoomusta kuin Perussuomalaisia. Miksi?

 

Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat ideologisesti kaukana toisistaan

Kokoomuksen kannattajakunta ei leikkauksista kärsi tai kärsii vähiten. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteisessä hallituksessa Kokoomus syöttää Perussuomalaiset helposti kannatuskadon kuiluun, sillä Perussuomalaisten kannattajakunta on huomattavasti haavoittuvampi.

Hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa ei riitä enää molempiin puolueisiin. 

Kun Kokoomuksen Nato-noste suli pois, Petteri Orpo alkoi kalastella kannatusta ansiotuloveronalennuksilla. Siis veronalennuksilla aikana, jolloin valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat rahoista tyhjät!

Oletus ansiotuloveronalennusten tuottoisuudesta valtiolle on yhtä oletuksenvarainen kuin SDP:n väite, että talouskasvu ja työllisyyden paraneminen hoitavat alijäämän.

Kyllä leikkauksiakin tarvitaan, mutta mistä? Siitä se hallituskiista voi alkaa, ja siitä sen pitäisikin alkaa, mikäli Perussuomalaiset aikovat pitää kannatuksensa myös hallituksessa ollessaan.

Kokoomus sai äskettäin tuekseen taloustieteilijä Bengt Holmströmin, jonka mukaan sosiaaliturvan valtiovälitteisyydestä pitäisi siirtyä anelemaan apua naapureilta ja jättää ihmisten toimeentuloturva yksityisen armeliaisuuden varaan.

Kannanotollaan Holmström osoitti, että mikrotaloustieteen nobelistin ymmärrys loppui heti, kun tultiin makrotalouden alueelle. Sitä se on fakki-idiotismi. Nimittäin tuolla Amerikasta kopioidulla mallilla toimittaessa köyhät ihmiset menevät pian hakemaan sosiaaliturvansa naapureiltaan haulikon kanssa, ja sitten huudetaan jälleen apuun julkisen vallan väliintuloa, sillä kerralla poliisi-intervention muodossa – valtiovallan apua se on kuitenkin.

Valtiotamme on jo huononnettu Ruotsin tapaan maahanmuutolla. Onko syytä rapauttaa vielä suomalaisten ihmisten sosiaaliturvakin, jotta saadaan katujengit kaikkialle? Yleisradion suuren vaalikeskustelun lopuksi kaikki puoluejohtajat nostivat räpylänsä, kun kysyttiin, kuka haluaa lisätä poliiseja. Juuri tämä osoittaa poliitikkojen ajattelun alkeellisuutta, eli hoidetaan mieluummin oireita, kun kurjuuden syyt on kadotettu näkyvistä.

Mutta takaisin asiaan ja asioiden edelle: hallituksen muodostamiseen ja hallituspaikasta kilpailemiseen.

Kokoomukselle ei ole jäänyt muuta keinoa jarruttaa gallup-kannatuksensa laskua kuin tarjota veronalennuksia hyvä- ja keskituloisille, joilla sentään on vielä tuloa. Kokoomus ei ole huolellisellakaan peittelyllä pystynyt salaamaan tavoitteitaan, joihin sisältyvät muun muassa asumistuen heikennykset, jotta koditkin lähtisivät ihmisten alta. Hyi olkoon.

Voi niitä kokoomuslaisia vuokrakiskuriparkoja, joiden rakkaat vuokrarahat jäisivät näin saamatta, ja sääli sijoitusasuntoja, joiden arvot laskevat. Ja pankkeja, jotka kärsivät luottotappioita, kun velkaiset keinottelufirmat menevät nurin. Tällainen politiikka ei kerta kaikkiaan toimi kenenkään kannalta.

Perussuomalaiset ei ole ainakaan omien havaintojeni mukaan kannattanut leikkaamista kansalaisten perusturvasta. Mutta toisaalta puolue ei ole ehdottomasti sitä myöskään kieltänyt. Kuten Riikka Purra Ylen vaalikeskustelussa sanoi: voi tulla tilanteita, kuten pankkikriisi, joissa perusturvaankin puututaan. 

Itse luulen, että ensimmäinen uhkaava tilanne on kuitenkin hallitusneuvottelu.

Juuri kansalaisten taloudellinen perusturva on asia, josta hallituksen keskeinen vääntö käydään. 

Tätä kautta tullaan tärkeään asiakohtaan, jonka haluaisin jokaisen perussuomalaisen lukevan. Se on nimittäin kohtalonkysymys puolueen omalle kannatukselle, jolle ei pitäisi käydä, kuten Kepulle.

 

Kokoomuksen myötäily ei kannata Perussuomalaisille

Kokoomus on ylimielisyydessään kohdellut Perussuomalaisia tyhmänä maalaisserkkuna, joka joko suostuu Kokoomuksen esittämiin veronalennuksiin ja sosiaaliturvan leikkauksiin ja otetaan hallitukseen – tai sitten ei.

Mikäli Petteri Orposta tulee hallituksenmuodostaja, Kokoomus yrittänee tehdä Perussuomalaisista jälleen apupuolueen, joka suostuu veronalennuksiin hyväpalkkaisissa työpaikoissa pysyvästi kellottelevan keskiluokan eduksi.

Kunnes huomataan, että Perussuomalaisten äänestäjissä tuota selustansa turvannutta hyvin toimeentulevaa väkeä ei juuri olekaan, vaan sosiaalietuuksia saavia työttömiä, eläkeläisiä, opiskelijoita ja muita köyhiä suoraan leipäjonoista. 

He ovat äänestäneet ja äänestävät Perussuomalaisia saadakseen asumismukavuuden alentajat katoamaan naapureista takaisin Afrikkaan ja Lähi-itään, lopettaakseen ilmastohumpan, pelastaakseen rintamamiestalonsa EU-direktiivien purkutuomioilta, vastustaakseen vihersosialismia ja yleensäkin torjuakseen taloudellisen kurjistumisen juurisyyt, jotka perustuvat rahojen viskomiseen toisarvoisiin kohteisiin: kehitysapuun, euroalueen pönkittämiseen, tukipakettipolitiikkaan ja kansanvälisiin rahastoihin.

Mikäli Perussuomalaiset lipsahtavat ideologisen erehdyksen vuoksi kokoomuslaisen sosiaalipolitiikan takaajaksi, sellainen hallitus leikkaa sitten suomalaisten ihmisten asumistuesta, työttömyysetuuksista, toimeentulotuesta ja opintotuesta, mutta Kokoomuksen painostuksesta ei vieläkään maahanmuuttomenoista, kehitysavusta ja ilmastotukiaisista eikä vieraiden maiden hyväksi annettavista EU-tukipaketeista.

Ja tätä kautta tullaan Perussuomalaisen äänestäjän dilemmaan. Se muodostuu seuraavasti.

 

Perussuomalaisten dilemma

Perussuomalainen ihminen on usein pienituloinen tai matalapalkkainen duunari ja saa useasti myös jotakin eläkeperusteista etuutta, työttömyysetuutta tai sosiaalietuutta, mahdollisesti asumistukea tai toimeentulotukea. Hän on entistä useammin nuorehko opiskelija, jonka elämä on tukiriippuvaista.

Perussuomalainen puolue on toisaalta arvostellut sosiaalietuuksien jakelua, sillä niitä on alettu antaa avokätisesti myös maahanmuuttajille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia.

Niinpä puolueen ehdokkaat ovat vaalikoneissa rastittaneet ahkerasti ruutuja, joissa sanotaan, että Suomessa on liian helppoa elää perusturvalla. Huonojen vaalikoneiden tapaan niissä ei ole täsmennetty, millä tavalla helppoa tai vaikeaa ja kenelle.

En ole havainnut yhdenkään heikosti toimeentulevan valittaneen viime aikoina sitä, että eläminen olisi ollut liian helppoa. Päinvastoin.

Perussuomalaisilla ehdokkailla lieneekin ollut mielessään sosiaaliturvan liian antelias jakelu muille kuin suomalaisille itselleen. Yhdenvertaisuusperiaatteen vuoksi sosiaalietuuksia joudutaan jakelemaan myös muualta Suomeen tulleille. Ja heitä tulee aina sitä enemmän, mitä avokätisemmin niitä jaetaan.

Välttääkseen houkuttelemasta lisää tulijoita perussuomalainen puolue on siis joutunut vastustelemaan sosiaalietuuksien avokätistä jakelua myös yleisesti. Tässä on Perussuomalaisten dilemma.

Tuen takaamisessa suomalaisille itselleen ei olisikaan mitään vikaa, mutta nykyinen perustuslakimme ulotti toimeentulotukioikeuden koskemaan kaikkia maassa oleskelevia, ja näkemys perustuu perustuslain äärivasemmistolaiseen ja ylikireään tulkintaan (Scheinin, Illman, Ojanen).

Tässä mallissa suomalaiset on pakotettu jakamaan oma köyhyytensä ja rikkautensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa, mikä on selvästi väärin ja virheellistä.

Mikäli nyt kuitenkin vastustetaan sosiaalietuuksia yleensä, ollaan leikkaamassa perusturvaa suomalaisilta itseltään, jolloin Perussuomalaiset hurahtavat Kokoomuksen kelkkaan ja ampuvat puolta kannattajakuntaansa ja itseään jalkaan. 

Tästä puolestaan seuraa, että Perussuomalaisten proletaarikannatus alkaa valua takaisin vasemmistoon.

Tähän asti sen on estänyt vasemmistopuolueiden hoilaaminen maahanmuuton puolesta, minkä myös suomalainen keski- ja pienituloinen palkansaaja tietää omalle asemalleen tuhoisaksi.

Ongelma voitaisiin ratkaista helposti leikkaamalla Suomessa oleskelevien ulkomaalaisten oikeutta perusturvaan ja säilyttämällä Suomen kansalaisten perusturva, sen taso ja saantiehdot, ennallaan.

 

Perussuomalaiset ja vasemmisto? 

Koska SDP on torjunut hallitusyhteistyön Perussuomalaisten kanssa, Perussuomalainen puolue voi pääministerinsalkun saadessaankin löytää hallituskumppanin lähinnä Kokoomuksesta, joka tosin haluaa lisätä kaikkea maahanmuuttoa ja etenkin sosiaalietuushakuista ja matalapalkkaista maahanmuuttoa saadakseen Suomeen julkiselle taloudelle nettotappiollista halpatyövoimaa. 

Sisäpoliittisen luottamusongelman juurisyy on siis kaikissa tapauksissa maahanmuutto. Se johtaa tietenkin myös väestön vähittäiseen vaihtumiseen, politiikan subjektin eli kansakunnan sivuuttamiseen ja poliittisen vallan perillisyyden kumoutumiseen, eli siihen, että Suomen valtio lakkaa olemasta kansallisvaltiona, kun siltä vähenee tai poistuu hallitseva subjekti: kantasuomalaisista koostuva Suomen kansa.

Kuinka käykään silloin, kun maassa asuvan väestön enemmistö ei enää koostu kantaväestöön kuuluvasta kansasta, vaan muualta tulleiden poliittis-hallinnollisesta kansalaisuudesta, joka on samalla tavalla luovutettua kuin sukupuoli, jota voi vaihtaa viranomaispäätöksellä? 

Hehkutettaessa maahanmuuton tärkeyttä kuin vanhaa dieseliä unohtuu helposti, että uhattuna on Suomen valtion väestöllinen koostumus, jota ei vieraiden kansojen maahanmuuttomarssin jälkeen saada enää ennallistettua edes ennallistamisasetuksella.

Sekä Kokoomus että vasemmisto ovat valmiita satojen tuhansien ulkomaalaisten maahantuontiin vain työvoimateknisistä syistä pohtimatta, mitä se tarkoittaa kielemme ja kulttuurimme olemassaololle. Demarijohtoisen opetusministeriön mukaan ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä pitäisi kolminkertaistaa, vaikka opiskelijat haluavat opetuksen suomeksi. Lahjaksiko opiskelupaikat pitäisi ulkomaalaisille antaa?

Maamme on osallisena hallitsemattomassa monikulttuuri-ideologisessa kokeessa, jossa panoksena ovat väestörakenteemme, kielemme ja kulttuurimme, eikä sen enempää Kokoomus kuin vasemmistokaan ole tässä mielessä Perussuomalaisille toinen toistaan parempi hallituskumppani.

Perussuomalaisen äänestäjän dilemmaan on ainakin yksi oikea ratkaisu: Perussuomalaisen puolueen pitäisi heti Säätytalon neuvotteluihin mennessään hylätä uusliberalistisen talouspolitiikan ajaminen. Se on ideologia, johon Keskusta on jo kaatunut eksyttyään alkiolaiselta polulta.

Sillä agendalla ei voi menestyä vaan päätyä Kokoomuksen apupuolueeksi. Rikkaat ja hyvätuloiset pysyvät Kokoomuksessa kuitenkin, mutta Perussuomalaisten kylki vuotaa takaisin vasemmalle, ja vuoto alkaa heti. 

Perussuomalaisen puolueen dilemmaan liittyy myös se, että päätyessään tulevaan hallitukseen Perussuomalaiset joutuvat ottamaan vastuuta vihervasemmiston tekemien taloustuhojen korjaamisesta.

Näin ollen Perussuomalaisten ei kannattaisi lainkaan pyrkiä hallitusvastuuseen vaan antaa vihervasemmiston korjata taloutta itse, valtiovarainministeriön ohjeiden mukaan.

Dilemmoja siis riittää.

Perussuomalaisen äänestäjän dilemmana on intressiristiriita: kansalaisten oma kansallinen etu vaatisi Perussuomalaisten äänestämistä, mutta se todennäköisesti johtaa oikeistohallitukseen, joka leikkaa pieni- ja keskituloisten ihmisten ja eläkkeitä, opintotukea tai työttömyysetuuksia saavien perussuomalaisten sosiaaliturvaa vähintäänkin indeksijäädytyksillä. Samalla Kokoomus voi saada läpi vaateensa maahanmuuton lisäämiseksi ja maahanmuuton tarveharkinnan poistamiseksi.

Perussuomalaisen puolueen dilemmana puolestaan on kannatusristiriita: jos puolue menee hallitukseen Kokoomuksen kanssa, sen oma kannatus kokee kolhun puolueen joutuessa tukemaan sellaista politiikkaa, jota puolue on vastustanut periaatteellisesti, kuten maahanmuuttoa, ilmastoaneita ja EU:n tukipakettipolitiikkaa.

Jo vanhempi valtiomies Paavo Väyrynen oli vuonna 2015 sitä mieltä, että suomalaisia ihmisiä paremmin kohteleva hallitus olisi muodostettu Perussuomalaisten, Keskustan ja SDP:n kesken. Tämäkin mahdollisuus kannattaisi pitää avoimena, jotta Kokoomus ei pääse kiristämään Perussuomalaisia hallitusneuvotteluissa.

Kokoomuksen kaavailemille asumistuen leikkauksille, suomalaisten kuritukselle ja maahanmuuttopartituureille ei pidä antaa periksi, sillä Kokoomuksella ei ole muuta mahdollisuutta muodostaa hallitus kuin Perussuomalaiset. Ideologinen raharepeämä vasemmistoon on niin suuri.