20 vuotta totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolesta

Sanottakoon ensin, että minä en suinkaan täytä 20 vuotta, vaan blogini. Olen silti myös itse totuuden, oikeuden ja kohtuuden puolustaja, sillä bloginihan on osa minua.

Blogini elämänkaari kattaa tasan 1/5:n valtiollisen Yleisradion koko eliniästä. Lukijat tietävät, että kirjoitukseni ovat media-, politiikka- ja tiedekriittisiä, ja sikäli olen toteuttanut filosofian perinteisiä ihanteita.

Mitäpä rahoissaan kieriskelevä Yle ja mainosmediat olisivat ilman asianmukaista mediakritiikkiä, jota toimittajat ja heidän akateemiset opettajansa eivät tee, ymmärrettävistä syistä.

Totuus pilaa tarinan. 

Muutamien mielestä kirjoitukseni ovat kuivia kuin beduiinin sandaali, mutta rohkenen valaista vähän, mistä tässä matkan varrella on ollut kyse. 

 

Ongelmina internatsismi ja monikultti

Aloitin blogijulkaisemisen Yhdysvaltain terrori-iskun 5-vuotispäivänä 11.9.2006 alleviivatakseni, että suuri osa aikamme ongelmista sikiää internatsismista: kansainvälisen politiikan vaatimuksista ja vastoinkäymisistä sekä kansallisen edun laiminlyömisestä.

Nykyisin, kun terrorismia ei tehtailla enää vain uskontojen tai järjestöjen nimissä, vaan terrori on valtiollista ja sotateollista, on käynyt selväksi, että vuosituhannen alkupuolella nuuhkittiin vielä kulttuurijäristysten etäisiä sauhuja, mutta sittemmin kipinöinti on kohonnut kokonaan omalle kiertoradalleen.

Myös monesta muusta aiheesta on tullut blogissani puhe. 

Olen kritisoinut julkisen talouden huonoa hoitoa, yhteiskuntamme ylivelkaannuttamista ja saattamista aina vain syvemmälle kansainvälisiin riippuvuussuhteisiin ja rotkelmiin. Riippuvuus on vapauden ja sitä kautta filosofian vihollinen.

Olen kritisoinut kansainvaelluksia ja väestönvaihtoa, joka tapahtuu silmiemme edessä ja jonka kiistäminen on salaliittoteoria (aiheesta täällä). Olen puhkonut vihreän idealismin kuplia ja tuominnut vihersosialismin, jolla koetetaan kumota muun muassa metsänomistajien perustuslaillinen omaisuudensuoja ja rämettää kansallinen puunjalostusteollisuus.

Kapitalistit eivät nykyisin riistä, vaan vihersosialistit. Porvarit heittäytyvät kontalleen johtokuntien kokoushuoneissa, kun ekoanarkistit tanssivat heidän pöydillään ja markkinointiosastot viherpesevät firmojen maineita taipumalla kaikkeen, mitä Greenpeace ja Greta keksivät vaatia. Heidän sanomansa peittyy heidän omaan huutamiseensa, ja vaikuttavin aikaansaannoksensa taitaa olla anti-Greta.

Maahanmuuton edistäminen on puolestaan älytön poliittinen virhe ja virtahepo olohuoneessa, jossa ennen oli rauhaisaa. Siihen liittyvä monikultti-ideologia vaikuttaa nyt kuin lyijy bensassa. Se tyhmistää ja pakottaa konformismiin: sahaamaan erilaisuudesta särmät pois johtaen yksiaineksiseen monokulttuuriin.

Monikulttuurisuudella ei ole itseisarvoa muutoin kuin ehkä osiensa vuoksi. Itseisarvo onkin omakulttuurisuudella, sillä vain omalla kansallisella kulttuurilla on subjekti – kansa – kun taas monikulttuurinen yhteiskunta on komiteamietinnön tulos ja muistuttaa dromedaaria.

Monikulttuuri-ideologiaa levitetään ja pidetään pyhänä siksi, että se on työvoiman vapaan liikkuvuuden voiteluainetta, rauhan ja sosialismin liukastetta ja globaalin kapitalismin esanssia.

Tosiasiassa kulttuurinen sekamelska johtaa arvo-, kieli-, elämäntapa- ja talousristiriitoihin ja huonontaa yhteiskunnallista tehokkuutta johtaen konflikteihin ja paljon paheksuttuun rasismiin. Rasismi ei ole itsensä syy vaan seuraus monikulttuurisuuden edistämisestä ja maahanmuutosta. Tämä jokaisen samppanjasosialistin ja kaviaarikommunistin kannattaisi muistaa omassa rasisminvastaisessa vaahtoamisessaan.

Kaikki toki tietävät, että maassamme, jossa on noin kolmesataatuhatta työtöntä, ei ole pulaa työvoiman laadusta eikä määrästä vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Mutta silti lähes kaikki puolueet hoilaavat maahanmuuton puolesta – vasemmisto kasvot punaisina niin sanottujen ”arvojensa” vuoksi ja EK-porvaristo halventaakseen työvoiman hintaa (ymmärrätte kai mikä ristiriita ay-vasemmiston asenteeseen sisältyy).

Maahanmuutto pakotetaan kelpaamaan jopa persuille, jolloin maahanmuuton verukkeena on ideologisista selitysperusteista syvin ja filosofian näkökulmasta banaalein: työ. Ei ole kuitenkaan olemusta ”työperäinen maahanmuuttaja”, vaan kuka tahansa voi olla hetkessä työtön, ja usein niin käykin.

 

EU kolonisoi kansantaloutemme, luonnonvaramme, kulttuurimme ja itsemääräämisoikeutemme 

Internatsismi esiintyy pahimmillaan EU-vaateina: ympäristöasetuksina, ilmastoaneina, päästökauppana, energiadirektiiveinä, Euphemia-sähköpörssinä, loputtomina tilapäisinä tukipaketteina, maatalouden paragrafipainajaisena, hiilineutraaliusvaateina, nettojäsenmaksuna ja sananvapauden suitsimisena sekä Internetin kahlehtimisena, puuttumisena kansallisvaltioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeuteen.

Tämä kaikki on tullut maksamaan Suomelle ja suomalaisille EU-jäsenyyden aikana useita kymmeniä miljardeja euroja. Kaiken kaikkiaan ehkä noin puolet valtionvelan nykyisestä määrästä juontaa juurensa osallistumisesta Euroopan unionin dance macabreen.

Syyllisen edustajat, EU:n tarkkailuluokan kirjanpitäjät, laativat lopulta leikkauslistat, johtavat valtiotamme ja neuvovat kuin valvontakomissio, miten kuolinkoristuksissaan nääntyvän Suomen hupenevat verovarat pitää käyttää samalla kun kansalaisten henkilökohtainen omaisuus ulosmitataan perusturvan varallisuusehtoja lisäämällä (aiheesta täällä ja täällä).

Puolueista EU-myönteisin, korruptoitunein ja epäkansanvaltaisin, ”Vihreiden toimisto-osastona” tunnettu Kokoomus, on ollut aina valmis kuin partiopoika tukemaan Euroopan unionin loppumattomia pyyteitä omalla kapealla kauppiaanjärjellään. Siihen liittyen Kokoomukselta on riittänyt subventioita myös urheiluhalleille, sillä älymystön Kokoomuksessa muodostavat pizzakuskit, parturit ja grynderit. 

Kun euroalue lopulta romahtaa jonkin suurehkon valtiontalouden, kuten Espanjan tai Italian, vararikkoon, eurovaluutta menettää arvonsa ja ihmiset säästönsä, ja seuraa jättiläisinflaatio, jonka tuloksena kottikärryille syntyy jälleen kysyntää. Kansat ovat kaduilla, kullan hinta katossa, ja syytös- ja kostosodat Euroopan valtioiden kesken käynnissä. EU on näyttö siitä, kun porvareilta menee järki.

EU ei kelvannut edes pankkikriisistään toipuneelle ja kalavesistään kiinni pitävälle Islannille, ja omanarvontuntoiset britit jättivät EU:n kaipausta tuntematta. EU-jäsenyys kiinnostaa vain halkopinon takaa käsi ojossa kurkistelevia Balkanin, Kaukasuksen ja Keski-Aasian maita, jotka täpärästi kuuluvat Eurovisioon mutta eivät Eurooppaan. Ne näkevät EU-jäsenyydessä luokkanousun tapaista prestiisiä.

Suomen nykyinen pääministeri on osoittanut todellisen tilannesokeutensa vaatimalla EU:ta laajenemaan yli 30 jäsenmaata kattavaksi, vaikka jäsenten lisääntyessä organisaation toimintakyky heikkenee eikä parane ja Suomen jäsenmaksut entisestään nousevat. Vielä enemmän ohutta yläpilveä on kupolissaan presidentillä, joka vaatii jäsenmäärän nostamista 40:een ja ehdottaa myös Kanadan liittämistä Euroopan unioniin, vaikka siihen ei kuulu edes Norja.

En näe Euroopan unionissa mitään hyvää enkä mitään sellaista, mistä olisi ollut Suomelle sosiaali- tai turvallisuuspoliittista lisäarvoa liittymisen jälkeen. Bulgarian ja Kroatian tapaisilla mailla ei ole ollut meille mitään annettavaa yhteiskunnallisten standardien muodossa, ja myös turvallisuuspoliittisesti Suomi on joutunut olemaan EU:ssa turvallisuuden tuottaja ja kaikkien asioiden nettomaksaja. 

 

Digikapitalismi  

Kapitalistisen sosialisoinnin kohteena ovat nyt sekä maamme vihreä kulta että maaperä, mineraalit ja jopa pohjavedet, nopeassa tahdissa myös energiavarat, kun meille itsellemme lähes hyödyttömiä datakeskuksia syntyy kuin sieniä sateen jälkeen kuluttamaan pimeän ja kylmän maamme sähkövirrat, eikä maahamme saada uusia ydinvoimaloita korvaamaan käsiin hapertuvia ydinvoimalaitoksia ja pyörittämään tuulivoimaloita aikana, jolloin ei tuule (vihreään nerouteen liittyvästä tuulivoimaparadoksista täällä). 

Datakeskukset edustavat tiedon uusjakoa ja henkisen pääoman kolonisointia. Hakukoneet indeksoivat (kapitalisoivat) verkon, ja tekoäly sosialisoi sen yhdessä kvanttitietokoneiden kanssa, kun kahden bitin toimintalogiikka korvataan superpositiolla, jossa voi olla tavallaan yhtä aikaa elävä ja kuollut. Siitähän olisi varmasti hyötyä myös ihmiselle.

Hammaslääkärin ja kirurgin käsitöitä nuo eivät vielä kokonaan vie, mutta auttavat ihmiskunnan vapauttamisessa suuresta määrästä juristeja ja ekonomisteja, jotka ennen toimivat muun muassa dealereina, treidaajina, brokereina ja muina pörssibandiitteina. Roope-Setä kaivoi kultaa Klondykessa; nykyisin hän laittaisi koneen louhimaan bittejä virtuaalivaluutoissa tai pörssirobotin käymään suurtaajuuksista salamakauppaa millisekunnin mittaisella viiveellä valokaapeleissa.

Maailma ei ole tosiaankaan kuin ennen, paitsi siinä, että ahneus hallitsee nanotekniikkaa ja politiikan vulgaari brutaalius alistaa ihmiskunnan hienoimmat saavutukset morbiidille destruktiolle, aivan niin kuin kävi jo ydinvoimien kanssa. Tätä maailman jakautuminen orwellilaisiin mannerlaattoihin tukee. 

Maailmassa kilpailevat edelleen kapitalismi ja sosialismi ja niiden nykyiset perilliset, joten kyllä Marx oikeassa oli kuvatessaan talouden voimat, pääoman keskittymisen, monopolisaation ja kurjistumisen, vaikka erehtyikin ennustaessaan, mitä niistä seuraa. Ei aavistanut tuotannon tehostumisen elämää parantavaa vaikutusta.

Puhkeamassa oleva teknokupla on jälleen todiste siitä, kun reaalitalous unohdetaan ja chutzpah-kapitalisteilta sumenee polla. AI-hypen kaatuminen kokaiinintuoksuiseen euforiaan lisää sitten korkobuustia ja todistaa, että myös ATK-asioissa kannattaisi olla konservatiivinen, kun kyse on rahasta.

 

Vihersosialismi

Saksalaisen filosofiateollisuuden maailmalle lahjoittamat Frankfurtin koulukunnan ajattelijat Fromm, Adorno, Horkheimer ja muutamat muut (joista suuri osa oli sivumennen sanoen sosialisteja) varoittivat vasemmistoa koskaan hurahtamasta katteettomaan idealismiin.

Mutta niin vain millenniaalinen uusvasemmisto antautui poskivalssiin vihreiden idealistien kanssa tehden luonnonsuojelusta eräänlaisen uuden esteen ihmisten hyvinvoinnin kehittymiselle ja esimerkiksi rauhanomaiselle ydinenergian käytölle. He taannuttivat hiileen perustuvaa kulttuuria purjelaivojen aikakaudelle pitääkseen yllä marxilaista kurjistumisteoriaa, estääkseen taloudellisen edistyksen ja kumotakseen sitä kautta kapitalismia (aiheesta täällä). Lopulta he unohtivat taloudenhoidon kokonaan ja velkaannuttivat valtioita lähentääkseen vallankumousta ja proletariaatin diktatuuria. 

Luonnonsuojelusta tuli veruke vallankumouksen edistämiseksi, ja EU:n ajamalla vihersosialisoinnilla on pitkälti marxilainen historia. Hyödyn siihen liittyvästä mullistuksesta koettavat nyt korjata myös kapitalistit surffatessaan ”vihreää siirtymää” vaativan ideologisen aallon harjalla.

Myös minä olen omanlaiseni puunhalaaja, tosin halaamatta mitään hengiltä. 

Meillä on tässä maassa noin 150 vuotta vanha tieteellisen metsänhoidon perinne, joten Brysselistä on turha tulla neuvomaan meitä ympäristönsuojeluasioissa etenkään, kun yksityiset maanomistajat ovat vastanneet lähes kaikesta metsiensuojelusta ja hoidosta ja tehneet sen vain ja ainoastaan taloudellisten etujensa vuoksi. 

Jos tuo taloudellinen motiivi ja kannuste menetetään, niin kuin ennallistamisvaateiden kanssa tehdään, muutetaan metsät valtion korvattaviksi tukien lypsykoneiksi (aiheesta täällä). Samalla ainoa, mitä ekofundamentalistit omasta puolestaan tekevät, on itsensä kahliminen harvestereihin ja haalariensa kuraaminen istuessaan Mannerheimintiellä.

EU-monetarismi syynä Suomen taantumaan

EU-kriittisyyteni ei tarkoita, että minulla olisi mitään eurooppalaisuutta tai Euroopan maita vastaan, siis sitä todellista Eurooppaa, jossa me elämme. Mutta vastustan kyllä hallinnollista muodostelmaa nimeltä Euroopan unioni, jossa sosialismia edustavat sanelu, määräily ja pakottaminen ja kapitalismia jäsenmaiden orjuuttaminen yhteisellä talouspolitiikalla ja kilpailutussäännöksillä, jotka muun muassa kieltävät suomalaisuuden suosimisen julkisissa hankinnoissa.

Pahin on yhteisen valuutan muodostava euroalue, joka vei meiltä itsenäisen rahapolitiikan ja jonka vuoksi Suomen vientiteollisuus kärsii korkeasta keskuspankkikorosta ja eurovaluutan ulkoisesta arvosta. Meille riittäisi valtiosopimusten kruununjalokiveksi NATO, mutta myös sen turvatakuut horjuvat.

Yksikään Euroopan valtio ei valita omasta valuutastaan. Muutoinhan kaikki haluaisivat euroon. Sen sijaan Suomessa kallis euro hidastaa investointeja, ylläpitää luottolamaa ja jarruttaa vientiä, ja juuri se on syynä kansantalotemme taantumaan. Lisäksi EKP:n määräämä korkea korkotaso on romahduttanut asuntojen kysynnän ja rakentamisen sekä polttanut pois noin neljäsosan kansalaistemme asuntovarallisuudesta.

Suomessa tarvittaisiin devalvaatio, kuten 1990-luvun alussa, jolloin alkanut lama johtui oman valuuttamme kykennästä ecun kurssiin. Tuokaan taloudellinen taantuma ei johtunut markasta vaan sen jääräpäisestä sitomisesta ERM:iin. Jo 1990-luvun talouslama oli siis eräänlainen myöhemmän eurokriisin alkusointu. 

Vuosituhannen vaihteen teknokuplan puhkeaminen ja vuoden 2008 finanssikriisi syvensivät eurokriisiä, jossa suomalaiset pantiin maksajiksi, kuten koronapumppauksessa ja helikopterirahan kylvämisessä finanssitalouteen. Poliittisesti junailtujen hallitusammattilaisten munimat Nokian, Soneran ja Fortumin investointityhmyydet ovat vain yksityiskohtia paljon suuremmassa kuvastossa, jossa Suomen kansantalous on menettänyt kaiken oman liikkumavaransa maailmantaloudessa.

Ennen siinä pärjättiin vaihtelemalla suuntaa kuin kala vedessä. Nyt kaikki on ankkuroitu Euroopan yhteiseen kohtaloon kuin wagneriaanisessa tragediassa.

 

Putin auttaa sotahulluudellaan EU:ta pysymään koossa 

EU on koossa vain yhdestä syystä. EU olisi aikoja sitten hajonnut omiin ristiriitoihinsa, mutta Putinin aloittama hyökkäys Ukrainaan paradoksaalisesti pelasti EU:n sitomalla Euroopan maat yhteen. 

Putin ei siis onnistunut hajottamaan EU:ta vaan tuli eräänlaisena nippusiteenä varmistaneeksi sen yhtenäisyyden. Ainoa, missä tuo kansojen pyöveli onnistui, oli sotahulluuden tartuttaminen ympäri maailman Kiinaa, Pohjois-Koreaa, Brasiliaa ja Yhdysvaltoja myöten, kun valtiot hakevat liittolaisia toisistaan.

Myös EU:n liiderit sätkivät Putinin pelossa kuin säkillinen oravia, vaikka mitään todellista uhkaa entisestä KGB-upseerista ei taida enää olla missionsa poliittisen ja moraalisen haperuuden vuoksi.

Yhteinen vihollinen yhdistää, ja vihollisen vihollinen on ystävä, niin kuin hevosen ja aasin risteytys on muuli. Hyvien paheet ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin pahojenkin. Tuloksena on tuhlaileva kilpavarustelun kierre.

Tuloksena on myös, että globaali vapaakauppa, Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, liberaali hampurilaiskulttuuri ja moni muu elintärkeä riippuvuussuhde ovat hurjassa turbulenssissa.

Ei muisteta lukea Suomenlinnan kivitaulusta stå här pä egen botn och lita icke på främmande hielp. 

 

Kriittinen ajattelu estetään medioissa ja yliopistoissa

Kirjoitan blogiini, koska tuota kaikkea ei saisi arvostella muussa mediassa, toisin sanoen kirjoitan, jotta entistä paremmin saisitte tietoa näkemyksistäni ja siitä, että internatsistisen disinformaation rinnalla on toinen todellisuus ja henkireikä ulos kansainvälisyyden painostavasta umpiosta.

Kriittinen filosofia ja tiede tosin tapettiin yliopistoista sitomalla rahat ja opetusresurssit kansainväliseen vertaisvartiointiin, jonka piirissä päätetään, ketkä Suomen yliopistoissa saavat ja voivat tehdä tutkimusta, julkaista ja antaa opetusta. Kotimainen tiedejulkaiseminen kuoletettiin pakottamalla tiedejulkaisut kansainväliseen arviointiin sekä tasa-arvon, demokratian ja muiden hullunkuristen tarkoitusperien englanninkieliseen ja tieteenvastaiseen edistämiseen.

Englanniksi puhutaan small talkia, suomeksi syvällisiä. Vieraalla kielellä mikään ei merkitse mitään, ja siksi sillä voidaan sanoa mitä vain, esimerkiksi Ai lav juu ja Mai risörts sapports ekvaliti.

Minulle on aivan turha tulla sanomaan, että Sapirin-Whorfin aksiooma kielen ja maailmankuvan yhteenkuuluvuudesta on kyseenalaistettu. Yhtä kaikki, luonnollinen kieli ja sen käsitteet ohjaavat ajattelua. Ajattelun irtautuessa koti- ja kansalliskielestä sidokset ajattelun syvärakenteisiin katkeavat, ja siirrytään I like ice cream -retoriikan ulkoavaruuteen, josta viestejä tulee kuin radionkohinasta, esimerkkinä nyt vaikka tasa-arvoa koskeva hallintodiskurssi, jonka suhde filosofiseen ajatteluun on kokonaan poikki.

Tasa-arvon käsite on jo käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan kompleksinen, koska arvon käsite itsessään on analyttis-apriorisesti hierarkkinen per se, tai fiksummin sanottuna an sich. Mikäli arvot ovat tasan, mikään ei ole ylitse muiden, eikä mitään voida erottaa toista paremmaksi, ja päädytään yksiarvoisuuteen, jonka toinen nimi on tasa-arvototalitarismi. Juuri rakkaudestaan totalitaristiseen massakulttuuriin sosialistit korostavat aina tasa-arvon periaatettaan ja vannovat sen varaan.

Tasa-arvosta erillinen on tietysti ihmisarvo, joka täytyy olettaa päämääräksi ihan vain, jotta etiikan teorioita voitaisiin piirustella, mutta tuokin ihanne on vain muodollinen ja sisältä tyhjä, ja ongelmat alkavat heti kun pitäisi päättää, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon toteutuminen kaukaisissa maissa, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia on filosofian näkökulmasta.

Demokratia puolestaan antaa yhtä paljon valtaa tyhmille kuin viisaille ja johtaa enemmistöjen diktatuuriin. Demokratiaa palvotaan, koska se mielletään samaksi asiaksi kuin vaalit, jotka kuulostavat ihmisiä kohtaan armollisilta. Niissä valtaapitävät puolueet kuitenkin uusintavat valtansa omilla ehdokasasetteluillaan ja pidättävät vallan itselleen määrävuosien välein. Vaalit ovat siis vallankaappaus, jolla puolueet pidättävät vallan itselleen.

Voi olla, että äänestäjien tietämättömyyden ja taitamattomuuden huomioon ottaen se on heille hyväksikin. Demokratia voi toimia vain, jos äänestämässä kävijät tietävät oman parhaansa, mutta aina eivät tiedä. Kansa voi erehtyä ja on erehtynyt monta kertaa.

Ja sitten on tuo tiedepolitiikka ja politisoitu tiede, joilla anti-intellektualisoidaan yliopistot sekä näivetetään kriittisyys. Irrallisilla, esittelevillä ja kinastelevilla artikkelinrepaleilla tohtoreiksi väittelijät eivät ole mitään tohtoreita vaan vastaavat entisiä lisensiaatteja, mikä on osa tiedepolitiikan nykyistä valheellisuutta, kriteerien madaltamista ja yliopistomaailman taantumusta.

Ennen yliopistoihin hakeuduttiin oppimaan jotakin, nykyään parantamaan maailmaa. Agenda edellä esiintyjät ovat selvästikin 1970-luvun taistolaisten henkisiä perillisiä. Nykyisin näitä akatemian, säätiöiden ja yliopistojen rehulla ruokittuja karvapäitä sanotaan woke- ja cancel-aktivisteiksi, sillä heidän tavoitteenaan on valtaistuimiltaan tuhota ja poistaa julkisuudesta kaikki omista näkemyksistään poikkeava ajattelu.

Erimielisiä julkaisuja he ja heidän omat kust’antajansa suvaitsevat vain, jos niiden esilläpidosta voidaan katsoa koituvan haittaa kirjoittajille itselleen, vaikka tosiasiassa pimittäminen, suodattaminen ja ennakkosensuroiminen ovat perustuslaillisen sananvapauden ja tieteen vapauden vastaisia hankkeita.

Samanmieliset toimittajat auttavat heitä orkestroimalla julkisuutta omille suosikeilleen. Ehkä vaalit täytyisikin järjestää tasa-arvon ja demokratian takaamiseksi nimenomaan yliopistoissa, jotta virat, varat ja toimintaresurssit saataisiin jaettua oikeudenmukaisemmin ja paapuuriin kallellaan olevat kallistumat oikaistua.

 

Totalitarismit tunnetaan toisinajattelijoiden olemassaolosta

Kirjoitin asioista muun muassa teoksissani Totuus kiihottaa ja sen jatko-osassa Pavlovin koirat, jotka muodostavat mediatutkimusteni osat 1 ja 2. Blogikirjoituksiani voitte lukea kokoelmista, joita voi klikkailla tämän blogin laidassa olevista linkeistä.

Olen pitänyt blogini kommenttipalstan suljettuna, koska haluan omistaa itselleni vähäsen tilaa julkisessa puheavaruudessa. Mediasertifioidut ammatikseen viisaat pääsevät kyllä keekoilemaan riittävästi Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muilla foorumeilla, joten älkää pahastuko, vaikka ette pääse sotkemaan asioita täällä.

Yleensäkään lukijoideni ei pitäisi järkyttyä kirjoituksistani vaan niistä asioista, joista kirjoitan.

Eräs ihminen sanoi minulle, ettei hän tiedä eikä tunne julkisesta sanasta muita filosofeja kuin minut ja erään Bulevardilla asujan.

Pitää muuten paikkaansa, että blogini ei ole minua varten, vaan minä olen blogiani varten. Kirjoitukseni eivät ole minun vuokseni, vaan minä olen kirjoitusteni ansiosta, seurauksena ja vuoksi. Eräs syy kirjoitusteni olemassaoloon saatat olla myös sinä, joka luet.

Taidan muodostaa nykyään Suomen ainoan todellisen opposition. Miksi sitten sijoitun sinne?

Minut on pakotettu sinne tiedepoliittisella eristämisellä. Se on merkki yhteiskuntamme tilasta. Nimittäin vain totalitarismeissa on toisinajattelijoita, ja Suomen virallisen ideologian muodostavat patentti-internationalismi, tuttavallisemmin internatsismi, ja monikulttuuri-ideologia, tuttavallisemmin monikultti.

Oppositiossa oleminen on joka tapauksessa lähtökohtaisesti tieteellisen ja filosofisen asenteen mukaista, sillä siihen liittyy kriittisyys, niin kuin tieteeseen ja filosofiaan liittyy kriittisyys. Siksi opponentti on yleensä oikeassa tai oikeammassa kuin defendentti, ja ainakin rehellisempi pirstoessaan kansakunnan ylähyllylle nostettuja porsliinikissoja.

Rooli sopii, vaikka minut on pakotettu maksamaan siitä virkojen, työsuhteiden ja yleensäkin varojen menetyksillä, sillä rahat ja resurssit virtaavat niille, jotka antautuvat edistämään poliittisesti korrekteja tarkoitusperiä, kuten tasa-arvoa, feminismiä ja muita jo käsitteinä sangen kompleksisia kotijumalia.

Minut on yritetty monta kertaa tappaa varattomuuteen, ja olen menettänyt saamatta jääneinä ansiotuloina varmasti useita satojatuhansia euroja pelkästään rehellisyyteni ja oikeuden, kohtuuden sekä totuuden tavoitteluni tähden.

Silti menetys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin antautunut niille typeryyksille, joihin myöntymistä, mukautumista ja sopeutumista yliopistoyhteisön kollektiiviseen konsensukseen osallistuminen olisi vaatinut. 

Olen samoilla linjoilla kuin Kari Suomalainen, joka aikoinaan sanoi, että olen mieluummin yksin oikeassa kuin muiden kanssa väärässä – siis hakoteillä, umpikujissa ja potien täydellistä näköalattomuutta koskien esimerkiksi sitä, mistä syistä valtiollamme on velkaa lähes 200 miljardia euroa, talous on romuna eikä tulevaisuutta ole muualla kuin promilleprofeetoiden prognooseissa.

Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa

”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä on oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate looks like terror

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eivätkö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi siteerata tai toistaa informaatiotarkoituksessa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan ja tulkita rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!”

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikultturismi-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki

Täydellinen some-persoona

Tutkimusretkeni sosiaalisessa mediassa ja blogosfäärissä ovat opettaneet minulle, millainen on täydellinen some-persoona. Kirjoitinkin aiheesta pari vuotta sitten verkkokolumnissani ”Löydä some-persoonasi”.

Sensuuri on aina vain pahentunut ja järjestäytynyt. Syntynyt on myös kokonaan uusia sosiaalisen median muotoja, kuten Jodel, joten kokonaiskuvaa pitää hieman täydentää.

Jodel on uudehko ja laajeneva matkapuhelinsovellus, jonka kautta voi esittää anonyymisti mielipiteitä melkein mistä tahansa asiasta. Keskustelualustan kontrollimuotoja ovat käyttäjien omat suosion- tai epäsuosionilmaukset sekä suorat ilmiannot ylläpidolle.

Viisi alaspäin peukutusta tai poistoääntä riittävät kadottamaan kommentin näkyvistä, kun taas myönteistä karmaa tuottavilla suosituksilla ei ole ylärajaa. Kun kielteisten äänten määrä nousee tietyn rajan yli, järjestelmä deletoi käyttäjän, joka ei näin ollen voi sanoa enää mitään koko alustalla.

Koska myönteiset äänet vähentävät kielteisten äänten kokonaissaldoa, monet pyrkivät haalimaan myönteistä karmaa lataamalla palveluun paljon kaikkea paskaa, kuten kissakuvia, ruokapornoa ja muuta haippia ihan vain saadakseen sympatiaääniä järjestelmän ilmeisestikin tyhmimmiltä ja epä-älyllisimmiltä käyttäjiltä.

Muun sosiaalisen median tavoin Jodeliakin dominoi vihervasemmistolaisten raivopäiden aggressiivisuus. He kokoontuvat keräämään joukkueita hälyttäen toisiaan deletoimaan, ignoroimaan, bännimään, feidaamaan, dissaamaan, dumppaamaan ja ghostaaamaan sekä antamaan fuduja palvelun niille käyttäjille, jotka antautuvat esittämään älyllisesti haastavia juttuja.

Nuorisoslangeille ominainen kieli luo vaikutelman sensuroinnin trendikkyydestä ja raikkaudesta, mutta tosiasiassa takana on pelkkää märkäkorvaisuutta ja töpselinokkaisten elämänkokelaiden kyvyttömyyttä selkeään argumentaatioon. Mikäli Friedrich Nietzsche antautuisi sanomaan jotain sosiaalisessa mediassa, demaripuolueen Nuoret Kotkat sensuroisivat hänen ajatuksensa välittömästi pitäen sitä epäonnistuneena ”trollauksena”.

Totuuden tavoittelusta sossumediassa on tullut ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä” pelkkien affektiivisten tuntemusten perusteella. Tällöin kuka tahansa voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, ja näin käy tietysti aina, kun jossain laarissa kohtaavat yhtä aikaa tyhmät ja viisaat.


Millainen sitten on täydellinen some-persoona?

Täydellinen some-persoona on huvitteluliberaali suvaitsevainen, joka sallii kaiken kissakuviin liittyvän keskustelun sekä koira- ja minipossukuviin liittyvän analyysin, kunhan esittäjä on islamin asiantuntija ja analyysi on korrektien kinkerien mukaista.

Täydellinen some-persoona sitoutuu vastuuvalheiden edistämiseen ja vihatotuuksien vastustamiseen. Hän sallii kaikkien pörröisten eläinten, kuten alpakoiden ja lampaiden syvämietteisen tarkastelun, lukuun ottamatta niitä eläinlajeja, jotka mainitaan Dzalaladdin Rumin teoksessa Ruokopillin tarinoita (1200-l.). Ja tietysti ottamatta lukuun myöskään vuohia, kameleita, apinoita ja aasintammoja, sillä niistä voi tulla pelottavia mielleyhtymiä tiettyihin uskonlahkoihin, joita meidän täytyy pelätä, vaikka pelolle ei saisikaan antaa valtaa. Sen sijaan valta pitää antaa – tiedätte kyllä keille.

Täydellinen some-persoona harjoittaa monikulttuurista ruokabloggausta, sillä se todistaa harjoittajansa älyllisyydestä, ja olihan Nostradamuksenkin ensimmäinen menestysteos keittokirja. Täydellisen some-persoonan täytyy pitää painekattilan kannen alla sitä ikävää puolta, että hedonismiin ja mässäyksiin sortuminen on aina ollut korkeakulttuurien rappeutumisen tunnusmerkki.

Sen sijaan oikeaoppinen ruokapornon esillepanija ymmärtää, että juuri kulinarismin kautta yleismaailmallinen monikulttuuri-ideologia voidaan syöttää sohvavihanneksista retiisinpunaisiksi kypsähtäneille sosiaalisen median käyttäjille tässä post-televisiollisessa mediatodellisuudessa, jossa edes tieteenä esiintymään pyrkivä ruokailun sosiologia ei kykene vastustamaan espanjalais-brittiläisen ex-ministerin Michael Portillon TV-ohjelmasarjassaan Kiehtova maailma harjoittamaa kulttuuri-imperialismia ja intialaisen käärmekeiton uittamista alas oksennus kurkussa puklaavien demarieläkeläisten ruokatorvesta.

Vain kansainvälisistä makuelämyksistä saa puhua. Kotimaisten lihapulla-annoksien rukoileminen ruokalistoille on joko kulttuurista omahyväisyyttä tai sisäänpäin lämpiävää sulkeutuneisuutta, joka muuttaa maamme Pohjois-Koreaksi. Ihmisvihaa ja ilkeyttä ei saa hyväksyä, joten kaikki ihmiset on pakotettava syömään kasviskiusausta tasavertaisesti.

Täydellinen some-persoona harjoittaa kivapuhetta ”miesoletetuista”, ”naisoletetuista”, ”sukupuolettomista” ja ”muunsukupuolisista”, mutta ei selvästi enää edes homoista, lesboista eikä varsinkaan heteroista, koska nämä käsitteet edellyttävät sukupuolen, johon tunteet voisivat viitata.

Sen sijaan täydellinen some-persoona kiistää olemusajattelun, kaksiarvoisen sukupuolieron, käsitteiden määrittelyn ja identiteetit, paitsi silloin kun naiseutta käytetään feministisen tasa-arvopolitiikan välineenä tai jotakin vähemmistöominaisuutta identiteettipolitiikan verukkeena.

Täydellinen some-persoona peukuttaa ”#metoo”-hanketta ja ”#suostumus2018”-hanketta ja on cuck-mies, joka tietää, milloin pitää väistää, ettei osuisi risuaitaan.

Mistään muista asioista ei täydellisen some-persoonan ole soveliasta puhua, ja kaikki muut aiheet ovatkin varattuja Sanomien, Alma Median ja Yleisradion kartellimonopoleille. Vain niihin akkreditoidut toimittajat sekä heidän valitsemansa tiedeturilaat voivat puhua niistä oikeaoppisesti.

Täydellinen some-persoona saa lisätä kuvansa Instagramiin sekä lovettaa siellä sytkäri kädessään loimuten ja silmämeikit tissivakoonsa valuen aina, kun kohdataan jokin väkivaltainen ja uskonnollisperäinen räjähdysonnettomuus, jonka alkuperää ei tiedetä mutta osataan arvata.

Hän saa paljon tykkäyksiä baeilta (before anything else) ja bff:iltä (best friends forever), jotka sanovat hänelle ”slay” (sama asia kuin saksan kielen über, paitsi että sitä ei saa käyttää, koska se on epäkorrektia ja toisi mieleen – natsi-Saksan!)

Täydellinen some-persoona esiintyy Internet-portaali Alastomassasuomessa ilman päätä, mutta se ei ole suinkaan ainoa asiayhteys, jossa täydellisellä some-persoonalla eivät ole aivot kuvassa mukana.

Tämän analyysin parodioimista ei tarvitse kieltää, sillä jo Paavo Haavikko (täydellinen some-persoona kysyy nyt ”ai kuka?”) tiesi, että parodia on ainoa tyylilaji, jota ei voida parodioida.


Millainen on epätäydellinen some-persoona?

Ensinnäkin epätäydellinen some-persoona esittää yhden lauseen totuuden Twitterissä ja osuu nappiin. Se ymmärretään automaattisesti väärin, koska maailmassa ei ole yhden lauseen totuuksia. Siitä huolimatta se on kuitenkin osatotuus jostakin asiasta, niin kuin kaikki maailman väitteet ovat osatotuuksia, sillä koko totuus ei mahdu bittiavaruuteen.

Epätäydellinen some-persoona julkaisee ”rasistisena” pidetyn mielipiteen Facebook-seinällään, josta se poistetaan, vaikka kyseessä on vain nykyajan kommunismia eli monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa vastustava kannanotto.

Epätäydellinen some-persoona esittää islam-kriittisen mielipiteen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa, josta se sensuroidaan palstalla 24/7 päivystävien vihervasemmistolaisten puolueagenttien vaatimusten ja ilmiantojen johdosta, ikään kuin juuri heidän pitäisi päättää siitä, mitä toiset ihmiset saavat ja voivat sanoa. Kirjoittajan sähköpostiin ilmestyy viikon päästä uhkaus, jonka mukaan kolmas väärä mielipide johtaa kirjoituskieltoon.

Epätäydellisestä some-persoonasta on artikkeli vihervasemmiston vihapuhealustassa Hikipediassa, joka pyrkii esiintymään ”satiirisena”, vaikka kyseessä on anonyymisti esiintyvien vasemmistoterroristien tietoinen yritys tuhota arvollisten ihmisten maine. Nämä rabulistiset anarkistit luottavat syyttämiskynnyksen korkeuteen ja yrittävät asettaa oman julkaisurimansa mahdollisimman matalalle yrittäessään verhota tuskaisen maineentahrimiskampanjansa ”huumorin” kaapuun.

Epätäydellinen some-persoona muuttuu myös haitalliseksi ollessaan niin epäsosiaalinen, että myös hän painaa ennen pitkää ilmiantonappia, jolloin vihervasemmisto syyttää häntä kahdeksannen käskyn rikkomisesta ja ilkkuu, ettei epätäydellinen some-persoona pääse heidän ja muiden marttyyrien kanssa samaan kerrokseen.

Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet

Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?”

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Hikipedia: vihervasemmiston vihapuhealusta

Vihervasemmistolla on vakava vihanhallintaongelma. Tarkoitan heidän vihaansa suomalaista Suomea puolustavia ihmisiä kohtaan. Vihervasemmisto ja feministit pyrkivät leimaamaan ”vihapuheeksi” kaiken, mikä ei suhtaudu palvovasti heidän piehtarointiinsa omassa itseihailussaan, ja aloittavat äänekkään rääkymisen, mikäli kohtaavat vähäistäkin arvostelua.

Samanaikaisesti, kun vihervasemmisto ja feministit syyttelevät kansallismielisiä ihmisiä Facebookissa, Twitterissä ja muualla mikrotason kanssakäymisessä esitetystä arvostelusta, he pidättävät itselleen mahdollisuuden herjata ja solvata ihmisiä eräillä muilla internetin vihapuhefoorumeilla.

Vihervasemmiston keskeisimpiä vihapuhealustoja on internetsivusto Hikipedia, joka pyrkii näyttäytymään muka-parodisena versiona tietosanakirja Wikipediasta.

Viranomaiset eivät puutu Hikipediassa esitettyyn disinformaatioon, vaikka siellä julkaistut  kunnianloukkaukset eivät ole pelkkiä irrallisia tai satunnaisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa esitettyjä mainintoja. Sen sijaan ne ovat julkisia ja pitkäaikaisesti esille asetettuja kannanottoja, jotka on esitetty tahallisena yrityksenä harhauttaa sivullisia ja antaa vääristelty kuva Hikipedian sivustolle vastoin omaa suostumustaan kytketyistä ihmisistä.

Hikipedian pseudoartikkeleissa annetaan harhaanjohtava ja asioita mielivaltaisesti yhdistelevä kuva monista henkilöistä ja heidän ajattelustaan, toiminnastaan ja ominaisuuksistaan. Hikipediaan poimitut kuvat ovat varastetut muista yhteyksistä, ja niiden uudelleen julkaiseminen Hikipedia-sivustolla rikkoo tekijänoikeuslainsäädäntöä sekä yksityisyydensuojaa. Kuva- ja muuta aineistoa on vandalisoitu respektio-oikeuksien vastaisesti.

Hikipediassa esitetyllä kirjoittelulla vahingoitetaan ihmisten asemaa ja mainetta tavalla, joka voi haitata elinkeinon tai ammatin harjoittamista ja täyttää siten rikoslaissa mainitut kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Vasemmiston harjoittamaa terroria

Hikipediassa näyttävät herjan heiton kohteina olevan erityisesti ei-vasemmistolaisina pidetyt henkilöt. Ylläpitäjien ja kirjoittajien oma sitoutuminen sosialistis-anarkistiseen rabulismiin ei kuitenkaan muodosta sellaista veruketta, joka oikeuttaisi loanheiton tai suojaisi heitä itseään oikeudellisilta vastatoimilta.

Solvauksissa ylitetään hyvän maun rajat, eikä asiaan liittyvää pahanilkisyyttä voida tunnistaa huumoriksi tai katsoa läpi sormien. Tekstit ovat ilmeisesti joidenkin yhteiskuntanäkemykseltään täysin eri linjoilla olevien anarkistien hyökkäyksiä, joiden kohteena on asioiden sijasta ihmisten persoona ja välineenä argumenttien sijasta rähjäinen ja reuhaava mudanheitto.

Hikipedian kirjoittajat ja ylläpitäjät pyrkivät suojautumaan esiintymällä anonyymisti, ja siten he paljastavat rääväsuisen nilkkimäisyytensä. Hikipedian kirjoittajatahot ovat todennäköisesti joitakin psykopatologista tuhrimisvimmaa potevia ja passiivis-aggressiivisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä henkilöitä. Mentaalihygienian ongelmat eivät kuitenkaan luo heidän rikoksilleen oikeutusta eivätkä tuota heille syyntakeettomuutta. Tyhmyys ei vapauta syyllisyydestä, niin kuin syyllisyyskään ei vapauta tyhmyydestä.

Hikipediassa harjoitettua maineen mustamaalausta yritetään toteuttaa ”huumorin” varjolla, vaikka tarkoituksena on maineen tahallinen pilaaminen. Rikosten vaikuttavuutta syventää, että sivusto on kaikkien ihmisten vapaasti internetistä luettavissa.

Vaikka uhrit eivät itse suhtautuisikaan kyseiseen töhertelyyn tosikkomaisesti, kolmannet osapuolet, eli kirjoitusten lukijat, voivat erehtyä pitämään niissä esitettyjä väitteitä todenperäisinä kuvauksina solvatuista ihmisistä. Loukkauksia, henkistä väkivaltaa ja vahingontekoa on harjoitettu näennäisen ”leikinlaskun” takaa, vaikka tosiasiassa kyseessä on tahallinen maineen töhriminen, jonka tuloksena syntyy työelämässä, liike-elämässä, tieteessä ja julkisessa sekä poliittisessa toiminnassa vahingollista disinformaatiota. Tämä taas merkitsee, että haitanteko on otettava vakavasti.

Vandalismi koetetaan verhota Hikipediassa ”satiirin” tavoittelun kaapuun, mutta tosiasiassa kyseessä ei ole sen enempää satiiri, ironia, parodia kuin sarkasmikaan, vaan tahallisen ilkeämielinen ja vahingoittamistarkoituksessa esitetty maineenpilaamiskampanjointi, jota koetetaan oikeuttaa ”huumorin” verukkeella. Tarkoituksena lienee haitata toisten ihmisten elämää tai uraa savuverhon takaa esitetyllä vihakampanjalla. Sivusto käy esimerkkitapaukseksi uustaistolaisten ja punakaartilaisten rabulismista ja tihutyöstä, informaatiosodasta ja nettiterrorista.

Hikipedia pitäisi sulkea vihapuheen levittämisen lopettamiseksi

Se, että tekstin kirjoittajat kuvittelevat olevansa humoristisempia kuin vitsailun kohteet tai lukeva yleisö, ei riitä oikeuttamaan julkista solvausta. Kirjoitusten epäasiallista argumentaatiota on usein koetettu oikeuttaa sillä, että kohteena oleva henkilö on esiintynyt sananvapauden puolustajana. Sananvapaus ei kuitenkaan oikeuta väärän tiedon levittämistä eikä mielikuvaterroria.

Kehotan kaikkia Hikipediassa nälvimisen, henkisen väkivallan tai terrorin kohteeksi joutuneita tekemään tutkintapyynnön tai rikosilmoituksen poliisille kunnianloukkauksesta tai, mikäli viranomainen ei asiaan puutu, ajamaan Hikipediaa vastaan kannetta oikeudessa. Kehotan esittämään vahingonkorvausvaatimuksen rangaistusvaatimuksen yhteydessä.

Samalla kannattaa tehdä eurooppalaisen tietosuojalain ja tietosuojavaltuutetun päätöksen mukainen poistopyyntö Googlelle koskien hakutuloksia, joissa oma nimi ja henkilöllisyys yhdistetään virheellisesti ja vahingollisesti täysin perättömiin asiayhteyksiin Hikipedian sivustoilla.

Kaikki Hikipediassa pahoinpidellyt ihmiset eivät ole sellaisia julkisuuden henkilöitä, jotka olisivat omasta aloitteestaan asettautuneet julkisen arvostelun kohteeksi, vaan yksityishenkilöitä, joten kirjoittelun lopettamista voi vaatia myös yksityisyydensuojan perusteella.

Yksityisyydensuoja on toki myös julkisuuden henkilöillä, ja etenkin näin on, mikäli julkisuus on asiantuntijajulkisuutta, eikä siihen liity sellaista vallankäyttäjän roolia tai asemaa, joka voisi luoda velvollisuuden suostua ankaran arvostelun tai henkilökohtaisesti loukkaavan kirjoittelun kohteeksi. Hikipediassa esitettyä nälvimistä ei voida perustella myöskään millään tieteellä, vaan esitettyjen kannanottojen kärkevyys on perustunut pelkkään vahingoittamisen haluun.

Se, että kirjoittelun kohteena olevan henkilön yhteiskunnalliset ja tieteelliset mielipiteet ovat olleet Hikipedian kirjoittaville epämieluisia, ei oikeuta persoonaan kohdistuvaa vandalismia.

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Niin sanotulle valtamedialle riittäisi juttujen aiheita ja kerrottavaa EU-johteisen politiikanteon sameasta ja töhryisestä valtavirrasta. Sen tuloksena Euroopassa jatkuvat väestö-, talous- ja turvallisuuspolitiikan hullut päivät, joista nykyisin kertoo vain vanhan median rinnalle syntynyt uusmedia.

Valtamedian viestimet tyytyvät kuitenkin uittamaan muoviankkojaan pienissä puroissa ja salaojissa sekä jatkamaan klikkijuttujen repimistä oman moralisminsa keinoin. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että laulaja Tomi Metsäketo on saamassa potkut ”Tanssii tähtien kanssa” -shown lisäksi myös ”Mamma mia” -musikaalista, sillä tuottajalla on ”nollatoleranssi tällaiseen käytökseen”.

Millaiseen käytökseen? Tenori oli mennyt diivamaiseen tapaansa sanomaan jotakin sopimatonta naisille. Naisillehan ei saisi lehtien moraalinäkemysten mukaan ehdottaa seksiä edes heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, mikä menee yli minun hilseeni.

Tiedättekö muuten mitä ”nollatoleranssi” tarkoittaa? Se on täydellistä suvaitsemattomuutta.

Ensin jokin despoottimainen kuppikunta määrittelee jonkin asian ”rasismiksi”, ”sovinismiksi”, ”natsismiksi”, ”seksismiksi” – ja mitä näitä välitöntä puuttumista ja sähköiskumaista reagointia edellyttäviä sanoja nyt onkaan?

Ja sitten se antaa käsitteelle täysin omavaltaisen merkityssisällön ja julistaa kaiken omasta poliittisesta näkemyksestään poikkeavan näkökannan kielletyksi tai sensuurin alaiseksi, mielipiteeksi, jota leimaa ”nollatoleranssi”. Koska sananvapaus on vielä muodollisesti olemassa, tehosteeksi asetetaan epäsuora rajoitus, eli vankiloista vaikuttavin: työelämän mielipidevankeuteen johtava uhkaus menettää työpaikkansa ja sitä kautta toimeentulonsa, jos on eri mieltä.

Tämä kiusanteko, henkinen väkivalta ja mielipiteenvaraisten kavallusten kulttuuri olisi välitöntä puuttumista vaativa asia.

Monet muistavat vuoden takaisen tapauksen. Koripallovalmentaja Aleksi Valavuorta ahdisteltiin tuolloin muutamasta homoherjasta, jotka minua homomiehenä lähinnä huvittivat. Mutta myötähäpeää aloin tuntea koko seksuaalivähemmistön puolesta, kun jotkut tosikot alkoivat rääkyä Valavuorelle rangaistuksia (kirjoitin aiheesta otsikolla ”Suomalainen mies vastustaa neuvostoja”).

Uusmoralistinen asennoituminen on lisääntynyt hälyttävästi yhteiskunnassamme. Etenkin sitä ovat luoneet vihervasemmistolaiset ja feministit, siis tuo pahamaineinen ja epä-älyllisestä suhtautumisestaan tunnettu klusteri. He pyrkivät nykyään kaitsemaan ja kuohimaan pois kaiken, mikä poikkeaa sosiaalidemokraattisesta sovinnaisuudesta ja uuspuritaanisuudesta.

Näyttönä tästä ovat lukuisat ”some-pöyristymiset” ja ”some-raivo”, jota kansallismielisten taholla ei esiinny juuri lainkaan. Sensuuripyrkimysten takana on aina vain kommunistien, sosialistien, vihreiden ja feministien usein anonyyminä esiintyvä herjanheiton salaliitto, joka omassa kieroutuneessa ihmisrakkaudessaan kavaltaa ja ilmiantaa suomalaisen Suomen puolustajia perättömästi ”ihmisvihasta” mutta pidättää julkisen nälvimisen ja panettelun yksinoikeudekseen.

Julkaisupolitiikan sairastumisesta

Tomi Metsäkedon ja Aleksi Valavuoren tapauksilla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta heidän niskaansa heitetty kurakylpy kertoo surullisia asioita sananvapauden tilasta. Siitä yritettiin keskustella Yleisradion viime torstaisen sananvapauspäivän ohjelmassa ”Tarinoita sananvapaudesta”, tosin ainoastaan punavihreän kuplan asukkeja kuunnellen ja heidän kverulatorista paranoiaansa toistellen.

Juontajien Annika Dahlströmin ja Markus Liimataisen kokoon keräämä keskustelijakaarti oli sikäli monipuolinen, että paikalle oli kutsuttu lähes kaikki sellaiset henkilöt, jotka elävät konfliktissa vapaan ajattelun ja sanankäytön kanssa mutta eivät pysty sanomaan asiasta mitään objektiivista, muiden muassa feministi Maryan Abdulkarim, kirjailija Pirkko Saisio, minulle tuntematon rap-artisti Mikko Kuoppala ja radikaalipastori Kai Sadinmaa.

Uhriutumisen pyyteettömyys oli vaikuttavaa ja syvää. Nurinkurista tässä lavastuksessa oli se, että kukaan keskustelun osapuolista ei ollut oikeasti sananvapauden rajoittamisen kohteena. Finlaysonin Jukka Kurttila on voinut painaa lakanoihinsa niin paljon Tom of Finlandin kuvia kuin turkkilaiset kutomot sietävät. Seiskan Joni Soila on voinut rahastaa pintajulkkisten kommelluksilla ja keittää kokoon sensaatiojuttuja hyvässä yhteisymmärryksessä julkisuudenkipeiden linssiluteiden kanssa. Sitä julkisuuden määrää, joka on suotu Maryan Abdulkarimille vain hänen maahanmuuttajataustansa ja feminisminsä vuoksi, ei pysty mittaamaan kukaan.

Todellisia sananvapauden rajoittamisen kohteita ja sensuurista pahiten kärsineitä ovat maahanmuuton, Euroopan unionin ja monikulttuurisuuden ideologian arvostelua esittäneet henkilöt, mutta näillä todellisten ajojahtien uhreilla ei ollut Yleisradion lähetyksessä edustusta lainkaan. Paikalle raahattujen taas oli helppoa luikerrella valtamedian selän taakse ja teeskennellä lainkuuliaista kansalaista, joka tyhjänpäiväisistä rihkama-aiheista blogia pitävän Hanna Sumarin tavoin kärsii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja mukauttamisen ylittävistä näkemyksistä ja vaatii sen vuoksi viranomaisvaltaa panemaan älyllistä yhteiskuntakritiikkiä esittävät mediat ja ihmiset kuriin.

Koska studioon oli tuotu Kurttilan ja Saision lisäksi myös homokonfliktissa nöyräksi ja anteeksipyyteleväksi ryvetetty Aleksi Valavuori ja uimari Ari-Pekka Liukkonen, keskustelun keppihevoseksi oli yritetty tekaista homoseksuaalisuus, jolla koetettiin oikeuttaa liberaaleja näkemyksiä. Pyrkimys peitellä todellista ongelmien aihetta, eli maahanmuuttoa ja väestöjensiirtoja, ei kuitenkaan onnistunut tällä väkinäisellä ja assosiaatioharhoja ruokkivalla tempulla, sillä homojen oikeudet ja islamin leviäminen ovat ristiriidassa keskenään.

Niinpä ainoat kriittiset mielipiteet esitti seksuaalivähemmistötaustainen Pirkko Saisio, joka järisytti punavihreän kuplan asukkeja jo viimekeväisellä kannanotollaan, että maahanmuuton ongelmista ”pitäisi keskustella” ja että vihervasemmiston usko omaan oikeassa olemiseensa on häiritsevää. Se, että ainoat kriittiset mielipiteet esitti julkilesbo, ei ollut ihme, vaan se selittyy seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten luontaisella valheen vihalla, joka kumpuaa poliittista korrektiutta, teennäisyyttä ja sovinnaisuutta kohtaan tunnettavasta vastenmielisyydestä.

Todellista sensuuria ja todellisuuden peittelyä edustaa se, että jos samat maahanmuuttokriittiset mielipiteet esittää joku akateeminen oikeistolaishomo, Helsingin Sanomat ja Yleisradio salaavat kritiikin olemassaolon kaiken kykynsä mukaan, ja uutiskynnys ylittyy vasta, kun arvostelun esittää vasemmistolainen kulttuurimarxismin kädestäsyöjä.

Kaikkein huvittavimman ajatuksen esitti Yleisradion toimittaja Heikki Valkama, joka yritti takoa sananvapauden poliittista rajoittamista ihmisten päähän keskustelujen kainalojutussa ”Analyysi: Tyhmien ajatusten alasampuminen ei ole sananvapauden rajoittamista”. Olen samaa mieltä sikäli, että minunkaan mielestäni kaikkien tyhmimpien ajatusten, kuten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivien kannanottojen, alasampumista ei pitäisi rajoittaa millään tavalla. Silti media ja puupääjuristien muodostama Demla-kratia ovat valmiita rajoittamaan etupäässä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevien sananvapautta.

Vihersiepot nettilangoilla

Ongelma on yksittäistapauksia yleisempi. Poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt laajentamaan oman despoottimaisuutensa normatiiviksi, jolla se pidättää julkaisupoliittisen ratkaisuvallan omiin käsiinsä. Nykyään myös Facebookia ja YouTubea sensuroidaan mielivaltaisilla perusteilla.

Facebook on sensuroinut äskettäin esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan kannanoton, jossa hän oli sanonut, että mies ei voi synnyttää lasta, sukupuoli vaihdetaan eikä korjata, että maailma on mennyt sekaisin ja että tällaista sekamelskaa syntyy, kun punavihreät arvot jylläävät yhteiskunnassamme. PS-nuorten hallituksen jäsen Jessica Vahtera paheksui tätä täysin perustelematonta ja asiatonta sensuuria blogissaan.

Sellaista jälkeä syntyy myös kirjankustantamoissa, kun ratkaisijan rooleihin julkaisuportaassa päästetään ideologisen manipulaatiokoulutuksen saaneita maailmanpolitiikan maistereita, jotka kivittävät pois kaiken, mikä ei vastaa heille opetettuja monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja feminismin tendenssejä. Ja samanlaista on myös nettilangoilla roikkuvien viherpeippojen ja serverihuoneiden silakankatkuissa takatiloissa majailevien nettinörttien sensuuritoiminta.

Keljua on, että myös nöyryytettyjä taiteilijoita pakotetaan Tomi Metsäkedon tavoin ripittäytymään ja vaikeroimaan feministien korkokengän alla ja vihervasemmiston herjanheiton kohteina. Heitä taivutellaan kieriskelemään maan tomussa ja ripottelemaan päälleen katumuksen tuhkaa. Ja he tekevät niin vain yhdestä syystä: he ovat taiteen tekijöitä, ja taiteilijan tehtävä on viihdyttää ja olla kaikille mukava. Heidän esityksensä eivät vetoa älyyn vaan tunteeseen, ja siksi heistä ei ole filosofeiksi eikä totuuden etsijöiksi, ei myöskään poliitikoiksi, kuten totesin kirjoituksessani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”.

Julkisuuden suosimia kirjailijoita ja taiteilijoita pakotetaan sanoutumaan irti milloin mistäkin. Ja he tekevät niin pitäen kiinni pöytäkattaustensa kaitaleista. Sellainen henkilö ei voi pitkän päälle olla filosofi, kirjailija eikä taiteilijakaan, vaan hän on kuin kuka tahansa kauppamatkustaja tai puotipuksu, joka harjoittaa itsesensuuria poliittiseen korrektiuteen liittyvien oletustenvaraisten mainetekijöiden vuoksi. He ovat ehkä mukavia ja hauskoja heppuja Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tavoin, mutta mitään yhteiskunnallisesti painavaa sanottavaa heillä ei ole.

Kolme pointtia tomussa kieriskelystä

Hyvää esimerkkiä ja suoraselkäisyyttä osoittaa Oulun kaupungin varavaltuutettu Tiina Wiik. Häntä oli painostettu sanoutumaan irti Suomen Vastarintaliikkeestä. Miten sellaisesta voi sanoutua irti, johon ei ole koskaan kuulunutkaan (aiheesta enemmän tässä)? Mutta Tiina myös luettelee kolmen pointin kohdat, joiden vuoksi kenenkään ei kannattaisi sanoutua irti yhtään mistään. Hän kirjoittaa näin:

”Irtisanoutumiset ja tuomitsemiset olisivat yksinkertaisesti noloa moraalisäteilyä, jolla yritetään kiillottaa omaa imagoa jonkun toisen kustannuksella. Toisekseen ne ovat vasemmiston luomaan keskustelukehykseen alistumista; omaa keskustelua ohjaa heidän aatemaailmansa ja siihen reagointi, jolloin omat kannanotot lähtevät puolustuskannalta.

Irtisanoutumiset ovat lisäksi hölmöjä ja tehottomia: ainoat, jotka uskovat niitä, ovat ne, jotka jo valmiiksi ovat puolellasi ja seuraavat kannanottojasi. Vihervasemmistolle kaikki kansallismieliset järjestöt, poliitikot ja aktivistit ovat natseja, ja heille irtisanoutumiset ovat vain eräänlainen anteeksi pyytelyn yritys, jonka he hyödyntävät armotta pilkkaamiseen ja nolaamiseen.

Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla antirasistien keskusteluja näistä irtisanoutumisista: irtisanoutuja ei todellakaan saa sympatiaa, ainoastaan pilkkaa ja halveksuntaa. Kansallismielisiä some-kanavia seuraavat lähes yksinomaan kansallismieliset ja vihervasemmiston aktiivit, joten normoja ei irtisanoutumisilla tavoiteta.

Miksi siis nolata itsensä heittäytymällä polvilleen vihervasemmiston eteen anelemaan hyvepisteitä, joita ei koskaan tule herumaan? Parempi hoitaa asiansa pää pystyssä ja anteeksi pyytelemättä. Meillä ei ole velvollisuutta selitellä mitään kenellekään.”

Samasta syystä tämä terävä ja hyveellinen nainen ei allekirjoittaisi myöskään rasisminvastaista julistusta. Se vain kompromettoisi hänen oman asemansa, eikä kukaan vasemmistolainen kunnioittaisi häntä moisen itsensä kahlitsemisen vuoksi vaan pitäisi sitä jonkinlaisena erehtymisen tai heikkouden tunnustuksena (teemasta lisää tässä).

Myöskään itse en irtisanoudu näkemyksistäni, sillä en ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin omiin filosofisiin ja järkiperäisesti perusteltuihin kannanottoihini. Niistä aion pitää kiinni.

Nollatoleranssin vaatiminen meiltä on pelkkää suvaitsemattomuutta, jolla punavihreän kuplan asukit yrittävät murjoa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät sovi heidän omaan valheelliseen maailmankuvaansa.

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

Yleisradion uutiset kertoivat tänään, että Saksan hallitus on hyväksynyt lain, joka velvoittaa poistamaan internetistä ”vihapuheeksi” luokiteltavat sisällöt vuorokauden sisällä aineiston julkaisemisesta. Määräyksen rikkomisesta voi operaattoria odottaa jopa 50 miljoonan euron sakko.

Kalliiksi käy yhteiskunnallisten totuuksien esittäminen ja vaativaksi valheiden ylläpito. Nyt se kuitenkin tiedetään, siis totuuden arvo: 50 miljoonaa euroa!

Toinen vaihtoehto on ajatella, että euron kurssi on painunut yhtä alas kuin Saksan markan arvo 1920-luvun lama-aikana, jolloin leivästäkin joutui pulittamaan kymmeniä miljoonia.

Hullunkurisinta asiassa on tapa, jolla Saksan liittopäivät koettaa kynsin hampain estää maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden esittämisen vihapuhe- ja rasismileimojen varjolla. Samaan aikaan Angela Merkel kätilöi maahan satoja tuhansia haittamaahanmuuttajia, ”jotta rasismi ja natsismi eivät lisääntyisi”.

Typerimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliset ihanteet eivät muutu tosiasioiksi syöttämällä niitä yhteiskunnan koneistoon. Mitkään toiveet eivät toteudu yhteiskunnallisessa prosessissa sellaisinaan vaan perin juurin muuntuneina. Niinpä myöskään maahanmuuttaja-armeijoiden perään lähetetyt suvaitsevuuden toivomukset eivät välttämättä johda siihen, että kantaväestöt hyväksyisivät tämän EU:sta satelevan ripityksen. Yleensä käy aivan päinvastoin.

Turhia ovat kritiikin tukahduttamisen yritykset. Näyttöä sensuurihankkeen epätoivoisuudesta antaa uhkaavan sakkorangaistuksen suuruus, joka on kuin Orwellin romaanista. Ja kaikki tämä tietenkin tilanteessa, jossa ”vihapuheen” ja ”rasismin” määritelmät on jätetty täysin auki mahdollistaen periaatteessa minkä tahansa sellaisen aineiston riipimisen pois nettilangoilta, joka ei ole EU-eliitin poliittisten näkemysten mukaista.

Älkää ampuko viestintuojaa

MV-lehti on suosittu siksi, että vittuilua on nykyisin vaikeaa erottaa totuudesta. Tämä ei johdu kuitenkaan lehdestä vaan todellisuudesta itsestään. Kun todellisuus sinänsä on entistä vittumaisempi, myös siitä kertova Mitä vittua -lehti on nimeään myöten objektiivinen ja nauttii suosiota sen vuoksi. Älkää siis ampuko viestintuojaa.

Tämä on tekemisessä parodiahorisontin ylittämisen kanssa. Kun todellisuutta ei voida erottaa sitä koskevasta parodioinnista, myöskään totuuden kertomista ei voida erottaa mustan huumorin viljelystä.

Mustalta huumorilta vaikuttaa myös MV-lehden omistajaa ja päätoimittajaa vastaan suunnattu ajojahti. Helsingin käräjäoikeus määräsi jokin aika sitten Ilja Janitskinin vangittavaksi poissaolevana, ja hänestä on annettu eurooppalainen pidätysmääräys. Sananvapauden käyttämisestä! Nyt hän vapautui kolmen päivän kuulusteluista Espanjassa, ja vangitsemista koskeva oikeuskäsittely oli ohi viidessätoista minuutissa. Puolustusasianajajan mukaan ihmistä ei pitäisi kirjoitusten vuoksi määrätä vapautensa menettäneeksi.

Viranomaisvallan tyhmyys näkyy juuri siinä, että se yrittää kahlita mielipiteen- ja ilmaisunvapautta koppituomioilla: laittamalla sananvapauden käyttäjät kiven sisään.

Myös rikosepäilyt vaikuttavat tekaistuilta, kun vanha media ahdistelee MV-lehteä tekijänoikeusriidoilla. Miten Yleisradion, Helsingin Sanomien ja muun perinteisen median levittämiä valheita ja puolittaisia totuuksia voisi arvostella, jos niiden juttuja ei saisi ja voisi jäljentää todistusaineistoksi ja esittää uudelleen valheiden paljastamiseksi?

Tässä mielessä MV-lehti tekee tärkeää kriittistä journalismia. Se on merkki uudesta metajulkaisemisesta, jonka kautta kommentoidaan muita julkaisuja ja arvostellaan niitä. Vanhan median kannattaisi lopettaa toimintansa kokonaan, mikäli sen toimituksissa ja omistajaportaassa ei tätä kestetä.

Sitä paitsi myös vanha media kopioi ja uudelleen julkaisee lainaillen, jäljentäen tai plagioiden. Vanhat mediat hyödyntävät toinen toistensa juttuja ja laittavat uudelleenjulkaisun perään viitteen, mistä uutinen on saatu: kuka tai mikä siitä ensinnä kertoi. Tämä tapahtuu sulassa sovussa ja yksimielisyyden vallitessa, koska niissä ollaan samaa mieltä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä ja koska toimittajat tutkitusti muodostavat vihervasemmistolaisen klusterin, jossa käsi pesee kättä.

MV-lehti on näillä apajilla uusi haastaja ja vieläpä erittäin suosittu. Niinpä itsensä uhatuksi kokeva vanha media ryhtyy hirmuiseen hyökkäykseen. Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan, sanoi Erno Paasilinna. Stanislaw Jerzy Lec taas oli sitä mieltä, että ei pitäisi halkoa hiuksia toisten päästä, varsinkaan kirveellä. Sillä tavoin sananvapauden käyttäjiä kuitenkin tuomitaan oikeuksissa. Heidän rohkeudessaan se sananvapauden todellinen tila punnitaan. Filosofisesti katsoen se, joka harjoittaa viestintää juridisesti ”oikein”, tekee metodisesti väärin, sillä hän sallii vallan puuttua puheisiinsa.

On ihmeellistä, että vanha media ei vaadi Googlen, Microsoftin ja Yahoon pomoja vangittaviksi, sillä näiden yhtiöiden hakukoneet jäljentävät kaiken Internetissä julkaistun omille palvelimilleen tai välimuisteihin, joista aineistot latautuvat vielä senkin jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeja ei enää ole olemassa. Jotta kohtelu olisi tasapuolista, pitäisi käräjille haastaa myös nämä yhtiöt. Niitä ei kuitenkaan haasteta, koska nettiaineistojen ymmärretään ja hyväksytään siirtyneen julkaisemisen yhteydessä siihen rajattomaan avaruuteen, jossa mitään ei voi enää hallita ja jossa mikään ei ole enää kenenkään omaa. Tämä on Internetin olemus, eikä olemusta voi haastaa oikeuteen.

Niinpä vanha media kääntää huomion yhteen ihmiseen ja tekaisee hänestä maalitaulun aggressioilleen. Samoin menettelevät ne yksityishenkilöt, jotka kokevat kunniaansa loukatun tai marisevat kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. MV-lehdessä arvosteltujen henkilöiden ja kansanryhmien kannattaisi käyttäytyä tavalla, joka ei kritiikkiä ansaitse.

MV-lehti on onnistunut paljastamaan maahanmuuttajatahojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja rikoksia tavalla, joka on ollut yhteiskunnallisia oloja tervehdyttävää. Koska vanha media vaikenee mafiasta tutulla omertá-periaatteella, on MV-lehden vaikutus myös julkiseen keskusteluun ja demokratian toteutumiseen ollut myönteinen. Ei pidä tehdä tekoja, jotka eivät arvostelua siedä.

Miksi vanha media ylipäänsä julkaisee juttujaan, jos se ei salli niitä luettavan ja arvosteltavan? Ettei vain kyseessä olisi autoritaarinen käsitys, että sananvapauteen liittyvä oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien medioiden kautta onkin vain vaatimusta totella käskijän rooliin tottuneen valtamedian yksisuuntaista toitotusta?

Totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida tavoitella eikä saavuttaa, mikäli sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka. Siksi sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin tulisi olla ankarasti rangaistavaa. Ihmettelenkin, miksi ajojahtien kohteena olevat eivät tee tutkintapyyntöjä ja rikosilmoituksia perusoikeuksiensa loukkauksista.

Elektronisten lehtien tulevaisuus

Helsingin Sanomat (josta käytän teoksessani Sensuurin Suomi myös nimitystä ”Tämän maailman kaikki asiat”), pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttui tabloid-kokoiseksi. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että viikossa voi ilmaiseksi lukea enintään viisi juttua.

”Uudistus” tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta. Mutta kyseessä voi olla myös parannus. Moni kysyy, täytyykö Hesaria jatkossa enää lainkaan lukea, kun lehti muistuttaa Voima-lehden maksullista versiota.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneiden kuin puhelimienkin maailmassa.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin.

Toisaalta myöskään maksuttomat eivät menesty, sillä mainostulot eivät riitä pitämään niitä yllä. Tilausmaksua perivien tiedotus- ja toitotusvälineiden sijasta tulevaisuudessa menestyvät omakustantaminen, vastikkeeton tiedon jakelu sekä omatoiminen hakeutuminen lähteille. Näyttöä myös ilmaislehtien kurjasta tilasta antaa Uuden Suomen heikko happi.

Niklas Herlin osti muutama vuosi sitten Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen sekä jatkoi lehden tekoa verkossa. Myös Niklas Herlinin ja Ilkka Hiidenheimon rahoilla perustetun Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on ollut olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

Kun lehti tekee Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, se on omistajilleen ongelma. Niinpä oli odotetavissa, loppu näkyy, tai lasku langetetaan lukijoille. Tänään Uusi Suomi kertoi, että Herlin myy lehden takaisin Alma Medialle. Vuosina 2008–2015 Uusi Suomi teki yhteensä noin 2,9 miljoonan tappiot, ja omistaja joutui tukemaan yhtiötä yli kahden miljoonan euron arvoisilla pääomalainoilla. Myös itse valitsisin mieluummin Maseratin ja ajaisin sillä.

Kauppa oli ennustettavissa, sillä lehteä laitettiin myyntikuntoon pieksemällä terävimmät sanankäyttäjät pois puheenvuoropalstalta. Myös minua lehti löi korvalle omalla sensuurillaan tänä kesänä. Voidaan tietysti epäillä, olenko lehdelle käenpoikanen, joka nokkii ruokkivaa tahoa. Voin omasta puolestani vastata, että olen kirjoittanut lehteen ilmaiseksi, pyyteettömästi, pyytämättä ja omaa etuani tavoittelematta, ja mikäli näkemykseni eivät ole sopineet lehden linjaan, lehti on itse tehnyt asiasta itselleen ongelman.

Katson edelleenkin, että valtamedian ongelmat eivät johdu ensisijaisesti mainostulojen vähenemisestä, vaan pulma on toimituspoliittinen. Myös Alma Media kuuluu siihen vanhan median kaaderiin, joka alkoi rajoittaa maahanmuuttoa ja islamia arvostelevien mielipiteiden esittämistä kommenttipalstoillaan. Konsernin ideologisuudesta kertoo, että se on omaksunut ”vastuullisen vaikuttamisen” politiikan. Tämän juristeilta, byrokraateilta ja liike-elämän konsulteilta lähtöisin olevan ajatusmallin ei pitäisi lainkaan kuulua kriittisen journalismin toimintatapoihin. Median tehtävä ei ole vaikuttaa, puuttua, suodattaa eikä muokata vaan välittää tietoa ja todellisuutta.

Uusi Suomi liimataan Talentumin mukana jo aiemmin Alma-konserniin siirtyneiden Talouselämän ja Tekniikka & Talous -lehden sekä Kauppalehden kylkeen. Taloudellisesti tulevaisuus ei näytä kuitenkaan entistä paremmalta, paitsi entiselle omistajalleen, jonka omistus Alma Media -konsernista kaupan myötä kasvaa.

Salsingin Henomien lautsenjoulu

Kustantamojen ja mediatalojen omistusjärjestelyissä vallitseva turbulenssi on johtanut hätäiseen keskittymiseen, turvapaikan hakuun toinen toistensa kainalosta tai jämähtäneiksi koettujen konsernien purkamiseen. Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin ”vapautunut” tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu osiin uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY-kirjankustantamo Bonnierille, Suomalaisen kirjakaupan omistusosuus Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Konserni myi liiketoimintatappioiden kuittaamiseksi myös Sanomatalon ja Vantaan painolaitokset vuonna 2014.

Helsingin Sanomat toimii nykyään vuokratiloissa. Lehti, joka ei omista edes painokoneitaan on vähän niin kuin armeija ilman aseita. Bulevardilla sijaitseva perinteikäs WSOY:n talo, joka tuli monille kirjailijoille tutuksi, myytiin 2013. Sanoma-konserni tuli Erkkojen aikakaudella tunnetuksi huomattavasta kiinteistövarallisuudestaan, mutta nyt varallisuutta muunnetaan kassavirraksi, mikä johtaa köyhtymiseen ja narun pään löytymiseen omasta kädestä.

Sanomaa on joskus arvosteltu monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta, levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueille. Purkaessaan media-imperiumia nykyjohto tekee täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti. Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista pöperöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi alkaen kaapeliverkoista ja jatkuen kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnan päämedioiksi tarkoitettuja lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin protestilehti Voimaa, Ylioppilaslehteä, Tiedonantajaa tai Vihreää Lankaa. Toimitukset niissä ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asenteiden muokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unioniin sekä euroon liittymisen puolesta. Se on työskennellyt monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan tarpeekseen tavasta, jolla lehden toimitus läimäytteli maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.

Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se elektronisiin lukulaitteisiin, joissa sitä voisi lukea maksusta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi tätä blogiani. Kiireisillä ihmisillä ei ole yleensäkään aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta. Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa kuitenkin olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi 1,95 kuukaudessa.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Ihmiset eivät enää lue tämän maailman kaikki asiat kertovia sanomalehtiä tai yleisaikakauslehtiä vaan erikoislehtiä. Suuret yleislehdet syntyivät vain jakeluteknisistä syistä, kun samaan postitse jaeltavaan pakettiin oli kannattavaa ympätä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia tyydyttävää sisältöä. Verkko ei rajoita klikkausten määrää, joten laajat lehdet hajoavat ja sisältö syvenee eri suuntiin. Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Suurten yleissanomalehtien aika on ohi jo siksikin, että elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi. Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleen tuotettu Internetiin, esimerkkinä vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisesti jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä varmistaa elektronisten julkaisujen pysyvyys ja säilyminen aikojen yli.