Ukraina vakavassa vaarassa

Maailmassa tuskin on turhauttavampia asioita kuin apu, joka tulee perille liian myöhään. Oikea-aikaisuus on tärkeää myös sodankäynnissä. Jo Sokrates sanoi, että missään ei ole myöhästyminen niin pahasta kuin sodassa. Nimittäin silloin sota jää helposti käymättä.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Ukrainan sotamenestyksestä mediassa annetut tiedot ovat olleet virheellisiä ja liioiteltuja. Jokainen kadunmies on voinut helposti päätellä, että Ukrainan armeijalla ei mene kovin hyvin, kun rintama on jämähtänyt paikoilleen, eivätkä suuretkaan ponnistukset tuota tuloksia.

Näkemys siitä, että Ukraina voisi noin vain vallata menettämiään tontteja takaisin, on ollut ylioptimistinen. Dnepr on vaikeasti ylitettävä, ja muualla Venäjä on linnoittautunut poteroihin. Venäjän kymmentä tykinammusta kohti Ukrainalla sanotaan olevan vaivaiset yksi, joten tilanne vastaa Tuntemattoman sotilaan Lahtisen huolta siitä, ”mitäs sitten tehdään, kun tulee se yhdestoista?”

Ukrainan voima ei kerta kaikkiaan riitä vihollisen häätämiseen. Tämä ei ole ihme, sillä maan väestö vastaa vain kolmannesta Venäjän väestöstä, ja Venäjä on joka tapauksessa niskan päällä onnistuttaan Itä-Ukrainan ja Krimin valtaamisessa.

Tilannetta pahentaa, että Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja saattaa presidentinvaalien jälkeen määrätä yleisen liikekannallepanon eräänlaisena Putinin ”demokraattisen uudelleenvalinnan” kylmänä suihkuna.

Mistä länsimaiden ja -medioiden ylioptimismi sitten johtuu?

Poliittisesti Ukraina on sandwich-tilanteessa. Sen on uskoteltava länsimaille, että hyvin menee, ihan vain herättääkseen luottamusta ja kannustaakseen lisäavun antamiseen. Toisaalta sama viestintätaktiikka voi vähentää halua Ukrainan auttamiseen.

Ukrainalla on myös toisensuuntainen motiivi: sen olisi uskoteltava länsimaille, että huonosti menee, koska sekin voi kannustaa lisäavun antamiseen. Toisaalta tälläkin viestintätaktiikalla voi olla päinvastaista vaikutusta.

Nähdäkseni Ukrainan huono tilanne olisi tunnustettava, koska sillä saattaisi olla muun muassa Yhdysvaltoihin rohkaiseva vaikutus. Ukrainan kannattaisi siirtyä viestintätaktiikassaan korostamaan tappion vaaraa, vetäytymisen tarpeellisuutta ja häviön todennäköisyyttä.

USA:n avun sanotaan olevan juntturalla presidentinvaalien lähestymisen vuoksi. Istuvan hallinnon olisi kuitenkin tunnustettava tosiasiat eikä katsottava niitä pelkästään pragmaattisesti kannatustilastojen kautta.

Yhdysvalloilta löytyisi noin 450 kappaletta käytöstä poistettuja keskipitkän matkan ohjuksia, jotka se voisi lähettää apuna Ukrainaan ilman, että maan omat asevoimat kärsisivät lainkaan.

Osa lienee jo matkalla, mutta kitsastelu antaa aiheen epäillä, kuinka tosissaan länsimaat ovat olleet Ukrainan tukemisessa. Jarrua on ohjannut painamaan asevarastojen vähyys Euroopassa ja oman selustan turvaaminen.

Kyse on ollut etupäässä siitä, uskalletaanko tukea jaella konfliktin laajenemisen pelossa. Toisaalta niin pitäisi tehdä Ukrainaan suuntautuvan hyökkäyksen eskaloitumisen pelossa. Venäjähän laajentaa sotaa nimenomaan silloin, jos länsi ei pysäytä sitä voimalla, ja asia on siis päinvastoin kuin länsimaiden strategit ovat pelänneet.

Keskipitkän ja pitkän matkan aseilla Ukraina voisi horjuttaa Venäjän kansan tukea sodankäynnille, kun ukrainalaisten kärsimä kauhu ja ilmaiskut alkaisivat kolkutella venäläläisten omia kaupunkeja. Siten voitaisiin myös katkaista valloitettujen alueiden huoltoreittejä ja pakottaa vihollinen vetäytymään.

Sodasta on sanottu tulevan pitkä. Miksi?

Mukana ovat liian suuret osapuolet, jotta kumpikaan voisi sitä selvästi hävitä tai voittaa.

Tällöin ei päästäne myöskään tulitaukoa tai pelkkää aselepoa kummempaan tulokseen saati rauhaan. Jos niin pitkälle edetään, päädytään todennäköisesti jonkinlaiseen YK:n tai Donald Trumpin sovittelemaan kompromissiin, jossa vähintään Krim jää Venäjälle eräänlaisena hintana siitä, että Ukraina puolestaan liittyy Natoon. 

Konflikti voi myös jäätyä ilman mitään ratkaisua, koska kyseessä ovat venäläisen totalitarismin kuolinkouristukset. Moskova ei anna periksi, koska Kremlin muurien takana asiat käsitetään niin, että neuvotteleminen olisi antautumista.

Neuvottelupöytään asettuminen ei taida onnistua länsimaidenkaan puolesta eikä kätilöimänä, koska Putinin rikokset ovat liian syvät, jotta Putinin hallinnolle voitaisiin tunnustaa edes neuvottelustatusta.

Jos taas Ukraina häviää sodan, yliote jää Venäjälle, millä puolestaan olisi suora vaikutus Suomen ja kaikkien niiden maiden asemaan, jotka ovat asettuneet puolustamaan Ukrainaa.

Ukrainan pitäisi siis voittaa, mikä ei ole mahdollista ilman, että länsimaat luopuvat ylijäämävarastojensa purkamiseen perustuvista nyyttikesteistä ja antavat Ukrainalle sen tarvitsemat aseet. Sen vastavaikutuksena ydinaseiden käyttökynnys puolestaan madaltuisi.

Venäjällä on siinäkin asiassa yliote, koska Venäjä voi räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan yläpuolella ilman, että läntiset ydinasevaltiot voivat vastata. Menetettävää on kerta kaikkiaan liian paljon.

Samasta syystä puheet ”ydinasesateenvarjosta” ovat pelkästään imaginaarisia ja peliteoreettisessa ristiriitaisuudessaan irvokkaita puheita, joita filosofi Theodor Adorno sanoi jo kylmän sodan aikana ”totaalisen hallinnon kieleksi” (teoksessa Yksiulotteinen ihminen).

Eivät ydinaseet miltään suojaa. Ydinsaasteet sataisivat tasapuolisesti kaikkien niskaan, ja siksi niiden rooli ”turvallisuuden takaajina” on perin epäuskottava. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan, sitä epäuskottammaksi niiden käyttö muodostuu, vaikka toisaalta käyttökynnyksen voidaan ajatella madaltuvan uhkausten arkipäiväistymisen myötä.

Venäjä voi räjäyttää ydinaseen myös avaruudessa, jolloin elektromagneettinen pulssi tuhoaisi suuren määrän elektronisia laitteita horisontin laajuudelta aiheuttaen maanosan suuruisen katastrofin: ydinvoimaloiden ohjausjärjestelmät lakkaisivat toimimasta, lentokoneet putoaisivat, pankit ja pörssit menisivät nurin...

Olen usein sanonut, että ydinase ei ole käyttökelpoinen valtioiden välisissä sodissa, koska suuret pommit jäävät ihmisten muistiin vuosisadoiksi, ne tuhoavat valloitettavan (ja oman) omaisuuden ja ansaitsevat moraalisen paheksunnan. Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain koston ja tuhoamisen tarkoituksessa ja terroristien käsissä.

Ongelmallista on, että Venäjä on juuri tuollainen terroristivaltio, joka ei välitä maineestaan pilattuaan sen moneen kertaan.

Putinista on tullut sellainen Hitler, että hänen hallintonsa tuskin kaatuu muutoin kuin totaalisessa sodassa tai Venäjän sisältäpäin. Todennäköistä on, että Ukrainan sodan aiheuttama maailmanlaajuinen konflikti vain syvenee ja poliittiset mannerlaatat erkaantuvat ideologisesti toisistaan Venäjän liukuessa kauemmaksi itään ja Kremlin hakiessa tukea myös kehitysmaiden pahiksilta.

Putin ei mitenkään poikkea koulukiusaajasta, jolla on ystäviä vain siksi, ettei Putin kiusaisi heitä itseään tai jotka itse ovat yhtä pahoin turmeltuneita.

Aleksei Navalnyin murhaamisen valoisa puoli on, että poliittisten vastustajien nitistäminen ei kerro hallinnon vahvuudesta vaan heikkoudesta.

Samalla kun Yhdysvallat pihistelee Ukrainan auttamisessa, maa patistelee Israelia olemaan pommittamatta Gazan aluetta ja siellä pesiviä terroristeja. Sivullisten kärsimys on tietenkin ongelma. Mutta en voi olla paheksumatta Eurovisio-idioottien yksipuolista pyrkimystä boikotoida Israelia sillä perusteella, että maa vastaa terroristien aloittamaan raakaan ja mielivaltaiseen hyökkäykseen.

Ceterum censeo, sicariorum esse delendam. 

 

Aiheesta aiemmin:

Milloin Ukrainan sota päättyy?

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Hullu-Putinin diagnoosi ja Venäjän tulevaisuus

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – Putinille ”put out”

Käydäänkö nyt sotaa vai ei?

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty

Putin herättää Wotanin

Presidenttejä tulee ja menee mutta filosofia pysyy

Vähintään seuraavat kuusi vuotta ollaan sitten Aleksanteri IV:n tasavallassa, eikä Pekka-parka päässyt viimeinkään eroon vihreiden jäsenkirjastaan!

Tämä oli ennusteiden valossa todennäköistä, mutta en uskaltanut kirjoittaa tätä juttua valmiiksi ennakolta, koska Pekka Haaviston mahdollisuus nousta kolmannella yrittämällään presidentiksi meni täpärälle (51,6–48,4 %).

Stubb ja Haavisto kävivät kampanjoidensa loppuvaiheessa erinomaisia TV-dialogeja, joista saattoi havaita, että molemmat ovat ulkopolitiikan erinomaisia asiantuntijoita.

Median seuraajia vaivaannutti kuitenkin se, että molemmat joutuivat pyörittelemään samoja kasetteja moneen kertaan.

Stubb pyrki kääntämään lipsautuksensa ”Nato-presidentistä” ja ”Nato-Suomesta” muka tarkoittamikseen provokaatioiksi. Haavisto joutui punnertamaan al-Holin evakuointia koskevan terrorismiongelman kanssa ja tarjosi puolustuksekseen lasten pelastamista. Se toimi melko hyvin, koska vaihtoehtohan olisi ollut, että lapset olisivat edelleen leirillä ja heistä kasvaisi tunnollisia terroristeja, ja media jauhaisi aiheesta jatkuvasti.

Lapsiargumentti sopi presidentinvaaliin melko hyvin.

Suomen alakoulut ovat täpösen täynnä tulevia presidenttiehdokkaita. Nelosen TV-ohjelma Luokan edessä oli kansalaisille juuri sopivanlaista ohjelmaa, aivan niin kuin oppilaiden antamat tehtävät olivat presidentiksi pyrkiville juuri sopivanlaista ajanvietettä.

Minä en anna vaalien äänestystuloksille suurtakaan arvoa, sillä iso osa äänestäjistä on koululaisten tasolla, ja siinä on demokratian eräs surkeus.

Lapset ovat kyllä mukavia, mutta kun aikuiset alkavat käyttäytyä lapsellisesti (kuten sosiaalisessa mediassa), se lakkaa olemasta hauskaa.

En väitä, ettei lasten edessä esiintyminen olisi paljastavaa. Se, miten ihmiset kohtelevat lapsia, on informatiivista.

Poliittisesti johdettua lastenohjelmaa ei olisi oikeastaan tarvittu, sillä muissakin yhteyksissä ehdokkaat puhuivat kuin lapsille – ja usein toimittajien painostamana ja median vuoksi.

Katsokaa nyt, mille toimittajat panivat painoa diskurssia viritellessään. Mitä he kyselivät, ja mistä he olivat kiinnostuneita?

Haaviston orkideoiden ilmajuurista ja Stubbin shortseista sekä tikkatauluna olosta, turkistarhauksesta, sorateiden susiasioista ja siitä, montako sukupuolta on olemassa, ikään kuin asiasta voisivat presidentit mielipiteillään päättää.

Jos ei puhuttu lillukanvarsista, aineksia otsikoihin haettiin puherekisterin toisesta ääripäästä: ydinpommien kuljettelusta Suomen halki, ikään kuin asialla olisi jotain relevanssia. – Ei ole.

Ehdokkaiden oli aivan liian helppoa piiloutua presidentin valtaoikeuksia rajaavien muotoseikkojen taakse, siihen, että sisäpolitiikka ei kuulu presidentin toimivaltaan.

Kansalaisia kuitenkin kiinnostaa, mitä ehdokkaat ajattelevat keskisuurista ihmisten elämänpiiriin liittyvistä asioista.

Kukaan poliittinen johtaja ei voisi sanoa, etteivät esimerkiksi perusturvaleikkaukset tai työmarkkina-asiat kuuluisi presidentille. Hänen oikeutensa ja velvollisuutensa lausua niistä omat filosofeeratut mielipiteensä eivät ole ainakaan perusjamppaa vähäisemmät – ja ovat varmasti laajemmat kuin Kaarle Kustaalla.

Ei pataljoonan komentajakaan voi sanoa johdettavilleen, että hän ei tiedä, miten toimia tässä tai tuossa tilanteessa. Johtajan täytyy aina tietää ja esittää jotain ratkaisua. Presidentillä täytyy olla näkemys kaikesta.

Ikävää sanoa, mutta tämä on arkinen totuus, vaikka se ei olisi valtiosäännön kirjaimen mukaista. Tässä mielessä sen enempää Stubb kuin Haavistokaan eivät osoittaneet kummoista johtajuutta.

”Ajattelen kuitenkin asiasta niin”, että valituksi tulleesta Stubbista kuoriutuu kova vallankäyttäjä ja suhari politiikan salusiinien taakse, myös sisäpolitiikkaan. Niin käy aina, kun kokoomuslaisille annetaan valtaa.

Kokoomuksen kannatus perustuu kauniisiin vaatteisiin ja hunajaisiin puheisiin, jotka pyörretään pikavauhtia vaalien jälkeen.

Toivottavasti leipäjonot eivät veny Suomessa yhtä pitkiksi kuin Aleksanteri IV:n kalasoppajono.

Heikko-osaisten asemaan ei muka ole kajottu nykyisessä hallituksessa. Heti kun valtakirja oli saatu, Kokoomus apupuolueineen petti vaalilupauksensa, pani perusturvan leikkuriin ja juoksi saksien kanssa.

Tuki Stubbille oli tukea tulonjakopolitiikalle, josta nauttivat Westendin kotirouvat ja kärsii toimeentulo-ongelmissa pinnistelevä paaria-Suomi.

Petteri Orpon ja Alexander Stubbin mukaan hallitus on ”kovan paikan edessä” vähäosaisilta leikatessaan ja myöntäessään veronalennuksia hyväosaisille.

Tosiasiassa hallitus laittaa osan kansasta mahdottoman kovan paikan eteen ajaessaan ihmisiä kodeistaan asumistukileikkauksilla ja nautiskellessaan itse siitä, että ministerit voivat nyt käyttää taloudellisesti huonoa tilannetta työvoiman oikeuksien pysyvään romuttamiseen.

Ei ole hyväksi, että taloudellisesti vaikeina aikoina Kokoomuksella on värisuora hallitusvallassa ja puolue hakee taloudellisesti eriarvoistavalle politiikalleen jatkoa puheilla pitkästä, monen hallituskauden mittaisesta, linjasta. 

Ei tätä maata leikkauksilla ja tulonsiirroilla paranneta, vaan lisäämällä työn tuottavuutta ja vientiä sekä vähentämällä byrokratiaa.

SDP oli aiemmin pätevä talouskuripuolue. Ei ole enää. Kokoomuksen nousu on tulos poliittisen vasemmiston rappiosta ja hervahtamisesta ilmastohumpan, maahanmuuttoparaatin ja monikulttuuri-ideologian takuumieheksi.

Myöskään nämä tendenssit eivät perusäänestäjille käy. Silti monien suosima Kokoomus ajaa juuri niitä. Kuitenkin syyt esimerkiksi sosiaaliturvan leikkauksiin johtuvat ensisijaisesti siitä, että maahanmuuton aiheuttamat kulut ovat räjäyttäneet sosiaalimenot ja syöneet sosiaaliturvan suomalaisten omasta pöydästä.

Demokratian valuvika on siinä, että enemmistöt eivät ole aina oikeassa vaan usein täysin väärässä. 

Enemmistön näkemysten varaan ei voida perustaa oikeudenmukaisuutta, ja juuri siksi sille joudutaan hakemaan entistä useammin perusteita oikeusoppineilta ja moraalifilosofeilta.

Yksi kaikkein hulluimpia viime aikoina kuultuja poliittisia argumentteja on ihmettely, miksi kansa kapinoi, sillä Kokoomushan voitti vaalit! Sillä tavalla ajatteleville demokratia oikeuttaa tyrannian. Tosiasiassa poliittinen enemmistömandaatti ei ole valtakirja perusoikeuksien poljentaan.

Vaaleissa ei ole annettu mandaattia sen enempää työmarkkinauudistusten kuin perusturvaleikkaustenkaan läpiviemiseen, sillä vaaleissa ei äänestetty näistä asiakysymyksistä lainkaan, vaan ainoastaan valittiin henkilöitä.

Myös valituksi tulleet ja hallituksen muodostaneet lupasivat ennen eduskuntavaaleja, että perusturvaan ei puututa, joten ei ole ihme, että meneillään olevilla lakoilla on nyt kansan enemmistön 58-prosenttinen tuki.

Joten mikä on nyt se enemmistömandaatti? Aikooko hallitus tukahduttaa opposition kuin Venäjällä? On kai poliittisiin lakkoihin poliittinen oikeus, kun hallitus itse tukee leikkauspolitiikkansa nimenomaan poliittiseen pakottamiseen ja lailla kurittamiseen? On kansalaisten oma asia, millä ehdoilla ja hinnalla he työvoimansa myyvät, sillä hallitus ei omista heitä.

Vapaaseen demokratiaan kuuluu, että yksilöt ja ryhmät omistavat itse fyysiset ja henkiset potentiaalinsa ja työvoimansa ja ovat suvereeneja itse päättämään niiden käytöstä ja hinnasta.

Toivottavasti Stubb käyttää vaikutusvaltaansa hillitsemällä puoluettaan sisäpolitiikassa ja olemalla aktiivinen ja aloitteellinen ulkopolitiikassa.

Valituksi päätyminen ei ole koskaan ehdokkaan omaa syytä.

Presidenttejä tulee ja menee, mutta hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia pysyy.

Sen ytimessä on käsitys kansasta, kansalaisuudesta, kansakunnasta, yhteiskunnasta ja valtiosta toinen toistensa päälle ekvivalentisti rakentuvina luomuksina.

Sen ytimessä on näkemys valtiosta inhimillisen toiminnan korkeimpana tuloksena, katsomus, että valtio on kansan, kansalaisten ja kansakunnan etujärjestö, jonka tehtävänä on edistää kansan etua ja hyvinvointiyhteiskuntaa.

Hyvinvointiyhteiskunta puolestaan on mahdollinen vain kansallisvaltiossa, joka on juuri oikeankokoinen yksikkö oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Havahtuminen tähän on tarkoittanut EU-liittovaltiopolitiikan loppua ja saanut myös Stubbin pyörtämään federalisminsa.

Muutamien mielestä kansallismielisyys on ääriajattelua.

Ei ole.

Se on rationalismin, utilitarismin, liberalismin, individualismin ja muiden länsimaisten hyveiden toteuttamista ja kuuluu poliittiseen keskustavasemmistoon, niin kuin myös Martin Heideggerin erinomainen filosofia.

Myös sitä ovat ”äärioikeistolaisuutena” pitäneet vain sellaiset äärivasemmistolaiset tyypit, jotka itse ovat aivan yhtä kaukana arvostelemistaan kohteista kuin kohteensa ovat arvostelijoista.

Ongelmana nyky-Suomessa ja Euroopassa on, että kansakunnat ovat jakautumassa entistä pahemmin kahtia.

Jokseenkin hyvinvoiva kaksi kolmasosaa kansasta muodostaa niin sanotun enemmistön diktatuurin, ja yksi kolmannes kansasta ajautuu pysyvään ulkopuolisuuteen, jossa ääriajattelu kytee sekä äärioikeistolaisuutena että äärivasemmistolaisuutena.

Kun poliittista väriviuhkaa levitetään tarpeeksi, ääripäät kohtaavat, ja molemmilta suunnilta löytyy samantapaisia ajatuksia.

Niitä yhdistävät epätoivo ja tunne vaikutusvallattomuudesta. Sisäpoliittisesta repeytymisestä tulee lähivuosina yhtä iso haaste kuin on nykyinen Venäjän uhka. Tämä nähtäneen kuluvana keväänä muun muassa lakkoaallon muodossa.

Homonhan velvollisuus on tietenkin aina hävitä, jotta hänelle jäisi henkinen yliote.

Kampanjointia kehuttiin ”mudanheitosta vapaaksi”, koska Stubbin joukkue ei nostanut taktisista syistä Haaviston homoutta teemaksi häntä vastaan eikä toisaalta päässyt syyttämään Haaviston joukkuetta vetoamisesta syrjintään. Fiksuttelijat kiittivät itseään: stubbilaiset iloiten, haavistolaiset itkien.

Eipä ihme, että Stubb kiitteli vuolaasti Haavistoa menemällä ensin hänen kannattajiensa vaalijuhlaan. Stubb selvästikin tiesi, mikä seikka Haavistossa auttoi hänet itsensä presidentiksi.

Mikä räjähdys olisikaan syntynyt, jos Stubbin kiekkojengi olisi hävinnyt homolle, joten yhteiskuntarauhan takaamiseksi on kaiken erilaisuuden syytä pysyä kiekkomailan kantamattomissa, eikä perheenisien tarvitse nyt lähteä Suomesta, kuten muutamat uhkasivat.

Pelkään pahoin, että ehdokkaiden sävyisän ”toinen toistaan kunnioittamisen” takana kytee kansan kahtiajakautuneisuutta.

Alexin ja Pekan joukkueiden välinen ääniero jäi niin pieneksi, että voittaneen ei kannata paukutella henkseleitä. Hävinneitä taivuteltiin pelaamaan jatkossa yhteisessä joukkueessa kuin Tuure Boeliuksen Lätkäjätkä-biisissä.

Suomen ulkopolitiikka on tulevaisuudessa vanhan talon saneerausta. Koskaan ei tiedä mitä on edessä, yllätyksiin pitää varautua, ja ”lopulliset kustannukset” jäävät arvausten varaan.

---

Päivitys 21.2.2024: Niin epäkorrektilta kuin tämä tuntuukin sanoa, mutta Stubb todella ratsasti presidentiksi homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavan epäluulon ja syrijinnän selässä.

MTV3:n teettämä tutkimus osoitti, että Alexander Stubbia toisella kierroksella äänestäneistä peräti 60 prosentilla Pekka Haaviston seksuaalisuus vaikutti päätökseen olla äänestämättä häntä. Tutkimukseen vastasi 3955 henkilöä, joten se lienee otoksen puolesta luotettava.

Eräs sanoi asian Yleisradion kommenttipalstalla seuraavasti: ”Ajatella, et jengi vihaa homoja niin paljon, että äänestää mieluummin Stubbia.”

Stubbin heikohokoa yleiskannatusta ilmentää se, että gallupin mukaan hän olisi hävinnyt toisella kierroksella Olli Rehnille. Stubb jäi kiitollisuudenvelkaan Haavistolle, joka sai kasan pelikortteja, mutta mikään niistä ei ole täyskäsi.

Eniten vaalissa hävisi juuri Haavisto, joka putosi pisimmän matkan: presidentinviran kynnykseltä takaisin palisanterituolille rivikansanedustajaksi. Saman olen nähnyt monta kertaa yliopistoissa, joissa yksi saa kaiken ja muut eivät mitään. Yliopistovirkaan nimitetään puotipuksu ja viran ansaitseva lähetetään pitkospuille.

Maalivainontaa?

Helsingin Sanomat -nimisessä paikallislehdessä ilmestyy usein kummallisia juttuja. Niissä harjoitetaan elämäntapakontrollia ja ohjeistetaan lukijoita, kuinka pitää ajatella ja mikä on ”oikein”. Siitä kertovat muun muassa otsikoiden pitkät rivirimpsut, joissa on ”mutta”- ja ”vaikka”-lauseita, ja joissa asiat ja ilmiöt selitetään toimituksen näkökulmasta parhain päin.

Esimerkiksi: ’Poliitikko X sanoo, että Y, mutta todellisuudessa [toimittajan mielestä] asia on kuitenkin Z’.

Nyt kävi hieman toisin, ja asennemuokkausta harjoittikin mainostaja. Maanantaiaamuna Hesarin kannessa oli erikoinen julistus, jossa oli linkki mainostajan verkkosivuille.

Muuan Lasse Vuola -niminen pienyrityksen toimitusjohtaja oli ostanut lehdestä mainostilaa moittiakseen armeijaa käymättömiä presidenttejä (Tarja Halonen) ja kehuakseen korpraali Alexander Stubbia sekä arvostellakseen siviilipalveluksen suorittanutta Pekka Haavistoa.

Linkin takaa löytyvässä blogikirjoituksessa suoritetaan eräänlaista presidenttiehdokkaiden vertailua ja ylistetään varusmiespalveluksen sekä sotaan osallistumisen (Mauno Koivisto) tuottamia ansioita.

Tekstissä kehutaan kirjoittajan erään sukulaisen saavuttamia sotilasansioita jättämättä mainitsematta omia siviiliansioita, joita on karttunut tuplamaisterille kenties enemmän kuin muille keskivertoperheenisille. Omaa sotilasarvoaan kirjoittaja ei kerro.

Viestinnän eräs nyrkkisääntö on, että älä toista tai levitä disinformaatiota. Mutta tässä tapauksessa viestin edelleen jakamisella ei liene merkitystä, koska asia on jo ollut päivälehden kannessa. Mikä kyseisessä mainoksessa ja kirjoituksessa sitten on vikana?

1. Mainoksen perusväittämä varusmiespalveluksen suorittamisesta ja sotilasarvosta presidentin kelpoisuuden kriteereinä ei pidä välttämättä paikkaansa, eikä sillä tavalla saada merkittävää eroa loppusuoralla olevien ehdokkaiden välille. Stubb kotiutui armeijasta kauluslaatat tyhjinä, ja korpinnatsat hän sai lähinnä poliittisista ansioistaan myöhemmin.

2. Koska asevelvollisuus ei koske naisia ja suurin osa naisista ei ole niin muodoin suorittanut varusmiespalvelusta, kirjoittajan kannanotto pyrkii rajaamaan valtaosan naisista kelvottomiksi presidentinvirkaan. Vaade lienee yhdenvertaisuuden vastainen siksi, että varusmiespalveluksen suorittamista ei ole säädetty presidentinviran kelpoisuusehdoksi.

3. Johtamistaitoa voidaan osoittaa muullakin tavalla kuin harjoittelemalla simputusta ja ölähtelyä armeijan vihreissä. Voi olla hyväksikin, että ylipäällikkönä poliittisen ja sotilaallisen organisaation välillä toimii siviilivirkahenkilö, jolla itsellään ei ole muodollista asemaa eikä kokemuksia sotilaallisen tikapuurakenteen hierarkiassa kyyristelemisestä tai pörhistelemisestä.

4. Varusmieskoulutuksella ei ole armeijan strategisen johtamisen kannalta merkitystä, onpa palveluksesta kotiuduttu tavallisena solttuna tai reserviupseerikoulun käyneenä vänrikkinä. Tässä mielessä on yhdentekevää, mitä sotilaskimalteita tai -koruja presidentillä on tai ei ole kaulassaan, ja armeijoiden pragmaattinen johtaminen kannattaa jättää kenraaleille.

5. Moite, jota kirjoituksessa oli kosolti, ei markkinoinnissa toimi. Se on näyttö antimainonnasta, jolla yritetään osoittaa vikoja kilpailijan tuotteesta ja kehua sitä kautta omaa tuotetta. Markkinoinnin itsesäätelyn piirissä on laajalti tuomittu kielteiset kampanjat toteamalla esimerkiksi, että ”[m]ainonta ei saa mustamaalata mitään organisaatiota, ammattia, henkilöä, henkilöryhmää tai tuotetta epäoikeudenmukaisella tavalla.”

6. Poliittinen antimainonta ei tyyliltään poikkea seinille sprayaamisesta. Kansalaisaktivismin muodossa harjoitettava neuvolatoiminta ylenkatsoo muiden äänestäjien omaa arvostelukykyä, poliittista valinnanvapautta ja medialukutaitoa. Kyseinen kirjoitus on näyttö kiilusilmäisyydestä ja militarismista, jota sotauhosta ja pelosta muutenkin täyttyvä todellisuutemme ei kaipaa lisää.

7. Minun mielestäni Lasse Vuolan kirjoituksessa sanotaan rivien väleissä, että älä äänestä Pekka Haavistoa, koska hän on sivarihomo! Mainos on etevä näyttö siitä, miten sanoa vastustavansa homoja sanomatta vastustavansa homoja. Siviilipalveluksen suorittaneita aliarvioidessaan kyseinen mainos tulee lytänneeksi myös muita ehdokkaita: naisehdokkaiden ohella esimerkiksi Jussi Halla-ahoa, joka ei ole suorittanut varusmiespalvelusta mutta on monin tavoin etevä mies, jopa niin, että arvion esittäminen olisi sekin eräänlaista ylenkatsomista.

8. Mainos tekee merkittävän poikkeuksen ehdokkaiden omien vaaliorganisaatioiden mainonnasta, joka on ollut positiivista ja hyväntahtoista. Mainos poikkeaa (ilmeisesti pyytämättä ja yllättäen) myös ehdokkaiden omista kannanotoista, jotka ovat olleet toinen toisiaan kohtaan kannustavia. 

9. Fundu-nimisen yritysrahoitusfirman johtajana toimiva kirjoittaja sanoo itseään mainoksessa ”tutkijaksi”, mikä luo mielikuvaa, että mainoksen ansiovertailussa on kyse jonkinlaisesta tutkimuksesta. Kuluttaja- ja kilpailuviraston ohjeissa todetaan kuitenkin, että ”[t]uotteita ei saa [...] myydä tutkimuksen varjolla, ja tutkimuksen tekeminen on pidettävä selkeästi erillään markkinoinnista.” On kyseenalaista, miksi presidentinvalinnan pitäisi perustua yksityishenkilön arvioon, jota mainostetaan Helsingin Sanomien kannessa.

10. Omasta mielestäni antimainoksen lähestymistapa on suorasukaisuudessaan epäonnistunut. Kritiikkiä ei esitetä ironian tai satiirin keinoin, kuten muutamat etevät parodiantekijät, vaan esittämistä leimaavat tosikkomaisuus ja huolestuneisuus valtakunnan asioista ja muista suuren mittakaavan kysymyksistä.

11. Jos minä olisin Alexander Stubbin kampanjapäällikkö, kehottaisin mainostajaa lopettamaan tukemisen, koska se todennäköisesti vie Stubbilta enemmän ääniä kuin tuo. Jos taas olisin Pekka Haaviston kampanjassa mukana, lähettäisin mainostajalle kiitoskortin, koska antikampanjointi voi luoda myötätuntoa Haavistolle ja kääntää ääniä hänelle. Vuolan olisi parempi vetää Haaviston kampanjaa kuin työntää Stubbin kampanjaa.

12. Julkaisualustat eivät yleensä hyväksy mainoksia tarkistamatta niitä ensin, joten voidaan kysyä, mikä on Helsingin Sanomien rooli kyseisen antimainoksen tuottamisessa. Voidaan epäillä, että mainoksen laatija onkin Pekka Haaviston agentti ja hakee hänelle säälipisteitä, ja Helsingin Sanomat suostui julkaisemaan mainoksen tuen osoittamiseksi Haavistolle. Etevät toimittajat varmaan arvasivat, miten mainos vaikuttaisi, ja Hesari julkaisi aiheesta myös toimituksen tekemän jutun. Hesarin kilpailija Iltalehti ja viestintäkonsultit pitivät mainosta ”typeränä”.

Lue vastuullisesti Hesaria!

Olen tottahan toki itsekin esittänyt monenlaista politiikan arvostelua, mutta en ole mainostanut mielipiteitäni lehtien kansissa enkä taivutellut ketään ajattelemaan asioista tietyillä tavoilla tai äänestämään tiettyjä henkilöitä.

Pidän poliittisen viitekehyksen militarisoitumista merkkinä aggressiivisen ajattelun leviämisestä kaikkialla kulttuurissa. Se lienee seuraus Ukrainan sodasta, jonka tuloksena liekit nuolevat Euroopan portteja. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan pikemmin jäähdyttelyä ja rauhallista harkintakykyä kuin sotahysteriaa potevia kuumakalleja.

Sekä Haavisto että Stubb ovat tehneet poliittisella urallaan ratkaisuja, jotka historian kulku huomioon ottaen ovat olleet myös virheellisiä. Ehdokkaiden akateemisissa ansioissa on eroa, mutta paljoa eroa ei ole heidän työansioidensa välillä eikä näkemyksissään, sillä eiväthän kaksi viisasta miestä voi olla samoista asioista kovin eri mieltä. Uskon, että tuleepa valituksi kumpi tahansa, Suomi saa hänestä hyvän presidentin.

Mitä armeijassa käymiseen tulee, ei se ketään mieheksi tee, joskaan ei myöskään naiseksi. Likaiseksi, vihaiseksi ja kämäiseksi siellä tulee. Olemme yhtä kaikki perustuslakimme mukaan maanpuolustusvelvollisia, ja jokainen tekee sen tyylillään. Me varusmiespalveluksen suorittaneet pidämme huolen myös niistä, jotka eivät niin jostakin syystä tee.

Muistoja siltä ajalta. Alokaskuvassa olen kultaisesta ampumamerkistäni ensimmäinen kaakkoon (ainoa joka tässäkin tilanteessa huvittuneesti hymyilee).

Stubb: ”Valitsisin naisen”

Toimittaja Marja Sannikka sanoi esittävänsä Ylen vaaliohjelmassa 1.2.2024 Alexander Stubbille muutamia tiukkoja kysymyksiä.

Hän kysyi, mitä Stubb tekisi nimitystilanteessa, jossa virkaan on ehdolla kaksi keskenään tasaväkistä hakijaa, ja toinen on mies ja toinen on nainen.

Stubb vastasi epäröimättä: ”Valitsisin naisen.”

Kysymys oli Sannikan lupauksen mukaisesti ilmeisen tiukka, sillä Stubb kyykkäsi heti.

Presidentiksi pyrkivä Stubb oli juuri hetki sitten livauttanut toisesta suupielestään, että hän ei ryhdy kampanjassaan ketään kosiskelemaan.

Naisargumentti oli kuitenkin sellainen ylitsepääsemätön kotijumala, jonka edessä Stubb heittäytyi cuck-miehen tavoin kontalleen.

Oikea vastaus olisi ollut: tasatilanne on virantäytössä pelkästään teoreettinen, eikä sukupuoli kelpaa arviointiperusteeksi paremmuutta punnittaessa. Muita kriteereitä kuin sukupuoli löytyy aina.

Sukupuolten tasa-arvo merkitsee sitä, että sukupuoli ei vaikuta, vaan ansiot ratkaisevat.

Jommankumman sukupuolen ”positiivinen erityiskohtelu” tuottaa epätasa-arvoa ja katkeruutta eikä edistä yhteiskunnallista hyvää.

Sitä paitsi Stubbin väite, että naiset ovat alakynnessä työelämässä, ei pidä paikkaansa.

Ette arvaakaan, millaista vähemmistöstressiä naisvaltaisilla aloilla toimiminen aiheuttaa miehille.

Erityisen epäoikeudenmukainen oli Stubbin paljastus, että toimiessaan firenzeläisessä EU-instituutissa hän on kollegansa kanssa juoninut tehtäviin naisia ihan vain feministisen asenteensa vuoksi.

Stubbin ”valitsisin naisen” saattoi olla piikki Haaviston homoseksuaalisuutta vastaan, sillä Haavistohan on valinnut miehen.

Oletus lienee, että naiset ryntäävät nyt sankoin joukoin Stubbin tueksi.

Arvelen kuitenkin, että Stubbin uusherrasmiesmäinen sankaruuden tavoittelu ei pure nykyaikaiseen tiedostavaiseen naiseen, joka loukkaantuu kohteliaisuudesta, kun hänelle avaa oven.

Nykyaikainen feministinen nainen oivaltaa suosimisen takaa piilevää naisten alistamista. Miksi suosimista muuten tarvittaisiinkaan, paitsi suosijan oman ylemmyyden osoittamiseksi?

Aikana, jolloin kaksiarvoinen sukupuoliero on kyseenalaistettu ja jopa kielletty yliopistoissa, vessoissa, viranomaisissa ja viestimissä, on vanhanaikaista kerjätä suosiota kummaltakaan sukupuolelta seksistisellä liputuksella.

Ilmiö on yhtä tympeä kaikkialla yhteiskunnassa: niin yritysten kuin julkisyhteisöjenkin rekrytoinneissa.

Tavallaan myös Marja Sannikka teki ”virheen”, vaikka (tai koska) hän on terävä toimittaja. Hän käytti naisen ja miehen käsitteitä, vaikka nykyään pitää puhua naisoletetuista ja miesoletetuista!

Stubb lankesi ansaan. Hänen inkluusio- ja tasa-arvokoulutuksensa ei taida olla tarpeeksi pitkälle mietittyä, ja prosessin sisäistämisessä läpäisyperiaatteella on vielä toivomisen varaa.

Tämä maa ei kaipaa minkäänlaista positiivista eikä negatiivista erityiskohtelua.

Stubbista lienee tullut setämies, kun hänellä on moderni iskumetodi.

Stubb sanoi valitsevansa naisen. Minä puolestani en valitsisi Stubbia.

Stubb sanoi valitsevansa varapresidentikseen Haaviston, joka hänen mielestään on nyt ilmeisesti se ”pikku-Pekka”.

Pekka taas oli niin ovela, että hän vastasi samaan kysymykseen nukkuvansa hyvin Olli Rehnin tasavallassa.

Myös Pekka on fiksu mies, mutta eri tavalla.

Muitakaan kannattaneiden ei pitäisi jättää äänestämättä, sillä vaalit ovat bussimatka.

Jos yksikään bussi ei vie perille, kannattaa nousta siihen bussiin, joka vie lähimmäksi. Paitsi siinä tapauksessa, että on varaa omaan kyytiin.

Yksityisautoilustakin päättävät tosin poliitikot, joten sillä tavalla matkustaessa voi jäädä bussin alle.

Paitsi tänään, jolloin joukkoliikenne on jumissa hallituksen generoimien lakkojen vuoksi, ja Kokoomuksen tilataksiin mahtuu vain rahalla.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä vapauttaa Pekka Haavisto Vihreän Liiton jäsenkirjastaan ja säästää hyvä mies menemiseltä hukkaan. Jälkimmäisellä tarkoitan erityisesti Alexander Stubbia, joka sopii Brysseliin EU-komissaariksi. Siellä hän olisi oikeassa paikassa.

Silti voi olla, että molemmat bussit vievät lopulta eri kaupunginosiin kuin on matka, ja lopulta melko kauas myös toisistaan.