Kuunatsit kurkistavat kurpitsanaamion takaa

Natsismi kiehtoo ja kuumottaa kuin karhua hunaja. Toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden kirjoittamaa historiaa on jatkuvasti tarjolla brittiläis-yhdysvaltalaiselta National Geographic -kanavalta, joka on kierrättänyt kuvaruudussa historiasarjaa nimeltä ”Natsien jättiläismäiset rakennusurakat” (”Nazi Megastructures”).

Ohjelmassa hekumoidaan Wehrmachtin sodanaikaisilla saavutuksilla, ihastellaan betonisten bunkkereiden jäännöksiä, piehtaroidaan linnoitusten raunioilla, luodataan Hitlerin sukellusveneiden – noiden ”merten susien” – hylkyjä, sivellään pommien sirpaleita ja Tirpizin panssareita kuin pyhäinjäännöksiä ja käydään poikamaista lelusotaa.

Kiilusilmäisen brittihistorioitsija James Hollandin juontamassa ohjelmasarjassa jatketaan voittajien kirjoittaman historian levitystyötä, ja näkökulma on koko ajan liittoutuneiden puolella. Väitän silti, että nationalismin ajan vääryyksien paheksumisessa ja moralismissa on ihasteleva sävy, joka kuultaa läpi suuruutta ja kauneutta korostavana sotaromantismina.

Moralistisessa paatoksessa on defensiivisyyttä, joka sisältää salattua ihailua natsi-Saksan teknisiä ja teollisia saavutuksia kohtaan ja joka näyttää olevan sen harjoittajille itselleen täysin tiedostumatonta. Natsien pahuudesta jauhaessaan ohjelmasarja tulee vahingossa tunnustaneeksi myös liittoutuneiden omat vääryydet, kuten Dresdenin pommitukset. Saksalaisten megalomaniaa paheksuttaessa ei huomata, kuinka suuruudenhulluja ovat olleet sodan voittaneiden Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton väkivaltaiset projektit, kuten ydinpommit ja lentotukialukset.

Ylen puolueellista historian kuvitusta

Myös Yleisradio on kunnostautunut natsismin pahuudesta kertovien ohjelmien lähettämisessä ja muinaisen museorasismin kauhistelussa. Katsotaanpa ohjelmatarjontaa viimeksi kuluneen kuukauden ajalta.

Maanantaina 25.9. Ylen TV1 lähetti MOT-ohjelmasarjaan liittyvän dokumentin ”Mannerheimin kotinatsi”, jossa väitettiin, että Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö oli jatkosodassa hyvin tiivistä, sillä Hitler lähetti Mikkelin päämajaan saksalaiskenraalin, jonka päiväkirjat nyt muka paljastavat liittolaisuuden.

Kai Bymanin ja Roman Schatzin kyhäämässä ohjelmassa haastateltiin tendenssitutkija Oula Silvennoista ja vasemmistososialisti Erkki Tuomiojaa sekä koetettiin järkyttää Yleisradion pääasiallista kohderyhmää, eli perinteisiä demaritelevisionkatsojia sillä useasti esiin kaivetulla väitteellä, että Suomi oli Saksan liittolainen, vaikka virallista yhteistyösopimusta ei ollutkaan.

Lähdekritiikkiä kenraalin päiväkirjoista ei esitetty lainkaan, vaan TV-narraation kautta katsojat haluttiin saada uskomaan, että suomalaisten pitäisi alkaa ruoskia itseään kansakuntamme ihan äskettäin löydetystä natsimenneisyydestä (kumosin historian vääristelyä jo tämän kirjoitukseni loppupuolella).

Maanantaina 2.10. Ylen TV1 lähetti historiadokumentin ”Göringin metsästyslinna”, jossa selitettiin, että Luftwaffen komentajalla oli Berliinin lähellä metsästysmaja (itse asiassa hänellä oli niitä kolme). Jälleen kerran sota-aikainen historia pyrittiin esittämään mikrotason yksityiskohtaan paneutumalla ja typistämällä kansallismielisen edunvalvonnan perusteet yhden henkilön elämään.

Lähetyksen jatkoksi kaiveltiin myös ”Ruotsalaisia salaisuuksia” tällä tavoin nimetyssä ohjelmassa, jossa kerrottiin, että vuonna 1940 Ruotsissakin varauduttiin Saksan hyökkäykseen ja Öölantia jaettiin kahtia. Saksan muodostama uhkaa pidettiin siis pahana, mutta ei huomattu lainkaan sitä, että suomalaiset taistelivat Saksan tukemana Neuvostoliitosta koko Pohjolaan ulottuvaa bolshevismin uhkaa vastaan.

Ylen aamu-TV:ssä puolestaan keskusteltiin 6.10. suomalaisista SS-miehistä Saksan itärintamalla vuosina 1941–1943. Åbo Akademin päivystävä desantti André Swanström arvosteli Mauno Jokipiin aiempaa tutkimusta suomalaisten poliittisista motiiveista sekä väitti omaan kirjoitukseensa ”Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto” vedoten, että lähes puolet suomalaisista SS-miehistä olivat ”fasisteja”. Kommunistejako heidän olisi pitänyt olla?

Maanpuolustustyötä tekevien arvosteleminen ”fasismista” on aivan samanlaista kuin omakotitalonsa puolustajaa väitettäisiin ”puolueelliseksi”, koska hän vastustaa sellaista mielivaltaa, joka uhkaa vetää talon yli moottoritien. Swanström asettuu samaan kaaderiin kuin Oula Silvennoinen, Miika Tervonen ja Erkka Railo, joiden omia motiiveja ei tarvitse koskaan epäillä, sillä ne ovat läpinäkyvän punaisia.

Maanantaipäivänä 9.10. Ylen TV1 esitti historiadokumentin nimeltä ”Winston Churchill ja voiton hinta”, jossa pohdittiin, miksi maansa voittoon johtanut pääministeri kärsi sodan jälkeen musertavan vaalitappion vuonna 1945. Vastaus on tietenkin se, että liittoutuminen Rooseveltin ja Stalinin kanssa maksoi briteille heidän suurvalta-asemansa, joka ei ollut murentunut vielä ensimmäiseen maailmansotaan.

Vasta Hitlerin kukistaminen romutti Britannian maailmanmahdin ja luhisti britti-imperiumin, mikä on osoittautunut sikäli epäviisaaksi ja huonoksi manööveriksi, että nujertaessaan Hitlerin britit saivat riesakseen afrikkalaisista ja lähi-itäläisistä koostuvan populaation kaupunkiensa kaduille. Kannattiko? Sitä voi miettiä nykyisin pommi-iskujen paukkuessa pitkin Britanniaa.

Ylen TV1:n maanantaisessa historiadokumentissa esitettiin 16.10. ohjelma ”Petturien lapset”, jossa kerrottiin Hitlerin salamurhayrityksen tekijöistä ja lypsettiin katkeria vuodatuksia heidän lapsiltaan. Kuka esittäisi yhtä vaikeroivan dokumentin kenraalieversti Alfred Jodlista, joka tuomittiin Nürnbergin poliittisissa oikeudenkäynneissä kuolemaan mutta jonka kuolemantuomion müncheniläinen tuomioistuin kumosi vuonna 1953 Jodlin hirttämisen jälkeen julistaen hänet syyttömäksi ”rikoksiin ihmiskuntaa vastaan”?

Lauantaina 21.10. Ylen Teema-Fem lähetti dokumentaarisen ohjelman nimeltä ”Hitlerin Hollywood”, joka kertoi natsi-Saksan elokuvateollisuudesta, ”unelmatehtaasta kuoleman voimien käytössä”. Voidaan kysyä, mitä nykyisen Hollywoodin elokuvamogulit olisivat ilman natseja, joista he ovat tekaisseet pysyvän draamanaiheen omiin toimintaelokuviinsa. Ilman natseja ja heidän univormujaan ei nykyisiin sotaelokuviin voitaisi saada pukudraamaa, moraalista jännitettä eikä tarinaa, joilla katsojien kukkarot on muutettu nyky-Hollywoodin kultakaivoksiksi. Hollywood näyttää huolehtivan nykyään myös historiankirjoittamisesta.

Eilen, perjantaina 27.10 Ylen Teema-Fem esitti dokumentin ”Göringin sauva”, joka kertoo nuoren TK-kuvaajan Felix Forsmanin mieleenpainuvimmasta kuvauskeikasta, Mannerheimin Saksan-matkasta 1942. Vuonna 2010 valmistuneen ohjelman esityskerta oli tänä vuonna jo viides, ja syyt kierrätyksen runsauteen ovat samat kuin sen aiheena olevan uutiskatsauksen sensurointiin heti ilmestymisensä jälkeen: poliittiset. Suomen Armeijan uutiskatsaukset tuhosi sodan päätteeksi armeija itse, tai ne vei Valvontakomissio.

Tekijöiden omiin arkistoihinsa pelastamaa materiaalia Yle esittää nykyisin siksi, että se tukisi Ylen pääasiallisen katsojasegmentin, eli itseään syyllistävässä masokismissa piehtaroivien vasemmistolaisten ja kommunistisen ideologian omaksuneen akateemisen bunkkeriporukan maailmankuvaa, jossa Suomi, suomalaisuus ja suomalaiset halutaan nähdä ikuisessa liitossa ”pahuuden valtakunnan” kanssa.

Natsismia koskevia sähköpaimenia ei tietenkään ripustella vain television ja internetin rihmastoihin, vaan myös teatterien lavoille. Niinpä myös Helsingin kaupunginteatteri hekumoi natseilla ja koettaa horjuttaa absoluuttisen sankarin ja suurimmaksi suomalaiseksi äänestetyn Mannerheimin asemaa Juha Vakkurin kirjoittamassa ja Kari Heiskasen ohjaamassa näytelmässä ”Mannerheim ja saksalainen suudelma”.

En epäile, ettei historiallinen Marski tätä porua kestäisi. Tasapuolisena haluaisin kuitenkin kuulla, milloin valmistuu produktio myös siitä, kuinka Mannerheim pakotettiin viettämään viimeiset vuotensa maanpakolaisena Sveitsissä Neuvostoliiton miehitystä ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä peläten.

Sota-ajan natsismia kauhistelemalla estetään kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa

Natsismin pahuutta koskevat itkunaiheet paljastavat jotain aivan olennaista nykyajan Suomesta, sillä ne viittaavat johonkin sellaiseen, mitä Euroopassa on meneillään nykyisin. Voidaan kysyä, mitä muita syitä edellä kuvattuun moraaliposeeraamiseen voi olla, kuin tekijöiden, toimittajien ja tuottajien alitajuinen mutta torjuttu ihastus nationalismia kohtaan. Erään ajankohtaisen selityksen tarjoavat Saksan muutaman viikon takaiset vaalit.

Yleisradion loiskiehunta nimittäin alkoi jo Saksan vaaleista, jolloin Ylen punavihreä toimitus kokosi Angela Merkelin tappiosta kyynelehtivät juttunsa yhden otsikon alle; joukossa muiden muassa Sampo Vaarakallion ja Petri Raivion tilitykset siitä, miksi Alternativ für Deutschland keräsi 12,6 prosentin kokonaiskannatukseen yltäen suureen vaalivoittoon.

Media oli AfD:n nousun vuoksi moraalipaniikissa siitä huolimatta, että useiden syytösten kohteena ollut Merkel sai neljännen jatkokauden. Suomalaiselle valtamedialle Merkelin niukka jatkomandaatti oli vain ”hieno osoitus demokratian voitosta”, kun taas esimerkiksi Putinin kolmatta presidenttikautta media pitää yksiselitteisesti oireena totalitarismista ja auktoriteettiuskoisuudesta.

On muistettava, että AfD ei ole ääriliike vaan maltillis-konservatiivinen puolue, sillä se on pyrkinyt säilyttämään saksalaista yhteiskuntaa ja suojelemaan kulttuuria. Mikäli asioita tarkastellaan politiikan sisällön mukaan eikä sen mukaan, minkä paikan hegemonisessa asemassa oleva vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo haluaisivat AfD:lle antaa, paljastuu nopeasti, että vihervasemmisto ja liberaalit ovat itse ääriliikkeitä, sillä ne haluavat suuria muutoksia Saksan ja koko Euroopan maiden väestölliseen koostumukseen.

On hyvin todennäköistä, että eurooppalaista kulttuuria ja niin sanottua kartesiolaista rationalismia ei olisi koskaan kehittynyt, jos maanosaamme olisivat asuttaneet afrikkalaiset tai lähi-itäläiset vieraspopulaatiot. Siksi maahanmuuton ja siihen liittyvän monikulttuurisuuden ideologiaa ajavat ja suuria mullistuksia peräävät poliittiset puolueet ovat itse äärimmäisiä ääriliikkeitä.

Vastalauseen ne ovat saaneet, paitsi Saksan vaaleissa, myös Itävallan ja Tsekin vaaleissa. Unkarin pääministeri Viktor Orbán tuossa jo julistikin Itä- ja Keski-Euroopan maat ”siirtolaisvapaaksi alueeksi” ja katsoi, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat joutuneet ”keinottelijoiden imperiumin” vangeiksi.

Koska liittovaltiopolitiikka murenee ja valheet kaatuvat Euroopassa, vasemmistolle ja globalisaatiota edistämään pyrkivälle kapitalistiselle talousporvaristolle on tarpeen pyörittää natsismin pahuutta arvostelevia representaatioita televisiossa. Federalismin eräs harmaa eminenssi on Yhdysvalloissa asuva unkarilainen valuuttakeinottelija ja miljardööri George Soros, jonka säätiö Open Society Foundations tukee suurilla summilla massamaahanmuuttoa edistäviä kansalaisjärjestöjä ja toimii samalla asialla kuin suomalainen Koneen Säätiö.

Historiallisista kuunatseista muistuttamalla koetetaan estää paljastumasta, mitä hyvää kansallismielisyyteen sisältyy. Eurooppalaisille ihmisille koetetaan tuottaa shokkeja, ja heitä yritetään ohjata kärsimään ikuisesta natsitraumasta sekä sitä kautta oikeuttaa länsimaisiin ihmisiin nykyisin kohdistettavaa kansanmurhaa, joka vaanii keskellä kansalaisyhteiskuntaamme terrori-iskujen ja väestöpoliittisen valloituksen muodossa.

Esimerkkejä tästä tendenssistä antaa muiden muassa Gateston-instituutin tutkiva journalisti Giulio Meotti analyysissään ”Ranskan uudet kätyrit”, jonka mukaan islamia palvovat vasemmistolaiset syövyttävät ranskalaisen sivistyksen (Oikean Median referaatti artikkelista tässä).

---

Päivitys

Koska muutamat vihervasemmistolaiset ovat homoutta aseena käyttäen hyökänneet minua vastaan ja ihmettelevät, ”miksi homo puolustaa natseja, vaikka natsit veivät homoja keskitysleireille”, totean seuraavaa.
En puolustele enkä syytä natseja. En ota asiaan mitään kantaa. Sen sijaan tulkitsen, mistä median, historiankirjoittajien ja poliitikkojen innostus sota-ajan natsismia kohtaan kertoo nykyisin. En siis ole kiistelyn osapuoli vaan kiistojen tulkitsija, ja tällaista positiota sanotaan tieteelliseksi asenteeksi. Toisin on sellaisessa näennäistieteessä, jossa katsotaan, että tutkijan henkilökohtaisen aseman tulisi vaikuttaa tutkimuksen sisältöön (huonoja esimerkkejä kritisoin muun muassa tässä).
Vastauksina esittämiini kysymyksiin esitän, että vuosikymmenten takaista natsismia paheksumalla sotketaan sota-ajan nationalismi tahallisesti nykyajan kansallismielisyyteen, koska sillä tavoin voidaan shokeerata nykyihmisiä ja taivutella heitä vastaanottavaiseksi maahanmuutolle ja monikulttuurisuuden ideologialle sekä estää nykyajan kansallismielisiä pelastamasta Eurooppaa maahanmuuton raunioittavalta vaikutukselta. Tulkitsen asiaintilaa myös niin, että nationalismin tuomitsijoiden takaraivossa esiintyy tiedostumatonta ihailua nationalismia kohtaan, sillä alitajunnassaan hekin ymmärtävät, että kansakuntien itsesuojelupyrkimykset ovat moraalisesti oikeutettuja.
Pitää paikkaansa, että Saksan kansallissosialistit ahdistelivat myös homoja, mutta nykyään poliittinen vihervasemmisto pyrkii eristämään yhteiskunnallisen toiminnan ulkopuolelle kaikki ne, jotka ovat eri mieltä kuin punavihreä vasemmisto. Tämä ei riipu siitä, ovatko diskriminoidut homoja vai heteroita, ja etenkin kyseinen keskitysleirikäytäntö toimii yliopistoissa.

Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?

Katselin joulunpyhinä Ylen Areenasta U2-yhtyeen ”Innocence + Experience” -konserttia, joka oli taltioitu Pariisissa noin vuosi sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Oli varmaan kova paikka astua tuhansien ihmisten eteen julistamaan rauhaa, rakkautta ja ”maailmankansalaisuutta” (Bonon käyttämä käsite) tilanteessa, jossa monikulttuurisuuden hedelmiä oli jouduttu keräämään ruumissäkkeihin yleisön kotikaupungissa. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä terrorin uhka ei näytä väistyvän vaan jatkuu, aivan äskettäin Berliinissä tapahtuneen iskun muodossa.

Kummallista koko tilanteessa olikin, miten helposti yleisö otti vastaan U2:n musiikissaan levittämän ilosanoman, jolla tullaan edistäneiksi myös terroristien tavoitteita, kuten maahanmuuttoa, kansallisvaltioiden kumoamista ja raja-aitojen kaatamista. Yksi selitys voi olla tottumus Bonon monotukseen. Hän on posottanut omaa monikulttuurista rajojenylityspropagandaansa jo niin kauan, että sanojen merkityksiä ei enää kuulla tekstin, laulun eikä esiintymisen takaa, ja ymmärretyiksi tullessaankin kyseisiä teemoja pidetään vain ”vertauskuvina”.

Toinen selitys helpon näköiseen suoriutumiseen vaikeasta tilanteesta voi olla hukuttautuminen fiilikseen. Vanhan sanaston toistaminen pelottavassa uudessa tilanteessa toimii kuin helminauha oikeauskoisen kädessä. Yleisö ei tällöin välitä siitä, ilmaiseeko se surunsa tai raivonsa tunteita adekvaatisti, kunhan voi piehtaroida turvallisen tuntuisessa itsesäälissä, voimattomuudessa ja alistumisen elämyksessä, jonka terrori-isku musertavuudellaan tuottaa. Konsertti tarjosi yleisölle tilaisuuden projisoida vihansa regressiiviseksi ”rakkaudeksi” ja toisen posken etiikaksi.

Kolmas selitys Bonon onnistumiseen liittyy ilmiöön, jonka soveltamiseen myös natsit syyllistyivät filosofi Walter Benjaminin mukaan. Se on politiikan estetisoiminen, toisin sanoen julkisessa elämässä vallitsevien valtasuhteiden lavastaminen ”taiteelliselta” vaikuttavaan muotoon.

Miksi Platon halusi karkottaa taiteilijat valtiosta?

Platon tunnetaan Valtio-kirjansa kannanotosta, jonka mukaisesti hän halusi ajaa taiteilijat pois poliksesta eli kaupunkivaltiosta. Filosofin jyrkkyyttä on usein oudoksuttu, sillä taiteilijat vaikuttavat viattomilta ja harmittomilta sielunkumppaneilta, ja niinpä Platonin näkemystä onkin usein pidetty merkkinä hänen halustaan tavoitella totalitarismia (Karl Popper). Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Ratkaisu ongelmaan avautuu estetisoinnin käsitteen kautta.

Taide vetoaa aisteihin, kun taas käsitteellinen ajattelu perustuu intellektiin, eli älyyn ja järkeen. Tältä pohjalta on helppoa sanoa, että taiteilijoiden ei pitäisi päätyä filosofikuninkaiksi, sillä tunnemyrskyjensä kurimuksissa he voisivat upottaa koko valtiolaivan ohjattuaan sen karikkoisille vesille.

Siksi myös Platon halusi pitää taiteilijat erossa valtion asioista ja omistaa ne pelkästään älylliselle parhaimmistolle, jonka maltillisessa ohjauksessa voitaisiin välttyä suurilta virheiltä. Koska hallitsijoiden oli syytä olla vapaita maallisista intresseistä, piti valtion johtajien olla vapaita myös kaikesta omaisuudesta ja jopa aviopuolisosta, joten tehtävä sopi paremmin kuin hyvin luontaisille filosofeille.

Kiinnostavaa näiden kuriositeettien kiemuroissa on se, miksi ja millä tavoin taiteilijat nykyään osallistuvat politiikkaan ja paikoin vaikuttavat ratkaisevasti politiikan sisältöihin joko kannanottojensa välityksellä tai esikuvallaan. Heidän kauttaan tunteet johtavat politiikkaa, ja elämän ja kuoleman kysymyksiin sovelletaan sytkäri kädessä loimuten juuri tuota Bononkin esille lietsomaa surusilmäistä fiilistelyä.

Miksi taiteilijat eivät kyseenalaista huvitteluliberalismia?

Minun käteni hakeutuu hätäkatkaisimelle aina, kun Yleisradion tai Helsingin Sanomien toimittaja työntää mikrofoninsa Anna Puulle, Antti Tuiskulle, Sannille, Robinille tai jollekin muulle tuon kaltaiselle tähtöselle ja kysyy hänen poliittista mielipidettään koskien vaikkapa maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, kansallismielisyyttä tai ”rasismia”.

On luonnollisesti selvää, että ihmisellä, joka ei ole koskaan kuullut mitään esimerkiksi valtiollisesta suverentieetista, ei voi olla noista asioista perustelua näkemystä käsitteellisten ja teoreettisten resurssien puuttuessa täysin. Sen sijaan saadaan kuulla sähköiskumaisia reaktioita, jotka tulevat kuin ehdollisina reflekseinä ja kantavat tuttua moralistis-paatoksellista sisältöä: ”kaikenlainen suvaitsemattomuus on tuhottava!”

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Tosiasiassa taiteilijoista halutaan vain kannatusmagneetteja poliittisten agendojen esittämiseen; äänestäjien kun tiedetään muodostavan mielipiteitä auktoriteettiuskoisesti. Puolueet kilpailevat taiteilijoiden suosiosta tavoitellessaan riveihinsä ihmisiä, jotka ovat tyyli-, elämäntapa- tai mielipidejohtajia, useimmiten kuitenkin aivan muissa, politiikalle varsin kaukaisissa asioissa.

Mutta myös taiteilijat joutuvat itse tavoittelemaan suosiota, ja he kamppailevat kansanjoukkojen kannatuksesta. Tämä onkin selitys siihen, miksi taiteilijat eivät juuri koskaan vaadi esimerkiksi maahanmuuton rajoittamista tai epäile, kritisoi ja kyseenalaista monikulttuurisuutta sekä yleensäkään ilmaise mitään sellaisia näkemyksiä, jotka ovat vastoin laissez-fairea.

Ovatko siis maahanmuutto, monikulttuurisuus ja löperöliberaali vihervasemmistolaisuus niin suosittuja, että taiteilijatkin pyrkivät ratsastamaan niiden aallonharjalla? – Eivät. Kyse on vain siitä, että arvosteleminen ja vastustaminen olisivat konfliktien avaamista. Taiteilija ei ole kuitenkaan kriitikko, vaan hän haluaa olla diiva.

Konfliktit taas vähentävät joukkohurmokseen perustuvaa kannatusta. Niinpä taiteilijoille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin sulautua massaan ja omaan usein niin tunteelliseen haavemaailmaansa miellyttääkseen yleisöjä näennäisen harmonisella mutta tympeällä ja mukiinmenevällä maailmanhalaushymyilyllä, joka ohjaa avaamaan sydämensä ja kukkaronsa.

Sillä taiteilijan tehtävä on viihdyttää. Sen sijaan filosofin, tieteenharjoittajan ja poliitikon tehtävä olisi perustaa toimintansa totuuden tavoittelulle. Tämä perusero ratkaisee vihdoin sen, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Koska taiteilijan ja filosofikuninkaan intentiot ja koko motivaatiorakenne poikkeavat täysin toisistaan, myös Platon katsoi paremmaksi lähettää huilunsoittajan pois, kun filosofoiminen alkoi.

Taiteilijan viihteellinen rooli estää kriittisyyden

Politiikan estetisoitumista on osattu surra Joseph Göbbelsin ja Walter Benjaminin vuosista asti, mutta nykyisin politiikka on lisäksi viihteellistynyt. Viihteellistynyt on myös taide. Viihde on estetiikan halvempi malli ja samalla alue, jolla taide ja politiikka kohtaavat banalisoidulla ja järjen piiristä pois raastetulla tavalla. Sen huomionarvoisin toteutumisyhteys on kotisohvallaan köllähteleviä demarieläkeläisiä kohti täsmäsuunnattu prime time -ajan TV-lähetys.

Esimerkiksi Jari Tervo ei ole minun mielestäni kirjailijana taiteilija, vaan hän on viihdyttäjä. Hän suoltaa viihteellistä kirjallisuutta ja esiintyy televisiossa saadakseen – niin kuin hän kerran tyylitietoisesti lipsautti – ”fyffeä”. Oikea kirjailija tai taiteilija kykenisi esittämään median painostuksesta riippumattomia ja kollegojensa mielipiteistä piittaamattomia analyyseja, mutta kustantajien leivissä olevat ilmoittavat haluavansa ”fyffeä”.

Halu erottua sosiaalisesti liittyykin taiteilijuuteen useimmiten käänteisesti. Viihteellisyydestä elävät taiteilijat eivät edes pyri erottautumaan median, kustantajien ja tuottajiensa ripustelemista henkisistä ja aineellisista kahleista, vaan he pyrkivät toteuttamaan sosiaalisen erottautumisen välttämättömyyttä erottautumalla omista yleisöistään ja suosijoistaan sekä asettumaan heidän yläpuolelleen!

Tämä on luonnollisesti anteeksi annettavaa, sillä taiteilijan rooli vaatii teeskentelemään parempaa kuin yleisönsä; miksi hänen teoksiaan muuten antauduttaisiin katsomaankaan? Pelkään kuitenkin pahoin, että oman maan tai kansalaisten haukkuminen ei ole enää sellainen klisee, jolla tuota etäisyyttä voisi luoda ja ylläpitää.

Miten tämä kaikki liittyy U2:een ja sen keulahahmoon, Bonoon? Mielestäni myös U2:n järjestämissä massatilaisuuksissa on kyse perimmältään samasta ilmiöstä kuin natsien joukkokokouksissa: politiikan estetisoimisesta ja kyseenalaisten ellei jopa poliittisesti kestämättömien linjausten tekemisestä ”aistittaviksi” ja ”kauniiksi”.

Ainakin minä näen edessäni valtavan internatsistisen joukkokokouksen ja propagandatilaisuuden, jonka johtaja pyrkii suggeroimaan yleisönsä uskomaan, että ei kannata pelätä, vaikka terrorin uhka on käsin kosketeltavaa, ja että ”me kaikki olemme maailmankansalaisia!”

Saatan kuulostaa kuivalta, mutta ”maailmankansalaisuutta” ei ole olemassakaan, sillä jokainen ihminen on väistämättä jonkin maan kansalainen, ellei hän sitten ole maaton pakolainen. Kenenkään ei pitäisi arvostella minua kyvyttömyydestä samastua toisten ihmisten asemaan, kun sanon toivovani, ettei Bonon propagoimasta väitteestä tulisi meidän kohdallamme koskaan totta.

---

U2:n ja Bonon maailmanparannustyöstä olen aiemmin kirjoittanut tässä ja tässä.

Sivistyneistö fasistien sylikoirana?

Selityksiä eurooppalaisen fasismin esiinnousuun on perinteisesti etsitty kolmelta suunnalta. Yhtäällä (1) ovat historialliset, taloudelliset ja sosiodynaamiset selitykset, joiden mukaisesti fasismin ja siihen liittyvän kansallismielisyyden noususta on syytelty Versailles’n häpeärauhaa, idästä lähestyvää kommunismia ja lännestä uhkaavaa pinnallisuutta. Fasismin ilmiö on nähty niiden vastareaktiona.

Toinen (2) tapa suhtautua asioihin on hyödyntänyt psykoanalyysia, jälkimarxilaista yhteiskuntatiedettä ja valistuksen arvostelua. Frankfurtin koulukunnan filosofit, joihin kuuluivat muiden muassa Theodor W. Adorno, Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Erich Fromm, tulkitsivat fasismin nousua länsimaisen ihmisen vapauskriisiksi ja katsoivat, että uskonnon kahleista vapautuneet ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita sopeutumaan uuteen olotilaansa, ja sen vuoksi he alistuivat helposti ja mielellään maallisten auktoriteettien johdettaviksi. Frankfurtin koulun filosofien mukaan järjen käyttö välineellistyi teollisessa kulttuurissa, jolloin myös rationalismi kieroutui sotateknologian välineeksi.

Kolmas (3) tapa asennoitua fasismin ongelmaan on ollut aatehistoriallinen ja estetiikan merkitystä pohtiva. Fasismi on nähty politiikan estetisointina. Tässä segmentissä selitysvoimaisista tutkimuksista on vallinnut suoranainen pula, joka johtunee ainakin osittain siitä, että aiheesta kirjoittaminen vaatii koko kulttuurimme syvällistä tuntemista.


Laaja ja oppinut analyysi eurooppalaisesta fasismista

Kirjallisuuden emeritusprofessori Tarmo Kunnaksen teos Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana (Atena 2013) täyttää kyseistä tyhjiötä erinomaisen asiantuntevasti. Kunnas tunnetaan muun muassa Nietzsche-tutkijana, ja hän on käsitellyt fasismin kysymyksiä jo vuonna 1972 julkaistussa väitöskirjassaan sekä viime vuosina myös kahdessa norjalaista Nobel-kirjailijaa, Knut Hamsunia, tarkastelevassa teoksessaan.

Nyt käsillä olevassa kirjassa Kunnas liikkuu taiteilijoiden, kirjailijoiden, tieteilijöiden, filosofien ja muiden intellektuellien maailmassa pyrkien etsimään selitystä siihen, miksi eurooppalainen älymystö hurahti fasismin kannattajaksi. Kuinka kulttuurielämän virtaukset ja politiikka saivat tukea toisiltaan, ja mikä rooli lukeneistolla sekä sen edustamalla rationalismilla ja irrationalismilla oli fasismin ilmiön luomisessa ja pönkittämisessä?

Kunnas on käsitellyt kaikkiaan seitsemänkymmenen ja yhteensä viittätoista eri kansallisuutta edustavan eurooppalaisen intellektuellin suhdetta fasismiin, mikä luonnollisesti merkitsee, että aiheesta on ollut vaikea hahmottaa yhtenäistä kokonaisuutta. Tämä haasteellisuus näkyy lopulta, paitsi teoksen laajuudessa, myös sen rakenteessa, jossa on jonkin verran siirtyilyä edestakaisin. Toiston vaikutelma johtuu osittain siitä, että kronologisen tarkastelun sijasta kirjoittaja on jäsennellyt teoksen temaattisesti eri otsikoiden alle ja tarkastelee sitten kymmenien eri ajattelijoiden kantoja kulloinkin puheena olevaan erityiskysymykseen.

Kirjoittajan puolustukseksi voi sanoa hänen lähestyneen aihettaan – ei syyttävästi, tuomitsevasti, moralisoivasti eikä jälkiviisaasti, kuten monet muut – vaan tasapuolisesti ja kohtuullisesti, ilman fasismille itselleen ominaista kiihkoilua ja ennakkoluuloisuutta. Kunnas toteaakin heti aluksi, että asioiden ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Metodologisesti hän on halunnut noudattaa fenomenologista epookkia eli mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä. Siihen liittyen hän on edennyt yksittäistapauksista yleiseen tulkintaan (vaikka muutoin fenomenologiaan onkin liittynyt myös vahva olemusajattelu, jossa edetään yleisistä väittämistä yksittäistapauksiin). Induktiivisen otteen tekee välttämättömäksi se, että eurooppalainen älymystö koostuu luonnollisesti hyvin kirjavasta joukosta kulttuurialan persoonia, ja kontekstit ja tapaukset ovat yksilöllisiä.

Laajan tutkimuksensa motiiviksi Kunnas mainitsee sen, että vallantahto, manipulaatio ja usko poliittisiin auktoriteetteihin ei väijy vain fasistista vaan kaikkea poliittista toimintaa. Aikana, jolloin Euroopassa ja lähialueilla, esimerkiksi Venäjällä, nostavat jälleen päätään – eivät vain kansallista etua ja kansakuntien itsemääräämisoikeutta puolustavat puolueet – vaan myös väkivaltaiset nationalistiset liikkeet, sopii odottaa, että Kunnaksen teoksella olisi jotain uuttakin annettavaa. Ja onhan sillä.


Fasismin määrittely, ilmiö ja olemus

Sen vaikean kysymyksen, mitä fasismi on ja miten se eroaa kansallissosialismista ja nationalismista, Kunnas on ratkaissut (tai kiertänyt) toteamalla olevansa tietoinen määrittelyn vaikeudesta ja antautumalla puhumaan sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista saman fasismi-tittelin alla. Hän on määritellyt fasismin ja natsismin niiden yhteisten nimittäjien kautta. Kumpaakin leimasi demokratian ja liberalismin vastaisuus, huoli kriisiin ajautuneen maan omasta kohtalosta, epäluulo bolshevismia kohtaan, kansallismielisyys, pyrkimys yksipuoluejärjestelmään sekä ajatus korporatismista, joka korvaa ammattiliitot.

Molempiin on sisältynyt myös rotuoppi, biologismi, naturalismi sekä ajatus elämästä kamppailuna. Fasismin alkutekijöinä voisi pitää lisäksi utilitarismia eli hyötyajattelua ja erilaisia seksuaalipoliittisia lajinsäilytysideologioita. Monet Frankfurtin koulukunnan filosofit olisivat varmasti valmiit täydentämään listaa vielä järkeisuskolla, välinerationalismilla ja mystisellä irrationalismilla sekä kristillisellä puhdasoppisuudella.

Fasismin nimen käyttäminen sekä italialaisesta fasismista että saksalaisesta kansallissosialismista on luonteva ratkaisu siksi, että ne molemmat sisälsivät juuri sellaista kiihkomielisyyttä, joka oli epäilemättä hyvin fasinoivaa. Itse käsitehän tulee latinan sanasta ”fasces”. Se tarkoittaa vitsakimppua, jota liktorit kantoivat Rooman valtakunnassa hallitsijan tai korkean virkamiehen edellä. Tämän rangaistusvaltaa symboloivan tunnuksen merkkinä pidettiin usein myös kirveenterää, johon liittyvä iskuvoimaisuus saattoi olla Italian fasistien mielessä heidän omaksuessaan sen embleemikseen vuonna 1919.

Kunnaksen mukaan merkittävimpänä erona italialaisen ja saksalaisen fasismin välillä oli se, että saksalainen biologinen rasisismi jäi miltei kokonaan pois Italian fasismista. Tämä pitääkin paikkaansa ja on ymmärrettävissä siinä valossa, ettei Italiassa vallinnut sentapaista antisemitismiä eikä arjalaisen rotupuhtauden ideologiaa, joka olisi tehnyt rotuopillisten vastakohta-asetelmien rakentamisen mahdolliseksi. Jopa Ranskassa, Venäjällä ja eräissä Balkanin maissa antisemitismi on ollut yleisempää kuin Italiassa.


Kirjailijat salonkikelpoisina natseina?

Kunnaksen aatehistoriallisen työn haasteena on ollut fasismin antiklimatisaatio, jonka mukaisesti uusi aate tulee osaksi uutta kulttuuria ja palvelee sitä uusilla ehdoilla. Kunnas toteaa oman asemansa suomalaisena tukevan hänen tutkimustehtäväänsä ja pyrkimystään puolueettomuuteen. Toisaalta hän on nähnyt ilmiön myös läheltä käsitellessään suomalaisen älymystön osuutta fasismin vaalimisessa. Suomalaisten asema ei tietenkään ole ollut viaton, ja sitä on jälkikäteen selitetty pois historioitsijoiden helmasyntiin eli presentisimiin syyllistyen. Kuten Kunnas asian ilmaisee, menneisyyttä on tällöin tulkittu nykyajan teatterikiikarin läpi.

Kunnaksen teoksessa ei ole selittelyn pyrkimystä, vaan se tuo esille kipeitä ongelmakohtia. IKL:n, AKS:n ja Lapuan liikkeen toiminnan lisäksi Kunnas muistaa englantilaisen PEN-klubin vastavedoksi perustetun Euroopan kirjailijaliiton (Europäische Schriftsteller-Vereinigung, ESV) ja suomalaisten osuuden siinä. On syytä muistaa, että suhde saksalaisuuteen oli jokseenkin luonnollista, sillä englantilaisen kielialueen kulttuurilla oli hyvin vähän vaikutusta maamme älylliseen elämään ennen toisen maailmansodan jälkeistä nollapistettä, jolloin napanuora saksalaiseen filosofiaan ja kulttuurielämään katkaistiin. Saksalaissuuntaus oli elimellinen osa suomalaista kulttuuri-ilmastoa ennen sen kyseenalaistumista, kieroutumista ja romuttumista Hitlerin 12 vuotta kestäneen, historiallisesti melko lyhyen, valtakauden aikana.

Natsi-Saksan perustaman ja vuodesta 1941 vuoteen 1945 toimineen kirjailijaliiton Suomen osastoon kuului kaikkiaan 40 kirjailijaa ja runoilijaa, joista 15 oli ruotsinkielisiä, joukossa sellaiset kirjailijat kuin Mika Waltari, V. A. Koskenniemi, Tatu Vaaskivi, Maila Talvio, Viljo Kajava, Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Bertel Gripenberg, Hjalmar Dahl, Harald Hornborg, Lorenz von Numers, Jarl Gallén, J. C. Fabritius, E. R. Gummerus, Ulla Biaudet, Joel Rundt, Ture Janson, Göran Stenius, Olof Enckell ja Jarl Hemmer.

Suomalaisten lapojen nostoa Hitlerin kirjallisuusseuralle on myöhemmin pidetty kirjallisuutemme häpeätahrana samaan tapaan kuin Knut Hamsunin antautumista Kolmannen valtakunnan vieraaksi. Suomalaisista varsinkin Maila Talvion ja hänen puolisonsa professori J. J. Mikkolan osallistuminen saksalaisten kattamaan pöytään sekä heidän Helsingin Laaksolassa saksalaisille osoittamansa vieraanvaraisuus ovat olleet ankaran arvostelun kohteina, mukaanlukien näihin kirjallisiin salonkeihin sisältyneet henkisen kulttuurin ruokamessut. Osan suomalaisten kritiikittömyydestä voi varmasti panna humanisteille tyypillisen hyväuskoisuuden ja sinisilmäisyyden piikkiin, mutta asioita voi ymmärtää myös, kuten Kunnas, Suomessa historiallisesti vallinneen vahvan saksalaissuuntauksen ja saksalaismielisyyden kannalta.

Omasta vaatimattomasta mielestäni kirjailijoiden identifioituminen saksalaissuuntaukseen on yhtä ymmärrettävää kuin syytökset sen johdosta ovat kummallisia. Voisi nimittäin ajatella, että Neuvostoliiton ja sen kanssa liitossa olleiden maiden myötäileminen olisi tarkoittanut menoa vihollisen puolelle ja tuottanut epäilyn eräänlaisesta henkisestä maanpetturuudesta. Onkin outoa, miten helposti Hella Wuolijoen tapaiset itään päin kallistuneet kirjailijat ovat saaneet omat syntinsä anteeksi, vaikka he puolestaan osoittivat hospitaliteettia niin sanotuille kotiryssille, eivätkä sosialismin nimissä tehdyt rikokset ole sen vähäisemmät kuin kansallissosialisminkaan.

Sen enempää Kunnas kuin samoja kysymyksiä käsitelleet Markku Jokisipilä ja Janne Könönenkään eivät kaikesta oppineisuudestaan huolimatta ole löytäneet vastausta kysymykseen, miten maamme kulttuuri- ja sotilassuhteita olisi toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa voinut paremminkaan hoitaa. Virheitä etsittäessä ja arvioitaessa olisi myös muistettava, että fasismille tyypilliset piirteet eivät ole olleet tyypillisiä vain fasismille vaan useille muillekin joukkoliikkeille, kuten kommunismille ja sosialismille. NSDAP – Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue – sai suuren osan ihanteistaan sosiaalidemokraateilta, ja myös Mussolini oli alun perin sosiaalidemokraatti. Kansallissosialistit ja Italian fasistit tekivät sosialismista kansallismielistä, kun taas vasemmistolainen työväenliike oli pyrkinyt olemaan kansainvälistä: siinä natsismin ja internatsismin ero.


Monesta pahasta pienin

Kunnaksen mukaan Suomen ja Saksan välillä oli vanhastaan suopea yhteenkuuluvuus, joka perustuu luterilaiseen historiaan ja siihen, että Saksa lähetti jo kansalaissodan aikana Suomeen jääkäreitä auttamaan irtautumista Neuvosto-Venäjästä. Kenties tuo henkinen sidos on ollut voimassa jo Hansaliiton ajoista asti.

Kirjailijoilta ei ole myöskään vaatinut erityistä osaamista tulla siihen johtopäätökseen, että Saksan voitto sodassa olisi Suomelle edullisempi vaihtoehto kuin Neuvostoliiton, joten saksalaismielisyys on voitu nähdä sotilaalliselle ajopuuteorialle ominaisesti tietynlaisena pakkona tai ainakin parempana kahdesta huonosta vaihtoehdosta. Koettuaan saksalaismyönteisyyden välttämättömäksi monet panivat sen varaan myös paljon toivoa ja esiintyivät innokkaasti Saksan sekä Saksassa vallalla olleiden suuntausten puolesta.

Kunnas korostaa, ettei suomalaisten kirjailijoiden myötämielisyyteen saksalaista fasismia kohtaan liittynyt rotusyrjintää eikä antisemitismiä. Hän toteaa, ettei myöskään Suomen äärioikeistolaisissa liikkeissä esiintynyt esimerkiksi Espanjan falangismille ominaista aristokraattista ulottuvuutta.

Tämän hierarkkisen piirteen poissaoloa voidaan selittää kansalaissodan arpiin liittyvällä kansallisella historiallamme ja talvisodan hengellä. Toiseksi, suomalaiset eivät olisi voineet kovin luontevasti kirjoittautua arjalaisuuden taakse, sillä heitä (meitä) ei pidetty arjalaiseen rotuun kuuluvina. Tilalle suomalaiset kehittivätkin ajatuksen suomalais-ugrilaisesta kansasta, joka toimii etuvartiona idän kansoille ja joka osallistuisi pyhään tehtävään elintilan valtaamiseksi idästä.

Myös suomalaisten omassa keskuudessa esiintyi tiettyä roturasismia, jota loivat ja ylläpitivät muiden muassa professori Axel Olof Freudenthalin näkemykset suomalaisista mongooleina, joita ruotsalaisen rodun pitää hallita ja joita ei pidä päästää korkeamman opetuksen piiriin. Suomalaisten identifikaation rotuajatteluun teki mahdottomaksi yksinkertaisesti se, että Saksassa ja Ruotsissa halveksuttiin suomalaisia pitäen heitä epäarjalaisina, mikä teki joistakin suomalaisista, paitsi fasismin suosijoita, myös kaksinkertaisia uhreja.


Filosofit, nuo hyödylliset hölmöt?

Kunnas kirjoittaa suomalaisten osallistumisesta natsi-Saksan myötäilyyn otsikolla ”Hyödylliset pohjoismaiset idiootit”. Ketään säästämättömästi ja kuvia kumartamattomasti hän nostaa esiin muiden muassa akateemikko Georg Henrik von Wrightin tietyt edesottamukset. Von Wrightiähän on palvottu sekä Suomessa että Ruotsissa kuin paikallista kuningasta, ja sikäli pyhäinkuvien kyseenalaistaminen onkin paikallaan.

Kunnaksen mukaan von Wright kirjoitti Saksassa vuonna 1943 ilmestyneessä kirjassa Finnland von Krieg zu Krieg, että sotaan liittymisen päivänä Neuvostoliitoa vastaan ”käy vapauttava henkäys koko maan lävitse” ja että ”Adolf Hitlerin suuren päätöksen ansiosta” alkoi lopullinen tilinteko bolshevismin kanssa. Sen sijaan omaelämäkerrassaan nimeltä Elämäni niin kuin sen muistan, von Wright muistaa, että hän olisi suuntautunut Englantiin jo vuonna 1938 Hitlerin vallattua Itävallan.

Von Wrightin logiikkaa voidaan ymmärtää, vaikka hänen varovasti nimetyissä muistelmissaan olisikin selittelyn makua. Kunnaksen mukaan von Wright ehkä arvioi, että Hitlerin vallattua Neuvostoliiton sodan lopputulos saattaisi paremmin palvella Suomen turvallisuutta Euroopan itärajalla. Mikäli Englanti voittaisi, voittaja olisi kovin kaukana Suomesta ja vielä sotilasliitossa Neuvostoliiton kanssa. Kunnas on päätynyt näkemykseen, etteivät von Wrightin päätelmät olleet tälläkään kerralla tunteenomaisia.

Kunnaksen esille tuoma aineisto ei merkitse, että hän pitäisi aikansa tärkeimpiä suomalaisia filosofeja idiootteina, ja Eino Kailasta puhuessaan hän suoranaisesti alleviivaakin, ettei Kaila ollut suinkaan mikään idiootti. Rolf Nevanlinnan saksalaismyönteisyyttä arvosteltaessa Kunnas muistuttaa, että hän oli äitinsä puolelta saksalainen. Suomalaiset filosofit myötäilivät saksalaista virtausta saksalaisen kielialueen filosofian suuren merkityksen ja perinteen vuoksi, ja he liittyvät siihen samaan kokonaisilmiöön, jonka vuoksi Snellman koki jälleen arvonnousua ja Hegel nautti inflaatiotarkistuksesta toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa.


Heideggerin suhteesta fasismiin

Lähes 700-sivuisessa Fasismin lumous -teoksessa – joka huolellisen dokumentointinsa ja 1700 viitteensä kera olisi selvästi Tieto-Finlandia-ainesta – näkyy Kunnaksen useiden vuosikymmenien työ. Huolellisesta aiheeseen perehtymisestä kertoo se, että Martin Heideggerin aseman pohtimista varten hän on käynyt henkilökohtaisia keskusteluja Heideggerin koottujen teosten toimittajan, Freiburgin yliopiston emeritusprofessori Friedrich Wilhelm von Herrmannin, ja filosofin vanhemman pojan, Jörg Heideggerin, kanssa.

Filosofisesti antoisinta Kunnaksen teoksessa ovatkin juuri ne osiot, joissa hän käsittelee Heideggeria ja hänen osuuttaan eurooppalaisen fasismin aatehistoriallisessa sikermässä. Parasta Kunnaksen teoksessa on maltti ja asiantuntevuus, jolla hän aihettaan lähestyy, ja siksi hänen kirjoituksensa ovat täysin toista maata kuin esimerkiksi Victor Faríasin vuonna 1987 ilmestynyt syytöskirja Heidegger y el nazismo (engl. Heidegger and nazism, ransk. Heidegger et le nazisme), jossa Heidegger leimattiin muitta mutkitta aktiiviseksi natsiksi.

Chileläinen, Heideggerin opiskelijana 1960-luvulla toiminut Faríashan väitti, että Heidegger pysyi kansallissosialistina sodan katkeraan loppuun asti, ja käytti todisteena sitä lähinnä aihetodisteeksi kelpaavaa seikaa, että filosofi maksoi puolueen jäsenmaksun aina vuoteen 1945. Tunnettu Heidegger-tutkija, professori Otto Pöggeler puolestaan on katsonut, että jo vuonna 1934 pidetty Herakleitos-luento palautti Heideggerin riippumattomalle linjalle ja että viimeistään luento Einführung in die Metaphysik vuonna 1935 sijoitti kansallissosialismin bolshevismin rinnalle osaksi niitä liikkeitä, jotka alensivat hengen vain pelkäksi rodun, luokan tai yhteiskunnallisen tosiasian instrumentiksi (Kunnas 2013, s. 78).

Kunnas katsookin, että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojautunut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan sekä jonkin verran mytologiaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani.

Heidegger oli liittynyt kansallissosialistiseen puolueeseen vappuna 1933, eli samana päivänä kuin oikeusfilosofi Carl Schmitt. Pian tämän jälkeen Heidegger suostuteltiin yliopistonsa rehtorinvaaliin ja tuli valituksi tehtävään, josta hän erosi noin vuoden kuluttua. Totta on, että Freiburgin yliopistossa monet joutuivat kärsimään natsien sensuurilakien ja juutalaisten erottamisen vuoksi. Tunnetuin heistä oli varmaankin eläkkeellä ollut Heideggerin opettaja Edmund Husserl, jolta eräässä vaiheessa kiellettiin yliopiston kirjaston käyttö. Tämä ei tosin tapahtunut Heideggerin vaikutuksesta.

Heideggerin Sein und Zeitin (1927) viidennestä painoksesta (1941) pois pyyhitty omistus Husserlille on myös palautettu sodan jälkeen kirjoittajan toimesta paikoilleen. Poistoa on pidetty merkkinä natsihallinnosta käyneestä käskystä ja palautusta filosofin jatkuvasta kunnioituksen osoituksesta opettajalleen. Tällainen defensiivisyys herättää toisaalta kysymyksen, pitäisikö oppilaiden yleensä olla samaa mieltä opettajiensa kanssa, kun välirikot on nähty klassisina pyrkimyksinä astua pois isien varjosta.

Heidegger näyttää joka tapauksessa päätyneen näkemyksiinsä itse eikä painostuksen tai myötäilyn tuloksena, mihin liittyvän omaehtoisuuden voi nähdä nostavan hänen ajattelunsa arvoa. Kunnas toteaa, että vielä vuosien 1933 ja 1934 seminaarissa Heidegger ajatteli, että olevainen (das Seiende) vastaa kansaa aivan niin kuin oleminen (das Sein) vastaa valtiota. Sen sijaan toisen maailmansodan alkuun mennessä käänne oli jo tapahtunut. Kun Heidegger ankarasti kritisoi vuonna 1938 esitelmässään Die Zeit des Weltbildes (suom. Maailmankuvan aika) maailmankuvan käsitettä, se suuntautui myös epäsuorasti kansallissosialismin maailmankuvaa vastaan. Kunnaksen mukaan Heidegger antaa ymmärtää, että kansallissosialismi palvoo olemisen unohduksessaan maailmankuvaa eikä vallanjanossaan ymmärrä todellisuutta ja olemista, joita ei voida määritellä subjektin luomilla subjektiivisilla käsitteillä ja arvoilla (Kunnas 2013, s. 131).

Heideggerin käsityksessä olemisesta kreikkalaisessa poliksessa (eli kaupunkivaltiossa) käy ilmi, että hänen ihanneyhteiskuntansa on osa kiinteää olemista, ei poliittinen suure. Heideggerin tässä yhteydessä tekemä viittaus historiaan (Geschichte) tarkoittaa sitä historiaa, joka olemisessa tapahtuu, eikä historiaa (Historie), jonka akateeminen historiankirjoitus tavoittaa juonellistaen menneisyyden tapahtumat yksinkertaistetuilla kausaliteeteilla ja valikoiduilla lähdeaineistoilla (Kunnas 2013, s. 134).


Esteetikot peltotiellä

”Tapahtumisen taiteen” tärkeyttä olemisen ymmärtämisessä Heidegger valaisi käsitteellä das Nichts (”ei-mitään”). Sitä, mitä kyseinen käsite edustaa, ei voida tajuta logiikan tai käsitteiden avulla, mutta sen voi ymmärtää esimerkiksi Knut Hamsunin romaanitaiteen avulla. Heidegger siteerasikin Hamsunin August-trilogiaa kuvatakseen ihmisen juurettomuutta, mutta niin, että hänen olemassaolossaan ei ole kuitenkaan menetetty yhteyttä epätavalliseen.

Kunnaksen mukaan käsite das Nichts jää Heideggerille tieteellisesti selittämättömäksi, ja vain taide, joka puhuu selittämättömistä ja kaikista ilmiöistä kuin ne olisivat ensimmäistä kertaa käsillä, kykenee sen tekemään (Kunnas 2013, s. 157). Heidegger antoi ymmärtää, että taiteessa on vahva tiedostava ja ymmärtävä komponentti, jonka romanttinen taiteilijakuva ja elämysestetiikka ovat tunteellisuudessaan työntäneet perusteettomasti sivuun, ja taiteen, kuten kaiken totuuden, olemus on salaisuus. Niinpä se on kamppailtava esille maailmassa, joka rakentuu Herakleitoksen, Nietzschen ja Hegelin mallin mukaan jatkuvista ristiriidoista ja eripurasta.

Joku Adornon tapainen filosofi voisi vastata Heideggerille ja ehkä myös Kunnakselle, että juuri tämäntapainen ajattelu on politiikan estetisointia ja mystifiointia: poliittisen vallan pukemista taiteen ja irrationalismin kaapuun. Toisaalta pitäisi välttää myös fasismin demonisointia ja huomata siihen liittyvä laskelmallisuus, joka oli Heideggerin arvostelun kohteena hänen kritisoidessaan teknologiseen järkeisuskoon liittyvää periaatetta. Siitä hän käytti nimitystä das rechnende Denken, laskeva ajattelu.

Osan sota-ajasta kotiarestissa viettänyt Heidegger joutui valitsemaan luentojensa aiheet poliittisesti soveliaasta henkilögalleriasta, johon kuuluivat muiden muassa Hamsun ja Hölderlin. Ei voidakaan välttyä ajattelemasta, kuinka syvällä sensuurin suossa sekä hän että monet kirjailijat joutuivat tuohon aikaan tarpomaan. Osa heistä oli varmasti myös aidosti peltotiellä sikäli, että valheellisuuden, propagandan ja idealismin ilmapiirissä moni asia kääntyi aivan muuhun suuntaan kuin ajattelijat itse tarkoittivat, useimmiten harhapoluille. Luotettavan tiedon onkiminen ajattelijoiden tarkoituksista on siksi aina hyvin vaikeaa.

Kirjallisuuden ja filosofian lisäksi myös elokuvataide on viime vuosina lähestynyt fasismin ajan kärsimyksiä uusin silmin ja pystynyt näkemään fasismin suosijoina nähdyt henkilöt myös uhreina. Minulle tulee elävästi mieleen Jan Troellin vuonna 1996 ohjaaman elokuvan kohtaus, jossa Knut Hamsunia esittävä Max von Sydow huudahtaa pettyneenä Hitlerille ollessaan hänen vieraanaan Berghofissa: ”Er vilja är förfalskad! [Tahtonne on vääristynyt!]”


Romantikkojen taistelu pinnallisuutta vastaan

Heideggerin filosofia oli poliittisesti arvioiden keskustavasemmistolaista, ja siihen liittyi maalaisen, juurevan, olemisen ihannointia. Biologismi ja roturasismi olivat sille vieraita, ja myös Nietzschen naturalismista Heideggerille välittyi lähinnä sen bios, joka viittaa elämään ja vitaalisuuteen.

Kunnaksen mukaan katolinen Heidegger piti jo nuoresta asti virheellisenä Nietzschen väitettä, että totuus on eräänlainen erehdyksen laji. Sen sijaan Heidegger katsoi, että henkevä epäily totuuden objektiivisuudesta oli itsessään vaarassa muuttua valhefilosofiaksi. Etsiessään kätkettyä totuutta, kreikkalaisten aletheiaa, hän suhtautui varauksellisesti myös amerikkalaiseen pragmatismiin.

Kunnas näkee, että Heideggerin antipositivismi oli saksalaisen rationalismin kritiikin täydennys, ja positivismin hän arvotti negatiivisesti, sillä se otti totuuden lähteeksi aistihavainnon, joka ei koskaan voi olla objektiivinen. Objektiivinen tieto ei voi Heideggerin mukaan syntyä koeputkessa, eikä kielikään ole kulkuväline, jollaiseksi analyyttinen kielifilosofia on mieltänyt kielen aseman tavoitellessaan kaikille yhteistä tapaa puhua todellisuudesta. Heidegger kysyi aina Immanuel Kantin tapaan, millä edellytyksillä tai ehdoilla jokin tieto on objektiivista, ja niin hän kritisoi luonnontieteen mallin mukaista tiedon tavoittelua humanistisissa tieteissä. Positivismi ei ole kiinnostunut kaikesta siitä, mikä on olemassa havaintojen lisäksi, ja siksi se on tietämättömyyttä tosiasiasta, ettei täsmällisyys aina lankea yhteen totuuden kanssa (Kunnas 2013, s. 171).

Tämä tieteenfilosofinen arvostelu on ajankohtaista yhä edelleen, aikana, jolloin monet nykyaikaisina pidetyt tutkimuksen lajit, kuten aivotutkimus ja geeniteknologia, toistavat 1930-luvulla luotua positivistista ja teknistä ihmiskuvaa. Omasta mielestäni Nietzschen, Schopenhauerin ja Heideggerin tapaiset kulttuuripessimistit ovat olleet syvällisempiä ja päässeet lähemmäksi olevaisen totuutta tai ainakin totuutta olemisen luonteesta kuin Marilyn Monroelta vaikutteensa saaneet optimistit. Samassa mielessä on ymmärrettävää, miksi nietzscheläisestä ja heideggerilaisesta ajattelusta viehättyneet ovat aina karsastaneet amerikkalaiseen pragmatismiin liittyvää myönteisyyttä ja konstruktiivisuutta.

Pessimismi sai äärimmäisen ilmaisunsa romanialaisen E. M. Cioranin filosofiassa, mitä puhuttelevasti kuvaa se, että hänen äitinsä kertoi halunneensa tehdä abortin, jos olisi tiennyt kuinka onneton hänen pojastaan tulee. Kunnas käsitteleekin laajasti Romanian suurvalta-ajoilta voimansa saaneen romanialaisen mystiikkafasismin asemaa ja kuuluisien romanialaisten filosofien, Nae Ionescun ja Mircea Eliaden, kääntymistä fasismin tielle.

Kunnas nostaa eurooppalaisen fasismin lukuihin mukaan myös Carl Gustav Jungin, joka on kollektiivisen tiedostumattoman käsitteellään pikemminkin valaissut ihmisyyden pimeää puolta kuin antautunut sen riepoteltavaksi. Jungin nostamiseen fasismin parrasvaloihin ovat ohjanneet luultavasti muutamien marxilaisten mielipiteet, kuten Ernst Blochin syytökset teoksessa Das Prinzip der Hoffnung, jossa hän haukkui Jungia fasistiksi ja fasistiseksi vaahtoavaksi psykoanalyytikoksi. Toinen syy on, ettei Jung arvostellut natsijohtajia analyyseissaan vaan pidättäytyi kärkevästä kritiikistä tulkiten esimerkiksi Hitleriä vain Saksan kansan kollektiivisen alitajunnan äänitorveksi. Tosiasiassa Jung oli hyvin sveitsiläinen, paitsi kansallisuudeltaan, myös mielipiteiltään, mutta neutraalina pysytellyt psykoanalyytikko kelpasi muutamille fasisteille, sillä Freudista poiketen hän oli ei-juutalainen.


Fasismi ja homoseksuaalisuus

Nähdäkseni syvyyspsykologinen tutkimus on tarpeellista fasismin luonteen ymmärtämiseksi ja siihen liittyvien kärsimysten sekä tuskien ennaltaehkäisemiseksi (mikäli tällainen ohjaava tehtävä tieteelle sallitaan).

Kunnas on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että kansallissosialismiin liittyi – niin homovastainen suuntaus kuin se julkisesti olikin – myös maskuliinisuutta ihannoivaa homoseksuaalisuutta, jonka esikuvana pidettiin antiikin filosofiaan liittyvää poikarakkautta. Huomio on perusteltu, mutta sitä on marginalisoitu sekä yleisesti että Kunnaksen tutkimuksessa.

Nähdäkseni suhteella homoseksuaalisuuteen on paljon oletettua keskeisempi osa kaikkien fasististen liikkeiden synnyssä. Nähdäkseni fasismi edustaa heteroiden ja biseksuaalien tapaa torjua homoseksuaalisia yllykkeitään, ja se on pyrkimystä sovittaa oidipaaliseen kompleksiin liittyvää tunteiden ambivalenssia sublimoimalla homoseksuaaliset tunteet patriarkaalisen isänvallan palvontaan. Se on myös identifioitumista kiihkoisänmaallisuuteen sekä valtioiden rajoja piirtelevän eksogamian ja insestikiellon muotoon, johon liittyy chauvinistista homoseksuaalisuutta ja homososiaalisuutta.

Olenkin itse tulkinnut teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) fasismia ja Hitlerin kompleksista luonnetta osoitukseksi fasismiin liittyvästä torjutusta ja vääristyneestä homoseksuaalisuudesta. Saksalainen historianprofessori Lothar Machtan esitteli väitteiden taustaksi historiallisia perusteita paljon huomiota saaneessa teoksessaan Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators (”Hitlerin salaisuus – Diktaattorin kaksoiselämä”) vuonna 2001, ja jo amerikkalainen psykiatri Walter C. Langer piti Hitleriä homoseksuaalina Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun tilaamassa psykologisessa profiilissa, jonka pohjalta hän julkaisi vuonna 1972 teoksen The Mind of Adolf Hitler (suom. Adolf Hitler – Mies ja myytti). Osa Hitlerin ja fasismin myyttisestä lumouksesta selittyy varmasti molempiin liittyvällä alitajuisella homoseksuaalisuuden kiehtovuudella, jonka johdosta Hitler ”myy aina”.


Ei paha ole kenkään ihminen...

Metatasolta arvioiden kiintoisaa fasismin ja natsismin historiateoksissa on niiden oma taipumus pitää Hitleriä ja muita fasistijohtajia jatkuvasti parrasvaloissa. Tässä mielessä Hitler piirsi itsensä pysyvästi, ei vain ihmiskunnan tajuntaan, vaan myös varoittavaksi esimerkiksi, joka radioaaltojen myötä on poistunut jo aurinkokunnastammekin ja etenee tähtitarhain tuolle puolen, toiseen todellisuuteen.

Juuri siksi, että fasismi usein halutaan siirtää pois itsestä ja rajata toisten ominaisuudeksi eli ”lähettää ulkoavaruuteen”, sillä on (juuri tämän rajaamisen kautta) edelleen voimaa vaikuttaa myös niiden ajatteluun, jotka sen kiihkeimmin kieltävät. Silmiinpistävää monille fasismin selityksille – ei tosin tälle puheena olevalle – on kirjoittajien defensiivisyys, joka kertoo fasismin kriitikoiden omastakin innostuksesta fasismia kohtaan.

Kunnaksen työssä puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä paneuduta kovinkaan paljon kysymykseen, mikä osuus sellaisilla eettis-moraalisilla järjestelmillä kuin uskonnoilla – niin hindulaisuudella kuin kristinuskollakin – oli fasismin synnyssä ja ”ymmärtämisessä”. Itseäni on kiinnostanut aina myös se, kuinka paavit ovat suudelleet natseja mielessään Jeesuksen niin sanottu toisen posken etiikka: ”Älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39).

Tässä sinänsä ongelmallisessa opetuksessa on kyllä edelleen viisautensa sikäli, että myös fasismin leimaaminen yksiselitteisesti pahaksi on sekin vaarallista, sillä juuri vastakohtien kautta kautta paha tarttuu. Siksi en voi täysin torjua epäilystäni, missä määrin Kunnas on toiminut täysin loppuun asti harkitusti ja kriittisesti aiemmassa pahuutta tarkastelevassa kirjassaan Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? (2008).

Vanhat sananlaskut sanovat, että ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” ja ”mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan” (paitsi tietysti matka samaa tietä takaisin). Ja: ”ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin”. Jokaisen lienee pakko myöntää, että myös kansallissosialismiin liittyi jotain myönteistä, kuten Volkswagenit. Kansallissosialismissa myönteistä oli myös se, että koronkiskominen oli valtakunnassa kielletty. On syytä muistaa, että spekulatiivinen talous – eli toisten ihmisten rahoilla pelaaminen ja välistä vetäminen, toisin sanoen pyrkimys leipoa voittoa tuottamatta sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja – ovat nykyisenkin kirkkaana kimaltavan kuplatalouden keskeisiä syitä. Samalla ne ovat todennäköisiä syitä myös siihen, miksi fasismi nykyisen EU:n jälleenromahduksen seurauksena taas nousee.


Miksi älymystö hullantui fasismista?

Kaiken tämän analysoimisen lopuksi on hyvä kysyä, miksi älymystö ja sivistyneistö saatiin uskomaan fasismiin ja kuinka fasistit saatiin salonkikelpoisiksi miellyttääkseen kulttuurieliittiä sekä sulautuakseen itse siihen.

On muistettava, että monet saksalaiset kansallissosialistit olivat alun perin itse halunneet tulla taiteilijoiksi, kärjessä luonnollisesti Führer, mutta myös Joseph Göbbels kokeili romaanikirjailijan uraa yhdellä kaunokirjallisella teoksella. Pääideologina tunnettu Alfred Rosenberg puolestaan opiskeli arkkitehtuuria ja toimi kuvaamataidon opettajana Tallinnassa, ja Albert Speer oli niin ikään arkkitehti (lavasteet olivat mahtipontiselle liikkeelle yhtä tärkeitä kuin Internet on kaikelle politiikalle nykyisin). Himmler ja Göring taas rakastivat taiteita keräämällä tauluja ja veistoksia varastoihinsa, joissa lojui myös kymmeniä tuhansia viini- ja viskipulloja.

Tähän ”taiteilijuuteen” oli helppo samastua puolin ja toisin. Mutta ei taidetta ilman tuskaa.

Monet fasismia myötäilleet älymystön ja sivistyneistön jäsenet olivat taiteilijoita sekä Suomessa että muualla Euroopassa, ja taiteilijoille pidetään luonteenomaisena sitä, että he edustavat äärikantoja. He ovat lähtökohtaisesti äärimmäisyysajattelijoita ja -toimijoita. Taiteilijat, mutta myös tieteenharjoittajat, koettelevat rajoja ja suhtautuvat uusiin ilmiöihin ennakkoluulottomasti. Tulevaisuuteen suuntautuminen arvotetaan älylliseksi, kun taas konservatiivisuutta pidetään taantumuksellisuutena. Ja fasismi edusti äärimmäistä edistyksellisyyttä.

Toisaalta taiteilijat ovat usein myös äärimmäisiä rationalisteja. Niinpä he ajattelivat fasismin edustavan jotakin uutta ja hyvää sekä luovan myönteisiä arvoja. Fasismilla oli visio uudesta Euroopasta. Sen nähtiin tarjoavan lamaannuksessa olevalle ja pinnallisuudesta kärsivälle kulttuurille uuden henkisesti korkeatasoisen suunnan. Hitlerin Saksa näytti antavan Euroopan älylliselle elämälle kokonaan uudenlaisen lähtökohdan, joka oli kuorrutettu antiikin ihanteilla, ja sen varjopuolena pidettiin vain yksipuoluejärjestelmää ja militarismia, mutta niitäkin ymmärrettiin ensimmäisen maailmansodan kokemusten valossa.

Kunnas kirjoittaakin teoksensa lopussa: ”Jos eurooppalaista sivilisaatiota todella uhkasi rappio ja suoranainen kuolema, fasismi oli viimeinen suuri – epäonnistunut – yritys pelastaa se.” (Kunnas, s. 646)

Eräs ymmärettävä syy fasismin suosioon on tietenkin yksilöiden egoismi, rationalismi ja oman edun tavoittelu, joka yhdistyi joukkokäyttäytymiseen. Yksilöt kerta kaikkiaan kokivat, että menemällä mukaan suurempaan aatteeseen siitä olisi heille hyötyä ja he saavuttaisivat oman etunsa. Osallisuus näytti edistävän uraa, kun taas vastahakoisuudesta olisi ollut merkittävää haittaa. Myös suomalaisten kontaktit Saksaan olivat selvää valuuttaa parempien asemien tavoittelussa. (Tässä nähdään, kuinka vaarallista uran tavoittelu ja niin sanotun sosiaalisen pääoman keruu työelämässä on.)

On myös muistettava, että 1930-luvun Saksa lupasi paljon. Kansallissosialismilla näytti olevan takanaan (ainakin näennäisesti perusteltu) poliittinen filosofia. Tässä suhteessa nykyinen uusnatsismi edustaakin vain degeneroitunutta nationalismin muotoa, sillä siltä puuttuvat kulttuuriset ihanteet, ja se asemoi itsensä lähinnä taloudellisen kurjuuden vastustamiseen, eikä sillä ei ole sellaista kulttuurieliitin kannatusperustaa kuin Hitlerin Saksalla oli.

Kysymys oman aikamme tilanteesta ja fasismin opetuksista ajallemme voidaan nähdä myös historiallisten faktojen selvittelyä laajakantoisemmin. Vuosikymmenten kuluessa on kerätty paljon todistusaineistoa siitä, miten pahasti älymystö voi haksahtaa, mutta onko pohdittu myös sitä, kuinka vakavasti nykyinen älymystömme saattaa hurahtaa altistuessaan oman aikamme poliittisille tarkoitusperille?

Nykyisessä EU-Euroopassa on luonnollisesti vaikeaa käsittää, että 1930-luvulla monet rotuopista ja militarismista vaikutteita saaneet eivät nähneet toiminnassaan mitään erikoista. Mutta myös meidän oman aikamme keskeiset suuntaukset, kuten globalisaatio, talousliberalismi, maahanmuutto, väestöjen vapaa oleskelu eri maissa ja vieraiden valtioiden velkatakaukset saattavat vaikuttaa muutaman vuosikymmenen päästä virhellisiltä ja vaarallisilta ideologioilta, joita pidetään lopulta piruntyönä.

Myös Euroopan unionilla on – tai oli – visio uudesta ja paremmasta Euroopasta.


Arvioitu teos

Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.

Muu kirjallisuus

Bloch, Ernst, Das Prinzip der Hoffnung. Gesamtausgabe, Bd., 5. Frankfurt am Main: Suhrkamp, 1959.
Farías, Victor, Heidegger and nazism. Ed. Joseph Margolis et al., transl. Paul Burrel et al., orig. Heidegger y el nazismo, 1987. Philadelphia: Temple University Press, 1989.
Hankamäki, Jukka, Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2008.
Heidegger, Martin, ”Die Zeit des Weltbildes” [esitelmä 1938]. Teoksessa: M. Heidegger, Holzwege, 1950, s. 75–113. 8. Auflage. Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 2003.
---, Einführung in die Metaphysik [luento 1935]. Tübingen: Max Niemeyer, 1953.
---, Sein und Zeit. 5. Auflage, urspr. 1927. Tübingen: Max Niemeyer, 1941.
Kunnas, Tarmo, Paha – Mitä kirjallisuus ja taide paljastavat pahuuden olemuksesta? Jyväskylä: Atena, 2008.
Langer, Walter C., Adolf Hitler – Mies ja myytti. Suom. Keijo Kylävaara, alkut. The Mind of Adolf Hitler, 1972.  Helsinki: Kirjayhtymä, 1973.
Machtan, Lothar, Hitlers Geheimnis – Das Dobbelleben des Diktators. Berlin: Alexander Fest, 2001.
Pyhä Raamattu – Vanha testamentti, Uusi testamentti. Suomen evenkelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessaan vuonna 1992 käyttöönottama suomennos. Mikkeli: Suomen Pipliaseura, 1994.
Wright, Georg Henrik von, Elämäni niin kuin sen muistan. Suom. Iiro Kuuranne, alkut. Mitt liv som jag minns det, 2001. Helsinki: Otava, 2002.

Kolmannen valtakunnan vaikeat vieraat

A Notice for foreign vistors: Despite of picture material of this blog text, it is does not contain attitudes or statements in favor of facism, but it is a review of Markku Jokisipilä’s and Janne Könönen’s book, which deals with Finland’s relations to Nazi Germany during the Second World War.

Turkulainen Markku Jokisipilä (s. 1972) kuuluu maamme lupaavimpiin nuoren polven historiantutkijoihin. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 2004 Suomen ja Saksan liittosopimusvaatimuksista ja Rytin–Ribbentropin sopimuksesta hän on liikkunut fraktaalihistorioiden maailmassa, jossa pohditaan vaihtoehtoisten historiankulkujen mahdollisuutta. Tänä syksynä hän julkaisi yhdessä jyväskyläläisen historioitsijan ja toimittajan (s. 1977), Janne Könösen, kanssa teoksen Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava 2013).

Kirjoittajat sanovat motiivikseen, että Suomessa on jo tarpeeksi historiantutkimuksen perinteisiin metodeihin ja esitystekniikkaan nojaavia, riittävään lähdemateriaaliin perustuvia sekä tarkkaa kronologiaa noudattavia esityksiä, jotta näkökulmaa voidaan laajentaa. Tämä ei tosin ole merkinnyt vaihtoehtohistorian kirjoittamista, eikä tuoretta otetta pitäisi ymmärtää myöskään perinteisen tapahtumahistoriallisen tutkimuksen kritiikkinä.

Mutta kirjoittajien mukaan Suomesta puuttuu kunnollinen synteesi sota-ajan tutkijasukupolven arkistojen kätköistä löytämästä materiaalista. Kirjoittajien kunnianhimoinen mutta perusteltu tavoite on sen selvittäminen, ”mistä Suomen ja Hitlerin Saksan suhteessa loppujen lopuksi oli kyse”.

Teoksen nimi viittaa Olavi Paavolaisen tunnettuun raporttiin, matkakertomukseen Nürnbergin puoluepäiviltä 1936, jonne Paavolainen oli saanut kutsun muiden muassa professori V. A. Koskenniemen, kirjailija-mesenaatti Maila Talvion ja monien muiden suomalaisten kulttuurivaikuttajien kera. Jokisipilän ja Könösen tutkimuksessa ei keskitytäkään vain sota- ja poliittiseen historiaan, vaan Suomen ja Saksan suhteita tarkastellaan koko kulttuurihistoriamme valossa.


Historiantulkinnan uudelleenarviointia

Mistään fraktaalihistoriasta tässä teoksessa ei ole kyse siltikään, vaikka kirjoittajat tunnustavat valjastaneensa historioitsijoiden helmasynnit, presentismin, anakronismin ja teleologian työkaluikseen. Presentismillähän tarkoitetaan menneisyyden tulkitsemista nykyisyyden kautta, anakronismilla historian kuvaamista tapahtuma-ajankohdalle tuntemattomin tai vierain käsittein ja teleologialla niin sanottua lopputulosharhaa, jonka mukaisesti ratkaisuja arvioidaan lopputulosten perusteella eikä historianprosessin perusteella.

Suomalaisessa sotahistoriassa varsinkin teleologinen selittäminen on ollut suosittu tapa asennoitua talvisodan ja jatkosodan tapahtumiin ja niitä edeltäneeseen poliittiseen historiaan. Suomalaisten tekoja ja sitoumuksia on pidetty oikeutettuina ottaen huomioon sodan lopputulos, onnistunut torjuntavoitto.

Jokisipilän ja Könösen teos ei halua särkeä tätä pyhäinkuvaa, mutta se haluaa kyseenalaistaa historiankirjoituksen ja -tulkinnan omassa piirissä esiintyneet pyrkimykset selittää pois vaikeiksi ja häpeällisiksi koettuja asioita. Kyse on siis historiantutkimuksen metodologisesta kritiikistä ja menetelmällisestä uudelleenluennasta.

Suomen ja Saksan välillä on aina vallinnut henkinen yhteys.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.

Menetelmällisen uudelleenarvioinnin tarpeen kirjoittajat sanovat syntyneen halustaan kääntää ylösalaisin ajatuksen, että ”nykyisyyden juuret ovat menneisyydessä”. Jokisipilä ja Könönen haluavat nähdä, millä tavoin menneisyys on riippuvainen nykyisyydestä, kuinka nykyisyys on vaikuttanut menneisyyden tulkintaan ja että myös nykypäivänä saattaa vallita entisen kaltaisia ilmiöitä, vaikka niitä ei olekaan helppo tunnistaa.

He esimerkiksi kirjoittavat, että vuonna 2083 monet EU-Suomessa hyväksyttyinä pidetyt suuntaukset, kuten taloudellinen liberalismi, markkinavoimien sääntelemättömyys, pörssikurssien logiikka ja individualismi voivat näyttää yhtä oudoilta kuin meidän aikamme ihmisten mielestä tuntuvat monet 70 vuoden takaiset ilmiöt, joihin kuuluivat muiden muassa rotuoppi ja militarismi.

Suosittuja tapoja nähdä vuosien 1933–1944 tapahtumat ovat tietyt lähes paradigmaattisen aseman saaneet selitysperusteet, kuten ”liittosuhde”, ”historiallinen ja kohtalonkumppanuus”, ”ajopuuteoria”, ”erillissota”, ”aseveljeys” ja ”kansansotijuus”. Niihin kaikkiin liittyy Jokisipilän ja Könösen mukaan eräänlainen patrioottinen apologismi.

Pyrkiessään vastaamaan kysymykseen, mitä oli suomalainen saksalaismielisyys, Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat, että ”[t]utkija ei tarvitse suurennuslasia löytääkseen sellaisia arvostettujenkin suomalaisten kommentteja Hitleristä ja kansallissosialismista, jotka nykykriteerein arvioituina näyttävät myönteisyydessään ja kritiikittömyydessään varsin raskauttavilta, jopa pöyristyttäviltä.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 22).

Aiheen vakavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jokisipilän ja Könösen esille tuoma aineisto saattaa vaikuttaa myös hersyvältä ja laittaa hampaat kiiltämään lukijoiden suupielissä. Kirjoittajien humanistisesta elämännäkemyksestä kertookin juuri heidän kykynsä asennoitua aiheeseensa ihmisjärjen suhteellisuuden myöntäen, mistä puolestaan on syntynyt elävästi kirjoitettua historiaa.


Rotuopin epäonnistuminen Suomessa pikemminkin vaaransi kuin lujitti Saksan-suhteita

Erityisen ansiokasta on kirjan alkupuoli, jossa ruoditaan kulttuurielämän ja sotilassuhteiden keskinäisiä vaikutuksia aikana, jolloin Suomi oli Saksaan verrattuna lähes samaa mitä nykyäänkin: 3,5 miljoonan kansalaisen takaperoinen maa, jossa puhuttiin erikoista kieltä, kun taas Saksa oli 66 miljoonan asukkaan valtio, joka toimi Euroopan teollisen ja talouden kehityksen dynamona mutta joka oli myös avoimesti diktatorinen.

Jokisipilä ja Könönen ovat nostaneet esille Olavi Paavolaisen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) esittämän ajatuksen, jonka mukaan ”mikään aate ei kansallissosialismissa ole esittänyt yhtä merkittävää osaa kuin kuuluisa Nordischer Gedanke, pohjoinen ajatus. Mikään ei myöskään ole ollut muulle maailmalle vaikeampaa sulatettavaa kuin tämä fantastinen rotubiologialle rakentuva historiannäkemys, jonka mukaan kaikki maailman kulttuurit ovat tavalla tai toisella pohjoisen rodun, Nordischer Rassen, luomia.”

Jokisipilä ja Könönen etsivät Suomen ja Saksan historiallisen yhteenkuuluvuuden perustaa myös tältä rotuopilliselta pohjalta ja pitävät sitä eräänä selitysperusteena yhteyksien rakentamiselle ja näkemiselle Hitlerin valtakauden aikana. Totta onkin, että rotuopillista sidosta koetettiin luoda suomalaisten ja arjalaisten välille, hankkeessa tosin heikosti menestyen.

Kirjoittajat nostavat esille argumentteja, joilla saattoi olla painoarvoa Blut und Boden -ideologian hallitsemassa kansallissosialismissa ja sen liepeillä olevissa opeissa, poliittisissa toimijoissa ja puheissa. Mutta varsin pian verisiteiden varaan perustettu sillanrakentaminen osoittautui epätoivoiseksi.

Suomalaisten pahaksi (tai nykynäkökulmasta katsoen ehkä hyväksi) onneksi muiden muassa ranskalaiskreivi Arthur de Gobineaun (1816–1882) kaltaiset rotututkimuksen auktoriteetit olivat kuvanneet suomalaisia ”neekereiksi, tummanruskeiksi, vinosilmäisiksi ja epämuodostuneiksi”, mikä oli omiaan vetämään rivit halki suomalaisten ja kunnon arjalaisten kesken (Jokisipilä ja Könönen, s. 174).

Myös monet suomenruotsalaiset pitivät suomalaisia mongooleina ja itseään Suomen ainoina germaaneina. Jokisipilän ja Könösen mukaan professori Yrjö Kajava pohti lääketieteellisessä Duodecim-aikakauslehdessä mongooliväitteiden totuusarvoa ja päätyi käsitykseen, että rotupuhtaita suomalaisia ovat hämäläiset, kun taas karjalaiset ovat ”Arabian beduiinien jälkeläisiä”!

Lopulta asia vaivasi Suomalaista Tiedeakatemiaa niin, että se käynnisti vuonna 1924 laajan tutkimushankkeen totuuden selvittämiseksi. Kajavan johtamassa kymmenisen vuotta kestäneessä kartoituksessa mitattiin 8000 suomalaisen kallot rotuominaisuuksien selvittämiseksi. Hanke antaa näyttöä ainakin siitä, että kiistanalaisella väitteellä voi hankkia mainetta ja tutkimukselle rahaa.

Tiede oli laajalla sektorilla (ehkä kuitenkin nykyistä paljon suppeammalla tavalla) mukana rakentamassa tuolloisia poliittisia tendessejä. Jokisipilän ja Könosen mukaan (s. 316) esimerkiksi maantieteen professori Väinö Auer sai tehtäväkseeen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle, joten tiedettä osattiin jo tuolloin käyttää tarkoitushakuisten poliittisten päämäärien oikeuttamiseen. Erona nykypäivään on se, että ministerit ostivat tuolloin vähemmän tilaustutkimuksia, eikä komitealaitos ollut vielä kehittynyt, ja konsultteja sekä rahaa käytettiin nykyistä vähemmän.


Suomessa ei ollut juutalaiskysymystä

Jokisipilä ja Könönen eivät rakenna näkemystään Suomen ja Saksan yhteenkuulumisesta pelkkien rotuopillisten spekulaatioiden olemassaololle. Suomen ja Saksan välillä vallitsi vankka henkinen yhteenkuuluvuus, johon liittyivät yhdistävinä hahmoina Luther, Agricola, Hegel ja Snellman. Euroopan kirjailijaliittoon kuuluneista tai muista saksalaismielisistä näkyvimpiä olivat Koskenniemen ja Talvion ohella Yrjö Kilpinen, Edwin Linkomies, Niilo Pesonen ja Rolf Nevanlinna.

Viimeksi mainittuun liittyen Jokisipilä ja Könönen raportoivat (s. 270) myös ranskanjuutalaisen matemaatikon, André Weilin, tapauksen, johon olen itsekin viitannut anekdootinomaisesti Simone Weilin filosofiaa käsittelevässä väitöskirjassani vuodelta 1997. André Weil oli Simone Weilin veli, joka oli päätynyt Valpon pidättämäksi sota-ajan Suomessa ollessaan tieteellisellä kauttakulkumatkalla Neuvostoliittoon. Jokisipilän ja Könösen mukaan Rolf Nevanlinna puolusti tuolloin kollegaansa ja vaikutti siihen, että rankempien toimien sijasta hänet määrättiin vain pikaisesti karkotettavaksi. Pidätykseen saattoi vaikuttaa Weilin juutalaisuus, mutta todennäköisempää oli, että pidätys tapahtui poliittisista syistä matkan kohdistuessa Neuvostoliittoon.

Jokisipilän ja Könösen mukaan juutalaisuus ei estänyt suomalaisia tieteenharjoittajia pitämästä suhteita yllä juutalaisiin tieteenharjoittajiin. Toisaalta juutalaisuus esti muualla Euroopassa heitä pitämästä yllä suhteita Suomeen.

Suomi on tältäkin osin ollut tasa-arvon ja demokratian paratiisi, ja luovutettujen juutalaisten pientä määrää (8–12 ulkomaalaista) voidaankin pitää moraalisen ryhdin osoituksena maasta, joka oli sotilasliitossa Saksan kanssa. Esimerkiksi tunnetuista tieteenharjoittajista juutalaisen Niels Bohrin asema miehitetyssä Tanskassa oli paljon tukalampi, samoin monien juutalaisten asema Norjassa. Lähinnä vain puolueettomuuttaan varjelevassa Ruotsissa juutalaisten asema oli parempi kuin Suomessa, mutta sielläkin heitä siedettiin etupäässä siksi, että Saksan hyvät suhteet Ruotsiin olivat Saksalle välttämättömät rautamalmin saamiseksi Pohjois-Ruotsista. Suomessa saksalaisille korkeille vieraille kehdattiin vastata ministeritason toteamuksella ”Suomessa ei ole juutalaiskysymystä”, ja juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi kieltäytyi luovuttamasta ehdottomasti.

Juutalaisvainoihin ja rotuoppeihin liittyen voidaan huomauttaa, etteivät rotuopitkaan (siis ajatukset ihmisrotujen olemassaolosta ja rotujen eroista) ole vielä sinänsä eettisesti ongelmallisia. Olisihan kauheaa, jos objektiivisia ominaisuuksia, kuten ihonväriä, ei tunnustettaisi vallitseviksi tosiasioiksi, tai jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan. Tämä johtaisi helposti todellisuuden kieltämiseen. Oikeuden olla tiettyä rotua voi nähdä myös moraalisena arvona. Rotuopin moraalinen ongelmallisuus alkaakin vasta siitä, jos sen perusteella väitetään, että tietyt rodut ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Juuri tämän kynnyksen ylityksestä alkaa rotuajattelun moraalinen ongelmallisuus, vaikka muutamissa relatiivisissa suhteissa, kuten urheilussa, ihmisrotujen ominaisuuksien erot voidaan hyvin myöntää. Sen sijaan ihmisarvo on itseisarvo ja päämäärä sinänsä, eikä sitä pitäisi missään tapauksessa kyseenalaistaa eikä kiistää.


Mersumiehet Bossin puvussa

Nuori mies voi nykyisin koettaa onneaan ravintolaillan kääntyessä pikkutunneille ja valomerkin muistuttaessa viimeisen jaon alkamisesta ottamalla käyttöön Hitlerin kategoriseksi ohjeeksi kohottaman Führerprinzipin: ”Mitä Führer tekisi tässä tilanteessa minun asemassani?”

Sitä pohtivat monet ihmiset myös toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Jokisipilän ja Könösen mukaan talvisodan aikana Suomen kulttuurieliitti oli todellisissa vaikeuksissa, sillä se oli ennen sotaa suuntautunut voimakkaasti Saksaan, ja sodan sytyttyä Suomen ja Saksan välillä ei ollut yhteyttä.

Yhteyksien olemattomuus perustui etupiirijakoon, mutta Jokisipilän ja Könösen mukaan kiintoisaa on myös se, milloin Hitler tosiasiassa alkoi nähdä Suomen liittolaisena. Tapahtuiko se jo Mein Kampfissa (1925) vai vasta suuressa ja lopullisessa yhteenotossa Neuvostoliiton kanssa? Vallitsevan näkemyksen mukaan vielä talvisodassa Suomen tuhoutuminen tai selviytyminen oli Hitlerille täysin yhdentekevää. Mutta Hitlerin välinpitämättömyyttä voidaan pitää myös näennäisenä. Sitä voidaan tulkita merkiksi käsityksestä, ettei Saksa saa olla ensimmäinen maa, joka astuu vieraine armeijoineen Suomen maaperälle. Näin suomalaisten ja saksalaisten välille ei syntyisi ristiriidan aiheuttavaa kiistaa, joka johtaisi maat eri leireihin.

Suomalaisten ja saksalaisten johtajien ja kenraalien sydämellistä ystävyyttä kuvataan runsain mitoin teoksen sotahistorialle omistetulla loppupuolella. Muutamat tunnetuimmat tapaukset, kuten Hitlerin ja Himmlerin Suomen-vierailut tosin saavat hieman liikaa sivutilaa, mutta niitä on hauska lukea.

Ikoninen Messerschmitt 109 -hävittäjä MT-452,
jolla puolustettin Suomea jatkosodassa.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta kesältä 2013.

Jokisipilä ja Könönen kertovat muiden muassa kenraali Paavo Talvelan kirjoittaneen Condor-lentomatkastaan, jolle hän pääsi osallistumaan Hitlerin vierailun yhteydessä, seuraavasti: ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 380)

Yhtä huvittava on kirjoittajien (s. 382) maalailema kuva marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä vierailleesta Hitleristä, joka tuumaili ”maailman tarvitsevan esikuvia” astuessaan Marskille aiemmin lahjoittamaansa Mersuun. Historiallisesti katsoen mainosslogan taitaa kuitenkin olla myöhempää perua. Mikäli Daimler-Benz tietäisi sen olevan Hitlerin ajatusmaailmasta, se olisi varmaankin sensuroitu poliittisesti epäkorrektina.

En kuitenkaan ole niitä lukijoita, jotka vaativat retoristen tyylikeinojen alistamista pilkuntarkalle historiallisten tosiasioiden kirjaamiselle. Vastaavaa lennokkuutta esiintyy myös Jokisipilän ja Könösen kuvauksissa kanankasvattajana uransa aloittaneesta Heinrich Himmleristä Hugo Bossin tehtaan valmistamassa SS-univormussa. – Niinpä niin. Monet saksalaiset teollisuuden suuryritykset ovat edelleen voimissaan, mukaan lukien myös Siemens, joka toimitti sähkölaitteita keskitysleireille, samoin BASF, Bayer, Hoechst ja AGFA, jotka perustivat IG Farbenin, konglomeraatin, joka toimitti juutalaisen Fritz Haberin (1868–1934) kehittämää Zyklon B -tuholaismyrkkyä tuhoamisleireille.

Mikäli asioissa jotakin uutta pohdittavaa on, niin ehkä se, ketkä meidän aikanamme tekevät näin: käyttävät Hugo Bossin pukua ja astuvat uudenkiiltävään Mersuun...


Paras mahdollinen maailma on toteutuva

Suomen ja Saksan välillä oli vuosisatojen mittainen historiallinen yhteys ennen Hitlerin valtakautta, ja yhteydenpito on jatkunut myös EU-Suomessa aktiivisena, minkä merkiksi Suomi on ainoana pohjoismaista mukana Saksan kokoon kursimassa rahaunionissa. Historiallista kohtalonkumppanuutta siis riittää.

Jokisipilän ja Könösen tutkimus, joka ajoittuu vuosiin 1933–1945, on ansiokas ja terävä analyysi Hitlerin vuosien sitoumuksista ja henkisestä rimpuilusta. Ajallisen etäisyyden vuoksi siitä ovat poissa paatos, puolustuksellisuus ja oikeuttamisen sävy, ja asioista kirjoitetaan vapautuneesti, mikä tekee siitä nautinnollista luettavaa. Toisaalta vapautuneisuudessa on vaaransa, ja työssä on lieviä dokumentointiin liittyviä puutteita.

Loppujen lopuksi teos ei tuo kovin paljoa uutta niihin kysymyksiin, olisivatko asiat voineet sujua toisin, mitä muita mahdollisuuksia oli, tai olisiko tulos ollut jossakin toisessa tapauksessa parempi.

Sota-ajan vaikeina vuosina kaikki apu oli tarpeen,
ja Suomen Armeija olikin ensimmäisiä monikulttuurisen ajatusmallin
käyttöönottajia valjastaessaan tunnustensa alle niin Saksasta hankitut
kuin ranskalaisvalmisteiset ja jenkkikoneetkin,
unohtamatta sotasaaliiksi saatuja venäläisiä propellikoneita.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.

En ole historioitsija, mutta lähdeaineistojen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että Saksan aseapu, materiaalinen elintarvikevahvistus ja poliittinen tuki olivat ratkaisevan tärkeitä muun muassa sille, että kesän 1944 suurhyökkäys saatiin pysäytetyksi. Tähän lopputulokseen tullaan sortumatta teleologiseen outcome bias -harhaan, jonka mukaan menneisyyttä tulkitaan lopputuloksen kautta. Suomen sotahistorian tuoreimmat tapaukset näyttävät aivan samalta, tulkitaanpa niitä sitten lopputuloksesta tai lähtökohdasta käsin.

On kieltämättä paradoksaalista, että suomalaiset onnistuivat pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa liittoutumalla totalitaarisen ja diktatorisen Saksan kanssa sekä sotimalla myös ”vapaan maailman” edustajien, kuten Britannian ja Yhdysvaltain, vastapuolella. Sekä historian prosessi että lopputulos huomioon ottaen suomalaisten sota-aikana tekemät ratkaisut olivat kuitenkin moraalisesti oikeita. Tavallaan ne olivat ainoita mahdollisia, eli osumia parhaissa mahdollisissa maailmoissa, toisin sanoen kompromisseja ja samanaikaisesti myös välttämättömiä asiaintiloja, joille ei ollut parempia vaihtoehtoja.

Todistuksia spinozalaisesta determinismistä ne ovat olleet sikäli, että toteutuneet vaihtoehdot ovat osoittautuneet välttämättömiksi, vaikka tapahtumakulkujen välillä onkin voinut olla kuhunkin ajankohtaan liittyvä valinnan vapaus. Leibnizilaista parasta mahdollista maailmaa sekä prosessi että lopputulos edustavat sikäli, että toteutuva asiaintila on aina paras mahdollinen jo oman toteutumisensa vuoksi, sillä se toteutuu juuri toteutumiskelpoisuutensa ja eniten ristiriitaisia asiaintiloja huomioon ottavan sekä yhdistelevän luonteensa vuoksi, eikä ”toiseksi parasta mahdollista maailmaa” voi siksi olla olemassa.

Historiankirjoitusta ja ajan olemusta koskevan metafyysisen pohdinnan päätteeksi voidaan kysyä, mitä merkitystä Jokisipilän ja Könösen teoksella voi olla nykypäivän poliittista elämää ajatellen. Omasta mielestäni teos valaisee sitä, kuinka tärkeää on erottaa kansallista etua puolustava kansallismielisyys, toisin sanoen demokratian ja  kansallisen itsemääräämisoikeuden poliittinen puolustaminen, sellaisista väkivaltaisista liikkeistä, jotka perustuvat ajatuksiin rotusorrosta.

Tästä muistuttakoon myös teoksen nelossivulla oleva sertifioidun johtamisjärjestelmän tunnus, avainlippu ja teoksen tuotannolle myönnetty ympäristömerkki!


Arvioitu teos:

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Helsinki: Otava, 2013.

Kevätessee natsismista

Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.


Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.


Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.


Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.


Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.


Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.


Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.