Työvoimapulaa ei tulekaan!

Työvoimapula on kuin saippuapala, joka lähtee kädestä aina kun siitä on saamassa otteen. Tai se on asia, jolla voitaisiin havainnollistaa koulujen raja-arvomatematiikkaa, sitä, että jotakin aina vain lähestytään mutta ei koskaan saavuteta.

Vakavin virhe, joka työvoimapulaa ennustettaessa on tehty, liittyy väestömäärien, huoltosuhteen ja kulutuksen sekoittamiseen. Työvoimapulaa Suomeen on arvioitu syntyvän siksi, että eläkeläisten suhteellinen määrä kansasta kasvaa. Tämän pohjalta on päätelty, että huoltosuhde heikkenee, koska entistä pienemmän määrän pitää elättää entistä suurempi määrä ihmisiä. Huoltosuhde ilmaisee kuitenkin vain sen, montako työelämän ulkopuolella olevaa yksi työssä käyvä elättää. Suomessa tämä lukuarvo on hieman yli yksi, tosin pahimmissa työttömyyskunnissa lähestytään jopa arvoa kaksi.

Tähän lukuarvoon ei pidä kuitenkaan tuijottaa liikaa, sillä se ei kerro, paljonko ihmiset kuluttavat. Ihmisten eläköityessä heidän kulutuksensa romahtaa. Eläkkeellä ollessaan ihminen ei kuluta läheskään yhtä paljon kuin aktiivisessa työiässä. Tämä johtuu jo tulojen pienenemisestä. Tällöin myös kysyntä vähenee. Ja kysynnän heikentyessä vähenee työvoiman tarve.

Eläkeläisten suuri määrä lisää hoitoalojen työvoimantarvetta, mutta se ei johda sellaiseen kaikkia aloja koskevaan työvoimapulaan kuin on kuviteltu, sillä alaspäin tulee nimenomaan kotimainen kysyntä.

Olenkin joutunut toteamaan päivitetyssä ja äskettäin uudelleenjulkaisemassani teoksessa Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010), että työvoimantarvetta koskeva poliittinen argumentaatio on ollut hakoteillä.

Tämä koskee myös maahanmuuton ja vierastyövoiman tarvetta. Jos vierastyövoimaa tarvitaan 2020 luvulla, miksi haalia työvoimareserviä odottelemaan työllistymistä kymmeneksi vuodeksi? Tuossa ajassa maahanmuuttajat ehtivät syrjäytyä ja päätyvät itsekin eläkkeelle. Sitä paitsi ulkomaisen työvoiman houkuttelu ei kuulu valtion tehtäviin, vaan kysymys pitäisi ratkaista työnantajien ja -tekijöiden välisen mahdollisen tarpeen ja työsopimusten pohjalta. Valtion lakiin kirjattu tehtävä on suojella suomalaisten ihmisten työvoimaa.


Työhön kannustava perustulojärjestelmä

Olen muotoillut teoksessani myös uudenlaisen työhön kannustavan perustulojärjestelmän. Se poikkeaa muista ehdotuksista siinä, ettei kyseessä ole kaikille maksettava kansalaispalkkamalli vaan sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaava perusturvamalli. Mallini kautta ei siis jaettaisi lanttiakaan enempää rahaa kuin nyt, mutta tukien osoite ja määrät hieman muuttuisivat. Ihmiset saisivat taloudellisesti yhtä hyvän ja oman yritteliäisyytensä johdosta jopa paremman toimeentulon kuin nykyisin.

Ymmärrän toki, että esitykseni herättää voimakkaita tunteita, ja on kysytty, miten voin yhtä aikaa ehdottaa perustuloa sekä verorasituksen nykytasolla säilyttämistä. Olen vastannut näihin kysymyksiin 447-sivuisessa ja 370 lähdeviitettä sisältävässä kirjassani.

Pääidean muodostaa kaksiportainen veromalli. Perustulolla olevat pienituloiset saisivat työskennellä tiettyyn tulorajaan asti menettämättä perustuloaan. He maksaisivat suhteellisen korkean tuloveron, joka puolestaan auttaisi perustulojärjestelmän rahoittamisessa. Tämä olisi siis eräänlainen tukityöllistämisen muoto, jossa työntekijä itse maksaisi yhteiskunnalle osan siitä, mitä hänen elättämisensä kustantaa. Tällä hetkellä täysin työttömät eivät tuota mitään, kun taas omassa mallissani etuna on, että ihmiset osallistuvat arvotuotantoon, vaikka he maksavatkin perustulolla ollessaan suhteellisen korkean veron, esimerkiksi 50 prosenttia.

Ylittäessään tietyn kuukausitulorajan ihmiset putoaisivat pois perustulolta, mutta samalla heidän veroprosenttinsa alenisi dramaattisesti niin, että käteen jäävät nettotulot kasvaisivat. Tuolta tulotasolta eteenpäin verotus alkaisi taas hiljalleen kiristyä progressiivisesti.


Mitä hyötyä?

Mallini etuna on, että se luo vahvan kannusteen myös tilapäistyön vastaanottamiselle ja pärjäämiselle kausiluontoisissa tai matalatuottoisissa elämäntapa-ammateissa. Nykyinen käytäntö lannistaa, sillä se polttaa niin päivärahat, asumistuet kuin toimeentulotuetkin heti pienimmänkin ylimääräisen tulon ilmaannuttua. Nykymalli jos mikä on passivoiva ja merkitsee patjoille ruokintaa.

Perustulolla pitäisi korvata niin opintotuet, kansaneläkkeet kuin työttömyysetuudetkin siten, ettei varsinkaan eläkeläisiä nöyryytettäisi juoksuttamalla heitä asumistuessa ja toimeentulotuessa. Kun kolminkertainen kuitintarkastuslinja työttömyyskassoissa, Kelassa ja toimeentulotuessa voitaisiin purkaa, yhteiskunta säästäisi byrokraattien palkoissa. Osa heistä voisi hakeutua tosiasialliseen sosiaalityöhön, esimerkiksi lasten tai vanhusten auttajiksi.

Yleiskuvauksen mallistani voi löytää myös poliittisen ohjelmani kohdasta Sosiaalipolitiikka (puolivälin jälkeen), mutta innokkaimmille suosittelen teokseeni perehtymistä.

Mykistävää johdonmukaisuutta

Matti Vanhanen ei tahdo pysyä aurausmerkkien välissä tien puolelta toiselle hoiperrellessaan. Viimeviikkoisessa Aamulehden jutussa nimeltä ”Vanhanen pelkää Ruotsin kaltaista pakolaisryntäystä Suomeen” hän näet lausuu seuraavasti:

”Ei pitäisi julkisesti sanoa, mutta jos meidät löydetään yhtä laajasti kuin muut Pohjoismaat, hakijoita voi olla jopa 20 000.”

Ovat tainneet tulla seuraukset eteen. Lehti referoi pääministeriä lisäksi seuraavasti: ”Vanhanen ei lämpene maahanmuuttoministeri Astrid Thorsin (r) ehdotukseen kuntien pakottamisesta ottamaan vastaan pakolaisia.”

En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vielä viime tammikuussa Vanhanen vaati, että ”puheet esimerkiksi hallitsemattomista siirtolaisvirroista on lopetettava”. Ei siis ihme, että tätä tuoreinta kannanottoa ”ei pitäisi julkisesti sanoa”. Kiintoisa on myös muotoilu ”jos meidät löydetään”. Olemmeko nyt piilossa? Kannattaisiko hakeutua Mauserin ja nagaikkan kanssa kellareihin? Pitäisikö suomalaisten itsensä hakea turvapaikkaa?

Vanhasen huoli tulijatulvasta on tietysti sinänsä aiheellinen: ensinnäkin (1) siksi, että seuraaviin vaaleihin ei ole kovin pitkä aika, ja vaalirahoitusskandaali vei kepulta jo kaikkien muiden paitsi huonekaluteollisuuden tuen. Vaalirahoituskohu on huomattu korruptiota tutkivassa Transparency Internationalissakin, jolle tuli kiire korjata puhtoisuuslistaansa ja pudottaa Suomi kärjestä kuudenneksi.

Ja toiseksi (2): hallitus on jo nyt sälyttänyt kunnille säälimättömästi kustannuksia lisäämällä lakisääteisiä tehtäviä ja vähentämällä valtionapuja. Pakolaiskeskusten ajaminen kuntiin tulee kepulaisimmistakin valtuustoista takaisin kuin löyly kuumalta kiukaalta.

Kolmanneksi (3) vertailu Ruotsin tilanteeseen on niin ikään ymmärrettävä. EU-puheenjohtajamaana läntinen naapurimme on ilmeisesti taivutellut Suomen hallitusta ottamaan lisää turvapaikanhakijoita sekä jakamaan Ruotsin itsensä synnyttämää maahanmuutto-ongelmaa ja tulijoiden tulvaa.

Täysin käsittämätön on sen sijaan Vanhasen Aamulehdelle esittämä väite, että ”viisimiljoonaisessa Suomessa pitäisi asua 20 vuoden päästä 7–8 miljoonaa ihmistä, jotta työtä tekevät voisivat elättää vanhukset”. Nimenomaan näin ei ole. Huoltosuhteen ongelmaa ei korjaa väestön määrän lisäys, vaan se, että mahdollisimman suuri osuus väestöstä käy työssä. Laaja maahanmuutto on toistaiseksi vain heikentänyt huoltosuhdetta, sillä maahanmuuttajien keskuudessa työllisyys on kantaväestöä huonompi.

Pelkkä suhteellinen työteliäisyys ei kuitenkaan sekään riitä takaamaan hyvinvointia, vaan ainoastaan se, että työssä tuotetaan arvoja. Koska maassamme ei tuoteta enää juuri mitään materiaalisia eikä henkisiä arvoja vaan lähinnä peritään palvelumaksuja, ei ole mistä jakaa. Niinpä suomalaisilla ei ole – Matti hyvä – muuta vaihtoehtoa, kuin viedä sinut, suuret ikäluokat ja eläkeläiset suoraan keskitysleireille.

Rikastumisen miljoonapommi

Helsingin Sanomien toimittajien täytyy olla kesälomalla eikä tilalle ole saatu ketään monikulttuurisuusmyönteistä kesätoimittajaa, sillä Taloussanomat on ottanut tehtäväkseen päästää ilmoille todellisen monikulttuurisuustruuttauksen. Lehti väittää, että Suomi tarvitsee henkitoreissaan kamppailevan työvoimapulan voittamiseen jopa 2 000 000 maahanmuuttajaa! (Määrä lähestyy Suomen koko tämänhetkistä työssä käyvää työvoimaa, joka on 2,5 miljoonaa henkeä.) Jutun kuvituksena on afrikkalaista alkuperää oleva kulttuuririkastuttaja ikään kuin muistuttamassa, että pätevää työvoimaa ei voitaisi saada mistään muualta kuin kolmannesta maailmasta edes siinä epätodennäköisessä tapauksessa, että sitä jostain syystä tarvittaisiin.

Kyseisellä uutisella ei ole tietenkään mitään todellisuuspohjaa. On syytä muistaa, että työvoimapulaa pitää paikata maahanmuutolla vain, jos työvoimapulaa todella esiintyy, jos työvoimapula estää talouskasvun, jos huoltosuhde maahanmuutolla paranee ja jos suomalaiset ihmiset yleensäkin haluavat maahanmuuttoa. Koska maahanmuuttajien keskuudessa huoltosuhde on paljon huonompi kuin kantaväestön keskuudessa ja koska myös työllisyys on maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä olennaisesti alempi, ei maahanmuutolla voida korjata huoltosuhdetta eikä siten varmistaa talouskasvua. Näin ollen maahanmuutto on väärä lääke, mutta se on väärä lääke myös väärään tautiin.

Totesin jo tutkimuksessani Työttömän kuolema (Yliopistopaino 2005), että suurten ikäluokkien eläköityminen ei aiheuta sellaista uuden työvoiman tarvetta, kuin on oletettu. Työpaikkojen määrä ei näet pysy vakiona, vaan vähenee. Varsinkin julkisesta hallinnosta lopetetaan virkoja sitä mukaa, kun niiden ainoa ylläpidon syy jää eläkkeelle tai kuolee. Virkoja siis pannaan kiinni, mikä on hyväkin, sillä niin sanotuille suuren syntyvyyden ikäluokille (jotka tunnetaan myös pullamössösukupolvina), perustettiin uusia virkoja julkista sektoria laajentamalla 1970-luvulla niin, että siitä syntyneitä laskuja meidät nuoremmat pakotetaan maksamaan vielä pitkään.

Suomessa voi olla kysyntää ammattitaitoisesta työvoimasta, mutta sitä ei saada Afrikasta eikä Euroopan takapihoilta. Muualta taas ei ole ketään tarjolla, ja kouluttaminen on liian hidasta ja kallista. Monilapsiset maahanmuuttajaperheet heikentävät huoltosuhdetta. Niin lapset kuin jatkuvasti raskaana olevat naisetkin ovat huolehdittavia. Myös suuri osa maahanmuuttajamiesten ammateista keskittyy heidän omien kulttuuripalvelujensa ympärille eli tulkkien, naapuruussovittelijoiden, imaamien ja korukauppiaiden ammatteihin. Esimerkiksi somaleista noin yksi kymmenestä käy jossakin sellaisessa työssä, joka ei ole joko heidän oma elämäntapa-ammattinsa tai yhteiskunnan perustama suojatyöpaikka.

Joku työnantajataho voi tietysti vedota ahneuksissaan ”työvoimapulaan”, mutta sen hän tekee vain saadakseen maahan halpatyövoimaa, joka suostuu työskentelemään alle minimipalkan. Keskeinen poliittinen kysymys on, haluammeko me kantaväestöön kuuluvat suomalaiset tähän maahan suurta ulkomaalaisten ryhmää edes siinä tapauksessa, että talouskasvumme ilman sitä pysähtyisi. Todennäköisesti se ei pysähtyisi kuitenkaan maahanmuuton loppumiseen vaan pikemminkin sen jatkumiseen, sillä kokemukset maahanmuutosta ovat olleet huoltosuhdetta ajatellen huonoja myös muissa länsimaissa.

Mutta siinäkin tapauksessa, että talouskasvu tyrehtyisi työvoiman ja kulutuksen vähenemiseen, on syytä ajatella, kumpi on tärkeämpää: sekö, että maamme säilyy väestöllisesti yhtenäisenä ja tyydymme nykyiseen rikastumisen tasoomme, vai se, että ulkopolitiikkamme keskeinen tulos eli kansallinen yhtenäisyys hajotetaan, lähiömme slummiutetaan ja maahamme muodostuu etnisistä kansanryhmistä koostuva eripurainen väestö, eikä huoltosuhteemme siltikään parane. Tässä olisi ajateltavaa Taloussanomien toimitukselle ja puolueille. Ikävää, että julkista ja filosofista arvokeskustelua tästä asiasta ei saa käydä sen enempää puolueissa, mediassa kuin kansalaiskeskusteluissakaan, vaikka suurella osalla ihmisistä on asiaan selvästi pohdittu kanta, aivan kuten Taloussanomien jutun yleisökommenteistakin käy ilmi.

Valtaapitävien poliitikkojen ja Sanoma-lehtien harjoittama työvoimapulalla spekuloiminen on tehnyt julkisessa sanassa esitetyistä väitteistä ja niiden kansalaiskommenteista eräänlaista ping pongia. Ensin joku Thors esittää perättömän ja vailla mitään itsereflektiota olevan väitteen maamme ulkomaalaistamisen välttämättömyydestä, ikään kuin kyseessä olisi luonnonlaki. Sitten se kumotaan sekä oppineiden vastauksissa että kansalaisten mielipiteissä. Ja sen jälkeen tulee joku viranomainen, kuten vähemmistövaltuutettu tai valtionsyyttäjä, joka pyrkii estämään järkiperäisen ja maahanmuuttokriittisen keskustelun syytteellä uhaten.

Ping pong todennäköisesti jatkuu niin kauan, kunnes monikulttuurisuuden tarpeellisuutta puolustelevat poliitikot ja muut tasa-arvodiktaattorit heräävät huomaamaan, kuinka suuri poliittinen voima meidän omasta kulttuuristamme ja työvoimapoliittisista eduistamme kiinni pitävä enemmistömielipide todella on.

Eräs syy huoltosuhteen ongelmiin on feministinen liike. Suomalainen heteroseksuaalinen väestö ei lisäänny tarpeeksi, koska naiset kokevat lasten synnyttämisen ja hoitamisen uhraukseksi, joka syrjäyttää heidät ammatilliselta uralta. Niin ei tarvitsisi välttämättä olla, eikä nykyaikana olekaan.

Keskeinen kysymys on, miksi suuret ikäluokat eivät hoitaneet huoltosuhdetta kuntoon omaa lapsilukuaan lisäämällä? Ensin he ahmivat itselleen virat ja varat julkisen sektorin työpaikkoja sekä byrokratiaa lisäämällä, jolloin kansantuote aleni. Sitten he kellottelivat valtion ja kuntien viroissaan neljäkymmentä vuotta – eihän velttoa mihinkään pienfirmaan sisään saa.

Nyt he haluavat pakottaa nuoremmat toimimaan omana lypsylehmänään koko kolmikymmenvuotisen eläkkeellä olonsa ajan, jolloin nuorison mahdollisuudet omien lasten hankintaan entisestäänkin heikkenevät. Kansallisen köyhtymisen ja huoltosuhteen suurin syypää on 1940- ja 1950-luvulla syntynyt protesti- & partaturilassukupolvi, joka uhkasi maatamme sosialismilla, raunioitti huoltosuhteen mukavuudenhalullaan ja ongelmien aktualisoituessa haluaa muuttaa maamme monikulttuuriseksi etnohelvetiksi maahanmuuttoa lisäämällä.

Eurooppalaista ajattelua

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitukseen perustettiin uusi ministerinposti. Se oli nimeltään ”Eurooppa-ministeri”. Uusi nimike puolestaan on ”maahanmuutto- ja eurooppaministeri”. Tehtävän ei tosin tulisi pitää sisällään vain maahanmuuton edistämistä vaan tarvittaessa myös torjumista.

Sen sijaan salkun nykyinen haltija Astrid Thors, joka toimi aiemmin europarlamentaarikkona, on näköjään niin indoktrinoitunut, että hän pitää maahanmuuton edistämistä oikein elämäntehtävänään. Niinpä Suomen valtio aikoo nyt Thorsin ehdotuksen mukaan helpottaa ulkomaalaisten saapumista maahamme työnhakuun. Siis työnhakuun, eli olemaan joutilaana niin kauan, kunnes työtä mahdollisesti löytyy ja vaikka ei löytyisikään.

Työnhakuviisumilla työpaikkaa voisi ”etsiskellä” Suomessa jopa puoli vuotta. Jotta työperäisen maahanmuuton edistämisessä olisi edes jotain järkeä, työn pitäisi olla täällä odottamassa, ja sitten ihminen tulisi, tekisi työn ja lähtisi sen jälkeen pois. Muutoin kyse ei ole työvoimapolitiikasta vaan väestöpolitiikasta.

Kun suomalaisista 18–25-vuotiaista nuorista on peräti 100 000 eli joka viides toistuvasti työttömänä tai muulla tavoin työviranomaisten toimenpiteiden piirissä, ei tähän maahan tarvita lisätyövoimaa. Sitä voidaan kouluttaa kyseisestä joukkiosta kohdentamalla koulutuksen resurssit ja koulutuspaikat oikein, ja se puolestaan kuuluu opetusministeriön hallinnonalaan.


Maahanmuuttajia töitä etsiskelemään

Niin sanotut koemaat, joista viranomaiset haluavat kansan mielipidettä kysymättä houkutella noita moniosaajia työvoimapulaa lievittämään, ovat Egypti, Tunisia, Turkki ja Ukraina. Mutta kuka osaisi kertoa, miksi soveliaita henkilöitä löytyisi juuri niistä? Ja miksi ulkomaalaisia työnhakijoita tarvitaan juuri ”viiden tuhannen” verran? Eikö olisi oletettavaa, että edelleenkin noin 200 000 suomalaisen työttömän joukosta löytyisi vähintään viiden tuhannen verran ammattitaitoisia ihmisiä, joilla ei ole kieliongelmia ja joita ei tarvitse laittaa kulttuurikouluun?

Yhtä hyvin kuin Tunisiaan tai Turkkiin voisi rekrytointipisteen perustaa Tukholman lähiöihin, joissa on jo kyseisistä maista maista lähteneitä työttömiä. Tai sen voisi pystyttää Itäkeskukseen tai Helsingin rautatieasemalle, josta helpostikin löytyisi vailla työtä olevia maahanmuuttajia. Parasta kuitenkin olisi, jos työnantajat huolisivat töihin kantaväestöön kuuluvia 50 vuotta täyttäneitä suomalaisia, joilla on kokemusta ja taitoja mutta joita nyt ikäsyrjitään työnhaun käytännöissä.

Kun puhe on lisäksi siitä, että Suomeen tultaisiin työpaikkaa ”etsiskelemään”, taitaa olla selvää, ettei mitään ylimääräisiä työpaikkoja ole edes olemassa. Viranomaisten harjoittama ulkomaalaisten rekrytoiminen on pelkkä Euroopan unionin suosima politikoinnin muoto, jonka tuloksena elämme pian yhtä kurjissa oloissa kuin Pariisin lähiöissä, Tanskan ghetoissa, Hollannin esipihoilla ja Tukholman slummeissa. Voi nimittäin olla, että työpaikan omatoiminen ”etsiskely” muuttuukin nopeasti sosiaaliturvan hyväksikäyttämiseksi, minkä seurauksena kaupunkien vuokra-asunnot ovat täynnä työttömiä työn ”etsiskelijöitä” suomalaisten opiskelijoitten ja maalta kaupunkiin muuttajien joutuessa väistymään ”kipeämmin asuntoa tarvitsevien” tieltä.

Kun työpaikkaa voisi Suomessa etsiskellä puoli vuotta, kuka tuon etsiskelyn maksaisi ja kuka kustantaisi paluuliput, jos työpaikkaa ei etsiskelystä huolimatta löydykään? Ilman pysyvää asuntoa Suomessa eläminen maksaa vähintään 100 euroa päivässä mukaan lukien majoitus, ruoka, liikkuminen ja kaikki muu. Maksaisiko joku saman ylläpidon suomalaiselle esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa, jonne jokainen varmasti haluaisi muuttaa talvikuukausiksi ”töitä etsiskelemään”?

Mikäli joillain aloilla työvoimapulaa on, luontevinta maahanmuuttopolitiikkaa voisi edustaa Yhdysvalloissa käytössä oleva Green Card -järjestelmä. Kyseistä työlupaa ei tosin olisi syytä arpoa, mutta se tulisi nähdä sellaisena erityisoikeutena tai palkintona, joka voidaan myöntää vain tietystä syystä tai ansiosta. Tämä ohjaisi ajattelua siihen suuntaan, että korkean elintason maassa oleminen ja työluvan saanti ovat poikkeuksellisia suopeuden osoituksia ja perustuvat henkilön kykyyn tuottaa yhteiskunnalle vastiketta.


Työvoimapulan ja huoltosuhteen retoriikka

Keskeinen kysymys on, miksi me yleensäkään tarvitsemme mitään laajamittaista, järjestelmällistä ja houkutteluun perustuvaa maahanmuuttoa? Mikään työvoimapula tai suurten ikäluokkien eläköityminen ei meitä uhkaa ja jos uhkaisikin, niin se olisi hoidettavissa keikkatyöläisten voimin. Suurin osa julkisen sektorin suojatyöpaikoista sitä paitsi lopetetaan, kun niiden ainoa olemassaolon peruste jää eläkkeelle tai kuolee. Kymmenen vuotta lisää, ja luonto on hoitanut työvoimavajeen aivan itsestään, kun taas maahanmuuton tuloksena meitä uhkaa pysyvä työvoiman ylitarjonta.

Väitteet työvoimapulasta perustuvat siihen väärinkäsitykseen, että työvoiman eläköityessä kulutus pysyy entisellään. Todellisuudessa eläkeläiset kuluttavat vähemmän kuin esimerkiksi nuoret perheet, ja väestön keskimäärin vanhentuessa ei työvoimaakaan tarvita entisessä mitassa. Sen sijaan työvoimapulaan vetoava retoriikka näkee työvoiman sellaisena yksiaineksisena massana, jota tarvitaan määrällisesti aina yhtä paljon ja josta kertoo juuri työvoiman käsite.

”Työvoimapulan” ohella toinen argumentti, jolla yritetään puolustella laajenevaa maahanmuuttoa, on huoltosuhteeseen vetoaminen. Sen mukaan ajatellaan, että kun eläkeläisten tai lasten määrä kantaväestöstä kasvaa, tarvitaan lisää työvoimaa huolehtimaan heistä ja yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Voidaanko ongelmaa ratkaista maahanmuuton keinoin?

Matemaattinen totuus asiassa on sellainen, että maahanmuutto ei ratkaise huoltosuhteen ongelmaa, mikäli työssä käyvien osuus kaikista maahanmuuttajista ei ole suurempi kuin työssä käyvien osuus kantaväestöstä. Ja Työministeriön tilastot osoittavat kiistattomasti, että maahanmuuttajien keskuudessa työssä käyvien osuus on huomattavasti pienempi kuin kantaväestön keskuudessa. Vuosina 2001–2007 ulkomaalaisten keskimääräinen työttömyysaste on ollut 20–31 prosentin välillä, ja pelkästään somalien keskuudessa se on vaihdellut 52–62 prosentin välillä. Näin ollen myöskään huoltosuhdetta ei voida parantaa maahanmuuttoa lisäämällä. Saman asian vahvistaa myös Työministeriön tekemä työpoliittinen tutkimus 1990-luvun maahanmuuttajien työllisyydestä, tuloveroista ja tulonsiirroista.

Turun Sanomien uutisen mukaan Euroopan epäedullisin huoltosuhde löytyykin tätä nykyä Ranskasta, Britanniasta ja Ruotsista, jotka ovat avosylisimpiä maahanmuuttajien houkuttelijoita omalla lepsulla pakolaispolitiikallaan ja erilaisilla perheenyhdistämisohjelmillaan. Paras huoltosuhde puolestaan on Slovakiassa ja Latviassa, jotka ovat Helsingin Sanomien uutisen mukaan huonoimpia maahanmuuttajien sopeuttajia. Samalla kun viranomaistahot ja osa mediasta surkuttelevat sitä, etteivät Suomen korkeat verot tunnu maahanmuuttajista tarpeeksi ”houkuttelevilta”, ei taaskaan muisteta, että korkeat verot ovat seuraus jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta, jota maahanmuuttajien kantaväestöä suurempi työttömyys entisestään heikentää.

Sen, että ”maahanmuutto ei pelasta pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa”, totesi äskettäin myös yhteispohjoismainen asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluivat professorit Torben M. Andersen (Århus universitet), Bengt Holmström (MIT), Seppo Honkapohja (University of Cambridge) ja Hans Tson Söderström (Handelshögskolan i Stockholm) sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman (ETLA ja EVA) ja tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen (Konjunkturinstitutet).


Päätelmä

Johtopäätös edellä sanotusta on, että sen enempää työvoimapulan kuin huoltosuhteenkaan ongelmia ei voida ratkaista maahanmuuttoa lisäämällä. Jos ihmiset ajattelevat tieteellisesti, heidän on hyväksyttävä tämä johtopäätös. Jos taas he haluavat väittää vastaan, olisi vastaväitteiden kohdistuttava tieteellisiin menetelmiin, ei tutkimusten tuloksiin, kuten tekisi poliittinen retoriikka.

Poliittisessa argumentaatiossa suomalaiset työttömät on jälleen unohdettu, eikä Astrid Thorsin yksityisajattelu ole myöskään maahanmuuttajien oman edun mukaista. Mikäli tänne saapuu ulkomaalaisia työn ”etsiskelijöitä”, he huomaavat vähitellen todellisen tilanteen: työpaikkoja on vähemmän kuin työntekijöitä. Jokaista avointa paikkaa kohti on vähintään useita kymmeniä hakijoita, ja työnantajat ovat pettyneitä, mikäli he eivät voi valita yli sadasta tarjokkaasta.

Eikä ole oikein sekään, että maahamme haalitaan työvoimaa täysin esineellistävin perustein: suorittamaan vain toisarvoisiksi koettuja siivous- ja huoltotehtäviä, joita suomalaiset eivät haluaisi itse tehdä. Emme kai halua maastamme myöskään mitään orjalaivaa. Eli eiköhän panna tämä Eurooppa- ja maahanmuuttopolitiikka toimimaan toiseen suuntaan.