Stanfordin vankilakoe käynnissä sossumediassa

”Stanfordin vankilakokeena” tunnetaan psykologi Philip G. Zimbardon toimeenpanema koejärjestely, jossa muutamia tavallisia yliopisto-opiskelijoita koottiin suljettuun tilaan, ja heidät jaettiin kahteen ryhmään.

Molemmille annettiin tietyt roolit. Toiset laitettiin vangin asemaan ja toisille annettiin tehtäväksi vartioida toista ryhmää. Molempien yhteisenä tehtävänä oli pysytellä näissä rooleissaan kahden viikon ajan. Sääntönä oli vain se, että väkivaltaa ei saa käyttää, mutta muutoin vankien pitää totella vartijoita. Palkinnoksi luvattiin huomattava summa rahaa.

Koe jatkuikin jonkin aikaa melko ongelmattomasti, ja osapuolet suhtautuivat toisiinsa kärsivällisesti, mutta jo parin päivän kuluttua erimielisyyksistä oli tullut vahvoja auktoriteetti- ja arvovaltakiistoja.

Vaikka osapuolet tiedostivatkin asemiensa olevan vain tilapäisiä, ennen pitkää vangit alkoivat ottaa vartijoiden ylenkatseellisuuden todesta. Jo kuudentena päivänä riidat olivat niin pitkällä, että osapuolet olivat käsirysyssä, ja koe täytyi keskeyttää avoimeksi riistäytyneen väkivallan vuoksi sillä seurauksella, että koehenkilöt menettivät taloudellisen palkkionsa.

Koehenkilöt kokivat asioiden ratkaisemisen tappelulla niin tärkeäksi, että he sen vuoksi luopuivat jopa rahallisesta palkinnosta. Aiheesta on valmistunut pari enemmän tai vähemmän havainnollista elokuvaa, Oliver Hirschbiegelin Das Experiment (2001) ja Kyle Patrick Alverezin The Stanford Prison Experiment (2015).

Kokeesta voidaan johdella kevyttä moralismia, joka koskee sitä, kuinka tyhmiä tai viisaita osapuolet olivat. Mutta keskeinen johtopäätös koskee ihmisten taipumusta muodostaa ryhmiä ja tehdä asiakiistoista syviä auktoriteettikysymyksiä.

Kokeeseen valitut 24 opiskelijaa olivat aivan tavallisia idealistisia puunhalaajia, joita nykyään voitaisiin sanoa yhtä hyvin huvitteluliberaaleiksi kuin vihervasemmistolaisiksikin. Heitä yhdisti tavaton optimismi, ehdottomat käsitykset siitä, mikä on oikein tai väärin, ihanteellisuus, hyveen tavoittelu sekä (paha sanoa) myös naiivius. Kuitenkin näistä moraaliposeeraajista ja hyvesignaloijista kuoriutui nopeasti esiin julmia autoritaarisia despootteja ja väkivaltaisia kapinallisia, jotka kohtelivat ystävinään tuntemiaan läheisiä tyrannien lailla.


Sosiaalisen median alustat koettavat vaikuttaa vaaleihin

Stanfordin vankilakoe tuo minulle elävästi esiin sen, mitä nykyisin tapahtuu Internetissä. Kun asioitaan ei saa sanotuksi niin sanotussa mediajulkisuudessa, eli valtamediassa, niitä sanotaan sitten sosiaalisessa mediassa. Mutta sielläkään ei voi sanoa enää juuri mitään, vaikka asian perustelisi itsellään Aristoteleella.

Sen sijaan käynnistyy raivo, jonka kohteena ovat olleet etupäässä perussuomalaiset ja muut maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa arvostelevat tai vastustavat tahot.

En ole koskaan huomannut perussuomalaisten tekevän perättömiä ilmiantoja tai kokoavan tuhonapin painajia väärinkäyttääkseen automatisoitua sensuuria tai poistaakseen epämieluisiksi kokemiaan näkemyksiä ja henkilöitä sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan nykyajan uustaistolaisuutta ja alt-leftiä edustavat varisverkostolaiset ja antifat ovat saaneet perussuomalaisten näkemykset katoamaan sossumediasta nopeammin kuin talkkarin jäiseltä peltikatolta.

Viimeisimpänä tapauksena taitaa olla perussuomalaisten puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle langetettu käyttökatko Twitteriin, vaikka näkemyksensä ovat olleet huomattavan varovaisia ja julkaisemisen arvoisia, niin kuin laajaa kannatusta nauttivan puolueen johdolle kuuluukin. On kansanvallan kannalta kestämätöntä, että parlamentaarisen puolueen puheenjohtajan Twitter-tili lukitaan poliittisten mielipiteiden tai joidenkin tekaistujen ja ideologisten ”yhteisönormien” vuoksi.

Myös Facebookissa ovat avoimen röyhkeä sensurointi ja käyttäjille langetetut kiellot johtaneet siihen, että sosiaalinen media pyrkii vaikuttamaan vaaleihin ja estämään muun kuin monikulttuurisuusmyönteisen ja maahanmuuttoa suosivan informaation esittämisen.

Vaaleihin vaikuttamisesta ei siis sovi epäillä vain Venäjää vaan myös sosiaalisen median omistajia ja ylläpitäjiä – ja tietenkin sitä valtamediaa, joka myöntää auliisti ilmaismainosta vihervasemmiston ja huvitteluliberaalin porvariston kellokkaille, mutta kieltää julkisuuden maahanmuuttokriitikoilta, paitsi silloin kun se on kielteistä.


Facebook’s hate looks like terror

Perussuomalaisten Riikka Purra pyysi jokin aika sitten Facebookin käyttäjiltä ilmoituksia siitä, millaisten väärinkäytösten, kaltoin kohtelun, sensuurin tai syrjinnän kohteeksi perussuomalaiset ovat joutuneet Facebookissa. Hänen saamiensa tietojen mukaan useita perussuomalaisia oli bännitty, sensuroitu, ghostattu tai feidattu Facebookissa mitä erikoisimmista syistä.

Omien havaintojeni mukaan kaikki tapaukset olivat täysin perusteettomia drakonisten tuomioiden pohjaksi. Purra esitteli asiaa myös Yleisradion toimittajalle, joka antautui kuuntelemaan, ilmeisesti puhdistaakseen Ylen mainetta valikoivan journalismin tekijänä.

Stanfordin vankilakoe on siis käynnissä netissä, jossa läski tummuu ainakin symbolisessa mielessä. Mutta sama idealistien ja realistien välinen kiista on kärjistymässä myös kaduilla, kujilla ja yhteiskunnassa. Kun Saksassa pahoinpideltiin AfD-puolueen kansanedustaja Frank Magnitz, muuan Antifa-järjestöläinen kirjoitti hänen saaneensa ansionsa mukaan. Se ei ollut Facebookin sensorien mielestä vihapuhetta, vaikka olikin.

Sensorien ja kavaltajien harjoittaessa omaa poliittisten oikeuksien takavarikointiaan institutionaalisesti, anonyymisti ja puskista huudellen, voisi odottaa, että he raukkamaisuuttaan ja nilkkimäisyyttään häveten tulisivat ulos kuorestaan ja lopettaisivat edes tieteellisten asiantuntijatahojen ripittämisen sekä ilmestyisivät ulos keskustelemaan rehellisesti ja ainakin esittämään näkemyksensä omalla nimellään.

Facebookissa on käyttökieltoon julistettu myös akateemisia tieteilijöitä, esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen, joka juontaa lisäksi omaa TV-ohjelmaa. Salliessaan sananvapauden loukkaukset tai jopa vaatiessaan niitä viranomaisvalta puolestaan luovuttaa tuomioistuinten tehtävät firmojen deletointikeskuksissa työskenteleville nettinörteille, minkä ei pitäisi olla mahdollista. Perustuslakimme yksiselitteisesti kieltää kaiken ennakkosensuurin.

Myös syyttäjälaitoksen arvostelukyky floppaa. Espoon perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajaa vastaan nostettiin juuri äsken syyte kansanryhmää vastaan kiihottamisesta hänen toistettuaan Twitterissä paavin tuomitsemat Jussi Halla-ahon lauseet. Eivätkö oikeuden päätöksen perustelut ja tuomitut asiat olekaan julkisia ja eikö niitä saisi siteerata tai toistaa informaatiotarkoituksessa?


Luonnokseni lakialoitteeksi: laki viestinnällisistä oikeuksista  

Rikosoikeudellinen jälkikäteissensuuri on kiertymässä ennakkosensuuriksi pelotevaikutuksensa kautta. Julkaisenkin tässä ensimmäisen lakialoitteeni. Perustuslaillisen sananvapauden turvaamiseksi ja selventämiseksi tähän maahan pitäisi säätää laki kansalaisten viestinnällisistä oikeuksista, jolla taattaisiin täysi ennakkosensuroimaton sananvapaus sosiaalisessa ja muussa mediassa.

Uudessa laissa määrättäisiin erityisesti verkkoympäristössä tapahtuvaan kommunikointiin osallistuvien henkilöiden ja Internet-palvelutarjoajien oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tiedotusvälineitä ja Internet-toimijoita velvoitettaisiin laajentamaan kansalaisten mahdollisuuksia saada näkemyksensä esitetyiksi sosiaalisen median palveluissa, keskustelupalstoilla ja mediajulkisuudessa ilman suodatusta tai muita viestien lähettämistä, vastaanottamista tai mielipiteidensä muodostamista tai pitämistä koskevia rajoituksia.

Lailla kiellettäisiin palveluntarjoajia tai sosiaalisen median ylläpitäjiä ja muita yksityisiä toimijoita rajoittamasta kansalaisten sananvapautta, vapaata keskustelua ja uutisointia ”yhteisönormien” varjolla tapauksissa, joissa mitään näyttöä lainvastaisesta toiminnasta ei ole. Laki velvoittaisi sosiaalisen median toimijoita sallimaan palveluissaan ja yhteisöissään kaiken sellaisen julkaisemisen ja ilmaisun, jota ei ole todettu rikosoikeudellisesti rangaistavaksi oikeudenkäynneissä.

Perustuslakimme mukaan maassamme ei ole ennakkosensuuria, ja vapaa tiedonvälitys on turvattu myös YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa. Lailla tulisi turvata täysi vapaus ei-laissa rangaistavalle viestinnälle. Siten Suomi voisi toimia esikuvana muille Euroopan unionin maille, joissa sananvapautta on alettu kahlita jyrkillä uhkauksilla ja totuuden tavoittelua vaarantavilla ehdoilla.

Myös rikoslailliseen jälkikäteissensuuriin tulisi puuttua. Uskonrauhan rikkomista koskeva rikoslain kohta tulisi poistaa ideologisena, ja ’kansanryhmää vastaan kiihottamisen’ tunnusmerkistöä pitäisi selventää niin, että teko voitaisiin yhdistää rikoslain kohtaan ja tulkita rikoksen tunnusmerkit täyttäväksi vain, jos

(1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
(2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
(3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
(4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
(5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusalliseksi koetulla tavalla, kansanvaltaisen poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta vihamielisen kampanjan käymiseksi,
(6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
(7) kyse ei ole siteeraamisesta, esimerkkilauseen esittämisestä tai muussa yhteydessä esitetyn aineiston toistamisesta tiedonvälityksessä,
(8) kyse ei ole tutkimuksen tekemisestä tai tutkimustuloksesta,
(9) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
(10) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole ollut perusteluja.

Ilman näiden tunnusmerkkien toteutumista ei tekoa pitäisi voida yhdistää rikoslaissa tarkoitettuun ’kansanryhmän kiihottamiseen’ tavalla, joka tekisi tuomitsemisen mahdolliseksi.


Vaaleista ilmiantokisa, käräjistä kansanhuvi?

Tuomituksi tuleminen voidaan nykyään lukea jopa ansioksi tai kansalaiskuntoisuuden merkiksi, kun poliittisten oikeudenkäyntien yhteydessä epäillään, syytetään ja rangaistaan vain erään tietyn puolueen edustajia. Tämä sulattaa pois oikeuslaitoksen uskottavuuden erään savijalan: arvovallan ja kunnioituksen. Se toinen on pelkkä rankaiseminen, jonka merkitys on nyt kääntymässä mainokseksi.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti jokin aika sitten ironisesti: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen. Se, jos mikä lisää uskoa totuuden voimaan!”

Minä luen tämän asenteen takaa, että monikultturismi-ideologia ei oikeastaan ole mitään muuta kuin vanhaa taistolaisuutta uudella nimellä. Sosiaalisesta mediasta ja lähestyvistä vaaleista on tulossa vihervasemmistolaisten ilmiantokisa, jossa ristiretkeläiset kilpailevat pimittämisen taidossa.

Valtamedia puolestaan on ominut itselleen tuomioistuinlaitoksen tehtäviä pyrkiessään päättämään siitä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Harjoittaessaan sensuuria omilla palstoillaan se menettelee aidon orwellilaisen totalitarismin tavoin.

Vaikuttaa siltä, että niin valtamedia kuin mediakapitalistien käsissä oleva sosiaalinenkin media käyvät jatkuvaa informaatiosotaa  perussuomalaisia vastaan. Sellainen tiedonvälitys, joka pyrkii poistamaan tietyt ajatukset julkisuudesta, antaa vääristyneen kuvan siitä, millaisia tieteellisiä ja poliittisia näkemyksiä todellisuudessa esiintyy. Siten se toimii aidon valemedian tavoin.

Sananvapaus on joko kaikilla tai ei kenelläkään.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokas, Helsinki

Täydellinen some-persoona

Tutkimusretkeni sosiaalisessa mediassa ja blogosfäärissä ovat opettaneet minulle, millainen on täydellinen some-persoona. Kirjoitinkin aiheesta pari vuotta sitten verkkokolumnissani ”Löydä some-persoonasi”.

Sensuuri on aina vain pahentunut ja järjestäytynyt. Syntynyt on myös kokonaan uusia sosiaalisen median muotoja, kuten Jodel, joten kokonaiskuvaa pitää hieman täydentää.

Jodel on uudehko ja laajeneva matkapuhelinsovellus, jonka kautta voi esittää anonyymisti mielipiteitä melkein mistä tahansa asiasta. Keskustelualustan kontrollimuotoja ovat käyttäjien omat suosion- tai epäsuosionilmaukset sekä suorat ilmiannot ylläpidolle.

Viisi alaspäin peukutusta tai poistoääntä riittävät kadottamaan kommentin näkyvistä, kun taas myönteistä karmaa tuottavilla suosituksilla ei ole ylärajaa. Kun kielteisten äänten määrä nousee tietyn rajan yli, järjestelmä deletoi käyttäjän, joka ei näin ollen voi sanoa enää mitään koko alustalla.

Koska myönteiset äänet vähentävät kielteisten äänten kokonaissaldoa, monet pyrkivät haalimaan myönteistä karmaa lataamalla palveluun paljon kaikkea paskaa, kuten kissakuvia, ruokapornoa ja muuta haippia ihan vain saadakseen sympatiaääniä järjestelmän ilmeisestikin tyhmimmiltä ja epä-älyllisimmiltä käyttäjiltä.

Muun sosiaalisen median tavoin Jodeliakin dominoi vihervasemmistolaisten raivopäiden aggressiivisuus. He kokoontuvat keräämään joukkueita hälyttäen toisiaan deletoimaan, ignoroimaan, bännimään, feidaamaan, dissaamaan, dumppaamaan ja ghostaaamaan sekä antamaan fuduja palvelun niille käyttäjille, jotka antautuvat esittämään älyllisesti haastavia juttuja.

Nuorisoslangeille ominainen kieli luo vaikutelman sensuroinnin trendikkyydestä ja raikkaudesta, mutta tosiasiassa takana on pelkkää märkäkorvaisuutta ja töpselinokkaisten elämänkokelaiden kyvyttömyyttä selkeään argumentaatioon. Mikäli Friedrich Nietzsche antautuisi sanomaan jotain sosiaalisessa mediassa, demaripuolueen Nuoret Kotkat sensuroisivat hänen ajatuksensa välittömästi pitäen sitä epäonnistuneena ”trollauksena”.

Totuuden tavoittelusta sossumediassa on tullut ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä” pelkkien affektiivisten tuntemusten perusteella. Tällöin kuka tahansa voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, ja näin käy tietysti aina, kun jossain laarissa kohtaavat yhtä aikaa tyhmät ja viisaat.


Millainen sitten on täydellinen some-persoona?

Täydellinen some-persoona on huvitteluliberaali suvaitsevainen, joka sallii kaiken kissakuviin liittyvän keskustelun sekä koira- ja minipossukuviin liittyvän analyysin, kunhan esittäjä on islamin asiantuntija ja analyysi on korrektien kinkerien mukaista.

Täydellinen some-persoona sitoutuu vastuuvalheiden edistämiseen ja vihatotuuksien vastustamiseen. Hän sallii kaikkien pörröisten eläinten, kuten alpakoiden ja lampaiden syvämietteisen tarkastelun, lukuun ottamatta niitä eläinlajeja, jotka mainitaan Dzalaladdin Rumin teoksessa Ruokopillin tarinoita (1200-l.). Ja tietysti ottamatta lukuun myöskään vuohia, kameleita, apinoita ja aasintammoja, sillä niistä voi tulla pelottavia mielleyhtymiä tiettyihin uskonlahkoihin, joita meidän täytyy pelätä, vaikka pelolle ei saisikaan antaa valtaa. Sen sijaan valta pitää antaa – tiedätte kyllä keille.

Täydellinen some-persoona harjoittaa monikulttuurista ruokabloggausta, sillä se todistaa harjoittajansa älyllisyydestä, ja olihan Nostradamuksenkin ensimmäinen menestysteos keittokirja. Täydellisen some-persoonan täytyy pitää painekattilan kannen alla sitä ikävää puolta, että hedonismiin ja mässäyksiin sortuminen on aina ollut korkeakulttuurien rappeutumisen tunnusmerkki.

Sen sijaan oikeaoppinen ruokapornon esillepanija ymmärtää, että juuri kulinarismin kautta yleismaailmallinen monikulttuuri-ideologia voidaan syöttää sohvavihanneksista retiisinpunaisiksi kypsähtäneille sosiaalisen median käyttäjille tässä post-televisiollisessa mediatodellisuudessa, jossa edes tieteenä esiintymään pyrkivä ruokailun sosiologia ei kykene vastustamaan espanjalais-brittiläisen ex-ministerin Michael Portillon TV-ohjelmasarjassaan Kiehtova maailma harjoittamaa kulttuuri-imperialismia ja intialaisen käärmekeiton uittamista alas oksennus kurkussa puklaavien demarieläkeläisten ruokatorvesta.

Vain kansainvälisistä makuelämyksistä saa puhua. Kotimaisten lihapulla-annoksien rukoileminen ruokalistoille on joko kulttuurista omahyväisyyttä tai sisäänpäin lämpiävää sulkeutuneisuutta, joka muuttaa maamme Pohjois-Koreaksi. Ihmisvihaa ja ilkeyttä ei saa hyväksyä, joten kaikki ihmiset on pakotettava syömään kasviskiusausta tasavertaisesti.

Täydellinen some-persoona harjoittaa kivapuhetta ”miesoletetuista”, ”naisoletetuista”, ”sukupuolettomista” ja ”muunsukupuolisista”, mutta ei selvästi enää edes homoista, lesboista eikä varsinkaan heteroista, koska nämä käsitteet edellyttävät sukupuolen, johon tunteet voisivat viitata.

Sen sijaan täydellinen some-persoona kiistää olemusajattelun, kaksiarvoisen sukupuolieron, käsitteiden määrittelyn ja identiteetit, paitsi silloin kun naiseutta käytetään feministisen tasa-arvopolitiikan välineenä tai jotakin vähemmistöominaisuutta identiteettipolitiikan verukkeena.

Täydellinen some-persoona peukuttaa ”#metoo”-hanketta ja ”#suostumus2018”-hanketta ja on cuck-mies, joka tietää, milloin pitää väistää, ettei osuisi risuaitaan.

Mistään muista asioista ei täydellisen some-persoonan ole soveliasta puhua, ja kaikki muut aiheet ovatkin varattuja Sanomien, Alma Median ja Yleisradion kartellimonopoleille. Vain niihin akkreditoidut toimittajat sekä heidän valitsemansa tiedeturilaat voivat puhua niistä oikeaoppisesti.

Täydellinen some-persoona saa lisätä kuvansa Instagramiin sekä lovettaa siellä sytkäri kädessään loimuten ja silmämeikit tissivakoonsa valuen aina, kun kohdataan jokin väkivaltainen ja uskonnollisperäinen räjähdysonnettomuus, jonka alkuperää ei tiedetä mutta osataan arvata.

Hän saa paljon tykkäyksiä baeilta (before anything else) ja bff:iltä (best friends forever), jotka sanovat hänelle ”slay” (sama asia kuin saksan kielen über, paitsi että sitä ei saa käyttää, koska se on epäkorrektia ja toisi mieleen – natsi-Saksan!)

Täydellinen some-persoona esiintyy Internet-portaali Alastomassasuomessa ilman päätä, mutta se ei ole suinkaan ainoa asiayhteys, jossa täydellisellä some-persoonalla eivät ole aivot kuvassa mukana.

Tämän analyysin parodioimista ei tarvitse kieltää, sillä jo Paavo Haavikko (täydellinen some-persoona kysyy nyt ”ai kuka?”) tiesi, että parodia on ainoa tyylilaji, jota ei voida parodioida.


Millainen on epätäydellinen some-persoona?

Ensinnäkin epätäydellinen some-persoona esittää yhden lauseen totuuden Twitterissä ja osuu nappiin. Se ymmärretään automaattisesti väärin, koska maailmassa ei ole yhden lauseen totuuksia. Siitä huolimatta se on kuitenkin osatotuus jostakin asiasta, niin kuin kaikki maailman väitteet ovat osatotuuksia, sillä koko totuus ei mahdu bittiavaruuteen.

Epätäydellinen some-persoona julkaisee ”rasistisena” pidetyn mielipiteen Facebook-seinällään, josta se poistetaan, vaikka kyseessä on vain nykyajan kommunismia eli monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa vastustava kannanotto.

Epätäydellinen some-persoona esittää islam-kriittisen mielipiteen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa, josta se sensuroidaan palstalla 24/7 päivystävien vihervasemmistolaisten puolueagenttien vaatimusten ja ilmiantojen johdosta, ikään kuin juuri heidän pitäisi päättää siitä, mitä toiset ihmiset saavat ja voivat sanoa. Kirjoittajan sähköpostiin ilmestyy viikon päästä uhkaus, jonka mukaan kolmas väärä mielipide johtaa kirjoituskieltoon.

Epätäydellisestä some-persoonasta on artikkeli vihervasemmiston vihapuhealustassa Hikipediassa, joka pyrkii esiintymään ”satiirisena”, vaikka kyseessä on anonyymisti esiintyvien vasemmistoterroristien tietoinen yritys tuhota arvollisten ihmisten maine. Nämä rabulistiset anarkistit luottavat syyttämiskynnyksen korkeuteen ja yrittävät asettaa oman julkaisurimansa mahdollisimman matalalle yrittäessään verhota tuskaisen maineentahrimiskampanjansa ”huumorin” kaapuun.

Epätäydellinen some-persoona muuttuu myös haitalliseksi ollessaan niin epäsosiaalinen, että myös hän painaa ennen pitkää ilmiantonappia, jolloin vihervasemmisto syyttää häntä kahdeksannen käskyn rikkomisesta ja ilkkuu, ettei epätäydellinen some-persoona pääse heidän ja muiden marttyyrien kanssa samaan kerrokseen.

Facebookin ja valtamedian vastuuvalheet

Yleisradion Ulkolinja esitti 13.12.2018 dokumentin ”Facebook-dilemma”, jota mainostettiin muun muassa esittelyllä: ”Facebook lupasi yhdistää maailman. Toisin kävi: Facebook tarjosi helpon väylän levittää valeuutisia ja lietsoa epäluuloa ja väkivaltaa ihmisten välillä. Kuinka Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle?”

Facebookin rooli ”valheiden” ja ”vihapuheiksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden foorumina ei ole kuitenkaan mikään todellinen ongelma. Ongelmista syvin on se, että Facebook puuttuu Euroopan unionin kanssa tekemänsä poliittisen sopimuksen perusteella ihmisten väliseen viestintään sensuroiden aineistoa, joka ei ole Euroopan unionin liittovaltiopolitiikan mukaista tai jossa vastustetaan avoimien rajojen politiikkaa sekä maahanmuuttoa.

Näyttönä tästä on viestien deletointikeskuksissa harjoitettava orwellilainen puhdistustoiminta ja käyttäjille langetetut kiellot, mikäli he eivät ole tottelevaisia ja noudata ”yhteisönormeiksi” sanottuja ideologioita, joilla ohitetaan kansalaisten sananvapaus ja yksityisyydensuoja.

Asian voi siis sanoa niin päin, että Facebook tarjosi helpon väylän levittää yhteiskunnallista totuutta ja kertoa todellisuudessa vallitsevista kansalaismielipiteistä valheellisen valtamedian ohitse, kunnes sensuuri iski myös Facebookiin.
 
Se kyllä pitää paikkaansa, että Facebookista tuli uhka yksityisyydelle ja demokratialle. Niin ei vain käynyt valtamedian hehkuttamista syistä, toisin sanoen viestinnän tilapäisen vapautumisen vuoksi, vaan siksi, että Facebook alkoi rajoittaa ihmisten ilmaisunvapautta Euroopan unionin painostuksesta.

Facebookin toimintaan liittyy tietenkin myös muita ohjelmassa esitettyjä ongelmia. Palkkioksi palvelujensa käyttämisestä firma kerää asiakkaidensa henkilötietoja ja myy, säilyttää sekä käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa.

Internet-jättiläisten taantumista osoittaa lisäksi tapa, jolla Google puuttui EU:n kanssa tekemänsä sopimuksen pohjalta kaikkein pyhimpäänsä ja muutti hakukonealgoritmejaan niin, että ne eivät enää nosta pintaan vapaasti tai suosion perusteella kaikkea aineistoa vaan valikoivat sisältöjä poliittisin perustein.

Menettely on samanlainen kuin Helsingin Sanomien tapa rakentaa suodatusjärjestelmä, joka valikoi lukijoiden nähtäville toimituksen mieleistä aineistoa ja jonka rakentamiseen Sanomat sai Googlelta 490 000 euron tuen. Kun myös Google ottaa sisällönsuositusjärjestelmän käyttöön, tulee mielipiteiden muokkauksesta ja asenteiden manipulaatiosta aukotonta.

Mutta kuka haluaa maksaa siitä, että saa aamuisin suut ja korvat täyteen vihervasemmistolaisen toimittajakunnan poliittista propagandaa? Kuka käyttää sellaista sosiaalista mediaa, joka loukkaa ihmisten sananvapautta ja yksityisyydensuojaa puuttumalla kansalaisten keskinäiseen viestintään?

Internet-palvelujen elinkaari on yleensä alle kymmenen vuoden mittainen. Internet tulkitsee sensuurin vaurioksi ja reitittää sen ohi. Niillä, jotka heittäytyvät tiedon valtatielle poikittain, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulla yliajetuiksi.

Ihmiset valitsevat uudet palvelut heti, kun parempi vaihtoehto löytyy. Vielä viime vuosikymmenen puolivälissä IRC-galleria oli Pohjoismaiden käytetyin www-palvelu. Instagram ja Facebook veivät sen markkinat helposti, ja seurasi galleriakuolema. Vielä 1990-luvun puolivälissä Netscape oli käytetyin selain noin 90 prosentin markkinaosuudella, ja tiedon etsijöille sanottiin ”katso Altavista-hausta”, sillä se oli Internetin suosituin. Kuka muistaa aikaa? Mozilla, Google ja monet muut ovat ottaneet niiden paikat nopeasti.

Myös nykyisille Internetin ja median jättiläisille voi käydä aivan samalla tavalla kuin netin sammuneille saunalyhdyille ja vieläpä äkkiä. Se on kuluttajavalintojen ja kansanvallan voima.

Mykistävän typerää sananvapauden sensurointia

Kokoomuslainen sisäministeri Kai Mykkänen on osoittautumassa todelliseksi sananvapauden ja kansanvallan viholliseksi. Pari viikkoa sitten hän halusi kätilöidä passeja Irakista saapuneille pakolaisille, jotta heistä voitaisiin tekaista laillisia työnhakijoita työttömyydestä kärsivään Suomeen (aiheesta täällä).

Maahanmuuttajien palvomiseen ja suomalaisten ihmisten syyllistämiseen tähtäävässä ”Integration 2018” -tapahtumassa hän paljasti viime viikolla, että Kokoomuksen ministerien perustamassa ”vihapuheen vastaisessa hankkeessa” suunnitellaan anonyymin nettikeskustelun kieltämistä. Mykkänen vaatisi käyttäjien toimivan omalla nimellään sosiaalisen median palveluissa, kuten Facebookissa ja Twitterissä.

Yleisradion puhelimitse urkkiman kannanoton mukaan Mykkäsen tavoite on, että anonyymia viestintää alettaisiin rajoittaa EU:n toimenpiteillä, sillä ”koululaisia kiusataan ja etnisten ryhmien välisiä riitoja käydään yhä useammin anonyymien nettiprofiilien kautta keskusteluryhmissä”.

Kenenkään ei kannata uskoa, että Mykkäsen kannanotossa olisi kyse mistään lasten oikeuksista. Lapsikortti on jälleen pelkkä veruke, jolla Euroopan unioniin, maahanmuuttoon ja pakolaisten tuputtamiseen kohdistuvaa arvostelua koetetaan riipiä pois nettilangoilta.

Lasten hyvinvointi on tietysti tärkeä asia, mutta käytännössä kiusaajat esiintyvät aina omalla naamallaan ja nimellään. Koulujen ja takapihojen pahikset tiedetään ja tunnetaan laajalti kulmakunnilla. Oman muistini mukaan useimmat heistä ovat sitä paitsi vihervasemmistolaisia hulttioita, joista ei koskaan tullut mitään pilvenpolttajia kummempia, tai sitten he ovat porvarien hemmoteltuja hyvinvointikakaroita, joiden myöhempi kriminalisoituminen on toiminut eräänlaisena luonnon kostona riistokapitalistisille vanhemmilleen.

Ei ole Mykkäsenkään mykistävissä pyrkimyksissä kyse mistään ”nettikiusaamisen” kieltämisestä. Kokoomuksen ministeriryhmä haluaisi kieltää itseensä kohdistuvan kritiikin.


Sensuuri on sairaus

Kaikkien pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ylipäänsä esiintyvät salaidentiteeteillä. He kirjoittavat anonyymisti, sillä poliittisen vallan nostamat juridiset ja sosiaalisilla menetyksillä uhkaavat ajojahdit pelottavat kansalaisia jo niin pahasti, ettei heille ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kurkistella salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Salanimien suojissa ovat vuosisatojen ajan kirjoittaneet monet kuuluisat kirjailijat, jotka eivät ole halunneet tekstiensä leimautuvan persoonallaan tai persoonansa leimautuvan tekstillään. Tai he ovat joutuneet varautumaan siihen, että joku valtias pudottaa heiltä pään! Anonyymi esiintyminen on siis oire. Varsinainen tauti pesii poliittisten vallankäyttäjien oman ihon alla.

On sairasta, että nyky-Suomessa monet professoritkaan eivät uskalla enää sanoa asioita niin kuin hyväksi katsovat. Esimerkiksi sopii vaikka Professorin Ajatuksia -blogi, jossa eräs yliopiston professori tilittää näkemyksiään anonyymisti – ilmeisesti peläten vihervasemmistolaisten kollegojensa kostoa ja tiedepoliittista syrjintää, jolla voidaan torpedoida koko tieteellinen ura. Toisen esimerkin tarjoaa salanimellä ”Ilmari Hiidenlehto” hiljattain julkaistu teos ”Profeetta Muhammedin haamu”, jonka kirjoittaja on varttunut yliopiston professori.

Poliittisen vallan halu rajoittaa ja sensuroida islamiin ja Euroopan unioniin kohdistuvaa arvostelua on jo nyt johtanut kieroon itsesensuuriin, jonka syy on Mykkäsen tapaisten poliitikkojen ajamissa mykistyspyrkimyksissä.


Netissä pitää voida esiintyä sekä anonyymisti että omalla identiteetillään

1) On tärkeää, että sosiaalisessa mediassa voi jatkossakin esiintyä sekä omalla nimellään ilman sensurointia että halutessaan myös anonyymisti tai salanimellä.

2) On tärkeää, että me perussuomalaiset taistelemme entistä vapaamman sosiaalisen median puolesta ja turvaamme perustuslaillisen sananvapauden sekä poistamme ”yhteisönormeiksi” sanottuja sananvapauden rajoituksia, jotka eivät perustu mihinkään lakeihin vaan ovat pelkkiä punavihreiden tai kaupallisten tahojen levittämiä ideologisia näkemyksiä.

3) On tärkeää, että kamppailemme sellaisten ideologisten lainkohtien poistamiseksi lainsäädännöstä, joilla rajoitetaan ihmisten mielipiteiden ja ilmaisun vapautta.

Kun Erkki Tuomioja (sd.) ja Paavo Arhinmäki (vas.) vaativat anonyymin kirjoittamisen kieltämistä vuonna 2011, informaatio-oikeuden professori Jukka Kemppinen totesi anonyymiin esiintymiseen kohdistuvan kiellon olevan sekä sananvapauden, tekijänoikeuksien että lähdesuojan vastaista, sillä lähteitäänkään ei tarvitse välttämättä paljastaa.

Kai Mykkänen ei sitä paitsi näytä ymmärtävän mitään Internetin olemuksesta. Vapaa verkkokeskustelu (esimerkiksi IRC-pikaviestipalvelussa) on tehnyt kansalaisten keskinäisen yhteydenpidon mahdolliseksi riippumatta sen enempää viranomaisvallasta, sosiaalisen median portaaleista, valtioista kuin poliitikoistakaan.

Anonyymi viestintä on auttanut kumoamaan diktatuureja jopa niin, että diktatuurien paljastavana tunnusmerkkinä voidaan nykyisin pitää sitä, että anonyymia viestintää tarvitaan.

EU:ssa anonyymiä viestintää tarvitaan yhtä paljon kuin Neuvostoliitossa, sillä liittovaltiopolitiikkaa yksisilmäisesti ajavassa unionissa ovat sensuuritoimet edenneet jo niin pitkälle, että kansalaiset joutuvat pelkäämään viranomaisvaltaa – ja siksi huutelevat puskista.

On muistettava, että jo Magna Cartan ajoista asti sananvapauden tarkoitus on ollut turvata kansalaisten oikeudet poliittista valtaa ja viranomaisvaltaa vastaan. Niinpä EU:ssa ei pitäisi tehdä sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jota vastustaakseen kantaväestön pitää kaivautua poteroihin.

Olen muuten aikojen saatossa itse sanonut kaiken omilla kasvoillani ja nimelläni ja joutunut siitä myös kärsimään, sillä vihervasemmistolainen valtaklusteri on kiistänyt minulta toimintaresurssit yliopistolaitoksessa. Henkilökohtainen tappio olisi kuitenkin vielä suurempi, jos minun olisi täytynyt filosofina kieltää persoonani ja antautua anonyymiin kommunikaatioon noiden klikkihiirien kanssa.


Eroamalla voi osoittaa arvojohtajuutta

Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin ministeri Mykkänen toimisi Internetin seuranhakufoorumeilla, kuten erilaisissa chat-palveluissa. Laittaisiko hän muitta mutkitta näkyviin oman naamataulunsa, nimensä, osoitteensa ja puhelinnumeronsa kauniiden naisten yhteydenottoja varten? – Varmaankin.

Uusherrasmiesmäisyydestä kertoo myös hänen äskettäinen moraaliposeerauksensa ja hyveellisyyden signalointinsa. Suomalaisesta Klubista hän joka tapauksessa luikki housut kintuissa pakoon, kun huomasi, että kerho ei kelpuuta jäsenikseen naisia.

Keskiviikon Iltalehti ihasteli pääkirjoitussivullaan Emma Karin (vihr.) taivastelua, kuinka ihmeellistä on, ettei asia tullut Mykkäselle mieleen Klubiin liittyessään... Paavo Arhinmäki puolestaan pohti, voiko olla olemassa sellaista yhdistystä, josta eroamalla voisi osoittaa arvojohtajuutta.

Vastaan hänelle mielelläni: On, nimittäin Seta, josta itse erosin järjestön muututtua pelkäksi maahanmuuttajien ja transgenderistien etujärjestöksi, johon tavallisilla homoilla tai lesboilla ei ole enää asiaa.

Suomalaisesta Klubista puhuttaessa todettakoon vertailun vuoksi, että maassamme toimii useita yhdistyksiä ja muita yhteenliittymiä, joiden jäseninä on tosiasiallisesti vain naisia. Miehiä ei oikeasti kelpuuteta jäseniksi, vaikka mukanaoloa ei suoraan kielletäkään. Miehet eivät toisaalta myöskään halua jäseniksi ja ovat tilanteeseen tyytyväisiä eivätkä valita.

Esimerkkejä naisten salongeista ovat erilaiset mammakerhot ja ompeluseurat, mutta myös yliopistojen tietyt laitokset ja tiedekunnat. Hallintotieteiden tohtori Pasi Malmi osoitti väitöskirjassaan, että myös Suomen tasa-arvoviranomaisten toimielimet ovat lähes täysin naisten valloittamia. Siis tasa-arvoviranomaisten omat pöydät ja tuolit!

Suomalaisen Klubin paternalistisuudesta ja sovinistisuudesta nostetaan valtamediassa suuri häly, vaikka kalapuikkoviiksekkäiden herrakerholla ei ole edes mitään merkittävää toimintaa. Sen sijaan yliopistoilla on. Samoin merkitystä on niiden oppiaineiden sukupuolijakaumalla varsinkin kasvatus- ja psykologiatieteissä.

Silti valtamedia ei nosta meteliä siitä, että esimerkiksi sosiaalipsykologian ja viestinnän oppiaineisiin vuosittain valittavista paristakymmenestä opiskelijasta vain yksi tai kaksi ovat olleet miehiä. Mieskiintiöiden käyttöönottoa pidettäisiin sukupuolisena rasismina, vaikka feministit itse rääkyvät, kuinka tärkeää muka on, että naisten määrä nostetaan miesvaltaisilla aloilla keinotekoisesti piripintaan ja vähintään viiteenkymmeneen prosenttiin.

Kun nämä vihafaktat lausuu omalla nimellään, epäanonyymisti ja ääneen, seurauksena on tietysti vihervasemmistolaisten ristiretki ja kaunainen kosto, jonka syynä on heidän omassa päässään syttynyt viha.

Jos Kai Mykkänen ottaisi hyveellisyytensä todesta, hän tekisi tasa-arvolle palveluksen eroamalla maan hallituksesta ja tekemällä tilaa naisille, sillä hallituksessa on nyt 12 miestä ja vain 5 naista. Oikeudenmukaisuus on muuten (demaritasa-arvolla tykityksestä poiketen) sitä, että tehtäviin valitaan pätevyyden ja muiden relevanttien ominaisuuksien perusteella ja sukupuoli ei vaikuta.

Hikipedia: vihervasemmiston vihapuhealusta

Vihervasemmistolla on vakava vihanhallintaongelma. Tarkoitan heidän vihaansa suomalaista Suomea puolustavia ihmisiä kohtaan. Vihervasemmisto ja feministit pyrkivät leimaamaan ”vihapuheeksi” kaiken, mikä ei suhtaudu palvovasti heidän piehtarointiinsa omassa itseihailussaan, ja aloittavat äänekkään rääkymisen, mikäli kohtaavat vähäistäkin arvostelua.

Samanaikaisesti, kun vihervasemmisto ja feministit syyttelevät kansallismielisiä ihmisiä Facebookissa, Twitterissä ja muualla mikrotason kanssakäymisessä esitetystä arvostelusta, he pidättävät itselleen mahdollisuuden herjata ja solvata ihmisiä eräillä muilla internetin vihapuhefoorumeilla.

Vihervasemmiston keskeisimpiä vihapuhealustoja on internetsivusto Hikipedia, joka pyrkii näyttäytymään muka-parodisena versiona tietosanakirja Wikipediasta.

Viranomaiset eivät puutu Hikipediassa esitettyyn disinformaatioon, vaikka siellä julkaistut  kunnianloukkaukset eivät ole pelkkiä irrallisia tai satunnaisessa henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa esitettyjä mainintoja. Sen sijaan ne ovat julkisia ja pitkäaikaisesti esille asetettuja kannanottoja, jotka on esitetty tahallisena yrityksenä harhauttaa sivullisia ja antaa vääristelty kuva Hikipedian sivustolle vastoin omaa suostumustaan kytketyistä ihmisistä.

Hikipedian pseudoartikkeleissa annetaan harhaanjohtava ja asioita mielivaltaisesti yhdistelevä kuva monista henkilöistä ja heidän ajattelustaan, toiminnastaan ja ominaisuuksistaan. Hikipediaan poimitut kuvat ovat varastetut muista yhteyksistä, ja niiden uudelleen julkaiseminen Hikipedia-sivustolla rikkoo tekijänoikeuslainsäädäntöä sekä yksityisyydensuojaa. Kuva- ja muuta aineistoa on vandalisoitu respektio-oikeuksien vastaisesti.

Hikipediassa esitetyllä kirjoittelulla vahingoitetaan ihmisten asemaa ja mainetta tavalla, joka voi haitata elinkeinon tai ammatin harjoittamista ja täyttää siten rikoslaissa mainitut kunnianloukkauksen tunnusmerkit.

Vasemmiston harjoittamaa terroria

Hikipediassa näyttävät herjan heiton kohteina olevan erityisesti ei-vasemmistolaisina pidetyt henkilöt. Ylläpitäjien ja kirjoittajien oma sitoutuminen sosialistis-anarkistiseen rabulismiin ei kuitenkaan muodosta sellaista veruketta, joka oikeuttaisi loanheiton tai suojaisi heitä itseään oikeudellisilta vastatoimilta.

Solvauksissa ylitetään hyvän maun rajat, eikä asiaan liittyvää pahanilkisyyttä voida tunnistaa huumoriksi tai katsoa läpi sormien. Tekstit ovat ilmeisesti joidenkin yhteiskuntanäkemykseltään täysin eri linjoilla olevien anarkistien hyökkäyksiä, joiden kohteena on asioiden sijasta ihmisten persoona ja välineenä argumenttien sijasta rähjäinen ja reuhaava mudanheitto.

Hikipedian kirjoittajat ja ylläpitäjät pyrkivät suojautumaan esiintymällä anonyymisti, ja siten he paljastavat rääväsuisen nilkkimäisyytensä. Hikipedian kirjoittajatahot ovat todennäköisesti joitakin psykopatologista tuhrimisvimmaa potevia ja passiivis-aggressiivisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä henkilöitä. Mentaalihygienian ongelmat eivät kuitenkaan luo heidän rikoksilleen oikeutusta eivätkä tuota heille syyntakeettomuutta. Tyhmyys ei vapauta syyllisyydestä, niin kuin syyllisyyskään ei vapauta tyhmyydestä.

Hikipediassa harjoitettua maineen mustamaalausta yritetään toteuttaa ”huumorin” varjolla, vaikka tarkoituksena on maineen tahallinen pilaaminen. Rikosten vaikuttavuutta syventää, että sivusto on kaikkien ihmisten vapaasti internetistä luettavissa.

Vaikka uhrit eivät itse suhtautuisikaan kyseiseen töhertelyyn tosikkomaisesti, kolmannet osapuolet, eli kirjoitusten lukijat, voivat erehtyä pitämään niissä esitettyjä väitteitä todenperäisinä kuvauksina solvatuista ihmisistä. Loukkauksia, henkistä väkivaltaa ja vahingontekoa on harjoitettu näennäisen ”leikinlaskun” takaa, vaikka tosiasiassa kyseessä on tahallinen maineen töhriminen, jonka tuloksena syntyy työelämässä, liike-elämässä, tieteessä ja julkisessa sekä poliittisessa toiminnassa vahingollista disinformaatiota. Tämä taas merkitsee, että haitanteko on otettava vakavasti.

Vandalismi koetetaan verhota Hikipediassa ”satiirin” tavoittelun kaapuun, mutta tosiasiassa kyseessä ei ole sen enempää satiiri, ironia, parodia kuin sarkasmikaan, vaan tahallisen ilkeämielinen ja vahingoittamistarkoituksessa esitetty maineenpilaamiskampanjointi, jota koetetaan oikeuttaa ”huumorin” verukkeella. Tarkoituksena lienee haitata toisten ihmisten elämää tai uraa savuverhon takaa esitetyllä vihakampanjalla. Sivusto käy esimerkkitapaukseksi uustaistolaisten ja punakaartilaisten rabulismista ja tihutyöstä, informaatiosodasta ja nettiterrorista.

Hikipedia pitäisi sulkea vihapuheen levittämisen lopettamiseksi

Se, että tekstin kirjoittajat kuvittelevat olevansa humoristisempia kuin vitsailun kohteet tai lukeva yleisö, ei riitä oikeuttamaan julkista solvausta. Kirjoitusten epäasiallista argumentaatiota on usein koetettu oikeuttaa sillä, että kohteena oleva henkilö on esiintynyt sananvapauden puolustajana. Sananvapaus ei kuitenkaan oikeuta väärän tiedon levittämistä eikä mielikuvaterroria.

Kehotan kaikkia Hikipediassa nälvimisen, henkisen väkivallan tai terrorin kohteeksi joutuneita tekemään tutkintapyynnön tai rikosilmoituksen poliisille kunnianloukkauksesta tai, mikäli viranomainen ei asiaan puutu, ajamaan Hikipediaa vastaan kannetta oikeudessa. Kehotan esittämään vahingonkorvausvaatimuksen rangaistusvaatimuksen yhteydessä.

Samalla kannattaa tehdä eurooppalaisen tietosuojalain ja tietosuojavaltuutetun päätöksen mukainen poistopyyntö Googlelle koskien hakutuloksia, joissa oma nimi ja henkilöllisyys yhdistetään virheellisesti ja vahingollisesti täysin perättömiin asiayhteyksiin Hikipedian sivustoilla.

Kaikki Hikipediassa pahoinpidellyt ihmiset eivät ole sellaisia julkisuuden henkilöitä, jotka olisivat omasta aloitteestaan asettautuneet julkisen arvostelun kohteeksi, vaan yksityishenkilöitä, joten kirjoittelun lopettamista voi vaatia myös yksityisyydensuojan perusteella.

Yksityisyydensuoja on toki myös julkisuuden henkilöillä, ja etenkin näin on, mikäli julkisuus on asiantuntijajulkisuutta, eikä siihen liity sellaista vallankäyttäjän roolia tai asemaa, joka voisi luoda velvollisuuden suostua ankaran arvostelun tai henkilökohtaisesti loukkaavan kirjoittelun kohteeksi. Hikipediassa esitettyä nälvimistä ei voida perustella myöskään millään tieteellä, vaan esitettyjen kannanottojen kärkevyys on perustunut pelkkään vahingoittamisen haluun.

Se, että kirjoittelun kohteena olevan henkilön yhteiskunnalliset ja tieteelliset mielipiteet ovat olleet Hikipedian kirjoittaville epämieluisia, ei oikeuta persoonaan kohdistuvaa vandalismia.

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Niin sanotulle valtamedialle riittäisi juttujen aiheita ja kerrottavaa EU-johteisen politiikanteon sameasta ja töhryisestä valtavirrasta. Sen tuloksena Euroopassa jatkuvat väestö-, talous- ja turvallisuuspolitiikan hullut päivät, joista nykyisin kertoo vain vanhan median rinnalle syntynyt uusmedia.

Valtamedian viestimet tyytyvät kuitenkin uittamaan muoviankkojaan pienissä puroissa ja salaojissa sekä jatkamaan klikkijuttujen repimistä oman moralisminsa keinoin. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että laulaja Tomi Metsäketo on saamassa potkut ”Tanssii tähtien kanssa” -shown lisäksi myös ”Mamma mia” -musikaalista, sillä tuottajalla on ”nollatoleranssi tällaiseen käytökseen”.

Millaiseen käytökseen? Tenori oli mennyt diivamaiseen tapaansa sanomaan jotakin sopimatonta naisille. Naisillehan ei saisi lehtien moraalinäkemysten mukaan ehdottaa seksiä edes heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, mikä menee yli minun hilseeni.

Tiedättekö muuten mitä ”nollatoleranssi” tarkoittaa? Se on täydellistä suvaitsemattomuutta.

Ensin jokin despoottimainen kuppikunta määrittelee jonkin asian ”rasismiksi”, ”sovinismiksi”, ”natsismiksi”, ”seksismiksi” – ja mitä näitä välitöntä puuttumista ja sähköiskumaista reagointia edellyttäviä sanoja nyt onkaan?

Ja sitten se antaa käsitteelle täysin omavaltaisen merkityssisällön ja julistaa kaiken omasta poliittisesta näkemyksestään poikkeavan näkökannan kielletyksi tai sensuurin alaiseksi, mielipiteeksi, jota leimaa ”nollatoleranssi”. Koska sananvapaus on vielä muodollisesti olemassa, tehosteeksi asetetaan epäsuora rajoitus, eli vankiloista vaikuttavin: työelämän mielipidevankeuteen johtava uhkaus menettää työpaikkansa ja sitä kautta toimeentulonsa, jos on eri mieltä.

Tämä kiusanteko, henkinen väkivalta ja mielipiteenvaraisten kavallusten kulttuuri olisi välitöntä puuttumista vaativa asia.

Monet muistavat vuoden takaisen tapauksen. Koripallovalmentaja Aleksi Valavuorta ahdisteltiin tuolloin muutamasta homoherjasta, jotka minua homomiehenä lähinnä huvittivat. Mutta myötähäpeää aloin tuntea koko seksuaalivähemmistön puolesta, kun jotkut tosikot alkoivat rääkyä Valavuorelle rangaistuksia (kirjoitin aiheesta otsikolla ”Suomalainen mies vastustaa neuvostoja”).

Uusmoralistinen asennoituminen on lisääntynyt hälyttävästi yhteiskunnassamme. Etenkin sitä ovat luoneet vihervasemmistolaiset ja feministit, siis tuo pahamaineinen ja epä-älyllisestä suhtautumisestaan tunnettu klusteri. He pyrkivät nykyään kaitsemaan ja kuohimaan pois kaiken, mikä poikkeaa sosiaalidemokraattisesta sovinnaisuudesta ja uuspuritaanisuudesta.

Näyttönä tästä ovat lukuisat ”some-pöyristymiset” ja ”some-raivo”, jota kansallismielisten taholla ei esiinny juuri lainkaan. Sensuuripyrkimysten takana on aina vain kommunistien, sosialistien, vihreiden ja feministien usein anonyyminä esiintyvä herjanheiton salaliitto, joka omassa kieroutuneessa ihmisrakkaudessaan kavaltaa ja ilmiantaa suomalaisen Suomen puolustajia perättömästi ”ihmisvihasta” mutta pidättää julkisen nälvimisen ja panettelun yksinoikeudekseen.

Julkaisupolitiikan sairastumisesta

Tomi Metsäkedon ja Aleksi Valavuoren tapauksilla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta heidän niskaansa heitetty kurakylpy kertoo surullisia asioita sananvapauden tilasta. Siitä yritettiin keskustella Yleisradion viime torstaisen sananvapauspäivän ohjelmassa ”Tarinoita sananvapaudesta”, tosin ainoastaan punavihreän kuplan asukkeja kuunnellen ja heidän kverulatorista paranoiaansa toistellen.

Juontajien Annika Dahlströmin ja Markus Liimataisen kokoon keräämä keskustelijakaarti oli sikäli monipuolinen, että paikalle oli kutsuttu lähes kaikki sellaiset henkilöt, jotka elävät konfliktissa vapaan ajattelun ja sanankäytön kanssa mutta eivät pysty sanomaan asiasta mitään objektiivista, muiden muassa feministi Maryan Abdulkarim, kirjailija Pirkko Saisio, minulle tuntematon rap-artisti Mikko Kuoppala ja radikaalipastori Kai Sadinmaa.

Uhriutumisen pyyteettömyys oli vaikuttavaa ja syvää. Nurinkurista tässä lavastuksessa oli se, että kukaan keskustelun osapuolista ei ollut oikeasti sananvapauden rajoittamisen kohteena. Finlaysonin Jukka Kurttila on voinut painaa lakanoihinsa niin paljon Tom of Finlandin kuvia kuin turkkilaiset kutomot sietävät. Seiskan Joni Soila on voinut rahastaa pintajulkkisten kommelluksilla ja keittää kokoon sensaatiojuttuja hyvässä yhteisymmärryksessä julkisuudenkipeiden linssiluteiden kanssa. Sitä julkisuuden määrää, joka on suotu Maryan Abdulkarimille vain hänen maahanmuuttajataustansa ja feminisminsä vuoksi, ei pysty mittaamaan kukaan.

Todellisia sananvapauden rajoittamisen kohteita ja sensuurista pahiten kärsineitä ovat maahanmuuton, Euroopan unionin ja monikulttuurisuuden ideologian arvostelua esittäneet henkilöt, mutta näillä todellisten ajojahtien uhreilla ei ollut Yleisradion lähetyksessä edustusta lainkaan. Paikalle raahattujen taas oli helppoa luikerrella valtamedian selän taakse ja teeskennellä lainkuuliaista kansalaista, joka tyhjänpäiväisistä rihkama-aiheista blogia pitävän Hanna Sumarin tavoin kärsii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja mukauttamisen ylittävistä näkemyksistä ja vaatii sen vuoksi viranomaisvaltaa panemaan älyllistä yhteiskuntakritiikkiä esittävät mediat ja ihmiset kuriin.

Koska studioon oli tuotu Kurttilan ja Saision lisäksi myös homokonfliktissa nöyräksi ja anteeksipyyteleväksi ryvetetty Aleksi Valavuori ja uimari Ari-Pekka Liukkonen, keskustelun keppihevoseksi oli yritetty tekaista homoseksuaalisuus, jolla koetettiin oikeuttaa liberaaleja näkemyksiä. Pyrkimys peitellä todellista ongelmien aihetta, eli maahanmuuttoa ja väestöjensiirtoja, ei kuitenkaan onnistunut tällä väkinäisellä ja assosiaatioharhoja ruokkivalla tempulla, sillä homojen oikeudet ja islamin leviäminen ovat ristiriidassa keskenään.

Niinpä ainoat kriittiset mielipiteet esitti seksuaalivähemmistötaustainen Pirkko Saisio, joka järisytti punavihreän kuplan asukkeja jo viimekeväisellä kannanotollaan, että maahanmuuton ongelmista ”pitäisi keskustella” ja että vihervasemmiston usko omaan oikeassa olemiseensa on häiritsevää. Se, että ainoat kriittiset mielipiteet esitti julkilesbo, ei ollut ihme, vaan se selittyy seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten luontaisella valheen vihalla, joka kumpuaa poliittista korrektiutta, teennäisyyttä ja sovinnaisuutta kohtaan tunnettavasta vastenmielisyydestä.

Todellista sensuuria ja todellisuuden peittelyä edustaa se, että jos samat maahanmuuttokriittiset mielipiteet esittää joku akateeminen oikeistolaishomo, Helsingin Sanomat ja Yleisradio salaavat kritiikin olemassaolon kaiken kykynsä mukaan, ja uutiskynnys ylittyy vasta, kun arvostelun esittää vasemmistolainen kulttuurimarxismin kädestäsyöjä.

Kaikkein huvittavimman ajatuksen esitti Yleisradion toimittaja Heikki Valkama, joka yritti takoa sananvapauden poliittista rajoittamista ihmisten päähän keskustelujen kainalojutussa ”Analyysi: Tyhmien ajatusten alasampuminen ei ole sananvapauden rajoittamista”. Olen samaa mieltä sikäli, että minunkaan mielestäni kaikkien tyhmimpien ajatusten, kuten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivien kannanottojen, alasampumista ei pitäisi rajoittaa millään tavalla. Silti media ja puupääjuristien muodostama Demla-kratia ovat valmiita rajoittamaan etupäässä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevien sananvapautta.

Vihersiepot nettilangoilla

Ongelma on yksittäistapauksia yleisempi. Poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt laajentamaan oman despoottimaisuutensa normatiiviksi, jolla se pidättää julkaisupoliittisen ratkaisuvallan omiin käsiinsä. Nykyään myös Facebookia ja YouTubea sensuroidaan mielivaltaisilla perusteilla.

Facebook on sensuroinut äskettäin esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan kannanoton, jossa hän oli sanonut, että mies ei voi synnyttää lasta, sukupuoli vaihdetaan eikä korjata, että maailma on mennyt sekaisin ja että tällaista sekamelskaa syntyy, kun punavihreät arvot jylläävät yhteiskunnassamme. PS-nuorten hallituksen jäsen Jessica Vahtera paheksui tätä täysin perustelematonta ja asiatonta sensuuria blogissaan.

Sellaista jälkeä syntyy myös kirjankustantamoissa, kun ratkaisijan rooleihin julkaisuportaassa päästetään ideologisen manipulaatiokoulutuksen saaneita maailmanpolitiikan maistereita, jotka kivittävät pois kaiken, mikä ei vastaa heille opetettuja monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja feminismin tendenssejä. Ja samanlaista on myös nettilangoilla roikkuvien viherpeippojen ja serverihuoneiden silakankatkuissa takatiloissa majailevien nettinörttien sensuuritoiminta.

Keljua on, että myös nöyryytettyjä taiteilijoita pakotetaan Tomi Metsäkedon tavoin ripittäytymään ja vaikeroimaan feministien korkokengän alla ja vihervasemmiston herjanheiton kohteina. Heitä taivutellaan kieriskelemään maan tomussa ja ripottelemaan päälleen katumuksen tuhkaa. Ja he tekevät niin vain yhdestä syystä: he ovat taiteen tekijöitä, ja taiteilijan tehtävä on viihdyttää ja olla kaikille mukava. Heidän esityksensä eivät vetoa älyyn vaan tunteeseen, ja siksi heistä ei ole filosofeiksi eikä totuuden etsijöiksi, ei myöskään poliitikoiksi, kuten totesin kirjoituksessani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”.

Julkisuuden suosimia kirjailijoita ja taiteilijoita pakotetaan sanoutumaan irti milloin mistäkin. Ja he tekevät niin pitäen kiinni pöytäkattaustensa kaitaleista. Sellainen henkilö ei voi pitkän päälle olla filosofi, kirjailija eikä taiteilijakaan, vaan hän on kuin kuka tahansa kauppamatkustaja tai puotipuksu, joka harjoittaa itsesensuuria poliittiseen korrektiuteen liittyvien oletustenvaraisten mainetekijöiden vuoksi. He ovat ehkä mukavia ja hauskoja heppuja Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tavoin, mutta mitään yhteiskunnallisesti painavaa sanottavaa heillä ei ole.

Kolme pointtia tomussa kieriskelystä

Hyvää esimerkkiä ja suoraselkäisyyttä osoittaa Oulun kaupungin varavaltuutettu Tiina Wiik. Häntä oli painostettu sanoutumaan irti Suomen Vastarintaliikkeestä. Miten sellaisesta voi sanoutua irti, johon ei ole koskaan kuulunutkaan (aiheesta enemmän tässä)? Mutta Tiina myös luettelee kolmen pointin kohdat, joiden vuoksi kenenkään ei kannattaisi sanoutua irti yhtään mistään. Hän kirjoittaa näin:

”Irtisanoutumiset ja tuomitsemiset olisivat yksinkertaisesti noloa moraalisäteilyä, jolla yritetään kiillottaa omaa imagoa jonkun toisen kustannuksella. Toisekseen ne ovat vasemmiston luomaan keskustelukehykseen alistumista; omaa keskustelua ohjaa heidän aatemaailmansa ja siihen reagointi, jolloin omat kannanotot lähtevät puolustuskannalta.

Irtisanoutumiset ovat lisäksi hölmöjä ja tehottomia: ainoat, jotka uskovat niitä, ovat ne, jotka jo valmiiksi ovat puolellasi ja seuraavat kannanottojasi. Vihervasemmistolle kaikki kansallismieliset järjestöt, poliitikot ja aktivistit ovat natseja, ja heille irtisanoutumiset ovat vain eräänlainen anteeksi pyytelyn yritys, jonka he hyödyntävät armotta pilkkaamiseen ja nolaamiseen.

Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla antirasistien keskusteluja näistä irtisanoutumisista: irtisanoutuja ei todellakaan saa sympatiaa, ainoastaan pilkkaa ja halveksuntaa. Kansallismielisiä some-kanavia seuraavat lähes yksinomaan kansallismieliset ja vihervasemmiston aktiivit, joten normoja ei irtisanoutumisilla tavoiteta.

Miksi siis nolata itsensä heittäytymällä polvilleen vihervasemmiston eteen anelemaan hyvepisteitä, joita ei koskaan tule herumaan? Parempi hoitaa asiansa pää pystyssä ja anteeksi pyytelemättä. Meillä ei ole velvollisuutta selitellä mitään kenellekään.”

Samasta syystä tämä terävä ja hyveellinen nainen ei allekirjoittaisi myöskään rasisminvastaista julistusta. Se vain kompromettoisi hänen oman asemansa, eikä kukaan vasemmistolainen kunnioittaisi häntä moisen itsensä kahlitsemisen vuoksi vaan pitäisi sitä jonkinlaisena erehtymisen tai heikkouden tunnustuksena (teemasta lisää tässä).

Myöskään itse en irtisanoudu näkemyksistäni, sillä en ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin omiin filosofisiin ja järkiperäisesti perusteltuihin kannanottoihini. Niistä aion pitää kiinni.

Nollatoleranssin vaatiminen meiltä on pelkkää suvaitsemattomuutta, jolla punavihreän kuplan asukit yrittävät murjoa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät sovi heidän omaan valheelliseen maailmankuvaansa.

Totuuden sanomisen hinta: 50 miljoonaa euroa

Yleisradion uutiset kertoivat tänään, että Saksan hallitus on hyväksynyt lain, joka velvoittaa poistamaan internetistä ”vihapuheeksi” luokiteltavat sisällöt vuorokauden sisällä aineiston julkaisemisesta. Määräyksen rikkomisesta voi operaattoria odottaa jopa 50 miljoonan euron sakko.

Kalliiksi käy yhteiskunnallisten totuuksien esittäminen ja vaativaksi valheiden ylläpito. Nyt se kuitenkin tiedetään, siis totuuden arvo: 50 miljoonaa euroa!

Toinen vaihtoehto on ajatella, että euron kurssi on painunut yhtä alas kuin Saksan markan arvo 1920-luvun lama-aikana, jolloin leivästäkin joutui pulittamaan kymmeniä miljoonia.

Hullunkurisinta asiassa on tapa, jolla Saksan liittopäivät koettaa kynsin hampain estää maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden esittämisen vihapuhe- ja rasismileimojen varjolla. Samaan aikaan Angela Merkel kätilöi maahan satoja tuhansia haittamaahanmuuttajia, ”jotta rasismi ja natsismi eivät lisääntyisi”.

Typerimpienkin poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että yhteiskunnalliset ihanteet eivät muutu tosiasioiksi syöttämällä niitä yhteiskunnan koneistoon. Mitkään toiveet eivät toteudu yhteiskunnallisessa prosessissa sellaisinaan vaan perin juurin muuntuneina. Niinpä myöskään maahanmuuttaja-armeijoiden perään lähetetyt suvaitsevuuden toivomukset eivät välttämättä johda siihen, että kantaväestöt hyväksyisivät tämän EU:sta satelevan ripityksen. Yleensä käy aivan päinvastoin.

Turhia ovat kritiikin tukahduttamisen yritykset. Näyttöä sensuurihankkeen epätoivoisuudesta antaa uhkaavan sakkorangaistuksen suuruus, joka on kuin Orwellin romaanista. Ja kaikki tämä tietenkin tilanteessa, jossa ”vihapuheen” ja ”rasismin” määritelmät on jätetty täysin auki mahdollistaen periaatteessa minkä tahansa sellaisen aineiston riipimisen pois nettilangoilta, joka ei ole EU-eliitin poliittisten näkemysten mukaista.

Älkää ampuko viestintuojaa

MV-lehti on suosittu siksi, että vittuilua on nykyisin vaikeaa erottaa totuudesta. Tämä ei johdu kuitenkaan lehdestä vaan todellisuudesta itsestään. Kun todellisuus sinänsä on entistä vittumaisempi, myös siitä kertova Mitä vittua -lehti on nimeään myöten objektiivinen ja nauttii suosiota sen vuoksi. Älkää siis ampuko viestintuojaa.

Tämä on tekemisessä parodiahorisontin ylittämisen kanssa. Kun todellisuutta ei voida erottaa sitä koskevasta parodioinnista, myöskään totuuden kertomista ei voida erottaa mustan huumorin viljelystä.

Mustalta huumorilta vaikuttaa myös MV-lehden omistajaa ja päätoimittajaa vastaan suunnattu ajojahti. Helsingin käräjäoikeus määräsi jokin aika sitten Ilja Janitskinin vangittavaksi poissaolevana, ja hänestä on annettu eurooppalainen pidätysmääräys. Sananvapauden käyttämisestä! Nyt hän vapautui kolmen päivän kuulusteluista Espanjassa, ja vangitsemista koskeva oikeuskäsittely oli ohi viidessätoista minuutissa. Puolustusasianajajan mukaan ihmistä ei pitäisi kirjoitusten vuoksi määrätä vapautensa menettäneeksi.

Viranomaisvallan tyhmyys näkyy juuri siinä, että se yrittää kahlita mielipiteen- ja ilmaisunvapautta koppituomioilla: laittamalla sananvapauden käyttäjät kiven sisään.

Myös rikosepäilyt vaikuttavat tekaistuilta, kun vanha media ahdistelee MV-lehteä tekijänoikeusriidoilla. Miten Yleisradion, Helsingin Sanomien ja muun perinteisen median levittämiä valheita ja puolittaisia totuuksia voisi arvostella, jos niiden juttuja ei saisi ja voisi jäljentää todistusaineistoksi ja esittää uudelleen valheiden paljastamiseksi?

Tässä mielessä MV-lehti tekee tärkeää kriittistä journalismia. Se on merkki uudesta metajulkaisemisesta, jonka kautta kommentoidaan muita julkaisuja ja arvostellaan niitä. Vanhan median kannattaisi lopettaa toimintansa kokonaan, mikäli sen toimituksissa ja omistajaportaassa ei tätä kestetä.

Sitä paitsi myös vanha media kopioi ja uudelleen julkaisee lainaillen, jäljentäen tai plagioiden. Vanhat mediat hyödyntävät toinen toistensa juttuja ja laittavat uudelleenjulkaisun perään viitteen, mistä uutinen on saatu: kuka tai mikä siitä ensinnä kertoi. Tämä tapahtuu sulassa sovussa ja yksimielisyyden vallitessa, koska niissä ollaan samaa mieltä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä ja koska toimittajat tutkitusti muodostavat vihervasemmistolaisen klusterin, jossa käsi pesee kättä.

MV-lehti on näillä apajilla uusi haastaja ja vieläpä erittäin suosittu. Niinpä itsensä uhatuksi kokeva vanha media ryhtyy hirmuiseen hyökkäykseen. Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan, sanoi Erno Paasilinna. Stanislaw Jerzy Lec taas oli sitä mieltä, että ei pitäisi halkoa hiuksia toisten päästä, varsinkaan kirveellä. Sillä tavoin sananvapauden käyttäjiä kuitenkin tuomitaan oikeuksissa. Heidän rohkeudessaan se sananvapauden todellinen tila punnitaan. Filosofisesti katsoen se, joka harjoittaa viestintää juridisesti ”oikein”, tekee metodisesti väärin, sillä hän sallii vallan puuttua puheisiinsa.

On ihmeellistä, että vanha media ei vaadi Googlen, Microsoftin ja Yahoon pomoja vangittaviksi, sillä näiden yhtiöiden hakukoneet jäljentävät kaiken Internetissä julkaistun omille palvelimilleen tai välimuisteihin, joista aineistot latautuvat vielä senkin jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeja ei enää ole olemassa. Jotta kohtelu olisi tasapuolista, pitäisi käräjille haastaa myös nämä yhtiöt. Niitä ei kuitenkaan haasteta, koska nettiaineistojen ymmärretään ja hyväksytään siirtyneen julkaisemisen yhteydessä siihen rajattomaan avaruuteen, jossa mitään ei voi enää hallita ja jossa mikään ei ole enää kenenkään omaa. Tämä on Internetin olemus, eikä olemusta voi haastaa oikeuteen.

Niinpä vanha media kääntää huomion yhteen ihmiseen ja tekaisee hänestä maalitaulun aggressioilleen. Samoin menettelevät ne yksityishenkilöt, jotka kokevat kunniaansa loukatun tai marisevat kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. MV-lehdessä arvosteltujen henkilöiden ja kansanryhmien kannattaisi käyttäytyä tavalla, joka ei kritiikkiä ansaitse.

MV-lehti on onnistunut paljastamaan maahanmuuttajatahojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja rikoksia tavalla, joka on ollut yhteiskunnallisia oloja tervehdyttävää. Koska vanha media vaikenee mafiasta tutulla omertá-periaatteella, on MV-lehden vaikutus myös julkiseen keskusteluun ja demokratian toteutumiseen ollut myönteinen. Ei pidä tehdä tekoja, jotka eivät arvostelua siedä.

Miksi vanha media ylipäänsä julkaisee juttujaan, jos se ei salli niitä luettavan ja arvosteltavan? Ettei vain kyseessä olisi autoritaarinen käsitys, että sananvapauteen liittyvä oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien medioiden kautta onkin vain vaatimusta totella käskijän rooliin tottuneen valtamedian yksisuuntaista toitotusta?

Totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida tavoitella eikä saavuttaa, mikäli sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka. Siksi sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin tulisi olla ankarasti rangaistavaa. Ihmettelenkin, miksi ajojahtien kohteena olevat eivät tee tutkintapyyntöjä ja rikosilmoituksia perusoikeuksiensa loukkauksista.

Elektronisten lehtien tulevaisuus

Helsingin Sanomat (josta käytän teoksessani Sensuurin Suomi myös nimitystä ”Tämän maailman kaikki asiat”), pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttui tabloid-kokoiseksi. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että viikossa voi ilmaiseksi lukea enintään viisi juttua.

”Uudistus” tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta. Mutta kyseessä voi olla myös parannus. Moni kysyy, täytyykö Hesaria jatkossa enää lainkaan lukea, kun lehti muistuttaa Voima-lehden maksullista versiota.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneiden kuin puhelimienkin maailmassa.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin.

Toisaalta myöskään maksuttomat eivät menesty, sillä mainostulot eivät riitä pitämään niitä yllä. Tilausmaksua perivien tiedotus- ja toitotusvälineiden sijasta tulevaisuudessa menestyvät omakustantaminen, vastikkeeton tiedon jakelu sekä omatoiminen hakeutuminen lähteille. Näyttöä myös ilmaislehtien kurjasta tilasta antaa Uuden Suomen heikko happi.

Niklas Herlin osti muutama vuosi sitten Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen sekä jatkoi lehden tekoa verkossa. Myös Niklas Herlinin ja Ilkka Hiidenheimon rahoilla perustetun Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on ollut olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

Kun lehti tekee Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, se on omistajilleen ongelma. Niinpä oli odotetavissa, loppu näkyy, tai lasku langetetaan lukijoille. Tänään Uusi Suomi kertoi, että Herlin myy lehden takaisin Alma Medialle. Vuosina 2008–2015 Uusi Suomi teki yhteensä noin 2,9 miljoonan tappiot, ja omistaja joutui tukemaan yhtiötä yli kahden miljoonan euron arvoisilla pääomalainoilla. Myös itse valitsisin mieluummin Maseratin ja ajaisin sillä.

Kauppa oli ennustettavissa, sillä lehteä laitettiin myyntikuntoon pieksemällä terävimmät sanankäyttäjät pois puheenvuoropalstalta. Myös minua lehti löi korvalle omalla sensuurillaan tänä kesänä. Voidaan tietysti epäillä, olenko lehdelle käenpoikanen, joka nokkii ruokkivaa tahoa. Voin omasta puolestani vastata, että olen kirjoittanut lehteen ilmaiseksi, pyyteettömästi, pyytämättä ja omaa etuani tavoittelematta, ja mikäli näkemykseni eivät ole sopineet lehden linjaan, lehti on itse tehnyt asiasta itselleen ongelman.

Katson edelleenkin, että valtamedian ongelmat eivät johdu ensisijaisesti mainostulojen vähenemisestä, vaan pulma on toimituspoliittinen. Myös Alma Media kuuluu siihen vanhan median kaaderiin, joka alkoi rajoittaa maahanmuuttoa ja islamia arvostelevien mielipiteiden esittämistä kommenttipalstoillaan. Konsernin ideologisuudesta kertoo, että se on omaksunut ”vastuullisen vaikuttamisen” politiikan. Tämän juristeilta, byrokraateilta ja liike-elämän konsulteilta lähtöisin olevan ajatusmallin ei pitäisi lainkaan kuulua kriittisen journalismin toimintatapoihin. Median tehtävä ei ole vaikuttaa, puuttua, suodattaa eikä muokata vaan välittää tietoa ja todellisuutta.

Uusi Suomi liimataan Talentumin mukana jo aiemmin Alma-konserniin siirtyneiden Talouselämän ja Tekniikka & Talous -lehden sekä Kauppalehden kylkeen. Taloudellisesti tulevaisuus ei näytä kuitenkaan entistä paremmalta, paitsi entiselle omistajalleen, jonka omistus Alma Media -konsernista kaupan myötä kasvaa.

Salsingin Henomien lautsenjoulu

Kustantamojen ja mediatalojen omistusjärjestelyissä vallitseva turbulenssi on johtanut hätäiseen keskittymiseen, turvapaikan hakuun toinen toistensa kainalosta tai jämähtäneiksi koettujen konsernien purkamiseen. Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin ”vapautunut” tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu osiin uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY-kirjankustantamo Bonnierille, Suomalaisen kirjakaupan omistusosuus Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Konserni myi liiketoimintatappioiden kuittaamiseksi myös Sanomatalon ja Vantaan painolaitokset vuonna 2014.

Helsingin Sanomat toimii nykyään vuokratiloissa. Lehti, joka ei omista edes painokoneitaan on vähän niin kuin armeija ilman aseita. Bulevardilla sijaitseva perinteikäs WSOY:n talo, joka tuli monille kirjailijoille tutuksi, myytiin 2013. Sanoma-konserni tuli Erkkojen aikakaudella tunnetuksi huomattavasta kiinteistövarallisuudestaan, mutta nyt varallisuutta muunnetaan kassavirraksi, mikä johtaa köyhtymiseen ja narun pään löytymiseen omasta kädestä.

Sanomaa on joskus arvosteltu monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta, levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueille. Purkaessaan media-imperiumia nykyjohto tekee täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti. Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista pöperöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi alkaen kaapeliverkoista ja jatkuen kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnan päämedioiksi tarkoitettuja lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin protestilehti Voimaa, Ylioppilaslehteä, Tiedonantajaa tai Vihreää Lankaa. Toimitukset niissä ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asenteiden muokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unioniin sekä euroon liittymisen puolesta. Se on työskennellyt monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan tarpeekseen tavasta, jolla lehden toimitus läimäytteli maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.

Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se elektronisiin lukulaitteisiin, joissa sitä voisi lukea maksusta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi tätä blogiani. Kiireisillä ihmisillä ei ole yleensäkään aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta. Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa kuitenkin olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi 1,95 kuukaudessa.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Ihmiset eivät enää lue tämän maailman kaikki asiat kertovia sanomalehtiä tai yleisaikakauslehtiä vaan erikoislehtiä. Suuret yleislehdet syntyivät vain jakeluteknisistä syistä, kun samaan postitse jaeltavaan pakettiin oli kannattavaa ympätä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia tyydyttävää sisältöä. Verkko ei rajoita klikkausten määrää, joten laajat lehdet hajoavat ja sisältö syvenee eri suuntiin. Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Suurten yleissanomalehtien aika on ohi jo siksikin, että elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi. Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleen tuotettu Internetiin, esimerkkinä vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisesti jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä varmistaa elektronisten julkaisujen pysyvyys ja säilyminen aikojen yli.

Sanan vankeus

Olohuoneessamme on kaksi elefanttia: Suomessa on sananvapausongelma, joka johtuu reaalitodellisuudessa olevasta toisesta ongelmasta, eli maahanmuutosta. Sitä kansan suuri enemmistö ei ilmeisestikään halua, mutta poliitikot on taivuteltu suostumaan massamaahanmuuttoon Euroopan unionin painostuksesta. Sananvapauden ongelmaksi maahanmuutto-ongelma on kulminoitunut neljässä muodossa:

1. Tiedotusvälineiden toimitukset myötäilevät maahanmuutolle suopeaa hallitusvaltaa (A) poliittisen vallan pelossa, (B) taloudellisen ehdollistamisen vuoksi ja (C) mainetekijöihin vedoten.

Ad A. Valtavirran media myötäilee hallitusvaltaa, koska se on riippuvainen poliitikkojen halukkuudesta antaa medialle lausuntoja. Tämän käänteispuolena media on sitoutettu ideologiaan, jota sanotaan ”yhteiskuntavastuuksi”. Medialle on siis siirretty osa yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä, ja siksi se selittelee asioita poliittiselle vallalle parhain päin. Erityisen kuuluisa tästä on Yleisradio, joka on poliittisesti hallittu ja jossa monikulttuurisuuden edistäminen on kirjattu toiminta-ajatukseen, vaikka monikulttuurisuuden ideologia on erittäin altis filosofiselle ja tieteelliselle kritiikille.

Ad B. Kaupallinen media puolestaan on riippuvainen mainostajista, joten se pyrkii näyttäytymään ”arvoneutraalina”, mikä johtaa poliittisten asioiden viihteellistämiseen. Se siis välttelee kertomasta maahanmuuton ongelmista rehellisesti eli kaikessa karuudessaan, kuten tekee nyt MV-lehti. Kaupallinen valtamedia on poliitikkojen pihdeissä myös lehdistötuen kautta. Yksi syy päätoimittajien haluun sensuroida mediaa voi olla se, että he ovat periaatteessa vastuussa julkaisunsa sisällöstä ja siksi heitä uhkaillaan suoraan viranomaistahoilta, mahdollisesti sisäministerin määräyksestä. Näin voisi päätellä siitä, että tiedotusvälineiden kommenttipalstat laitettiin lukkoon monen median toimesta erään kuun ensimmäisenä päivänä, ikään kuin kyseessä olisi ollut viranomaispäätös.

Ad C. Mainetekijät puolestaan ovat oletuksenvaraisia uskomuksia. Niiden pohjalta maahanmuuton kritisoimista pidetään kiellettynä. Sanankäytön pahimmat uhat eivät olekaan virallis-formaaleja rajoituksia, joista seuraisi julkisen sanan jupakoita tai oikeudenkäyntejä, vaan ne ovat piileviä epäsuoria ehtoja. Juuri niihin liittyvät mainetekijät ja niistä seuraava poliittinen korrektius, jonka tärkein tulos puolestaan on Rakkausministeriön alaan kuuluva ”muunneltu totuus”. Esimerkiksi toimittajia, opettajia, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja asiakaspalvelijoita painostetaan luopumaan tai vaikenemaan maahanmuuttokriittisistä näkemyksistään työpaikan menettämisen hinnalla tai uskoteltuun ”omaan etuun” vedoten, mikä on johtanut anonyymiin esiintymiseen. Kyse on persoonan riistosta, joka rikkoo ihmisoikeuksia. Ihminen on tällöin myyty hermoverkkojaan ja synapsejaan myöten. Itse kieltäytyisin tekemästä mitään sellaisen työnantajan hyväksi, joka vaatii yksilöä kieltämään itsensä ja ajatuksensa. Tappio filosofialle jäisi tällöin pienemmäksi.

2. Tiedotusvälineet ovat vaarantaneet oman maineensa sensuurilla, asioiden vääristelevällä painottamisella ja tosiasioiden kertomatta jättämisellä. Juopa vallitsee myös toimitusten sisällä, jossa maahanmuuttoa vastustavat toimittajat vaiennetaan aamupalavereissa ja kahvipöydissä. Tämän tuloksena toimitukset itsesensuroivat.

Kaiken takana on pelko siitä, mitä toiset sanoisivat. Lopulta ihmiset puhuvat double-speakiä vain siksi, että ovat toistensa odotusten vankeja. Kaksi maahanmuuttokriittistä toimittajaa voivat siis kirjoittaa maahanmuuttoa suosivasti vain tyydyttääkseen näkemyksiä, joita he olettavat toisillaan olevan! Tämän tuloksena toimittajat itsesensuroivat.

Marko Hamilo julkaisi aiheesta tuoreen kirjan Punavihreä kupla, ja samat asiat paljasti jo Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen teoksessaan Sananvapaus kauppatavarana ja sitä edeltäneessä verkkokirjassa Journalismin salat, osat 1 ja 2.

Olen itsekin kuullut usean toimittajan kertovan, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven tanttoja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa ripitettyjä päätoimittajia. He määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä. Kyse on ideologisesta normatiivista, jota puolustetaan ”viestimen linjana”. Mutta haluavatko yleisöt linjan? – Yleisöt haluavat tietää asioiden todellisen laidan, jota edistää vapaa tiedonkulku, ei ”suodatus”.

3. Tiedotusvälineiden ”viides kolonna” ovat toimittajien ja pääkirjoitustoimittajien ohella kolumnistit ja ne asiantuntijat, joilta media tietää aina saavansa haluamansa mielipiteen. Kolumnisteiksi palkataan kirjoittajia, jotka myötäilevät maahanmuuton edistämistä, kehittämistä ja lujittamista, esimerkkinä nyt vaikka kirjoituksestaan ”Valkoinen roskaväki” (Ylen verkkosivut 28.9.2015) paljon kritiikkiä niittänyt Jari Tervo.

Kirjoittajavalinnoilla luodaan kuvaa, että toimituksen ulkopuolellakin ajatellaan samoin kuin toimituksissa. Maahanmuuttoa arvostelevia ihmisiä häväistään mediassa perättömillä lausumilla ja solvauskampanjoilla, mutta ongelmien ytimestä, eli maahanmuutosta, ei sallita sanottavan mitään negatiivista. Maahanmuuttokriitikot leimataan pejoratiivisesti ja stereotyyppisesti ”reppanoiksi”, joita ilmeisesti on jo 88 prosenttia suomalaisista. Ironiaa, parodiaa ja sarkasmia ei suostuta suvaitsemaan tyylikeinoina, jos esittäjä on maahanmuuttokriitikko ja kohde maahanmuuttaja tai maahanmuuttopolitiikka. Mutta ivaa, pilkantekoa ja herjaamista ymmärretään ja harjoitetaan mielihyvin toimituksissa, jos kohteena ovat maahanmuuton arvostelijat.

Myös tieteen edustajia viedään kuin sikaa korvasta. Tekstien sensuroimisen lisäksi koko ihminen voidaan laittaa liipaisimelle ja sulkea julkaisusaartoon median ulkopuolelle. Hänet siis – ajatelkaa – likvidoidaan. Ihmistä pidetään ”ei-toivottuna henkilönä”, ja usein se myös sanotaan häikäilemättömästi ylpeillen, pitäen cordon sanitairea oikeutettuna ja sensuroijan omaa asemaa parantavana ansiona. Menetelmä on tuttu jo tieteellisen sosialismin ajoilta yliopistoista, ei tosin oikeasta tieteestä, johon menettely ei kuulu.

Mikäli akateemisesti ansioitunut ihminen paljastaa totalitarismin nykyiset kuplat, eli ”kommunismin, feminismin ja islamismin” räikeät paheet puhtaasti loogisin asein, uusvasemmistolaiset pitävät sitä suurena rikkomuksena, joka oikeuttaa heitä repimään kirjoittajan tutkimukset kappaleiksi ja tuhoamaan virkauran. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä, vaikka heidän omat esityksensä ovat voimassa saman akateemisen suopeuden turvin kuin kaikki muukin. Pää puskissa elävien pseudotieteenharjoittajien piirissä jo sanan ”massamaahanmuutto” käyttämistä pidetään pois jynssäämistä vaativana ”ääriajatteluna”, mikä antaa selkeän kuvan realiteettitajun himmentymisestä myös yliopistoissa.

Mediassa maahanmuuton tieteellinenkin kritisoiminen tulkitaan ”rasismiksi”, ja totuudesta muistuttaman jäävät vain yksinäiset numerot. Tämänvuotisen tulijatulvan hinta valtiolle on varainhoitoyhtiö Frontin laskeman mukaan vähintään 1500 miljoonaa, josta 106 miljoonaa katetaan lakkauttamalla 1200 työpaikkaa yliopistolta ja muutama miljoona opintotuen leikkauksilla. Noin 60 miljoonaa aiottiin kattaa eläkeläisten asumistuen leikkauksilla, kunnes poliitikot huomasivat, ettei se juuri nyt käykään, koska ikäihmiset voisivat nostaa myrskyn maahanmuuttoa vastaan. – Mutta mistä otetaan loput rahat?

4. Tällaisessa taloudellisessa tilanteessa kaikki massamaahanmuuttoa puolustava puhe on väistämättä vastuutonta. Tulokset näkyvät siinä kahtiajaossa, joka on revennyt yhtäältä toimittajien ja heidän lemmikkiensä ja toisaalta yleisömielipiteiden välille. Kun suuri yleisö ei ollut maahanmuuton oikeutuksesta, hyödyllisyydestä, tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta samaa mieltä kuin toimittajat ja kolumnistit, se sulki hädissään juttujen kommenttipalstat kesällä. Selvempää näyttöä siitä, että Suomessa vallitsee sananvapausongelma, ei voisi saada.

Miten media syö omat toimintaehtonsa?

Sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaus ja ilmaisunvapaus. Tämä tarkoittaa, että jokaisella on oikeus muodostaa vapaasti mielipiteitä ja oikeus sekä esittää että vastaanottaa niitä kaikkien kanavien kautta.

Medialla ei ole tietenkään velvollisuutta julkaista muuta kuin se tahtoo. Mutta medioiden toimintaidean – tiedonvälityksen ja yleisönpalvelutarkoituksen – valossa sensuurin ajatus tuhoaa median omat toimintaehdot. Mediassa harjoitettu yleisömielipiteiden sensurointi on kerrassaan hullunkurista. Ajatellaanpa vähän.

Kommenttipalstojen sulkemisen ja blogien sensuroinnin takana on pyrkimys estää kansalaisten poliittisten mielipiteiden esittäminen. Tämän menettelyn ainoa järjellinen motiivi voi olla kyseisten mielipiteiden kieltäminen, eli ajatusten poistaminen todellisuudesta. Onhan maahanmuuttoa suosivan hallitusvallan oma elämä paljon helpompaa, kun ei ole vastustajia.

Mutta poistuvatko ajatukset näin? Katoaako sen takana oleva kansalaismielipide? – Ei varmasti katoa. Psyko- ja sosiodynamiikkaa tuntevana sanoisin, että se vahvistuu, kun aihetta alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Sensurointi ei siis toimi myöskään sensuurin harjoittajan omien päämäärien hyväksi.

Toinen hullunkurinen tendenssi meneillään olevassa sensurointipolitiikassa on seuraava: Kun kerran toimituksissa ajatellaan, että vastaanottajien mielipiteiden ei pidä antaa näkyä, niin millä ihmeen ylemmyydentunteella toimittajilla itsellään olisi oikeus odottaa, että heidän yleisönsä puolestaan kunnioittaisivat toimittajia alentumalla lukemaan juuri heidän mielipiteitään ja juttujaan?

Ovatko toimittajat niin paljon viisaampia kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon älykkäämpiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon parempia ihmisiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon meidän yläpuolellamme?
Pitääkö toimittajia totella, vaikka maailma ei olekaan sellainen kuin he performoivat ja representoivat, lavastavat ja unelmoivat?

Kysymyksen voi esittää myös muodossa: Miksi ylipäänsä kenenkään toisen ihmisen pitäisi päättää siitä, mitä joku toinen saa ajatella ja sanoa?

Tätä kautta tullaan kriteerittömyyden ongelmaan, joka on sananvapauden kannalta aivan keskeinen. Koska yleispäteviä arviointiperusteita näkemysten luvallisuudelle ei voida esittää, jokainen sananvapauden rajoitusyritys on perimmältään vallankäyttöä, eikä siten yhtään parempaa tai huonompaa kuin sananvapauden käyttäminen sinänsä. Tästä seuraa, että kaikki pitää voida sanoa, ja muun muassa siksi ennakkosensuuri on kielletty ja jälkikäteissensuuri on rajattu vain rikoslailliseksi, joka sekin on tosin vallan ilmentymä ja sellaisena usein järjenvastainen. (Sananvapauden periaatteista lisää voi lukea teokseni Kansallisfilosofinen manifesti uudistetusta laitoksesta, 2015, luku 7.)

Myös jälkikäteen tapahtuva sensuuri kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, sillä sen tarkoitus on pelottaa ihmiset itse sensuroimaan ajatuksiaan. Koska yleispäteviä kriteerejä ”sopivan” ja ”epäsopivan” määrittelemiseksi ei voi olla, vain valta voi määritellä korrektiuden rajat. Tässä valossa on helppo ymmärtää tsekkiläissyntyisen elokuvaohjaajan Milos Formanin näkemystä: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Vapaata sanankäyttöä tukee vielä vihdoin popperilainen falsifioitavuuden periaate. Myös vääriksi tai virheellisiksi epäillyt ajatukset pitää voida julkaista, koska muuten niitä ei voida arvioida eikä sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Jos hyväksyttävyyden kriteerinä pidetään jonkin ajatuksen ”oksettavuutta”, ”ällöttävyyttä”, ”häpeällisyyttä” tai jotakin muuta affektiivista piirrettä, kuten hysteriasta kärsivissä toimituksissa ja tuomioistuimissa nyt pidetään, on länsimaisen rationalismin periaatteet heitetty nurkkaan ja avattu tie poliittisen mielivallan suolle. Funktionalistisesti ajatellen jokainen ajatus on perusteltu jo siksi, että se on sanottu, koska muutenhan sitä ei sanottaisi lainkaan. Sanomisella sinänsä on aina myös itseisarvo, ja juuri näiden aprioris-käsitteellisten ja loogisten ominaisuuksiensa vuoksi sananvapaus on määritelty rajoittamattomaksi perustuslaeissa, joita puolestaan on tulkittava perusoikeusmyönteisesti.

Kun persuaura loistaa kulman takaa

Eräs entinen presidentti sanoi toimittajia ”sopulilaumaksi” hermostuttuaan omien sanojensa vääristelyyn, mutta nykyään tuota vääristelyä tapahtuu eri yhteyksissä ja eri tavalla. Myöskään suuri yleisö ei ajattele niin kuin valtaapitävät toivoisivat. Havainnollistan median harjoittamaa värikynäpolitiikkaa parilla hetken eläneellä esimerkillä.

Esimerkki 1. Median ansiosta kaikki tietävät, että muuan lahtelainen teinipoika kyllästyi massamaahanmuuttoon pitäen sitä epäoikeutettuna ja puki päälleen Ku Klux Klanista muistuttavat vaatteet. Lahden lakana-Lassen tapaus ei olisi saanut huomiota maailmalla, ellei suomalaisen median valtavirta olisi ensin luonut itse ilmiötä. Suomen kansainvälisen maineen mahdollinen ”vaarantuminen” oli siis sekin median itsensä luoma tulos, jolla yritettiin leimata koko suomalainen maahanmuuttokritiikki rasistiseksi nostamalla esille yksi pelkästään symbolisen tason ylilyönti ja vetämällä asioiden välille mielikuvalliset yhtäläisyysmerkit.

Kyseessä oli klassinen mittasuhteiden vääristely, jossa marginaalinen ilmiö asetettiin valtavan suurennuslasin alle. Jos tämän tuloksena jonkun maine kärsi, ei pesuveden mukana mennyt Suomen maine vaan median oma maine. Ihmisillä lienee sen verran medialukutaitoa, että ketään sen enempää Suomessa kuin muuallakaan ei voida enää kurittaa häveliäisyydellä. Jos jollakin on kyseisessä asiassa jotakin hävettävää, väittäisin, että medialla itsellään ja maahanmuuttoa kansalaisten veropiikkiin haalivilla poliitikoilla. Nähdäkseni tästäkin asiasta oli oikein kertoa, mutta ei hysterisoida, panikoida eikä käyttää tapausta maahanmuuttokriitikoiden leimaamiseen rasisteiksi, kuten mediassa tehtiin.

Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on ollut täysin perusteltua ja oikeansuuntaista, mutta myös epäasiallisiksi koetut mielipiteiden ilmaisut pitäisi sallia. Jos ”hyväksi yhteiskuntakäytännöksi” määritellään poliittisen korrektiuden noudattaminen, on tuotu kirves sen puun juurelle, jossa kasvaa yhteiskunnallinen totuus.

Esimerkki 2. Kun Timo Soini antoi Saksassa lausunnon, että hänen mielestään niiltä EU-maita, jotka eivät ota maahanmuuttajia, pitäisi ottaa EU-tuet pois, MTV3 uutisoi asiasta tavalla, jossa Soinin esitettiin kannattavan maahanmuuttoa. Tosiasiassa taustalla oli ulkoministerin yritys pysäyttää Suomeen pyrkivät maahanmuuttajat jo Etelä- ja Keski-Eurooppaan, jotta Suomesta ei tulisi siirtolaisten päätepysäkkiä. Kuten tiedetään, myös Dublin-asetus edellyttäisi turvapaikkahakemusten tekemistä siihen maahan, johon ensin saavutaan. Näiltä taustatekijöiltä media sulki valikoivasti silmänsä ja välitti julkisuuteen jutun, jossa Soini esitettiin massamaahanmuuton magneettina, lähes syypäänä koko maahanmuutto-ongelmaan! Juttu perustui toisen käden aineistoon, Der Spiegel -lehden manikealaiseen luentaan, ja sen tarkoitus oli ilmeisestikin heikentää Perussuomalaisten puheenjohtajan kannatusta Suomessa. Sama vääristely päti Helsingin Sanomien ja Yleisradion viestintään Perussuomalaisten toimista esimerkiksi Sote-kiistassa.

Kyseinen uutisointi on esimerkki tahallisesta pyrkimyksestä lukea poliitikkojen lausuntoja sanatarkasti silloin, kun olisi ollut tulkitsemisen tai asiayhteydessään ymmärtämisen paikka. Maahanmuuttoa suosivissa toimituksissa perussuomalaisten viestejä arvioidaan kirjaimellisesti silloin, kun pitäisi nähdä tekstit konteksteissaan ja funktioissaan. Mielivaltaisiin tulkintoihin media antautuu puolestaan aina, kun se ei saa perussuomalaisilta haluamansalaisia kirjaimellisia ja rasistisia kannanottoja omiksi tikkatauluikseen. – Reilua?

En ole erityisen innostunut minkään puolueen kannanotoista, mutta minua lähinnä säälittää maahanmuuttokriitikoihin kohdistuva epäoikeudenmukainen mustamaalaus ja siihen liittyvä panettelu. Olen tieteenharjoittaja ja tiedän, että toimituksissa on luonnollisesti kiire, eikä aikaa ajatteluun ole paljoa. Mutta kyseisellä viestinnällä entinen valtamedia (nykyinen roskamedia) on diskvalifioinut itsensä luotettavan ja vakavasti otettavan argumentaation ulkopuolelle.

Vastaamatta on edelleen peruskysymys: Miksi maahanmuuttoa ei saisi arvostella eikä vastustaa joutumatta töhertelyn kohteeksi mediassa? Minä en löydä tähän tendenssiin mitään järjellistä selitystä. Halu tuhota maamme julkinen talous, väestörakenne, sosiaaliturvajärjestelmä ja turvallisuus ei kelpaa sellaiseksi.

Usein sanotaan, että mielipide on oikeutettu, kun argumentti on perusteltu ja tarkoitus on hyvä. Kun etenkin eräät vihervasemmistolaiset ovat leimanneet meidät vihollisikseen omassa suvaitsevaisuudessaan, ei mikään meidän esittämämme argumentti voi olla siitä lähtien heidän mielestään perusteltu eikä myöskään hyvä. Paitsi ehkä se, jossa asetutaan kannattamaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka universumi ympäriltä räjähtäisi. Mitä vastaansanomattomampi kannanottomme on, sitä huonompi se on tietysti vastapuolen näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa keskustelua ei voida enää käydä, ja haukut on syytä ottaa kiitoksina vastaan.

Filosofisesti katsoen totuuden tavoittelun ei pitäisi edellyttää mitään tarkoitusperää ollakseen voimassa. Se olisi järjen ja sananvapauden ripustamista kahleisiin. Moraalin vuoksi sanon kuitenkin, että itse pidän maahanmuuton vastustamista perusteltuna siksi, että juuri se takaa kansallisen itsemääräämisoikeuden yllä pysymisen, talouden ja työllisyyden turvaamisen, meritokraattisen sosiaalipoliittiseen vastuun, kielen ja kulttuurin säilyttämisen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, väestön kahtia jakautumisen ehkäisemisen, rasismin vastustamisen sekä kansallisen hajoamisen estämisen.

Median ongelma on media itse

Miksi laittaa häkkiin siivetöntä lintua, joka ei enää omin avuin lentoon pääse? Siinä häkissä istuvat nyt kaksipäisen vaakunakotkan, Adler-kirjoituskoneista tunnetun logohaukan, duunarien, porvarien ja trollipapukaijojen lisäksi myös Mr. Smith.

Media on itse luonut itselleen ongelman. Median ongelma on media itse. Siitä muistuttavat katoavat lukijaluvut samalla, kun valtamedian osakekurssit polkevat ojien pohjia. Tästä ei voida syyttää vain ”digitaalista murrosta”, jonka tuloksena ihmiset peruvat Hesarin tilauksiaan. Ongelma on toimituspoliittinen. En tiedä miksi ihmiset ylipäänsä seuraavat valtamediaa aikana, jolloin voi valita. Kansalaisten ulottuville laajentunut Internet-julkaiseminen on vienyt valtamedialta ihmistajuntoja teollisesti manipuloivan mahdin.

Todettakoon lopuksi, että suoran sensuurin kohteeksi mediassa joutuvat kahdenlaiset jutut: erittäin huonot ja erittäin hyvät. Erittäin huonot ovat tyyliltään ja sisällöltään rabulistisia ja ansaitsevatkin paikan paperikorin partaalta. Erittäin hyvät puolestaan ovat paljastavia, ihmisten silmiä avaavia, analyyttisia ja todellista tietoa sisältäviä kirjoituksia. Juuri viimeksi mainitut  media ja poliitikot kokevat vaarallisiksi omalle vallalleen, ja sen vuoksi ainoaksi hätäpuolustautumiseksi jää sensuroiminen. Kun mitään ei näe, mitään ei ole, kuten piispa Berkeleyn päänvaivassa. Vai onko sittenkin?