Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Iltapäivälehdet tiesivät kertoa, että ministerinä toimiva lähihoitaja Aino-Kaisa Pekonen (vas.) ahdistelee kansalainen Frederikiä (ent. ps.) vaatimalla poistamaan ministeripoliitikkoa koskevat kohdat Reetun teoksesta Harva meistä on rautaa. Kustantaja Otava on vaatimukseen taipunut lupaamalla sensuroida kohdat toisesta painoksesta.

Muutamat ehkä muistavat tavan, jolla ministerin kengissä keekoillut hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen (kesk.) kävi oman tieteellisen teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) kimppuun alkamalla painostaa julkaisijaa Suomen Perustaa valtionavustuksen takaisinperinnällä. Perusta itsesensuroi kirjan hädissään opetusministeriön Coltti ohimolla, mutta kirjaa voi ladata ja tallentaa täältä.

Lopulta ministeriö epäsi valtiontuen Suomen Perustalta kohdistamalla perinnän täsmällisen sadistisesti ja vihamielisesti nimenomaan kirjani tuotantokustannuksiin osoittaakseen siten aggressiota tutkimustani kohtaan. Teokseni oli hallitukselle ilmeisen epämieluinen vastaansanomattomuutensa vuoksi, sillä osoitin monikulttuuri-ideologisen lähetystyön drakoniseksi junttauspolitiikaksi tieteellisin ja filosofisin argumentein. 

Olen kannellut ministeriön harjoittamasta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomisesta oikeuskanslerille, ja kantelukirjelmäni voi lukea  täältä ja täältä sekä asiaan liittyvät muut kirjoitukseni täältä ja täältä. Laajemman tilannekatsaukseni voi lukea täältä.

Frederikin ja minun teoksia tai niiden kirjoittajia ei pitäisi missään tapauksessa sekoittaa toisiinsa, sillä laulajan teos on elämäkerta ja minun kirjani tarkoin lähteistetty mediatutkimus.

Yhteistä tapauksille on kuitenkin se, että ne eivät ole enää tapauksia. Hallitus on näköjään ottanut linjakseen ja tehtäväkseen korventaa pois kirjoittajien ja kustantajien sananvapauden. Sen lisäksi vihervasemmisto on jo pitkään ollut virittelemässä sähköpaimenia Internetiin. Hallitus on toimillaan ajamassa viestinnän markkinatilaa aina vain ahtaammalle, aidon sosialismin tyyliin.

En ota kantaa Frederikin teokseen sinänsä, mutta ministerien ja kustantajien reaktioihin kyllä. Ministerien ei kuulu ripittää julkaisijoita, kustantajia eikä kirjoittajia, eikä yhdenkään julkaisijan tule sellaiseen painostukseen suostua, kunhan asiakohdat pitävät paikkaansa. Frederikin tapauksessa kohua käydään mitättömästä henkilökohtaisesta kiss and tell -episodista, mutta minun kirjaani koskien uhattuna on oikeus mediaa koskevan kriittisen tutkimustiedon julkaisemiseen.

Poliitikkojen tulee vallankäytöllisen asemansa hintana sietää ankaraakin arvostelua sekä toiminnastaan esitettyjä erilaisia tulkintoja, tuntuvatpa ne kuinka epämiellyttäviltä tahansa. Kriittiset näkemykset ja tulkinnat poliitikkojen on kestettävä ja niitä suvaittava, sillä poliitikoilla itsellään on vallankäyttäjinä mahdollisuudet paljon vaikuttavampiin toimiin kuin muilla kansalaisilla. Sananvapaus on kansanvaltaisen valtion ja myös tieteellisen vapauden ehdoton edellytys.

En ole milloinkaan havainnut vihervasemmiston poliitikkoja sensuroidun valtamediassa, nälvivätpä he meistä muista mitä perättömyyksiä tahansa (kuten nyt kirjastani), vaan mikrofoni on aina avoinna nimenomaan heille, ja julkisuus on pidäkkeetöntä ja mainostavaa. Median puolueellisuuden vuoksi ei maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologian ihanuudesta toisin ajattelevilla ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Erilaisten yhteiskuntatulkintojen kohdatessa tilanne on ”sana sanaa vastaan”, ja äänestäjien pitäisi päättää näkemysten oikeutuksesta vapaan kilpailun pohjalta. Sen sijaan vihervasemmisto on ottanut oikeudekseen poistaa itselleen sopimattomat näkemykset todellisuudesta.

Myöskään länsimaista liberaalipuoluetta larppaava Kepu ei tee muun vihervasemmiston sensuuripolitiikasta poikkeusta. Pyrkimys hallita ilmatilaa on Kekkosen ajan peruja ja muistuttaa muun muassa Matti Vanhasesta, joka syyllisti ideologisilla ”vastuun” julistuksillaan Googlen perustajia vuonna 2009. Googlelaiset eivät tosin innostuneet asiasta.

Myös itsesensuuri poliittisen painostuksen edessä on sananvapauden tuho, ja se kuolettaa yhteiskunnallisen totuuden etsinnän. Suomen Perusta on ryhtynyt toimenpiteisiin julkaisijan oikeuksiensa puolustamiseksi. Sen sijaan Otava on antautunut myötäilemään vasemmistolaista ministeriä.

Tämäkin sensuuritapaus osoittaa omalta osaltaan oikeiksi teoksessani Totuus kiihottaa esittämäni väitteet suomalaisen julkaisupolitiikan alhosta. Ikävää olla oikeassa, mutta kirjani näkemykset sananvapauden kaventamisesta ja liekanarun muuttumisesta hirttoköydeksi vahvistuvat päivä päivältä, ja näyttöä kertyy jatkuvasti.

Perinteikkäältä sukuyhtiöltä on poliittiseen painostukseen suostuminen virhe, joka luo huonoa moraalisäteilyä koko kustannusalalle. Se osoittaa omalta osaltaan, että myös kustantajaporras on vihervasemmistolaisten feministien ja monikulttuuri-ideologien hallussa ja viikate heilahtaa toisin ajatteleville.

Kustantamoista on tullut poliittisen vihervasemmiston puoluetoimistoja, joissa käsikirjoituksia arvioivat ja muokkaavat yliopistojen feministisillä laitoksilla indoktrinoidut etäispäätteet, ja mediatalojen johdossa puolestaan istuu elitistisiä globaalikapitalisteja, jotka eivät ymmärrä eivätkä piittaa kansallisesta edusta mitään.

Näin varisevat tähdet myös Otavasta. Otava on muun muassa kehdannut perustaa kirjoittajakoulun nimenomaan ”ei-valkoisiksi” kutsumilleen henkilöille, mikä täyttää rasismin pääasialliset tunnusmerkit. Olkoonpa tuo rodullinen näkökanta sitten enemmistöihin tai vähemmistöihin liittyvää, se on yhtä kaikki rotupoliittinen ja osoittaa ryhmäkuntaista syrjintää tai suosintaa. Kerroin asiaan liittyvästä oikeudettomuudesta ja sen synkistä seurausvaikutuksista muun muassa täällä.

Valtavirtamedian vihervasemmistolainen kallistuma on kaatamassa koko laivan, ja neuvoisinkin jokaista pidättäytymään ostamasta tai tilaamasta valtavirtamedian julkaisuja sekä boikotoimaan kirjamessuja, joilla on loukattu kustantajien sananvapautta ja yhdenvertaisuutta sekä ylenkatsottu lukevaa yleisöä.

Todettakoon, että minulla ja Frederikillä ei ole muuta yhteistä kuin hieman perussuomalaista taustaa. Tavoittelimme Perussuomalaisten ehdokkuutta vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, mutta Timo Soini hyllytti Frederikin pitäen hänen vaaliohjelmaansa huonona. Minut hän laittoi paitsioon joistakin muista syistä, kunnes ehdokkuus myönnettiin 2019 puoluejohdon vaihduttua filosofiaa ja tieteellisen kriittisyyden periaatteita paremmin ymmärtäväksi.

Pitää paikkaansa, että minusta ja teoksestani liikkuu monenlaisia huhuja, mutta ne ovat tosia vain, kun ne tulevat minulta itseltäni, eli täältä.

Omaa kirjaani ovat eräät arvioineet erittäin hyväksi ja toiset erittäin huonoksi, joten kirjani pääväite yhteiskunnallisesta jakautumisesta osoittautuu tätäkin kautta yhteiskunnalliseksi tosiasiaksi, jossa ei ole tosin enää mitään yhteistä kansallisen hajoamisen vuoksi.

Sanottakoon, että minä en luo vastakkainasetteluja vaan totean maahanmuutosta ja monikulttuuri-ideologiasta johtuvan ongelman, eikä todellisuudesta saa parempaa kuvaa kuin on malli.

Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä

Kirjallisuuspalkinnoissa olennaista ei ole, keitä tai mitä niillä palkitaan, vaan se, keitä niillä koetetaan nujertaa. Ihan sama logiikka vallitsee tiedepalkintojen jakamisessa.

Kun 30 000 euroa verovapaata rahaa myönnettiin tänä vuonna maahanmuuttajataustaiselle ja minimaalisen vähän ansioituneelle (kolme kirjaa julkaisseelle) Patjim Statovcille, tarkoitus oli lytätä suomalaisia kirjailijoita.

Tarkoitus oli näyttää, että monikulttuuri-ideologian rattailla ajetaan ohituskaistaa pitkin monien paljon ansioituneimpien suomalaisten kirjailijoiden ohi. Heidän teoksiaan ei edes kelpuutettu ehdokkaiksi. Tämä on kuin suoraan Statovcin kommunistisen lähtömaan vaaleista: voitto on varma, jos juuri muista ei voi edes valita. Koska valintalautakunta. Koska valitsija. Ja koska raati.

Finlandia-palkinto vyörytettiin Statovcille ”kaikkien aikojen nuorimpana” hänen teoksestaan Bolla (Otava 2019), ja valinnan teki mediaklusteria edustavan Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila.

Statovcin kirja kertoo jälleen pakolaisuus- ja monikulttuurisuuskurjuudesta, kuten maailmalla palkitut teokset viime aikoina yleensäkin. Hänen tuotoksensa Kissani Jugoslavia (2014) arvostelin jo täällä, ja pidin teosta kypsymättömänä ja sekavana terapiatekstinä, joka heijastelee hänen omia kompleksejaan peittelemättömästi. Mutta kirjallisuuden helmikanojen näkökulmasta tuotos oli aivan loistava, kun siinä puhuttiin homouteen liittyvästä kipuilusta ”rohkeasti ja peittelemättömästi”. Minusta kyseessä oli naurettava kliseisyys.

Kansainvälinen hehkutus on ollut käsittämätöntä. Kriitikoiden, kustantajien ja median toimesta yritetään marginaalisesta monikulttuurikirjallisuudesta tehdä supermarkettikirjallisuutta ja kirjallisuuden valtavirtaa. Mistä tällainen tendenssi?

Median kulttuurikanat laittavat punaiset valot päälle ihan kiusasta kaikkia suomalaisia kirjailijoita ja lukijoita vastaan, sillä kyseiset kriitikot ja toimittajat ovat juuri niitä katkeria kaarinoita, jotka itse eivät ole saaneet aikaan yhtään mitään.

Sixten Korkman puolestaan vältti raadin tarjoamat pahimmat karikot, kuten Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen muunneltua totuutta edustavan vaihtoehtohistorian, ja myönsi Tieto-Finlandian julkisuudessa ja tieteessä ennestään tuntemattomien tekijöiden neutraalinoloiselle teokselle Metsä meidän jälkeemme (Like 2019). Ei siis mennyt ihan kansiaan myöten punaiselle kirjalle, kuten viime vuonna. Metsä meidän jälkeemme on kuitenkin ilmastopaniikkia hyödyntävä vihreän ideologian propagandateos, jossa vedotaan juhlavasti metsän arvoon kansallisena ja lähes pyhänä paikkana, ja metsään liittyviä luonnonsuojelumielikuvia käytetään sitten metsän taloudellisen arvon sosialisoimiseen sekä metsien hyödyntämistä koskevaan rajoittamiseen käyttö- ja talousmetsinä.

Kuten olette huomanneet, Suomen koko kulttuurielämä tieteestä kirjallisuuteen on maahanmuuttoa suosivan vihervasemmistolaisen tai huvitteluliberaalin monikulttuuri-ideologian vallassa. Kulttuurielämän ja median puolueellisuus on muuttunut kulttuurieliittinä itseään pitävien porsasteluksi, joka koostuu pelkästä märän rätin viskomisesta suomalaisten ihmisten naamatauluun.

Runous, romaanit ja tietokirjallisuus voivat olla mitä tahansa paskaa, kunhan tekijän persoonassa lihallistuvat kustantajan aatteelliset ihanteet (feminismi, monikulttuuri-ideologia ja vihervasemmistolainen naturalismi), joiden levittämiseksi kirjailija laitetaan poseeraamaan televisioon. Sähköisen median kautta luodaan muutoin olemattomasta kysynnästä pelkkään ärsyttävyyteen tai meemiin perustuva markkina, jossa aineellistuu kirjakauppaportaan halu syöttää tämä kaikki viattomille lukijoille kauppakeskusten rekkalavoilta jaeltavina markettikirjoina.

Itse ei osta valtavirtakustantajien kirjoja enää lainkaan, ja toivon, että myös muut kanssani samoin ajattelevat tekevät valtamediaan kohdistuvan kulutus-, tilaus- ja ostolakon. Mitään ette menetä, ette varsinkaan rahaa. Paitsi tietysti veroina, joista kerätään valtionapuja daideilijoille.

Samalla kun noista tuotoksista tehdään jälleen produktioita Kansallisteatteriin ja muille näyttämöille, valtionavun osuus katsojaa kohti luetaan kolminumeroisissa eurosummissa. Harmi vain, että ne summat menevät tekijöille eivätkä palaudu yleisöille itselleen.

Karmeat kirjamessut ja sensuurin syyt

Kävin Helsingin kirjamessuilla viimeksi neljä vuotta sitten. Tuolloin yleisöä näytti vetävän puoleensa Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän jutustelu, jonka lopuksi ammattinäyttelijän ja trubaduurin edessä kiemurteli parikymmenmetrinen jono omistuskirjoituksen metsästäjiä.

Tämäntapainen näky on tietenkin kirjojen kustantajille mieleen. Mitään kovin älyllistä näkökulmaa Haapasalon matkat ja hänen ”tikka ikenessä” kirjoitetut ”et muuten tätäkään usko” -kirjansa eivät ole tosin tarjonneet – enemmänkin vain uteliaisuutta puhuttelevaa tarinankerrontaa, jota Venäjällä suosioon noussut ja Putinin palkitsema näyttelijä on pystynyt televisiollistamaan myös Suomessa.

Kirjamessujen messumaisen ilmapiirin vuoksi en lainkaan ihmettele, miksi Sokrates halveksui kansanvaltaa. Messuista innostuville massoille kun voi syöttää mitä tahansa, ja ne myös järsivät kaiken, niin kuin lehmä hamuaa suuhunsa mitä vain: puuta, heinää, nahkaa. Sen sijaan älyllinen kulttuuri ja ajatuksen syvyys eivät viihdy missään sellaisessa, mikä seurailee, mielistelee tai myötäilee valtavirtoja. Totuus tulee uomien ulkopuolelta ja ”tiskin alta”.

Kirjoitin aiheesta viimeksi arvostellessani Räikkös-kirjoista nostettua mediarummutusta ja siihen liittyvää populismia. Kirjojen markkinointiin liittyvää rappiota osoittaa nyt skandaali, jolla esseisti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo ja hänen Sarastus-lehtensä suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta.

Oli häikäilemätön läimäytys sekä kirjailijoita että lukevaa yleisöä kohtaan ryhtyä sensuroimaan yhtä kirjantekijää vain siksi, että muuan äärivasemmistolainen eläinanarkisti vaati messuhalliin ”turvallista tilaa”. Sellainen tila, jossa kirjailijoita boikotoidaan tai sensuroidaan, ei ole totisesti turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle!

Aktivisti Veikka Lahtinen, joka vaati aikoinaan myös Alfred Kordelinin Säätiötä perumaan apurahan kirjailija Maria Asunnalta, kriitikko Kari Salmiselta ja muusikko Erkki Seppäseltä, osoitti jälleen kerran kavalan nilkkimäisyytensä.

Kirjamessujen johtaja, toimittaja-juontaja Ronja Salmi puolestaan paljasti arvostelukyvyttömyytensä hyppäämällä Hännikäistä kuulematta anarkistin kelkkaan ja sulkemalla kirjailijan tapahtumasta pois. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä Salmi on vakaumuksellinen monikulttuuristi, joka keväällä 2017 ylisti erästä rap-artistia sekä vaati Helsingin Sanomissa ”naisia ja värillisiä eturiviin, koska itse emme tajua sitä tehdä” (aiheesta täällä). – Nytkö, kun hän on potkinut Hännikäistä munille, kaikki on muka hyvin?

Poliittinen vihervasemmisto pyrkii käyttämään valtaa tilan hallinnalla, lavastamalla uhkakuvia sekä muodostamalla itse uhan numero yksi. Sitten nuo riidankylväjät koettavat estää ihmisten fyysisen läsnäolon voimatoimin: pitämällä eri mieltä olevat loitolla.

Mitäpä muuta se on kuin fyysistä ja henkistä väkivaltaa? Tämä tarkkaan harkittu ja viestinnän avainkohtiin suunnattu ilkeily on äärivasemmiston, koulukiusaajien, telaketjufeministien ja muiden rabulistien perinteinen toimintamuoto.


Saksassakin sananvapaus laajempi

Helsingin kirjamessuja on jo ehditty verrata Frankfurtin vastaavaan tapahtumaan. Jopa natsikammoisessa ja julkaisutoimintaa rajoittamaan alkaneessa Saksassa sananvapaus on tosin ollut laajempi ja ihmisten suvaitsevaisuus korkeammalla tasolla kuin Suomessa.

”Äärioikeistolaisiksi” leimattujen kustantamojen ständeillä on tosin järjestetty mielenilmaisuja, mutta poliisi on laittanut Antifaa edustaneet äärivasemmistolaiset siellä kuriin. On vaikea sanoa, ilmentääkö Frankfurtin kirjamessujen johdon suvaitsevaisuus vasemmistolaisten pään silittämistä, mutta joka tapauksessa johtaja Jürgen Boos on todennut, ettei pidä kieltelyä edes vaihtoehtona.

Sen sijaan hän on arvioinut (aivan oikein), että ajatukset eivät katoa pyrkimällä eroon niiden esittäjistä. Myös Deutsche Welle on pitänyt kirjamessujen avointa politisoitumista myönteisenä.

Tämä voi tarkoittaa, että Saksassa ei ole katsottu sensuurin toimivan toivotusti edes siinä tapauksessa, että jotakin pidettäisiin selvästi julkaisukelvottomana. Hullunkurista onkin, että kiristyneen nettisensuurin tuloksena myös juridinen päätösvalta on siirretty tuomioistuinlaitokselta yksityisten firmojen silakankatkuisiin takahuoneisiin, joissa nettinörtit tarkkailevat ja deletoivat kansalaisten viestintää.

Jokaisen vähänkin psykodynamiikkaa tuntevan pitäisi ymmärtää, että sensuroituja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus, toisin sanoen uskomus, että kielletyissä asioissa täytyy olla jotakin todenperäistä, kun ne yritetään pakkotoimin kieltää.

Ne eivät ole ehkä joidenkin ihmisten etujen mukaisia, mutta niistä voi olla joillekin toisille hyötyä. Todellisuutta ja sitä koskevan totuuden tavoittelua ei pidä kieltää siksi, että maailmassa on erilaisia intressejä.


Käsitykset soveliaisuudesta ja sietokyvystä ovat ennakkoluulojen varaisia

Filosofisesti arvioiden sensuurin harjoittaja julistaa itsensä hävinneeksi, sillä hän tulee osoittaneeksi, että näkökantansa ei kestä keskustelua tai kritiikkiä. Sensuurin kohteena oleva puolestaan voittaa retorisesti, eli riippumatta todistelunsa toimivuudesta, sillä hän saa huomiota, jota ei muuten saisi lainkaan.

Tämä ampuu alas sensuurin käyttökelpoisuuden osana propagandaa ja siihen liittyvää tukahduttamispolitiikkaa. – Siis ihan vain opiksi vihervasemmistolle.

Nähdäkseni jokaisen kirjamessuilla esiintymään merkityn kirjailijan pitäisi olla huolissaan yhden kirjoittajan julistamisesta mustaksi lampaaksi, ja boikotoida messuja. Uskon monien ajattelevan näin, mutta he eivät uskalla kapinoida, sillä he pelkäävät kustantajiensa reaktioita ja nämä puolestaan ”markkinoita”, eli kirjakauppoja ja lukijoiden mielipiteitä.

Käsitys, että ”sopimattomaksi” julistettu ei muka kiinnostaisi ihmisiä, on kuitenkin mitä ilmeisimmin väärä. Poliittinen vihervasemmisto käyttää levittämäänsä ennakko-oletusta presuppositiona, jonka se katsoo vallitsevan ”yleisenä mielipiteenä” ja vaatii sitten sensuuria jopa kustantajien ”taloudellisen edun” nimissä. Tehosteeksi se esittää uhkauksia.

Näyttönä tästä on tapa, jolla äärivasemmistolainen Varis-järjestö vaati kirjakauppoja lopettamaan Savukeidas-kustantamon kirjojen välittämisen silloin, kun se vielä julkaisi Hännikäisen esseeteokset. Samoin Varis-verkosto painosti Savukeitaan kustannuspäällikköä Ville Hytöstä, jotta se ei enää julkaisisi Hännikäisen kirjoja. Juudaksentyö johtikin kirjalijan ja kustantajan suhteen katkeamiseen.

Variksen menettely osoittaa vasemmiston kataluutta ja menetelmien häikäilemättömyyttä. Ihmistä uhkaillaan, yhteistyökumppaneita painostetaan ja lopulta lyödään puukolla selkään. Sananvapaudesta ihmisoikeutena vasemmisto ei välitä mitään, ja lukijoiden silmille se heittää märän rätin ja nauraa päälle.

Perättömien juorujen levittelystä ja pelkkiin omiin mielipiteisiin tukeutuvasta kavaltelusta on tullut vihervasemmiston toimintamuoto myös laajemmin. Monet muistanevat, että myös tiernapoikien sensuroiminen Stockmannin tavaratalosta perustui erään kulttuuriamme ymmärtämättömän maahanmuuttajaopiskelijan Baiar Siyanin tekemään ilmiantoon, jonka takana oli Yleisradion toimittajan Päivi Puukan juttu ”Hoo, jos minä olen musta! Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä”.

Kavallus oli tosiasiassa tavarataloon suunnattu ideologinen terrori-isku, jolla tuhottiin suomalaista kulttuuria, ja sen välineenä käytettiin pelkkää oletusta, että markkinat ja kuluttajien mielipiteet eivät muka sietäisi joulukuvaelman esittämistä. Totuus tässäkin asiassa on toisenlainen: ostovoimaisia ovat aivan muut kuin nuo rähjäiset anarkistit. Jopa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila piti tavaratalon alistumista anarkistien temmellyskentäksi ”mistään mitään ymmärtämättömänä”. (Tapauksesta täällä ja täällä.) Kiintoisaa on nähdä, kuinka kontalleen tavaratalo jää.


Työnantajien kautta tikaria selkään

”Soveliaisuuteen” vetoamisen ohella vihervasemmisto käyttää hyväkseen myös työelämän mielipidevankeutta. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston koirat alkavat lähestyä (omasta mielestään) sopimattomia puhuneiden ihmisten työnantajia ja vaativat heitä potkaisemaan kanssaan eri mieltä olevat ihmiset palveluksestaan. Näyttöä on syntynyt Aleksi Valavuoren ja Aki Ruotsalan tapauksissa.

Jos Suomessa ei ollut homoihin kohdistuvaa vihaa ennen vasemmiston käynnistämää ja kaikkia osapuolia nöyryyttävää suvaitsevuuden kerjuuta, sitä varmaan moisen ajojahdin tuloksena on. Näitä hyväntekijöitä voisi pyytää mahdollisimman nopeasti lopettamaan vähemmistöjen puolesta puhumisen – vähemmistöjen omaksi eduksi.

Vihervasemmiston kiero ja kaunainen ilmianto- sekä kavalluskulttuuri on tunnettu reaalisosialismista. Se on sairasta, sillä se kertoo tekijöidensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista ihmisten halkominen ystäviin ja vihollisiin ja siltä pohjalta kolmansien osapuolien lähestyminen uhkauksella, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Kammottavaa on, että Suomessa myös kirjojen ja lehtien julkaisuporras sekä muu valtamedia ovat menneet kuin laupiaat lampaat poliittisen vihervasemmiston sille virittämään ansaan pystymättä säilyttämään minkäänlaista henkistä itsenäisyyttä.

Huvittavaa on, että medialle syötetty uhkaus taloudellisten etujen menetyksestä, jos ei noudata vasemmiston tahtoa, on sisältä tyhjä. Siihen harhaan ovat kuitenkin langenneet myös porvarilliset piirit, kuten Koneen Säätiö, joka näyttää olevan vasemmiston talutusnuorassa akateemisen asiantuntijainstituutionsa kautta.

Säätiön omaksumaan internatsismiin saattaa tosin olla myös yhtiön kansainväliseen liiketoimintaan liittyviä syitä, jotka ohjautuvat globalisaation hyväksymisestä ja kaiken kansallismielisyyden näkemisestä virheellisesti kielteisenä (aiheesta enemmän täällä ja täällä). Hissejä kun on vaikea myydä Lähi-itään, jos ei julista olevansa maan valtalehdessä samaa mieltä islamisaatiosta muslimien kanssa.


Perussuomalaisia muilutetaan, vasemmistoa marttyyrisoidaan

Kirjalliset kavallukset ovat arkipäiväistyneet niin, että uskon päivä päivältä enemmän Timo Hännikäisen analyysiin, jonka hän esitti Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa: totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, ja kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” itseään pitävien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi.

Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella”.

Monet muistavat varmaan myös sen, kuinka naamioituneet mielenosoittajat keskeyttivät Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan luennon Turun yliopistossa kaksi vuotta sitten. Turun ylioppilaslehden vasemmistolainen toimitus ja Helsingin Sanomiin kirjoittava Riku Rantala menivät silloin innosta kiehuen häiriköiden puolelle, haukkuivat Turkkilaa rasistiseksi ja pitivät vääränä, että kutsuttu luennoitsija oli päästetty yliopiston ovesta sisään (aiheesta täällä).

Samaan aikaan yliopistot kaikkialla Suomessa ovat jakaneet esiintymislavoja avokätisesti vihervasemmiston poliitikoille ja jäsenkirjaprofessoreille sosialismin ilosanomassa piehtarointia varten. Kutsuipa Turun yliopisto viime keväänä luennoimaan pommi-iskuihin 1960- ja 1970-luvilla syyllistyneitä terroristijohtajia!

Viimeisimmän näytön perussuomalaisten ihmisten hiillostamisesta antoi tapa, jolla eräs pienkustantamo ilmoitti dosentti Arto Luukkaselle, että hänenkään ei tarvitse tulla Helsingin kirjamessuille uutta kirjaansa esittelemään.

Myös Luukkasen eräältä julkaisufoorumilta, Uuden Suomen puheenvuoropalstalta, on sensuroitu lähes kaikki kiinnostavat kirjoittajat, ja laariin ovat voineet jäädä kinastelemaan lähinnä vihreiden ja vasemmistopuolueiden riidankylväjät, kavaltajat ja trollit.

Esimerkkinä voin mainita tavan, jolla Luukkasen blogikirjoituksen kommenttiosaston täyttivät heti vasemmiston päivystäjät, jotka pitivät messuilta sulkemista oikeana ja pyrkivät vetoamaan Luukkasen yliopistotyönantajaan toivoen akateemisen stauksen rajoittavan hänen näkemyksiään. Sensuurin vaatijat eivät näköjään ymmärrä, että dosentuuri tarkoittaa oikeutta antaa itsenäisesti opetusta yliopistolla. Myös tohtorintutkinto on ajokortti, jolla vahvistetaan tieteenharjoittajan mahdollisuus sanoa sitä, minkä hän osoittamansa arvostelukyvyn pohjalta katsoo hyväksi.

Vahinko vain, että yliopiston humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat ovat niin pahoin vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa, että myös dosentti-instituutiosta on sulanut sen alkuperäinen idea pois.


Miksi tyhmät sensuroivat viisaita?

Pohditaanpa lopuksi, miksi ihmiset ylipäänsä ryhtyvät sensurointiin, joka on kaikella tavalla halpamaista, ala-arvoista ja halveksuttavaa sekä vahingollista viestinnälle. Julkaisutoiminnassa vallitsevan sensuurin ja pimittämisen motiiveja on nähdäkseni neljä.

1) Älyn heikkous. Sensuurin vaatijat ovat älyltään heikkoja tai keskinkertaisia. He eivät pysty sietämään eivätkä käsittelemään älyllistä ponnistelua vaativia ristiriitatilanteita asioiden vaatimalla moniselitteisellä tavalla vaan turvautuvat helppoihin ratkaisuihin, kuten normatiiviseen rajoittamiseen. Normittava eetos on ohut, sillä sen selitysvoima on heikko, eikä sillä ole mitään filosofista arvoa.

Jo keskivertomielipiteisiin, poliittiseen korrektiuteen ja sovinnaisuuteen rajoittumista sinänsä voidaan pitää merkkinä epävarmuudesta, joka puolestaan ilmentää kyvyttömyyttä tehdä analyyseja. Sen vuoksi tukeudutaan totuttuihin ja massakulttuurissa vallitseviin näkemyksiin. Koska vihervasemmisto ei pysty käsittelemään eikä ratkaisemaan konflikteja eikä kognitiivisia dissonanssitilanteita älyllisesti, se turvautuu keinoista alkukantaisimpaan, eli tukahduttamiseen valtapolitiikalla. Takana voi olla myös vihervasemmiston idealismista johtuvaa itsepetosta ja valheellisuutta.

2) Moraalikarisman tavoittelu. Kun poliittinen vihervasemmisto puolustaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa omien taloudellisten etujensa vastaisesti, on kyseessä yritys tuottaa itselle sosiaalista arvostusta ”heikompiosaisten auttajana”. Tähän liittyy sekä masokistista pyrkimystä samastua kurjalistoon että halua samastaa kurjalisto itseensä. Päämotiivina on pyrkimys osoittaa omaa ylemmyyttä ”suopeana hyväntekijänä”, jolla on vihdoinkin varaa osoittaa paremmuuttaan, kun maahan saadaan joitakin, joilla menee vielä huonommin. Tarvittava etäisyyden pito suhteessa avustettaviin onnistuu kuitenkin vain rahalla, jonka vihervasemmisto ammentaa nettoveronmaksajien kukkarosta.

Erityisesti toimittajien moraaliposeeraus selittyy heidän halullaan laittautua sankaritoimittajiksi. Tämä on helppoa, sillä asioiden kirjoittaminen vasemmistoidealisteille parhain päin on aina helpompaa kuin todellisuudessa olevien ongelmien ratkaiseminen. Pöyristyttävää on, että älymystönä itseään pitävä kustantaja- ja toimittajakunta vieläpä ylpeilee sensuurillaan.

3) Kirjankustantajien ja toimittajien marxilainen perinne. Kaikki alkavat tietää, että sähköisessä mediassa ja lehdissä työskentelevät toimittajat ovat enimmäkseen joko vihervasemmistolaisia tai oikeistolaisia huvitteluliberaaleja. Tämä juontaa juurensa toimittajien koulutuksesta, jolla vallitsee kulttuurimarxilainen perinne. Sama pätee kirjankustantamiseen. Vasemmistolaiset asenteet on paukutettu kustannustoimittajien päähän yliopistojen laitoksilla, joilla vihervasemmistolaisuus ja feminismi ovat hallitsevia ideologioita ja oikeauskoisuus korkeassa kurssissa.

4) Julkaisualan naisvaltaisuus. Maassamme ei vallitsisi nykyisenlaista sensuurin, kavaltamisen ja ilmiantamisen käytäntöä, mikäli valtaa lehdissä, kustantamoissa ja sähköisessä mediassa eivät käyttäisi naiset. Kun kokeneet, maltilliset ja arvostelukykyiset miehet on sivuutettu ja toimitukset on täytetty halvoilla nuorilla neideillä, on myös kirjankustantaminen ajautunut hysteeriseen tilaan. Kun päätöksiä tekevät rippikoulusta juuri päässeet ja henkisesti epäkypsät lapsinerot, on pöytä katettu pähkähullulle sensuurille.

Julkaisualan naisvaltaistuminen on seuraus siitä, että yliopistojen feministiset professorit eivät päästä kirjallisuustieteen laitoksilta läpi miesopiskelijoita, jos he eivät ole sisäistäneet monikulttuurisuuden ideologiaa ja kaksiarvoisen sukupuolieron kieltävää queer-teoriaa. Vasta kun mies on ruoskittu mehiläiskuningattarina esiintyvien valtiaiden korkokengän alle, on miehestä kuohittu esiin aidosti humaani cuck-mies ja mekkoeinari. Lopputuloksena suuretkin kustannusyhtiöt antavat käännytellä tuuliviirejään sen mukaan, mikä miellyttää tai ei miellytä jonkin mimosan mielipiteitä.

Naisten hallitseva asema kulttuurin kentällä liittyy myös älymystön kuolemaan. Maailma ei tunne juurikaan huipputason naisfyysikoita, naismatemaatikoita eikä naispuolisia poliittisen älymystön kirjallisia edustajia, sillä älykkyyden keskihajonta on naisten keskuudessa suppeampi kuin miesten keskuudessa. Miesten joukossa on enemmän sekä älyn huippuja että rappiota, kun taas naisten keskuudessa älykkyys on keskittynyt tiiviimmin keskiarvon ympärille, eikä huippuja esiinny.

Tästä johtuu myös naisten havaittu sopeutumis- ja mukautumiskyky, konsensushakuisuus sekä pyrkimys kompromisseihin, joihin ei älyllisen rehellisyyden nimissä pitäisi mennä mukaan, varsinkaan ilman syytä. Sukupuolierolla on siis vaikutusta siihen, mitä ja miten sanomme, ja älyllisen tinkimättömyyden nimissä maskuliinisten ilmaisutapojen ja julkaisukanavien edustus pitäisi turvata sekä tieteissä että mediassa.


Mitä pitäisi tehdä?

Kirjankustantamoihin ja lehtiin pitäisi vaihtaa henkilökunta. Mikään muu ei auttaisi, sillä älyllistä ja henkistä vapautta ei voida kenenkään päähän kasvattaa hetkessä. Mediassa nyt vaikuttavien vihervasemmistolainen kleroosi ei lähde missään pesussa.

Eräs keino on vastata vihervasemmiston omilla aseilla ja lopettaa sensuuria harjoittavien kustantamojen julkaisujen ostaminen sekä lehtien tilaaminen, boikotoida vihervasemmiston kirjakauppoja ja mediaa sekä lopettaa heidän itselleen omimissaan tapahtumissa käyminen. Pelkkä passiivinen vastarinta ei tosin tuota tulosta, sillä vihervasemmiston hallussa oleva media saa rajattomasti taloudellista tukea poliittiselta vallalta, ja kärjessä on Yleisradio.

Muutamat amatöörikirjoittajat ovat lähestyneet minua kysyen, miten saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Vastaukseni on: vain olemalla omatoiminen. Mikään muu ei auta, ja myös minua on yritetty säännöllisesti sensuroida lehdissä ja kustantamoissa. Hyvä puoli asiassa on, että tuotokseni eivät halpene niin kuin rekkalavoilta myytävät populaariteokset, vaan harvinaistuessaan niiden arvo nousee.

Samalla tavoin ajattelevilta toivotaankin aina muutamia tukiostoja. Esimerkiksi Hännikäisen Kiuas-kustantamossa ja Sarastus-lehdessä kannattaa käydä, samoin kuin vaikkapa Tapio Holopaisen Tapionkirjassa (kiitokset teosten näytekappaleista!). Myös professori Timo Vihavainen sanoo kantavansa mukanaan Helsingin yliopiston kirjastosta ostamaansa kassia, jossa on teksti: ”Luen kiellettyjä kirjoja.”



Aiempia kirjoituksiani aihepiiristä:

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa  
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Populismilla taiteilijaksi
Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan

Svenlandia-rangaistukset lukijoille

Suomen Kirjasäätiö, kustantajat ja kirjakaupat toivovat, että jokasyksyinen Finlandia-palkitseminen johtaisi monta päivää kestävään karnevaaliin, jota juhlittaisiin pitkään, joka lisäisi myyntiä ja joka toisi rahaa kustantajien vaivoin markkinoille syytämien feminististen, monikultturististen ja maahanmuuttoa suosivien kirjojen tekijöille.

Finlandia-palkintojen jakaminen on käynyt vuosi vuodelta yhä väkinäisemmäksi, ja nykyisin aihe sivuutetaan TV-uutisissa kuivasti kuin jonkun 1960-luvulla suositun iskelmätähden kuolinuutinen lähetyksen loppupuolella. Syynä kirjakarnevaalin kuihtumiseen on, että kustantajat eivät tee kirjoiksi sitä, mitä lukijat haluaisivat. Kaikki olennainen ja tärkeä tulee tiskin alta tai virtaa bitteinä netissä.

Kireällä on kirjailijan napanuora

Kaunokirjallisuuden palkinnolla tänä vuonna laakeroitu supisuomalainen Juha Hurme hervahti kiitospuheessaan ylistämään ruotsin kieltä, ja Yle alleviivasi asiaa jutussaan ”’Opetelkaa ruotsia juntit’ – Finlandia-voittaja piti väkevän puheen ruotsin kielen puolesta”.

On alkeellista yrittää tekeytyä fiksuksi koettamalla identifioitua ruotsinkieliseen vähemmistöön, vaikka asuu Tampereella. Jokaisen pitäisi tietää, ettei se tee ketään viisaaksi, että sanoo muita juntiksi.

Läimäytys oli kai tarkoitettu niitä suomalaisia vastaan, jotka ovat viime aikoina korostaneet omaa kulttuuriperinnettämme sekä puolustaneet suomen kielen asemaa maailmassa ja joilla on hyvä kansallinen identiteetti. Hurme tuli ilmentäneeksi omaa henkistä hontelomaisuuttaan ja suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä vallitsevaa äiti–poika-suhdetta, jonka eräänä ilmentymänä voittajan valitsi rojalistisella etunimellä varustettu suomenruotsalaisuuden agentti: Elisabeth Rehn.

On luonnollisesti selvää, että Juha Hurmetta ei olisi voitu palkita, mikäli hän ei olisi jo aiemmin mielistellyt ja pehmittänyt kulttuurikanojen kaaderia tunnustautumalla profeministiseksi mekkoeinariksi ja cuck-mieheksi. Naisten suosiota lunastaakseen hän potki omaa sukupuoltaan munille Yleisradion jutussa ”Juha Hurmeelta ei heru myötätuntoa miehille: ’On vain myönteistä, että miesten vääristyneen suuri valta-asema horjuu’”. Hurmeen mielestä on hyvä, jos ”miehen piiri pienenee”.

Mikäli kirjailija on tarpeeksi tietämätön ollakseen ymmärtämättä, että väitetty ”miesten valta-asema” ei ole mikään yhteiskunnallinen a priori, joka itsestään selvästi pitäisi paikkaansa, kannattaisi sulkea suunsa, laskea kynänsä ja pysähtyä hetkeksi ajattelemaan sekä olla hiljaa.

Palkitsemispäivänä Hurme antautui patriotismin vastaiseen hurmokseen ja sanoi: ”Valtioiden rajat eivät enää päde. Joku pieni satavuotias valtio on pikku juttu tässä suuressa flow’ssa.” Kulttuureista hän ajattelee aidon kommunistin tavoin: ”kenelläkään ei ole mitään omaa” vaan ”kaikki on ihmiskunnan yhteistä”.

Minusta tuo on selvää paskaa, eikä kirjoittaja ole ymmärtänyt lainkaan, mistä hän puhuu. Kansallisvaltiot ovat hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä ehtoja sekä järjen ja oikeudenmukaisuuden instrumentteja, ja tulevaisuudessa niiden asema jälleen korostuu, sillä on palattu reaalipolitiikan aikaan.

Palkitun Niemi-teoksen aihe oli valittu taktisesti vähättelemään satavuotiasta Suomea. Yleisradion jutun mukaan ”Juha Hurmeen kulttuurihistoriallinen romaani oli osuva valinta Suomen juhlavuoden kannalta, koska siinä kuvataan hilpeästi maamme muotoutumista ennen kuin siitä muodostui autonominen alue.” ”Nationalistisen kohotuksen sijaan päätin ottaa globaalin perspektiivin”, Hurme sanoi.

Tapaus todistaa jälleen siitä, että vasta kun kirjailija aidosti vihaa kotimaataan, mitätöi Suomea ja ilmaisee peittelemättömästi omaa oidipuskompleksiaan sekä isänmaanmurhaansa, hän voi todistaa olevansa todellinen kulttuuripersoona. Suomenruotsalaisten ei tarvitse tietenkään antautua tuohon naurettavuuteen, sillä he eivät alkuunkaan miellä Suomea isänmaakseen, vaan heidän kotimaansa on Ruotsi. Ulkopuolisuuteen liittyvä vähemmistötabu taikoo heidät muita paremmiksi, mitä he eivät ole.

Juha Hurme on kirjoittanut viisi proosateosta, joten melko vaatimaton hänen tuotantonsa on. Vuonna 2009 kärsimästään psykoosista hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Hullu (2012), joten lopetan häntä vastaan argumentoimisen tähän.

Toimittajat palkitsevat toimittajat

Yhdestä seikasta olen tyytyväinen: tietokirjojen sarjassa ei palkittu Karo Hämäläisen haamukirjoittamaa Alexander Stubbin teosta Alex.

Helsingin Sanomat hyödynsi Alexander Stubbia viime vuonna pyrkiessään petaamaan palkintoa omalle suosikilleen, toimittaja Heikki Aittokoskelle ja hänen teokselleen Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa. Lehti tilasi Stubbilta tuolloin kiittävän arvostelun Aittokosken kirjasta, ja arvioin asiaa tässä.

Tänä vuonna Helsingin Sanomat yritti puolustella Stubbin muistelmien valintaa palkintoehdokkaaksi Marko Junkkarin pömpöösimäisellä ja opettavaisen sävyisellä kolumnilla, joka oli otsikoitu lukijoita ylenkatsovaan sävyyn: ”Timo Haapala ja muut kriitikot ovat väärässä – Alexander Stubbin muistelmat sopii hyvin tietokirjojen Finlandia-ehdokkaaksi”.

Siis voitteko kuvitella: kaikki muut ovat väärässä? Vähiin ovat käyneet lehden retoriset keinot ja vihjailutekniikka, kun toimituksessa antaudutaan noin peittelemättömään junttaukseen. Helsingin Sanomien pyrkimys pitää kiinni lukijoidensa ja tilaajiensa rippeistä ei taida noilla tyyliseikoilla onnistua.

Mainitsen asiasta, sillä se osoittaa samaa sisäänpäinlämpiävyyttä ja omahyväisyyttä, joiden vallitessa vihervasemmistolais-feministinen ja huvitteluliberaali punaporvaristo yleensäkin palkitsee itseään.

Ruotsinkielisyyden ohella kilpailussa korostuivat homeenvihreät värit, kun toimittaja Matti Rönkä valitsi tietokilpailusarjan voittajaksi toimittaja Riitta Kylänpään kirjan Pentti Linkola – Vihreä legenda. Tutkimusten mukaan ihminen, joka asuu elementtihuoneistossa, elää ekologisemmin kuin joku kalastaja Vanajaveden rannalla, joten mitään kehumista vihreän liikkeen kumisaapasjalkasiiven ekoanarkismissa ei ole.

En tiedä mitään niin härskiä kuin taiteen ja tieteen palkitsemiskäytännöt, paitsi tietysti taiteen ja tieteen rahoitusjärjestelmät sinänsä. Ne ovat täysin subjektiivisia ja perustuvat todelliseen mafiajärjestelmään, mielipiteidenvaraiseen setelitukkojen livauttelemiseen sekä rikollisten väliseen signore-verkostoon. Ne muistuttavat myös salakähmäisen vaikenemisen omertà-periaatteesta.

Finlandia-palkittu teos on rangaistus lukijoille. Paras palkinto kirjailijoille puolestaan on se, ettei joudu palkitsemisen uhriksi. Se on todellinen älyllisyyden tunnustus.


Aiheesta lisää

Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa

Yksi tapa pudottautua kulttuurikanojen eliittiin on kirjoittaa vähemmistöromaani. Se käy näppärästi, sillä juonesta, motiiveista ja rakenteesta ei tarvitse välittää. Sisältö voi koostua haja-ajattelusta, tuokiokuvista ja tunnelmasivistyksessä piehtaroinnista, ja rakenteelliset heikkoudet voi tyhjentää postmodernistisen taiteellisuuden tavoittelusta johtuviksi.

Kosovolaistaustaisen albaanin, Pajtim Statovcin, esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava 2014) palkittiin ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, jolloin sen kerrottiin olevan ”syväluotaus miehen ja naisen sekä isän ja pojan välisiin suhteisiin”. Toimituksen sisäinen tarkastaja Helena Ruuska kirjoitti arviossaan, että tekijästä ”on lupa odottaa suuria”.

QX-lehti puolestaan valisti lukijoitaan niin, että ”perheen pää on kirjassa alistaja, joka pelkää kasvojensa menettämistä. Koska isän machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta, kirjan poika etsii paitsi uuden kansallisen identiteetin myös toisenlaisen seksuaali-identiteetin”. – Ahaa.

Tämä merkitsee, että perhesuhteilla operointi, seksuaali-identiteetti ja kansallinen identiteetti päästetään teoksessa vellomaan ilman minkäänlaista aiheiden hallintaa. Kirjoittaja on johdellut omista henkilökohtaisessa elämässään kohtaamistaan vastoinkäymisistä motiivin päähenkilön seksuaali-identiteetin rakentamiselle ja projisoinut huonon isäsuhteensa tämän haluun vaihtaa myös kansallisen identiteettinsä.

Omien kompleksien paljastaminen on romaanissa täysin peittelemätöntä ja läpinäkyvää. Nuorisoseuran kirjoittajakouluttaja voisi sanoa, että eihän tämä ole mikään romaani vaan tyypillinen terapiateksti, jossa kirjoittaja käsittelee omia ahdistuksiaan.

Suuret eeppiset kertojat ja kriitikoiden sylikissat

Samaa voi sanoa myös paljon palvotun feministin Sofi Oksasen Puhdistuksesta (WSOY 2008). Sekään ei ole suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos, jollaisena kirjaa on markkinoitu, vaan tekijänsä omia ahdistuksia ja sielunmaisemia heijasteleva pienoisromaani, jossa käsitellään naisprostituoitujen asemaa halkopinon takana Virossa.

Menestystä selittää vain se, että suomalainen lukijakunta on tiedostamattaan siirtänyt alitajunnassaan olevaa Suomi-neidon kuvaa naapurimaassamme alistettujen naisten kohtaloihin. Teos tarjosi siis hiekkalaatikon neuvostoaikaisten traumojen ja historian vaihtoehtojen käsittelyyn (kirjallisuudentutkijat: muistakaa mainita lähde, jos hyödynnätte tätä teoriaani tutkimuksissanne).

Huvittavaa on, että Oksasen Puhdistuksen tavoin myös Statovcin kissaromaanista on nyt valmistumassa  näytelmä Kansallisteatteriin. Kaiken huipuksi hetki sitten kerrottiin, että The New York Timesin kriitikkona esiintyvä Téa Obrecht kehuu vuolaasti Statovcin ”kirjoittajan lahjoja, hänen siistejä ja tarkkoja lauseitaan ja kykyään yllättää”.

Tämä ei ole mikään yllätys, sillä pikainen faktantarkistus paljastaa, että arvostelijan valmistusmaa on Jugoslavia niin kuin kirjoittajankin. Kotiin päin vetävät kuin Euroviisuissa.

Obrecht toteaa Kissani Jugoslavian olevan ”ihmeellinen ja merkittävä saavutus ja omaa luokkaansa vasta alussa olevan kirjavuoden tarjonnassa”.

Mitä ihmeellistä on siinä, että identiteettiongelmista kärsivä homopoika haukkuu huonoa isäsuhdettaan, kieltää sen merkiksi isänmaansa ja kääntää myös seksuaalisuutensa näyttämään pelkältä protesti- ja kapinahankkeelta klassisesta oidipuskompleksista muistuttaen?

Kirja ohjaa ajattelemaan, että ollakseen uskottavalla tavalla homo täytyy vihata isäänsä, kieltää maansa ja kansakuntansa ja rypeä kansallismielisyyden vastaisuudessa. Tosiasiassa näillä asioilla ei ole mitään sellaista yhteyttä, joiden vuoksi lukevaa yleisöä pitäisi opettaa näkemään homot yhteen niputettuina vihervasemmistolaisen monikulttuurisuusideologian mannekiineina.

Väittämällä, että ”machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta”, ja tuomitsemalla miehinen kulttuuri homoseksuaalisuuden olemuksen vastaisena tai ”sovinistisena” ei huomata, että Kosovon albaaneista suurin osa on muslimeja, joiden keskuudessa kulttuurin miehisyyttä on pidetty suuressa arvossa, niin kuin Balkanilla yleensäkin.

Niinpä ”miestapaisuutta” vastaan suunnatun arvostelun oikea kohde olisi islam, mutta tästä ei sen enempää romaanissa kuin arvosteluissakaan puhuta mitään. Machoilua vastaan suunnattu kritiikki osuu väärin, kun se käännetään lehtien arvioissa arvosteluksi länsimaista miesihannetta vastaan eikä muslimien kulttuuria kohtaan. Kysyttävä olisi toki sitäkin, mitä pahaa länsimaisissa miesihanteissa loppujen lopuksi on.

En näe Statovcin toiminnassa kerta kaikkiaan mitään taidokasta vaan Antti Holman tapaisen vinkulelun, joka projisoi omat turhautumisen kokemuksensa ja kulttuuriristiriitansa synnyinmaataan koskevaksi arvosteluksi. On klisee haukkua omaa kotimaataan piirteistä, joita löytyy kaikkialta, asuupa sitten Jugoslaviassa tai Suomessa.

Ei juonta, kertomusta eikä tarinaa

Media ei ole yltynyt aivan vastaavanlaiseen suitsutukseen joensuulaistaustaisen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer (Gummerus 2016) kohdalla, vaikka myös hänen esikoisteoksessaan seikkaillaan sikin sokin monikulttuuristen lakanoiden väleissä. Tämä osoittaa, että pelkkä homous ei riitä paikkaan auringossa, vaan tekijän pitää nykyisin olla maahanmuuttajataustainen ansaitakseen aseman suomalaisena kirjailijana.

Lehtisen teoksella on toki sama ansio kuin Statovcinkin kirjalla: se on kuin päivitetty versio Thomas Mannin teoksesta Kuolema Venetsiassa, tosin ilman juonta. Arvostelijoiden palstoilla hajanaisuus ja tarinattomuus on selitetty ”episodimaisuuden” käsitteellä joko ”sateenkaaren kirjavuudeksi” tai ”ihastuttavaksi säröksi” taikka käännetty kokonaan vastakohdakseen, eli ”näkökulmatekniikan hallitsemiseksi”, aivan niin kuin Helsingin Sanomien korjailevassa arviossa.

Mikäli et ymmärrä postmodernia nykyromaania, vika ei ole välttämättä päässäsi, sillä niistä on usein juoni täysin poikki. Eikä tällä ole mitään tekemistä kenenkään seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tahdon vain sanoa, että jos teoksessa ei ole juonta eikä siinä kerrota tarinaa, tekijän intentiot jäävät tahattomalla tavoin epäselviksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä tekijä haluaa sanoa.

Suuren kirjailijan maineen saa liian helposti 

Koska ”vieraantuneisuudessa”, ”ulkopuolisuudessa” ja ”marginalisoitumisessa” piehtaroivien teosten erinomaisuus ei näy myyntiluvuissa eikä lukijoiden valinnoissa, on pääteltävä, että niiden suosiminen johtuu kriitikoiden tuesta. Taloudellista tukea virtaa apurahojen ja valtiollisten instituutioiden, kuten Kansallisteatterin, kautta yhtä avokätisesti kuin arkkifeministien teoksille.

Toinen, mitä haluan väittää on, että suuren kirjailijan maineen saa nykyisin aivan liian helposti: tyydyttämällä tiettyjä poliittisia ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Niitä ovat feminismi, monikulttuurisuus, maahanmuuton suosiminen ja se pohjaton vaateliaisuus, jolla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt peräävät ”oikeuksia”, ikään kuin jokaisella ei olisi jo nyt oikeus hypätä tasajalkaa vaikka kuuhun.

Syitä julkaisupolitiikan ja kirjallisuuskritiikin ”monipuolistumisesta” näitä kyseisiä tendenssejä edistäviksi, lujittaviksi ja vahvistaviksi voi löytää julkaisuportaasta ja kriitikoiden riveistä: täysnaiseutetuista kustantamoista ja lehtien toimituksista. Myyntitykkien harjoittama tuputus tehostaa vaikutusta, aivan niin kuin Jörn Donnerin hinaaminen jälleen Ruotsalaisen Kirjakaupan TV-mainokseen juuri ennen kuntavaaleja.

Vähemmistöjen itsemarginalisaatio uusintaa traagisuutta

Viihdyttäjä-kirjailija Jari Tervo haastatteli viime viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla esikoiskirjailija Garth Greenwellia, jolta on ilmestynyt teos Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Kirjaa on ylistetty mediassa, koska sekin koostuu ulkopuolisuuden ja marginalisaation väristyksistä onnistuen ”luotaamaan kattavasti monen etenkin homomiehen tunnistamia kipupisteitä”.

Tosiasiassa teos on naurettavuuteen asti täynnä homoille (valitettavasti edelleenkin) tyypiteltyjä kliseitä, kuten prostituutiota, isäsuhteen märehdintää, suuren mulkun palvontaa ja ”häpeän ja seksin välistä yhteyttä”. Puuttuu vain, että käsiteltäisiin aidsia. Tautisessa menneisyydessä Jonas Gardell puolestaan ehtikin jo kylpeä kokonaisen romaanitrilogian verran, ja sitäkin kiitettiin Helsingin Sanomissa, vaikka kyseessä oli lähinnä 1980-luvun ahdistusten retrospektiivinen kuvaus.

Ei – en ole sitä mieltä, että kirjallisuutemme pitäisi näyttää Heikki Hietamiehen juontamilta Lauantaitansseilta. En myöskään tarkoita, että homogenren valtavirtaistumisessa olisi jotakin vikaa. Mutta tarkoitan, että kiitettävää Greenwellin kirjassa on vain sen avoin seksuaalisuus, järjestöpoliittisen kverulatorian välttäminen ja kriittisyys kaikenlaisia pr-kuvia kohtaan.

Olen myös sitä mieltä, että taannoinen Queer as Folk -televisiosarja on edelleenkin ainoa koskaan valmistunut homoseksuaalisuuden myönteinen ja elämäniloinen representaatio, mutta muutoin kaikki näyttää olevan pelkkää Brokeback Mountainia.

Lisäksi tarkoitan, että koko skene maalataan yleisön eteen tarpeettoman mustavalkoisilla väreillä: juuri sillä todellisella rujon kauniilla ja vahvasti rasteroidulla tavalla, jonka eräänä kulissina toimivat Greenwellin tapauksessa sosialismin esiripun takaa avautuvat betonisen Bulgarian maisemat. Paha sanoa, mutta tämä menneisyydessä roikkuminen ei ilmennä henkistä vapautuneisuutta vaan sitä, millaisessa epävapaudessa gay-kirjallisuuden rääpäleet jatkuvasti rämpivät.

En voi välttää vaikutelmaa, että he ovat oman neuvottomuutensa traagisia uhreja Thomas Mannin, Hermann Hessen ja monen muun kaappihomon tavoin. Nykykirjailijoiden aseman pelastaa vain se, jos todellakin on niin, että ihmisten sisäiset Angstin aiheet eivät ole todellakaan muuttuneet vaan ovat edelleenkin samat, vaikka yhteiskunta pintapuolisesti arvioiden muuttunut onkin. Tätä todellista peruskysymystä käsittelen teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka luonnollisesti meni banalisoituun järjestöretoriikkaan tottuneilta yli lipan. 

Etninen vieraantuneisuus on heterofeminismin panic room

Kliseitä on luonnollisesti käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. Heterokontekstissa tätä kulttuurisella sillisalaatilla operointia edustaa Riikka Pulkkisen teos Paras mahdollinen maailma (Otava 2016), jossa podetaan nostalgiaa Berliinin murenemassa olevalla muurilla ja käsitellään vuonna 1989 alkanutta Itä-Euroopan pakolaisuutta.

Tapahtumien siirtämistekniikkaan perustuva teos ikään kuin vihjaa, että pakolaisuus on läsnä ”meissä kaikissa”. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja Helena Ruuska kiitti Pulkkisen teosta arviossaan, jonka mukaan teos on ”hyvin ajankohtainen”, kun ”brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan”.

Lukijoita ohjataan ajattelemaan, että Euroopan kansat hyväksyisivät kehitysmaista tulvivan maahanmuuton, mikäli ne löytäisivät pakolaisuuden itsestään ja oivaltaisivat, että – ahaa – toiseus, vieraus ja erilaisuushan ovat meissä itsessämme tavalla, jonka vuoksi meidän tulee heittäytyä kontallemme muiden kansakuntien edessä. Näin voidaan oikeuttaa ja pohjustaa tietä muslimien etnonationalistiselle Euroopan-valloitukselle, josta islaminuskon poliittisessa ohjelmassa (din wa-dawlah) käytetään nimitystä hijrah.

Homeros ja Vergilius kuvasivat tätä Troijan puuhevosta tosin jo tyydyttävästi niin, että ei tarvita Milo Yiannopoulosta selvittämään, miksi Berliinin muuri loi väkivaltaa jakaessaan kansakunnan kahtia, mutta rakenteilla olevat muurit vähentävät väkivaltaa kulkiessaan kansakuntien välissä
 

Marginalisoituminen on selvää rahaa

Erikoista tässä kaikessa on se, että kun ”etabloituneena” pidetty kulttuurielämän maskotti Pirkko Saisio, jota Harald Birger Olausen kutsuu ”kyltymättömyyden abbedissaksi” mainiossa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja, puhkaisee oman punavihreän kuplansa ja tulee ulos umpiostaan tunnustaen maahanmuuttopolitiikan järjettömyyden, Helsingin Sanomat myöntää hänelle poseerauspaikan Kuukausiliitteessään, ikään kuin kyse olisi jostakin Edisonin oivalluksesta.

Mutta kun minä tai joku muu jo alun perin järjissään ollut on hokenut tätä samaa vuosien ajan, media on pyrkinyt vaikenemaan näkemyksistämme. Joko toimittajat eivät ole saaneet minusta tukea valmiiksi kirjoittamilleen jutuille, tai sitten on niin, että he ovat joutuneet informaatioshokkiin, heidän masiinansa on mennyt sekaisin, ja kognitiivisen moniselitteisyyden edessä he ovat vaienneet myöntymisen merkiksi. – Ainakin olen saanut nauraa.

Ihanteellisin kirjailija olisi kustantamoiden ja kriitikoiden kannalta sellainen, joka on yhtä aikaa värillinen, muslimi, suomenruotsalainen juutalainen, Vasemmistoliiton tiedostava feministi, lesbolainen sukupuolenkorjaaja ja Amerikan reservaatti-intiaani.

Ennen tällaisen otuksen ilmestymistä kulttuurielämäämme rikastuttamaan on tyytyminen apurahoilla voideltuun ja Helsingin Sanomien ylistämään Koko Hubaraan, jota lehti kiitti kaiken selittävässä otsikossaan. Sen tarkoitus ei ole jättää mitään kenellekään epäselväksi: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja – Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”.

Mitä tämä löyhäsuinen kulttuurien sekoitus on muuta kuin asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulaatiota ja selvää propagandaa? Kirjalliset arvot ja kriittisyys ovat kustantajien, rahoittajien ja niin sanottujen kriitikoiden toiminnasta kaukana. Vähemmistökirjailijat ovat nykyajan karmeliittamunkkeja ja -nunnia, itse itseään itkunsekaisesti marginalisoivia kärsimysmystikoita, jotka kulkevat islamilaisen miekkalähetyksen varjossa kengättömästi Karmeliin.


Kirjallisuus

Gardell, Jonas, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1–3, suom. Otto Lappalainen, alkut. Torka aldrig tårar utan handskar 1–3, 2012–2013. Helsinki: Johnny Kniga, 2013–2014.
Greenwell, Garth, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Helsinki: Nemo, 2017.
Lehtinen, Otto, Wurlitzer. Helsinki: Otava, 2016.
Mann, Thomas, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies, alkut, Der Tod in Venedig, 1911. Helsinki: Tammi, 1985.
Oksanen, Sofi, Puhdistus. Helsinki: WSOY, 2008.
Olausen, Harald Birger, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja – Kertomus siitä miksi rannetta vispaavat sutturat ei nappaa. Kotka: Kulttuuriklubi, 2012.
Pulkkinen, Riikka, Paras mahdollinen maailma. Helsinki: Otava, 2016.
Statvoci, Pajtim, Kissani Jugoslavia. Helsinki: Otava, 2014.


Aiheesta lisää

Islam ja homot kuin tuli ja vesi
Sateenkaarilippu on punavihreä
Miksi erosin Setasta?
Suvaitse ja kärsi 
Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin
Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä

Toimittaja ei ole tiedon valmistaja vaan jakelija ja usein myös vääristelijä. Toimittajan tehtävänä on toimittaa eli välittää tietoa yleisölle, aivan kuten nimikin viittaa.

Toimittajan ammattinimike periytyy ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut pääsyä tiedon lähteille saati, että yleisöt itse olisi voitu mieltää tiedon ja ymmärryksen tuottajiksi, kuten asia on poliittisen osallistumisen mahdollistavalla Internetin aikakaudella. Vielä parikymmentä vuotta sitten yleisöjen ajateltiin olevan tiedon kohteita tai kuluttajia ja toimittajien eräänlaisia postipoikia, jotka välittävät todellisuutta koskevaa tietoa toisille ihmisille.

Tämä tietenkin myös objektivoi, eli esineellisti, vastaanottajia. Yleisöjä pidettiin niin tyhminä, etteivät ne muka ymmärrä yläilmoista satelevaa lähetystyötä ilman, että toimittaja selittää, mistä on kyse. Samalla toimittajille tarjoutui tilaisuus painottaa, valikoida, suodattaa ja sensuroida sekä piirtää maailmasta tiedotusvälineen tai oman näkemyksensä mukainen kuva. Tampereen yliopiston kommunistisella tiedotusopin laitoksella ja sen toimittajakoulussa tämä lohduton asetelma tosin yritettiin kääntää marxilaisesti ja tekopyhästi päälaelleen niin, että siellä opetetut toimittajat muka pyrkivät välittämään ”objektiivista tietoa” ”objektiivisesta todellisuudesta”, vaikka tosiasiassa he olivat ja ovat edelleen pahimpia todellisuuden vääristelijöitä.

Runsas sata vuotta sitten toimittajan ammatin harjoittamiseen piti anoa Suomessakin viranomaislupa, mikä tosin ei taannut viestinnän paikkaansa pitävyyttä vaan ainoastaan sen, ettei jutuissa arvostella hallitusvaltaa. Nykyisin tuolta ajalta on muistona pressikortti ja eduskunnassa toimivilta toimittajilta vaadittava akkreditointi. Tätä vierasperäistä käsitettä käyttämällä viranomainen koettaa salata sen, että kansanedustuslaitoksen kansalaisvalvonta on luvanvaraista. Luvanvaraisuus tietenkin keskittää valtaa poliitikkojen luottotoimittajille. Eikö tämä ole aivan säälittävää demokratian pilkkaa?

Internetin ansiosta useimmat ihmiset pääsevät nykyisin alkuperäislähteiden äärelle helposti. Niinpä ihmisillä ei ole enää entisenlaista syytä lukea tiedotusvälineiden ja toimittajien kaunistelemia tai suodattamia juttuja, sillä sen, mitä kukin on sanonut ja tarkoittanut, voi tarkistaa suoraan puheenvuorojen esittäjien omista teksteistä ja kannanotoista. Usein myös todellisuus itse välittyy niistä suorista ja alkuperäisistä esityksistä, joita ihmiset lataavat YouTubeen, Facebookiin, blogeihin ja muihin tuutteihin, ja media joutuu seurailemaan niitä. Tämä on muuttanut toimittajien ammattikuvaa ja asemaa dramaattisesti.

”Toimittaminen” kumoaa sanomisen idean

Itse en ole pitkään aikaan luottanut toimittajien tekemiin juttuihin, uutisiin tai raportteihin. Toimittajien roolin mielipiteiden manipuloijina ja asenteiden muokkaajina, jopa suoranaisina demagogeina, on paljastanut maahanmuuttoa koskeva viestintä. Kuten jo eräässä aiemmassa kirjoituksessani analysoin, maahanmuutto on asia, jota koskevaa kirjoittelua leimaavat vieraskoreus, häveliäisyys, poliittinen korrektius, ongelmien salailu, rikosten kaunistelu ja suoranainen valehtelu. Nämä ovat olleet tyypillisiä etenkin Yleisradiolle ja Sanoman medioille.

Harmillista tässä asenteessa on, että omassa totuudenvastaisuudessaan se on ollut täysin epätieteellistä. Kognitiivista dissonanssia syntyy, kun asenne on ristiriidassa tiedon kanssa. Siihen liittyvä epäloogisuus onkin piirre, joka maahanmuuton suosimisessa pahiten raastaa ihmisten hermoja. Sekä hallitus että sen kaulapannassa roikkuva valtamedia ovat pyrkineet edistämään maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka taloutemme, sosiaaliturvamme, yhteiskuntarauhamme ja väestörakenteemme tuhoutuisivat niihin.

Kirjankustantamoissa puolestaan tekstien toimittamista sanotaan ”editoimiseksi”. Kirjoituksia siis ”korjaillaan”, ikään kuin ihmiset eivät itse osaisi ajatella ja kirjoittaa. Niitä lyhennetään, kavennetaan, pidennetään, leikataan, liimataan ja – ehkäpä jopa – sensuroidaan puolikoulutettujen humanististen tieteiden kandidaattien ylläpitämissä aikuisten apukouluissa. Mitään tekstiä ei voida kuitenkaan muunnella ilman, että ajatuksen merkitys muuttuu, kun taas kaiken sanomisen oma idea on siinä, että ihmiset voivat ilmaista ajatuksiaan vapaasti.

Vastaavaa sensurointia tapahtuu myös lehtien sekä TV- ja radiokanavien toimituksissa ja nettisivuilla. Kustantajien kansiin puolestaan päätyy kirjoituksia, joissa edustetaan kukkahattutätien elämännäkemystä ja joissa historian luita esiin kaivamalla pyritään laakeroimaan Stalinia tai horjuttamaan esimerkiksi pohjoismaisten kansojen pyrkimyksiä rakentaa ja säilyttää yhteistä identiteettiään, kuten nyt esimerkiksi eräässä toissa syksynä Finlandia-palkitussa teoksessa.

Miten toimivat myyrät ja todelliset mediaänkyrät?

Internet-julkaisemisen aikakaudella tiedotusvälineet ja kustantamot ovat turha porras tiedon tuottajien ja vastaanottajien välillä. Media ei tuota lisäarvoa, paitsi itselleen. Muille se tuottaa epäarvoja. On ollut surkuhupaisaa seurata, miten valtamedia on ahdistellut esimerkiksi MV-lehteä ja syyttänyt sitä valehtelusta, vaikka MV-lehti on pystynyt toistuvasti käräyttämään Helsingin Sanomat ja Yleisradion suoranaisista valheista.

Tällaiset metajulkaisut, joissa laajasti seurataan ja kommentoidaan valtamedian tekemisiä, ovat tervetulleita median kentille. Näin on siitäkin huolimatta, että niissä referoidaan ja siteerataan laajasti toisia medioita tekijänoikeussäädöksiä hipoen. Olisi kuitenkin mahdotonta arvostella muun median julkaisemia juttuja, jos niihin ei voisi viitata, tallentaa juttuja todistusaineistoksi ja myös uudelleen esittää totuudeksi tarkoitettuja valheita. Sitä paitsi myös vanhat mediat lainailevat toisiltaan ja yleisöiltään jatkuvasti ripustaen jutun loppuun pelkän maininnan siitä, mistä kyseinen juoru on saatu.

Valheiden valhe onkin ollut väittää viestinnän kentälle ilmaantunutta uutta mediaa leimaavasti valheelliseksi. Edustavan kuvan tavasta, jolla Yleisradio vääristelee ja värittää juttujaan vihervasemmistolaisen agendan mukaiseksi, saa esimerkiksi YleWatch-sivustolta. En voi huvittumatta katsella, kuinka myös MV-lehti paljasti jokin aika sitten Yleisradion verovaroillaan palkkaaman ”faktantarkastajan” Vasemmistonuorten edustajaksi. Yle siis käyttää ”tosiasioiden tarkistajana” ja tiedon luotettavuuden takaajana poliittiseen äärivasemmistoon sitoutunutta henkilöä, mikä antaa selvän kuvan tavasta, jolla Yleisradio toimii.

Siinä olisi siivoamista Ylen korkeasti palkkaamalle ”etiikkajohtajalle”, jolla ei ole tosin minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta ja joka ei taidakaan olla muuta kuin kyseisen mediatalon propagandaministeri. Tällaiset etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeetkin filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi. Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin jäsenkirjatoimittajan antaa totuudenmukainen kuva maailman menosta.

Tämän toimintanormatiivin seassa uiskentelee tietysti myös joitakin vastavirran kiiskejä tai vastarannan lohia, joten 257 päällikön Ylestä puhuttaessa ei voida yleistää. Tosin jokainen maailmaa koskeva lause on käytännössä yleistys, niin kuin lause ”lehmät loisivat puun alla”. Se ei kerro, loisivatko siellä kaikki maailman lehmät vai osa niistä. Silti väite voi olla molemmissa tapauksissa tosi. Se, että valtamediaa vaivaa ensisijassa sen oma poliittisen korrektiuden ideologia, on tullut yhtä selväksi kuin kansalaisten toreillaan toteama tosiasia, että on erikseen totuus ja Helsingin Sanomien ”totuus”.

On hyvin vaikeaa kuvitella, millainen poliittinen todellisuus olisi ilman Internetin mahdollistamaa suoraa pääsyä lähteille. Kuvitelkaa Paavo Väyrystä vaikeroimassa toimittajalle: ”En minä niin sano...”. Tai voisiko Jussi Halla-ahoa ja hänen tekemäänsä hyödyllistä työtä olla lainkaan olemassa, mikäli hänen olisi pitänyt viestiä sanottavansa suurelle yleisölle toimittajien, toimitusten tai kustantajien kautta?

Monet varmaan muistavat, kuinka häntäkin ahdisteltiin vääristelemällä hänen sanomisiaan, irrottamalla niitä asiayhteyksistään, kysymällä epäolennaisia ja jankuttelemalla aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua itse aidasta (joka on sivumennen sanottuna edelleenkin rakentamatta). Mitään oikeusturvaa hänen itsensä oli turha hakea Julkisen sanan neuvostosta Yleisradion erään kommunistitoimittajan läimäytettyä tätä kohtalaisen oppinutta ihmistä ”rotutohtori”-nimityksellä, vaikka siten kompromettoitiin ihmisparan koko ajattelu ja asema yhteiskunnassa.

Näistä sananvapauden käyttäjiä ja sananvapauttaan käyttämällä puolustavia ihmisiä vastaan suunnatuista pienistä tuomioista ja välinpitämättömyyden ilmaisuista tulee yhdessä yksi suuri päätös. Se on ihmisarvoomme kuuluvan mielipiteiden vapauden ja ilmaisunvapauden röyhkeä pois korventaminen sosiaalisten tai juridisten sanktioiden uhalla.

Toimittaja näyttää olevan aidosti monikulttuurinen vasta, kun hänen harjoittamansa maahanmuuton suosinnan ja ulkomaalaisten palvonnan vuoksi joku hänen maanmiehensä vangitaan, menettää työpaikkansa, asuntonsa tai varallisuutensa ja ehkä joissakin tapauksissa henkensä niin kuin nyt Venäjällä, jossa KGB:n agentit laittavat radioaktiivista myrkkyä epämiellyttävinä koettujen sanankäyttäjien päiväkahviin työpaikoilla.

Tieteen punavihreä pöhöttyneisyys

Panettelevan argumentaation ei pitäisi milloinkaan läpäistä tieteen seulaa, mutta jäsenkirjatoimittajilta tunnettu asenne leimaa valitettavasti myös yliopistotehtävien haltijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksen kahdesta lehtorista molemmat, Thomas Wallgren (Sdp) ja Panu Raatikainen (Vasemmistoliitto) ovat jäsenkirjalla puolueisiin sitoutuneita. Wallgren on toiminut Sdp:n puolueohjelmatoimikunnassa, mikä herättää kysymyksen, haluaako hän olla demarien pääideologi filosofiassa vai filosofian edustaja Sdp:ssä. Tampereen yliopistosta professorin pestillä palkittu Raatikainen taas antaa näyttöä puolueellisuudestaan tänäänkin kirjoituksessaan, jossa hän haukkuu perussuomalaisia terroristeiksi, vaikka perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa estääkseen terrorismia leviämästä Suomeen.

Samoin filosofian professorin tehtävää hoitanut Markus Lammenranta on käyttänyt filosofian luentosarjassaan (s. 6) Timo Soinia ja Olli Immosta herjaavaa esimerkkiä täysin estottomasti ja ilman, että kummankaan persoona liittyisi luentoaiheeseen muutoin kuin osana tiedepoliittisen luennoitsijan omaa töhrimisvimmaa. Tällä tavoin nämä filosofisen ajattelun tuholaiset voivat käyttää tieteellistä esiintymislavaansa persuinhoisen agendansa levittämiseen samanaikaisesti, kun he tekevät kaikkensa kieltääkseen yliopistolliset toimintaresurssit meiltä muilta. Esimerkkejä olisi helppo osoittaa lisää, sillä muuta näyttöä asioista ei ole juuri tarjolla.

En tiedä myöskään yhtään itseään tieteellisenä pitävää aikakauslehteä, joka ei olisi vasemmistolaisen organisaation perustama tai valtaama tai jolla ei olisi vasemmistolainen päätoimittaja. Esimerkiksi Tiede & Edistys -lehteä julkaisee suuri ja mahtava Tutkijaliitto, jonka keskeinen rahoittaja oli Neuvostoliitto. Sen ensimmäinen päätoimittaja oli SKDL:n kansanedustajanakin toiminut Seppo Toiviainen ja toinen vanha sotaratsu Antti Eskola. Tehtävässä ovat toimineet myös Kaarlo Tuori (Demla) ja J. P. Roos (Vasemmistoliitto).

Myös filosofiseksi aikakauslehdeksi itseään nimittävän Niin & Näin -lehden ensimmäinen päätoimittaja oli sitoutunut lujasti poliittiseen vasemmistoon, ja nykyinen Jaakko Belt sympatisoi kaiken ajattelun sosialisoimista muun muassa Kansan Uutisissa. Tämän pioneerityön merkiksi Niin & Näin sensuroi äskettäin oman keskustelupuheenvuoroni, jonka kirjoitin erään lehdessä aiemmin ilmestyneen artikkeliin johdosta. Arvostelin kirjoituksessani julkaisupolitiikan ongelmia, vertaisarviointien puolueellisuutta ja kansainvälisyyteen pakottamista, joten kirjoitukseni sensuroiminen osoitti oikeaksi juuri sen, mitä tekstissäni olin sanonut. Artikkelini ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä? – Mitä vikaa on artikkelijulkaisemisessa, vertaisarvioinneissa ja kansainvälisyydessä” voi lukea tästä.

Todellisuudessa kyseiset Tieteellisten seurojen valtuuskunnan (TSV) julkaisufoorumiluokitukseen hirtetyt aikakauslehdet eivät ole mitään tieteellisiä julkaisuja vaan kommunistilehtiä, joita kuristaa vihervasemmistolainen kirjoittamisen normatiivi. Niiden toimituksissa harjoitettava saksiminen, sensuroiminen, kiertely, kaartelu, selittely, välttely, torjunta, puolustelu ja tyhmä ylenkatseellisuus osoittavat vain kuolinkouristuksissaan korahtelevaa tiedepoliittista vallankäyttöä. Sensurointiyritykset ovat poikkeuksetta merkkejä siitä, että lehden oma toimintatapa ei kestä kritiikkiä eikä avointa keskustelua. Kriittisyyden tunnusmerkki ei voi olla se, että kirjoittajia pakotetaan sitoutumaan vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin julkaisemisen ehtona.

Myös ”tieteellisenä” esiintyvä media sitoutuu saman kollektiivisen valheellisuuden osaksi kuin niin sanottu valtamediakin. Oikeasti nämä näennäistieteelliset julkaisut ovat pelkästään puolueellisia ja tarkoitushakuisia kulttuuri- ja mielipidelehtiä. Niiden olemassaolo perustuu vain ja ainoastaan opetus- ja kulttuuriministeriön mielipidelehtitukeen, ja niiden ilmestyminen on verrattavissa huitaisuun Mustanaamion irtonumerolla. Nähdäkseni ministeriö tekisi viisaasti ottaessaan kyseisiltä propagandajulkaisuilta taloudelliset tukensa pois.

Miksi maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi puhuttavat?

Raivo, jolla vanhan median toimitukset ovat pyrkineet leimaamaan maahanmuuttoa arvostelevat ja vastustavat ihmiset rasisteiksi, oppineet epäonnistujiksi, perussuomalaiset moraalittomiksi ja Euroopan unionin sekä monikulttuurisuuden kriitikot uusnatseiksi, on ollut järjenvastaisuudessaan aivan käsittämätöntä. Kovin yllättävää se ei ole kylläkään ollut, koska juuri sellaista jälkeä syntyy, kun ituhipit ja muut mimosat päätyvät tekemään journalismia, tiedettä ja valtionpolitiikkaa.

Se, miksi juuri maahanmuutto on koettu äärimmäisen sähköistäväksi puheenaiheeksi, johtuu tosiasiasta, että maahanmuutto kyseenalaistaa ja vaarantaa kansakuntamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen, yhteenkuuluvuuden, kansallisen luottamuspääoman, toimintakyvyn, kulttuurin ja talouden. Maahanmuuton vastustaminen motivoituu vahvoista itsesäilytykseen liittyvistä intresseistä, jotka mitä ilmeisimmin noudattelevat biologisperäisiä ehtoja ja perustuvat naturalistiseen kilpailuun materiaalisista resursseista.

Vaikka ilmiö olisi tällä tavoin selitetty, sen takana olevat intressit eivät katoa. Siksi myöskään ilmiö ja sen vaikutusvaltaisuus eivät poistu. Rasismin syy ei ole rasismi, niin kuin maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole maahanmuuttovastaisuus. Koska niiden syyt eivät ole niissä itsessään vaan niiden ulkopuolella, toisin sanoen maahanmuutossa, pitää myös syyllistäminen kohdistaa ongelman aiheuttajaan, maahanmuuttoon, joka on luonut Eurooppaan sekä muslimiterrorismin että kansallisten kahtiajakojen ongelman.

Rehellisyyttä ja älyllisyyttä olisi myöntää, että kyse on valtasuhteista. Sen tunnustamista, että politiikassa on kyse valtaintressien puolustamisesta, sanotaan reaalipolitiikaksi. Siitä poikkeaminen johtaa valheellisuuteen yhteiskunnallisissa käytännöissä.

Tässä valossa on omituista, että valtamedia on yhdessä hallitusvallan kanssa toiminut Suomen kansalaisten etuja vastaan. Niin sanottu vaihtoehtoinen media ei olekaan itse asiassa vaihtoehtoinen media lainkaan vaan totuutta esille tuova päämedia, joka on paljastanut vanhan valtamedian ideologiseksi, todellisuutta suodattavaksi ja vääristeleväksi.

Ehkä sitä ei olekaan sanottu valtamediaksi sen vaikutusvallan tai suosion kuvaamiseksi vaan sen pakkokeinoja käyttävien menettelytapojen luonnehtimiseksi, toisin sanoen siksi, että se on pyrkinyt muokkaamaan ihmisten asenteita manipulaation, propagandan ja informaatiosodankäynnin keinoin. Valtamedia on valhemedia jo siitäkin syystä, että valehtelu on vallankäytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti, eikä ole valtamediaa valehtelusta riippumattomana.

Eräs selitys toimittajien ilkeydelle suomalaisia ihmisiä kohtaan voi löytyä siitä, että toimittajat kokevat blogistit ja nettikolumnistit kilpailijoikseen. Blogistit tekevät työtään ilmaiseksi ja siten syövät palkatun toimittajakunnan leipää hyötymättä tosin itse omasta uhrautuvuudestaan lainkaan.

On syytä muistuttaa, että myöskään kustantaja tai tuottaja ei tuota teosta, vaan tekijä. Kustantaja on monessa tapauksessa tekijän kustannuksella eläjä. Kustanteen status on puolestaan himmentynyt eikä kirkasta julkaisun arvoa enää juuri mitenkään, sillä kaikki kustanteet ovat osoittautuneet omakustanteiksi. Otava on Reenpään suvun oma kustannusyhtiö, Sanoma Erkkojen ja Herlinien, ja WSOY ja Tammi ovat Bonnierin suvun omistamia omakustannusyhtiöitä. Tällaisen hegemonian keskellä viestinnän puolueettomuuden takaa enää vain kirjoittajien omatoiminen pienkustantaminen.

Kustantajien ja toimittajien ei pitäisi olla tiedon valmistajia vaan välittäjiä. Käytännössä julkaisuporras on kuitenkin tehdas, joka haisee kauas. Jos jutun aihetta ei aamukahvipöydässä löydetä, silloin valitaan tuotantotapa: ”Hei, tekaistaanpa uutinen!” Ja jatkokysymys on: ”Kuka tänään lynkataan?”

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta

Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?


Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.


Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!


Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.


Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.


Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.


Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla, eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään), aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.


Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.


Kertaan elämää, kun kerran on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.