Oikeassa uskossa?

Uusi Suomi kertoi tänään paperiversiossaan, että venäläiset mellakoivat Helsingin kaduilla. Tapauksella on poliittista merkitystä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ensisijaisesti poliittinen mellakka vaan jonkun jalkapallohuligaanin tekemästä myymälävarkaudesta alkanut rähinä Stockmannin edustalla. Juuri näistä syistä en kannata jatkuvaa maahanmuuttoa. Ulkomaalaisväestöjen saapuessa Suomeen riehumaan vieraat valtiot voivat saada maassa oleskelevasta väestönosastaan painostuskeinon valtiotamme vastaan – täsmälleen Viron malliin.

Merkille pantavaa oli tapauksen uutisointi. Iltapäivälehdet kirkuivat lööpeissään, että myös rauhan ja harmonian enkeli Isä Mitro hillui mellakan keskellä tarjoten tulkin taitojaan avuksi. Kuinka neutralisoivaa onkaan, kun konfliktin keskukseen asemoidaan ihminen, jonka nimessäkin perhekäsite yhdistyy uskontoon?

Sen lisäksi, että tällaisella henkilöinnillä peitellään ja pehmennellään tapauksen aggressiivista luonnetta, se luo kohteelleen kyseenalaista julkisuutta. Media poimii konfliktin keskushenkilöksi tavan takaa jonkun pintajulkkiksen estääkseen maahanmuuttokriittisten ihmisten mielipiteiden välittymisen.

Ortodoksinen kirkko on tietysti vedenjakajan roolissa suomalaisten ja venäläisten välillä. Ortodokseilla on syytä venäläiskriittisyyteen, sillä monien ortodoksien perintömaat ovat edelleen miehittäjien hallussa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon jäsenmäärä kasvaa venäläisten maahanmuuttajien myötä. Tämä johtaa ortodoksisen kirkon juuri sellaiseen välikäteen, jonka symbolisena merkkinä Isä Mitro nyt riehui konfliktin keskellä. Ortodoksinen kirkko kannattaa maahanmuuttoa saadakseen verotuloja ja vahvistaakseen rivejään, mutta kirkon suomalaisjäsenillä on kana kynimättä Karjala-kysymyksessä, ja monikulttuuristuminen sotkee kirkon myös moniin yhteiskunnallisiin kiistoihin.

Mitro sinänsä on mielenkiintoinen mediailmiö. Poppipapin omat tunnustukset voi lukea esimerkiksi tästä. City-lehden jutussa isovatsainen pastori kertoo olevansa kulinaristi sekä halunneensa siunata erään vuorineuvoksettaren tiibetinspanielin. Ortodoksinen kirkkohan siunaa kaikenlaista autoista tehtaisiin, joten mukana menisivät varmasti homoseksuaalitkin. Mitrolla tuskin olisi mitään sitä vastaan.

Ortodoksisessa kirkossa on kieltämättä paljon hyvää, kuten se, ettei kirkko suosi polttohautausta, jossa halvennetaan vainajaa kohtelemalla ihmisruumista jätteenä (olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä). Jotain mätää on kuitenkin siinä, että sinkkuna elävä Mitro asuu lehden tietojen mukaan äitinsä kanssa syntymäpappilassaan Kruununhaassa sekä pitää ”kokemattomuutta kokemuksena”.

Iltalehden mukaan kolmetoistalapsisen perheen kasvatti riitelee lisäksi perinnöstä veljensä kanssa ja on hakenut tälle lähestymiskieltoa. Mitron Kirkkonummelle (minnekäs muualle) rakennuttama huvila ei mahdu enää omalle tontille vaan on osittain kunnan maalla vahvistaen Sdp:n Forssan kokouksen julkilausuman, jonka mukaan ”se, mikä on sinun, on myös minun, mutta se, mikä on minun, ei ole sinun”.

Kun on hengellinen ja erikoinen, saa julkisuutta, jota ei järkiperäisellä politiikalla saisi. Mutta monien fani-ilmiöiden tavoin myös tämän kuumakallen messukasukan alta löytynee kompleksinen ihminen, joka on monella tavoin työnantajansa ja läheisriippuvuutensa vanki: juuri sellainen, joka saattaa näennäisesti antaa kuvan elämää ymmärtävästä ihmisestä, mutta jota vaivaavat henkinen epävapaus ja epäitsenäisyys.

Nitro-Mitron vaalimagnetismi, joka pudotti vasemmiston (Sdp + Vasemmistoliitto) puolue-edustajien määrän europarlamentissa kahteen, todistaa että mikä tahansa aate on myynnissä. Ketunhäntä kainalossa liikkuvalla Revolla se on vain halvempi kuin monella muulla.

Ristiriitaista politiikkaa

Kun parhaat kiistakumppanit Vihreä liitto ja Perussuomalaiset pitivät viime viikonloppuna puoluekokouksiaan, arvatkaapa kummalle valtamedia soitteli kiitoskellojaan. Ilta-Sanomat nosti ”Virheet” peräti kahdeksan eri kirjoituksen aiheeksi nettisivuillaan, vaikka Perussuomalaisilla oli kokouksessaan ennätysyleisö.

Ja aina huonommaksi Vihreän liiton politikointi menee. Nyt puolue valitsi puheenjohtajakseen Tiedonantaja-lehden entisen toimittajan Anssi Sinnemäen tyttären, Anni Sinnemäen. Uusi puheenjohtaja näyttää omaksuneen kommunismin ihanteet jo lapsuudessaan niin, että hän kehuu asuvansakin kommuunissa. Sitä ratkaisua työministerin viran perivä Sinnemäki halunnee ennen pitkää suosittaa myös Suomen kaikille oikeasti köyhille.

Kummallista, ettei yksikään lehti hauku Ultra Bran sanoittajana tunnetuksi tullutta Sinnemäkeä populistiksi, vaikka hän päätyi politiikkaan popparin roolista. Sen sijaan perussuomalaisia muistetaan aina parjata populismista, vaikka perussuomalaisten julkisuus on nimenomaan poliittista julkisuutta, jonka takana on selvästi lausuttuja arvoja.

Vihreät on Suomen ideologisin puolue. Puolueen mielipiteenmuodostus on täysin ristiriitaista, ja muuta valtaa kuin ideologista valtaa sillä ei ole. Esimerkeiksi ristiriidoista kelpaavat järjetön ydinvoimavastaisuus, vaikka puolue toisaalta haluaa alentaa hiilidioksidipäästöjä – ja maahanmuuttomyönteisyys, vaikka puolue haluaisi alentaa myös nuorisotyöttömyyttä, aivan kuten väistyvä puheenjohtaja Tarja Cronberg vakuutteli minulle ollessamme radion suorassa lähetyksessä viime viikolla. Cronberg muuten toimi Ruotsin-vuosinaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, ja hänenkin värinsä vihreyden takaa alkavat pilkistää esiin.

Vihreitä sanotaan tämän jutun mukaan perussuomalaisten vastavoimaksi, mutta missä on itse voima? Vihreitä ylistävien lehtijuttujen tekijänä oli, kukapas muu kuin Jussi Halla-ahoakin ahdistellut toimittaja Sanna Ukkola.


Äänten kalastelua

Minusta on kehnoa, että vihreät yrittävät ratsastaa julkisuudessa homojen niin sanotulla ”asialla”. Todellisuudessa homot eivät ole mikään yhtenäinen eivätkä varsinkaan vihervasemmistolainen ryhmä. Suuri osa varsinkin homomiehistä karsastaa vihervasemmiston ajamaa lastenhankintaa, hedelmöityshoitoja ja maahanmuuton lietsontaa – mutta kannattaa esimerkiksi ydinvoimaa, Vuosaaren satamaa ja muita hyviä hankkeita, joita vihreät ovat perinteisesti vastustaneet.

Vallassa olevat puolueet ovat junailleet Suomen lainsäädäntöön useita lakeja ja virastoja, joiden tehtävä on hyysätä ulkomaalaisia. Kuitenkaan esimerkiksi vähemmistövaltuutetun ja tasa-arvovaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjä koskevia asioita lainkaan. Ja tämän myös sisäasiainministeriön Ritva Viljanen kirkkain silmin myöntää.

Omasta mielestäni meitä ei tarvitse eikä pidä hyysätä. Sellainen asennoituminen vain nolaa suojeltavia ihmisryhmiä lavastamalla ihmisistä vajaavaltaisia, jotka eivät osaa itse puolustaa itseään. Tasa-arvosta länkyttämisen voisi lopettaa kaikkia kansanryhmiä koskien. Kun valtio riehuu tasa-arvoasioissa tuottaen ihmisten välille eripuraa, se vain lisää raivoa eri vähemmistöjä kohtaan.

Vihreiden ja vasemmiston meluisassa homopolitiikassa taitaakin olla kyse äänten kalastelusta. Homojen vaa’ankieliasema on voinut ratkaista jopa presidentinvaalien tuloksen niin Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vihervasemmiston omaisuutta, vaan se liittyy kaikkiin liberaaleihin yhteiskuntajärjestelmiin, joissa vallitsee suuri yhteisvastuu ja joissa on voitu toteuttaa kansalliseen yksimielisyyteen perustuvaa politiikkaa. Juuri siksi seksuaalivähemmistöjen asemaa on voitu edistää parhaiten etnisesti yhtenäisten kansallisvaltioiden sisällä, kuten Länsi-Euroopassa. Muualla asiamme katoaa suurten etnisten kiistojen jalkoihin.


Langenneita isiä ja muita alfa-Romeoita

Minulle kirkon suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin on yhdentekevää, sillä hyväksyn yleensäkin vain sellaiset argumentit, joissa on järkeä. Kirkko on kiemurrellut oman rasisminsa kanssa jo pitkään, aivan niin kuin Setan hyväntahdon lähettilääksi äskettäin nimitetty Wille Riekkinen myöntää tilittäessään omaa kääntymystään pois homofobian piiristä.

On siis asioita, joita on saanut julkisesti vihata, mutta toisista ei saisi sanoa mitään kriittistä. Kuitenkin seksuaalinen kanssakäyminen on yksityisasia, kun taas esimerkiksi maahanmuutolla on pitkälle ulottuvia talouspoliittisia, työllisyyspoliittisia, sosiaalipoliittisia, koulutuspoliittisia, kulttuuripoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia seurauksia. Miksi näistä kaikista ei puhuta yhtä avoimesti?

Toivon tosin, ettei Riekkistä potkaistaisi ulos kirkosta. Juuri niin on käymässä ortodoksipastori Mitro Revolle, jota uhkaa karkotus kirkon virasta europarlamenttivaaleihin menonsa vuoksi, vaikka mies ei ole suinkaan pahimpia. Häntäkin lähestyi haastemies, niin kuin melkein kaikkia vastuuntuntoisia ja aktiivisia ihmisiä nykyään. Ehkä ajojahti onkin lähtöisin Sdp:n omista riveistä, sillä sitoutumattoman Mitron valinta demarien listalta saattaisi pudottaa europarlamentista jonkun puoluejyrän.

Mitroa on arvosteltu muun muassa siitä, että hän toimii luennoijana ja rekisteröi firmansa aputoiminimeksi sinänsä viattoman sanaparin ”Isä Mitro”. Sen lisäksi kirkon kuumakalle on kurvaillut Alfa Romeolla. Mutta kuinka kummassa kukaan voisi osallistua politiikkaan muutoin kuin omalla nimellään? Entä miten arkkipiispa Makarios pystyi toimimaan Kyproksen presidenttinä ilman, että ortodoksisen kirkon kanoninen oikeus ja Konstantinopolin patriarkka pyrkivät estämään häntä? Luterilaisen kirkon Ilkka Kantola puolestaan erosi piispanvirasta jo ennen politiikkaan osallistumistaan, mutta silti hän toimittaa edelleen papin tehtäviä.

Perustuslain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus ilmaista poliittinen mielipiteensä ja asettua ehdolle vaaleissa. Ja tätä Mitro Repo käyttää onnistuneesti hyväkseen. Myös juorut ja huhut tuovat hänelle lisää kannatusta, vaikka niiden takana olisi pelkkää pashaa.

Pappien politikoinnissa kohtaavat poliittisen korrektiuden vaatimukset ja julkisuuden nälkä. Heidän toimintansa on joka tapauksessa politiikkaa yhtä kaikki. Mutta onhan politisoitumisessa tietysti ongelmansa. Tuskin kukaan kokoomuslainen, perussuomalainen tai vihreä nyt ainakaan ryntää tunnustamaan syntejään demaripapille. Politikointi saattaa siis myös haitata viran hoitoa, paitsi jos Jumala on sosiaalidemokraatti.

Muutama homopappi kirkkoihin kyllä kuuluisi. Harva homokaan ryntää tunnustamaan mitään heteroille. Kirkot voisivat myös itse tunnustaa omat syntinsä ja vuosisataisen kiihottamisensa homoseksuaalista kansanryhmää vastaan. Kirkkojen kaapeissa ja katakombeissa näyttävätkin olevan enää niiden omat työntekijät.


Kokoomus kotoutuu kansalliseksi

Hyvä, että kokoomus, jota aina olen pitänyt järkipuolueena, myöntää hallituksen tekemät virheet ja ajaa nyt tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa. On tavanomaista, että hallitus varustaa eduskunnan säätämät lait pitkillä ponsilla, soveltamisohjeilla ja muilla ripityksillä, joissa kerrotaan, miten lakien heikkoudet voidaan kiertää. Mutta parempi olisi ollut vetää koko ulkomaalaislain muutosesitys pois ja säätää tiukempi laki.

Myös entinen armeijatoverini ja luokkakaverini lukioajoilta, Arto Satonen, kannatti vielä ensimmäisellä eduskuntakaudellaan maahanmuuton lisäämistä, mutta nyt puolueensa maahanmuuttopoliittisen työryhmän puheenjohtajana hän on tullut toisiin aatoksiin ja vaatii maahanmuuttoon tiukennuksia. Hyvä, Arto! Lue tätä blogia ja jatka samaan tapaan.

Outoa tämän asian uutisoimisessa on se, että jos turvapaikanhakijoiden karsimista esittää jokin suuri puolue, sitä ei pidetä rasismina. Mutta jos saman sanoo esimerkiksi perussuomalaisena tai yksityishenkilönä, sitä paheksutaan ja pahimmassa tapauksessa uhataan oikeudella.


Kansanvallan varkaat

Perussuomalaisten ja saman puolueen ympärillä olevien muiden ryhmien menestys on huolestuttanut suuret puolueet niin, että ne nyt keskenään sopivat vuoden 2015 eduskuntavaalien äänikynnykseksi 3 prosenttia. Tällä yritettäneen pitää maahanmuuttokriittiset ja muut isänmaallisiksi sanotut ryhmät pois parlamentaarisen järjestelmän piiristä.

Sen sijaan sertifikaattipuolue vihreät ehti jo iloita suhteellisen paikkaosuutensa mahdollisesta kasvusta. En voi mitenkään käsittää vihreiden puoluesihteerin Panu Laturin logiikkaa, kun hän selittää puolueensa tekemää kansanvallan varkautta Vihreässä Langassa seuraavasti: ”Tämä tarkoittaa, että perustuslain takaama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuu, että jokaisella äänellä on sama merkitys.”

Mielipide on niin järjetön, että ihme, kun ei Hesarissa paineta. Uudistuksen voimaan tultua käy tosiasiassa niin, että mikäli puolue saa äänikynnystä vähemmän ääniä, sille annettu kannatus mitätöityy ja kaikki äänet menevät täysin hukkaan. Kuka nyt tästä kiitollisena lahjoittaa vaalivoiton vihreille? Minkälaista rasismia uudistus merkitseekään tiettyjä kansanryhmiä kohtaan, ja kuinka pahasti kyseinen uudistus polkee kansanvaltaa!

Äänikynnys merkitsee myös sitä, että jos ehdokkuutta missään suuressa puolueessa ei myönnetä, ihminen ei voi tulla valituksi eduskuntaan myöskään omalta listalta, vaikka kannatusta olisikin. Tuloksena on pelkkää katkeroitumista, ulkopuolisuutta ja suoran toiminnan kasvua.

Hallituksessa on ilmeisesti laskettu, että rajan vetäminen 3 prosenttiin riittää Rkp:n mukanaoloon eduskunnassa. Muussa tapauksessa Svenska Folkpartiet saattaa radikalisoitua, ja siitä voi tulla nationalistinen ääriliike, joka uhkaa kansallista turvallisuuttamme!

Myös vihreät näyttää olevan putoamassa keskisuuresta takaisin ituhippien marginaalipuolueeksi, kun taas keskisuureksi kasvanutta perussuomalaista puoluetta uudistus saattaa jopa suosia. Äänikynnyksen voimassa ollessa äänestäjät voivat kanavoida kannatuksensa nimenomaan pienille puolueille pyrkien varmistamaan niiden mukanaolon, mikä puolestaan pudottaa suurten kannatusta. Ja Perussuomalaisilla on potentiaalista kannatuspohjaa enemmän kuin kielipuolue Rkp:llä, uskottavuutensa menettäneillä vihreillä ja kristillisillä. Nämä muut ovat edelleenkin yhden asian liikkeitä, mutta Perussuomalaisista voi tulla yleispuolue.

Oma mielipiteeni äänikynnyksestä on joka tapauksessa selvä: vastustan kyseistä kansanvallan kavennusta ehdottomasti.


Yliopistolaki päin seinää

Lainsäätäjä olisi selvästi rikkonut perustuslakia, mikäli hallituksen esitys uudeksi yliopistolaiksi olisi hyväksytty. Tämän yliopistopiireissä hartaasti odotetun uutisen mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunta kuitenkin pysäytti lakiehdotuksen pitäen sitä perustuslain vastaisena.

Ja sitähän se on. Jos perusteilla olevien säätiöyliopistojen hallitukset olisi muodostettu kokonaan yliopiston ulkopuolisista rahoittajatahoista, se olisi loukannut räikeästi yliopistojen perustuslaillista itsehallintoa. Ymmärrän oikeistohallituksen halua tämänkaltaisen lain sorvaamiseen. Kommunistiprofessorien kellauttamiseen tuoleiltaan pitäisi tosin käyttää muita keinoja kuin vuorineuvosten nostamista heidän tilalleen. Sitä kautta tie ostoksille yliopistoissa olisi kivetty.

Nostan siis hattua hallituspuoluetta edustavan Kimmo Sasin johtamalle perustuslakivaliokunnalle (jonka toiminta on kylläkin joutunut epäilysten alaiseksi Lex Nokian ja lapsipornonestolain yhteydessä tapahtuneiden laiminlyöntien vuoksi). Erillistä perustuslakituomioistuinta ei sittenkään ilmeisesti tarvita.

Toisaalta lainvalmistelun annettiin edetä yliopiston omassa piirissä liian pitkälle, vaikka esityksen heikkoudet olivat läpinäkyviä. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodolla on Helsingin yliopiston kanslerina oikeus olla läsnä maan hallituksen istunnoissa, kun siellä käsitellään yliopistoa koskevia asioita. Kukaan yliopiston johtavassa asemassa oleva virkamies ei kuitenkaan esittänyt kriittisiä puheenvuoroja hassunkurista lakiesitystä vastaan, vaan kritiikki on tullut yksinomaan huonossa asemassa olevilta puolipalkatuilta tutkijoilta. Vakituisessa virassa olevien kannatus on ilmeisesti jo ostettu rahalla.


Muita perustuslain rikkomuksia

Suomeen on tekeillä myös muita lakeja, joilla ihmisten perustuslaillisia oikeuksia yritetään loukata - tai ainakin halutaan säätää sellaisia erityislakeja, joilla viranomaisten oikeuksia laajennetaan ja kansalaisten oikeuksia heikennetään.

Erään esimerkin tarjoaa hanke, jolla niin sanotuille peitepoliiseille suotaisiin oikeus tehdä pikkurikoksia muiden rikosten ehkäisemiseksi tai rikollisten kiinnisaamiseksi. Tämä maa on muuttumassa täydelliseksi totalitarismiksi.

Poliisi toimii nyt samoilla oikeuksilla kuin kaikki muutkin ihmiset. Viranomaisen asemasta ei voida johdella viranomaisen toimivaltaa, sillä se johtaisi epädemokraattiseen yhteiskuntakäytäntöön. Nykyäänkin viranomainen saattaa tosin tehdä rikoksen paljastaessaan rikoksen. Tällöin hankittua todistusaineistoa pidetään hankintatavasta riippumatta pätevänä oikeudenkäynneissä, ja hankintaan liittyvä rikkomus käsitellään erillisessä prosessissa. Mutta jos poliisille suodaan nimenomaisia erityisoikeuksia rikolliseen toimintaan, se lakkaa nauttimasta ihmisten luottamusta, ja erityisoikeuksia on helppo laajentaa väärinkäytöksiksi asti. Sellainen poliisi, joka itse tekee rikoksia, lakkaa olemasta poliisi.

Velmua on myös se, että esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilain uudistusta pohtinut toimikunta haluaa huonontaa toimittajien lähdesuojaa jo esitutkinta-asioissa. Lähdesuojalla tarkoitetaan sitä, että tiedotusvälineiden ei ole pakko kertoa lähteitään. Sen avulla viestimille on taattu mahdollisuus valvoa vallankäyttöä sekä tehdä työtään.

Lähdesuoja on keskeinen sananvapauden peruspilari. Jos se murretaan, ihmisten halukkuus kertoa asioita viestimille vähenee. Tästä puolestaan olisi vahinkoa koko yhteiskunnalle.

Kuvaa tämänkin kansanvallan varkauden taustoista antaa uudistusta suunnittelevan komitean kokoonpano. Oikeusministeriön työryhmän jäseninä oli pelkkää valtion virkamieskuntaa, ja suurin osa heistä koostuu juristeista. Yksipuolisuutta havainnollistakoon osallistujien monotoninen luettelo:

Oikeusneuvos Ilkka Rautio korkeimmasta oikeudesta, oikeusasiamiehensihteeri Juha Haapamäki eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta, lainsäädäntöjohtaja Kimmo Hakonen sisäasiainministeriöstä, kihlakunnansyyttäjä Tea Kangasniemi Itä-Uudenmaan syyttäjänvirastosta, poliisiylitarkastaja Robin Lardot sisäasiainministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Ulla Mohell oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautio oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuija Turpeinen, asianajaja Markku Fredman, tulliylitarkastaja Juha Vilkko Tullihallituksesta, hallitusneuvos Tomi Vuori sisäasiainministeriön poliisiosastolta ja lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa oikeusministeriöstä.

Toimikunnan pysyviksi asiantuntijoiksi kutsuttiin varatuomari Klaus Helminen, lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, rikostarkastaja Jari Nieminen keskusrikospoliisista, hallintoneuvos Matti Pellonpää korkeimmasta hallinto-oikeudesta, apulaisosastopäällikkö Tuija Sundberg puolustusvoimien pääesikunnasta ja professori Veli-Pekka Viljanen Turun yliopistosta.

Toimikunnan päätoimisina sihteereinä ovat toimineet lainsäädäntöneuvos Janne Kanerva oikeusministeriöstä ja rajavartio-osaston osastopäällikkö Marko Viitanen. Sivutoimisina sihteereinä ovat olleet EU-lainsäädäntösihteeri Sami Kiriakos, lainsäädäntöneuvos Tanja Innanen, EU-lainsäädäntösihteeri Dan Helenius ja EU-lainsäädäntösihteeri Janina Tallqvist, kaikki oikeusministeriöstä. Toimikunnan mietintöluonnoksista ovat kirjallisen lausunnon laatineet professori Dan Frände, erikoistutkija Johanna Niemi ja professori Matti Tolvanen. Toimikunnan kokouksissa on asiantuntijoina kuultu erityisasiantuntija Håkan Stooria oikeusministeriöstä, valtionsyyttäjä Pekka Koposta Valtakunnansyyttäjänvirastosta, hallitusneuvos Paulina Tallrothia oikeusministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Tuomo Antilaa oikeusministeriöstä ja rikostarkastaja Minna Ketolaa keskusrikospoliisista.

Tämä byrokraattien armeija tuo elävällä tavalla mieleen Filosofian laitoksen, joten miksi kyseisen DDR:läisen virkamieslistan jatkoksi tarvittaisiinkaan enää yhtään todellista filosofia, sosiologia tai ylipäänsä ketään, jolla on aivot? Nostan kyseiseen komiteaan osallistuneiden listan esille vain siksi, että tätä kautta valottuu, kuinka virkavaltaista lainvalmistelu maassamme on, kun sananvapaudestakin pyrkivät päättämään juristit. Oikeusministeriön 936-sivuinen ”mietintö” löytyy tästä


Kohti Burmaa

Kuten havaitsette tämänpäiväisestä kirjoituksestani, minua ja käsityksiäni vastaan näyttää olevan koko maailma. Uskon kuitenkin, että omien mielipiteideni ja kriittisyyteni takana on suomalaisten enemmistö ja myös suurin osa vähemmistöistä. Ikävää vain, että monet myöntyvät Suomen muuntamiseen poliisivaltioksi, eikä todellisen opposition olemassaoloa huomaa, kun kaikki julkinen keskustelukin on pelkkää ”esitutkintaa” ja ”pakkokeinojen käyttöä”.

Yhteiskunnallinen kehityksemme saavuttaa pikapuoliin Burman, jossa sopimattomia puhuneiden suut kapuloidaan, ja heidät viedään vankilaan. Lehti tosin kertoo, että maan 63-vuotias oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi (lausutaan: ”suu hyi”) on nyt parikymmentä vuotta kestäneestä kotiarestistaan huolimatta esiintynyt oikeudenkäynnissään iloisena, sillä hänen eristämisensä on ollut määrä päättyä tänä keväänä. Hänet aiotaan ilmeisesti päästää eläkkeelle julkisen dissidentin virasta. Vain suomalainen voi ymmärtää Aung San Suu Kyin nimeen liittyvää ironiaa.

Jeesus Kristus homoseksuaali

Ortodoksinen kirkko on käynyt muun kristillisen maailman kanssa kiistaa siitä, kumpi on merkittävämpi tapahtuma, Kristuksen syntymä vai ylösnousemus. Ortodoksien mielestä ilman ylösnousemusta ei ole pelastusta, ja luterilaisten mielestä ilman joulua ei ole pääsiäistä.

Omasta mielestäni Kristuksen ristinkuolema oli eräs historian ensimmäisistä homomurhista Sokrateen teloituksen ohella. Jeesuksessa todellistuivat kaikki yhteisön ulkopuolisen homomiehen piirteet. Hän oli kielletty mies, joka tarvittiin veljeslauman toimeenpanemasta isänmurhasta seuranneen tunteiden ambivalenssin sovittamiseen. Hänen sosiodynaaminen funktionsa kristinuskon sisällä oli samanlainen kuin homoseksuaalisuuden asema heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa. Hän vieläpä iski seuraajikseen nuoria, kauniita miehiä.

Sigmund Freudin mukaan alkuyhteiskunnassa lauman pojat surmasivat naaraita hallinneen isänsä ja ”söivät hänen ruumiinsa saadakseen hänen voimansa”. Estääkseen yhtäkään lauman jäsentä asettumasta isän paikalle pojat sopivat vallan jakamisesta ja julistivat isän muiston pyhäksi. Näin syntyivät totemismi, eksogamia ja insestikielto eli normi, jonka mukaan lauman heteropojat eivät saa naida oman toteeminsa laumasta. Surmatun isän muisto puolestaan esineellistyi ontologiseksi Jumalaksi, joka näyttäytyi sekä poikia uhkaavan koston pelkona että isästä saatuna vapautuksena. Näin isänmurhan johdosta sekä iloittiin että surtiin.

Koska syyllisyydentunne varjosti nuoria uroksia, he alkoivat tavoitella pelastusta. Niinpä he rituaalisurmasivat Jeesuksen. Rituaalinen isänmurha toistetaan edelleen ehtoollisessa, jossa vuodatetaan Kristuksen ruumis ja veri. Mutta kuka Kristus oli? Jeesus Nasaretilainen oli Sokrateen kaltainen opettaja, joka sopi täyttämään rituaaliuhriksi soveltuvan henkilön piirteet. Hän oli naisten iskemiseen osallistumaton ulkopuolinen, ja niinpä hänet voitiin uhrata sovitukseksi isälle. Kristillisessä pelastuskertomuksessa Jeesuksen katsottiin olevan ”Jumalan poika” ja hänen itsensä lähettämä, jotta voitiin ajatella, että oikeutus syyllisyydestä vapautumiseen ja pojan uhraamiseen tuli itseltään Jumalalta.

Kun uhriksi asetettiin homoseksuaalinen Jeesus, hän ei ollut heteroseksuaalisen tunnedynamiikan ryvettämä. Siksi hänet kuvataan legendassa neitseestä syntyneeksi, ja näin kehittyi myös kristillinen kertomus Kristuksesta pelastajana. Merkittävää siinä on, että heteroseksuaaliseen valtakulttuuriin liittyvään syyllisyyden torjuntaan käytetään nimenomaan homoseksuaalista hahmoa. Juuri siksi kristinusko onkin homovastainen uskonto: kristilliset papit ja piispat pelkäävät oman uskontonsa homoseksuaalisen dynamiikan paljastumista.

He eivät halua Kristuksen homoseksuaalisuuden tulevan esiin ja näkevät paljon vaivaa osoittaakseen, että Jeesuksen agape-rakkaus on muka eri asia kuin seksuaalisempana pidetty Eros-rakkaus. Kristinuskon peruslähtökohta eli ihmisen ja Jumalan välinen rakkaus on kuitenkin homoseksuaalista ja saa ilmaisunsa sekä Jeesuksen elämässä että enkeleistä älykkäimmän eli Ibliksen rakkaudessa Jumalaan itseensä. Homoseksuaalisen dynamiikan peittämiseksi viimeksi mainittu arvotetaan kyseisessä uskonnossa kielteisesti.

Pääsiäistä juhlittaessa toistetaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin koossa pitävää rituaalimurhaa, jonka psyko- ja sosiodynamiikka ovat heteroseksuaalisia. Me homot voimme nauttia siitä, että kristinuskossa pelastus tapahtuu homoseksuaalisen hahmon tuella. Kristus on siis juuri se irrationaalisen ärsyttävä pikkuveli, joka pelastaa heterot heidän törkeydestään. Siksi me homot olemme kuin automaattisesti kyseisen tunnedynamiikan ulkopuolella: kuin valmiiksi pelastettuja.

Harmi, että kristillisten tahojen pinnallisuus ei kykene tunnustamaan, mikä kristinuskon homovastaisuutta oikeastaan elättää. Syy kristillisten kirkkojen homovastaisuuteen on se, että kyseiset yhdyskunnat toimivat homoseksuaalisuuden torjunnan varassa. Kristinuskon oma ajatussisältö ”Jumalan rakastamisesta” on perimmältään homoseksuaalinen, mutta tunteiden ambivalenssiin liittyvistä syistä kristinusko kieltää homoseksuaalisen rakkauden.

Pitääkseen yllä legendaa Kristuksesta pelastajana kristilliset kirkot näkevät Jeesuksen mystisenä pelastajana ja vapahtajana, vaikka kyse oli tavallisesta homoseksuaalista, joka Sokrateen tavoin uhrattiin heteroseksuaalisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi. Jos kristinuskon artikuloima ihmisen rakkaus Jumalaan paljastuisi homoseksuaaliseksi, kristinusko voisi menettää kannatustaan sen keskeisen motiivin tultua tietoiseksi, ja asiasta voi lukea lisää esimerkiksi kirjastani Filosofiset viuhahdukset (2007). Iloista pääsiäistä!