Poliitikon kolme paloa

Baseballissa juostaan kolme suoraa. Jos juoksee ne perätysten palamatta kertaakaan, tuloksena on kunnari. Jos palaa kolmesti, joutuu pelistä pois.

Sama riittää politiikassa. EU-federalisti Alexander Stubb paloi ensimmäisen kerran ajaessaan voimakkaasti liittovaltiota ja yrittäessään kiskoa Suomea Euroopan unionin pimeään ytimeen. Tämän hankkeen on historia osoittanut mädäksi, sillä euron valuviat ovat paljastuneet ja EU on puuttunut jäsenmaidensa sisäisiin asioihin kansallista itsemääräämisoikeutta riistäen.

Toinen iso palo oli, kun Stubb hävisi puolueensa puheenjohtajana eduskuntavaalit keskustalle. Tuoreena pääministerinä hänellä olisi ollut mahdollisuus ja paine voittaa ne. Kolmas roihu oli pienempi mutta puhutteleva. Stubb valehteli eduskunnalle puolustaessaan varallisuuden pimityksen mahdollistavia hallintarekistereitä, jotka eivät miellyttäneet kansan suurta enemmistöä ja tyydyttivät vain kokoomuksen melko pientä plutokraattista vähemmistöä.

Kolmen palon jälkeen ministeri ja puolueen puheenjohtaja ovat Suomessa dead. Niinpä Stubbille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin tulla syrjäytetyksi kokoomuksen eilisessä palatsivallankumouksessa. Tilanne antaa näyttöä siitä, miten kulisseissa kähmitty vallanperimysjärjestys ei toteudukaan aina puolueiden sisäisessä napinpainallusdemokratiassa, jossa puolueen nais- ja nuorisojärjestöt voivat häiritä pahoin saunaseuroissa sovittua agendaa. Itse suositin Stubbille hengähdystaukoa jo viime marraskuisessa kolumnissani.

Stubbin puheenjohtajakauden jääminen vain kahden vuoden mittaiseksi johtui useiden mokailujen ja tikkatauluksi ajautumisen lisäksi olennaisesti myös järjestödemokratiasta, kun kokoomuksen konservatiivit vetivät kannatuksensa city-vihreäksi liberaaliksi osoittautuneelta nousukkaalta, joka oikeasti on kokoomuksen piilo-rkp:läinen. Seitsemän lihavaa vuotta saavat jatkokseen seitsemän laihaa tässäkin tapauksessa.

Stubbin seuraajaksi nostettu Petteri Orpo ei ole tosin Pekkaa parempi, sillä hänellä on jo takanaan merkittävä palo: rajojen pitäminen apposen avoinna maahan tulviville laittomille siirtolaisille. Hänen etenemistään kokoomuksen mansikkapaikalle ei siis selitä hänen ahkeruutensa maahanmuuton ja halvan työvoiman lisäämiseksi vaan se, että Alexander Stubb ajoi konsultinkiihkollaan ja koulukiusaajan tarmokkuudellaan (josta Stubb avautui kerran Helsingin Sanomille) näitä samoja suomalaisvihamielisiä tarkoitusperiä edeltäjäänsä tehokkaammin.

Stubbin maahanmuuttotyön vuoksi nykyvanhemmat voivat pelotella tottelemattomia lapsiaan heristelemällä sormea ruokapöydässä ja iltasaduissaan: ”Syö kiltisti kaurapuurosi, tai muuten Alexander Stubb tulee ja tsemppaa!”

Kaikki pudonneet ovat kolmesti palaneita

Kiintoisaa Suomen nykyisessä poliittisessa järjestelmässä on, että pääministeriä ja muita ministereitä voidaan vaihtaa ja vaihdetaan puoluekokouksissa. Parlamentarismin periaatteiden mukaan hallituksen ja sen jäsenten pitää nauttia vain eduskunnan luottamusta. Puolueella ei pitäisi olla siihen ratkaisuvaltaa, mutta kiertoteitse on. Onneksi, sillä muutoin he istuisivat kuin täi tervassa, ellei valtakunnanoikeus heitä erota.

Ministerivaihdokset kertovat politiikan kriiseistä silloin, kun ministerit heittää palliltaan jokin skandaalinomainen myrsky eivätkä muutokset johdu vain joistakin ennalta sovituista kierrätyksistä tai luopumisista. Suomen poliittinen ilmapiiri on kiristynyt jo Matti Vanhasen pääministerivuosista asti. Taustalla vaikuttaa monta ongelmaa: varallisuuden keskittyminen, hyvinvoinnin uusjako, massatyöttömyys, miljoonan ihmisen ajautuminen köyhyysrajalle tai sen alapuolelle, maahanmuuton ongelmat sekä monikulttuurisen yhteiskuntanäkemyksen tuottamat ristiriidat.

Kun poliitikko kompuroi myös henkilökohtaisen elämänsä piirissä, exit-valo syttyy varmasti. Matti Vanhasen ensimmäinen palo tapahtui hänen yksityiselämässään, jota hän alkoi suojella kansalaisten mielenkiintoa rajoittavalla oikeudenkäynnillä (syytekirjelmän hän jätti heti seuraavana päivänä, voitettuaan pääministerinä eduskuntavaalit, joten kostonhimoa oli). Toinen palo oli pahempi: Vanhanen oli junaillut kokoon Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, jonka muiden muassa professori Esko Riepula ja tutkija Petri Koikkalainen osoittivat yritykseksi luoda Suomeen pysyvä korruptioautomaatti. Kolmas palo kyti lautakasassa, kun Vanhanen sai hämärän toimituksen ”tuppeen sahattua” puunjalostustavaraa rakenteilla olevan omakotitalonsa tontille. Pääministeriä vaihdettiin keskustan puoluekokouksessa.

Myös Vanhasen edeltäjä Anneli Jäätteenmäki oli joutunut eroamaan. Ensimmäisen kerran hän paloi vaalikampanjansa aikana paljastettuaan salassa pidettäviä tietoja tuolloisen pääministeri Paavo Lipposen Yhdysvaltain-vierailullaan käymistä keskusteluista, jotka koskivat Suomen laittomia kranaatinheitinkauppoja sotaa käyvään maahan. Toisen kerran Jäätteenmäen hihat olivat tulessa hänen pyytäessään salaisia asiakirjoja ulkoministeriöstä. Kolmas ja lopullinen käry kävi, kun Jäätteenmäen eduskuntafaksin viereen tulvahti noin kaksi tuhatta sivua salassa pidettävää materiaalia ”pyytämättä ja yllättäen”, ja urkinta tuli julki. Se riitti.

Vanhasen seuraaja Jyrki Katainen paloi niin ikään kolmesti. Ensimmäinen palo tapahtui, kun Katainen puolueensa puheenjohtajana lupasi sairaanhoitajien palkkoihin 500 euron tasokorotuksen mutta pyörsi lupauksensa vaalien jälkeen toimiessaan valtiovarainministerinä. Korotuksen asemasta hän määräsi lakolla uhanneet sairaanhoitajat töihin ”potilasturvallisuutta” varten säädetyllä pakkolailla. Palaneen käryä levisi sivustaseuraajien silmiin Kataisen osallistuessa ahkerasti Bilderberg-seuran kokouksiin koko valtiovarainministerikautensa ajan. Kolmannen kerran Kataisen aitta paloi hänen myöntäessään valtakunnanfilosofi Pekka Himaselle satojen tuhansien eurojen rahoituksen tilaustutkimuksen tekemistä varten suoraan valtion kassasta, ilman kilpailutusta ja tieteellistä arviointia.

Nämä riittivät, ja Katainen alkoi harkita eroa omasta aloitteestaan. Kokoomuksen puoluekokouksen vapautettua Kataisen puheenjohtajuudesta Euroopan unionin komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet komission jäseneksi, jonne hän sujahti kuin hansikas käteen.

Noutaja tulee Euroopan unionista

Kurjaa näissä uratarinoissa on, että palaneet pelastetaan. Heidät nostetaan kuiville, tai he putoavat kissan tavoin jaloilleen. Surkeinta kansanvallan omalta kannalta on, että poliitikkojen tekemä politiikka jatkuu, vaikka sen tekijät vaihtuvatkin.

Korruptioon, kähmintään ja Suomen vahingoksi toimimiseen syyllistyneille tulee noutaja, mutta se noutaja tulee EU:sta ja vie heidät entistäkin parempien lihapatojen äärelle. Politiikan korruptoitunut olemus kuitenkin säilyy, sillä sitä pyörittää mekanismien mekanismi: tervassa ja höyhenissä kieritettyjen poliitikkojen turvapaikka ja vastaanottokeskus EU.

EU todennäköisesti onkii kuiville myös Alexander Stubbin, jolloin hän palajaa sinne, mistä lähtikin. EU-virkamiehenä alun perin toiminut Stubb onnistui luomaan äänestäjille käsityksen, että hän tietää asioista jotakin, kun hän poliittisesti kokemattomana ehdokkaana selitti kansakunnista vieraantuneen EU:n hallintorakenteita suomalaisille ihmisille vaalikampanjansa aikana. EU-byrokratian myötäileminen ja federalismin tukeminen eivät kuitenkaan tee kenestäkään sen enempää valtiofilosofia kuin oman maansa edun ajamiseen kykenevää poliitikkoakaan.

Monet ovat jo surreet Stubbin putoamista korkealta ja kovaa sekä pahoitelleet ”kansainvälisen osaajan” menetystä ministereiden riveistä. Fanien ei kuitenkaan tarvitse pelätä rakkaan idolinsa puolesta, sillä narsistit eivät koskaan kyllästy itsensä kehumiseen vaan ilmestyvät kurakylvyn jälkeen kertomaan tilanteestaan rennon huolettomasti ja vapautuneesti. Stubb on huomionkipeä kosmopoliitti ja tekohilpeä urheiluhullu, joka haaskaa veronmaksajien varoja hallitsemattomaan maahanmuuttoon ja saarnaa vapaakaupan ihanuudesta. Myös hän ponnahtaa jälleen esiin kuin vieteriukko.

Stubbissa on epäilemättä ainesta kansainvälisiin tehtäviin, esimerkiksi EU:n samanmielisten joukkoon, mutta ei kotimaan politiikkaan, sillä häneltä puuttuu kosketus kansalaisten elämään. Kansainvälisessä yhteydessä hän todennäköisesti pystyy ja joutuu myös peittämään toisia ihmisiä kohtaan osoittamansa ylimielisyyden paremmin. Mikäli Stubbia arvostetaan ja kuunnellaan jossain ulkomailla, kuuntelijat ovat samoja poliittisia broilereita ja jakavat hänen kanssaan saman tekopyhän arvomaailman, johon kuuluu naiivin liittovaltiopolitiikan edistäminen ja eri mieltä olevien haukkuminen populisteiksi. Tällaisen ”kansainvälisen arvostuksen” vallassa keikailee tietenkin myös suuri osa tiedepolitiikan kosmopoliiteista meillä täällä Suomessa.

Peruskonservatiivina, oikeusministeri Sauli Niinistön avustajana sekä oikeudessa kolmasti tuomittuna nuorisorikollisena tunnettu, Itä-Helsingin slummeista politiikkaan tiensä raivannut Jan Vapaavuori olisi ollut vähemmän huono vaihtoehto kokoomuksen johtoon kuin Stubb ja Orpo yhteensä. Euroopan investointipankin varapääjohtajaksi jo etukäteen pelastetulla Vapaavuorella on kuitenkin parempi ja henkilökohtaisesti tuottoisampi sekä todennäköisesti myös helpompi mandaatti hoidettavanaan.

Huonommaksi kokoomus voi mennä vain, jos sen puheenjohtajaksi etenee Alexander Stubbin omalla pakkoilon maallikkosaarnauksellaan puolueeseensa houkuttelema takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Ruotsissa pitkään oleskellut taloustieteilijä Vartiainen siirsi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Helsingin Kokoomuksen äänestäjiksi myös suuren osan vanhoista demarikannattajistaan.

Tulos oli perverssi, sillä Vartiainen on vaatinut omistusasumisen tukemisen heikentämistä ja vuokra-asumisen lisäämistä työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi. Niinpä tämä Paavo Lipposen jo puolueessaan vihaama pullamössöhamsteri on omalla ylenkatseellisella palkansaajan pompottamismentaliteetillaan tuhoamassa työläisten ainoan varallisuuden hankintamahdollisuuden eli omistusasumisen ja siihen liittyvän ”oman tuvan ja oman luvan” juurevan identiteetin tavalla, jolla hän vetää maton tilannettaan ymmärtämättömien demaritelevisionkatsojien alta.

Nykyinen pääministeri Juha Sipilä on palanut jo kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran hän kärähti rikkoessaan niin sanotun koulutuslupauksen. Toinen palo tapahtui maahanmuuttovyöryn tukemisessa, kun pääministeri lupasi oman pirttinsä maahanmuuttajille asuntopulasta kärsivien suomalaisten maassa. Kolmas palo puuttuu, mutta eiköhän sekin vielä tule.

Myös Suomessa on listavaali

Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n viime eduskuntavaaleissa saavuttama menestys ohjaa ajattelemaan, että myös Suomessa on voimassa ruotsalaisen mallin mukainen listavaali. Rahoittajien ja puoluejohdon kesken päätetään, ketkä nostetaan tuettavien joukkoon ja ketkä jätetään hännille. Rahat, joilla mainokset laaditaan ja joilla ostetaan kannatus kansalta, jaetaan suosituimmuuslistan mukaan tietyille henkilöille, joista sitten muodostuu tuo pitkä lista.

Erona ruotsalaiseen käytäntöön on vain se, että Ruotsissa henkilögallerian sumplivat paikoilleen puoluejyrät. Suomessa taas asiaan vaikuttavat firmat ja muut rahoittajat.

Oikeistohallituksen aikana tuskin muuta voi odottaakaan. On luonnollisesti selvää, että korruptio kukoistaa, sillä oikeistopuolueiden keskeiset intressiryhmät ovat firmoja, joiden motiivit ja keinot ovat taloudellisia: shekkivihko, pelimerkit ja raha. Vasemmiston vaalikampanjoissa taas oli mukana iso kasa ay-liikkeen rahaa, joka koostuu verovähennyskelpoisista jäsenmaksuista ja joka on pois valtion tuloista. Korruptiota on tämäkin, sillä kansanedustajien kampanjoita rahoitettiin välillisesti valtion kassasta.

Suomalaista vaalijärjestelmää on kehuttu ja moitittu henkilökeskeiseksi. Myönteistä siinä on yksilön kunnioittaminen ja kielteistä se, että valituksi tullakseen yksittäisen ihmisen täytyy sitoutua rahoittajaan, tv-tuottajaan tai pankkiin.

KMS:n pomot perustelivat toimintaansa aikoinaan sillä jalomielisellä ajatuksella, että ehdokkaita tukemalla yhdistys haluaa avata oven menestykseen muillekin kuin niille, jotka pystyvät ostamaan julkisuutta ja ääniä omilla rahoillaan. Tosiasiassa KMS luovutti tukensa lähinnä niille poliitikoille, joilla oli jo kosolti julkisuutta, kuten ministereille ja muille merkittäville vallankäyttäjille. Tätä puolestaan voitiin pitää merkkinä tuosta arveluttavasta ”maksullisesta arvovalintavaikuttamisesta”. Loput paikat parlamentista täytettiin sitten pelkillä populisteilla, kuten urheilijoilla, lavalaulajilla ja pin up -tytöillä, jotka nauttivat kuvalehtijulkisuudesta.

Toivon, että seuraavissa vaaleissa kansalaiset eivät sokaistuisi häikäisevistä mainoksista ja että läpi voisi päästä rehellisellä ja perustellulla poliittisella ohjelmalla. Tiedän toki, että politiikassa tärkeitä ovat intressiryhmät ja niiden edut. Mutta Suomen tulevaisuutta ei kuitenkaan paranneta eturyhmien välisellä kinastelulla, ei myöskään keinottelulla.

Politiikasta on tullut rahalla vaikuttamista muun muassa siksi, että määrävähemmistösäädösten poistaminen avasi enemmistöhallituksille suoran tien valtaan. Kun oppositio ei voi enää äänestää lakeja yli vaalien, hallituksesta tuli peliautomaatti, johon eri intressiryhmät voivat laittaa kolikon ja nähdä tuloksen edessään vielä saman hallituskauden aikana. Kätevää ja tehokasta, mutta näin politiikasta suli pois yleisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Kun kukaan ei enää ajattele, mikä on hyväksi yhteiselle edulle, yleiselle oikeudenmukaisuudelle ja Suomelle, politiikasta on poistunut aatteellisuus. Kukaan ei halua käyttää järkeä eikä pohdi, mikä on filosofisesti oikein tai hyväksi.

Toivon kuitenkin, että Suomen kansa herää horroksestaan. Seuraavia vaaleja ei käydä konservatiivien ja liberaalien kesken, kuten muutamat ovat väittäneet. Seuraavat vaalit käydään niiden välillä, jotka haluavat edistää yhteistä kansallista etua, ja niiden, joille tämä yhteinen kansallinen etu ei mitään merkitse.

Corruptio optima pessima

”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.


Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.


Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.

Arveluttavia asioita

Päivittäisbloggaajille tämän maanantain uutisaamuun herääminen merkitsi havahtumista sellaiseen todellisuuteen, joka on muuttunut painajaiseksi. Oman olemassaolon todistamiseen ei riittänyt pelkkä pakkasmittarin lukeminen eikä kahvinkeitosta turiseminen. Lehdet olivat heittäneet nettikolumnistien riesaksi sen verran kummallisia uutisia, että ne ohittivat mielenkiintoarvollaan nämä perinteiset ”kukkuun” sanomiset, ja monen oli varmasti nipistettävä itseään tunteakseen olevansa hereillä.


Asehulluuden huipentumaa

Helsingin Sanomien mukaan Texasin osavaltio aikoo sallia käsiaseet yliopistoissa sillä perusteella, että pössykät auttaisivat ihmisparkoja suojautumaan väkivaltaisilta kouluampujilta itsepuolustuksen keinoin! Lakialoitetta kannattava republikaanisenaattori kertoo tekevänsä hölkkälenkkinsäkin Coltti kupeellaan. Totuuden, oikean ja hyvän puolustamista varten luovutetut tohtorinmiekat eivät siis enää riitä, vaan amerikkalaisissa ampumaratayliopistoissa kovat laitetaan – paitsi kaulaan – myös patruunalippaisiin.

Erittäin epäherrasmiesmäistä, sanon minä. Pelkillä teräaseillakin tapahtuvaan totuuden puolustamiseen tarvitaan pitkä koulutus, sivistys ja vahvat näytöt. Mikäli ”asiat korostuvat” joissakin yhteyksissä niin voimakkaasti, että kielen kovenemisesta johtuvia kiistoja joudutaan jatkamaan tuliasein, on tultu paradoksien partaalle. Ja jos tämä on amerikkalaisen yliopistolaitoksen nykytila, minun mielestäni Yhdysvalloissa ei ole yliopistoja lainkaan.

Myöskään turvallisuutta ei pidä pyrkiä takaamaan jakamalla aseita kansalle. Suomalaisen lainsäätäjän pitäisi kerätä kansalaisilta turhat pössykät pois, sillä ne on tehty lähinnä yhtä käyttötarkoitusta varten. Jokainen kaduilla ammuttu laukaus on liikaa, ja sen vuoksi väkivalta onkin monopolisoitu yksinomaan armeijalle ja poliisille. Itse tuskin uskaltaisin mennä yliopistojen filosofian laitoksille (sen enempää kuin nytkään), jos minua tervehtisi porstuan ovella vihaisten kollegojeni keräämä Mausereiden, kanuunoiden ja pistimillä varustettujen tuliluikkujen rykelmä. Ainakin Texasin yliopistosta pysyn jatkossa loitolla.

Aseiden vähentämisen puolesta puhuu sekin sairas tosiasia, että Olof Palmen (edelleen selvittämistä vailla olevan) murhan tekijäksi on tämänpäiväisen lehtijutun mukaan ilmoittautunut jo 130 eri tahoa! Murhanhimoa ja oidipuskompleksin toistoa riittää niin, että uhrit ovat loppua.


Kepun mustat rahalaatikot

Hallitusvastuusta vapautumassa olevat puolueet päästävät mielikuvituksensa laukkaamaan kuin lehmät keväisellä laitumella. Myös Suomen Keskusta panee parastaan keksimällä keinoja valtionvelan vähentämiseen ja talouden paikkaamiseen. Ilta-Sanomien mukaan puolue on ehdottanut talouspoliittisessa ohjelmassaan, että firmojen kassakoneisiin asennettaisiin lentokoneista tutut mustat laatikot, jotka rekisteröisivät ostokset sillä kuuluisalla tilintarkastaja-kamreerin tarkkuudella. Lisäksi puolue kannattaa kuitinantopakkoa pimeän myynnin karsimiseen ja veronkierron vähentämiseen.

Miksei saman tien tehdä koko lentokoneita mustien laatikoiden materiaaleista? Kysyttävä on, miten puolue varmistaisi, että ostoksista ylipäänsä laskutetaan tavalla, joka dokumentoituu kassakoneissa pyörivälle tilinauhalle. Oletko esimerkiksi Sinä, hyvä lukija, koskaan saanut parturilta, taksimieheltä tai kebab-yrittäjältä ilman eri pyyntöä kuitin? Monissa putiikeissa ei ole kassakonetta lainkaan.

Ehkä parasta olisi asentaa ne mustat laatikot keskustapuolueen omaan vaalikassaan. Muutoin suomalaiset ihmiset ovat kaiken verojenkeruun jälkeen niin rutiköyhiksi riistettyjä, ettei kansalaisia voida enää erottaa Keskustan naisista, jotka pelkkiin neliapiloihin pukeutuneina menevät piirijärjestönsä saunaan.


Sananlaskuviisauden ja slogan-politiikan vaarallisuus

Ilon ja onnen Sammoksi sekä Belsebuubin pesäpuuksi sanottu Nokia kaupittelee uutta C7-puhelintaan kotisivuillaan sloganilla ”Menestys tuntuu parhaalta jaettuna”. Lause on linjassa Nokian viimeaikaisten tapahtumien kanssa. Kyseenalaista on, kannattiko onnen jakajaksi hyväksyä nimenomaan Microsoftia, sillä niin Samsung, SonyEricsson kuin HTC:kin ovat valinneet älypuhelimiensa käyttöjärjestelmäksi Googlen Androidin. Vain se on varmaa, että tällä tavoin markkinat ja kuluttajat jakautuvat, mutta järjestelmien suosio saattaa keskittyä ilmaistuotteen ympärille.

Nokian päätökseen taisivat vaikuttaa eniten Microsoftin tarjoamat taloudelliset myötäjäiset, ja jatkossa kuluttajat joutuvat tekemään entistä tuimempia strategia-analyyseja kärsiessään Betamax-ahdistuksena tunnetusta formaatti-Angstista sekä valitessaan Windowsin, Androidin ja Applen välillä.

Nokian päämyymälä (joka muuten toimii SKOP:n entisen pääkonttorin tiloissa Helsingin Aleksanterinkadulla), on somistanut näyteikkunansa tekstillä, jossa sanotaan: ”Onnellisuutta on se, että tekee mitä haluaa ja missä haluaa. Minna Parikka, kenkäsuunnittelija, yrittäjä.” Ehkä ikkunassa voisi lukea myös: ”Onnellisuutta on se, että antaa kenkää kenelle haluaa ja missä haluaa. Stephen Elop, toimitusjohtaja.”


Arabimaailman painekattila pamahtaa

Myönteistä tässä uutispäivässä olivat Libyasta kantautuneet vallankumouksen ensisävelet. On käymässä aivan niin kuin ennustin, eli Tunisiasta ja Egyptistä alkaneet levottomuudet leviävät yli arabimaailman.

Muammar Gaddafia vastaan esitetyistä mielenosoituksista raportoidessaan lehdet tulivat kertoneiksi, että lähtölaskenta viiksekkäälle on alkanut. Myös Helsingissä nähtiin Suomen libyalaisten mielenosoitus, joka ei tosin taida mennä perille, sillä Libyassa tuskin seurataan kovin tiiviisti Suomen mediaa. Parempi olisi mielenosoittajien mennä Tripolin kaduille marssimaan.

Myös Bahrainin kevät kuhisee sen verran kuumana, että Kansainvälinen Autourheiluliitto on päättänyt peruuttaa kauden avajaiskisaksi aiotun F1-osakilpailun. Tämä tuskin harmittaa libyalaisia, sillä paikallisten asukkaiden mukaan Libyan omilta televisiokanavilta ei tätä nykyä mitään muuta tulekaan kuin pelkkää urheilua...

Vaikka levottomuudet merkitsevätkin takaiskuja arabimaiden taloudelle, ne ovat edistysaskeleita demokratialle. Nykyinen liennyttelevä, lepyttelevä ja tyynnyttelevä modernisoimispolitiikka ei toimi. Esimerkiksi Bahrain halusi vetää Yhdistyneiden arabiemiirikuntien tavoin nykyaikaista linjaa ja modernisoida olojaan avaamalla tietä länsimaisille huvituksille, kuten kilpa-ajoille. Bahrainissa arvioitiin, että länsimaisia elämäntapoja suosimalla islamilainen hallinto ja poliittinen valta voisivat pitää entisen otteensa kansalaisista mutta olla mieliksi länsimaisille turisteille, sijoittajille ja velallisille. Samaan tapaan Kiinan kommunistihallinto on arvellut voivansa pitää kiinni asemastaan jakamalla kansalaisille pikku-uudistuksia ja olemalla hyvää pataa länsimaiden kanssa.

Pitkällä tähtäimellä tämä naula ei kuitenkaan vedä. Demokratiaa ei voida korvata nukketeatterilla. Ennustan, että lähivuosina arabimaailmassa nähdään suuria vallankumouksia. Islamististen maiden kansalaiset ovat kyllästyneet terroriin, väkivaltaan ja ihmisoikeuksien polkemiseen ja haluavat ratkaista muslimien ja länsimaiden välejä jäytävät konfliktit omaa poliittista järjestelmäänsä uudistamalla. Tärkeänä tekijänä on internetin mahdollistama tiedonkulku, kuten Tunisiassa ja Egyptissä nähtiin ihmisten lyöttäydyttyä yhteen Facebookin kaltaisessa sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi järki voittaa myös arabimaissa, joiden periksi antamattomuus ja tinkimättömyys osoittautunee vain itkun partaalla olevien kansakuntien nimissä esitetyksi näytelmäksi.

Arabimaailman levottomuus on ongelmallista kahdesta syystä. Ensinnäkin se nostaa öljyn hintaa. Toinen ongelma on, että mellakointi tuo EU:n rajoille tuhansittain pakolaisia ja turvapaikanhakijoita.

Ratkaisuna esitän, että EU myöntäisi turvapaikan arabimaista pakeneville diktaattoreille, kuninkaille ja imaameille ja nopeuttaisi siten pakotien löytymistä ja vallansiirtoa. Tämä takaisi samalla demokratian ja mahdollistaisi kansalaisten ja laajojen väestöjen jäämisen omille asuinsijoilleen.

Myös lähtöön liittyi koplaus

Matti Vanhasen seitsemän vuotta onneen on nyt täynnä, kun hänelle koittaa ensimmäinen päivä politiikasta luopuneena. Eero Heinäluoma tuossa jo surikin sarkastisissa jälkisanoissaan Vanhasen vetäytymistä eduskunnasta. Hänen asiantuntemukselleen kun olisi kuulemma ollut käyttöä myös politiikan piirissä...

Pitkiksi venyivät jo nämäkin jäähyväiset, ja eron aika olisi ollut vaalirahoitusskandaalin paljastuessa. Parasta Vanhasessa on ollut se, että hän on suomalaisille poliitikoille harvinaiseen tapaan raivoraitis, ja se, että hän selviytyi ehjin nahoin ex-heilansa kirjallisesta persoonanraiskauksesta.

Kehnoa sen sijaan on melkein kaikki muu. Aina kun joku poliitikko joutuu Suomessa putoamiskurssille, tiedotusvälineet aloittavat rituaalisen karnevaalin sen johdosta, kuka hänet pelastaa. Lopulta pelastaja myös löytyy. Niin kävi esimerkiksi Mikael Jungnerille viimekeväisten potkujen jälkeen. Hänet veti kuiville Suomen Sosialidemokraattinen Puolue.

Muilla ihmisillä tällaisia pelastusrenkaita ei ole tai niitä ei ojenneta. Mielestäni myös yhteiskunnan johtopaikoilta pudonneille tekisi hyvää olla hetki vaikka työttöminä ja mennä ilmoittautumaan ”työttömiksi työnhakijoiksi työvoimatoimistoon”. Se sopeuttaisi mukavasti yhteiskuntaan.

Eduskunta pelasti Sitran kautta Esko Ahon. (Melkoinen puliveivaus tosin pääsi käymään tässä Suomen itsenäisyydelle pyhitetyssä rahastossakin.) Paavo Lipposelle puolestaan avattiin ovi Nord Streamin lobbarina. Kuka tai mikä tarjoaa auttavan käden Matti Vanhaselle? Vastaus on sympaattiselta kuulostava Perheyritysten liitto.

Mikä oikeastaan on Perheyritysten liitto? Koostuuko se pieniä putiikkeja ylläpitävistä kommandiittiyrittäjistä, joilla on koko omaisuutensa pelissä ja jotka hädin tuskin tulevat toimeen? Osittain ehkä niinkin, mutta valtaa Perheyritysten liitossa käyttävät kapitalistisin periaattein toimivat teollisuussuvut. Perheyritysten liitto, joka pelastaa Vanhasen, on yrittäjille ja maatilataloudenharjoittajille aiotun perintöverohelpotuksen keskeinen intressiryhmä.

Jo varallisuusveron poistaminen edisti rahakkaiden asemaa. Matti Vanhasen toisen hallituksen aikomus poistaa sukupolvenvaihdoksiin liittyvä perintövero yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta olisi loukannut perustuslaillista yhdenvertaisuutta, ja siksi hallitus uskalsi lopulta esittää eduskunnalle vain kevennettyä versiota, jolla perintöveroa ainoastaan huojennetaan.

Perintövero on täysin ideologinen vero, jonka kohteet on jo kertaalleen verotettu, ja se olisi käsitykseni mukaan pitänyt poistaa kaikilta tai ainakin lähisukulaisilta. Oman veropoliittisen ohjelmani voi lukea tästä.

Vanhanen saa yrittäjien ja maanviljelijöiden lobbauksesta palkan ajallaan, sillä Perheyritysten liitosta hänelle maksetaan lehtitietojen mukaan kolme tuhatta euroa enemmän kuin pääministerin virasta. Moraalisesti kyseenalaista perheyrittäjien kenkiin hyppäämisessä on takautuva lahjontaluonne, kun poliitikko palkitaan ministerinvirassa tekemistään aloitteista. Joka tapauksessa Vanhanen tuo Perheyritysten liittoon tuliaisina myös kaikki tietonsa valtio-osapuolen neuvottelutavoitteita myöten.

Lobbaus näyttääkin olevan parempi bisnes kuin politiikka. Se on sitä luonnollisesti myös Paavo Lipposelle. Hänen puolustuksekseen voidaan kuitenkin sanoa, että pääministerin viran hoitamisen ja lobbariksi ryhtymisen välillä oli useita vuosia aikaa, eikä siirtyminen yksityisen intressitahon edustajaksi vie mennessään kaikkea sitä ajankohtaista asiantuntemusta, josta Heinäluomakin Vanhasta kiitti.

Kauhukabinetin pitkät jäähyväiset

Matti Vanhanen teki miehen työn ja jätti kauan odotetun eronpyyntönsä (pääministerin virasta) perjantaina. Viivyttämällä ratkaisua kepun kesäiseen puoluekokoukseen hän yritti luoda mielikuvan, ettei hallituksen eroaminen ole vaalirahoitusskandaalista tai muusta hoipertelusta johtuva ajolähtö.

Todellisuudessa pillin täytyikin soida Vanhaselle viimeistään nyt, sillä keskusrikospoliisin ja oikeuskanslerinviraston selvitykset RAY:n rahanjaosta ja Nuorisosäätiön vaalituista alkavat valmistua. Kun ei ole enää ministerinvirassa, ei ole myöskään vastuussa, eikä voida potkia!

Tapaus tuo esille, kuinka omituinen Suomen valtiosääntö on. Hallitusta ei voida käytännössä irtisanoa ulkopuolelta, sillä presidentin valtaoikeudet eivät siihen riitä. Hallitus voi hajota lähinnä sisäiseen erimielisyyteen tai rikosoikeudellisiin perusteisiin (joita niitäkin olisi toki ollut tarjolla).

Enemmistöhallitukset eivät nykykäytännössä hajoa eduskunnan epäluottamuslauseisiin tai puolueiden sisäisiin erimielisyyksiin, sillä hallituspuolueiden rivikansanedustajien pitää nauttia ministeriaitiossa istuvien poliitikkojen luottamusta. Hallituspuolueiden keskinäiset välit taas eivät rakoile, koska vallassa olevien ministerien oman edun mukaista on pitää asemastaan kiinni. Näin on siirrytty koko vaalikauden istuviin hallituksiin.

Ainoa kansanvaltainen mahdollisuus kaataa hallitus näyttää olevan niin sanottu ”kentän ääni”, kun puoluekokoukset voivat vaihtaa puheenjohtajaa kesken vaalikauden. Toisaalta tämäkin logiikka nojaa siihen pelkästään konventionaaliseen ajatuskulkuun, että hallituksen muodostajan ja pääministerin pitää olla edelliset vaalit voittaneen puolueen puheenjohtaja.

Mutta missä säädöksessä onkaan sanottu, että pääministerinä pitää toimia edelliset vaalit voittaneen puolueen kulloinenkin puheenjohtaja? Jos tämän mukaan eletään, puoluekokoukset voivat puheenjohtajaa vaihtamalla vaihtaa myös pääministeriä vuoden välein. Tämä ei ole kuitenkaan demokratiaa vaan puoluevallan käyttöä.

Vanhasen kakkoshallitus olisi voinut kärsiä via Dolorosansa loppuun ja istua koko vaalikauden, mutta liukumäessä oleva kepu halusi esiintyä kansanvaltaisena ja vaihtaa puheenjohtajansa myötä myös pääministerin. Tämä on kasvojenpesua ja mainosisku ennen seuraavia vaaleja. Näin kepu koettaa pitää aloitteet käsissään, helpottaa omaa asemaansa ja parantaa imagoaan, kun kivirekeä kiskookin loppusuoralla eri veturi.


Ministerien synnit

Suomessa ei vaihdu nyt ainoastaan pääministeri. Hallitus on kiinnitetty pääministerin palliin. Niinpä ulos kävelee koko valtioneuvosto. Hallituksia kutsutaan niiden vetäjän mukaan ”ykkösiksi” ja ”kakkosiksi”. Kolmatta Vanhaselle tuskin koskaan tulee. Uuden kokoonpano on todennäköisesti hyvin lähellä nykyistä. Tuleva on vaaleihin valmistujaishallitus.

Parhaiten onnistuneita ministereitä nyt eroavassa hallituksessa olivat ne, jotka eivät tehneet mitään. Hyvin selvisi myös Ilkka Kanerva, joka hoiti ulkoasiainministerin tehtävää mallikkaasti – ainakin verrattuna ”parhaaksi ministeriksi” yleisöäänestettyyn Alexander Stubbiin. Hänen heikkoutenaan ovat olleet esimerkiksi vaatimus viisumikäytännön poistamisesta Suomen ja Venäjän väliltä, maahanmuuttokritiikin ylenkatsominen ja yleinen kansainvälisyysinnostus, joka on tehnyt hänestä kapitalismin ja rajattoman uusliberalismin asianajajan.

Sari Sarkomaa puolestaan väsyi korkeakoulupoliittiseen vääntöön ja lähti itse opetusministerin virasta. Henna Virkkunen junaili loppuun uuden yliopistolain, jolla yliopistoista tehtiin rahoittajien palkkapiikoja.

Suvi Lindénillä olisi ollut syytä erota myös Vanhasen kakkosesta aivan niin kuin hän erosi Paavo Lipposen hallituksesta vuonna 2002 myönnettyään valtion tukea golfalan yritykselle, jossa hän oli itse osapuolena. Oikeuskanslerinvirasto katsoi suopeudessaan, ettei aiempi kommeltelu ole este uudelle ministerinpostille mutta joutui nuhtelemaan Lindéniä toistamiseen hänen adoptoitua lapsen ja ilmoitettua hoitavansa virkaansa ”etätyönä” Oulusta – jäämättä asianmukaisesti lomalle. Paula Lehtomäki sen sijaan hyödynsi äitiyslomansa ja ministerinviran tuomat korkeat päivärahansa täysmittaisesti.

Lindénin eroa vaadittiin julkisilla adresseilla, joilla vastustettiin hänen junailemaansa Lex Nokiaa sekä internetsensuuriin tähtääviä kansanvallan varkauksia. Ihmisten vihaamaa TV-maksua Lindén ei saanut korvatuksi ainoalla järkevällä ratkaisulla eli Ylen rahoittamisella valtion budjetista.

Ja kokonaan oma lukunsa on se päkäpäisyys, jolla Astrid Thors ajoi läpi oman ”Lex Thorsina” tunnetun ulkomaalaislain muutoksen. Maahanmuuton tulvaportit avattiin, mikä oli vastoin kansan suuren enemmistön tahtoa ja josta kärsii ennen pitkää koko Suomi – myös maahanmuuttajat itse, jotka joutuvat entistä ahtaammalle kiristyvässä työttömyystilanteessa. Kepun ja kokoomuksen olisi kannattanut heittää despoottimainen maahanmuuttoministeri niska–perse-otteella pihalle valtioneuvoston linnasta, mutta Rkp:n vaa’ankieliaseman vuoksi ne eivät siihen pystyneet. Rkp:n lähtiessä hallitus olisi jäänyt vihreiden varaan, mikä puolestaan olisi antanut kaiken vallan ituhipeille.

Merkille pantavaa on, että hallitus eroaa nyt täysin erilaisessa taloudellisessa tilanteessa kuin se muodostettiin. Niinpä katteeton idealismi olisi pitänyt kumota heti laman alettua, ja hallitusohjelmaa olisi täytynyt muuttaa.

On tosin asioita, jotka pysyvät ajasta aikaan samoina. Yksi on ihmisten ahneus. Mauri Pekkarinen junaili Suomi Soffa -nimiselle huonekalufirmalle 849 490 euron investointituet vuonna 2006, otti toisella kädellään vastaan runsaat vaalituet Suomi Soffan sisaryritykseltä 2008 ja haki (jälleen niin suopealta) oikeuskanslerilta päätöksen, ettei asiassa ole mitään laitonta eikä asioita voida muka kytkeä yhteen. Hullukin tämän koplauksen huomaa!

Tuija Brax puolestaan taisteli sananvapautta vastaan ja nettisensuurin puolesta. Vihreiden kukkahattutäti on junaillut sähköpaimenia ja piikkilankaa internetiin sekä vaatinut miehiä syyllistävää naisrauhalakia, vaikka naiset ovat tosiasiassa yhtä väkivaltaisia parisuhteissa kuin miehetkin, ja lapsiin kohdistetun väkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen. Lisäksi ”tuoreen kyselytutkimuksen mukaan tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Nykyisenä uusviktoriaanisena aikana, jolloin ystävälliset katseet ja kauneuden palvominen ovat pahimpia ajateltavissa olevia rikoksia, Tuija Brax on omassa ahdasmielisyydessään vaarallistanut ihmisten seksuaalielämän kiljumalla ”seksuaalirikollisten” ankaramman rankaisemisen, elinkautisen rekisteröinnin ja miesten kuohimisen puolesta sekä näyttänyt virheää valoa eduskuntavaalien äänikynnykselle, jolla poliittinen uudistuminen estetään ja kansanvalta otetaan pois. Hän on saanut seuraa Johanna Suurpäästä, joka vähemmistövaltuutetun toimiston virkahissistä astuttuaan nimitettiin oikeusministeriön uuteen ”demokratiajohtajan” virkaan. Jo pelkkä nimi on sairas paradoksi. Politbyroovirkoja perustetaan EU-Suomessa siksi, että mokuttajat saisivat palkintonsa, ja siksi, että kansa ymmärtäisi vallan kuuluvan byrokraateille ja ämmävirastoille.

Kokoomuksen rautarouva Anne Holmlund (jonka veli muuten rikastuu valtion rahoittamien pakolaiskeskusten saneeraustoiminnalla) ämpyili ampuma-aselainsäädännön järkevöittämistä ja lupakontrollin parantamista niin pitkään, että vuoden 2007 kouluampuminen ehti saada surullisen jatko-osan. Asuntoministeri Jan Vapaavuori taas on tuomittu pahoinpitelystä, osallisuudesta varkauteen sekä rattijuopumuksesta. Ei ollut este ministerinvirkaan valitsemiselle tämäkään. Että sellaista porukkaa!


Omituista ohjelmaa

Hallitusohjelman kielikukkasen tarjosi programmin sivulta 61 poimittu pätkä: ”Hallitus varmistaa, että sukupuolinäkökulma valtavirtaistetaan lainvalmistelussa, talousarvioprosessissa sekä muissa merkittävissä hankkeissa jo toiminnan alkuvaiheissa.”

Mitä tämä tarkoittaa? ”Sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen” huipentui siinä, kun vähemmistövaltuutetuksi valittiin kelpoisuusehtoja täyttämätön Rkp:n käsikassara Eva Biaudet kolmenkymmenen pätevän ohitse ”valtioneuvoston erivapaudella”, naisten ja miesten tasa-arvosta säädettyä lakia sekä perustuslaillista yhdenvertaisuutta rikkoen.

Tämä oli seuraus hallitusohjelmasta, jonka mukaan ”hallitus edistää suunnitelmallisesti naisten urakehitystä ja naisjohtajuutta sekä julkisella että yksityisellä sektorilla”. Miesten oikeudesta tasavertaiseen kohteluun ei puhuttu mitään, ja tasa-arvon tavoittelu muodostui taaskin pelkäksi naisten suosimiseksi.

Haistakaa kukkanen.

Ainoa järkevä eduskunnalle annettu esitys taisi olla luvan myöntäminen kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Päätös oli tosin helppo, sillä se oli energiantarpeen sanelema.

Myös ruotsalaiset ovat huomanneet ydinvoiman välttämättömyyden ja pyörsivät aiemman luopumisratkaisunsa päättämällä rakennuttaa vanhojen reaktorien tilalle uusia. Viimeisen sanan asiasta sanoo Suomessakin eduskunta heinäkuun ensimmäisenä päivänä.

Ajoitukseltaan ydinvoimapäätös oli kieltämättä taidokas. Hallitus lykkäsi päätöksentekoa aivan viime metreille, jotta vihreät eivät pääsisi kiristämään hallituksesta lähtemisellä. Nyt vihreiden pitää miettiä kantojaan myös eduskunnan äänestyksessä tarkkaan, sillä hallituksen kokoonpano on jo katkolla, ja ei-napin painamisella ei ole asiaa Kiviniemen kasvojenpesuhallitukseen. Toisaalta äänestyksen ajankohta on risuenergian kannattajille mitä otollisin, sillä pimeys ja kylmyys ovat poissa, osa vastuunkantajista katoaa istuntosalista kesän viettoon, eivätkä päätöksenteossa lamput liioin loista.

Heinäkuun alusta voimaan astuvat myös arvonlisäveron muutokset, joilla hallitus nosti yleistä arvonlisäveroa 22:sta 23 prosenttiin ja alensi ravintolaruoan alvia 17:stä 13 prosenttiin. Elvytyskeinona jälkimmäinen ei toimi. Ravintola-ala onkin jo ilmoittanut, ettei se aio siirtää alennusta kuluttajahintoihin. Mitäpä muuta voi odottaa ravintoloilta, jotka ovat puliveivauksen tyyssijoja? Asiassa käynee aivan niin kuin elintarvikkeiden arvonlisäveron alennuksen kanssa viime vuonna, jolloin hyödyn kaappasi kauppa. Nähdäkseni ravintolatoiminta ei ole mitään niin arvokasta, että juuri sitä pitäisi tukea lama-aikana.

Lisäksi voidaan kysyä, miksi lamaa hillitsisi yleisen arvonlisäveron korottaminen eikä tuloverojen nostaminen. Palkkatuloverojen hillitsemisen ajatellaan kenties luovan nopeammin työpaikkoja, kun työnteolle ”ei ole esteitä”. Mutta alvin nostosta johtuva kotimaisen kulutuksen väheneminen ei luo sekään kysyntää vaan jatkaa lamaa.

Mikäli tarkoitus on tilkitä valtiontalouden aukkoja, kannattaisi etsiä palkkatuloverotukselle ja kulutusveroille vaihtoehto. Itse ehdottaisin pääomatuloverotuksen tekemistä progressiiviseksi eli suurten pääomatulojen nykyistä ankarampaa verottamista. Tätä porvarihallitus ei ole tietenkään tehnyt, koska se edustaa rikkaiden pääomanomistajien etua.

Ja kukapa ei muistaisi, että Vanhasen hallitus aikoi poistaa perintöveronkin vain yrittäjiltä ja maatilatalouden harjoittajilta, kunnes hanke pysähtyi yhdenvertaisuusongelmaan perustuslakivaliokunnassa? Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen tervehdyttämistyöryhmän ehdotukset valtiontalouden paikkaamiseksi puolestaan valmistuvat ensi viikolla, sopivasti juuri ennen juhannusta, jotta lomille kiirehtivät eivät ehtisi tarkistaa, onko asuntolainojen korkovähennysoikeuksien poistaminen listalla.

Mari Kiviniemen hallituksesta ei voi tulla nykyisellä puoluekokoonpanolla entistä parempaa. Sen muodostaminen on samanlaista kuin kabinettien kokoaminen vaalien jälkeen, jolloin punnitaan, ”keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita”. Siksi myös kommentoiminen lienee turhaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu tässä moppitukkaisten möhömahapoliitikkojen maassa. Seuraavaksi presidentiksi vielä Pirkko Työläjärvi ja pääministeriksi Arja Saijonmaa!

Hyvää Matti Vanhasessa oli se, ettei hän oman ilmoituksensa mukaan käytä lainkaan alkoholia. Kansan tavat huomioon ottaen tätäkin voidaan tosin pitää eräänlaisena ylimielisyytenä. Vanhasen ero puolestaan oli merkki siitä, ettei Kekkos-diktatuurin luominen onnistunut. Kuseepa kuinka pitkälle ja kauan tahansa, viimeiset tipat putoavat aina kengille.

Vanha(sen) valta horjuu ikuisesti

Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan maailmankaikkeudessa oleva energia pyrkii kohti tasapainotilaa. Matti Vanhanen näyttää kumonneen tämän luonnonlain, sillä hänen horjumisensa jatkuu ja jatkuu.

Kiinnostavaa vaalirahoitusskandaalissa on enää vain se, paljonko suomalaisten korvat kestävät selityksiä ja muuta hölinää. Vanhasen mukaan vaalirahojen ottaminen Nova Groupilta ei taaskaan ”ollut laitonta”, vaikka keskusrikospoliisi juuri totesi, että ”vaalituen antaminen keskustalle oli rikollista”.

Vanhanen & co. eivät näytä ymmärtävän, ettei laki ole nyt se linja, jossa liikutaan. Luottamuksen ei pitäisi kestää moraalittomuutta, eikä poliitikkoa pidä pultata virkaan vain sillä perusteella, että hän ”ei riko lakia”. Tätä jatkuvaa päkittämistä voidaan pitää jo eräänlaisena hyökkäyksenä kansanvaltaa vastaan aivan samoin kuin Kehittyvien Maakuntien Suomessa toimineen porukan halukkuutta asettua ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Talousrikoksista seuraa usein liiketoimintakielto. Poliittisista rötöksistä voisi laittaa joksikin aikaa poliittiseen toimintakieltoon.

Paikkaansa pitääkin yleishavainto: aina kun joku väittää toimintansa olevan ”täysin laillista” tai että se ”ei ole ainakaan laitonta”, se on mitä ilmeisimmin moraalitonta. Maassamme vallitseva herraviha saa valitettavasti aikaan sen, että kansalaiset kokevat rötöksien tekijät helposti kumppaneikseen. Väärintekijät mielletään kansalaisten kavereiksi: siinä vasta reilu tyyppi, melkein kohtalotoveri, kun kärsii viranomaisten vainosta kuin mies!

Juuri tämä kompleksinen perinne on johtanut siihen, että Suomessa on nykyisen kaltaiset paskat poliitikot. Tai sitten syynä on se, ettei nousukkaiden sumasta kerta kaikkiaan löydy parempia. En kyllä tajua, mikä puolue huolii kyseiset mafiaveljet ja oman pesän likaajat listoilleen. Myös Antti Kaikkosen tanssahtelut populistina, joka kahmaisi vähävaraisilta vuokralaisilta 42 000 euroa, ovat toivon mukaan pysyvästi ohi.

Kun nyt tuore tutkimus valistaa, että ”suomalaiset haluavat lisää valtaa politiikassa”, tulos on helppo ymmärtää. Vaikutusvallattomuuden tunne iskee ehkä juuri silloin, kun valtiojohdon omassa piirissä vallitsee täydellinen anarkia, ja hallituksen olisi pitänyt erota jo aikoja sitten.

Demokratian ikävä tulee puseroon muistakin syistä. Sananvapaus, yksityisyydensuoja, kansallinen itsemääräämisoikeus: all gone! Kuin kohtalon ivaa on, että eilen nimitettiin virkaansa myös Euroopan unionin uudet komissaarit. Heitä ei kuitenkaan valitse Euroopan parlamentti. Euroopan parlamentti ei voi myöskään erottaa heitä. Ja silti aloitteet EU:ssa tekee juuri komissio eli nuo 27 salkkukaupalla virkoihinsa puliveivattua komissaaria. Harmillista on, että kaiken tämän keskellä suomalaiset eivät edes tiedä, miten vähiin kansallinen itsemääräämisoikeutemme on kuihtunut.

Samalla kun maassamme pitäisi parantaa työllisyyttä ja hillitä valtionvelkaa, suuret ruorimiehet pohtivat, kuka johtaa puoluetta! Siinä muutama syy, joiden vuoksi julkaisin niin Kansanvallan varkaat kuin Työttömän kuolemankin.

Silmään sahatut ihmiset

Olen arvostellut tässä blogissani aiemmin sitä, että Julkinen sanan neuvosto ei koskaan arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Kyseinen piirre on sangen ymmärrettävä, sillä JSN on tiedotusvälineiden asianajaja.

Poikkeuksen on muodostanut lähinnä se, mikäli Julkisen sanan neuvoston kannanotoille on löytynyt niin sanottuja poliittisia vaateita. Tällöin JSN on suostunut tinkimään tiedotusvälineiden eduista, mikä kertoo median ja poliittisen vallan vispilänkaupasta. Julkisen sanan neuvosto on esimerkiksi ahdistellut maahanmuuttokriitikoita heidän sanankäytöstään eikä ole ainakaan asettunut puolustamaan heidän sananvapauttaan, vaikka sensuurivaarasta on tällöin kärsinyt myös valtamedian oma sananvapaus. Olen myös todennut, että JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on Matti Vanhasen lakeija.

Tänään se tuli osoitetuksi. Uutiset kertoivat eilen, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja eroaa tehtävästään, koska neuvoston enemmistö antoi vapauttavan päätöksen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmalle, joka käsitteli kriittisesti Matti Vanhasen talonrakentamista.

Kaikkien pääministeri Vanhasen kohtaamien koettelemusten jatkoksi kyseinen ohjelma oli pullauttanut julkisuuteen epäilyn, jonka mukaan jokin nimeltä mainitsematon rakennusliike kustansi Vanhaselle erän ”korkealuokkaista erikoishöylättyä puutavaraa”, ja poliittisen universumin terminologiaa alkoi rikastuttaa uusi valtio-opillinen käsite: ’tuppeensahattu lauta’. Itse väite perustui nimettömään valaehtoiseen lausuntoon (minkä valossa tulee ehkä ymmärrettäväksi se, miksi uutta esitutkintalakia valmisteleva sisäasiainministeriön komitea haluaa huonontaa tiedotusvälineiden lähdesuojaa eli mahdollisuuksia olla kertomatta lähteitään.

Vanhasen taisteluille maailman vääryyksiä vastaan ei näy loppua, ennen kuin hän itse ymmärtää jättää eronpyyntönsä. On vaikea sanoa, lähtikö Hyvärinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan penkiltä enemmän lojaaliudesta Matti Vanhasta kohtaan kuin turhautumisensa merkiksi – vai siksi, että hänen puolustelunsa kävi JSN:n muiden jäsenten katseiden alla mahdottomaksi.


Isännän elkeitä ja kepulaista tupailtaa

Joka tapauksessa asian käsittely oli lehtitietojen mukaan vaiherikas. Puheenjohtaja Hyvärisen määrättyä asian koeäänestykseen Hyvärisen oma kanta, joka oli Ylelle langettava, hävisi äänin 3–4 neljän jäsenen äänestäessä tyhjää. Äänestyksen jälkeen Hyvärinen poistui kokouksesta. Kaksi muuta Hyväristä tukenutta jäsentä puolestaan lähtivät kokouksesta vähän myöhemmin, minkä jälkeen asian käsittely jatkui varapuheenjohtaja Matti Saaren johdolla, ja lopulta Yle sai vapauttavan päätöksen yksimielisesti.

On mukavaa, että poliittinen pelaaminen kerrankin hävisi. Kepulainen juonittelu ja vallan verkkojen virittely on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että on suorastaan ihme, miten kansavaltainen yhteiskunta ja poliittinen julkisuus ovat ylipäänsä kestäneet hallituksen eroamatta.

Sen sijaan Hyvärisen oma ovien paukuttaminen heti, jos omiin näkemyksiin ei alistuta, edustaa tyypillistä kepulaista isäntämentaliteettia, sisäänpäin lämpiävyyttä ja päätöksenteon ummehtuneisuutta. Tosin myös monet edeltävät JSN:n puheenjohtajat ovat jättäneet tehtävänsä median tottelemattomuuden vuoksi. Esimerkiksi skdl:läisenä ministerinä tunnetuksi tullut Kalevi Kivistö jätti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuuden TV1:n käsiteltyä hänen 1970- ja 1980-luvuilla entisiin sosialistimaihin ylläpitämiään yhteyksiä.

Omasta mielestäni koko Julkisen sanan neuvosto on täysin turha ja vanhentunut toimielin. Se perustettiin aikoinaan tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelimeksi”, jonka tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa”. Pahinta on, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan todistelun aineistoksi oikeudenkäynneissä. Tätä kautta median edustajista kokoonpantu neuvosto voi vaikuttaa ideologisesti ja valtaa käyttäen tuomioistuinten päätöksiin asioissa, joissa sen edustajilla on oma intressi. Asiantuntijalausuntoina JSN:n päätöksiä ei olisi ollut koskaan syytä pitää.

Lapsellisia ja täynnä turpeesta noussutta uhoa olivat myös Yleisradion toimitusjohtajaan kohdistetut erottamisuhkaukset, joita ladeltiin siltä varalta, että Julkisen sanan neuvosto ei suostuisi hyväksymään kantelua tai tämä yksi uutisjuttu osoittautuisi ankaksi. Ei ole ihme, että Ylen nuorekas toimitusjohtaja Mikael Youngner tuntee nyt helpotusta päätöksestä siinä missä aina oikeassa oleva Jyrki Richtkin. Richthän oli vastuussa myös Jussi Halla-ahoa koskevasta uutisoinnista, jota JSN joutui käsittelemään aiemmin ja josta se antoi niin ikään Ylelle vapauttavan päätöksen. Siksi oli paikallaan, että tasapuolisuuden nimissä annettiin vapauttava päätös myös Matti Vanhasta koskevalle kiistanalaiselle uutisoinnille.


Todella vapauttavaa

En voi mitenkään ymmärtää, miksi Ylen lautakasajuttu on tuomittu monien lehtien kannanotoissa perättömäksi tai tosiasioihin perustumattomaksi ja JSN:n päätös vääräksi. Tuntuu, että muutamat tiedotusvälineet ovat aktiivisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että juttu on alusta loppuun totta, vaikka kaikkia todisteita ei lyötykään pöytään. Argumentaatio oli TV-jutussa tavanomaista iltapäivälehtijuttujen tasoa.

On tietysti sääli, jos JSN:n linjanveto mahdollistaa paskanviskomisen. Mutta naurettavaa on myös se, kenen puolelle Helsingin Sanomat asiassa asettui: päätoimittaja Reetta Meriläisen suulla se pynttäytyi sananvapautta vastaan vain siksi, ettei Ylen jutussa esitetty todistelu ollut ihan aukotonta. Tämänpäiväisessä jutussaan päätoimittaja arvioi, ettei Julkisen sanan neuvosto pysty ”hoitamaan tärkeää tehtäväänsä viestintäalan itsesäätelyelimenä”.

Myös minun mielestäni Suomen sananvapaustilannetta parantaisi, jos koko itsesäätely lopetettaisiin. Tätä mieltä olen kuitenkin eri syistä kuin Meriläinen. Itsesäätely kertoo itsesensuurista. Nettisensuuria, verkonvalvontaa ja omalla nimellä esiintymään pakottamista vaatineelle Hyväriselle toivotan myös tervemenoa.

Vaalirahoituksen kilpavarustelusta

Metsästyskausi alkoi viime viikonloppuna, ja vaalirahoitukseen liittyvä ampuminen jatkui eduskunnassa. Hallituspuolueet antoivat tietenkin luottamuslauseen istuvalle korruptiohallitukselle, mutta pahinta on, ettei yksikään oppositioryhmä vaatinut hallituksen eroamista vaan lähinnä ”päiväjärjestykseen paluuta”.

Tämä on tietenkin ymmärrettävää, sillä samalla eduskunta olisi antanut potkut myös itselleen, eikä kuoleman pelossa kannata tehdä itsemurhaa. Nyt olisi joka tapauksessa tärkeää saada uusi vaalitukilaki voimaan ennen seuraavia vaaleja. Mutta myöskään rötöstelleitä poliitikkoja ei pitäisi päästää kuin koiria veräjästä: ilman mitään rangaistusta. Juuri siksi pääministerin (ja mahdollisesti myös muiden rahoissa ryvettyneiden) olisi pitänyt ottaa henkilökohtainen vastuu ja jättää paikkansa.

Koko vyyhtihän lähti purkautumaan siitä, kun noin neljäkymmentä kansanedustajaa, joista kymmenkunta istuu ministereinä, rikkoi nykyisin voimassa olevaa lakia, joka velvoittaa ilmoittamaan yli 1 700 euron tuista valtiontalouden tarkastusvirastolle. Osa heistä ”täydensi ilmoituksiaan” myöhemmin, jolloin kymmenien tuhansien tuet alkoivat pullahdella esiin. Lopulta osoittautui, että ehdokkaat eivät olleet laiminlyöneet vain ilmoitusvelvollisuuksiaan, vaan rahoja ei ollut myönnetty alun perinkään laillisesti.

Rahoja kierrätettiin veroparatiisiyhtiöiden kautta, joiden nimenomainen tarkoitus oli peittää tulot ja menot. Kehittyvien Maakuntien Suomi oli kiero rahanpesureitti siinä, missä Nova Group oli suora poliittisen vallan ostoyritys. Röyhkeyden kruunasi tapa, jolla Kanki-Kaikkonen ja Matti Vanhanen kankesivat keskustalle rahaa yleishyödyllisiksi tarkoitetuista Nuorisosäätiöstä ja Raha-automaattiyhdistyksestä. TV2:n Silminnäkijä-ohjelma väitti lisäksi, että Matti Vanhanen sai omakotitaloonsa jopa ”korkealaatuista erikoishöylättyä lautatavaraa”. Siihen lautatarhaan ovat näköjään nyt viherpiipertäjätkin tehneet pesänsä.

Politiikan tutkijana tiedän, että aina kun totalitarismeissa havaitaan demokratiaongelmia, diktaattori julistaa ulkovaltioille sodan kootakseen sisäpoliittisia rivejä ja yhtenäistääkseen kansaa. Saa nähdä, milloin Matti Vanhanen löytää tämän viimeisen oljenkorren.


Konnien Suomi

Kun hallitus eilen antoi ”tiedonannon” oppositiolle, se ei vastannut opposition esittämään välikysymykseen. Vanhasen puheenvuorossa ei sanallakaan mainittu KMS:ää eikä Novaa mutta esitettiin syytös vasemmisto-oppositiota kohtaan ay-liikkeen tukien vastaanotosta. Selkä seinää vasten -tilanteessa hyökkäys voi olla paras puolustus, mutta tasapuolisuuden vuoksi on syytä muistuttaa, että ay-liikkeellä ja työnantajilla on täsmälleen samat oikeudet tukien myöntämiseen, joten kumpikaan osapuoli ei voisi syyttää vain toista osapuolta. Lisäksi sen enempää ay-liikkeen kuin yritystenkään tukea ei voitaisi kokonaan kieltää, sillä myös täydellinen kieltäminen loukkaisi perusoikeuksia ja vähentäisi kansanvaltaa.

Samanlaista pyykinpesua on ollut hallituksen väite, että varainhankinnassa ei muka rikottu lakia. Todellisuudessa sitä rikottiin ja roimasti. Ja samaan sarjaan kuuluu hallituksen puolustelu, että kukaan ei arvannut vielä vuonna 2008 Nova Groupin ajautuvan konkurssiin. Merkitsisivätkö Novan piirissä tehdyt rötökset vähemmän tänään, jos firma olisi yhä jaloillaan? Eiköhän konkurssin syyksi paljastu juuri se, mistä velkojat ja konkurssipesän hoitajat ovat firman vastuullisia liikemiehiä syyttäneet: holtiton rahanjako taivaan tuuliin.

Järkyttävintä kuitenkin on, kuinka pahasti myös vasemmisto-oppositio mokasi asiaa kritisoidessaan. Vanhanen voi nyt kiittää Sdp:n Jutta Urpilaista, joka meni omassa ajattelemattomuudessaan vaatimaan, että vaalirahoituksen lisäksi uudistettaisiin koko vaalijärjestelmä! Leväperäinen vaalirahoitus on syönyt kansanvaltaa jo tarpeeksi. Jos Suomessakin siirryttäisiin Sdp:n ehdotuksen mukaisesti listavaaleihin, se kaventaisi demokratiaa entisestään. Listavaalihan ei jättäisi puolueiden päätettäväksi vain ehdokkaaksi pääsevien valintaa, vaan se jättäisi puoluepolitbyroiden käsiin myös sen, ketkä lopulta tulevat valituiksi poliittisiin luottamuselimiin.

Mutta myös tapa, jolla kokoomus ja Rkp vastustavat rahoituskattoja, on häikäilemätön. Jos rahoituksella ei ole äärtä eikä rajaa, suuret yritykset voivat vaikuttaa poliittisiin päätöksiin enemmän kuin esimerkiksi 20 000 äänestäjää yhteensä. Todellisuudessa äänioikeus kuuluu vain kansalaisille eikä yrityksille. Kokoomuksen ja Rkp:n politikointi on tietysti ymmärrettävää. Kokoomuslaisten läpimenneiden kampanjat olivat kalleimpia kaikista ja maksoivat keskimäärin 49 000 euroa ehdokasta kohti. Vaalirahoituksessa on siis kyse rahan vallasta kansanvallan sijaan.

Rkp puolestaan vetosi siihen, että puoluetta tukevien upporikkaiden säätiöiden pykäliin sisältyy maininta poliittisen toiminnan tukemisesta. Säätiölain 5 § kieltää kuitenkin myöntämästä alun alkaenkaan perustamislupaa sellaisille säätiöille, joiden tarkoituksena on liiketoiminnan harjoittaminen tai taloudellisen edun hankkiminen sen omille perustajille tai toimihenkilölle tai jos toimintaan liittyy säädösten kiertämistä. Koska Rkp:n taustaorganisaatioiden kulisseissa pesii juuri tällaista kiertelyä, säätiöt toimivat ruotsinkielisen pääoman lainvastaisina peitejärjestöinä.

Köyhillä ihmisillä menee tässä maassa juuri sen vuoksi niin huonosti, että heillä ei ole varaa ostaa poliittisia päätöksiä, kuten työnantajilla ja yrityksillä. Siksi esimerkiksi rakennusliikkeet saavat läpi suurten kauppakeskusten kaavoituspäätökset, ja kansalaiset kärsivät asuntopulasta. Onko sellainen maa hyvä, jossa rikkaat päättävät kaiken? Jorma Ollila vielä presidentiksi!


Ahneiden palkka

Esitin edellä olevassa kirjoituksessani muutaman kohdan luettelon siitä, miten rahoitusta pitäisi rajoittaa ja tasata ehdokkaiden kesken. Silti asiaan liittyy lähtemättömiä pulmia. Niistä pahin on se, että yksikään poliitikko ei todella halua rahoitukseen puututtavan. Politiikan läpimädän korruptiojärjestelmän paljastuminen oli kuin lahonneiden saunanlauteiden romahtaminen: se oli heille kaikille hirveä katastrofi.

Se, että ministerit eivät osoita minkäänlaista nöyryyttä tai katumusta, johtuu kenties hyperventilaatioshokista, johon tarvittaisiin nopeasti kriisiapua. Muutamat (lähinnä syyttömät) kansanedustajat puolestaan valittavat tilannetta kuin laupiaat lampaat, mutta heidänkin ajatuskuplassaan näkyy pelko rahoittajien katoamisesta.

Nyt he kaikki haukkovat henkitoreissaan kuin kala kuivalla maalla: kansanvaltaisuutta halutaan, mutta todellisuudessa valta haluttaisiin ostaa ja myydä entiseen tapaan – ehkä vain hieman näkymättömämmin. Tämä taas johtuu siitä, että poliitikkojen tavoitteena on nimenomaan valta. Ja se on jo oman olemuksensa vuoksi puolueellinen asia.

Jokainen puolue haluaa nimenomaan tuota puolueellista valtaa, aivan niin kuin jo Nietzsche ajatteli Epäjumalten hämärän alkusanoissa: ”vasta voiman ylenpalttisuus on todiste voimasta”. Yksikään puolue ei halua vapaaehtoisesti rajoittaa vaalitukea, sillä se ei ole puolueen oman edun mukaista. Puolueen tehtävänä on vallan tavoittelu eikä oman valtansa vähentäminen. Rajoittelu on kuin haluttaisiin ylinopeussakkoja formuloille.

Vaalitukien rajoituksia vaatiessaan myös eduskunta tulee vaatineeksi vain ”hiljaista puhetta” haluten kieltää huutamisen, vaikka onkin vaikea määritellä, milloin huutaminen on vain ”kovaäänistä kuiskausta” ja milloin se on ”vaimeaa huutamista”. Yhtä häilyvä on laillisen ja laittoman raja Suomessa, jossa korruptio on aina ollut henkistä ja moraalista korruptiota: virkojen jakoa, sulle–mulle-suhteita ja asioiden junailua saunaseuroissa. Harmaa talous tästä vain paisuu.

Valtiontalouden tarkastusvirasto joutuu jo nyt valvomaan peräti 60 miljardin euron matkaa ja määränpäätä, eikä sieltäkään löydy tarpeeksi tutkijoita selvittämään rahojen kaikkia reittejä kissojen ja koirien kanssa. Jos joku haluaa pimittää tulonsa ja menonsa, hän varmasti onnistuu. Tulevaisuudessa sitä ei tarvitse enää tehdä ”rehellisen epärehellisesti” niin kuin nyt vaan aidon rikollisesti: ”epärehellisen epärehellisesti”.

Ongelma ulottuu mediaan asti. Mahdollisimman runsas vaalirahoitus on ollut myös tiedotusvälineiden edun mukaista, sillä vallan vahtikoirat ovat päässeet vaalirahoista osallisiksi ilmoitustulojen muodossa. Mediat ovat moralisoineet aktiivisesti mainosrahojen jakoa, mutta toisella kädellään ne ovat kahmaisseet suurimman osan vaalituista.

Mitä valtavammaksi vaalitukijupakka paisuu, sitä tekopyhemmin puolueet vaativat avoimuutta, vaikka eivät sitä itsekään halua. On kuitenkin syytä muistaa, että myös rikkaalta mieheltä vaadittiin hänen sielunsa pois yhdessä yössä.

Eroa, Matti!

Vihreät vannoivat tänä viikonloppuna luottamusta hallitukselle. Yhdysvalloista palannut Matti Vanhanen puolestaan korjasi otsikoinnissaan erehtynyttä Hesaria, joka oli mennyt kirjoittamaan, että ”Pääministeri Vanhanen ei aio erota”. Mitä tästä voidaan päätellä?

Kun pääministeri kieltää kieltäytyneensä eroamasta ja hallituspuolue, jolla olisi kaikki syy arvostella pääministeriä, vannookin hänelle luottamusta, on pääteltävä, että muut hallituspuolueet ovat pyytäneet Vanhasta ottamaan henkilökohtaisen vastuun tilanteesta ja eroamaan. Totuus on, että Vanhasella olisi vähemmän hävettävää, mikäli hän jättäisi paikkansa.

Hallituksella ei ole todennäköisesti enää edes kaikkien omien kansanedustajiensa kannatusta. Puolueiden saamat vaalituet on jaettu puolueiden sisällä niin epätasaisesti, että se on luonut eduskuntaryhmiin eripuraa. Joillekin annettiin kymmeniä tuhansia, toisille ei mitään. Tästä syntynyt katkeruus kalvaa puolueita sisältä ja saattaa vetää rivit halki luottamuslauseäänestyksessä. Nyt on revanssin aika.

Oppositio puolestaan saa kiittää kaksin käsin Kehittyvien Maakuntien Suomea, Nova Groupia ja koko istuvaa hallitusta siitä, että se keitti itselleen tällaisen kurasopan. Voiton tilanteesta korjaavat ennen kaikkea Perussuomalaiset, mutta skandaali saattaa pysäyttää myös vasemmistopuolueiden kannatuksen laskun.

Hallituksella olisi kaikki syy hajota tai erota, ja tässä olisi myös uusien vaalien paikka. Sitä vastaan puhuu vain yksi paradoksi: Uusia vaaleja ei kannattaisi järjestää juuri nyt, sillä eduskunnan täytyisi ensin säätää uusi vaalirahoituslaki, jotta vaaleista ei tulisi epärehelliset. Näin ollen edustajien tähänastinen rötöstely ikään kuin vahvistaa eduskuntaa ja vaatii sen istumista pitempään kuin sillä muutoin olisi valta. Sen sijaan hallitus voisi tasoittaa tilannetta sisältä päin niin, että se passittaisi pääministerin tekemään ”jäätteenmäet”.

Loppujen lopuksi on samantekevää, minkälainen vaalirahoituslaki tähän maahan laaditaan, koska uudet säännöt eivät lopeta korruptiota vaan tekevät siitä entistäkin näkymättömämpää ja epäsuorempaa ja vievät lahjonnan syvemmälle kulissien taakse. Miksi perustaa kankeita yhdistyksiä tai firmoja rahan kierrätystä varten tai ilmoittaa rahoituksesta avoimesti, kun samat lahjukset voidaan sujauttaa taskuihin käteisenä rahana firmojen ja ammattiyhdistysten silakankatkuisissa takahuoneissa?

On lapsellisen pyhäkoulumaista kuvitella, että mikään laki tekisi poliittisen vallan ostamisesta lopun.

Kepu soittaa Sitraa

Kehittyvien Maakuntien Suomi ja Nova Group eivät ole suinkaan ainoita kupruja kepupoliitikkojen liituraitakostyymissa. Ryppyjä ovat tuottaneet aikoinaan Ahti Karjalainen, Kauko Juhantalo (jolle myös Kehittyvien Maakuntien Suomi antoi 10 000 euroa vuonna 2007), Anneli Jäätteenmäki ja sittemmin lähes kaikki keskustan johtavat poliitikot.

Kepulikonstien käyttäminen ulottuu yhteiskunnan kaikille laidoille. Ei ole pitkäkään aika, kun tiedotusvälineet toivat esiin tavan, jolla Raha-automaattiyhdistyksen lihottama Nuorisosäätiö tuki Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostamalla hänen kaupittelemiaan kampanjatuotteita. Päätösten takana oli säätiön hallituksen puheenjohtajana toimiva keskustalaiskansanedustaja Antti Kaikkonen, jolle itselleenkin riitti vaalitukea säätiöstä useaan kertaan. Kosmeettisena korjauksena Kaikkonen luopui puheenjohtajuudestaan mutta jäi yhä hallituksen jäseneksi, vaikka nuorisoasukkaiden vuokrarahoja oli roiskittu runsain mitoin Vanhasen kampanjatauluihin, jotka asukkaat kävivät tosin vandalisoimassa ja repimässä pois taloyhtiöiden rappukäytävistä sitä mukaa kuin ne oli saatu paikoilleen.

Tapaukset tuovat mieleen myös parin vuoden takaisen Sitra-skandaalin, joka monilta on jo varmasti päässyt unohtumaan. Syksyllä 2007 Helsingin Sanomat kirjoitti, että eduskunnan alainen Suomen itsenäisyyden juhlarahasto on yksityistänyt riskisijoitustensa hoitamista omille entisille johtajilleen. Lehti selvitti asiaa muun muassa näin:

”Sitra maksaa omaisuuden hoidosta parin prosentin hallinnointipalkkion vuodessa rahastojen arvon kehityksestä riippumatta. Johtajat ovat näin moninkertaistaneet tulonsa. Yliasiamies Esko Ahon mukaan tässä ei ole mitään väärää: entisten Sitran johtajien omistamat hallinnointiyhtiöt tekevät työnsä ’täysin markkinaehtoisesti’.”

Artikkelin mukaan Sitran johtajat olivat perustaneet sijoitusyhtiöitä, joihin investoitiin kymmeniä miljoonia Sitran julkisia varoja. Yhtiöiden (kuten Biofund, Eqvitec ja Korona Invest) kautta johtajat siis käytännössä käyttivät Sitran varoja oman rahantekonsa välineenä, sillä sijoitusyhtiöiden omistajina he pääsivät hyötymään yhtiöiden eteenpäin sijoittamien varojen tuotoista. Käytännössä tämä merkitsee, että sijoitusyhtiöiden tuottamaa kaikkea voittoa ei tilitetty Sitralle, vaan osa siitä jäi Sitran entisten pomojen omistamiin yhtiöihin. Toiminnan nerokas logiikka on samanlainen kuin pankinjohtajan, joka kyllästyy lainaamaan rahaa asiakkaille 5 prosentin korolla ja perustaa oman firman, jolle hän pankinjohtajana lainaa kyseiset varat. Yritys lainaa rahat edelleen asiakkaille 10 prosentin korolla ja palauttaa varat pankille 4 prosentin korolla höystettynä. Pankinjohtaja puolestaan pitää välistä korjaamansa 6 prosenttiyksikön voiton.

Tosiasiassa tällaisen yrityksen moraalivarallisuus on nolla, ja eettiseltä asemaltaan se on rutiköyhä. Tästä syystä ei riitä, että Sitran ja sen entisten työntekijöiden toimia arvosteltiin vain ”kilpailutussääntöjen rikkomisesta”, toisin sanoen siitä, ettei Sitran sijoituksia kyseisiin välitysfirmoihin kilpailutettu. Lisäksi Sitran antama selitys, että yksityiset sijoittajatahot muodostavat rahastoissa enemmistön ja että kyseessä ei ole julkinen investointi, on täysin riittämätön. Olennaista on, että sijoittamalla varojaan kokonaan ilman sijoitusyhtiöitä Sitra olisi voinut päästä parempiin tuottoihin kuin investoimalla välittävien rahastojen kautta. Tätä ei kumoa se, että rahastojen investoinnit olivat muodollisesti markkinaehtoisia. Nyt Sitran pääomasijoituksista pääsi hyötymään myös välistävetäjän koura.

Ei ole varmasti yllätys, että tuohon aikaan Sitran yliasiamiehenä toimi johtava keskustapoliitikko ja entinen pääministeri Esko Aho, joka piti tuolia hallussaan vuodet 2004–2008. Ja kukapa mahtaa toimia Sitran hallintoneuvoston puheenjohtajana? No tietysti keskustan kiukaislainen kansanedustaja ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli.

Erityisen siistiä on se, miten eduskunnan Suomen Pankin pankkivaltuuston jäsenistä koostuva hallintoneuvosto pyyhki asian pois päiväjärjestyksestä ja antoi Sitralle sen itsensä antaman selvityksen pohjalta puhtaat paperit.

Minua ei tosin sureta Sitran asema eikä sen epäeettinen varainkäyttö, sillä suurin osa tämän maailman rahoista on joka tapauksessa väärien ihmisten hallussa. Minut tekee murheelliseksi se, että suurimmalla osalla kansalaisista ei ole kerrassaan mitään kuvaa siitä, kuinka häikäilemättömästi poliittinen eliitti juonittelee ja pelaa heidän selkänsä takana ja kuinka tiheässä vallan verkossa päätöksiä tehdään.

Toivon todella, että viimeistään vaalirahoitusskandaali avaa ihmisten silmät, ja seuraavissa vaaleissa vallan kujilla ja käytävillä lakaisee suuri luuta. – Vaikka talouselämä konnat varmaan pelastaa. Esko Aho tuossa jo livahtikin Nokian palvelukseen, ja uusi yliasiamies Sitraan nimitettiin Nokiasta. Käsi kättä pesee.

Uusien vaalien paikka

Kansanedustajille sattuu silloin tällöin moraalisia kömmähdyksiä. Siksi olisi perusteltua, että eduskunnasta löytyisi moraalifilosofian asiantuntija. Tänään ekspertiisiä oli paikalla, nimittäin minä. Seurasin lehteriltä hallituksen kyselytuntia, joka vaalirahoitusjupakan vuoksi oli ymmärrettävän sähköinen.

Lehdet kertoivat eilen, että Nova Groupin konkurssipesä nostaa oikeusjutun Suomen Keskustaa vastaan ja että muutamat julkisyhteisöt, kuten yleishyödylliseksi aiottu Nuorisosäätiö, tulivat ikään kuin huomaamatta tukeneiksi muiden muassa Matti Vanhasen vaalikampanjaa ostaessaan hänen tukijatahoiltaan erilaisia kampanjatuotteita. Lisäksi paljastui, että Matti Vanhanen on pääministerinä toimiessaan ollut hyväksymässä Raha-automaattiyhdistyksen Nuorisosäätiölle jakamaa rahaa peräti 16 miljoonan euron verran, jolloin kiitollisuudenvelkakin tuli (näkökulmasta riippuen) joko kuitatuksi tai tuotetuksi.

Olen seurannut vaalirahoitusskandaalin kumuloitumista aina sen paljastumisesta lähtien, eli keväästä 2008. Kepulaisille kävi tässä tanhussa niin kuin noidan oppipojalle, joka ryhtyi lukemaan loitsuja lietsoakseen henget liikkeelle mutta joka ei voimien irti päästyä kyennytkään enää laittamaan niitä takaisin pulloon. Viime kesänä, kun Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen osuus tuli julki, ryhdyin ennustamaan menneisyyttä. Ennustin, että huipun alta paljastunut jäävuori on vain vähäinen lohkare sitä paljon suuremmasta mannerjäätiköstä, josta se on repeytynyt irti. Ja tulevaisuudessa tilanne sen kun pahenee.


Hallitus eroaa, jos kokoomus hyötyy

Novan ja Kehittyvien Maakuntien Suomen raharuletti oli vain yksi miljoonamasiina muiden joukossa. Paljastusvyöryn luonnollinen lopputulos pitäisi olla hallituksen eronpyyntö. Sitä tuskin nähdään, sillä hallitus vetoaa välttämättömyyteensä talouskriisin hoitajana, aivan kuten valtiovarainministeri Jyrki Katainen ehti jo tehdäkin katsoessaan, että ”hallituksella ei ole aikaa erota”.

Eilen muutamat oikeusoppineet ja kokoomuksen Kimmo Sasi rohkenivat kuitenkin vaatia hallituksen eroa. Sasin mielipiteen voi ymmärtää, 1) koska hän itse ei ole ministeri, 2) koska kokoomuksen kannatus lainehtii kohusta huolimatta 25 prosentin tuntumassa ja 3) koska puolueessa on selvästikin keskusteltu hallitusyhteistyöstä eroamisen kannattavuudesta; olisihan puolueelle mahdollisesti tarjolla pääministerin paikka uusissa vaaleissa. Kenties myös vaalirahoja palautteleva kokoomus koetaan jollakin tavoin vähiten huonoksi vaihtoehdoksi kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi Sasi saattaa olla 4) kateellinen itseään enemmän vaalitukea saaneille, mutta hän lienee myös oivaltanut, että 5) puolue, joka omasta aloitteestaan eroaisi, osoittaisi nöyryyttä kansan edessä ja mahdollisesti parantaisi kannatustaan uusissa vaaleissa ja 6), että vaalit ovat politiikan luonnollinen osa, eikä niissä ole sen vuoksi mitään välteltävää. Varjopuolena on, että jos vaalit pidettäisiin nyt, ne jouduttaisiin järjestämään nykyisen vaalirahoituslainsäädännön vallitessa, eli tulos voisi olla yhtä hullunkurinen kuin se jo nyt on.

Mutta päivän tapahtumiin. Poliittisen teatterin kannalta oli suuri vahinko, että Matti Vanhanen ei päässyt Yhdysvaltain-vierailunsa vuoksi vastaamaan ministeriaitioon. Toisaalta tilanne oli hänelle itselleen suuri helpotus, sillä ainakin kaksi oikeustieteen professoria, Esko Riepula ja Teuvo Pohjolainen, ovat todenneet pääministerin rikkoneen selkeästi ja tieten tahtoen lakia vaalirahoja pyöritellessään. Niinpä jäljelle ei jäisi kuin yksi vaihtoehto.

Kuka Suomessa erottaa hallituksen? Ennen vanhaan presidentti saattoi tehdä tämän työn. Nykyään hän vain myöntyy pääministerin eronpyyntöön, ja erottamisesta päättää eduskunta epäluottamuslauseen muodossa. Koska jokainen enemmistöhallitus nauttii eduskunnan luottamusta, jokainen tällainen hallitus on niin halutessaan erottamaton.


Tyrkkiikö Jyrki?

Hallitus ilmoitti tänään antavansa eduskunnalle ”tiedonannon” vaalirahoituksesta, mutta se ei paranna asioita tilanteessa, jossa kansalaisten luottamus poliitikkoihin on mennyt. Sitä ei korjaa muu kuin että ihmiset saavat valita uuden eduskunnan.

Avainasemassa on toinen päähallituspuolue ja sen puheenjohtaja Jyrki Katainen. Tänään Kataisen puheet olivat pyörittelyjä. Hän esimerkiksi viittasi siihen, kuinka paljon ”väärää informaatiota” asiaan liittyy ja että kansalaiset ”eivät ehkä tiedä”, miten paljon huomioon otettavaa asiassa on, ja niin edelleen. Uskon kuitenkin kansalaisten tietävän oikein hyvin, mistä on kyse. Mitään seliteltävää ei edes olisi, jos hallituspuolueet olisivat menetelleet rehellisesti.

Katainen voisi milloin tahansa ilmoittaa Vanhaselle, että kokoomus lähtee hallituksesta ja että hallitus niin muodoin hajoaa. Vanhanen joutuisi tällöin pyytämään eroa presidentiltä, joka hajottaisi eduskunnan, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tulos olisi, että kokoomus koettaisiin rehdiksi puolueeksi, ja siksi se voittaisi vaalit, samoin kuin Perussuomalaiset. Keskusta kärsisi veret seisauttavan vaalitappion, ja muut päätyisivät ehkä nykyiseen paikkamääräänsä.

Koska henkilövaihdoksia tulisi todennäköisesti paljon, nykyisten edustajien kädet tärisevät. Kaikki on kuitenkin kiinni yhdestä miehestä: Jyrkistä. Jyrki pohti ministeri Ilkka Kanervan erottamista keväällä 2008 pitkään, mutta Kokoomuksen Naisten autettua asiassa päätös tuli. Voi olla, että se tulee nytkin, ehkä parin viikon sisällä.


Myös vasemmiston kädet mämmissä

Maalla on nyt niin hyvä hallitus, kuin rahalla saa. Näin totesi Sdp:n Jutta Urpilainen puheenvuoronsa aluksi. Sdp:ltä ja Vasemmistoliitolta pääsi kuitenkin unohtumaan, että molemmat vasemmistopuolueet saivat vaalirahoituksena ammattiyhdistysliikkeen tukea, joka on alun perin kerätty verovähennyskelpoisista ay-jäsenmaksuista. Summa ei ole kovin vähäpätöinen, sillä jäsenmaksujen verovähennyskelpoisuuden tuloksena valtio menettää joka vuosi noin 200 miljoonaa euroa.

Tätä kautta valtio on joutunut subventoimaan vasemmistopuolueita, kun verovähennysoikeus on pienentänyt valtion tuloja. Puolustukseksi voidaan sanoa, että työntekijät – joita suuri osa suomalaista on – ovat myös hyötyneet, sillä heidän rahoillaan on tuettu ay-liikkeen etuja ajavia puolueita. Vastalauseeksi voidaan sanoa, että ay-liikkeen tuki olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti kaikille puolueille. Joka tapauksessa pisteitä Sdp ja Vasemmistoliitto saavat siitä, että puolueet ilmoittivat rahoituksensa avoimemmin kuin suurin osa oikeistosta.

Oppositio lupasi tuoda asian uudestaan esille välikysymyksen muodossa. Jos hallitus aikoo erota Jyrki Kataisen johdolla, sen on syytä tehdä se pian, sillä olisi noloa, jos hallitus kaatuisi epäluottamusäänestykseen. Jos taas hallitus saa luottamuksen äänestyksessä, sen on epäviisasta hajota myöskään luottamuslauseen jälkeen.


Vaalirahoitus: ihmisoikeusongelma

Entä mitä tehdä itse ongelmalle: vaalirahojen puliveivaukselle? Ihmiset tekevät rahasta mitä vain. Jeesus kavallettiin 40 hopearahasta. Myös puolueet ja ehdokkaat tarvitsevat rahaa samanlaiseen toimintaan, eikä rahoitusta voida kokonaan kieltää. Sekin olisi kai demokratian vastaista. Onneksi ministerit saattoivat vedota istuntosaliin ilmestyneeseen oikeuden jumalhahmo Dikeen, joka oikeustieteen lisensiaatti Lauri Tarastin johtamaan puoluerahoitustoimikuntaan inkarnoituneena tarjosi hyvän perusteen kiusallisten kysymysten välttelyyn. Kaikki konkreettiset kysymykset voitiin haudata kyseiseen komiteaan.

Kun vaalirahoitusta koskeva ehdotus tulee (mahdollisesti vielä istuvan) eduskunnan käsittelyyn myöhemmin tänä syksynä, siihen pitäisi omasta mielestäni tehdä ainakin seuraavat peruslinjaukset.

1) Vaalirahoitukselle pitäisi säätää luovuttajakohtainen ja vuosimääräinen katto, toisin sanoen yksi ja sama taho ei saisi tukea yhtä puoluetta tai yhtä ehdokasta maksimisummaa (esimerkiksi 5 000 euroa) korkeammalla määrällä, ja vilpin estämiseksi rahan kierrätysreitit olisi tukittava.

2) Julkisoikeudellisten organisaatioiden, valtionyhtiöiden ja valtion osakkuusyhtiöiden tuki puolueille ja ehdokkaille pitää kieltää. Sen sijaan yksityishenkilöiden, yritysten, järjestöjen, säätiöiden, kampanjatuotteiden myyjien sekä talkootyön tekijöiden tukea ehdokkaille, puolueille tai kampanjoille ei pidä kieltää (kansanvaltaisessa yhteiskunnassa niitä ei voidakaan kieltää), mutta ne pitää tehdä avoimiksi, ja niitä pitää rajoittaa; esimerkiksi kampanjatuotteille on säädettävä euromääräinen myyntikatto, ja niiden hankinta pitäisi kieltää julkisyhteisöiltä ja julkisen vallan osakkuusyhtiöiltä.

3) Tiedot vaalirahoituksesta pitäisi julkaista äänestäjille ennen vaaleja. Jotta tietoihin ehdittäisiin perehtyä, mahdollinen vaalirahoitus pitäisi säätää myönnettäväksi hyvissä ajoin ennen vaalien alkua.

4) Julkiseksi pitää saattaa koko kampanjan hinta, jotta ihmiset saavat tietää, kuinka suurella rahalla kannatusta aiotaan ostaa.

5) Rahat pitäisi eritellä kahteen eri kohteeseen: puolueille ja ehdokkaille, joiden yhteenlaskettu määrä ei saisi ylittää luovuttajakohtaista kattoa. Ehdokkaille suunnatuilla varoilla pitäisi niin ikään olla raja, joka ei ylittäisi puolta tuen antajan luovuttamasta kokonaismäärästä kaikki yhteenlasketut tukimuodot mukaan lukien. Vähintään toinen puoli tulisi suunnata puolueiden sisällä toimiviin kampanjakassoihin, joista puolueet velvoitettaisiin jakamaan kertyneet varat kaikkien omien ehdokkaidensa kesken tasan. Näin ehdokkaiden tasa-arvo lisääntyisi puolueiden sisällä.

6) Väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä pitää valvoa, ja ne pitää sanktioida tehokkaasti.

Todennäköisesti myös vihreissä pohditaan tällä hetkellä ankarasti, kannattaisiko vetää oma korttinsa pois hallituksen huojuvasta talosta. Petturit on helppo pettää, ja sillä tavoin rahoitusskandaalissa ryvettymätön resupetteripuolue vihreät pääsisi lopultakin ääniä tuottavaan oppositioasemaan.

Vihreiden molemmat ministerit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja oikeusministeri Tuija Braxille esitettyyn kysymykseen lainvalmistelun etenemisestä joutui vastaamaan seteliselkärankaisen hallituksen välilevynpullistuma, Astrid Thors. Arvatkaa muuten, mitä hän vastasi. Rahoissa rypevän rkp:läisen mielestä vaalirahoitukselle ei voida säätää kattoa, koska sille ”on ihmisoikeudellisia esteitä!” Ihmisoikeus näyttää olevan se joka pokerin jokeri, joka vedetään verukkeeksi jopa rahoituskaton kieltämiseen.

Todellisuudessa Rkp:n näkemä ihmisoikeusongelma on siinä, että vaalirahoituskaton voimaanastuttua ruotsinkielisten omat upporikkaat säätiöt eivät voisi enää tukea Rkp:tä rajattomasti, kuten nyt. Rkp onkin menetellyt hoksnokkaisesti järjestellessään omat rahoittajantahonsa ”kaksikielistä Suomea” tukeviksi säätiöiksi, joiden peruskirjaan on merkitty poliittisen toiminnan tukeminen. Siten ne toimivat näennäisen laillisesti, vaikka ne rahoittavatkin Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, jolla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.


Kaatuuko hallitus?

Totuus on, että nykyisen perustuslain voimassa ollessa enemmistöhallitus ei voi kaatua juuri muuhun kuin hallitusyhteistyön kariutumiseen eli sisältä päin: ministerien itsensä niin halutessa. Toinen vaihtoehto on, että hallituspuolueiden kansanedustajat lipeävät rivistä luottamuslauseäänestyksessä. Kun välikysymyksestä lähiaikoina äänestetään, on kiintoisaa, saavatko hallituspuolueiden edustajat äänestää tuolla tavalla omantuntonsa mukaan, kuten koko poliittista todellisuutta järisyttävässä homoparilakiäänestyksessä, vai ampuuko hallitus rivinsä suoriksi.

Itse en pysty pienellä päälläni ymmärtämään, mikä uusissa vaaleissa voi olla niin vaikeaa, jos asiat ovat kunnossa, kuten tattina istuva sattumapääministeri Matti nyt näkee. Poliittisen järjestelmämme ydinongelma näyttääkin kiteytyvän kysymykseen: nauttiiko Suomen kansa pääministeri Matti Vanhasen luottamusta?

Koska nykyinen perustuslakimme muistuttaa banaanitasavaltojen perustuslakia, myös Vanhanen voi jatkaa hoiperteluaan skandaalista skandaaliin. Perustuslaki, jolla presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, on torso, sillä se jättää ministerien oman moraalin varaan sen, pyytääkö valtioneuvosto eroa presidentiltä vai ei. Mitä suuremman rikoksen hallitus on tehnyt, sitä vahvempi motiivi sillä on jatkaa virassaan. Kysymykseen, kaatuuko hallitus, voidaan siis vastata, että ei koskaan itsestään. Lisäksi enemmistöhallitusta on mahdotonta kaataa myöskään ulkoapäin, joten nykyinen perustuslaki legitimoi koko vaalikauden istuvat nelivuotiset hallitukset. Myös poliittiset protestit jäävät aina seuraaviin vaaleihin.

Vaalirahoituksella tai sen puuttumisella ei tule olemaan suurtakaan merkitystä seuraavien vaalien tulokseen, mutta kohusta mieleen jäävällä muistikuvalla sitä varmasti on. Kansalaiset voivat oppia vaalirahoitusskandaalista muun muassa seuraavan:

1) Runsaalla rahoituksella porskuttavat ehdokkaat pitävät teitä tyhminä, koska he kuvittelevat äänenne olevan ostettavissa.

2) Paljon mainostavia ei kannata äänestää, koska he ovat korviaan myöten kiitollisuudenvelassa rahoittajilleen.

3) Avokätisesti tuettu ehdokas tai puolue ei aja äänestäjiensä etua vaan rahoittajansa etua.

4) Kaikki poliitikot eivät ole kaulaansa myöten kurassa, sillä monet ovat maksaneet itse kampanjakulunsa ja ilmoittaneet ne rehellisesti, eikä kaikkia pidä niin muodoin leimata.

5) Äänestäminen kannattaa nyt entistäkin paremmin, kun rahoitusvilppi saadaan kuriin.

6) Koska suurin osa vaalirahoista kartuttaa median kukkaroita, kannattaa luottaa enemmänkin yksityisiin internetsivuihin ja blogeihin kuin televisiomainoksiin tai Sanomissa julkaistuihin palstoihin.

Vaalirahoituskohu olikin korruptiota!

Lapin yliopiston entisen rehtorin Esko Riepulan ja tutkija Petri Koikkalaisen teos Näin valta ostetaan (WSOY 2009) puuttuu ensimmäisenä akateemisena tutkimuksena Suomessa koetun vaalirahoitusskandaalin mätään olemukseen ja todistelee, etteivät poliitikkojen rikkomukset olleet ”unohduksia” eivätkä ”ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyöntejä”.

Sen sijaan Nova Group oli keskustavaikuttajien ja eräiden liikemiesten ryhmän yhdessä luoma rahantekokone, jonka tarkoituksena oli tukea poliitikkojen vaalikampanjointia. Nova Groupin liiketoiminta oli riippuvaista yhteiskuntasuhteista ja rakennettavia kiinteistöjä koskevista poliittisista päätöksistä, kun taas poliitikot tekivät ratkaisuja, jotka vaikuttivat suoraan Novan liiketoimintaan. Kirjoittajien mukaan myös jäljet kytkentöjen olemassaolosta pyrittiin hävittämään, jolloin salausyritys ikään kuin paljasti rikkomukset ja merkitsi omaa rikkomustaan kokonaisuuteen. Kuvaus teoksesta ja otteita kirjan tekstistä löytyy tästä.

Riepulan ja Koikkalaisen mukaan Rovaniemen kiistelty moottorikelkkatehdas oli kokeiluhanke, josta toiminta oli tarkoitus levittää yli maan. Näin ollen on väärin kuvailla tapahtumia pelkäksi ”vaalirahakohuksi”, kun kyse oli tietoisesta poliittisen vallan ostamisesta sekä liikemiesten ja poliittisten toimijoiden yhdessä rakentamasta korruptiojärjestelmästä.

Osa Novan hankkeiden kautta saadusta tuotosta oli tarkoitus jemmata Kehittyvien Maakuntien Suomeen ja muihin välivarastoihin, josta ne suunnattaisiin vaalitukena puolueille ja yksittäisille poliitikoille. Kyseessä oli siis samantapainen bisnes kuin vastaanottokeskusten perustaminen on ollut tämän uutisen mukaan sisäministeri Anne Holmlundin yrittäjäveljelle. Ministerin veli kun saneeraa turvapaikka- ja pakolaiskeskuksia Satakuntaan, ja käyttäjät maksavat niiden vuokrakulut turvallisesti valtion verorahoista.

Menevätpä Näin valta ostetaan -teoksen kirjoittajat niinkin pitkälle, että johtopäätöksenään he kehottavat Matti Vanhasta eroamaan (virasta). Tasapuolisuuden vuoksi on tosin sanottava, että Esko Riepulan kirjassaan esittämät mielipiteet eivät ole välttämättä puolueettomia, sillä Tampereen yliopistossa 1970-luvulla väitellyt hallintotieteiden tohtori kuului niihin ”vallankumoustiedekunnasta” valmistuneisiin, joille ei myönnetty tuomarin pätevyyteen oikeuttavaa oikeustieteellistä tutkintoa, vaikka pääaine olikin julkisoikeus. Lisäksi Riepula on toiminut Sdp:n valtuustoryhmässä Rovaniemen kaupunginvaltuustossa.

Jotakin Vanhasen ja Kepun rikkomusten vakavuudesta osoittaa kuitenkin se, että Riepula on valmis panemaan nykyisen professorin arvovaltansa peliin. Harvoinpa pääministerin eroa vaaditaan yliopistonrehtorin positiosta. Tämä tavallaan vahvistaa omia päätelmiäni hallituksen eroamisen välttämättömyydestä etenkin, koska johtopäätökseni ovat samat kuin Riepulan, vaikka en olekaan saman puoluepoliittisen katsantokannan edustaja kuin hän.

Esteen erottamisen tielle asettaa vain filosofinen totuus: sellaista vääryyttä on mahdotonta kumota, joka lohikäärmeen tavoin kasvattaa leikatun pään tilalle kaksi uutta. Kyse ei ole syyllisistä eikä syyttömistä vaan inhimillisestä heikkoudesta: ahneudesta, joka uusintaa itsensä. Kyse ei ole myöskään järkevien ja hullujen, oikeistolaisten ja vasemmistolaisten tai oikeassa tai väärässä olijoiden erosta vaan kuulumisesta voittajiin tai häviäjiin. Poliitikko on henkilö, joka pyrkii voittajiin. Kyse on siis siitä, oletko sisällä vai ulkona, vallan piirissä vai sen kohteena.

Nobel-palkittuja pökäleitä

Yleisradio hehkuttaa tänään ex-presidentti Martti Ahtisaaren valtioviisauksilla. Lakerikengät lipsuvat ensinnäkin Ahtisaaren vaatimuksessa, että Turkin hyväksymistä Euroopan unionin jäseneksi pitäisi nopeuttaa. Maran johtama työryhmä katsoo raportissaan, että ”EU:n uskottavuus on vaarassa, jos Turkille tarjotaan lähentymisen päätepisteenä jotain muuta kuin täysjäsenyyttä”. Raportin mukaan ”EU-maiden johtajien kriittiset lausunnot johtavat EU-jäsenyyden suosion vähenemiseen Turkissa, mikä taas vähentää Turkin halukkuutta tehdä jäsenyyden edellyttämiä muutoksia”.

Onko hullunkurisempaa logiikkaa? Asiathan ovat täsmälleen päinvastoin. Euroopan unionin uskottavuutta ja toimintakykyä haittaavat sen jatkuva laajeneminen ja jäsenmäärän kasvu. Ja toiseksi: pitäisikö Turkin parannella ihmisoikeusolojaan vain Euroopan unionin suopeuden tai jäseneksi hyväksymisen pantiksi? Se merkitsisi käytännössä jommankumman osapuolen tai molempien kiristystä. Kyllä valtion kuin valtion pitää taata omat demokratiaolonsa ihan itse, riippumatta siitä, tarjotaanko sille piiskaa vai porkkanoita.

Ja kerrataan vielä, miksi Turkkia ei pitäisi pyrkiä liittämään Euroopan unioniin. Ensinnäkin (1): Turkki ei kuulu Eurooppaan vaan muodostaa maantieteellisesti, uskonnollisesti ja kulttuurisesti erillisen alueen, jonka jäseneksi hyväksymisen myötä Euroopan unionin ulkoraja kulkisi Irania ja Syyriaa myöten. Eurooppa ei ole siellä. Toiseksi (2): Turkki on liian suuri ja vaikutusvaltainen Euroopan unioniin. Sen poliitikoista ja kansalaisista tulisi uusi vaatelias ryhmä niin europarlamenttiin kuin Euroopan valtioihinkin. Ja kolmanneksi (3): Turkki ei täytä jäsenyysehtoja. Niiden tiellä ei ole vain konkreettisia esteitä, kuten Kyproksen tilanne, vaan periaatteellisia näkemyseroja, joista käytännön ongelmat seuraavat.

Itse toivon, että Euroopan unionin ja Turkin lähentyminen jää samanlaiseksi prosessiksi kuin Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden kehittäminen: siitä tulee päättymätön hanke, jossa keskustelujen tehtävänä oli vain osoittaa, miten ylivoimaista suhteiden kehittäminen on, kuinka suunnattomia ponnistuksia maiden lähentämiseksi tarvittaisiin ja minkälaisia esteitä yhdistymisen tiellä kohdattaisiin sen ikävän loppuunsaattamisen asemasta.

Ahtisaaren pökäleet jatkuivat hänen Savon Sanomille antamassaan lausunnossa, jonka mukaan ”vaalirahakohu on saavuttanut liian suuret mittasuhteet”. Hän sanoo toivovansa, ettei jupakka johtaisi vaalirahoituksen täydelliseen avaamiseen ”vain ihmisten uteliaisuuden vuoksi”. Ahtisaari ei ole valmis näkemään, että puolueiden ja ehdokkaiden vaalirahoitustavassa olisi Suomessa nyt jotain pahasti pielessä, ja hän perustaa näkemyksensä kansainvälisen lahjonnanvastaisen järjestön Transparency Internationalin raporttiin, jonka mukaan Suomi on viidenneksi vähiten korruptoitunut maa maailmassa.

Näiden raporttien mittausvirheistä ja muista erehdyksistä olen esittänyt oman analyysini jo aiemmin. Keskeistä on, että Suomessa rahallista korruptiota ei tarvita, koska poliitikot ja virkamiehet toteuttavat rahamiesten toiveet muutenkin. Sosiaalisen pääoman vaihtoon perustuva korruptio on kuitenkin pahinta, koska se on vakiintunut osaksi järjestelmää.

Tänään julkaistaan myös Lapin yliopistossa toimivien tutkijoiden kirja Miten valta ostetaan?, joka on ensimmäinen tieteellinen tutkimus käynnissä olevasta vaalirahoitusskandaalista. Sen paljastukset ja johtopäätökset ovat raskauttavia ja antavat aiheen kokonaan toisenlaisiin päätelmiin kuin Ahtisaaren työryhmän.

Kun Nobel-palkittu diplomaatti lausahtaa, että ”tämä keskustelu on hirveän populistista – suljen television ja hyppään niiden artikkelien yli”, entiselle presidentille on tullut jälleen yksi syy lopettaa oma lähetyksensä. Tai sitten kyse oli pelkästä savolaiseen lehteen eksyneestä karjalaisesta huumorista.