Annatko jymäyttää itseäsi ”pääministerivaalilla”?

Sdp ja Kokoomus ovat halunneet nähdä edessä olevat eduskuntavaalit pääministerivaaleina. Puolueiden puheenjohtajat ovat kaupitelleet toisiaan tai itseään toinen toistaan parempina tai huonompina vaihtoehtoina. Äänestäjille pyritään luomaan kuva, että heidän olisi valittava kahdesta vaihtoehdosta vähemmän huono.

Puolueiden julistautumisessa pääministeripuolueiksi on vaalilaukan makua. Samoin median asennoitumisessa, kun toimittajat mitä ystävällisimmin tarjoilevat Petteri Orpoa (kok.) ja Antti Rinnettä (sd.) ”todennäköisimpinä pääministereinä” ja esittelevät heidän näkemyksiään vaalikoneisiin, gallupeihin ja kristallipalloihin katsoen.

Petteri Orpoon monet tuskastuivat jo hänen ollessaan sisäministerinä, päästäessään maahan suuria määriä turvapaikanhakijoita ja toimiessaan Sinisten sugar daddynä, joka houkutti soinilaisia hunajaisilla lupauksillaan tai uhkauksillaan. Antti Rinteen toimintakuntoisuudesta ja demarien ohjelmasta taas on esitetty vahvoja epäilyksiä, joita muistin virkistys Sdp:n hallituksessa olosta vahvistaa.

Sdp:n ja Kokoomuksen kissanhännänvedolla koetetaan viestittää, ettei muita puolueita kannata äänestää, jos haluaa vaikuttaa pääministerin valintaan ja sitä kautta hallituksen kokoonpanoon.

Tämä on huomion viemistä taktikointiin. Se tukee molempien puolueiden etua niiden kilpailuasetelmasta huolimatta. Kiistely ja kilpailu ovat näennäisiä, sillä molemmat puolueet antavat ymmärtää päätyvänsä yhteiseen hallitukseen. Sitä kautta Sdp ja Kokoomus pyrkivät pidättämään poliittista valtaa itselleen.

Taktikoinnin sijasta fokus kannattaisi siirtää strategiaan: siihen, mitä oikeastaan halutaan ja tavoitellaan. Nyt pitäisi huomio kiinnittää politiikan arvoihin ja päämääriin sekä puhua ja kilpailla asia-argumentein.

Pääministeriydestä jankuttelu on pelkkää teatteria, jossa tukeudutaan laskelmointiin ja ennustajaeukkoihin. Eduskuntavaalien ei kuitenkaan pitäisi olla pudotuspelien eikä missikisojen tapaisia persoonan performointeja.

Eduskuntavaaleja ei pitäisi myöskään ymmärtää miksikään ”yhden asian vaaleiksi”, vaikka monet puolueet puhuisivatkin mielellään vain niille itselleen tärkeistä ja helpoista asioista. Esimerkiksi vihreät ovat yrittäneet kaventaa vaalit ”ilmastovaaleiksi” ja demarit ”hoivavaaleiksi”.

Kaikki vaalit ovat raha- & resurssivaaleja. Niistä kenkä puristaa maahanmuuttoasioissakin. Nyt valitaan eduskunta, joka joutuu päättämään kaikista eteen tulevista asioista seuraavien neljän vuoden ajan. Siksi huomio olisi kiinnitettävä politiikan koko palettiin.

Meillä perussuomalaisilla on jämäkästi perusteltu energia- ja ympäristöpoliittinen ohjelma, talouspoliittinen ohjelma, sosiaalipoliittinen ohjelma, koulutuspoliittinen ohjelma ja tietenkin myös maahanmuuttopoliittinen ohjelma sekä periaate- ja eduskuntavaaliohjelmat. Jos jotakuta mietityttävät omat ajatukseni, ne voi tarkistaa vaalikirjastani Kuinka Suomi korjataan? Arvopohja ja kokonaisvaltainen ratkaisu (2019).

Sdp ja Kokoomus ovat pyrkineet median tuella rajaamaan Perussuomalaiset pois hallituksesta, sillä  puolueemme on arvoiltaan ja agendaltaan vahvin: suomalaisten edun mukainen.

Tämä käy ilmi puolueemme TNS-gallupilla teettämästä tutkimuksesta, joka julkaistiin maahanmuuttopoliittisen ohjelmamme julkistamistilaisuudessa. Puolueemme näkemykset käyvät yksiin kansalaisten selvän enemmistön kanssa etenkin ilmastopolitiikkaa (76 %) ja maahanmuuttoa (62 %) koskevissa kysymyksissä. Juuri niitä on pidetty vaalien kannalta tärkeimpinä.

Esteet Perussuomalaisten äänestämiselle johtuvat meihin kohdistetuista ennakkoluuloista ja mielikuvista. Taustalla on myös vuoden 2017 tapahtumista asti Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu henkilökohtainen vyörytys.

Käsitykseni mukaan puolueemme gallup-kannatuksesta puuttuu edelleen noin 10–15 prosenttiyksikköä, mikä johtuu vain ja ainoastaan muiden puolueiden harjoittamasta eristämispolitiikasta sekä median jatkamasta mustamaalaamisesta.

Pääministerivaali vai arvokannanottojen vaali? Kansalaisten kannattaisi ilmaista arvokannanottonsa suoraan ja rehellisesti riippumatta siitä, päädymmeko hallitukseen vai emme. Siten se viesti menee oikeasti perille.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Pukit kaalimaan vartijoina – Asiaa populismista

Miksi valta-asemissa olevat poliitikot arvostelevat ankarasti populismia? – Samasta syystä kuin pesujauhemerkit kilpailevat keskenään.

Yleisradion A-studio antoi eilen Jyrki Kataiselle pitkän puheenvuoron, jossa hän syytti Euroopan unionin ongelmista ”populismia”. Tilanne oli aivan samanlainen kuin tuote-esittelijä selittäisi, miksi tahra ei lähde vaatteista Arielilla vaan ainoastaan Sertolla.

Asetelma muistutti myös tilannetta, jossa muslimi toimii ”islamin asiantuntijana”. Poliittisten ilmiöiden analysoiminen ei koskaan onnistu politiikan sisältä päin, niin kuin uskonnoistakaan ei voida antaa puolueettomia arvioita hurskastellen asioita uskontojen sisäpuolelta päin.

Lieventääkseen Katais-lähetyksen puolueellisuutta Yleisradion toimittaja Esko Varho julkaisi jo hyvissä ajoin ohjelmaa pohjustavan jutun, jossa hän viittasi saksalaissyntyisen ja nykyisin Princetonin yliopistossa vaikuttavan vasemmistolaisprofessori Jan-Werner Müllerin viime vuonna ilmestyneeseen teokseen Was ist populismus? (”Mitä on populismi?”).

Müllerin teoksessaan esittämä populismin määritelmä on pinnallinen ja köyhä, joten se sopii myös porvarillis-byrokraattiseen kansanvallan haukkumiseen. Varho nosti jutussaan esille ”populismiksi” sanotuista ilmiöistä lähinnä niiden ulkoiset piirteet, joita luettelemalla voidaan luoda illuusio käsitteen tulemisesta tyydyttävästi määritellyksi.

Vaikuttavimpaan vasta-argumenttiin, eli väitteeseen, että populismi onkin oikeastaan kansanvaltaa ja demokratian toteuttamista, Müllerin teos vastaa EU-uskollisella liturgialla, jossa kaivetaan esiin rasismikortti. Hänen mukaansa populistien kanssa eri mieltä olevat eivät muka kuuluisi kansaan.

Väite on oudoksuttava, sillä niin Britannian, Yhdysvaltojen, Hollannin, Ranskan, Itävallan, Suomen kuin useimpien muidenkin maiden ”populistisiksi” sanotuissa puolueissa kansaan ja kansakuntaan kuuluminen on pystytty määrittelemään realistisesti ja objektiivisesti. Kansaan ja kansakuntaan kuuluvat todellakin oman maan kansalaiset, joista pitkäaikaisimmin sitoutuneita ovat syntyperäiset ja kantaväestöön kuuluvat ihmiset.

Sen sijaan Müller itse tulee määritelleeksi kaikki muut kuin populistipuolueiksi sanomiensa ryhmien äänestäjät ”kansaan kuulumattomiksi”. Tämä on kyllä aika erikoinen ja jopa rasistiselta vivahtava populismin ja kansakunnan määritelmä!

On selvää, että noin vulgaarilla ja puhtaasti mielivaltaan perustuvalla definitiivisellä argumentilla sen enempää Müller, Varho kuin Katainenkaan eivät voi pötkiä pitkälle. Varho mainitsee kirjoituksessaan myös puolen tusinaa muita populismin tunnusmerkkejä, mutta niiden käsittely jää lähinnä mainintojen varaiseksi, kuten ”eliitin vastustaminen”, ”karismaattinen johtajuus” ja ”vallankumouksellinen agenda”.

Näitä ulkoisia piirteitä moittimalla koetetaan peittää se olennainen kysymys, mistä nämä kaikki oikeastaan juontavat juurensa. Käsittelin populismia viime vuoden marraskuussa julkaisemassani kirjoituksessa, jossa luettelemani populismin tunnusmerkit myös Varhon juttu uskollisesti toistaa, vaikka se sisältämiensä johtopäätösten osalta näyttääkin vain epäonnistuneelta plagiaatilta tekstistäni.

Heikoimpia populismin arvostelun välineitä niin Müllerin teoksessa kuin Varhon kirjoituksessakin ovat väitteet, joiden mukaan populistien tavoitteena on ”valtiokoneiston valtaaminen”, ”kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen”, ”äänten ostaminen” ja ”puoluepolitiikan heikkeneminen”.

Tosiasiassa valtiokoneisto on ollut niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vanhojen ja luutuneiden puolueiden ja poliittisten virkanimitysten vallassa tavalla, jonka tuloksena myös Euroopan unionia hallitsee byrokraattinen oligarkki. ”Kansalaisyhteiskunnan tukahduttamista” harjoittavat nimenomaan Euroopan unioni ja valtansa menettämistä pelkäävät puolueet, jotka vaativat sensuuria ja poliittisia syytteitä sananvapautensa käyttäjille.

Byrokraattien halusta alistaa kansalaisten poliittiset ja taloudelliset vapaudet viranomaiskontrollille kertoo esimerkiksi tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan valtiovarainministeriö aikoo avata sosiaalietuuksien saajien pankkitilit poliisin, Kelan ja sosiaaliviranomaisten suoran tarkkailun kohteiksi. Aloite on tietenkin lähtöisin EU:sta, ja verukkeena tähän orwellilaiseen yksityisyyden suojan raiskaukseen käytetään puhtaasti mielikuvituksellista ”terrorismin torjuntaa” ja ”turvallisuuden takaamista”.

Kuinka onkin aina niin, että ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme ovat samoja, jotka haluavat viedä meiltä yksityisyytemme, omaisuutemme ja vapautemme?

Entä väitteet ”äänten ostamisesta” ja ”puoluepolitiikan heikkenemisestä”? ”Seteliselkärankaisia” arvostelivat muistaakseni aivan muut kuin populistit. Esimerkiksi Perussuomalaisilla on ollut hyvin vahvoja periaatteita, joita ei ole myyty eikä ostettu rahalla, niin kuin Tupun, Hupun ja Lupun keskinäisissä vispilänkaupoissa on ollut tapana tehdä.

Jos perinteinen puoluepolitiikka on tämän tuloksena menettänyt luottamustaan suoran kansanvallan hyväksi, se on myönteinen ja tervehdyttävä seuraus niistä suurista ongelmista, jotka likainen, hämärä ja EU:n katakombeihin kadonnut vallankäyttö on saanut vastavaikutuksenaan aikaan.

Mikäli sitten kansakunnat pitkään jatkuneen dekadentin ja korruptoituneen politikoinnin tuloksena antavat potkut tähänastisille kansan palvelijoilleen ja hankkivat tilalle oikeita ”karismaattisia johtajia”, jotka kykenevät myös itsenäiseen ajatusten muodostamiseen ja linjanvetoihin, tässä kehityksessä ei ole mitään vikaa.

Jos kansankunnat vastustavat ”poliittista eliittiä” ja omaksuvat jopa ”vallankumouksellisen agendan”, ne sitä kautta toteuttavat hienoja valistusfilosofisia ihanteita, jotka ulottivat aikoinaan vaikutuksensa myös Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseen ja sen kehotukseen syrjäyttää hallitusvalta, mikäli se alkaa suosia despooteille ja tyranneille tyypillisiä menettelytapoja.

Entä mitä Jyrki Katainen tekee näiden suurten poliittisten ilmiöiden kommentoijana? Hänhän epäonnistui kurjasti jo Suomen pääministerinä humahdettuaan ilmeisestikin aivan liian suurin saappaisiin, joista pois kapuaminen tuntui hänestä itsestäänkin helpotukselta.

Toisella tavalla sanoen voidaan kysyä, mitä syytä on olettaa, että nimenomaan Katainen tietäisi tai ymmärtäisi jotakin populismista tai olisi yleensäkään sopiva arvioimaan ”populismiksi” sanottuja ilmiöitä kokoomuksen jäsenkirja takataskussaan, ”puolueetonta” journalismia harjoittavan Yleisradion ohjelmassa?

Asian taustahan on se, että Jyrki Katainen haukkui populismia jo Politico.eu-lehden haastattelussa samana päivänä, jona Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi viime marraskuussa. Avaus ei ollut diplomaattisesti kovin etevä EU:n komission varapuheenjohtajalta, mutta Kataisen aiemmat poliittiset virhearviot huomioon ottaen ele voidaan ehkä ymmärtää.

Koska Katainen käytännössä toimii komission puheenjohtajan kansliapäällikkönä, hän on Jean-Claude Junckerin äänitorvi ulkomaailmaan päin istuen hänen olkapäällään kököttävänä maskottina, jolla on sama funktio kuin veikeällä Nick Nackilla James Bond -elokuvassa The Man With a Golden Gun. Hänen kauttaan komissio päästelee paineitaan, joita virallisissa tilaisuuksissa ei voi äännellä julki eikä pakata myöskään diplomaattipostia sisältävään säkkiin.

Kataisen retorinen positio populismin arvosteluun on kuitenkin peräti huono. Kaikki varmasti muistavat, että Katainen junaili Kreikalle miljardien tuet ja takaukset kaiken kansanvallan vastaisesti. Hän pidättäytyi vaatimasta Suomen EU-jäsenmaksuihin alennusta vuosiksi 2014–2020, vaikka olisi syvän taantuman alettua voinut.

Europarlamentaarikko Esko Seppänen tulkitsi Kataisen toimintaa oman edun tavoitteluksi, jonka seurauksena Katainen tuli uhranneeksi maamme edun omille mahdollisuuksilleen parannella asemiaan komissaarinviran tavoittelussa. Britit noita alennuksia kahmivat ja saivat mutta eivät pysyneet EU:ssa siltikään.

Sen sijaan Suomi on kokoomuslaisten ja kepulaisten pääministeriensä johdolla noudattanut EU:sta satelevia määräyksiä puudelimaisen kiltisti, ja myös Katainen on toteuttanut EU-kollegojensa pienimmätkin toivomukset. Tämän lisäksi hänen ansioikseen voidaan lukea monet virhearvioinnit ja katteettomat lupaukset.

Kokoomuksen puheenjohtajana toimiessaan Katainen osti vuoden 2007 eduskuntavaaleissa sairaanhoitajien kannatuksen lupaamalla heille 500 euron palkankorotuksen suoraan julkisten työnantajien kassasta. – Eikö tätä voisi epäillä ”populistiseksi äänten ostamiseksi”? Kauppa oli kansalaisille huono, sillä ensi töikseen Katainen perui valtiovarainministerinä toimiessaan lupauksen ja esitteli niin sanotun pakkolain, joka mahdollisti terveydenhuollon ammattilaisten määräämisen töihin työtaistelusta riippumatta.

Valtion kassan vartijana Katainen osallistui aktiivisesti myös Bilderberg-seuran kokouksiin, joissa hän oman ilmoituksensa mukaan ei ollut ”Suomen edustajana” vaan ”asiantuntijana ja vaikuttajana”. Joku asiaa tuntematon voisi jälleen epäillä, että hän oli siellä globaalin plutokraattisen eliitin ripitettävänä.

Katainen kunnostautui valtiovarainministerinä muutoinkin. Taloustaantuman alettua hän esitti Ylen Ykkösaamussa 4.10.2008, että Suomi tarvitsee 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2025 mennessä täyttääkseen työvoimantarpeen! Vuonna 2015 Suomeen tuli ”etuajassa” kolmisenkymmentä tuhatta maahanmuuttajaa sillä seurauksella, että kustannukset valtiolle räjähtivät ja kuntien sosiaaliturvajärjestelmä asutustointa myöten oli paniikissa.

Mittakaavaltaan vain symbolinen mutta Kataisen arviointikykyä ratkaisevasti kyseenalaistava virhearviointi oli 600 000 euron määrärahan junaileminen Pekka Himasen firmalle, minkä tuloksena Jyrki Katainen alettiin tuntea ”Käteisenä”. Tapaus johti maksimaaliseen toimenpiteeseen, johon oikeuskanslerin tekemä tutkimus voi koskaan Suomessa johtaa, eli nuhteluun hyvän hallinnon periaatteiden rikkomuksista.

Poliittiset seuraukset olivat kuitenkin merkittävämmät. Katainen oli tullut noudattaneeksi lähes kaikkia korruptoituneen politiikanteon metodeja, joista hän nyt syyttää Yleisradion TV-ohjelmassa ”populisteja”.

Kun luottamuspääoma oli kulutettu loppuun ja eron aika pääministerin paikalta tuli kesäkuussa 2014, komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet siirtämällä talouskomissaarin tehtävät europarlamentaarikoksi valitulta Olli Rehniltä Kataiselle.

Valinta kävi helposti ja demokratian haittaamatta, sillä EU-komissaarien valintaprosessi on sellainen, että komissaarien nimittämisestä päättää yksin komission puheenjohtaja, jonka puolestaan ovat tehtäväänsä valinneet EU-maiden ministerit keskinäisissä neuvonpidoissaan. Iltalehden kolumnisti Olli Ainola piti Kataisen tekoa vuoden häikäilemättömimpänä juonena.

Kataisen näytöt byrokraattiseen oligarkiaan sitoutuneena ja sitä sisältä päin tuntevana kiipijäpoliitikkona ovat kerta kaikkiaan niin vahvat, että hän jos kuka sopii asiantuntijana arvostelemaan populismiin liittyvää korruptiota, opportunismia, helppojen ratkaisujen tavoittelua, taloudellista kähmintää ja muita kansanvallan varkauksia. Hän totisesti tuntee myös populismiin liittyvän kaksinaismoralismin.

Ongelmana on vain hänen taipumuksensa projisoida omat syntinsä ”populistisiksi” väitettyjen kansankynttilöiden naamatauluun, vähän niin kuin Dorian Grayn tuhmuudet piirtyivät hänen omaan muotokuvaansa.

Valtamedian toistelema tulkinta, jossa ”populismiksi” sanottujen liikkeiden nousu nähdään omana ongelmakokonaisuutenaan vailla ilmiön todellisten syntysyiden tunnustamista, on perimmältään valehtelua: poliittisen todellisuuden salaamista ja vääristelyä. Populismi ei ole huonon politiikan syy vaan seuraus tähän asti huonosti hoidetusta politiikasta.

Niinpä populismi ei ole sitä, että ”esitetään helppoja ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin”. Kyllä vaikeisiin ongelmiin voi olla helppojakin ratkaisuja ilman, että ne ovat vähänkään populistisia.

Esimerkiksi käy vaikka euroalueesta luopuminen tai EU:n down shiftaaminen takaisin pelkäksi vapaakauppa-alueeksi. Se on pitkän päälle helpompaa kuin jatkuva vaikeuksissa kieriskely. Helppoa olisi myös lyödä maahanmuuton tulvaportit kiinni. Niinpä täsmentäisin Kataisen ”helpoiksi” luonnehtimien ratkaisujen olevan pikemminkin periaatteellisia ratkaisuja, joita todellakin tarvitaan.

Tämän tunnustaminen olisi todellista realismia, kun taas nykymenon jatkaminen on toden totta populismia. Tosiasiassahan EU:n talous perustuu jatkuvaan lumerahan syöttämiseen järjestelmään, ja euroalue kokonaisuudessaan on suuri systeemihäiriö.

Kun vaihtoehtoja on kaksi – joko jatkaa nykyisellään tai perääntyä ja aloittaa tervehdyttävä purkutyö kansallisvaltioiden itsenäisen rahapolitiikan palauttamiseksi – pidän jälkimmäistä vaihtoehtoa parempana. Se ei ole mitään populismia vaan analyyttista rationalismia ja realismia. Sukeltaminen kannattaa lopettaa viimeistään silloin, kun on pohjalla.

Minulla on myös muutama henkilökohtainen vaikkakin etäinen muistikuva Jyrki Kataisesta. Kun Katainen tuli opiskelemaan Tampereen yliopistoon 1990-luvun alkupuolella, hän herätti huomiota poikkeuksellisen pienellä olemuksellaan. Hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun pitemmälle ehtineen opiskelijan lapsi. No, eipä tuo seikka ole estänyt häntä ylenemästä vallan tikapuilla.

Hänet on nostanut valtaan nimenomaan puolue, joka pisti hänet taskuunsa myöhempää käyttöä varten. Ilman puoluetta juuri kukaan vallassa olevista nykypoliitikoista ei olisi mitään. Puolueeseen liittyminen ja sitoutuminen on pitänyt heidät vallassa – ei heidän oma ajattelunsa. Tämä on korporatismia, joka ei taatusti ole demokratiaa parempi vaihtoehto, moitittakoon sitä sitten populismiksi tai ei.

Tilanne on ihan samanlainen myös vallan vahtikoirana esiintymään pyrkivässä mediassa. Suomalaisten päätoimittajien yhdistys PTY julkaisi tänään kummallisen kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta, mutta eivät omaa sanavapauttaan kansalaisina”!

Todellisuudessa uutisoimatta jättäminen on totuuden peittelyä ja totuuden peittely valheellisuutta. Ilmeisesti päätoimittajat katsovat, että työnantajat omistavat myös toimittajiensa aivot hermoverkkoja ja synapseja myöten niin, että työnantajan privilegio-oikeus määrää päätoimittajat päättämään siitä, mitä toimittajat saavat ja voivat ajatella ja sanoa.

En olisi voinut kuvitella niin sanotulta valtamedialta tyylipuhtaampaa tunnustusta sille jo pitkään ihmisiä vaivanneelle yleishavainnolle, että valtamedian piirissä mitään sananvapautta ei enää ole. Sen merkiksi vähänkin ajattelukykyiset toimittajat kokevat perinteiset mediat vankiloiksi, joista he pyrkivät tai potkitaan pois.

Median ja valtapoliitikkojen kokema populismin ongelma kertoo perimmältään repeämästä, joka ilmaisee, että kansalaiset elävät eri todellisuudessa kuin media ja sen kanssa symbioosissa olevat poliitikot.

Maan mahtava valtalehti Helsingin Sanomat on pyörittänyt Nelosella mainosta, jossa maailman väitetään siirtyneen ”totuuden jälkeiseen aikaan”. Tämä vasemmiston ajatuspajoissa taottu muotoilu tuo mieleen postmodernin yhteiskuntateorian ja huvittaa sillä sivuvivahteellaan, että nimenomaan Hesaria itseään on syytelty osatotuuksien esittämisestä ja valikoivasta, jopa valheellisesta, journalismista. Mainos on myös omahyväinen, sillä se artikuloi väitteen, ikään kuin totuus olisi jotakin, joka tiedetään ja omistetaan nimenomaan lasitalossa.

Median ja valtapoliitikkojen painiskelu ”populismin” kanssa on järkyttävä ja lohduton merkki tavasta, jolla molemmat ovat irtautuneet todellisuudesta ja käyttävät ”työnantajansa sananvapautta”. – Mutta kuka heidän työnantajansa oikein on?

Kuinka valtionvelat maksetaan?

Samalla kun valtiovarainministerit mättävät valtioille velkaa kuin täytekakkua, muutamat ovat kysyneet, kuinka tästä siunauksesta voidaan koskaan päästä eroon. Keinoja on tietenkin olemassa.

1) Ensimmäinen mahdollisuus on talouskasvu. Jotta talouskasvu hoitaisi Suomen valtion velat, kasvun pitäisi jatkua noin kuuden prosentin suuruisena kymmenien vuosien ajan, mikä ei ole talouden konjunktuurit huomioon ottaen mahdollista. Pelkkä talouskasvu ei siis johda valtioilla olevien velkojen kuittaamiseen.

2) Toinen keino on lisätä verotusta. Veroasteen nosto ei kuitenkaan johda kokonaisverokertymän kasvuun, jolla valtioiden velkoja voitaisiin lyhentää. Suomessa on jo optimaalinen verotus, mikä tarkoittaa, että se tuottaa parhaiten. Veroasteen nosto tai lasku johtaisivat kokonaisverokertymän pienenemiseen, viivan alle jäävän tuloksen huononemiseen ja talouselämän näivettymiseen. Jos valtionvelat aiottaisiin maksaa esimerkiksi arvonlisäveroa korottamalla, alv-prosentin pitäisi olla vähintään 40. Mutta tällöin kukaan ei haluaisi enää ostaa juuri mitään.

3) Kolmas keino on bitti- ja setelirahoitus. Keskuspankit ja EKP voivat painaa rahtilaivallisen uusia seteleitä tai valmistaa saman määrän bittirahaa, jolla ne voivat lunastaa velkakirjat pois pankeista. Näin pankit saavat saatavansa. Mutta samalla rahanarvo laskee jyrkästi eli sen ostovoima heikkenee. Säästäjien rahat palavat pankkeihin, ja velallisten lainat lyhenevät, mutta myös korkomenot paisuvat. Usein sanotaankin, että valtioiden velka on vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota. Inflaatio taas on tasavero, joka kohtelee yhtä kovakouraisesti kaikkia. Mutta suhteellisesti ankarimmin se kohdistuu pienituloisiin ja vähävaraisiin, joiden on tingittävä perushyödykkeiden kulutuksesta. Tämäkin johtaa samaan kurjuuteen kuin veroasteen nosto.

4) Neljäs keino on vallankumous. Kansalaiset ovat eri asia kuin valtio. Umpikujaan jouduttuaan kansalaiset voivat todeta, että poliitikot ovat hoitaneet asioita huonosti ja että kansalaisilla ei ole mitään tekemistä kyseisen valtion kanssa. He hylkäävät vanhan valtion, tekevät vallankumouksen, syöksevät hallitus- ja pankkiherrat vallasta, ripustavat heitä lyhtypylväisiin ja perustavat kokonaan uuden valtion. Sitten he ilmoittavat, että kyseessä on täysin uusi luomus, joka ei ole edellisen jatkaja. Sikäli kuin uuden valtion perustajat eivät ole olleet luomassa vanhan valtion sitoumuksia, he ilmoittavat, etteivät he ota niistä myöskään vastuuta. Euroalueen revetessä ja EU:n kumoutuessa nähdään luultavasti juuri tällaisia nationalistisia vallankumouksia, joiden yhteydessä monta viatonta sielua lähetetään Taivaaseen.

5) Viides keino on mahdollisuus, että valtiota kohtaa jokin onnenkantamoinen. Sellainen voi olla esimerkiksi öljylöytö, joka tuo maalle merkittävää vaurautta. Esimerkiksi Norjassa niin on käynyt, ja siksi maa ei Euroopan unioniin koskaan liittynytkään. Se halusi pitää kiinni onnestaan, hyvinvoinnistaan ja rikkaudestaan.

6) Kuudes keino, jolla yksittäiset valtiot voivat kiemurrella valtionveloistaan, on hyvä kauppa jonkin suuremman toimijan kanssa. Kreikkalaiset voivat myydä saariaan niin kuin Venäjä Alaskan. Koska suomalaisilla ei ole juuri mitään myytävää, me voimme ottaa jotakin vastaan. Voimme esimerkiksi suostua monien EU-maiden toiveissa siintävään mahdollisuuteen, että ottaisimme varastoidaksemme Saksan, Ranskan ja muiden EU-maiden runsaat ydinjätteet. Lakimme ei sitä nykyisin salli, mutta Euroopan unionissahan lait on tehty muutettaviksi, kuten perustuslakienkin jatkuvasta auki repimisestä nähdään. Ennen pitkää meidän on pieni pakkokin ottaa takapihoillemme EU-maiden ydinsaasteet, sillä muussa tapauksessa EU alkaa uhata meitä talouspakotteilla tai ”rauhaanpakottamisella”.

Tämän kaiken ihanuuden on saanut aikaan Euroopan unioni ja jäsenyytemme euroalueessa. Vielä 1980-luvulla Suomi voi hyvin. Valtiolla oli varallisuutta, velka oli minimaalinen, ja valtio rakensi kaikkea kukkeaa ja hyvää: varuskuntia, kouluja, teitä ja siltoja. Oli hyvin menestyviä valtionyrityksiä. Nykyisin ne on yksityistetty kapitalistisen politiikan mukaisesti ja myyty sitten ulkomaille. Pääoma on tuhlattu juoksevien kulujen maksuun.

Euroopan unioniin liityttäessä sanottiin, että päätösvaltaa ja rahanjakoa siirretään hieman tuonne Keski-Eurooppaan päin: Brysseliin, Strasbourgiin ja Frankfurtiin. Nyt rahamme ja kansallisvarallisuutemme ovat sitten siellä.

Tämä osoittaa, kuinka taloudellisen itsemääräämisoikeuden menetys ja päätösvallan siirtyminen vieraisiin käsiin voivat tuhota ihmisten onnen ja hyvinvoinnin. Se osoittaa myös, miten haavoittuvainen koko yhteiskuntamme on.

Sdp kirjoittaa hallitusohjelman

Hyvä kameli voi kävellä kymmenen päivää juomatta – hyvä duunari juoda kymmenen päivää kävelemättä.

Jutta Urpilainen ja Eero Heinäluoma asettivat Jyrki Kataiselle niin kovat ehdot hallitusyhteistyöhön osallistumiselle, että Katainen päätti heittää puolueen kymmeneksi päiväksi ulos neuvotteluista.

”Neuvottelutaktiikkaa”, sanoivat jotkut. Sitähän se oli, sekä kokoomukselta että demareilta. Sillä kaikki tietävät, ettei kelloista lopu aika ennen kuin enemmistöhallitus saadaan kokoon.

Persuista asia jäi kiinni toisella eli ”viimeistä vaille viimeisellä” kierroksella. Timo Soinia viedään kuin brittiagenttia. Silti hän kieltäytyi kahdesti. Itse uskon, että kepun tuella perussuomalaiset olisivat voineet kääntää EU-politiikan laivaa tarpeeksi pahimpien karikoiden välttämiseksi, vaikka U-käännöstä puolue ei olisikaan saanut aikaan.

Soinilla oli vain yksi ongelma: miten säilyttää uskottavuutensa joko hallituksessa tai hallituksen ulkopuolella, kun tehtävää kahdesti tarjotaan? Soini oivalsi, että puolueen koossapito oppositioroolissa on helpompaa, sillä yhteinen vihollinen yhdistää. Ja riskit ovat pienemmät. Kun antaa toisten kantaa vastuun pahassa taloudellisessa tilanteessa, oma kannatus edelleenkin kasvaa. Pöytä ja nyrkki eivät säästy oppositiossa sen enempää kuin hallituksessakaan, mutta ulkopuolisuus on Soinille käytännöllinen pakko.


Kuinka demarit saivat kaiken vallan?

Yhteinen vihollinen pakottaa myös kokoomuksen ja demarit yhteistyöhön. Helleviikko on ohi, joten demarit parkkeeraavat jälleen bemarinsa Säätytalon eteen.

Sadetta on luvassa pariksi viikoksi, joten kyllä tästä sateenkaari sittenkin tulee. Kepun ja persujen nyt lopullisesti vetäydyttyä se on ainoa keino saada tähän maahan enemmistöhallitus.

Metkaa on, että Kataisesta ja kokoomuksesta tuli vaalien suurin häviäjä tai vähintäänkin luopuja. Kaikki kortit on jo katsottu. Sdp voi nyt sanella ohjelman, jonka kokoomus allekirjoittaa. Jos kokoomus ei suostu Urpilaisen ja Heinäluoman ehtoihin, Kataisen on luovutettava hallituksenmuodostajan tehtävä Urpilaiselle, joka kokoaa hallituksen yhdessä kepun ja perussuomalaisten kanssa.

Sdp teki kuin osuusliikkeen väki ja kaappasi pelimerkit pöydästä. Kaikki valta on nyt demareilla. Ja Kataista viedään kuin litran mittaa. Kokoomuksen ainoa toivo on oikeistolainen kulissivaikuttaja Paavo Lipponen, joka haluaa pitää Perussuomalaiset hallituksesta loitolla. Demarivetoinen hallitus, jossa kepu ja persut olisivat mukana, on kuitenkin niin vahva neuvottelukortti, että sitä ei anneta käsistä. Kataisen mahdollisuudet ovat ”ota tai jätä”, ja näin Sdp käskee kokoomusta kuin orja isäntää.

Pikkupuolueiden (Vasemmistoliitto, kristilliset, vihreät ja Rkp) ei tarvitse kuin odotella tulosta ulkopuolella. Kokoomuksen paras kaveri on porvarileirin Rkp, jota ilman kokoomus ei hallitusta muodosta. Vasemmistoliitto on samanlainen pikkuveli demareille. Ja vaa’ankielenä killuttelevat vihreät, jotka vaihtoivat puheenjohtajansa ja pääneuvottelijansa ”järkivihreään” Ville Niinistöön. Mikäli myös kokoomus olisi vaihtanut oman Niinistönsä pääministerikandidaatiksi, voi olla, että maassa olisi jo hallitus.


Polyamorista hallituspolitiikkaa

Ehkä kristilliset lähtevät vielä samaan kaartiin kepun ja persujen kanssa. Syy voi olla vaikka homoavioliitoista päättäminen, ja tähän asiaanhan jopa konservatiivipuolueena pidetyllä kokoomuksella on myönteinen kanta.

Homoavioliitot herättävät intohimoja. Sen sijaan Urpilaisen ja Kataisen koalitiosta on tulossa pelkkä järkiavioliitto rakkausavioliiton sijaan. Ja erittäin heterogeeninen ja kulissimainen.

Saa nähdä, kuinka kauan erohakemuksensa jo kertaalleen jättäneen ja repineen avioparin liitto pysyy koossa. Polyamoriaa on jo kokeiltu ja kaikkien puolueiden kanssa naitu. Mitä enemmän sitä jotakin pitää hakea suhteen ulkopuolelta, sitä pienemmäksi jää yhteinen jaettava varsinaisessa suhteessa. Jos mikään ei riitä, kaikki helposti häviää. Kataisen hyppely kukasta kukkaan onkin ollut vain yhteisten ongelmien kiertoa. Niiden kohtaaminen ja ratkaiseminen saattaa joskus hitsata osapuolet myös paremmin yhteen. Itse tosin olen tottunut luovuttamaan vanhat leluni vähäosaisille, joten entisten heilojen vastaantulo ei pelota.

Mutta mikäpä sosiaaliliberaalissa hallituksessa? Vasemmistopuolueiden pitäisi käyttää nyt valtaansa niin, että talousasioissa noudatettaisiin parempaa disipliiniä. Kun talous on vapaa, ihminen on vanki. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden täytyy olla kurissa – nimenomaan julkisen talouden.

Sdp:n ja Vasemmistoliiton pitäisi tähdätä oikeudenmukaiseen ja tasapuoliseen tulonjakoon tavalla, joka ei lisää julkisen sektorin velkaa. Kokkarit ja demarit ovat tietenkin jo sopineet EU:n tukipaketeista, joten Sdp tehnee mieluummin yhteistyötä kokoomuksen kuin kepun ja persujen kanssa. Juuri tämä ohjaa olettamaan, että maassa on ennen juhannusta hallitus.

Totuus on kuitenkin se, että kaikkien puolueiden tulisi vääntää EU-letkuruokinnan rahahanat kiinni. Kokoomuksen kanssa tämä voi olla vaikeaa, mutta kuten Katainen ja Paavo Arhinmäki kohdatessaan huomaavat, hallituksen kokoon saamisen kannalta välttämätöntä.

Puolueilta puuttui poliittinen luovuus

Tehtäviään jatkava hallitustunnustelija toimii kuin hieno nainen, joka viihtyy sovituskopissa kokeillen kaikkia mahdollisia väriyhdistelmiä mutta pystymättä päättämään, mitä laittaisi päälleen. Nyt on menossa vanhan vaatekerran kokeilu lisättynä kristillisellä rippikorulla.

Kokoomuksen, kepun, Rkp:n, vihreiden ja kristillisten koalitio saisi 105 paikan niukan enemmistöhallituksen kokoon. Pidän tätä pohjaa jopa mahdollisena, sillä pienpuolueet himoitsevat vaa’ankieliaseman tuomaa valtaa eikä kokoomus luovu hallitusasemasta ja pääministerinpaikasta. Kepun kannatus puolestaan on jo minimissään, mutta nyt puolueelle tarjoutuisi tilaisuus korjata virheitään olemalla jälleen hallituksessa!

Se, että kepu pelastaisi tuestaan riippuvaisen Kataisen, antaisi keskustalle lisäksi neuvotteluedun, eikä ministerinpaikkojakaan tarvitsi juuri jaella uudestaan. Luuletteko, ettei eduskunnasta pudonnutta Paavo Väyrystä houkuttaisi jatkaa ministerinä hinnalla millä hyvänsä?

Kataisen dead line tulee juhannuksen myötä vastaan. Heinäkuussa kaikki huomio pitää keskittää budjettiriiheen, joten pidän mahdollisena, että maahan syntyy entiseen tapaan toimiva (eli toimimaton) sinivihreä hallitus ja samalla myös ärhäkkä perussuomalaisista sekä vasemmistosta koostuva kansanrintamaoppositio.

Mikäli Katainen päästää käsistään tämän viimeisen pultin, hallituksenmuodostajan tehtävä saattaa langeta demareille. Tätä eivät kokoomuspuolueen haukat koskaan salli. Eli kepun väläytettyä vihreää valoa jatkolle on mahdollista, että hallitus tästä tulee, tosin sangen huojuva.

Kristillisillä täydennetty nykypohja olisi kuitenkin poliittisen tappion kärsineiden puolueiden hallitus. Vanhasen ja Kiviniemen vetämä linja on vajonnut kuin lehmän häntä, ja siltä puuttuu poliittinen oikeutus.

Hallituksen muodostamisen vaikeudet eivät ole alun perinkään johtuneet siitä, minkä värisiä puolueita hallitukseen on ollut pyrkimässä. Hallitusta on tähän asti yritetty koota puolueista niiden paikkalukuja ynnäilemällä. Todellisuudessa hallitus olisi pitänyt koota alkaen yhteisestä ohjelmasta.

Puolueilta ja neuvottelijoilta on puuttunut kyky luovuuteen ja linjanvetoon. Neuvottelijat ovat olleet joko kokemattomia ja nuoria juppeja (kokoomuslaiset) tai uppiniskaisia ja periaatteellisia puoluepukareita (vasemmisto). Mistään ei ole pystytty sopimaan, vaan kiistely on kääntynyt nokkapokeriksi.

Kokoomuksen virhe oli siinä, että se ajoi Portugalin tukemista, vaikka Suomen valtion olisi pitänyt tukea kyseisellä summalla suomalaisten ihmisten asunto- ja opintolainoja. Tällä menettelyllään kokoomus lahtasi perussuomalaiset ja vieläpä tavalla, joka siirsi kannatusta kokkareista persujen suuntaan.

Kokoomuksen toinen merkittävä virhe oli se, että puolue ajoi tasaveroa arvonlisäverojen korotusten kautta. Sen sijaan kokoomus ei suostunut lopettamaan pörssin ulkopuolisten yritysten 90 000 euroon ulottuvaa osinkotulojen verovapautta, saati että pääomatuloverotus olisi tehty progressiiviseksi. Kokoomus ei lyhyesti sanoen halunnut lopettaa rikkaiden verohelpotuksia – ja juuri siksi se onkin kokoomus.

Demarien ja Vasemmistoliiton virhe oli siinä, että nämä puolueet halusivat tehdä kuin osuusliikkeen väki, eli korjata pöydästä kaiken julkista sektoria velkaannuttamalla. Puolue ajoi myös keskituloisten tuloveronkevennyksiä, vaikka myöskään niihin valtiontaloudella ei ole varaa.

Perussuomalaisten virhe oli, että puolue suhtautuu kurjasti homoihin. Muuta virhettä en perussuomalaisten toiminnassa näe.

Kristillisten virhe oli siinä, että tämäkin puolue suhtautuu kurjasti homoihin. Muuta sisältöä en kristillisten toiminnassa yleensäkään näe.

Vihreiden ja Rkp:n katastrofaalisin ongelma on se, että molemmat puolueet tuputtavat tähän maahan entistä enemmän maahanmuuttajia, jotka vievät nekin työpaikkojen rippeet, jotka Suomessa vielä ovat.

Eniten varmasti voittaa keskusta, joka suurimman tappion kärsineenä ja vaalirahoitusskandaalista siipeensä saaneena luikertelee ketunhäntä kainalossa hallitusvaltaan, vaikka kansa juuri äsken sanoi kepulle AIV:n tuoksuisen vastalauseensa. Kepun ongelma on poliittisen legitimaation olemattomuus.

Sdp:ssä tietysti toivotaan, että kepu kääntäisi viime hetkellä selkänsä Kataiselle ja antaisi hallituspallon pomppia Jutta Urpilaisen käsiin. Esimerkiksi Erkki Tuomiojan käsitys on, että Sdp:n kanssa kepu pääsisi helpommin sopimukseen asiakysymyksistä. Kokoomuksen ja kepun välejä hiertää muun muassa se, että kepu ilmoitti sulkevansa kriisimaiden euroletkut Portugali-päätöksen jälkeen, kun taas kokoomus on ilmoittanut hoipertelevansa eurorollaattorillaan aina viimeiseen, lopulliseen ja pysyvään vakausvälineeseen asti.

Keskustan ja Sdp:n ympärille koottava hallitus edellyttäisi kuitenkin tuekseen myös perussuomalaisia, mikä ei tekisi hallituksen muodostamisesta nykyistä helpompaa. Perussuomalaisten puolesta on puhunut muiden muassa Paavo Väyrynen. Poliittisen laskuopin mukaan tämä saattaa olla oikein, mutta kepussa nähdään myös demarien ja perussuomalaisten välisen yhteistyön ideologiset vaikeudet ja jatketaan todennäköisesti mieluummin nykypohjalla kokoomuksen kanssa.

Kataisen sovituskoppiin kannetaan rättejä niin kauan kunnes oivalletaan, että kostyymia ei koota irtokappaleista vaan kokonaisuus ratkaisee.

Mikäli nykypohja jatkaa raihnaisen enemmistön turvin, tämä kertoo vain siitä, että periaatteellinen suunnanmuutos Eurooppa-politiikassa ei ole ollut vielä mahdollinen.

Paras ja luontevin hallituspohja olisi ollut se ensimmäisenä mieleen tuleva: kokoomuksen, demarien ja perussuomalaisten yhteishallitus. Sen muodostaminen olisi kuitenkin edellyttänyt neuvottelijoilta sellaista tosiasioiden tunnustamista, poliittista luovuutta, virheiden korjaamista, kykyä sopeutua uuteen tilanteeseen ja poliittisen kurssin korjaamista, jota näillä periaatteidensa vuoksi sokeutuneilla ei ollut. Valmiin hallitusohjelman olisi saanut tästä.

Eduskunnan eurorovio

Seurasin eilen eduskunnassa Portugalin tukipaketista käytyä keskustelua, joka Helsingin Sanomien mukaan ikävällä tavalla ”katkaisi” hallitusneuvottelut. Oikeastaan jokaisen puolueen olisi pitänyt sisällyttää väliaikaista vakausvälinettä koskeva asiakokonaisuus hallitusneuvottelujen ehdoksi ja äänestää rehellisesti sen mukaan, mikä puolueiden kanta itse asiaan on.

Suurin vahinko, jonka yksittäinen ihminen pystyy valtiolle aiheuttamaan, taitaa olla hävittäjäkoneen pudottaminen. Kun 23-vuotiaalle siipien sankarille uskottu työkalu riistäytyy käsistä ja ohjaamosta pelastautuva saa niin sanotun heittoistuinsolmion, valtion omaisuutta katoaa takapuolen alta noin 30 miljoonan arvosta. Sen sijaan valtiovarainministeri pystyy yhdessä eduskunnan enemmistön kanssa tuhoamaan 17 miljardia muutamalla kynänkäänteellä. Tähän ei rivikansalainen kykene.

Eduskunta antaa tänään luottamuslauseen toimitusministeriölle ja hyväksyy väliaikaiselle vakausvälineelle myönnettävät noin 1070 miljoonan euron takaukset.

Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoron käyttänyt Kimmo Sasi selitti eilen, ettei kokoomus näin tee hyvästä tahdosta (eipä tietenkään) vaan Suomen taloudellisten etujen puskuroimiseksi muutoin alkavaa lamaa vastaan. Mikäpä siinä, jos tukipolitiikka ylipäänsä toimisi. Mutta kun se ei toimi. Tosiasioiden kieltäminen on typeryyden alku.

On kieltämättä hyvä, että kokoomus kertoo rehellisesti aikeensa ja pitää linjansa asettuessaan Frankfurtin pankkiherrojen ripittämän Jyrki Kataisen taakse. EKP on Euroopan Kompostipankki, jonka ympärillä raatokärpäset surisevat ja korppikotkat kaartelevat. Jos jollakin on käsissään euroja, ne kannattaa sijoittaa esimerkiksi investointikultaan jopa nykyisellä tuhannen dollarin unssihinnalla. Sillä euron romahdus tulee.

Suurimman sisäpoliittisen valheen asiassa esittävät vasemmistopuolueet ja kepu. Demarien Eero ”hienosäätäjä” Heinäluoma lausui tukipaketin ja hallitukseen pyrkimisen puolustukseksi sen, että Sdp hyväksyy Portugali-tuet, kunhan Suomi penää myös pankeilta sijoittajanvastuuta, joka ei saisi olla valtioiden vastuuta vähäisempi. Tämä tarkoittaa vain, että sekä valtiot että pankit ovat samassa keltaisessa kaulaansa myöten.

Näin toimii todellinen Lady Like: kokoomus tyydytetään myöntymällä ja äänestäjät asettamalla lisäehtoja ja vaatimuksia. Kansainvälisessä taloudessa Suomen esittämät ehdot ovat kuitenkin rakkikoiran räksähdyksiä, aivan niin kuin valtioiden joukkovelkakirjat ovat Yhdysvaltain pankkikriisistä tuttuja roskapankkiluottoja, joiden arvo on kuusi penniä kilo.

Eniten kansalaisia pettävät vasemmistopuolueet ja kepu. Vasemmistoliitto rimpuilee tukipakettia vastaan näennäisen radikaalisti mutta sujahtaa Jyrki Kataisen pikkutakin taskuun vain siksi, että anarkisti-Arhinmäki pääsee mustalla Olympiavolsulla valtioneuvostosta eduskuntaan seuraavien neljän vuoden ajan.

Vasemmiston ja kepun toiminta muistuttaa rasismista tunnettua argumentaatiota, jolle ovat ominaisia ”kyllä, mutta”-muotoilut. Esimerkiksi: ”En ole rasisti, mutta...”. Tieteellisesti sanottuna tässä valhetyypissä on kyse niin sanotusta henkisestä varauksesta (restriction mentale), jonka arvellaan vapauttavan vastuusta, kun lausuja itse uskoo omien väitteidensä olevan tosia tietyin itse asetetuin oletuksin.

Henkisen varauksen turvin on Euroopassa tuomittu ja asteltu jopa noitaroviolle, mutta selviääkö Eurooppa nyt edessä olevasta euroroviosta? Esimerkiksi Sdp:ssä oletetaan, että puolueen oma vastuu suomalaisten veronmaksajien rahoista katoaa, kun lausutaan taikasanat ”sijoittajanvastuu” ja ”pankkivero”. Totuus on kuitenkin se, että nykyisellä pankkien tukemispolitiikalla euron romahdus siirtyy vain hieman kauemmaksi mutta kasvaa samalla suuremmaksi. Viimeistään vuonna 2013 pysyväkin vakausvalhe muuttuu valtioiden saneeraamiseksi.

Syynä ovat eurotalouden epäonnistuminen ja varojen yli eläminen, joista seuraa kulttuurimme tuho ja koko pröystäilevän elämäntavan romuttuminen. Onneksi Brysselin-koneissa ei ole heittoistuimia.

Kuinka hallitus oikeasti kootaan?

Säätytalolla asiat korostuvat voimakkaasti. Jyrki Kataisella on tavoitteena koota Bryssel-myönteinen hallitus, joka lahjoittaa suomalaisten verovarat ulkomaalaisille ja tuottaa Suomeen suuren määrän maahanmuuttajia viemään suomalaisten työpaikat.

Tässä ei onnistuta, elleivät kaikki neuvotteluihin valitut puolueet puhalla yhteen hiileen. Niinpä tarvitaan neuvottelutaktiikkaa. Katsotaanpa, miten sovintoon päästään.

Neuvotteluissa erotetaan usein neuvottelutavoite (joka kerrotaan vastapuolelle) ja todellinen tavoite (jonka neuvottelijat pitävät omana tietonaan). Neuvottelutavoitetta käytetään verukkeena, jota usein liioitellaan ja josta tingitään. Neuvottelutavoitteilla hämätään sekä neuvottelujen osapuolia että omia kannattajia.

Tämän päivän lehdet kertoivat, että ”hallitusneuvotteluissa on menossa kova vääntö Suomen Nato-muotoiluista”. Kokoomus on siis vaatinut Nato-oven vääntämistä saranoiltaan, ellei peräti koko oven viemistä kellariin. Vasemmistoliitto puolestaan junnaa Nato-myönteisiä julkilausumia vastaan. Mitä tämä merkitsee?

Kun Sdp on jo tehnyt selväksi, ettei Natoon liittyminen ole tämänkään hallituksen asia, riittävää kannatusta asialle on joka tapauksessa mahdotonta saavuttaa. Niinpä kiistaa käydään täysin turhaan, ja kyseessä lieneekin retorinen keppihevonen: neuvottelutavoite, jota käytetään pelkkänä valuuttana vaihdettaessa vaatimuksia ja myönnytyksiä.

Kokoomus vetää Suomea Natoon, koska luopumalla ehdottomasta Nato-kannastaan he saavat hyväksytyksi sosiaaliturvan leikkauksia.

Vihreät vastustavat ydinvoimaa, koska tinkimällä ehdottomasta ydinvoimakannastaan se saa kirjatuksi hallitusohjelmaan lausuman, jonka mukaan humanitaarista maahanmuuttoa lisätään työvoimapulan hillitsemiseksi.

Sdp vaatii Kelan työttömyysetuuksiin sadan euron korotusta, koska luopumalla tästä tavoitteestaan se voi yhtyä kokoomuslaisten palkansaajien toiveeseen ansiotuloveroprosentin alentamisesta.

Vasemmistoliitto vaatii pääomatuloveron nostamista, koska luopumalla tavoitteestaan se turvaa osakkeita omistavan virkamieskuntansa edut.

Kristilliset vaativat lisää rahaa lähetystyöhön, koska luopumalla tästä hupsutuksestaan se saa muut puolueet hyväksymään homoavioliittojen torppauksen.

Rkp suostuu mihin vain ja vastustaa mitä vain uhkaamalla muutoin vetäytyä hallitusyhteistyöstä.

Lopputuloksena vaikeista hallitusneuvotteluista on:

Kaikki kannattavat Suomen Nato-linjan jatkamista ennallaan, ja päätöstä pidetään viisaana, koska se on ”vaikeasti” aikaansaatu.

Kaikki sitoutuvat perusturvan parantamiseen kolmella eurolla, koska Kelan etuuksien nostaminen ainoastaan vähentäisi kunnissa maksettavien toimeentulotukien tarvetta ja siirtäisi siten menoja kunnilta valtiolle, joka puolestaan alentaisi kunnille maksettavia valtionapuja.

Vihreät saavat erivapauden äänestää ydinvoimaa vastaan, koska lupien myöntö menee läpi kepulaisten teollisuusagenttien turvin.

Kristilliset onnistuvat kieltämään homoavioliitot, koska kokoomus ja demaritkaan eivät oikeasti kannata koko asiaa. Sen sijaan ne myöntyvät kristillisten kantaan ”pitkin hampain” mutta pohjimmiltaan lämpimän hyväksyvästi. Tasa-arvon jakamista feministeille ja somaleille jatketaan.

Ansiotuloveroprosenttia alennetaan, mutta sama summa kerätään pois arvonlisäveroa korottamalla. Pääomatuloveroa ei nosteta, koska vasemmiston vaatimuksesta verotus halutaan säilyttää progressiivisena ja kokoomuslaistenkin mielestä on oikein, että palkansaaja maksaa 45 % mutta pääomatulojen saaja 29 %.

Näin ministeriauton ovi avautuu taas puolueissa ansioituneille järjestötytöille ja -pojille, ja kaikki ovat tyytyväisiä kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Katainen sluibailee hallituskokoonpanon ja Portugali-paketin

Hallituskokoonpano paimenpoikana toimiva Jyrki Katainen päästänee Perussuomalaiset veräjänraosta hallitukseen siitä huolimatta, että puolue on ilmoittanut äänestävänsä Portugalin tukemista vastaan. Tyylikästä on jälleen Potomacin polska (kun musiikki loppuu...), mutta kaiken aitouden hinnalla.

Hallitusneuvottelujen seuraavan vaiheen alkamista on lykätty niinkin pitkälle kuin 18. päivään toukokuuta. Suomen kannan EU-vakauskysymykseen taas pitäisi olla selvillä 16. päivään mennessä. Perjantaihin, 13. päivään toukokuuta, mennessä puolestaan suuren valiokunnan pitää päättää EU-mandaatista Kataiselle, joka sai asian perintönä edellisen hallituksen kuolinpesältä.

Tämä tarkoittaa, että Katainen aikoo äänestyttää valiokuntaa vakauskysymyksestä ennen hallitusneuvottelujen alkua ja puhdistaa asian pöydältä hallituksen kokoonpanoa haittaamasta. Näin persuille varataan tilaisuus äänestää EU-tukia vastaan mutta olla silti hallituksessa. Myös vakausasian läpimeno taataan, koska eduskunta on täynnä hallitukseen halukkaita puolueita, joiden hallituskelpoisuudesta otetaan tällä tavoin mittaa.

On silti vaikea nähdä, mitä tämä kannattaa. Vakaussopimushan tulee uudelleen eteen kesäkuussa, jolloin kysymys etenee eduskunnan varsinaiseen käsittelyyn. Testamentti on kirjoitettu, mutta perintöriita edessä.

Perussuomalaisille aikataulu ilmeisesti sopii, sillä tällä tavoin sekä hallituksenmuodostaja Katainen että Timo Soini päästävät itsensä poliittisista paineista. Kansanedustajat voivat äänestää omantuntonsa mukaan, perussuomalaisten äänestäjät eivät tunne itseään (ainakaan heti) petetyiksi, ja ministerikyytiä on tarjolla myös persuille.

EU-tuet tulevat kuitenkin esille hallituksen työskentelyssä monen monta kertaa. Se on silloin joko hallituksen hajoamisen tai Perussuomalaisen puolueen hajoamisen paikka, mikäli todennäköinen pääministeri Katainen ampuu hallituksen rivit EU-kuuliaisiksi ja suoriksi.

Kataisen taktikointi osoittaa, että maahan puuhataan hallitusta, jossa saa esiintyä avoimesti (mutta ainoastaan muodollisesti) EU-tukia vastaan samalla, kun hallitustunnustelija nyt taivuttelee eduskuntaa Portugali-tukien taakse. Tämä ristiriitaisuus merkitsee kansanvallan sivuttamista ja hukuttamista poliittiseen peliin. Ristiriidan syynä taas on Kataisen hinku pääministeriksi hinnalla millä hyvänsä, ja täyden tuen hän tulee saamaan vain Jutta Urpilaiselta, jota ministerinvirka himottaa yhtä paljon.

Kansanvallan sivuuttaminen merkitsee tässä tapauksessa sitä, että kansalaiset eivät saa vastalausettaan EU-tukia kohtaan perille edes Perussuomalaisen puolueen kautta. Tukipäätös junaillaan eduskunnassa tavalla, joka on mahdollisesti myös perustuslain vastainen. Joka tapauksessa se on EU:n peruskirjan ja Lissabonin sopimuksen vastainen. Näin tulee osoitetuksi, ettei äänestämällä voi vaikuttaa. Kataisen oma yritys erottaa EU-tukiasiat hallitusneuvotteluista on pelkkää sluibailua, sillä yleisen käytännön mukaan suuri valiokunta on voinut ottaa käsiteltäväkseen vain hallituksen esityksiä.

Täsmennän edellisessä kolumnissani esittämiäni arvauksia hallituksen kokoonpanoksi seuraavasti. Veikkaan, että oikea rivi on: kokoomus, Sdp, Perussuomalaiset, kristilliset ja Rkp. Näin hallituksella olisi 101 paikkaa siitäkin huolimatta, että perussuomalaiset äänestäisivät joissakin asioissa hallituksen esityksiä vastaan. Hallelujaa, synneistä pois.

Komissaarinsalkut koplattiin jälleen

Kaleva-lehden uutinen EU:n komissaarinsalkkujen jaosta iloitsee, että keskustan Olli Rehn nimitettiin tärkeänä pidettyyn talouskomissaarin virkaan. Salkkua sanotaan painavaksi, minkä jokainen lama-aikana varmasti ymmärtää. Suomelle nimitys oli lohdutus siitä, että ketään suomalaista ei kelpuutettu liittopresidentiksi eikä EU:n ulkoministeriksi. Rehnille virka oli palkinto siitä, että hän jo laajentumiskomissaarina edisti kuuliaisesti Turkin liittämistä Euroopan unioniin, vaikka se ei ole EU:n eikä Suomen etujen mukaista.

Suomalaiset olivat huippuvirkojen nimitysruletissa täysin ulalla siitä, mikä maamme arvo ja asema Euroopan unionissa on. Väärästä omastakuvasta kertoi se, että suomalaiset kuvittelivat voivansa työntää Paavo Lipposen tai Alexander Stubbin johonkin unionin johtotehtävään. Myös taktiikka oli väärä. Kun liittopresidentiksi tai ulkoministeriksi tarjottiin montaa henkilöä, suomalaisille vastattiin, ettei Suomella ole ketään selkeää ehdokasta.

EU:n salkkukauppa ei ole vain lapsellista vaan myös poliittisesti vääristynyttä. Kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta vaihdetaan muutamien pääbyrokraattien asemiin etäisessä organisaatiossa. Liittopresidentin ja ulkoministerin salkuista käytävä kädenvääntö on juuri sellaista peliä, jossa suomalaisten yhteiset, suuria kansanjoukkoja koskevat edut vaihdetaan jonkun suomalaisen sattumavirkamiehen henkilökohtaiseen asemaan byrokraattisessa laitoksessa. Eli kunhan joku Lipposen tapainen energialobbari saisi EU-salkun, ollaan valmiit panemaan muiden suomalaisten demokraattiset oikeudet ja itsenäisyys myyntiin, aivan kuten ”integraatiota tihentävässä” sananvapauden kahlitsemisessa on käynyt ja yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa käy.

Kansalaisia puolestaan hallitaan ja tyynnytellään uhittelemalla, kuinka suurien haasteiden ja tehtävien edessä komissaarit painiskelevat, ja korostamalla ettei niissä kehissä joka poika pärjää. Näin kansalaisilta ostetaan myötätuntoa ja luottamusta, melkeinpä sääliäkin, EU:n byrokraateille. Kiintoisa on myös komissaarien valintaprosessi: ”Barroso kierrättää”, ”Barroso täyttää”, salkkua ”puuhataan” jollekulle ja niin edelleen. – Kahdenkymmenenseitsemän tehtäviinsä koplatun käsissä on koko unionin johto.

Totalitarismit voi tunnistaa siitä, että niissä politiikkaa tehdään sillä perusteella, mikä tukee byrokraattien kiinnittymistä vallankahvaan. Henkilökohtaiset edut asetetaan oman maan etujen edelle. Eivät komissaarit lähde maansa etua edistämään vaan ”EU:n yhteistä etua” ja tietysti poliittista uraansa. Huolestuttavaa on sekin, että oman maan edun ajatellaan huipentuvan vain jonkin yksittäisen virkamiehen asemaan komissiossa. Kaikkien munien laittaminen samaan koriin ei ole kuitenkaan järkevää. Siinä tulee pelanneeksi upporikasta ja rutiköyhää.