Tulkoon voitto barbaarien pahuudesta

Katselin joulun aikaan Terence Malickin ohjaaman elokuvan Veteen piirretty viiva, joka perustuu James Jonesin romaaniin. Omassa alleviivaamattomassa pasifismissaan se saattaa olla yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista yhdessä Christopher Nolanin Dunkirkin, Wolfgang Petersenin Das Bootin ja Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan kanssa. Kaikkia leimaa realismi ja aiheettoman sotaromantiikan poissaolo.

Veteen piirretyn viivan kertoja kyselee toistuvasti ja retorisesti, mikä ihmiskuntaan meni, kun maailmassa vallitsee häikäilemätön pahuus, myös keskellä kauneutta ja muutoin paratiisimaisia olosuhteita.

Kyseessä on eräänlainen esiteoreettinen pohdiskelu, joka voitaisiin nopeasti tuomita naiiviksi.

Kyyninen vastaus onkin, että ihmisten elämä koostuu lajinsäilytysstrategisesta kamppailusta, johon liittyy kilpailua luonnonvaroista ja elämän edellytyksistä.

Muutamat 1800-luvun ajattelijat vastasivat tuohon darvinistiseen näkemykseen, että ihmisten selviytymistä edistää paremmin yhteistoiminta kuin taistelu, ja eräs heistä oli venäläinen Pjotr Kropotkin. Mietiskelevä venäläinen filosofia tosin tuhottiin myöhemmin kommunismin toimesta, ja sen yli on ajettu myös nykystalinismin jyrällä, kuten kaikki ovat voineet huomata.

Mikä sitten neuvoksi ihmiskunnan tai ainakin sen yhden osan surkeaan tilaan? Naturalismi on moraalisesti huonoa oppia, sillä sillä ei ole moraalia ollenkaan. Vaihtoehdottomana ja todeksi oletettuna opinkappaleena se oikeuttaa mielivallan ja taannuttaa ihmisen petoeläimeksi. Elämällä ei ole sen mukaan muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä. Väkivallan ja tappamisen oikeuttaa siis naturalistinen lajinsäilytysideologia, joka voi johtaa myös lajin tuhoutumiseen.

Tämä näkyy eräissä nykyajan poliittisissa asenteissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, miksi sääntöpohjainen maailmanjärjestys on kaltevalla pinnalla ja häviää niin sanotulle reaalipolitiikalle, joka nojaa valtaan, voimaan ja väkivaltaan.

Saksalaisen oikeusfilosofin Carl Schmittin selitys on, että mikään sääntö, sopimus tai laki ei voi olla itse itsensä perusta, sillä säännöt, sopimukset ja lait tulevat niiden itsensä ulkopuolelta, moraalisesta tyhjiöstä, jota sanotaan poliittisen vallan käyttämiseksi. Sen takana puolestaan on edunvalvontaa, painostusta, taloudellista ja mielipidevaltaa sekä aseita ja rahaa. Yhtä kaikki, sen perusta on relatiivinen.

Tästä johtuu, että myös valtioiden kesken vallitsee kansainvälisoikeudellinen perustattomuus. Asiaa on analysoinut muiden muassa Harvardin yliopiston oikeustieteen professori David W. Kennedy. Suvereenien valtioiden suvereniteetti tarkoittaa juuri sitä, että ne voivat vapaasti ja riippumattomasti sitoutua tai olla sitoutumatta kansainvälisiin sopimuksiin ja säädöksiin. Kansainvälisellä oikeudenkäytöllä ei ole viimekätistä perustaa.

Näin ollen kantilainen näkemys, jonka mukaan sääntöjä pitäisi noudattaa niiden itsensä vuoksi, jää tappiolle. Käsitys moraalilain itseisarvoisuudesta kiertyy sitä paitsi kehälle, ja Immanuel Kant muotoilikin näkemyksensä sääntöpohjaisuudesta lähinnä sen ajatuksensa ympärille, että moraalilailla pitää olettaa olevan itseisarvon, jotta moraali ylipäänsä olisi mahdollista.

Kyse on viime kädessä idealismin ja realismin välisestä kamppailusta. Niiden ristiriita näkyy esimerkiksi Alexander Stubbin puheissa ”arvopohjaisesta realismista”. Nykymaailmassa realismia näyttäisi olevan naturalistinen kamppailu eloonjäämisestä. Ukrainan kohdalla Venäjän harjoittama raaka naturalismi näyttää tuottaneen suorastaan eksistentiaalisen kriisin. Miten tähän reaalipoliittiseen sodan todellisuuteen voitaisiin yhdistää arvopohjaisuus, joka kuulostaa lähinnä katteettomalta idealismilta?

Nopea vastaus on: ei mitenkään. Arvopohjainen ajattelu vaikuttaa aina häviävän reaalipoliittiselle vallan ja voiman käyttämiselle.

Ainoan tien moraalisesta umpikujasta tarjoaa voluntarismi, eli näkemys ihmisen tahdon määräävästä asemasta toiminnan tuottajana.

Kyse on lopultakin siitä, mitä me tahdomme ja miten tahdollamme muokkaamme maailmaa.

Aristoteelinen filosofi Tuomas Akvinolainen piti järjellisen toiminnan ensimmäisenä periaatteena lausetta ”bonum est faciendum et prosequendum, et malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on tehtävä ja edistettävä ja pahaa vältettävä”.

Ongelma kiertyy perustavanlaatuiseksi kysymykseksi hyvän ja pahan erosta ja perustelut älyllisiksi väittämiksi, jotka ohjaavat järjellisiin päämääriin.

Sama ajattelutapa oli ominaista myös Kantin velvollisuusetiikalle. Sen mukaan ainoa hyvä asia maailmassa on hyvä tahto (gute Wille), jota pitää ohjata kategorisen velvoittavan moraalilain mukaan niin, että yksilöiden jokainen teko voisi periaatteessa muodostua yleiseksi kaikkia ohjaavaksi käyttäytymismuodoksi. Ajatus on läheinen kristilliselle kultaisen säännön etiikalle, joka kehottaa kohtelemaan toisia ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan.

Kantin ajattelu ei toisaalta ole pragmatiikkaa, jonka mukaan tekojen merkitystä arvioitaisiin sen seurausten mukaan, vaan puhdasta idealismia, jonka mukaan vain hyvällä tahdolla tehty teko on arvokas.

Kantin päämäärät, kuten yleinen hyväntahtoisuus, velvollisuusetiikka, kategorinen imperatiivi, näkemys ihmisyydestä päämääränä sinänsä ja rationaalinen vapaus toimia järjen mukaan itsenäisesti mielihaluista ja ulkoisista pakoista riippumattomana, ovat yleviä ja ihailtavia. Mutta ukkoparka meni lopulta niin sekaisin, että hän myönsi moraalilain olevan perimmältään yhtä käsittämätön ja perusteita vailla ”kuin on tähtitaivas yläpuolellamme”, ja siten hän sotkeutui omaan ajatteluunsa kuin kukko rohtimiin.

Idealismi on sikäli vaarallista, että maailmassa on saatu aikaan myös paljon kärsimystä ”hyvän” tekemisen varjolla ja vapauden mission kautta. Hyvän käsite kun on kovin laaja ja sisältä valaisematon.

Vaikuttaa, että nykypäivänä elämme konkreettisesti juuri tuossa idealismin ja realismin välisessä ristivedossa, eikä vellonnasta ole tulla loppua.

Vaikuttaa, että etevimmätkin poliittiset liiderit ovat tonttumaisia hobitteja, jotka kiiruhtavat hihat palaen tekemään tihutöitä siellä ja täällä sekä aiheuttamaan vahinkoa kanssaihmisille.

Ihmiskunta käyttää teknistä etevyyttään militaristiseen varusteluun, joka perustuu aggressiivisuuteen, vainoharhaisuuteen, pelkoon ja epäluuloisuuteen ja ne puolestaan suuruudenhullujen poliitikkojen kyvyttömyyteen ymmärtää omaa psyykkistä tilaansa.

Idealistisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja arvopohjaisen realismin puolesta puhuu yksi seikka: se antaa ihmisille toivoa.

Siksi on juurittava pois hulluutta signaloiva toiminta. Sen tunnistaminen ei ole ylivoimaista eikä vaikeaa.

On pantava pois kaikkinainen kärsimystä tuottava valta, väkivalta, ryöstely ja panettelu.

On kumottava valhe ja erehdyttäminen, propaganda ja harhapoluille ohjaaminen, sillä ne ovat kaiken vallan ja väkivallan alku ja juuri.

On annettava oikeuden säilän heilahtaa siellä, missä ihmisiä ahdistavat epätoivo, voimattomuus ja uskalluksen puute ja missä ihmisiä haavoittaa heidän äänensä tukahduttaminen.

On noustava vastarintaan julkista valhetta, kollektiivisia petoksia ja kansakuntien laajuisia rikoksia vastaan sekä revittävä alas kiskonnan, riiston ja ihmisten yhteyksiä estävän divide et impera -politiikan kulissit.

On osoitettava vallalla ja vääryydellä hallitsevien pehtoorien rikokset ja laitettava heidät tuomioiden alle sekä osoitettava heille velvollisuusetiikan perusteet.

On raastettava alas pahuuden, ahneuden ja itsekkyyden salusiinit ja rullakardiinit ja paljastettava kulissivallanpitäjien alastomuus.

On uskallettava, on toivottava, on tehtävä, ja on luotettava.

Tulkoon kuolema vääryydellä hallitseville viranomaisille ja kansoja piinaaville poliitikoille.

Nujittakoon hengiltä valheen käärme, palakoon petoksen lierot Helvetin tulessa ja annettakoon jäänteensä sikojen poljettaviksi.

Tulkoon tästä vuodesta toivon, luottamuksen ja vapautuksen vuosi.

Tulkoon rakkaus, tulkoon voitto pikkusieluisesta typeryydestä, saatettakoon naurunalaiseksi kaikenlaisten tuhattaiturien matalamielisyys ja perittäköön riemullinen vapautus pölkkypäiden ja barbaarien pahuudesta, omahyväisyydestä ja öykkärimäisyydestä.

Tuottavuuden lisäys seksuaalisuuden vaarallistamisessa: Kriminalisointi onnistunut täydellisesti

Kirjoitetaanpa näin naisten päivän ja seksuaalisen vapauden kunniaksi pitkästä aikaa seksistä.

Aihe on loputon, koska seksuaalisesti vapaamielisiä ihmisiä ahdistellaan ja painostetaan kulttuurissamme aivan yhtä peittelemättömästi kuin maahanmuuton arvostelijoita ja Euroopan unionin kriitikoitakin. Seksi kuuluu tabuja hyödyntävän sensaatiojournalismin kestoaiheisiin.

Valtavirtamedia on elämäntapakontrollia harjoittaakseen ja yhteiskuntarauhaa turvatakseen mennyt kritiikittömästi byrokratiavetoisen seksin kuohimisen takaajaksi. Esimerkkinä siitä on Yleisradion eilen julkaisema juttu, jossa Miika Koskela -niminen toimittaja kirjoittaa otsikolla: ”Tässä Suomen ensimmäiset tuomiot dickpicien lähettelystä: ’Severi’ lähetti videon peniksen heiluttelusta ja sai rapsakat sakot”. 

Mikä nautinto tuo onkaan kukkahattutädeille ja toimittajalle itselleen, jotka sillä tavoin pääsevät ratsastamaan viranomaisvallan selässä ja kurittamaan, ohjeistamaan sekä kontrolloimaan ihmisten yksilöllistä elämää ja privaatin alueelle kuuluvaa seksuaalista käyttäytymistä! Ja pamputtamaan ihmisiä lailla.

Toimittaja iloitsee, että ”viime vuoden alussa voimaan tulleen lain mukaan seksuaalissävytteisen viestin kuten peniskuvan lähettäjä voi syyllistyä rikokseen”. Tämä on tulos Sanna Marinin hallituksen läpi ajamasta suostumushankkeesta, jota arvostelin monipuolisesti tässä blogissani ja teoksessani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (s. 240–252).

Lain kiristely on näyttö patakonservatiivisuuden lisääntymisestä yhteiskunnassamme. Häkki voi heilua ja sakkoja voi koitua seksuaalisesti aktiivisille ihmisille pelkästä seksuaalisesta aloitteellisuudesta ja kontaktin luomisesta, mikäli aloitteet eivät ole viestien vastaanottajille mieluisia.

Jokaisen ihmisen olettaisi ymmärtävän, ettei ole vastaanottajien asia päättää siitä, millaisia viestejä saa, sillä viestien sisällöistä päättää tietenkin niiden lähettäjä. Tämä on kaiken viestinnän idea.

Feministinen liike pyrkii tukahduttamaan sellaisen informaation, joka ei miellytä naisten kerhoja. Ja sitten he pyrkivät esiintymään human resources -ekspertteinä, ”viestinnän asiantuntijoina” ja rekrytointiosastojen vallankäyttäjinä mediassa ja työpaikoilla, joissa he länkyttävät ”tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden” puolesta pahentaakseen naisenemmistöisten työpaikkojen sukupuolista kallistumaa.

Myös Ylen toimittaja Miika Koskela ja hänen kollegansa Aliisa Ristmeri harjoittavat mielipiteiden muokkausta pyrkimällä julistamaan ja saarnaamaan uuden seksinpihtauslain sisältöä em. jutussaan. 

Toimittajat esittelevät paria oikeustapausta ja selventävät, että ”[r]angaistavaa [...] voi olla esimerkiksi sukuelintä esittävän kuvan tai ’seksuaalisesti räikeän’ viestin lähettäminen toiselle henkilölle ilman vastaanottajan lupaa.”

”Seksuaalisen räikeyden” lisäksi nämä Iinekset itkevät, että ”[m]yös seksuaalisesti vihjaileva viestittely voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön, jos se on toistuvaa.”

Feministinen liike on työntänyt rakennekyntensä kaikkeen seksuaaliseen esiintymiseen ja pyrkinyt juurimaan seksin pois ihmisten yksityisestä kanssakäymisestä. Samanaikaisesti valtavirtamedian TV-ohjelmat ovat täynnä perverssejä freak show -ohjelmia, kuten Alastomat selviytyjät, Alastomat treffit (Naked attraction), Liian lihava sukupuolen korjaukseen ja niin edelleen.

Ei mitään ristiriitaa havaittavissa? Samalla kun viranomaisvalta ja valtamedia kohisevat ahdasmielisten ihmisten tabukammoja hyödyntävistä näennäisskandaaleista, media itse performoi seksuaalisuuden perverssisti ja heittää kompleksisuudesta kärsivät tuloksensa katsojien silmille TV-ruuduista.

Sitä ei kysytä ollenkaan, kuinka pahaa ahdistusta viranomaisvallan harjoittama lailla rankaiseminen ja median harjoittama skandalisointi sekä kohujen lavastaminen aiheuttavat seksuaalisesti vapaamielisille ja aloitteellisille ihmisille, joista suurin osa on miehiä!

Miehiä tämä poliittinen, hallinnollinen, normatiivinen ja ideologinen ahdistelu, piinaaminen ja panettelu koettelevat nimenomaan heteroseksuaalisen valtakulttuurin kautta. Sieltä nuo ongelmat välittyvät myös kaikkeen muuhun seksuaalisuuteen.

Naisten ja miesten välisissä suhteissa aloitteentekijöinä ovat luonnollisista syistä miehet. Miehet asiassa yleensä tekevät työn. Ja heteroseksuaalisen valtakulttuurin ongelmista kyseinen kompleksisuus levitetään sitten yleisen lainsäädännön kautta kaikkeen seksuaalisuuteen, myös homojen maailmaan, johon kyseisenlainen saarnaaminen ei kuulu perinteisesti ollenkaan.

Jos joku ahdistuu toisen ihmisen lähettämästä pornokuvasta, sellaisen ihmisen päässä on paljon vikaa. Se kertoo huonosta itsetunnosta, seksuaalisista ongelmista, kylmyydestä, ahdistuneisuudesta tai vaikeammista mielenterveysongelmista.

Niin kauan asioiden pitäisi olla myös lainsäädännön näkökulmasta OK, kun lähetellään omia pornokuvia eikä kenenkään toisen. Suostumushankkeen tulokset, joilla ihmisiä nyt tuomitaan, ovat näyttöjä naisten vallasta, jolla feministinen mafia on pidättänyt itselleen oikeuden yksin päättää siitä, mikä on seksuaalisesti soveliasta.

Soveliaisuusnormien asettaminen seksin yhteyteen on jo sinänsä ristiriitaista, koska seksuaalisuushan on voima, joka pyrkii nimenomaan menemään kaiken soveliaisuuden, sopivuuden ja sovinnaisuuden yli. Ilman soveliaisuusnormien rikkomista ei ole seksiäkään.

Koska suurella osalla normien kiristyksiä vaativista ihmisistä ei ilmeisesti ole seksiä, he pyrkivät viemään seksin myös niiltä, joilla sitä olisi ilman heidän rajoitustoimiaan.

Naisten sukkapuikkoliike on tehnyt parhaista inhimillisistä voimista, kuten seksuaalisuudesta, pelkojen, pelottelun ja kiristyksen foorumin sekä levittänyt poliisiasenteet ihmisten makuuhuoneisiin. Feministit ovat kylväneet epäsopua sukupuolten välille ja saaneet oman epäluuloisuutensa leviämään kaikkialle yhteiskuntaan.

Eipä siis ihme, että suomalaisten ihmisten syntyvyyskin on vajonnut nälkävuosien tasolle, ja heteromiehet istuvat pipo silmillään baareissa peläten joutuvansa vankilaan, jos he tekevät seksuaalisen ehdotuksen tai ilmaisevat vihjeenkin seksuaalisista aikomuksistaan.

On kysyttävä, suoraanko seksuaaliseen kanssakäymiseen pitäisi edetä, jos sitä ei saa ensin edes ehdottaa.

Rikollisuus lisääntyy tietenkin kriminalisoimalla, eivätkä seksuaalisuutta rikollistavat lait ole muita kuin kateellisten kettujen juonia.

Seksuaalisuuden oikeutuksesta pitäisi voida päättää vain ja ainoastaan osapuolten välillä eikä tuomioistuimissa, lainsäädännössä saati toimittajien kahvihuoneissa.

Pahinta on, että kaikki puolueet menivät viime hallituskaudella vasemmistohallituksen tekemän seksinpihtauslain ja siihen liittyvän lainkiristyksen takaajiksi.

Tätä normiruuvien kiristelyä ja kuristelua on vaikeaa ellei mahdotonta saada myöhemmin kumotuksi, sillä myös kaikki vapauden puolesta esiintyneet oikeistopuolueet ovat omassa konservatiivisuudessaan niin ristiriitaisia, että ne mielihyvin kuohivat seksiä pois sieltä, missä sitä vielä on.

”Liberaalina” esiintyneestä vasemmistosta puolestaan on tullut yksi pahimmista seksuaalisen ahdasmielisyyden levittäjistä, aivan niin kuin feministeistäkin, jotka vielä 1970-luvulla polttivat pikkupöksyjään seksuaalisen vapaamielisyyden merkiksi. Nykyinen vasemmisto hoilaa ”vapaudesta” pidättääkseen vapauden avaimet naisten käsilaukkuihin, syyllistääkseen miehiä ja potkiakseen miehiä munille.

Kulkusten polkeminen jatkuu valtamediassa, jossa toimittajat aisakellot helkäten käyvät käsiksi kaikkeen, missä viisari vielä värähtää.

Siitä merkkinä on tämänpäiväinen Yle-truuttaus, jossa toimittaja Miika Koskela osoitti cuck-miehen sankaruutensa toimimalla mehiläiskuningatarten kunhurina. Voidaan mainita, että kyseinen ammattikorkeakoulusta valmistunut ja vähäisillä ansioilla Yleen nimitetty journalisti Koskela on aiemmin kunnostautunut myös monien muiden seksuaalisuuteen liittyvien älyttömien juttujen kirjoittajana.

Niistä esimerkkeinä ovat muiden muassa viime vuonna julkaistu Yle-kauhistelu ”Miehet tarkkailevat salaa naisia pienellä Applen laitteella – poliisi tutkii tapauksia eri puolilla Suomea” sekä hiv-estolääkkeen ihanuutta markkinoiva kirjoitus ”HIV-estolääke vei pelon tartunnasta Simo Kauppisen seksielämästä – Jonot hoitoon venyvät, koska kysyntä yllätti HUSin”, johon liittyvää tautien levittämistä arvostelin tiedeperustaisesti täällä.

Peittelemättömän feminisminsä ohella Miika Koskela on ilmeisesti myös maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian kritiikitön kannattaja, sillä hän on sormeillut kirjoituskoneestaan jutun ”Syyttäjä vaati sakkoja, mutta käräjäoikeus langetti vankeutta – mies uhkasi ja panetteli maahanmuuttajia Facebookissa” ja maahanmuuttajalääkäreitä puolustavan pitkän henkilöjutun ”Kenet valitsisit lääkärikseksi?” Ulkomaalaislääkärien kielitaito-ongelmat, potilasturvallisuus ja informaation välittymisen tärkeys unohtuivat toimittajalta täysin.

Tendenssi- ja agendajournalismin epä-älyllisyys on halpamaista mutta Yle-veron maksajille kallista. Ylen harjoittama elämäntapakontrolli ja mielipiteiden muokkaaminen toimivat näyttöinä julkisen keskustelun matalamielisyydestä ja anti-intellektuaalisuudesta, ja ne vaikuttavat yhteiskuntaan hajottavasti ja someriitoja lietsovasti.

Omalla panikoimisellaan ja hysterisoimisellaan valtavirtamedia ja viranomaisvalta levittävät epäluottamusta ja ovat tehneet tasa-arvon vaatimuksista uhriutumisella ratsastavan sortokisan, jota vääryystieteiden feministikuoro tukee akatemioista lypsämillään tunnottomilla rahoilla.

Feministit ovat luoneet seksuaalisuuden ympärille pelon kulttuurin, jonka vuoksi myöskään vapaaseen viestintään ja älylliseen kyseenalaistamiseen tarkoitetut foorumit, kuten yliopistot, eivät ole enää turvallisia tiloja vaan puoliksi oppineiden myrkyttämiä kyräilyn ja kurittamisen esiintymislavoja, joissa pissikset valittavat nokka nurinpäin kaiken elämän ”toksisuudesta”.

Kun viranomaisvalta, media ja yliopistojen kukkahattutädit jatkuvasti toistelevat, kuinka pahaa, epäilyttävää ja tuomittavaa seksuaalinen aloitteellisuus muka on, se taatusti takoo ihmisten päähän negatiivisen viestin, jota miesasiamiehet sanovat seksuaalisuuden vaarallistamiseksi. Näin jatkuu, kunnes elämän voimat jälleen voittavat ja painekattilan kansi pamahtaa auki.

---

Päivitys 8.4.2024: Yleisradio on omaksunut sanaparin ”toksinen maskuliinisuus” muitta mutkitta journalismiinsa. Tänään Yle esitteli TV-uutistensa paraatilähetyksessä Andrew Tatesta tehdyn ohjelman, jossa kerrotaan feminismin kriitikon ”nousta ja tuhosta”. 

Toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan suomeksi sanottuna myrkyllistä miehisyyttä. Sitä haukuttaessa ei taaskaan kysytä, kuinka myrkyllistä ja tuhoisaa on miesten jatkuva syytteleminen, moittiminen ja haukkuminen toksisten feministien näkökulmasta. 

Toksiset feministit ovat itse tuottaneet toksisen maskuliinisuuden omalla vihamielisyydellään.

 

Aiheesta aiemmin

Miksi ”Suostumus2018”-aloitteeseen ei pidä suostua?

Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus2018”-aloitteen punavihreburkaan?

Häirintäsyytökset ovat feministen vihapuhetta

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta

Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia

Kuinka ’tasa-arvolla’ diskriminoidaan?  

111 kirjoitusta feminismistä

Moraalin messiaat mediassa

Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:

”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).

Miten tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen, sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.

Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on koetettu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.

Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta ”miestapaisuudesta” syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.

Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä. 

Lehti onnistui yhdessä muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona Rydmaniin oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.

Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva pöyristely, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten valtakunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluista. 

 

”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos

Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.

Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?

Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.

En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.

On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.

Ihana häirintä

Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:

”Rikos on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)

”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luo ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.

Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.

”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa. 

Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja. 

Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.

Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.

”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.

Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.

Rikollisuuden harjoittaminen on samalla tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.

Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.

Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely, jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käyttäytymistään kirjoitettujen lakien muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden spiraali” (die Schweigespirale).

Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.

Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.

Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.

”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.

Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.

Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.

Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.

 

Kirjallisuus

Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982

Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.

Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989.

Multicultitaurus tiedecus rahatonsiis

Vihervasemmistolaiset vinkuirmelit! Rasvatkaa setelilaskureidenne laakerit, sillä taas tulee rahaa. 

Suomen Akatemian rahoituskäytännöistä on tehty melkoinen velociraptor [suom. ”nopea varas”] vakavasti otettavien tieteenharjoittajien luoliin ja kammioihin.

Nyt asia myös tunnustetaan avoimesti: yliopistossa tehdään paskatutkimusta Suomen Akatemian rahoilla.

Raha ja paska ovat psykoanalyyttisesti ekvivalentteja, ja samaan tapaan akateemisten tutkimusten rahoittajat saavat rahansa takaisin yhtäpitävästi: paskoina tutkimuksina. 

Kesäaikaan, kun kärpäset tekevät reikiä lehmien ulosteisiin, on sopivaa paneutua aiheeseen pelkän symboliikan ylittävästä realistisesta ja urbaanista näkökulmasta.

Helsingin Sanomat iloitsi jokin aika sitten otsikossaan, että ”[u]losteen politiikkaa tutkiva Anna Rajala sai aivan hiljattain jättiläismäisen rahoituksen tutkimukselleen Suomen Akatemialta”!

Kyseessä onkin todellinen norsunpaska.

Akatemialle kaupaksi käyneen suunnitelman otsikkona oli ”Julkitehdyn ulosteen politiikka kaupunkikuvassa, taiteessa ja bioetiikassa”.

Lehden mukaan rahoituksen anoja oli itsekin sitä mieltä, ettei hänen hakemuksensa ollut täysin uskottava, ja loihe sen vuoksi lausumaan: ”Ajattelin, että ei tällaista tule kukaan rahoittamaan.”

Mutta rahaa kuitenkin ropisi. Kirjoittaja onnistui ostamaan itselleen Suomen Akatemian mielenosoituksellisella rahoituksella (254 465 €) tutkijatohtorin toimen Tampereen yliopistoon.

Hankekuvauksen mukaan

”[t]utkimus keskittyy julkiseksi ja julkisesti tehtyyn ulosteeseen sekä sen herättämiin eettisiin, poliittisiin ja oikeudenmukaisuuskysymyksiin. Uloste on poliittista ja eettistä, koska se on kaikelle elämälle keskeistä ja ehdotonta. Tutkimuksen tarkoitus on kehittää ulosteen politiikkaa sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti seuraavasti: kartoittamalla ulosteen ja ulostamisen aistien määrittelemää politiikkaa ja etiikkaa, kehittämällä intestinaalisen (suolellisen) ja viskeraalisen (sisäelimellisen) kansalaisuuden käsitteitä, sekä analysoimalla vessaan pääsemiseen liittyviä epäkohtia ja julkisen ulostamisen yhteiskuntaluokkaan liittyviä ennakkoluuloja. Tutkimalla ulosteen ja ulostamisen ympärille asettuvia käytäntöjä ja asenteita hoivassa, julkisissa tiloissa ja taiteessa, tavoite on vähentää ulostamiseen liittyviä epätasa-arvoisuuksia, lisätä ’likaiseen työhön’ liittyvää arvostusta hoivavajeesta kärsivissä ikääntyvissä yhteiskunnissa sekä valjastaa ulosteen yhteiskuntakriittinen voima.”

Tämän hienostuneen retoriikan takaa kajastelee kiusallinen kysymys, mitä ovat ”ulosteen ja ulostamisen aistien määrittelemä politiikka ja etiikka”, ”suolellisen ja sisäelimellisen kansalaisuuden käsite”, ”julkisen ulostamisen yhteiskuntaluokkaan liittyvät ennakkoluulot” ja ”ulosteen yhteiskuntakriittisen voiman valjastaminen.”

Asian voisi ehkä sanoa niin, että ”julkisen ulostamisen” hankkeessa selvitellään kadulle kuseviin puliämmiin ja -ukkoihin liittyviä ”ennakkoluuloja”.

”Tutkimuksessa” ovat hyvässä järjestyksessä luokkastrateginen näkökulma, yhdenvertaisuusnäkökulma, rakenteellisen syrjinnän voivottelu ja kaikki muutkin poliittisen vasemmiston itkunaiheet, ehkä myös diversiteettipoliittinen oikeus sukupuolineutraaliin sanitaatioon.

Sen sijaan tutkimusmenetelmistä, joilla aihetta lähestytään, ei puhuta mitään. Mennäänkö kysymään hätää kärsivien mielipiteitä? Tilastoidaanko ulostekurjuutta jotenkin yleisellä tasolla? 

Ilmeisesti ei, sillä tarkoitushan on ”kehittää ulosteen politiikkaa”, mikä onkin aivan eri asia kuin mikään tutkimus. Kirjoittaja yhdistää etevästi taiteen ja bioetiikan, ja tätä vaikutelmien varaisuutta on tarkoitus levittää sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti! 

Oikeasti tämä ei ole mitään muuta kuin ranskalaista kulttuuriesseistiikkaa jäljittelevää sanallista snobismia ja retoriikkaa, jonka tehtävä on vain toimia itsetehostuksena ja todisteena kirjoittajansa nokkeluudesta.

Kyseisellä tutkimussuunnitelmalla (mainoksella) sivuutettiin Suomen Akatemiassa 454 kilpailevaa hakemusta, joten ”asiantuntijoiden” joukossa täytyi olla kaaderillinen vääryystieteilijöiden edustajia, jotka eivät erota kepposta todellisesta tieteestä.

Olen tottahan toki arvostellut Suomen Akatemian tapaa roiskia rahaa pseudotieteellisiin hankkeisiin ennenkin, muun muassa tässä viimevuotisessa kirjoituksessani.

 

Lehdistoreportaasitiede ja tieteen medioituminen

Helsingin Sanomien mukaan Anna Rahalan Rajalan tavoitteena on selvittää, ”mikä tekee ulosteesta poliittista ja miten ulosteeseen keskittyminen politiikassa voi parantaa ihmisten hyvinvointia”. Hänen mukaansa ”ulosteesta ei puhuta tarpeeksi vakavasti eikä siihen liittyviä eettisiä tai poliittisia näkökohtia käsitellä riittävästi”!

En voi peittää ihastustani sen johdosta, mitä kaikkea tieteen alati niukkenevilla määrärahoilla saadaan aikaan. Tukena on valtavirtamedian harjoittama näennäistieteen muoto: lehdistöreportaasitiede, jolla toimittajat orkestroivat tieteilijöinä esiintyville tovereilleen myönteistä julkisuutta. Sitä kautta tunnotonta verorahaa sataa heille tiedehallinnolta, kuin vesiklosetin vetäisi.

Mieleen tulevat myös filosofian professori Peter Boghossianin ja kanssatutkijoidensa James A. Lindsayn ja Helen Pluckrosen kirjoittamat parodia-artikkelit, joita he väkersivät kieli poskessa tiedejulkaisuihin nähdäkseen, että seinähullut kirjoituksensa ”queer-performatiivisuudesta koirapuistoissa” ja ”feministisestä maantieteestä” läpäisivät arvioinnin kiitoksilla ylistettyinä. Käsittelin aihetta vihervasemmistolaisten cancel-terroristien haukkumassa tutkimuksessani Totuus kiihottaa (luku 17.3).

Teoksessa kritisoimani hulluus toistuu ja jatkuu nyt Suomessa. Tuloksena tuon tapaisesta tiedepolitiikasta on pellonpientareelle talikoitua paholaisen lantaa: rahaa. Suojatöiden antamisessa tieteen koululaisille ei ole tietenkään mitään pahaa, paitsi että se on pois kaikilta kunniallisilta tieteilijöiltä, joilta samat varat kiskotaan pois hohtimilla.

Vakavasti puhuen, julkisella taloudella ei pitäisi olla varaa rahoittaa mitätöntä ”tutkimuksen” nimellä esiintyvää hampuusitoimintaa, jota ei voida erottaa läpinäkyvästä parodiasta.

Kyseisenlaisissa aiheissa ei ole niiden eksentrisyydestä huolimatta mitään mielenkiintoista sen enempää sisällön kuin metodologiankaan osalta. Myös asiaan liittyvät ”poliittiset ongelmat” voitaisiin ratkaista nopeasti ilman mitään tutkimusta toteamalla, että on ihmisoikeus päästä veskiin.

”Ulosteen politiikkaa” Kaivopuistossa: dinosaurusten jälkeläiset suoltavat paskaa kaupunkitilaan, ja EU suojelee.

”Ulosteen politiikkaan” liittyvät ”kaupunkitilalliset” murheenaiheet voitaisiin hoitaa ampumalla sätkäpaskaa suoltavat villihanhet puistoista, polttamalla luonnonsuojelun ekososialistiset laintaulut roviolla ja raahamalla kommunistisen sosiaalihistorioitsijan Michel Foucault’n pölyttynyt poljento ”tilallisista konstituutioista” ja ”biopolitiikasta” varastoon.

Akatemian rahoituspäätös osoittaa jälleen kerran, millä tavoin banaalista voidaan tehdä sofistikoitunutta, ja kuinka pelkkä sosialistiseen yhteiskuntateoriaan nojaava retoriikka tarjoaa esiintymislavan erityistieteilijöille samalla kun ajatuskuria ylläpitävät kriittiset filosofit pakotetaan väistymään yliopistoista.

Rahalla laakeroitu Anna Rajala on koulutukseltaan terveystieteilijä ja fysioterapeutti, joka on toiminut aiemmin ”Vaippahankkeeksi” nimetyssä projektissa, eikä hän ole missään tapauksessa ansainnut satojen tuhansien eurojen rahoitusta.

 

Tarkistin faktat Tampereen yliopistossa

Toinen tieteen puotipuksu, joka sai äskettäin toimintaresurssin Hämeen punaisena napana toimivaan Tampereen yliopistoon, on Yleisradion ”faktantarkistajana” mainetta niittänyt Johanna Vehkoo.

Äärivasemmistolaisten nuorten aktivistina tunnetuksi tullut Vehkoo nimitettiin tästä syksystä alkaen journalistiikan työelämäprofessoriksi Tampereen yliopistoon ilman tohtorintutkintoa ja tieteellisiä näyttöjä. Muut julkaisunsa ovat silkkaa subjektiivista roskaa, joissa hän ruotii sosiaalisessa mediassa kokemiaan vastoinkäymisiä.

Vertailun vuoksi, Helsingin yliopisto vaatii tohtorintutkinnon kaikilta työelämäprofessoreilta. Mikäli yliopistot nimittävät puolikoulutettuja poliittisia kellokkaita tieteen paimeniksi, yliopistot kiistävät itse myöntämiensä tutkintojen arvon, ja näin menee pohja kouluttautumiselta.

Journalistiikan opetuksessa ja tutkimuksessa toimittajien pitäisi sitä paitsi olla kohteina eikä tekijöinä. Sellaisessa intressikytkennässä pukit toimivat kaalimaan vartijoina, ja toimittajilla on oma lehmä navetassa, niin kuin kaiken päälaelleen kääntävässä karnevaalissa.

Kirjoitin noin vuosi sitten tavasta, jolla Tampereen yliopisto viimeksi sivuutti journalistiikan työelämäprofessuurin tehtävän täytössä kolme tohtoria, myös minun hakemukseni. Paikalle nimitettiin tuolloinkin Yleisradion kellokas, tieteellisesti ja journalistisesti ansioitumaton maisteri Ritva Leino, ja paljastin valintaan liittyvät vääryydet täällä.

Yliopiston HR-osasto viisasteli tuolloin, ettei työelämäprofessoreita valitakaan ansioiden perusteella vaan ”valinnassa painottui toimintasuunnitelma”, eli tarkoitusperät, jotka ”sopivat yliopiston profiiliin”, toisin sanoen vasemmistolaiseen kallistumaan ja ”affiliaatioon”, eli myötäsukaisuuteen.

Yleisradion mainoksen mukaan Vehkoo aikoo länkyttää opiskelijoille ”pakolaiskriisistä”, ”rasistisesta disinformaatiosta”, ”misinformaation tunnistamisesta” ja ”faktantarkistuksen taidoista”.

Tosiasiassa Vehkoo on Yleisradion turvamuurien takaa pyrkinyt maalittamaan ”valheelliseksi” kaiken sellaisen informaation, jossa todetaan, että maahanmuuttovastaisuus johtuu maahanmuutosta itsestään. ”Disinformaationa” Vehkoo on pitänyt kaikkea kriittistä ajattelua, joka vastustaa vihervasemmistolaista propagandaa. Hän on levittänyt poliittista agendaansa ”valheenpaljastuksen” verukkeella samannimisessä Ylen juttusarjassaan.

Tahallinen provosointi ja provosoituminen ovat tyypillisiä toimittajille, ja ne elättävät heidän omaa julkisuudenkipeyttään ja narsismiaan. Uhriutumisen mielihyvästä ovat nauttineet lukuisat toimittajat, joista suuri osa on toiminut Yleisradion bunkkerissa. Tauotonta äänilevykonserttiaan pyörittelee aina sama asiantuntijajengi alkaen Leena Malkista ja päätyen toimittajien lemmikkinä toimivaan ”populismin tutkija” Emilia Paloseen, jonka piehtarointi mediajulkisuuden valokeilassa on ääretöntä (yliopisto teki Tiedonantaja-lehden avustajasta myöhemmin apulaisprofessorin).

Näyttöä politiikan medioitumisesta, eli toimittajien ja poliitikkojen vispilänkaupasta, antaa tapa, jolla kepulainen ministeri Annika Saarikko palkitsi Yleisradion toimittajan Katri Makkosen nostamalla hänet äskettäin valtiosihteeriksi valtiovarainministeriöön – ilman mitään taloustieteellistä asiantuntemusta ja substanssiosaamista.

Tieteenfilosofista ja metodologista ajatuskuria ei ”oikeiden arvojen” medialäksytykseen sisälly, ja siksi se onkin täysin vierasta filosofisille tieto- ja totuusteorioille. Kirjassani Totuus kiihottaa esitin vastauksen myös siihen, miksi niin sanottu vaihtoehtoinen media on olemassa: koska valtavirran media ei toimi, kuten sen normaalisti pitäisi toimia, ja koska ilman vaihtoehtoja ei olisi vaihtoehtoja ollenkaan.

Vehkoon ”faktantarkistus” on vastannut Pravdan tapaa tarkistaa faktat ja varmistaa ”oikeanlaisen” tiedon saanti. Ongelmana tuntuu sekä Yleisradiossa että Helsingin Sanomissa olevan, että kukaan ei sitä halua, kansalaiset eivät pode ”oikeanlaisen” informaation nälkää, ja siksi ”tiedon oikeellisuutta” ja ”salaliittoteorioiden” pahuutta jynssätään yleisöjen naamaan.

Joskus kuitenkin sattuu, että jokin ”salaliittoteoriaksi” väitetty näkemys, kuten väestönvaihtolaskelma, osoittautuukin paikkaansa pitäväksi, ja bonuksena saadaan myös kielen vaihto. Näin kävi esimerkiksi Helsingin Sanomien omassa jutussa ”Espoossa on koulu, jossa enää pieni osa lapsista puhuu äidinkielenään suomea – Tutkija huolissaan seudun kehityksestä”.

Punavihreä kallistuma kaikkialla

Tosiasiassa Vehkoo on käyttänyt tynnyreittäin ruutia isänmaallisten, vastuullisten, kansallismielisten, oikeistolaisten ja ei-vasemmistolaisten ihmisten parjaamiseen ”äärioikeistolaisiksi”, ”populisteiksi” tai ”natsipelleiksi” (Facebookissaan) aina alkaen Donald Trumpista ja päätyen tavallisiin tallaajiin.

Nolointa sekä journalistien ammattikunnalle että oikeuslaitokselle on, että toimittajien järjestöt ovat asettuneet suorin rivein tämän deluusiomaisen mudanheiton tueksi, ja politisoitunut korkein oikeus vapautti Vehkoon jokin aika sitten kunnianloukkaustuomiosta, jonka hovioikeus oli lukenut hänelle kaupunginvaltuutettu Junes Lokan kunnian loukkaamisesta (”natsipelle”-syyte).

Tapaus osoitti, että maahanmuuttoa kritisoivalla ihmisellä ei ole oikeusturvaa eikä oikeudellista suojaa julkisia töhrimiskampanjoita vastaan, ja vasemmiston syövyttämä akateeminen punaporvaristo hyvittää omien ystäviensä mainekolhut yliopistoista valuvalla rahalla.

Viime tammikuussa ratkaistu tapaus taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun Suomessa asuvaa rodullistettua miestä halventanut valkoinen nainen vapautettiin syytteestä, mikä puolestaan osoittaa, että feminismin agenda voittaa ”sananvastuun”.

Suomen Akatemian ohella toinen vihervasemmiston raharallia pyörittävä setelisampo, Koneen Säätiö, tviittasi tuolloin ilonsa sen johdosta, että oikeuden mielestä toimittajat saavat nyt maalittaa kohteitaan pilkkanimillä. Toisesta suupielestään tviittaaja tosin väitti, että ”verkkovihan suitsiminen on yhteinen asia”. Säätiö siis kylvää verkkovihaa ilmoittaessaan vastustavansa verkkovihaa.

Ehkä onkin niin, että aina kun joku kansalaistoimija arvostelee toimittajaa, kyse on ”maalituksesta”, mutta toimittajan mustamaalatessa kansalaista kyse on vain ”faktantarkistuksesta”.

Tämäkään etuoikeus ei tunnetusti riitä medialle, vaan parempiakin takuita omalle sananvapaudelleen ovat toimittajat olleet vaatimassa – ja tietenkin kovempia kahleita muille. Tästä hulluudesta ja yksiselitteisen määrittelyn mahdottomuudesta johtuu, että ”maalitusta” ja ”vihapuheeksi” väitettyä kriittisyyttä ei pidä missään laissa kriminalisoida, vaikka vihervasemmisto sitä vaatii.

Ammattitoimittajat ovat myös väittäneet, että uutisoimatta jättäminenkään ei rajoita sananvapautta, vaikka se tosiasiassa loukkaa sananvapauteen liittyvää tiedonsaantioikeutta.

Juuri tällaisen toimituspolitiikan varmistamiseksi toimittajia nimitetään yliopistoihin opettamaan tulevia toimittajia: jotta moraalisen rappion sosiaalisesti korruptoitunut taloudellisen vaihdon kartelli voisi jatkaa pyörimistään ja toimittajakunnan punavihreä ammattikunta voisi uusintaa itsensä valtavirran mediassa.

KKO:n ratkaisu joka tapauksessa varmentaa sen, että kuka tahansa saa jatkossa nimitellä ketä tahansa tutkimustoiminnassa ja politiikassa entistä vapaammin, esimerkiksi internatsiksi tai kommaripelleksi. Moite ja ansaittu arvostelu eivät ole kunnianloukkauksia, ja jokainen kunniallinen kansalainen pitäköön itse huolta kunniastaan.

Korjattavaa löytyy etenkin sukupuolen tutkimuksesta

Yhteiskuntatieteille jaeltavasta rahoituksesta on tullut vihervasemmistolaisen piilopuoluetuen muoto. Säästökohteita Suomesta onneksi löytyy paljon.

Toivottavasti seuraava hallitus leikkaa yliopistoille ja Suomen Akatemialle myönnettäviä rahallisia avustuksia reippaalla kädellä, ihan oman kunniallisuutensa vuoksi. Varaa ja tarvetta kaikesta hömpötyksestä säästämiseen nimittäin on, ja paljon.

Rahaa ei pidä laittaa mimesikseen. 

Rahaa ei pidä antaa ”väitöskirjatutkija” (oikeasti jatko-opiskelija) satu sopasille.

Rahaa ei pidä roiskia narratiivisuuteen, representaatioihin eikä performansseihin.

Rahat pitää ottaa pois agenda- ja tendenssitoiminnalta, jolla ”edistetään” jotakin tieteen ulkoista tarkoitusperää, kuten ”tasa-arvoa”, ”yhdenvertaisuutta” tai maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa.

Tieteen ei tule olla sosiaalipolitiikan muoto. 

Tänä vuonna tehdyt rahoituspäätökset ovat olleet aivan yhtä mielenosoituksellisia kuin tamperelaiselle yliopistonlehtorille Tuula Juvoselle 2021 annettu Suomen Akatemian 500 000 euron suuripiirteinen rahoitus, jonka hän sai feminististä hankettaan varten potkaistuaan kurssilta Joakim Vigelius -nimisen opiskelijan. Vigeliuksen ansio oli, että hän kyseenalaisti väitteen, jonka mukaan miehellä voi olla kuukautiset.

Kun jatkossa tehdään päätöksiä yliopistojen valtionrahoituksesta ja sisäisestä rahoituksen kohdentamisesta, pitää sukupuolen tutkimuksen ja myös muissa oppiaineissa harrastettavan feministisen ja queer-ideologisen huuhaan olla ensimmäisten pois karsittavien joukossa. Sukupuolentutkimuksen lehtorin irtisanominen Lapin yliopistosta oli hyvä alku.

Yliopistojen tulisi myös rajoittaa nippuväitöskirjojen hyväksymistä, nostaa rimaa ja kriittisyyttä, määrätä suomen kieli pakolliseksi opetuksessa ja julkaisutoiminnassa, säätää lukukausimaksut täysihintaisiksi ulkomaalaisille, pienentää ulkomaalaisten opiskelijakiintiöt 1 prosenttiin ja lopettaa ulkomaalaisten nimittäminen tehtäviin verorahoitteisissa yliopistoissa.

Aiheista aiemmin:

Vaarantaako oikeus sananvastuun?

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Pääministerin luottamusta ei voi ratkaista huumelaboratoriossa

On tuo vihervasemmistolainen hallitus kyllä vitsaus. Ei ole sitten rauhaisaa viikonloppua, jota joku vihervassari ei erehdy häiriökäytöksellään pilaamaan. 

Nythän – kuten kaikki tietävät – asialla oli pääministeritar Sanna Marin, joka kierteli ja kaarteli käytöksensä herättämiä kysymyksiä Kesärannan pihalla viime perjantai-iltapäivänä antamassaan ”tiedotustilaisuudessa”. Tapauksen taustat löytyvät täältä.

Koska viikonloppuisin asioilla on taipumus unohtua muiltakin kuin Marinilta, julkaisen tärkeimmät johtopäätökset tässä.

Iltalehden live-toimittajan mukaan paikalla ei ole ollut koskaan niin paljon median väkeä.

Toimittajat keskittyivät kyselemään yksityiskohtia, kuten käyttikö pääministeri huumeita vai ei, mikä tarjosi Marinille tilaisuuden kääntää vastauksensa testituloksiin ja niiden odottamiseen, ikään kuin pääministerin luottamus voitaisiin ratkaista labortoriossa.

Yksikään toimittaja ei kysynyt olennaista kysymystä: Miksi et eroa virastasi, vaikka olet vetänyt käytökselläsi lokaan sekä pääministeri-instituution että Suomen kansainvälisen maineen ja vieläpä kriisiaikana, joka vaatii erityistä valppautta?

Toinen tärkeä kysymys, jota kukaan ei kysynyt, on: Mikä takaa, että Marin ei kännissä ollessaan möläytä valtiosalaisuuksia julki, niin kuin puoluetoverinsa Arja Alho teki ollessaan selvänä.

On muistettava, että ilman puoluettaan Sanna Marin ei olisi mitään. Hän on pääministeri vain ja ainoastaan puolueensa suopeudella ja puolueensa kautta.

Jos SDP haluaa olla vastuullinen valtionhoitajapuolue, sen on kerrottava Marinille, että hänen aikansa pääministerinä on tullut nyt päätökseen. Harvemmin ajattelen SDP:n etua, mutta totuus on, että mikään puolue ei voi mennä vaaleihin tuollaisen keulakuvan kanssa.

Sen sijaan SDP päätti, että hyökkäys on paras puolustus, ja käänsi asiasta poliitikon ”oikeusturvakysymyksen” sekä kanteli videoiden julkaisemisesta Julkisen sanan neuvostolle. JSN:n ratkaisut puolestaan kelpuutetaan todisteiksi oikeudenkäynneissä, joten voidaan päätellä, että puolue valmistelee juridista kannetta videoiden vuotajatahoa vastaan.

Totuus on kuitenkin se, että jos pääministerin luottamusta pitää hänen oman käytöksensä vuoksi punnita huumelabrassa, ”aihetta epäillä” -tunnusmerkistö täyttyy, ja pääministeri on itse astunut reunan yli. Oikeusvaltioissa on periaate, jonka mukaan poliittisen ja viranomaisvallan ei pidä vastata kohtaamaansa arvosteluun syytteillä, haasteilla eikä oikeudenkäynneillä.

”Rehellisesti” Marin lipsautti jo siinä, että hän vieläpä tiesi kännivideoidensa julkaisemisesta hovivalokuvaajansa Instagram-tilillä, joten voidaan päätellä, että hän salli Eyes Wide Shutinsa julkaisemisen tahallaan, pelkästä julkisuudenkipeydestä.  

Marinin bilevideoiden julkaiseminen ei ole mikään ”syöttö disinformaatikkojen lapaan”, kuten tietotekninen näpertelijä Petteri Järvinen väittää, vaan se on todellisuutta paljastavaa faktajournalismia, josta vihervasemmiston mukaan on huutava pula.

Paljastuksen moraalisen tuomittavuuden kannalta olennaista ei ole vain se, että pääministerin bilesekoilun julkaiseminen horjuttaa hallitusta ulkopoliittisen kriisin aikana. Olennaista on, että pääministeri itse horjuttaa omaa uskottavuuttaan.

Kansakunnan edun mukaista puolestaan on, että kansalaiset saavat tietää, mitä kulissien takana tapahtuu, ja siksi asian laajempi levittäminen ja raportointi on mitä eettisintä toimintaa. ”Tietotekniikka-asiantuntijankin” pitäisi ymmärtää, että hallituksen paheista vaikeneminen on syöttö niiden putinistien lapaan, jotka vaativat sensuuria ja totuuden arviointia sillä perusteella, onko se istuvan hallituksen edun mukaista. Se on pravdaa.

Marin valehteli kaiken alkaen toimintakyvystään päihtyneenä, tavoitettavuudestaan ja juhliensa yksityiskohdista. Hän toimii kuin aito alkoholisti, joka ehdottomasti kieltää juovansa. Sen arvosteleminen ei ole taatusti ”häirintää” – Marinin oma käytös on.

Juuri kukaan ei muistanut Marinin sekoilua arvioitaessa, että Marin järjesti Kesärannan Ruisrock-jatkot Uniper-kriisin vyöryessä päälle ja lähetti eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen (sd.) Saksaan kriisiä hoitamaan, vaikka omistajaohjaus kuuluu valtioneuvoston kanslialle, joka on pääministerin salonki. Virkamiesportaan sivuuttamisesta sekä Uniper-kaupoissa että nyt käydyissä neuvotteluissa saattoi syntyä suomalaisille miljardien laskut.

Samanaikaisesti roskajulkaisu Helsingin Sanomat on tehnyt kaikin voimin työtä liudentaakseen pois päihteiden käytön ongelmallisuutta, hämärtääkseen ”dokailun” osaksi ”kaupunkikulttuuria”, normalisoidakseen huumeiden käyttöä ja saadakseen sitä kautta pääministerin paheet katoamaan.

Olennaista ei ole, tuliko Sanna Marin ”juhlista omin jaloin”, kuten Hesari korostaa, tai olisiko hän ollut heräteltävissä kansakuntaa johtamaan. Olennaista on, mitä arvoja, asenteita ja toimintamalleja hän edustaa ja millaisen viestin hän antaa itsestään ja koko kansasta.

Vaa’ankieliasemassa olevan Keskustan feministisisar Annika Saarikko on puolestaan oivaltanut, että Kepulla on jälleen ”oma lehmä navetassa” eikä siksi ryhdy Marinin ”moraalinvartijaksi”. Hän on tiedostanut, että pääministerin ero voisi tarkoittaa lähtöpasseja koko hallitukselle ja tarjoaa siksi Marinin bilelaskuista symbolisen ”kotitalousvähennyksen”, kuin lupsakan lypsykoneen hankinnasta.

Annika Saarikko sijaisineen (Hanna Kosonen) ryhtyi kuitenkin tiede- ja kulttuuriministerinä ollessaan tieteellisen tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) moraalinvartijaksi raiskaten minut ja kirjani julkaisijan, Suomen Perustan, häikäilemättömillä, rikollisilla ja tieteellisen vapauden vastaisilla rahoituksen takaisinperinnöillä. Tosiasiassa kukaan ei ole pystynyt tähänkään päivään mennessä osoittamaan, että kirjassa esittämäni argumentit eivät pitäisi paikkaansa, vaan tutkimukseni väitteet median ja politiikan vispilänkaupasta osoittautuvat päivä päivältä oikeaan osuvammiksi. Niin nytkin.

Marinin puolustukseksi voidaan sanoa, että murheelliseen kotitaustaansa verraten hän on selviytynyt pääministerinviran hoidosta tyydyttävästi arvosanalla 6+, vaikka kaksi äitiä ja alkoholisti-isä eivät ehkä ole onnistuneet opettamaan lapselle diskreettisyyttä ja disipliiniä.

On selvää, että poliittinen luottamus ei palaa, jos käyttäytyy huonosti ja sanoo tehneensä sen ”vain vapaa-aikanaan”.

Sanna Marinista on tulossa kovaa vauhtia ”politiikan Matti Nykänen”, joka on ”kilpailuissa” tikkana, tarkkana, orientoitunut ja aktiivinen mutta ”vapaa-aikana”, no niin...  

Itse en pidä minkäänlaisena turvallisuusongelmana sitä, että pääministeritar on Teatteri-ravintolan vip-salongissa pelti kiinni. Valtion turvallisuuden kannalta on hyväkin, että hän ei ole tavoitettavissa eikä tokene ”valtion asioita hoitamaan”. 

---

Päivitys 24.8.2022: ”Vaikea työviikko”, ”pahoittelen lesbopusuista otettuja epäonnistuneita valokuvia” ja ”otan opikseni” osoittavat vähättelyä, huomion kääntämistä muualle ja pyrkimystä pidättää johtopäätösten teon omaan valtaan sekä siihen, ”miten meni noin niin kuin omasta mielestä”.

Marisijan kannattaisi kyynelehtiä Suomen taloustilanteen vuoksi eikä vuodattaa krokotiilinkyyneleitä omien sotkujensa takia. Ylenkatseellisuus todistaa, että Sanna Marin on opposition paras vaalityöntekijä.

Antti Lindmanin (sd.) huokailut, että kriitikoiden pitäisi keskittyä biletyksen sijasta asiakysymyksiin, puolestaan osoittavat, että SDP on avaruusliskojen puolue. Kun saimme Marinilta kuulla, että hänkin ”on ihminen”, herää kysymys, kuka seuraavaksi on ihminen.

 

Aiheesta aiemmin:

Noscitur ex socio qui non cognoscitur ex se

Vihervasemmiston pakko-oireista

Demarinoviisit ikärasisteina – Politiikan infantilisoituminen uhkaa rationaalisia arvosisältöjä

Porvareillakin on intohimoja – Femakko-Hesari vei jälleen naisäänestäjiä kuin Piru Einaria