Maalivainontaa?

Helsingin Sanomat -nimisessä paikallislehdessä ilmestyy usein kummallisia juttuja. Niissä harjoitetaan elämäntapakontrollia ja ohjeistetaan lukijoita, kuinka pitää ajatella ja mikä on ”oikein”. Siitä kertovat muun muassa otsikoiden pitkät rivirimpsut, joissa on ”mutta”- ja ”vaikka”-lauseita ja joissa asiat ja ilmiöt selitetään toimituksen näkökulmasta parhain päin.

Esimerkiksi: ’Poliitikko X sanoo, että Y, mutta todellisuudessa [toimittajan mielestä] asia on kuitenkin Z’.

Nyt kävi hieman toisin, ja asennemuokkausta harjoittikin mainostaja. Maanantaiaamuna Hesarin kannessa oli erikoinen julistus, jossa oli linkki mainostajan verkkosivuille.

Muuan Lasse Vuola -niminen pienyrityksen toimitusjohtaja oli ostanut lehdestä mainostilaa moittiakseen armeijaa käymättömiä presidenttejä (Tarja Halonen) ja kehuakseen korpraali Alexander Stubbia sekä arvostellakseen siviilipalveluksen suorittanutta Pekka Haavistoa.

Vuolan mielestä korpraali Stubb on parempi kuin sivari Haavisto, koska Stubbin kauluksessa kimaltaa korpinnatsa hänen oltuaan mahdollisesti joskus kertausharjoituksissa.

Linkin takaa löytyvässä blogikirjoituksessa suoritetaan eräänlaista presidenttiehdokkaiden vertailua ja ylistetään varusmiespalveluksen sekä sotaan osallistumisen (Mauno Koivisto) tuottamia ansioita.

Tekstissä kehutaan kirjoittajan erään sukulaisen saavuttamia sotilasansioita jättämättä mainitsematta omia siviiliansioita, joita on karttunut tuplamaisterille kenties enemmän kuin muille keskivertoperheenisille. Omaa sotilasarvoaan kirjoittaja ei kerro.

Viestinnän eräs nyrkkisääntö on, että älä toista tai levitä disinformaatiota. Mutta tässä tapauksessa viestin edelleen jakamisella ei liene merkitystä, koska asia on jo ollut päivälehden kannessa. Mikä kyseisessä mainoksessa ja kirjoituksessa sitten on vikana?

1. Mainoksen perusväittämä varusmiespalveluksen suorittamisesta ja sotilasarvosta presidentin kelpoisuuden kriteereinä ei pidä paikkaansa, eikä sillä tavalla saada merkittävää eroa loppusuoralla olevien ehdokkaiden välille. Stubb sitä paitsi kotiutui armeijasta kauluslaatat tyhjinä, ja korpinnatsat hän sai lähinnä poliittisista ansioistaan myöhemmin.

2. Koska asevelvollisuus ei koske naisia ja suurin osa naisista ei ole niin muodoin suorittanut varusmiespalvelusta, kirjoittajan kannanotto pyrkii rajaamaan valtaosan naisista kelvottomiksi presidentinvirkaan. Vaade lienee yhdenvertaisuuden vastainen siksi, että varusmiespalveluksen suorittamista ei ole säädetty presidentinviran kelpoisuusehdoksi.

3. Johtamistaitoa voidaan osoittaa muullakin tavalla kuin harjoittelemalla simputusta ja ölähtelyä armeijan vihreissä. Voi olla hyväksikin, että ylipäällikkönä poliittisen ja sotilaallisen organisaation välillä toimii siviilivirkahenkilö, jolla itsellään ei ole muodollista asemaa eikä kokemuksia sotilaallisen tikapuurakenteen hierarkiassa kyyristelemisestä tai pörhistelemisestä.

4. Varusmieskoulutuksella ei ole armeijan strategisen johtamisen kannalta merkitystä, onpa palveluksesta kotiuduttu tavallisena solttuna tai reserviupseerikoulun käyneenä vänrikkinä. Tässä mielessä on yhdentekevää, mitä sotilaskimalteita tai -koruja presidentillä on tai ei ole kaulassaan, ja armeijoiden pragmaattinen johtaminen kannattaa jättää kenraaleille.

5. Moite, jota kirjoituksessa oli kosolti, ei markkinoinnissa toimi. Se on näyttö antimainonnasta, jolla yritetään osoittaa vikoja kilpailijan tuotteesta ja kehua sitä kautta omaa tuotetta. Markkinoinnin itsesäätelyn piirissä on laajalti tuomittu kielteiset kampanjat toteamalla esimerkiksi, että ”[m]ainonta ei saa mustamaalata mitään organisaatiota, ammattia, henkilöä, henkilöryhmää tai tuotetta epäoikeudenmukaisella tavalla.”

6. Poliittinen antimainonta ei tyyliltään poikkea seinille sprayaamisesta. Kansalaisaktivismin muodossa harjoitettava neuvolatoiminta ylenkatsoo muiden äänestäjien omaa arvostelukykyä, poliittista valinnanvapautta ja medialukutaitoa. Kyseinen kirjoitus on näyttö kiilusilmäisyydestä ja militarismista, jota sotauhosta ja pelosta muutenkin täyttyvä todellisuutemme ei kaipaa lisää.

7. Lasse Vuolan kirjoituksessa sanotaan rivien väleissä, että älä äänestä Pekka Haavistoa, koska hän on sivarihomo! Mainos on etevä näyttö siitä, miten voi sanoa vastustavansa homoja sanomatta vastustavansa homoja. Siviilipalveluksen suorittaneita aliarvioidessaan kyseinen mainos tulee lytänneeksi myös muita ehdokkaita: naisehdokkaiden ohella esimerkiksi Jussi Halla-ahoa, joka ei ole suorittanut varusmiespalvelusta mutta on tietysti monin tavoin etevä mies, jopa niin, että arvion esittäminen olisi sekin eräänlaista ylenkatsomista.

8. Mainos tekee merkittävän poikkeuksen ehdokkaiden omien vaaliorganisaatioiden mainonnasta, joka on ollut positiivista ja hyväntahtoista. Mainos poikkeaa (ilmeisesti pyytämättä ja yllättäen) myös ehdokkaiden omista kannanotoista, jotka ovat olleet toinen toisiaan kohtaan kannustavia. 

9. Fundu-nimisen yritysrahoitusfirman johtajana toimiva kirjoittaja sanoo itseään mainoksessa ”tutkijaksi”, mikä luo mielikuvaa, että mainoksen ansiovertailussa on kyse jonkinlaisesta tutkimuksesta. Kuluttaja- ja kilpailuviraston ohjeissa todetaan kuitenkin, että ”[t]uotteita ei saa [...] myydä tutkimuksen varjolla, ja tutkimuksen tekeminen on pidettävä selkeästi erillään markkinoinnista.” On kyseenalaista, miksi presidentinvalinnan pitäisi perustua yksityishenkilön arvioon, jota mainostetaan Helsingin Sanomien kannessa.

10. Omasta mielestäni antimainoksen lähestymistapa on suorasukaisuudessaan epäonnistunut. Kritiikkiä ei esitetä ironian tai satiirin keinoin, kuten muutamat etevät parodiantekijät, vaan esittämistä leimaavat tosikkomaisuus ja huolestuneisuus valtakunnan asioista ja muista suuren mittakaavan kysymyksistä.

11. Jos minä olisin Alexander Stubbin kampanjapäällikkö, kehottaisin mainostajaa lopettamaan tukemisen, koska se todennäköisesti vie Stubbilta enemmän ääniä kuin tuo. Jos taas olisin Pekka Haaviston kampanjassa mukana, lähettäisin mainostajalle kiitoskortin, koska antikampanjointi voi luoda myötätuntoa Haavistolle ja kääntää ääniä hänelle. Vuolan olisi parempi vetää Haaviston kampanjaa kuin työntää Stubbin kampanjaa.

12. Julkaisualustat eivät yleensä hyväksy mainoksia tarkistamatta niitä ensin, joten voidaan kysyä, mikä on Helsingin Sanomien rooli kyseisen antimainoksen tuottamisessa. Voidaan epäillä, että mainoksen laatija onkin Pekka Haaviston agentti ja hakee hänelle säälipisteitä, ja Helsingin Sanomat suostui julkaisemaan mainoksen tuen osoittamiseksi Haavistolle. Etevät toimittajat varmaan arvasivat, miten mainos tosiasiassa vaikuttaisi, ja Hesari julkaisi aiheesta myös toimituksen tekemän jutun. Hesarin kilpailija Iltalehti ja viestintäkonsultit pitivät mainosta ”typeränä”.

Lue vastuullisesti Hesaria!

Olen tottahan toki itsekin esittänyt monenlaista politiikan arvostelua, mutta en ole mainostanut mielipiteitäni lehtien kansissa enkä taivutellut ketään ajattelemaan asioista tietyillä tavoilla tai äänestämään tiettyjä henkilöitä.

Pidän poliittisen viitekehyksen militarisoitumista merkkinä aggressiivisen ajattelun leviämisestä kaikkialla kulttuurissa. Se lienee seuraus Ukrainan sodasta, jonka tuloksena liekit nuolevat Euroopan portteja. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan pikemmin jäähdyttelyä ja rauhallista harkintakykyä kuin sotahysteriaa potevia kuumakalleja.

Sekä Haavisto että Stubb ovat tehneet poliittisella urallaan ratkaisuja, jotka historian kulku huomioon ottaen ovat olleet myös virheellisiä. Ehdokkaiden akateemisissa ansioissa on eroa, mutta paljoa eroa ei ole heidän työansioidensa välillä eikä näkemyksissään, sillä eiväthän kaksi viisasta miestä voi olla samoista asioista kovin eri mieltä. Uskon, että tuleepa valituksi kumpi tahansa, Suomi saa hänestä kelpo presidentin.

Mitä armeijassa käymiseen tulee, ei se ketään mieheksi tee, joskaan ei myöskään naiseksi. Likaiseksi, vihaiseksi ja kämäiseksi siellä tulee. Olemme yhtä kaikki perustuslakimme mukaan maanpuolustusvelvollisia, ja jokainen tekee sen tavallaan. Me varusmiespalveluksen suorittaneet pidämme huolen myös niistä, jotka eivät niin jostakin syystä tee.

Muistoja siltä ajalta. Alokaskuvassa olen kultaisesta ampumamerkistäni ensimmäinen kaakkoon (ainoa joka tässäkin tilanteessa huvittuneesti hymyilee).

Ehdokkaiden erotisoituminen ja esteettisyys

Suomi on mahtava maa: täällä asuu valistunut ja ennakkoluuloton kansa, joka on äänestänyt presidentinvaalien toiselle kierrokselle miehistä tykkäävän miehen! Kansainvälisesti tämä on merkittävämpi uutisaihe kuin presidentiksi valittavan nimi. Luultavasti uutinen kohottaa Suomen mainetta kertoessaan liberaalista ja demokraattisesta pohjoisesta maasta.

Ehdokkaiden seksuaaliset potentiaalit eivät ole tosin päässeet erotisoitumaan vaaleissa. Seksuaalisuus on loistanut kulman takaa kummankin kampanjoista, mutta politiikkaa ei ole juurikaan tehty seksillä. Tiukinta linjaa suhteessa ”yksityiselämään” on vetänyt Haavisto itse.


Homojen ja heteroiden arvot

Homojen ja heteroiden arvo- ja symboliuniversumi poikkeavat joka tapauksessa toisistaan. Jo valtio sinänsä on nähtävissä heteroseksuaalisen perheen laajennuksena. Valtiota leimaavat lajinsäilytysstrategiat ja eloonjäämiskamppailu, jotka juontavat juurensa perheiden edunvalvonnasta.

Kun jälkeläisyyden rasitteet kanavoituvat valtionpolitiikaksi, seurauksena on ahneutta, pyyteellisyyttä ja oman edun tavoittelua. Valtiot ovat perin itsekkäitä muodostelmia juuri siksi, että niissä survival-strateginen vaateliaisuus sulautuu poliittisen vallan käyttöön.

Myös kapitalismi kietoutuu heteroseksuaalisen perheideologian ympärille. Kaikkialla vallitsee hysteerinen edunsaalistus ja omanvoitonpyynti, joka juontaa juurensa perheiden ahneudesta ja perillisyyden lietsomasta omistamisen varmistelusta. Ahneus puolestaan on sotien syy sekä Platonin että Aristoteleen mukaan.

Euroopan talouskriisi on sekin tavallaan heteroseksuaalinen luomus. Taustalla vallitseva yli varojensa eläminen on seuraus heteroseksuaalisesta lisääntymisestä, aivan niin kuin lähes kaikki maailman ekologiset, energia- ja ravitsemusongelmat. Poliitikot eivät vain kehtaa sanoa tätä epämiellyttävää tosiasiaa ääneen kannatuspaon pelossa.


Miksi homojen pitäisi johtaa valtiota?

Mikäli politiikkaa tehdään vain heteroseksuaalisten arvojen mukaisesti, ei välttämättä edistetä yhteiskunnan kokonaisetua, jonka tulisi olla filosofisen politiikanteon päämääränä. Niinpä Platon ajatteli, että hallitsijoiden pitäisi olla vapaita vaimoista, lapsista ja kaikesta omistamisesta. Heillä ei saisi olla niin sanotusti ”omaa lehmää ojassa”, jotta heistä itsestään ei tulisi oman edun pyydystäjiä. Ollessaan vapaita heteroseksuaalisesta elämäntavasta valtion hallitsijat voisivat pyrkiä siihen, mikä on kaikille ihmisille hyväksi.

Lapsiperhe vie helposti mielenkiinnon käytännöllisiin asioihin, kun taas filosofiassa pohditaan yleispäteviä ja teoreettisia kysymyksiä. Pätevöityäkseen niissä ihmisen tulee luopua käytännöllisesti motivoituneesta elämäntavasta ja suunnata mielenkiintonsa perheen elättämisen sijasta filosofiseen yhteisymmärrykseen, joka voidaan saavuttaa parhaiten toisten samaa sukupuolta olevien kanssa.

Samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat tietenkin ymmärtää toisiaan paremmin merkityskonstituutionsa kehollisen ja kokemuksellisen yhdenmukaisuuden vuoksi, ja juuri siksi filosofinen yhteisymmärrys voidaan parhaiten saavuttaa homoseksuaalisessa ja homososiaalisessa elämäntavassa.

Platon katsoi, että valtion hallitsemisen tulee perustua miesten väliseen rakkauteen ja että miehiä tulee myös treenata poikarakkauden jalossa taidossa. Symposiumissa pidetyssä puheessa Erokselle hän toteaa Aristofaneen sanoin, että miehistä pitävät miehet ”ovat poikien ja nuorukaisten parhaita, koska heissä on eniten miestä” ja että ”parhaiten tämä näkyy siinä, että vain tällaiset nuoret siirtyvät vartuttuaan valtiolliseen elämään.” (Platon, ”Pidot” 192a, Teokset, osa 3, suom. Marianna Tyni, Helsinki: Otava, 1979.)

Platonin mukaan miehiä rakastavista miehistä pitää tehdä todellisia filosofikuninkaita. Nykypolitiikan huono tila puolestaan kertoo, kuinka kaukana olemme ihanteesta, jonka Platonin valtiofilosofia on konstruoinut. (Aiheesta lisää teoksessani Enkelirakkaus.)


Erilaisuus on Haaviston ansio

Nykyvaltioiden ongelmat johtuvat suureksi osaksi siitä, että filosofikuninkaiksi on nimitetty pragmatisteja, joiden pitäisi toimia vartijoina tai orjina. He kyttäävät omaa etuaan, aivan kuten vaalirahoitusskandaalista ja poliittisista virkanimityksistä nähdään, tai tekevät päätöksiä, joista yhteiskunnan hyvä on kaukana. Myöskään vastuuta he eivät kanna pitempään kuin yhden raihnaisesti horjuvan hallituskauden verran.

Miten tämä sitten liittyy Suomen presidentinvaaliin? Pekka Haavisto on tuomassa politiikan areenalle selvästi erilaista politiikkakäsitystä, jossa politiikan ala mielletään laajemmaksi kuin perinteisessä defensiivisessä (puolustuksellisessa ja sulkeutuvassa) politiikkanäkemyksessä. Valtion tulee luonnollisesti pitää huolta kansallisesta edusta. Mutta presidentille sopii hyvin myös Euroopan ja maailman kokonaisetuun liittyvä toiminta.

Pekka Haavisto on kasvanut puoluetaustaansa suuremmaksi juuri sen ansiosta, että hänen toimintansa motiivit ovat – tiedostettuina tai tiedostamattomina – heijastelleet hänen homoseksuaalista arvo- ja symbolimaailmaansa.

Väitän, että seksuaalisuutta koskevilla arvomaailmojen eroilla on ollut hyvinkin paljon merkitystä siihen, miksi Haavistosta on ylipäänsä tullut presidenttiehdokas ja miksi hän on pötkinyt aina vaalien loppusuoralle asti.

Käsitykseni mukaan homoseksuaalisuus ei ole ollut mikään sivuseikka tai erilliskysymys Pekka Haaviston persoonassa, eikä hän ole pärjännyt homoseksuaalisuudestaan huolimatta vaan osittain siitä seuranneen pressure proof guaranteen vuoksi. Haaviston homoseksuaalisuus on pyritty toisinaan mustamaalaamaan, mutta se on myös luonut kannatusta ja vaikuttanut myönteisesti kaikkeen siihen, mitä Haavisto edustaa.

Pyrin siis tällä analyysillani mitätöimään ja osoittamaan sangen matalamielisiksi ne väitteet, joilla niin Haaviston kannattajat kuin vastustajatkin ovat pyrkineet selittelemään pois Haaviston homoseksuaalisuutta. Molemmat ovat erehtyneet sikäli, ettei Haaviston seksuaalinen erilaisuus ei ole ollut mikään toisarvoinen vaan aivan keskeinen kannatustekijä – ja omasta mielestäni poliittisesti myönteisellä tavalla.


Miten kävisi ehdokkailta rock and roll?

Ehdokkaiden poliittinen persoona voi paitsi erotisoitua, myös estetisoitua. Olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka Haavisto ja Niinistö selviytyisivät, mikäli heille osoitettaisiin sama kysymys, jonka eräs takavuosien suosikkilaulaja esitti tuolloin istuneelle presidentille: ”Miten kävisi Kekkoselta rock and roll?”

Populismia? – Ehkä. Mutta tanssi- ja laulukilpailujen kautta ehdokkaat kuitenkin paljastavat itsestään enemmän kuin ammattivalehtelijat yleensä suostuvat tekemään omassa leipälajissaan: pelkän puhumisen ja kirjoittamisen saralla. Niinpä olisi kiintoisaa, mikäli vaalien loppusuoralla nähtäisiin esimerkiksi vielä jonkinlaiset tanssit.

Olisi myös mielenkiintoista selvittää, minkälaisesta musiikista ehdokkaat noin yleensä tykkäävät. Minun mielestäni on tosi huolestuttavaa, että suurinta poliittista ja taloudellista valtaa tässä maassa käyttävät sellaiset henkilöt, joiden mielestä humppa on hyvää ja joiden tajunnassa soi tango. Ihan totta.

Jos pysähdytään pohtimaan, millaisella musiikkimaulla varustettujen tyyppien käsissä on koko tämän maan talous ja tulevaisuus, vastaus on: Talouselämän valtiaat ovat kuusikymppisiä humppaveikkoja, politiikan valtapelurit pyörittelevät valsseja ja julkishallinnon hännystelijät toimivat tummien vesien tulkkeina.

Minä en tunne Haaviston enkä Niinistön taidekäsityksiä. Mutta kehnoa on, jos myöskään heidän maailmaansa ei mahdu Viron-risteilyille tyypillisten päiväkarkeloiden lisäksi mitään muuta. Kämäistä kerrassaan.

Vihreä vastajytky ja riemukuplavoitto

Aivan niin kuin eduskuntavaaleissa päätetään siitä, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita, niin myös näissä presidentinvaaleissa päätettiin siitä, kenestä tulee Sauli Niinistön kilpakumppani toiselle kierrokselle. Pekka Haavisto on tehnyt itsestään aivan uskomattoman ilmiön, jonka johdosta lähtee hattu päästä myös tällaiselta toiselta keski-ikäiseltä setaveteraanilta.

Ne kollegani, jotka selittävät oikeisto–vasemmisto-asetelman väistymistä ”henkilövaalilla”, uskoakseni erehtyvät tai näkevät asian yksipuolisesti. Perinteisen oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun tilalla on nyt kaksi tuoreempaa vastakkainasettelua. Ensinnäkin (1) vastakkain ovat ne, jotka pyrkivät edustamaan kansallista etua, ja toisaalta ne, jotka tuntuvat asettavan kansainvälisyysnäkökohdat Suomen kansalaisten edun edelle. Toinen (2) vastakkainasettelu vallitsee hyväosaisten ja huono-osaisten välillä. Tämä jakolinja ei kuitenkaan välity enää oikeisto–vasemmisto-asetelman kautta eikä vastaa sitä.

Sen sijaan hyväosaisten ja huono-osaisten vastakkainasettelu korreloi tuon joko kansainvälisyyttä tai kansallista etua painottavan asetelman kanssa. Koska vasemmistopuolueet ovat hoilanneet aktiivisesti kansainvälisyyden puolesta ja monet syrjäytyneet puolestaan haluaisivat pitää etusijalla kansallista etua, vähäosaisten ja syrjäytyneiden äänet eivät kanavoidu Vasemmistoliiton ja demareiden kautta. Viime eduskuntavaaleissa ne menivät Perussuomalaisille – näissä presidentinvaaleissa todennäköisesti vihreiden ehdokkaalle.


Millaisen kansainvälisyyden puolustajat voittivat?

Kyseenalaista on tietenkin se, miksi kansallinen etu pitäisi nähdä kansainvälisyyden vastakohtana. Monet ehdokkaat ovat painottaneet, että kansallista etua edustetaan parhaiten toimimalla aktiivisesti kansainvälisessä politiikassa. Tämä läksy ei mene läpi, sillä euroalueen nykytilanteessa liian voimakas kansainvälisyyden nimissä esiintyminen koetaan allekirjoitukseksi Suomen valtiontalouden konkurssihakemukseen.

Väyrynen ja Soini liputtivat kyllä kansallisen edun ja eurokritiikin puolesta, mutta heidän persoonansa koettiin ehkä liian konservatiiviseksi. Kolmas (3) edelleen vallitseva vastakkainasettelu onkin sitten edistyksellisyyden ja taantumuksellisuuden vastakkainasettelu.

On hyvä, että jatkoon selvisivät edistykselliset ehdokkaat, sillä nyt täytyy suunnistaa pitkillä valoilla eteenpäin. Kehnoa taas on, että kumpikaan heistä ei suhtaudu kovin kriittisesti EU-maiden letkuruokintaan. Tämän vaalin voittivat ne edistykselliset, jotka katsovat, että kansallista etua ajetaan maltillisen ja pidättyvän kansainvälisyyden (Niinistö) tai aktiivisen ja aloitteellisen kansainvälisen toiminnan (Haavisto) kautta.


Tekeekö Haavisto ihmeen?

Niinistöllä on presidentiksi enää lyhyt matka, sillä suurin osa Väyrystä, Soinia ja Essayahia äänestäneistä siirtynee hänen taakseen. Se jo takaakin runsaan 50 prosentin äänisaaliin. Voi olla, että myös Haaviston kannattajista osa siirtyy Niinistön taakse. On oletettavaa, että muutamat Niinistön kannattajat äänestivät ensimmäisellä kierroksella taktisesti Haavistoa pelkästään pudottaakseen Väyrysen, joka olisi ollut Niinistölle vaikea haastaja oman erimielisyytensä vuoksi.

Sen sijaan Arhinmäen, Lipposen ja Biaudet’n kannattajista valtaosa siirtyy varmasti äänestämään Haavistoa niin, että loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle. Parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön. Voittoon johtaa ihme, mutta niidenkään aika ei ole ohi.

Kivuttomasti presidentinvaihto joka tapauksessa käy, sillä pääehdokkaiden välillä ei ole suuria periaatteellisia kiistoja. Suurin tappio tämä oli ehkä Perussuomalaisille, jotka odottivat eduskuntavaalien pohjalta huomattavasti parempaa tulosta. En väitä, että tappio johtuisi siitä, ettei perussuomalaisilla ollut homoa ehdokkaana. Mutta aika kiusallista oli varmaan hävitä homolle, kun Soini oli määritellyt juuri Haaviston pääkilpailijakseen. Yksi syy Soinin odotuksia vähäisempään kannatukseen voi olla äänestäjien tahto nähdä hänet mieluummin nykyisessä roolissaan oppositiopuolueen johtajana.

Selvä vastajytky tämä oli, ja samalla tietynlainen riemukuplavoitto. Vastajytky sikäli, että kansa on kyllästynyt myös muutamille perussuomalaisille tyypilliseen purnaamiseen ja haluaa potkia räppänöitä jälleen auki. Kupla sikäli, että presidentin virka on Haavistolta vielä kaukana. Mutta mukavaa sinänsä, että joku ei-heterokin voi yltää suureen kansansuosioon, eikä ketään katsota karsaasti karvoihin. Myös arvoliberalismista voi olla silloin tällöin apua.


Vakauttava vaali

Poliittisen johtajien valinta on persoonallisuuspsykologisesti kiintoisa asia. Puolueideologiat personifioituvat henkilövaalissa vahvasti. Ehdokkaista tulee puoleensa näköisiä, ja he tekevät puolueista itsensä näköisiä. Kannatuslukemissa näkyvät ihmisten sympatiat, vihat ja rakkaus.

Niinistöä rakastettiin näissä vaaleissa 37,0-prosenttisesti, Haavistoa 18,8-prosenttisesti, Väyrystä 17,5-prosenttisesti, Soinia 9,4-prosenttisesti, Lipposta 6,7-prosenttisesti, Arhinmäkeä 5,5-prosenttisesti, Biaudet’a 2,7-prosenttisesti ja Essayahia 2,5-prosenttisesti.

Mua taas rakastettiin tänä viikonloppuna 100-prosenttisesti, vaikka äänestäjiä ei ollutkaan viittä miljoonaa. Turha vaali. Hävinneille koko rumba ei kannattanut, ja vain nuorimmat heistä saavat prestiisiä uralleen. Vallanvaihto jatkuu samaa rataa. Mikään ei muuttunut, ei myöskään hyvä huumorintajuni. Hävinneille voin nähkääs nauraa ja voittajien puolesta olla iloinen. Päättäkää ihte kumpia olette siellä kotikatsomoissanne. Kuvaruutukuulemiin.

Pekka, Pakken

”Pekka” ei ole suinkaan ruotsiksi ”Pakken”. Mutta hollannin kielessä sana ”pakken” merkitsee ’tarttua, tavoittaa, ottaa kiinni, pyydystää, saada’. Ja näitä kaikkia Pekka Haavisto on nyt tekemässä tavoittaessaan muiden kärkiehdokkaiden etumatkaa, pyydystäessään kannattajia ja tarttuessaan presidentinvirkaan kiinni. Viimeisimpien mielipidemittausten mukaan Haavisto on noussut kisan toiseksi.

Olen usein kiitellyt perussuomalaisia näkemyksistä, joissa he ovat olleet mielestäni oikeassa (esimerkiksi eurotalouden ja maahanmuuton arvostelu). Joten miksipä en puolustaisi myös vihreitä silloin, kun heidän näkemyksensä ja edustajansa osuvat oikeaan?

Pekka Haavisto olisi mielestäni erittäin sopiva Suomen tasavallan presidentiksi, kun taas esimerkiksi Timo Soini on parhaimmillaan ollessaan oppositiossa ja päästessään sitä kautta ottamaan kantaa asioihin, joihin presidentti ei voi puuttua.


Maahanmuutto ja Hakkarainen

Haavisto esitti muun muassa maahanmuuttoa koskevan järkikannan jo vuoden 2010 syksyllä vaatiessaan tulijamäärien rajoittamista ja katsoessaan, että parhaiten somaleja autettaisiin paikan päällä. Hän muun muassa totesi, että ”[p]akolaisten keskuudesta pitäisi karsia sellainen ajattelu, että etsitään maa, jossa saadaan potentiaalisesti parhaat edut.” Toinen järkivihreä oli eduskuntaan sittemmin palannut Osama Soinin-vaara (miten se nimi nyt kirjoitettiinkaan?).

Joidenkin mielestä Pekka Haaviston kaveruus Teuvo Hakkaraisen kanssa on saattanut pudottaa pari prosenttia Haaviston kannatuksesta (aiheesta sananen edellisessä kirjoituksessani). Itse arvelen, että Haaviston tempaus on saattanut lisätä hänen kannatustaan pari prosenttiyksikköä. Hän onnistui luomaan kuvan, ettei hän ole ahdasmielinen mokuttaja, mutta samalla hän osoitti myös kaapin paikan niille seksuaalisesti ahdasmielisille, joille tällä tavoin lankesi pienen ja pelokkaan lapsen rooli.

Kiintoisaa on, että kun itse joskus lausahdin jotakin myönteistä Jussi Halla-ahon näkemysten puolesta, media ei suinkaan suitsuttanut minua tästä vaan kumosi törkytynnyrin niskaani. Tämä osoittaa, että homous ei riitä median kiitosten saamiseen, vaan vihreä olla pitää.

Joka tapauksessa on pantava merkille, ettei Haavisto ole koskaan ollut mikään sellerit korvissa esiintyvä tingeltangel-tyyppi vaan pikemminkin juuri sen tapainen klassikkohomo, jota jäyhä jököttäjä Juha Föhr on edustanut ilmatilanhallinnan alueella. Tämä siis vastauksena niille, jotka epäilevät, onko Haavisto muuta kuin Eva Biaudet toisessa sukupuolessa. Myös Haaviston halusta luovuttaa vihreiden jäsenkirjansa pois olen ollut havaitsevinani merkkejä Mimosa-puolueen osoittauduttua liian ahtaaksi miesjäsenilleen.


Onko Haavisto tarpeeksi gay?

Barack Obamasta kysyttiin aikoinaan, onko hän tarpeeksi musta. Haavistosta voisi nyt kysyä, onko hän tarpeeksi homo (puhun aiheesta edelleenkin avoimesti, sillä Haavisto on avoimesti elävä homoseksuaali, ja minun avoimuuttanihan ei ole kukaan koskaan kiistänytkään).

Mielestäni Pekka Haavisto ei ole tarpeeksi homo, sillä hän sanoo tulleensa kaapista lähinnä parisuhteensa virallistamisen myötä. Aidon poliitikon tavoin hän siis alistaa yksityiselämänsä viralliselle kontrollille ollen homo virallisen instituution kautta. TV1:n tentissä hän myös rajasi seurustelu- ja sukupuoliasiat ”yksityisasiaksi”, vaikka hänenkin täytyy toki tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.

Koska seksuaalisuus on suhde ihmisten välillä, sitä ei pidä rajata yksityiselämän piiriin, vaan kyllä se pitää tunnustaa mitä syvimmin yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi asiaksi, johon liittyvät arvomaailmojen erot vain ovat jääneet muutamilta huomaamatta. Haavisto luullakseni vähättelee seksuaalisuutensa merkitystä taktisista syistä: suojellakseen itseään ja miellyttääkseen enemmistöjä. (Pahoittelen, mikäli tämän sanominen pudottaa jälleen hänen kannatustaan, mutta kirjoitukseni ei ole retorinen vaalipuhe.)

Jos asiaa arvioidaan kokonaisuutena, Timo Soinin valinta hyödyttäisi seksuaalivähemmistöliikettä enemmän kuin Haaviston valituksi tuleminen. Perussuomalaisten ohjelmaan on aina kuulunut homokiiman lisääminen homoutta vastustamalla. Minkälaisen jäsenvyöryn Seta saisikaan, jos persujen homovainot lähtisivät lentoon ja kaikkien työpaikkojen sekä presidentinlinnan ovet suljettaisiin seksuaalivähemmistöiltä lopullisesti? Tämä se vasta olisi nukahtaneiden vähemmistöjen aktivoitumiselle hyväksi!


Miksi Haaviston kannatus on erektiossa?

Haavisto on nousussa siksi, että herravihaa potevat suomalaiset eivät koskaan äänestä Suomen presidentiksi ihmistä, joka osoittaa vähänkin koppavia asenteita. Suomalaiset äänestävät presidentiksi kansanomaisimman, onpa hän kuka tahansa. Juuri näin harmittomasta kansakouluopettaja Martti Ahtisaaresta tuli presidentti. Vuonna 1994 toiselle kierrokselle edennyt Elisabeth Rehn vaikutti ylimieliseltä ja rojalistiselta riikinkanalta, joka oli pantava kuriin.

Kun Tarja Halonen 1970-luvulla osallistui mielenosoituksiin ja toimi Setan puheenjohtajana, kukaan ei olisi uskonut, että siinä käyskentelee Suomen tuleva presidentti. Sen verran vahvaa konservatiivisuus oli myös kumouksen vuosikymmenillä, ehkäpä juuri tietyn voimien ja vastavoimien lain mukaisesti. Mutta tavis-Tarjasta tuli kuitenkin presidentti, sillä vuosituhannen vaihtuessa hänellä oli vastaehdokkaana sormeaan heristelevä pääministeri Esko Aho, jonka valinnan suuri osa kansasta halusi estää hänen toruvan puhetyylinsä ja yhdessä Iiro Viinasen kanssa vetämänsä leikkurilinjan vuoksi.

Ja Sauli Niinistö puolestaan hävisi vuoden 2006 presidentinvaalit, koska hän toi ja tuo edelleen monille mieleen kokoomuksen salonkikelpoiset mallinuket, joista eduskunta-avustajina toimiessaan käytetään barbie-lelujen elämänkumppaneihin viittaavaa nimitystä ”Ken”.

Tämä Ken vain paljastaa asenteensa turhan helposti. Nimismiehenkiharoiden alta kuullaan silloin tällöin merkittävää jupinaa ja ärähdyksiä, kun Niinistö kiehahtaa vastaehdokkailleen. Presidentin pitäisi olla toisten ihmisten ymmärtäjä eikä herra ollenkaan, ja siksi ärähtely ei takaa parasta mahdollista asemaa, kun kannatusta lähdetään tavoittelemaan. Myös saavutettu kannatus voi sulaa pois, mistä on nähty merkkejä.

Työmies Niinistön porvarillisuus pilkahtaa esiin liian helposti. Monille hän on amerikkalais-oikeistolainen kulissi, vähän niin kuin Raimo Hämäläinen aikoinaan, ehdokas, joka vaihtoi nimekseen Ilaskivi. Kokoomuksen kannattaisi unohtaa kampanjastaan pahvi-Saulit, sillä niitä ei välttämättä tunnisteta parodioiksi.

Lyhyesti sanoen Pekka Haaviston kannatus on nousukiidossa, koska hänet mielletään elämänmyönteisimmäksi ja kansanomaisimmaksi, ihmiseksi, joka paljastaa myös virheensä ja heikkoutensa eikä rakenna tai välttele mitään mielikuvaa. Tässä tilanteessa homoseksuaalisuus ei ole sitten mikään iso juttu sen enempää asian vastustajille kuin puolustajillekaan. Omana itsenään esiintyminen kertoo ihmisen rehellisyydestä ja vilpittömyydestä, jotka ovat poliittisia hyveitä.

Presidentiksi halutaan yleensä nöyrältä vaikuttava ihminen, josta toivotaan moraalista toimijaa perinteisten vallankäyttäjien yläpuolelle. Parhaimmillaan hänen eronsa tavalliseen taksinkäyttäjään on vain se, että hän ajaa paremmalla Mersulla.


Politiikkaa spektrin kaikilla taajuusalueilla?

Markkinoilla olevien presidenttiehdokkaiden yleinen heikkous on heidän elämännäkemyksensä kapeus. He ovat syntyneet mustiin pikkukenkiin. He ovat puolueuran loogisia lopputuloksia. Heidän itseilmaisunsa ja tunnerekisterinsä värähtelee kapealla frekvenssillä. Erityisesti tämä pätee kärkiehdokkaina pidettyihin Lipposeen (artikulaation peruspulttaus) ja Väyryseen (”Minä tahdon”). Ja silloin kun Niinistö vapautuu (yleensä hermostuessaan) sekä antautuu puhumaan käsillään, hän useimmiten havainnollistaa jotakin hierarkiaa, torjuntaa tai kieltoa.

Haaviston kannatusta nostanee myös se, että suuret puolueet ovat sisäisen kilpailunsa vuoksi asettaneet ehdokkaikseen pelkkiä veteraanipoliitikkoja. Niissä katsotaan, että presidentin pintakuoren täytyy olla tehty norsunnahasta.

Mutta kansa voi ajatella asioista toisin. Luulen, että minua nuoremmat Alexander Stubb tai Jyrki Katainen saisivat kokoomuksen ehdokkaina ihan yhtä paljon ääniä kuin Niinistökin. Samoin nuorempi maahanmuuttokriitikko Jussi Halla-aho voisi kerätä Soinia isomman äänisaaliin puoluerajojen yli. Ja juuri niin Pekka Haavisto on nyt tekemässä, sillä hänelläkin on takanaan kansanliike. Pelkän puolueen ehdokkaaksi Haavisto ei edes suostunut. Tämä olikin viisasta, sillä vaaleja ei kannata lähteä häviämään, ja tullakseen valituksi pitää saavuttaa puoluerajat ylittävä kannatus.

Niinistö on iältään 63, Väyrynen 65 ja Lipponen 70: eläkeiässä kaikki. Ikä voi tuoda eräänlaista uskottavuutta, sillä monet eivät olleet syntyneetkään, kun Väyrystä jo vietiin Kremlin mustilla autoilla. Uskon kuitenkin, että näistä ja vastaavista syistä suhteellinen nuoremmuus voi myös olla Haaviston etu.


Mielikuvaterroria? – Elämä on

Kaikki edellä lausutut kannatuksen menestys- ja menetystekijät perustuvat tietysti pelkkiin mielikuviin. Mutta juuri mielikuvien perusteella ihmiset tekevät valintansa. En olekaan arvioinut tässä kirjoituksessani ehdokkaiden pätevyyttä sinänsä vaan heidän kannatuksensa muodostumista.

Luulen, että vaalien toiselle kierrokselle selviävät Niinistö (vahvan peruskannatuksensa turvin) ja Haavisto (vasemmiston ja oikeistolaisten arvoliberaalien tuella). Koska Haavisto on tarpeeksi epätodennäköinen tullakseen valituksi, hän on pystynyt luomaan ympärilleen ilmiön ja tekemään itsestään tyylin.

Eri asia on, onko kummastakaan ohjaamaan Suomea ulos eurotalouden labyrintista tai ratkomaan niitä hirmuisia ongelmia, joita EU:n mahdollinen repeytyminen tuo. Moosesta jälleen tarvittaisiin, mutta siihen ei Lipposesta ole. Myös Niinistö tuntee tien vain yhteen suuntaan. Ja Väyrysen olisi kannattanut esittää jälkiviisautensa etukäteen.

Kaikki presidentiksi pyrkijät haluavat epäilemättä olla Merkittäviä Ihmisiä, ehkä jopa filosofeja. Ja onhan heissä toki ainesta. Mikäli taitavalta poliitikolta kysyttäisiin, mitä aikoisit tehdä, mikäli olisit syyllistynyt vakavaan taloudelliseen katastrofiin, vastaus olisi varmasti: ”Pyrkisin presidentiksi!”

Sitä, ketä itse aion äänestää vai äänestänkö ollenkaan, en kuitenkaan kerro. Sen sijaan siteeraan lopuksi, mitä Platon sanoi filosofikuninkaiksi pyrkijöille:

”[T]otuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.” (Platon, ”Valtio”, Teokset, osa 4, 489c, suom. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki: Otava, 1981).

Koska Suomessa ja kaikkialla muuallakin poliitikot tekevät juuri noin – toisin sanoen kerjäävät kannatusta ja pelkäävät sanomasta mitään sellaista, mikä voisi viedä ääniä – he ovat sellaisia kuin ovat. Ja politiikka on, mitä on.

Paras presidentti

Kaikki presidenttiehdokkaat nähtyäni jouduin turhautuneena toteamaan, että ei näistä ole kyllä presidenteiksi. Ehdokaskavalkadi on yhtä tuore kuin suoraan hapattamosta pöytään kannettu kutunjuusto.

Ehdokasvalikoima on puoluevallan tulos ja muistuttaa vahakabinettia siksi, että puolueissa ei hallita markkinointia vaan ehdokkaiksi juntataan pelkän saavutetun (ja usein jo menetetyn) valta-aseman sekä poliittisen uran perusteella. Virhe toistetaan oppimatta mitään siitä, että molemmat viimeksi valitut presidentit ovat olleet vaalien eräänlaisia yllättäjiä – ja monien mielestä mitä epätodennäköisimpiä tullakseen koskaan valituiksi presidentiksi.

Myös media pitää ”kärkiehdokkaina” eläkeiässä olevia veteraanipoliitikkoja pelkän tottumuksen perusteella: koska toimittajat ovat juuttuneet haastattelemaan heitä. Niinpä näissäkin vaaleissa voiton saattaa viedä joku historiallisten valta-asetelmien ulkopuolelta tuleva ja ”epäpoliittisimmaksi” mielletty henkilö, joka vähiten muistuttaa noita tiedotusvälineiden maskotteina kulahtaneita neandertalilaisia.

Parempi etten mainitsekaan, mitä heikkoja puolia kullakin ehdokkaalla on. Mutta jokaisella presidenttiehdokkaalla on myös muutamia myönteisiä puolia, joita yhdistelemällä kelpo presidentti voitaisiin ehkä kursia kokoon. Paras presidentti olisi siis sellainen, jolla olisi valittuja ominaisuuksia kaikista.

Parhaalla presidentillä olisi ensinnäkin unelmavävy Pekka Haaviston ulkonäkö (ja toisaalta myös eräs tietty ominaisuus, joka ei näy röntgenissä). Vielä häntä itseäänkin edustavamman näköisen poikulivaimonsa kanssa hänet kehtaisi kyllä lähettää valtiovierailulle minne tahansa; saisipahan kerrankin Suomi-neito huomiota suuremmalla kauhalla kuin sillä, millä sitä on jaettu meille ja muille pimeän Afrikan tasavalloille.

Sovittelevuutta Pekka Haavistossa edustaa flirttailu Teuvo Hakkaraisen kanssa. Joko jompikumpi heistä on erittäin älykäs tai molempien pururata on kerrassaan yhtä lyhyt. Toivottavasti ei kuitenkaan putoa sirkkeliin tehdessään kekkosvierailun sinne Hakkaraisen sahalle.

Parhaalla presidentillä olisi tietenkin ominaisuuksia myös muilta ehdokkailta. Hänellä olisi Sauli Niinistön talousaivot ja Paavo I:n (Lipposen) laupeus, toisin sanoen leivänpaahdin aivojen ja taskunauris sydämen paikalla. Hänellä olisi Timo Soinin EU-rakkaus ja yhden lauseen totuusgeneraattori. (Juuri siksi en voikaan nyt äänestää Soinia, koska hän on paljon hyödyllisempi reuhaamassa oppositiossa kuin protokollan vankina Linnassa.)

Parhaalla presidentillä olisi Paavo ”ikuisen kakkosen” Kreml-kokemus ja hellittämätön halu päästä presidentiksi. Jos Väyrysestä tulisi presidentti, hänen valtansa kestäisi kauemmin kuin Neuvostoliitto. Lisäksi uudella presidentillä olisi Paavo III:n eli anarkisti-Arhinmäen ilmiömäinen kyky sopeutua mustan auton takapenkille. Myös Sari Essayahin kyky vemputtaa kävellen perille tekisi edustus-Mersun hajotessa hyvää.

Eva Biaudet’lta unelmapresidentillä olisi se ominaisuus, että hänet valittaisiin virkaan kaikkien muiden ohi, vaikka hänellä ei ole mitään pätevyyttä. Biaudet lieneekin mukana vain siksi, että hän on huomannut vähemmistövaltuutetun viran olevan tie aina vain parempiin palkintovirkoihin.

Nämä vaalit ratkaistaan selvästikin ylioppilas Pekka Haaviston ja ylioppilas Eva Biaudet’n kesken.

Koska presidentin valtaoikeudet on kavennettu niin vähiin, ettei jäljellä ole muuta kuin mahdollisuus järjestää homotanssit, suosittelen virkaan Pekka Haavistoa, jotta tehtävään saataisiin mahdollisimman pätevä henkilö.

Mikäli Haavisto ei selviä toiselle kierrokselle, minun täytyy kai antaa kannatukseni tuolle iiihanalle ja lumoavalle Eva Biaudet’lle. Selitys siihen, miksi kaikilla veehooämmillä on syytä tykätä Biaudet’sta, löytyy tämän linkin takaa.

Kansanedustuslaitoksen ja demokratian turhuudesta

Vaalikampanjat ovat olleet pelkkää lehmän henkäystä. Suurin osa tärkeimmistä poliittisista teeseistä on jo tullut lausutuksi päättyneellä eduskuntakaudella, tosin parlamentin ulkopuolelta. Samoin kansalaiset ovat näköjään ratkaisseet, mitä puoluetta äänestävät. Kilpailua on käyty enää ehdokkaiden kesken. Sekin on ollut melko väritöntä, sillä poliitikkojen joukossa ei ole kunnon puhujia eikä esiintyjiä. Juuri siksi melkein mikä tahansa on riittänyt tuomaan hyvän tai jopa erinomaisen maineen.

Demokratian ytimenä pidetyt vaalit ovat vallankaappaus, jolla poliitikot anastavat vallan kansalta ja pitävät sitä hallussaan koko vaalikauden ajan. Edustuksellinen kansanvalta on illuusio, koska sitä käytetään puolueiden kautta. Puolueissa ihminen alistetaan puoluekurille, ja puolueet puhuvat edustajiensa nimissä, mutta yksilöt vaiennetaan.

Kansanedustuslaitoksen ongelma on sen olemassaolo. Pahimmillaan kansanedustuslaitos vain jarruttaa ja vaikeuttaa päätöksiä, jotka on havaittu välttämättömiksi valtiovarainministeriössä. Demokratiana pidetään yleensä sitä, että kansalaiset määräävät kansanedustajia ja kansanedustajat ministeriä ja että ministeri kertoo virkamieskunnalle, mitä valtionhallinnossa pitää edistää. Todellisuudessa virkamiehet kertovat ministereille, mihin valtiolla on varaa, ja ministeri ripittää kansanedustajia tekemään sen mukaisia äänestyspäätöksiä.

Poliittinen liikkumavara on taloudellisista syistä minimaalinen, ja niinpä kansanedustuslaitoksen voisi vaikka lopettaa. Politiikalla ei voida myöskään ohjata taloutta, sillä itsenäistä politiikkaa ei ole ja määräykset sanellaan Brysselistä ja Strasbourgista, jotka puolestaan saavat ohjeet EKP:n päämajasta Frankfurtista. Eduskunnan executive supervisorit voivat ehkä uskotella, että ”mulla on paljon valtaa” ja julistaa EU:n yhteispäätösmenettelystä luopumisen perustuslainvastaiseksi. Tämän viehättävän symboliikan puhdas sympaattisuus ja tosiasiallinen vallanmenetys näkyvät parhaiten juuri siinä, että EU:ssa siirrytään määräenemmistöpäätöksiin, sanovatpa kansalliset parlamentit mitä tahansa. Näin ei tietenkään pitäisi olla, mutta näin on.

Kansanedustuslaitoksen sulkeminen voi olla myös eduksi, sillä sen ylläpito tulee kohtuuttoman kalliiksi. Lisäksi se toimii huonolla hyötysuhteella. Kun ministerit saivat henkilökohtaiset avustajat, edustajien kiireet vain lisääntyivät. Tämä on tietenkin tuttua kaikkialta työelämästä. Kun sihteeri pannaan puskuroimaan sähköpostit ja puhelut, esimiehet voivat keskittyä loikoilemaan ja laiskottelemaan.

Myös enemmistöpäätöksiin perustuvan demokratian idea sinänsä on kreisi. Viisaat ovat yhteiskunnassa yleensä vähemmistönä, eivätkä järkevimmät nauti suurta kansansuosiota. Heitä pidetään erikoisina tai omalaatuisina ja pahimmillaan vaarallisina yhteiskuntajärjestykselle. Juuri tämän merkiksi tiedemiehet ovat eri henkilöitä kuin poliitikot ja ihmisten välillä on eroja, niitä, jotka demokratiaan ja tasa-arvoon perustuva politikointi haluaisi poistaa.

Historia osoittaa, että tosiasiassa enemmistön mielipiteisiin perustuva poliittinen ajattelu on yhtä vaarallista ja usein jopa vaarallisempaa kuin diktaattorien mielipiteet. Diktaattorin täytyy pelätä kaulansa katkaisemista, mutta joukossa tyhmyys tiivistyy ja vastuu hajautuu, ja siksi massojen vallankäyttö vaarantaa sekä järjen, vapauden että poliittisen vastuun.

Mitä perussuomalaiset voittavat?

Professori Olavi Borgilta vaaliasiantuntijan roolinsa perineen Sami Borgin mukaan äänestäjät tekevät ratkaisunsa poikkeuksellisen myöhään näissä eduskuntavaaleissa. Tutkijan ajatus saattaa sisältää eräänlaisen toiveen puolueiden kannatussuhteiden paluusta ennalleen.

Myös omasta mielestäni on toki mahdollista, että perussuomalaisten kannatuksesta osa karisee pois ja että osa katoaa niin sanottuun piilevään äänikynnykseen. Esimerkiksi Etelä-Savon ja Pohjois-Karjalan pienissä vaalipiireissä puolue kuin puolue tarvitsee vähintään 14 prosenttia äänistä yltääkseen yhteenkin paikkaan.

Saa nähdä, kuinka perussuomalaisten käy. Joka tapauksessa itse uskon, että äänestäjät ovat päättäneet puoluevalinnoistaan jo kauan sitten. Enää vain ehdokkaiden näkeminen vaalijulisteessa on voinut muuttaa tilannetta. Perussuomalaisten kasvussa ei ole ollut kyse pelkästään liikkuvien äänestäjien aktivoitumisesta vaan kansanliikkeestä varsinkin maahanmuuttoa vastaan.

Perussuomalaisille on kasautunut kannatusta sitä mukaa kuin hallituksen töppäilyt ovat lisänneet painetta äänestäjien päänkuoreen. Syitä riittää alkaen maahanmuutosta ja vaalirahoitusskandaalista aina pienempiin ongelmiin asti, esimerkiksi jätevesilakiin ja kansalaisten yhdenvertaisuutta koetelleeseen perintöverotuksen uudistusyritykseen. Moni on vannonut kannatustaan perussuomalaisille nyrkki taskussa, eivätkä tulokset todennäköisesti muutu paljoa ennusteista.

Kansallista etua puolustamaan ryhmittyneiden puolueiden kannatus on jäänyt korkealle tasolle monissa Euroopan maissa EU-kriittisyyden merkiksi. Otaksun, että ilmiöstä tulee pitkäaikainen myös Suomessa – ainakin, mikäli EU:n talousongelmat jatkuvat tai kunnes laajenemishankkeista ja yhteisen maahanmuuttopolitiikan kaavailuista luovutaan.


Kansalaisten joukkopako porvarihallituksesta ja vasemmisto-oppositiosta

Suomessa ovat käynnissä protestivaalit. Kyseessä on kansan kapina. Perinteinen kansanrintama kuuluu silti häviäjiin, sillä se asetti panoksensa konsensuspolitiikan puolelle ja varoi polttamasta siltoja mahdollisiin tuleviin hallituskumppaneihinsa. Kuitenkaan demarit ja Vasemmistoliitto eivät tee hyvillä suhteilla oikeistoon mitään, jos itseltä katoaa kannatus. Vasemmiston kylki on vuotanut jo kauan perussuomalaisiin päin. Syy on ajattelematon maahanmuuton suosiminen ja kansainvälisyyden hoilaaminen, joka on syönyt leivän ensiksi duunarien omasta pöydästä.

Entä mikä on protestin sisältö? Jonkin asian puolesta esitetyt protestit ovat aina olleet harvinaisia. Yleensä ne ovatkin pelkkiä lavastuksia, jollaisiin voi törmätä Pohjois-Korean, Kiinan ja Kuuban tapaisissa demokratioissa. Sen sijaan aito protesti suuntautuu jotakin vastaan. Suomessa se suuntautuu nyt edellä mainitsemiani ongelmia vastaan ja sellaisen puolueen kautta, joka on perinteisesti ollut kaikkea vastaan.

Tätä kautta esiin on piirtynyt tärkeä kysymys: onko perussuomalaisilla sellaista ohjelmaa, joka kelpaisi hallitusneuvotteluiden pohjaksi? Kun puolue todennäköisesti saa suuren vaalivoiton, jääkö tai jätetäänkö se protestanttien riveihin, vai johtaako tie katollisiin sisätiloihin Valtioneuvoston linnaan?

Perinteiset isot puolueet ovat vetäneet melko laimeat vaalikampanjat, ja lannistumisen mieliala on näkynyt vaalityöntekijöiden kasvoilta. Tuntuu, että puolueissa on valmistauduttu ottamaan vastaan tappio jo pitkään. Niissä ilmeisesti tiedetään, mitä sitoutuminen Euroopan unionin kauttakulkulainoitukseen on merkinnyt Suomelle.

Toinen syy perinteisten suurten puolueiden vaikenemiseen on ollut se, että puolueissa on hiottu hallitusohjelmia. Ei ole epäilystäkään, ettei kokoomuksella, kepulla, demareilla ja muilla hallituksen vakiomuuttujilla olisi jonkinlaista sopimusta tai varasuunnitelmaa siltä varalta, että perussuomalaiset pyyhkivät vaaleissa pöydän.


Perussuomalaisten ongelma: mitä vallalla voi tehdä?

Kokoomuksessa, kepussa ja demareissa on pitkä valtionhoitajaperinne. Näillä puolueilla on organisaatio. On asiantuntemusta ja laaja edustus virkamieskunnassa. Erimielisyyksien ratkomista varten riittää kärsivällisyyttä ja kykyä dialogiin ilman, että tarvitsisi pelätä puolueen hajoamista. Perussuomalaisilla ei ole mitään näistä.

Kympin kysymys ei ole, huolitaanko perussuomalaisia hallitukseen tai tuleeko siitä suurin puolue. Keskeinen kysymys on, miten se itse selviää tilanteesta, mikäli se saa hallitusvastuun viitan tai peräti hallituksen muodostajan tehtävän.

Puolue valittaneen hallitusyhteistyöhön juuri siksi, ettei sillä ole ehdottoman selvää ohjelmaa. Liikkumavaraa riittää ministerin aseman hankkimiseen johtaville poliitikoille. Pienviljelijät, kolmannen sukupolven lähiöasukkaat ja nettinörtit voidaan tällöin pitää ruodussa ampumalla rivit suoriksi.

Mutta ongelmaksi jää, mitä tehdä lähes 20 prosentin kannatuksella, jos sitä ei voida realisoida poliittisiksi teoiksi, kun periaatteellinen ohjelma, linjanvetäjät, poliittiset puhujat, analyysi, asiantuntemus, kielitaito, kansainvälinen toimintakyky ja hallinnollinen tietotaito puuttuvat. Mikäli taas puolueella on jonkinlainen lausumaton ohjelma, siihen liittyvät yllätykset voivat muodostaa tikittävän aikapommin sekä äänestäjille, muille hallituspuolueille että puolueelle itselleen. Aselailla ratsastaneen ja pilkkilaista aikoinaan kannatusta onkineen puolueen hallituskelpoisuus on myös eräänlainen uskottavuuskysymys.

Jos Perussuomalaisista tulee suurin puolue, kysymys kuuluu, voiko puolue huolia hallituskumppaneikseen sellaisia puolueita, joissa ei vastusteta homoja, joissa tunnustetaan ydinvoiman välttämättömyys ja tiedetään, mihin tarvitaan IBAN-koodi.


Perussuomalaisuuden ilmiöluonteesta

Perussuomalaisen puolueen salonkikelpoisuudesta käydään samanlaista kiistaa kuin kokoomuksen hallituskelpoisuudesta Kekkosen aikana. Ehkä juuri siksi kansa on päättänyt nähdä myös puolueen puutteet etuina eikä haittoina. Keskisuureksi tai jopa suureksi kasvanutta puoluetta on kuitenkin vaikea johtaa ja pitää koossa ilman sovittelumekanismeja ja sellaisen dialogin perinnettä, joka on vakiintunut moniin muihin puolueisiin.

Perussuomalaisen puolueen kannattaisi purjehtia nykyistä väljemmille vesille, kohti Keski-Euroopasta tunnetun kansallisliberalismin linjoja. Nähdäkseni perussuomalaiset tekisivät viisaasti, jos he painottaisivat toiminnassaan kansallisen edun edistämistä ja jättäisivät esimerkiksi homojen vastustamisen pois, sillä mitään kansallista etua ei voida ajaa yhtäkään kansallista vähemmistöä sortamalla. Puolueen olisi viisaampi profiloitua eteenpäin katselevaksi ja arvoliberaaliksi kansallismieliseksi puolueeksi eikä taaksepäin tähyileväksi vanhoilliseksi puolueeksi. Konservatiiviset kansallismieliset puolueet ovat kuihtuneet melko pieniksi myös muualla Euroopassa.

Mielenkiintoista Perussuomalaisten nousussa on sen ilmiöluonne. Kun toiminta etenee ilmiöksi, se alkaa edetä omalla painollaan ilman, että arvostelu vähentää hankkeen kannatusta edes silloin kuin se osuu nappiin. Näyttöä tästä antaa se, että perussuomalaisten taloustieteellinen neuvottomuus on kääntynyt mielipidemittauksissa voitoksi. Kansalaiset ovat pitäneet myönteisenä, että ei ole ohjelmaa: kun ei ole talouspoliittista ohjelmaa, ei tarvitse kuunnella ainakaan valeita!

Toisaalta ilman ohjelmaa, keinoja ja tietoisuutta päämääristä ei voi olla myöskään politiikkaa vaan pelkkää reagoimista eteen tuleviin tilanteisiin. Tämä kaventaa politiikan pragmatiikaksi ja suoriutumiseksi. Se tekee politiikasta pelkkää eloonjäämisstrategiaa ja sulkee pois politiikan olemuksen: pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen hyvään. Tämä taas on politiikan trendiytymistä. Ihmiset kiljuvat kuin teinitytöt idoliensa perään, tekevätpä nämä mitä tahansa.

Ensi viikonlopun mullistukseen on monta selitystä. Suomen kolme suurinta puoluetta ovat tuhlanneet etsikkoaikansa ollessaan vaihtamatta suuntaansa. Kaikki ajankohtaiset tapahtumat ovat kääntyneet perussuomalaisten voitoksi. Moni asia on mennyt politiikassa myttyyn. Maahanmuutto on johtanut vaikeuksiin, ja etnisen monikulttuurisuuden hokeminen on tunnustettu monessa Keski-Euroopan maassa vääräksi strategiaksi. Portugali jätti laina- ja takausanomuksensa juuri sopivasti ennen ennakkoäänestyksen alkua. Japanilaisten ydinvoimaloiden räjähdykset nostivat kahdesta ydinvoimavastaisesta puolueesta, Perussuomalaisista ja Vihreästä liitosta, nimenomaan Perussuomalaisten kannatusta.

Jopa sellainen irrallinen ja pienehkö tapahtuma, kuin ulkomaalaisomistuksessa olevan pizzerian palo Tampereella, kääntyi perussuomalaisten voitoksi Päivi Lipposen kiirehdittyä tuomitsemaan paikalliset natsit ja persumieliset, vaikka syyksi paljastui vakuutusrahojen toivossa tehty vakuutuspetos. Perussuomalaisilla näyttää olevan todellinen Führer-Wetter, jonka ansiosta aurinko paistaa, tapahtuipa mitä tahansa. Ilmiö on alkanut elättää itseään niin, että kaikki kielteinen tuomitaan per definitionem hallituksen ja vasemmisto-opposition tuottamiksi ongelmiksi ja kaikki myönteinen ymmärretään määritelmällisesti perussuomalaisten viisaudesta ja hyvyydestä johtuvaksi. Lopulta riittää, että vastustaa pahaa ja kannattaa hyvää.

Corruptio optima pessima

”Parhaiden rappio on pahinta.” Kehittyvien Maakuntien Suomi kuuluu edelleenkin Suomen suurimpiin puolueisiin, sillä istuvassa eduskunnassa on enemmän KMS:n rahoittamia edustajia kuin monessakaan parlamenttiryhmässä, eikä vaalirahoitusskandaalin käry ole yltänyt vaaleihin asti. Aiheesta on puhuttu yllättävän vähän verrattuna siihen, millainen poru asiasta aikoinaan nousi.

Ainakin minulle on jäänyt täysin epäselväksi, kuinka suurella rahalla kukin ehdokas tai puolue aikoo nyt kannatusta ostaa; kokoomuksen ja vihreiden elegantit vaalimö... paviljongit Helsingin Kolmella sepällä tosin puhuvat omaa kieltään.

Ehkä vaalirahoituslainsäädäntöön olisi pitänyt kirjata samanlainen ehto kuin pikavippien markkinointiin. Kuluttajansuojalain mukainen vuosikorkohan on kerrottava asiakkaalle. Myös vaalimainoksiin sopisi pienellä painettu teksti, jossa rahoittajista ja heidän lahjoistaan tehtäisiin tili.


Korruptio on systeemin osa

Korruptio on lahjontaa tai lahjonnan vastaanottamista. Se on myös vallan käyttöä virkamiehen oman edun edistämiseen sekä järjestelmän hyödyntämistä niin, että sen tavoite ei toteudu tai päätarkoitus kierretään.

Monissa maissa korruption syynä on se, että virkamiehet ovat huonossa asemassa tai että poliittinen järjestelmä on niin byrokraattinen, ettei poliittisia tavoitteita voida ajaa virallisen järjestelmän kautta. Siksi asioita pehmitetään rahalla. Suomessa virkamiehet eivät ole huonossa asemassa, vaan palkka on yleensä hyvä ja puolueettomuuden tukena on käytännöllinen irtisanomattomuus (joka usein johtaa myös täydelliseen despotiaan).

Niinpä on pääteltävä, ettei korruption syy ole virkamiesten köyhyydessä, vaan poliittisessa järjestelmässämme on vikaa. Ongelmat näkyvät erityisesti kunnallishallinnossa, jossa kansalaisilla on laajat muutoksenhakumahdollisuudet. Laajojen muutoksenhakuoikeuksien tarkoitus on taata demokratia, mutta käytännössä ne johtavat käsittelyjen hitauteen. Näin syntyy vaikutelma virkavaltaisuudesta ja kysymys, miten byrokratia voitaisiin kiertää. Paradoksaalisesti demokratian tavoittelu johtaa siis virkavaltaisuuteen ja se edelleen vilpillisiin kiertoyrityksiin.

Muutamat katsoivat vaalirahoitusskandaalin kiehuessa kuumimmillaan, että poliittisen vallan ostaminen rahalla on todellisuuden osa ja sellaisena hyväksyttävää. Väitteen tueksi esitettiin, että puolueiden ja poliitikkojen nimenomaisena tehtävänä on edustaa kannattajiensa intressejä, joiden takana on aina myös taloudellista valtaa.

Keskeistä kuitenkin on, miten ne tuota valtaa käyttävät sekä kuinka sitä ostetaan ja myydään. Lahjonta johtaa myös yritysten ja yrittäjien itsensä kannalta kielteiseen tulokseen, sillä se vahingoittaa vapaata kilpailua ja johtaa sekä yrittäjien epätasa-arvoon että kansanvallan kiertämiseen.

Suomea pidetään yhtenä vähiten korruptoituneimmista maista vain siksi, ettei korruptiota osata erottaa järjestelmästä. Suomessa poliitikot ja virkamiehet toteuttavat tukijoidensa käskyt ilman, että siitä erikseen maksetaan. Maksu on jo saatu poliittiseen valtaan tai virkaan nostamisen kautta. Se taas tapahtuu hyväveliverkostoissa ja saunaseuroissa. Koska korruptoituneisuus on henkistä ja sosiaalista, se ei näy euroina eikä sentteinä korruptiotutkijoiden tilastoissa.

Yhtenä esimerkkinä vallankäytöstä virkamiehen oman edun edistämiseen ja kansalaisten edun sivuuttamiseen voi mainita vähemmistövaltuutetun virantäytön, jossa virkaan nimitettiin epäpätevä henkilö. Korruptio ulottuu oikeuskanslerinvirastoon, joka ei puuttunut vääryyteen millään tavalla.

Myös tämänkeväisissä vaaleissa valitaan pelkkiä puolueiden luottohenkilöitä poliittiseen valtaan. Kenellekään itsenäiselle poliittisen linjan vetäjälle ei myönnetä puolueista edes ehdokkuutta. Näin läpi ei pääse tuoreita ajatuksia kansanvallan periaatteiden mukaisesti vaan ainoastaan ehdokkaita, jotka on jo sopeutettu systeemin osaksi. Aika kämäistä väkeä on vaalijulisteissa tarjolla, jos vähänkin viitsii katsoa, keitä mainoksissa on. Ideatyhjiö on häkellyttävä, ja siinä avaruudessa tietysti mikä tahansa ilmavaivojen luonnollinen hoito vaikuttaa merkittävältä avaukselta.


Miksi vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui?

Taannoisen vaalirahoitusskandaalin jälkipuinti epäonnistui, sillä sillä ei ollut mitään tuloksia ja käsittely karnevalisoitui mediassa. Esille tuli kyllä huomattava määrä paljastuksia, mutta kokonaiskuvan rakentaminen ja analyysin teko jäivät useimmilta kesken.

Huomiota kiinnitettiin muotoseikkoihin, kuten ilmoitusvelvollisuuksiin, mutta ei siihen, että firmojen tuki poliitikkojen vaalikampanjoille sisältää erittäin vahvan taloudellisen intressin ja siten myös korruptiivisen suhteen silloinkin kun tuesta on ilmoitettu. Sama ongelma esiintyy tietysti myös poliittisessa vasemmistossa ammattijärjestöjen tukiessa vasemmistopuolueita verovähennyskelpoisilla jäsenmaksuilla, jolloin mukana on jonkin verran valtiota saamatta jäänyttä rahaa.

Koska velkojat eivät ole liioin saaneet KMS:n rahoja takaisin, maksajaksi tuli Suomen valtio. Valtion kassasta maksettiin siis istuvien ministerien vaalituet. Tämä on korruptiivinen suhde puhtaimmillaan.

Myös ylimpien laillisuusvalvojien leväperäisyys hämmästytti oikeuskanslerin onnistuttua katsomaan läpi sormien esimerkiksi Mauri Pekkarisen saamia lahjarahoja ja hänen virkatoimissaan vastavuoroisesti myöntämiä yritystukia.

Asioiden selvittämiseksi tehtiin paljon pelkästään sisäisiä tutkintoja, jotka tarjosivat mahdollisuuksia valkopesuun, kun byrokraatit kaivelivat omia napanöyhtiään. Huomiota herätti poliisin haluttomuus tutkia asioita ilmoitusten perusteella ja siihen liittyvä poliittisten paineiden ”ymmärtäminen”: suopeus johtavia poliitikkoja kohtaan.

Poliitikot puolestaan eivät ottaneet itse vastuuta ja eronneet, vaan lykkäsivät asian ”lähestyviin vaaleihin”, vaikka niihin oli yli kaksi vuotta aikaa. Tähän mennessä kaikki onkin ehtinyt jo unohtua.

Ainoa laillisuuden valvoja taisi tässäkin asiassa olla sensuroimaton mielipidelehdistö ja internetkirjoittajien aktiivisuus, joita tosin leimasi toimivallattomuus.

Huomion arvoinen seikka oli akateemisen yhteisön hiljaisuus eli professorien ja etiikan asiantuntijoiden kantaa ottamattomuus. Myötähäpeää herättävää oli varsinkin virassa olevien filosofien täydellinen mitäänsanomattomuus ja muiden filosofien leimaaminen rabulisteiksi.

Vaalirahakeitoksen kerrannaisvaikutukset lienevät taloudellisia vaikutuksia suuremmat. Piittaamattomuudellaan poliitikot antavat muille kansalaisille viestin, että on oikein keinotella ja pinnata. Tämä antaa mallin yhtä hyvin tavallisille veronmaksajille kuin pikkuvirkamiehillekin.

Katsellessani käynnissä olevaa vaalishow’ta sympatiani ovat uusien puolueiden kannalla. Valtion suoraan myöntämä puoluetuki on poliittisessa järjestelmässämme tärkeää, jotta puolueet eivät olisi riippuvaisia lahjoituksista tai niistä tahoista, joilla on varaa poliittisen vallan ostamiseen. Sellaisessa järjestelmässä poliittinen valta olisi vain rikkaiden omaisuutta.

Puoluetuki sinänsä ei ole pahasta, vaan keskeistä on, miten se jaetaan. Nähdäkseni jokaiselle puolueelle pitäisi myöntää sama määrä puoluetukea riippumatta parlamenttiedustuksesta. Vain näin puolueet saataisiin lähtökohdiltaan samalle viivalle, jossa niiden pitääkin ennen vaaleja olla.

On harmillista, että muutamilla puolueilla ei ole ollut varaa painattaa edes julisteita, vaikka sanottavaa löytyisikin.

Nyt saa olla avoimesti kreisi

Puolueet ovat avaamassa vaalikampanjoitaan. Hulluuttaan ei siis tarvitse enää peitellä, vaan nyt voi olla avoimesti kreisi. Niinpä raitiovaunujen kylkeen ja ruotsinkielisen pääoman omistamaan Forumin ostoskeskukseen on ilmestynyt suurikokoisia banderolleja, joissa päivälehti Hufvudstadsbladet mainostaa itseään sloganilla ”Hurahda”.

Tämä on ymmärrettävästi ruotsalaisen kansanpuolueen piilomainontaa, aivan kuten taannoinen ”Ota riski – Rakastu suomenruotsalaiseen” -kampanjakin. Suomenruotsalaiseen voi tietenkin loistavasti rakastua, niin kuin kaksikieliseenkin. Politiikassa taas olisi hyvä pitää järki hatussa ja hatusta kiinni. Kyllä se aikamoinen hurahdus on, jos joku menee antamaan äänensä Astrid Thorsille ja hänen puolueelleen kaiken maahanmuuttopoliittisen toilailun jälkeen!


Kaksinaismoralismin kukkanen

Karl Marx katsoi, että uskonnollinen propaganda on oopiumia kansalle. Tästä olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tosin 1800-luvulla oopiumivalmisteet miellettiin miedoiksi huumeiksi, ja niitä käytettiin muun muassa kipulääkkeinä.

Nykyään huumeita tarjotaan myös poliitikoille. Eduskuntaan on pyrkimässä pari sataa huumehemmoa, jotka myöntävät avoimesti huumekokeilunsa.

Mitäpä muutakaan he voisivat tehdä, sillä valehtelemista pidettäisiin suurempana paheena kuin taannoisten pössyttelyjen avointa myöntämistä? Ja mikä antaakaan poliitikosta rehellisemmän kuvan kuin huumekokeilujen avoin tilittäminen ja kertominen? Style over substance. Toivottavasti muistavat pidättäytyä kaksinaismoralismista myös mahdollisessa kansanedustajan toimessaan.


Kohti oikeaa taidetta ja vääriä mielipiteitä

Myös perussuomalaiset koukistavat pikkusormeaan ja haluavat tehdä trippejä taiteen puolelle. Puolue haluaa nyt vaikuttaa siihen, mitä taide saa olla. Kiinnostusta on tervehdittävä iloiten, sillä täytyyhän poliitikkojenkin tehdä omat performanssinsa. Ainoastaan rajoittamisen halu arveluttaa.

Taiteen poliittista kontrollia ehdottanut Veli-Matti Saarakkala on sanonut, että poliitikkojen pitäisi puuttua taiteeseen, koska taiteilijat puuttuvat politiikkaan. Todellisuudessa tasapainotus jäisi näennäiseksi ja johtaisi käytännössä epätasapainoon. Taiteilijoiden oikeuden arvostella poliitikkoja pitää olla laajempi ja käytännössä rajoittamaton, sillä poliitikot käyttävät muodollista valtaa toisin kuin taiteilijat.

Entisinä aikoina taiteilijoiden tekemät poliittiset parodiat miellettiin narrien töiksi. Puuttumalla taiteeseen poliitikot haluavat näköjään itse narreiksi. Poliittisen manipulaation kautta syntyy sitten ”hyväksyttävä taide”, ”hyväksyttävä tiede”, ”hyväksyttävät kirjat”, ”hyväksyttävät ajatukset” ja ”hyväksyttävä seksuaalisuus”, ilmeisesti myös ”hyväksyttävät ihmiset” ja ”hyväksyttävät äänestäjät”.

Poliitikkojen halu rajoittaa taiteen vapautta on ollut tyypillistä kaikille totalitarismeille. Taiteen vapaus taas on osa sananvapautta. Siihenkö se loppui persujen sananvapauden puolustus? Olisi kieltämättä hauska nähdä, millaista on aito perussuomalainen taide.

Puolueen kannanoton mukaan valtionapujen ulkopuolelle pitäisi rajata muun muassa ”postmoderni tekotaide”. Tosin Timo Soinikaan ei pystynyt vastaamaan Ruben Stillerin Pressiklubissa esittämään kysymykseen, millä perustella jokin määritellään ”postmoderniksi tekotaiteeksi”. Tämä ei ole ihme, sillä yleispätevien taiteellisten kriteerien määrittely on vaikeaa viisaammillekin. Persujen toivomaa suomalaista, naturalistista ja kansallisia arvoja edustavaa taidetta edustaisivat ehkä Tom of Finlandin piirrokset savotalla olevista tukkijätkistä.


Teillä on oikeus mielipiteisiini

Poliitikot eivät ole nykyisin paljoakaan ”puuttuneet taiteisiin”, mutta heitä on kylläkin puuttunut taiteista. Postmodernismiin sisältyy näkemys, että yleisö tai taideteoksen esittämä todellisen maailman kohde voivat puuttua teokseen tai tulla osaksi sitä. Niinpä perussuomalaiset itse toimivat aidon postmodernin tekotaiteilijan tavoin ryhtymällä osaksi taidemaailmaa ja puuttumalla siihen.

Kuoliaaksi naurattavaa näyttöä poliitikkojen puuttumisesta taiteilijoiden vapauteen saatiin myös Matti Vanhasen valtiosihteerin, Risto Volasen, kommentoidessa Kristian Smedsin Kansallisteatterille ohjaamaa Tuntemattoman sotilaan versiota esitystä näkemättä. Poliitikkojen halu ohjata taidetta täydentää tietysti heidän omaa poliittista teatteriaan vuorovaikutuksellisesti. Mutta pahemmin poliitikot eivät voisi itseään nolata.

Tiedän kyllä, että filosofi Platon ei halunnut ainoastaan rajoittaa taiteilijoiden vapautta vaan ajaa taiteilijat kokonaan pois valtiosta. Tämä ei kuitenkaan anna sen enempää perussuomalaisille kuin kepulaisillekaan Platonin viisautta. Eräiden tulkintojen mukaan Platon ei halunnut karkottaa taiteilijoita valtiosta siksi, että hän olisi vastustanut taiteilijoiden pyrkimyksiä. Sen sijaan hän halusi turvata molemmille omat tonttinsa.

Taiteen olemukseen liittyy valheiden osoittaminen ja vallankäytön vastustaminen. Poliitikkojen asenteiden kannalta paljastavaa on heidän rajoittamisen halunsa, jota he kohdistavat ylipäänsä kaikkeen muuhun paitsi itseensä. Taloudellisen tuen ansaitsisivat tässä yhden totuuden maassa nimenomaan diverssit ja kaiken kyseenalaistavat työt. Sillä merkityksellisintä ja koskettavinta on juuri yksityisen kokemusmaailman piirissä tuotettu aines.

Vaalien jälkilöylyt

Jo Ruotsin viimesyksyisissä vaaleissa nähtiin, että Euroopassa heiluu oikeistoheiluri. Mainostoimisto Bob Helsinki onnistui rakentamaan kokoomukselle kampanjan, jossa perinteiset oikeistouhat käännettiin lupauksiksi ja toiveiksi paremmasta elämästä ja jonka tuella puolue pystyi pukeutumaan perinteisten vasemmistoarvojen, kuten työn palvonnan, kaapuun. Sen valossa kokoomusta voi sanoa oikeistolaiseksi työväenpuolueeksi tai työväestölle suunnatuksi oikeistolaiseksi vaihtoehdoksi.

Toisaalta oikeiston ja vasemmiston ero on hälventynyt vasemmiston omien ideologisten opinkappaleiden menetettyä merkitystään. Ennen vanhaan vasemmalla istuivat köyhät kollektivistit ja oikealla rikkaat indivindualistit. Niinpä keskeinen kysymys on, mikä puolue ajasi köyhien individualistien asiaa, sillä heitä on äänestäjistä suurin osa, ja siihen rooliin kokoomus pyrkii.

Äänestäjät vaikuttavat ajatelleen, että kun kerran markkina-arvot ja -mekanismit vallitsevat kaikkialla, markkinavetoisen politiikan ja siihen alistumisen pitää edustaa totuutta yhteiskunnasta: siksi ihmisten pitää nousta juuri siihen junaan, joka vahvistaa markkinataloudellisten tekijöiden mukaan elämistä.

Saa nähdä, mitä niiden raiteiden päästä löytyy. Joka tapauksessa edellisen oikeistohallituksen jäljet pelottavat. Kyse ei ole vain pelottelusta, vaan nyt monella on myös syytä pelätä. Ainoat lääkkeet, joilla keskustan ja kokoomuksen edellinen hallitus ”paransi” työllisyyttä ja työttömien asemaa, olivat kaikkien sosiaalietuuksien ja julkisen talouden leikkaukset.


Sikaa säkissä

Minä en tiedä, mihin ääniharava Sauli Niinistön suosio perustuu. Alamaisuuden kokemuksesta nauttiva kansamme näköjään rakastaa ärähtelevää hahmoa, joka pystyy luomaan vaikutelman siitä, että kun sanoo asioita vihaisesti, niiden täytyy olla totta. Silti Niinistöä huolestutti heti vaalien ratkettua, kuinka suuren vastuun eteen puolue joutuu ja valitti taakan painavan harteillaan.

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaalien yhteydessä koetaan usein erityyppistä kansankiihotusta. Vastakkainasetteluun perustuva seksuaalinen akti ja äänestysakti poikkeavatkin toisistaan lähinnä siinä, että seksi keventää oloa, kun taas vaalien jälkeen olo tuntuu paljon raskaammalta.

Niinistön nimismiehenkiharoita hieman avaten voisi epäillä, sisälsikö lause tunnustuksen. Kokoomushan lupasi kansalle lähinnä ”tulevaisuutta” ja ”toivoa”. Mutta mitkä ovat ne keinot, joilla tavoitteisiin päästäisiin? Todennäköisesti tarjolla on taaskin vain patistelua ja köyhien köyhdyttämistä sekä rikkaiden rikastuttamista.

Olisi kiintoisaa tietää, kuinka kummassa mikään puolue voi nostaa opintotukea ja huolehtia eläkeläisistä sekä samanaikaisesti laskea veroja. Pelkkä ajatus siitä, että markkinoiden vilkastuminen leipoo koko kakun, kunhan vain työehtoja heikennetään, ei perustu tietoon vaan on tyhjä oletus.

Oikeistoaalto voi kertoa myös ulkomaalaisvastaisuuden lisääntymisestä, aivan kuten perussuomalaistenkin menestys. Ihmiset ovat saaneet tarpeekseen punavihreästä monikulttuurisuuden ideologiasta sekä poliittisen korrektiuden vaalimisesta ja hyssyttelystä. Timo Soinin mielestä elämme Tupun, Hupun ja Lupun eli kahden kolmasosan diktatuurissa, mikä pitää tietysti paikkansa.

Protestin esittäminen perussuomalaisten kautta ei kuitenkaan välttämättä yllä perille, sillä puolue jää mitä todennäköisimmin oppositioon. Ihmiset saanevat nyt sitä, mitä masokistisesti pyysivätkin, eli tarkkailun ja rankaisemisen kiristämistä sekä kansalaisten orjuuttamista työelämän kurjistuneisiin kahleisiin.


Eläkeläisten eduskunta

Kokoontuva eduskunta on gerontologeille mielenkiintoinen tutkimuskohde. Vaaleissa eduskuntaan heilahti jumalaton määrä entisiä veteraanikansanedustajia ja muita eläkeikää lähestyviä tai eläkkeellä jo olevia. Näissä vaaleissa taisivat äänestää vain eläkeläiset, tai sitten vain eläkeläisehdokkailla oli varaa hankkia tukijoita ja ostaa ääniä mainoskampanjoilla.

Valopilkkuna voi tervehtiä Veltto-Virtasen paluuta eduskuntaan. Toisena älymystön edustajana pidän kirjailija Tommy Tabermania, joka tulkitsi asioita niin, että hänen mielestään ihmisten keskuudessa vallitsee todellakin muutoksen halu, mutta pikemminkin pois kovien arvojen palvonnasta kohti läheisyhteyden korostamista. Kun kokoomus lupasi ihmisille ”muutosta”, on hämmästyttävää, mitä ihmeen muutosta tässä oikein tarvitaan. Suomessahan kaikki on varsin hyvin. Nykypolitiikkaan tyytyväiset taisivatkin jäädä kotiin.

Europarlamentista palaava Paavo Väyrynen ehti tarjota itseään jo eduskunnan puhemiehistöön. Varmaan hän kamppailee myös ministerinsalkusta. Ikäpuhemieheksi hänestä voisi ollakin. Tärkeintähän on, että pyrkii. Mielenkiintoista on, millainen vahanukkehallitus näiden kierrätysvaalien jälkeen saadaan aikaan. Sen lisäksi, että eduskunnalla on tarjota ministerintehtäviin useita ajan patinoimia poliitikkoja, televisio teki monesta turhasta julkkiksesta kansanedustajan, kuten eräästä uusimaalaisesta MTV-juontajasta ja muutamasta urheilijasta (Marko Asell, Juha Mieto, Markku Uusipaavalniemi...)


Tilastojen taikaa

Ensimmäinen ärähdys, jonka Niinistö päästi suupielestään vaalien jälkeen, kohdistui Yleisradioon: Ylen Taloustutkimuksella teettämä gallup lupasi kokoomukselle olennaisesti pienempää kannatusta kuin vaalit antoivat – ja teki sen viidettä kertaa. Ehkä ärhentelyyn ei ole kuitenkaan mitään syytä.

Onhan mahdollista, että ennuste perustui tilanteeseen juuri sellaisena, kuin kannatus oli tutkimuksen tekohetkellä. Ihmiset saattoivat osoittaa äänestyskäyttäytymisensä jälkeenpäin ja tehdä päätöksensä kopissa. Jatkossa seurannee neljä vuotta pitkä turhan ärhentelyn putki. Myös lopullisen äänestysprosentin saattoi ratkaista lumisade. Näin luonnonilmiö muokkasi politiikkaa.

Vaalien tuloslähetyksessä minun silmiini pisti jälleen vaalikommentaattorien valinta. Eikö Yleisradiolla ole käytettävissään muita asiantuntijoita kuin Sami ”isänsä poika” Borg ja MTV3:lla Jukka Tarkka? Se, että isän toimintaa jatkaa poika, antaa nepotistisen kuvan TV-kanavien toiminnasta. Se, että vaalien kommentointi on jonkin professoridynastian hallussa, ei anna kovin korkeaa kuvaa suomalaisesta demokratiasta.

Oli tarpeetonta nostaa myöskään Paavo Lipposen entistä EU-edustajaa, Teija Tiilikaista, vaaliasiantuntijoiden estradille. Suomalaisen tiede- ja puoluepolitiikan pehmoleluna toimimisen olisi pitänyt riittää hänelle (dosentuuri ilman mainittavaa tieteellistä tuotantoa, tutkimusyksikön johtajuus yliopistolla ja niin edelleen). Entä eikö Helsingin Sanomien pääideologi Unto Hämäläinen saa tarpeeksi julkisuutta mielipiteilleen jo lehdessään?

Suurin osa niin sanottujen vaaliasiantuntijoiden toiminnasta oli taaskin pelkkää mittarimatona toimimista. He eivät kyenneet esittämään alkeellisintakaan tulkintaa siitä, mitä tulokset merkitsevät. Tämä mitäänsanomattomuus kuvastaa positivistisen ja empiristisen (eli mittaavan ja laskennallisen) tiedekäsityksen onttoutta. Syvällisintä, mitä Borg lähetyksessä lausui, oli sananlaskuviisaus, jonka mukaan ”kansa on puhunut, pulinat pois”.

Toteamus oli latistava. Ehkä vain jokin erittäin suppea politiikka- ja demokratiakäsitys voisi lähteä tuosta periaatteesta. Tosiasiassa politiikka pitäisi mieltää jokapäiväiseksi toiminnaksi, myös puolue- ja järjestövallan ohittamiseksi. Omasta mielestäni politiikan tärkein toteutumisyhteys eivät ole vaalit vaan suora toiminta. Muussa tapauksessa on vaara, että vaaleissa puolueet kaappaavat vallan kansalta pitääkseen sitä neljä vuotta käsissään.


Ettei mainos olisi katteeton

Itse en äänestänyt vaaleissa lainkaan. Enintään olisin voinut äänestää jotain kylähullua, joka mokaisi eduskunnassa ja siten alentaisi kyseisen instituution arvovaltaa. Kansa saisi nauraa. En äänestä siksikään, että äänestänpä ketä tahansa, minä olen aina ikään kuin automaattisesti häviäjän puolella.

Äänestäminen on yhtä vaikutusvallatonta kuin pelkkä äänestämisen toimitus sinänsä. Vaaleissa päätetään vain siitä, ketkä landepaukut pääsevät Helsinkiin ja saavat valtaa sekä kovapalkkaisen työpaikan. Muut kysymykset ratkaistaan taloudellisen ja filosofisen toiminnan piirissä.

Monia ihmisiä odottaa vaalien jälkeen pettymys, ja luokkayhteiskuntaa revitään entistä tarmokkaammin auki. ”Luokkayhteiskunta” ei ole sosialismin tulos, kuten kokoomuksen mainoskampanja pyrki vihjaamaan, vaan se on nimi todellisuudessa vallitsevalle ilmiölle. Mitä pahaa on tämän asian lausumisessa julki? Muutoinkin mainonta onnistui hämäämään vaaleja niin, että asioiden sijasta keskusteltiin lopulta mainonnasta sinänsä.

Uudella hallituksella on paljon työtä, jotta kilpailu Suomen kauneimmista sanoista pitäisi ja mainokset eivät osoittautuisi katteettomiksi. Myös punamullan jatkaminen on edelleen mahdollista, vaikka se Jyrki Kataisen mukaan edellyttäisikin ”väkivaltaisia toimia”. Suomalaisessa puoluejärjestelmässä se on kuitenkin mahdollista.

Myös keskusta jätettiin aikoinaan sinipunahallituksen ulkopuolelle, vaikka se sai veret seisauttavan vaalivoiton. Oikeistohallitus puolestaan merkitsisi oikeiston ja vasemmiston eron kärjistymistä, joten kaikilla hallituskoalitioilla on politiikkaa terävöittävä vaikutus. Aivan kuten blogissani jo edellä totesin: politiikassa on todellisia ideologisia eroja.

Oikeistovyöry kertonee siitä, että köyhyyden yleistyessä jokainen ihminen haluaisi olla rikas ja hyvinvoiva, ja siksi ihmiset samastuvat helposti juuri siihen poliittiseen ryhmään, joka näyttää hyvinvoivalta ja joka lupaa sitä myös muille. Kyse on hieman samasta asiasta kuin siinä, että koululaisten joukossa jokainen haluaa olla ”suositun oppilaan” kaveri.

Tosiasiassa kokoomuslainen politiikka on tehnyt rikkaista entistäkin rikkaampia ja harvinaisempia. En tietenkään vastusta Kokoomuksen ihanteita sinänsä, mutta pitääkö lupausten olla niin pömpöösimäisiä, ettei niitä voida toteuttaa? Missä ovat koulujen ”suositut oppilaat” viiden vuoden kuluttua?

Yhteenveto vaalikampanjoista

Käynnissä oleville vaaleille on ollut tyypillistä mainoskampanjoista kiisteleminen. Mudanheitto näyttää olevan yleinen trendi, aivan kuten näimme jo Ruotsin vaaleissa viime vuonna. Näyttöä siitä antaa myös kiss and tell -politiikan yleistyminen esimerkiksi Matti Vanhasen "yksityiselämään" liittyvissä asioissa. (Poliitikon pitäisi tosin tietää, ettei mikään ole niin julkista kuin yksityinen.)

SAK puolestaan teki typerästi lakatessaan seisomasta alkuperäisen mainoksensa takana ja vetämällä viestinsä pois. Uusi mainos tosin tukee alkuperäisen ideaa sisältäessään viittauksen tapahtumien jatkumiseen: mässäilevän hahmon tilalla on nyt kyynelehtivä mies. Äänestäjän tehtäväksi jää päättää, onko tarinan hahmo joku kritiikin kohteena olleista ”loukkaantuneista” vaiko joku teollisuuspatruunan poispotkima irtisanottu.

Kokoomus taas yrittää vedota kansaan Jyrki Kataisen ja työmies Sauli Niinistön jutustelulla, jonka mukaan tasavallan presidentti ja muutamat muut sosiaalidemokraatit ”tulivat paikalle limousiinilla, kun taas me tulimme Fiat Puntolla”. Niinistö karauttaa siis perille kuin Jeesus Jerusalemiin. Ihan joka kerta porvarikaan ei kulje hienoilla autoilla.

Ja onhan asiassa totta toinen puoli: myös minä säälin Mersuilla kurvailijoita. Heidän täytyy olla todellisia tyhjätaskuja juuri kalliiden autojensa vuoksi, paitsi jos valtio maksaa kaiken, kuten demarien tapauksessa. Vastavetonaan SDP on vedonnut kampanjassaan vanhaan kahtiajakoon rikkaiden ja köyhien – toisin sanoen sinisen ja punaisen Suomen – välillä. Entä kuinka tämä propaganda toimii?


Ketkä rahakkaat, ketkä köyhät?

Mainokset tekevät tehtävänsä herättäessään keskustelua ja huomiota. Mutta mainokset eivät koskaan ilmaise totuutta eivätkä todellisuutta sinänsä. Siksi keskeinen kysymys on, minkälainen todellisuus on mainosten takana. Vaalikampanjoissa on puhuttu käyttämällä pehmeitä termejä, kuten ”hoivatakuu” ja ”luova talous”, mutta niiden sisältö on jäänyt aivan yhtä pehmeäksi.

Varsinkaan niin sanottu luova talous – jota valtakunnanfilosofina pidetty Pekka Himanenkin viljelee puheissaan – ei tarkoita yhtään mitään. Enintään se merkitsee myös luovan toiminnan alistamista pelkälle taloudelle, jolloin käsitteen sisällöksi muodostuu raadollinen ”tulos tai ulos”. Näyttöä siitä antaa esimerkiksi taiteilijoiden vihaama taidekorkeakoulujen pakkonaittaminen, jota kukaan taiteen tekijä ei halua. Poliittiset puheet näyttävät aina kääntyvän rahaan. Siksi poliittisen vaaliretoriikan takana vallitsee todellinen vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien välillä.

Mutta keitä ovat nuo rahakkaat, ja keitä ovat köyhät? Vastakkainasetteluhan vallitsee myös kansalaisten ja poliittisen eliitin välillä. Rahoissaan kylpee nyt hyväpalkkainen duunari, optiomiljonääri ja sosiaalidemokraattinen poliitikko siinä missä yrityspatruunakin. Kun maassa oli lamaa 1970-luvulla, Kekkonen teki symbolisen eleen ja vaihtoi Cadillacinsa Saabiin. Se antoi viestin, että poliittinen johto tietää, missä mennään. Sen sijaan Tarja Haloselle hankitaan uusi miljoonavene, josta lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk ehti antaa yhtä ylimielisen viestin kuin uuden Mercedeksen hankkimisesta pari vuotta sitten: ”lähtökohta on, että kun ostetaan uusi, niin ostetaan uusi”.

Toisen näytön poliitikkojen liittoutumisesta muita kansalaisia vastaan antaa kulttuuriministeri Tanja Karpelan tekemä poliittinen virkanimitys, jolla hänen oma suosikkinsa Paula Tuomikoski haluttiin kiilata korkeaan virkaan työhaastattelujen ohi. Todellisen poliittisen pökäleen Karpela pullautti televisiouutisissa tekeytymällä ”avoimeksi” ja toteamalla, että ajankohta nimitykselle oli sopiva, koska näin kansalaiset saavat tietää, miten politiikassa toimitaan!

Toteamus tuskin kohottaa eduskuntapaikkaansa uudistamaan pyrkivän Karpelan kannatusta. Poliittisen virkanimityksen tekeminen peittelemättömästi ei riitä kääntämään kansalaisille syntyvää epäoikeudenmukaisuuden vaikutelmaa miksikään muuksi kuin käsitykseksi röyhkeästä ja omavaltaisesta toiminnasta. Se, että Tarja Filatov pysäytti prosessin, ei paranna asiaa. Vielä kyseenalaisempaa on, miksi julkiseen virkaan pitää nimittää aina joku demari.

Viimeisimmän näytön poliitikkojen rötöstelyistä tarjosi oikeusministeri Leena Luhtasen vaalirahoitusjupakka sekä eduskunnan sosiaalidemokraattisen virkamiehen tapa tarjota työhuone ja assistentti muistelmiaan kirjoittavalle Paavo Lipposelle. Myös minä kirjoitan kirjoja. Miksi eduskunta ei palkannut Paavo Lipposta apulaiseksi minulle?


Työn ideologialla politikoiminen

Vaaleissa näyttää olevan kyse lähinnä poliittisen eliitin pyrkimyksestä varmistaa oma toimeentulonsa. Näyttöä siitä antaa poliitikkojen häikäilemätön puhe ”köyhien ja vähäosaisten” puolesta. Kyseessä on alkeellinen defension muoto. Koskaan puolueet eivät ole niin kiinnostuneita huono-osaisista kuin vaalien alla eivätkä koskaan niin vähää kuin vaalien jälkeen.

On pöyhkeää ja mielikuvituksetonta naamioida patisteleva politiikka siihen kliseeseen, että ”kansalaisille pitää saada töitä”. Poliitikkojen kannattaisi itse mennä tuottaviin töihin. Sen sijaan nyt kyseisen työpoliittisen retoriikan takana piilee vain käskylause: ”Tehkääpäs orjat ahkerammin töitä, jotta meillä poliitikoilla olisi paremmat olot.”

Saadakseen orjuutusta orjan kannattaa siis äänestää sitä, joka lupaa eniten töitä ja suorastaan pakottaakin siihen, aivan kuten kokoomus ja keskusta omalla ideologiallaan, vasemmisto ”protestanttisella työmoraalillaan” ja Vihreät omalla alimitoitetulla ja toimeentulon tuhoavalla perustulomallillaan. Luterilaiseen työetiikkaan vetoaminen tuottaa ylioppilas Heinäluomalle sen kysymyksen, miksi aina keskustellaan vain siitä, kuinka varmistaa kansalaisille minimaalinen toimeentulo. Miksi ei keskustella siitä, miten varmistaa ihmisille maksimaalinen toimeentulo, kuten poliitikoille itselleenkin?

Myös Matti Vanhasen mielipiteet, joiden mukaan työssä olevat ihmiset maksavat työttömien toimeentulon, on täysin perusteeton ja osoittaa todellista tietämättömyyttä. Totuus on, että työssä olevien ihmisten hyvinvoinnin maksavat nimenomaan työttömät, sillä työssä oleva nauttii yhteiskunnan ja arvotuotannon kokonaiskakusta juuri siksi, että hän vie työpaikan, joka kuuluisi yhtä hyvin jollekin työttömälle.

Työssä käyvien taloudellinen hyvinvointi maksatetaan siis työttömillä, joita pidetään työttöminä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Asia on juuri näin päin. Esimerkiksi minulle kuuluisi tietysti professorinvirka, jota ei yhtä tietysti myönnetä, sillä filosofianprofessorien nimittäminen virkoihin maksatetaan käytännössä minulla ja muilla veronmaksajilla. Sama pätee poliitikkoihin: en siis kannata sitäkään, että heitä ruokitaan patjoille, kuten nyt.

Paha kyllä, myöskään virkamiehinä toimivilla tieteenharjoittajilla ei ole ollut viime aikoina muuta sanottavaa kuin valittelu heidän omasta taloudellisesta ahdingostaan, aivan kuten näimme uutta palkkausjärjestelmää arvosteltaessa. Mitäpä muuta vakituinen virka heille on kuin sosiaaliturvan yhtä pysyvä jatke? Ehkä olisikin paikallaan, että myös heitä entisestään vähennettäisiin. Näin saataisiin alalle aitoa kilpailua, kun kaikki olisivat tasa-arvoisesti tyhjän päällä.


Eduskunnan operatiiviset menot

Erään kovan faktan poliitikkojen taloudellisesta tilanteesta tarjoaa se, että eduskunnan toimintamenot ovat nousseet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana 18,5 miljoonasta 56,5 miljoonaan euroon eli 300 prosenttia. (Vertailun vuoksi esimerkiksi skandaalinkäryinen Riot On -puliveivausfirma onnistui tuhlaamaan vain 20 miljoonaa dollaria vuodessa ennen konkurssiaan.) Koko eduskunnan kulut ovat kasvaneet 41,8 miljoonasta 91,9 miljoonaan euroon.

Palkkoja on korotettu noin 100 prosenttia, ja virkamiesten määrä on tuplaantunut 278:sta lähes 500:een. Kansanedustajat tuskin työskentelevät nyt 100 tai 200 prosenttia paremmin. Eduskunnan juhlakirjan kuvitus maksoi lähes 167 000 euroa eli vanhan miljoonan, ja Lipposen seurueen äskettäinen Italian-matka maksoi 24 000 euroa henkilöltä, kun puhemiehen lähtemiset ja saapumiset tehdään vip-salonkien kautta. Siinä teille näyttöä kansanvallan kääntymisestä kansalaisia vastaan, kun edustajat alkavat edistää omia etujaan Arkadianmäellä!

Syy ei ole kuitenkaan vain kansanedustajien; esimerkiksi Sauli Niinistö äänesti aikoinaan eduskunnan lisärakennusta vastaan. Rahankäytöstä päättääkin pitkälti eduskunnan kansliatoimikunta kansanedustajien ohi, eikä myöskään valtiovarainministeriö puutu peliin, sillä ministeriö voidaan mieltää eduskunnan alaiseksi.

Kansliatoimikunnan jäsenistä pääsihteeri Seppo Tiitinen on myös Suomen Kansallisoopperan hallituksen puheenjohtaja, joten kenenkään tuskin tarvitsee ihmetellä, miksi eduskunta sulkee korvansa köyhän kansan valituksilta viettämällä satavuotisjuhliaan oopperasävelten merkeissä. Tiitisen siunauksella eduskunta on törsännyt vuosina 2006–2007 oopperataiteeseen peräti puoli miljoonaa euroa, ja satavuotisjuhlien kokonaiskustannuksiksi muodostui 5,28 miljoonaa euroa. Eduskunnan virasto ei saisi kuitenkaan hiipiä kansanedustuslaitoksen yleisen suvereniteetin taakse piiloon yrittäessään suojautua esimerkiksi ministeriöstä tulevalta kritiikiltä.

Edellä on mainittu muutamia esimerkkejä siitä, missä rikkaiden ja köyhien välinen jakolinja nykyään kulkee: se kulkee poliittisten edustajien ja kansalaisten välillä, kun kilpailevien puolueiden edustajat kokevat toisensa paremmiksi ystävikseen kuin ovat heidän omat äänestäjänsä kentällä.

Verotoimistot jouduttiin eilen tyhjentämään pommiuhkauksen vuoksi. Viranomaiset ja lehdet kertoivat, että kyseessä oli ”mielenterveysongelmaisen” uhkasoitto. Edellä esitettyä menoa vasten nähtynä kyseessä saattoi olla viimeisen järjissään olevan ihmisen kannanotto.

Itsesensuurista

SAK meni sitten vetämään itse pois kohua herättäneen eduskuntavaalimainoksen, jossa yritysjohtaja esitettiin pöydän ääressä mässäilevänä ja työntekijöitä pilkkaavana patruunana. Maanantaina kolarin ajanut ja nyt rikoksista epäilty Kimmo Sasi oli jo ehtinyt vaatia SAK:lta anteeksipyyntöä kaikkia kunnon porvareita kohtaan. Samalla Sasi esitti kannan, että mainos muka näyttää ”kiihottamiselta kansanryhmää vastaan” ja siten täyttää rikoksen tunnusmerkit!

Lakimiehen koulutuksen saaneena Sasin pitäisi tietää, ettei kyseisiä säädöksiä sovelleta puoluepolitiikassa ja että niin poliitikon kuin viranomaisenkin pitää käyttää ensisijaisesti muita kuin juridisia keinoja arvosteluun vastaamiseen. Nykyään mikä tahansa argumentaatio yritetään lavastaa ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, sillä kyseinen EU-direktiivin velvoittama uusi laki on tehnyt sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin mahdolliseksi alalla kuin alalla. Kuin luonnon kostoa on, että Sasi itse ohjasi sittemmin liikaa vasemmalle ja ajautui autollaan vastaantulijoiden kaistalle. Onneksi tilalle tuli toinen mainos.


Loukkaantumisella politikoiminen

Minua ei huolestuta se, että puolueet ja etujärjestöt syyttelevät ja pilkkaavat toisiaan. On sitä nähty pahempaakin: kuinka esimerkiksi käy niiden ihmisparkojen, jotka yritysten ahneuden ja kansainvälisen kapitalismin vuoksi joutuvat irtisanotuiksi, aivan kuten Perloksen viimeisetkin noin tuhat työntekijää tällä viikolla? Mainoksen viesti oli siis perusteltu.

Mikäli vastalausetta ei saa sanoa, me elämme totalitarismissa. Se, että mainos koetaan loukkaavaksi tai henkilökohtaisuuksiin meneväksi, kertoo syyllisyydentunnosta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Politiikkahan on hyvin henkilökohtaista, eivätkä politiikassa myöskään päde tavanomaiset kunnianloukkausta koskevat normit. Politiikka on rajattu kyseisen tunnusmerkistön ulkopuolelle, samoin kuin tiedekin. Muutoin ei kummankaan piirissä voitaisi esittää mitään kriittistä, kun kritiikin kohteena olevat tahot pyrkisivät tukahduttamaan kaiken vetoamalla pelkkään ”loukkaantuneisuuteensa”.

Siksi on harmi, että järjestö alistui korvaamaan mainoksensa uudella, vaikka siinä keskitytäänkin ivaamaan sensuuria. Näin se itse asiassa syyllistyi tahattomaan parodiaan. Sensuuria ei näet voisi arvostella mainoksessa, joka itse on sensuurin välikappale ja tarkoitettu korvaamaan pois vedettyä mainosta.

Kyse onkin vain poliittisesta retoriikasta: pyrkimyksestä käyttää poliittista korrektiutta huumoripitoisen ja sinänsä oikeutetun viestin torjumiseen. Mainoksen pois vetäminen ei kerro siitä, ettei asiakysymyksistäkin keskusteltaisi, vaan siitä, että argumentit koetetaan vesittää kieltäytymällä hyväksymästä täysin tavanomaista ironiaa. Osapuolten olisi kannattanut keskustella siitä, onko yhteiskuntamme tulessa, kun alkeellisintakaan piikittelyä ei saa harjoittaa. Niin sanotun ”asiallisen keskustelun” vaatimukset merkitsevät yleensä sananvapauden raiskausta.


Nautinnon kieltäjät

Toisen ajankohtaisen mutta yhtä huonon esimerkin sananvapauden varjelusta antaa SanomaWSOY-konserniin kuuluvan ja nuorille suunnatun V-lehden päätoimittajan hyllyttäminen vain siksi, että hän oli päästänyt lehteen ”huumemyönteisenä” pidetyn jutun. Kielletty kirjoitus oli otsikoitu sanoin ”Se tuntuu niin hyvältä”. Aikana, jolloin lehtien painoksia, mainoksia ja kirjoja vedetään myynnistä pois, todellinen Harmageddon käydään sananvapaudesta, ja kieltämällä viranomainen varmistaa kielletyn hedelmän suosion.

Kolmannen huonon esimerkin silkkipyllymäisestä toiminnasta antaa Viestintäviraston tapa langettaa huomautus MTV3-kanavalle, joka oli vilauttanut seksiä tihkuvia kuvia parhaaseen katseluaikaan Big Brother -ohjelmassa. Mitä pahaa muka on seksissä? Ja millä tavoin seksin näyttäminen televisiossa on haitaksi lapsille, niin kuin Viestintävirasto väittää? Totuus on, että ahdistuneet aikuiset häpeilevät ja peittelevät jälleen omaa seksuaalisuuttaan primitiivisten tabusääntöjensä vallassa. Lapset itse ovat seksin sivutuote. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin ahdistuneisuus pakottaa aikuisia verhoamaan avoimen seksuaalisuuden esittämistä typeriin ja kaksinaismoralistisiin ulkokuoriin pelkkien lapsiarvojen ja perhearvojen vuoksi, ja nekin ovat yleensä vain oletuksenvaraisia. Todellisuudessa Viestintäviraston ja muiden poliittisesta korrektiudesta huolestuneiden kannattaisi olla huolissaan väkivaltaelokuvien ja formulahuuman esilläolosta televisiossa. Ne jos jotkin kylvävät väkivaltaa ja kuolonkolareita. Sen sijaan seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia.

Itsesensuuri on sensuurin muodoista pahin. Myynnistä vedettiin pois jopa kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka August Ahlqvistin kriittisen arvion vuoksi poistettiin kaupoista ja palautettiin myyntiin vasta kirjailijan kurjan kuoleman jälkeen. Näin suomalainen kirjallisuus siis alkoi: sensuurilla. Meidänkin aikanamme kieltely tekee tuotoksista klassikoita. Suomessa kieltäydyttiin aikoinaan julkaisemasta myös Henry Millerin Kravun kääntöpiiriä, vaikka Pentti Saarikoski oli laatinut sitä varten loistavan käännöksen. Tammi ei julkaissut poliittiseen korrektiuteen liittyen myöskään Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa, vaan sekin ilmestyi suomeksi tiskin alta Neuvostoliiton pelon ja pelottelun vuoksi. Tyhmää politiikkaa – ja niin tavattoman pikkusieluista.

Poliittista huijausta

Mielenkiintoisiksi menevät nämä vaalit ainakin mainoskampanjoiden osalta. Propagandakoneisto on näköjään voideltu, kun kokkarit pyrkivät esiintymään työväenluokan asialla ja demarit pelottelevat sinisellä vaaralla sekä oikeiston leimaamisella minäpuolueiksi. On vaikea ajatella, että demarien omakaan politiikka perustuisi mihinkään muuhun kuin etujärjestöjen jatkuvaan itsekkyyteen ja ahneuteen. Nämä piirteet ovat kai raadollinen osa kaikkea politiikkaa. Keskarit puolestaan uskottelevat, että kepun kannattaminen on kuin itseään äänestäisi (missä politiikan itsekeskeisyys on tunnustettu suoraan).

Ideologiset erot taitavat sittenkin nousta pintaan juuri siksi, että mainostoimistot pyrkivät peittelemään niitä lainailemalla kilpailijoidensa teesejä tai kohdistamalla piikkinsä niihin. Kyse on lopulta siitä, minkä verran kukin puolue onnistuu ääniä huijaamaan. Äänestäjä puolestaan pohtii, minkälaisia lakeja hänen kannattaa ostaa, ja edustajan asema riippuu siitä, kuinka suureen määrään ääniä hänellä on kampanjassaan varaa. Mitä mainostoimistoa sinä äänestät?

Uusi vaalikone

”Valta kuuluu kansalle, mutta kansa väin äänestää”, lausui Pelle Miljoona aikoinaan. Edustuksellinen demokratia on vallan luovuttamista vieraisiin käsiin. Ja kas, taas ovat vaalit!

Kenelle siis antaisin oikeuden käyttää valtaa puolestani? Mieluiten en luovuttaisi sitä kenellekään. Helsingin vaalipiirissä on nyt vain huonoja tai erittäin huonoja ehdokkaita. Harmi, että en ole itse minkään puolueen ehdokkaana.


Miksi en äänestä?

Katsotaanpa, miltä puolueet näyttävät, ja aloitetaan oikealta. Kokoomus pyrkii mainostoimisto Bob Helsingin ideoimana näyttäytymään keski- ja työväenluokan etuja edistävänä liikkeenä. Tosiasiassa puolue pyrkii ajamaan superrikkaiden etuja. Esimerkin tarjoaa Leena Harkimo, joka viime eduskuntakaudella tinki alhaisempia ylinopeussakkoja rytsölöille. Saman sarjaan kuuluvat vaatimukset ”yksityisistä eläkevakuutuksista” ja ”omaishoidon tuen” lisäämisestä. Kokoomus on aina hävinnyt kannatusluvuissa demareille, sillä kokoomus on pyrkinyt tekemään rikkaista ihmisistä entistäkin rikkaampia ja samalla harvinaisempia, kun taas demarit ovat halunneet Suomeen entistä enemmän keskirikkaita ihmisiä ja entistä vähemmän rutiköyhiä.

Kansallinen Sekoomus on alkanut edustaa myös täysin kritiikitöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Tukemalla ”työperäistä maahanmuuttoa” puolue on työnantajien asialla. Halvaksi koettu tuontityövoima on kuitenkin kansantaloudelle kallista, sillä samanaikaisesti maassamme on 200 000 suomalaista työtöntä, joiden työllistymistä pitäisi ensisijaisesti tukea. Kokoomus polkee pahoin suomalaisten etuja, joita kansanedustuslaitoksen pitäisi edistää eikä heikentää.

Keskusta taas ei saa Helsingissä kannatusta, sillä täällä ei ole yhtään maanviljelijää, ja ehdokkaana on vakoilusta epäilty Alpo Rusi. Keskusta koettaa kokoomuksen tavoin saalistaa ääniä urheilijoilla. Sekä Markku Uusipaavalniemi (Uusimaa) että Juha Väätäinen (Helsinki) menevät varmaan läpi – mutta vain siksi, että kilpailevat ehdokkaat ovat niin tuntemattomia.

Vihreitä voisi äänestää, sillä minulla ei ole heitä kohtaan ”kielteistä heterokantaa”, ja puolueella puolestaan on eduskunnan myönteisin homokanta. Mutta vihreät jarruttavat jokaista hyvää yleispoliittista hanketta panemalla valitusprosessit päälle heti, kun joku keksii jotain järkevää. Onko muka ympäristöystävällistä, että Helsingin keskustassa toimii vanhanaikainen satama kaupungin parhailla tonteilla? Vuosaaren satama olisi jo valmis, jos vihreät eivät olisi aloittaneet jarrutusprosessia, kun satamaa alettiin rakentaa. Koko Jätkäsaaren alue (joka on noin neljä kertaa Ruoholahtea suurempi), olisi voitu rakentaa jo valmiiksi ja asuntopula poistaa Helsingistä.

Entä sitten ydinvoima? Ydinenergian käyttöönotto oli kenties ihmiskunnan suurin virhe, mutta periaatteellinen ratkaisu on tehty myös Suomessa. Kaksinkertainen määrä ydinjätteitä ei aiheuta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Siksi ydinenergia ja uraanivarat kannattaisi käyttää loppuun. Vihreiden irrationaalinen ydinvoimakanta on erityisen ajattelematon, koska samanaikaisesti vihreät vaativat hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tämä osoittaa, ettei puolue tee vastuullista politiikkaa vaan jää edelleen pelkäksi protestiliikkeeksi.

Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan asettui vastustamaan perustulojärjestelmää, koska perustulo turvaisi työntekijän aseman liian hyvin ja veisi perusteen ammattiyhdistyksiin liittymiseltä. Niiden jäsenyys taas on ehto nykyisten työttömyysetuuksien saamiselle. En voi äänestää demareita siksikään, että siellä on ehdokkaana Thomas Wallgren, joka mainostaa itseään SDP:n vaalijulisteessa ”filosofianlaitoksen johtajaksi” (huomaa yhdyssanavirhe) ja jonka ruotsinkielinen kollega Kristian Klockars suositti taannoisen dosentuurihakemukseni hylkäämistä ”ottaen huomioon Hankamäen filosofian poliittisen luonteen” (aivan kuten hän kehtasi lausuntoonsa kirjoittaa).

Eikö muka dosentti Wallgren ole poliittinen taho? Myös Klockarsin kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun ja julkaista itsekin jotain. Niin demareita kuin Vasemmistoliittoakin rasittaa lisäksi sosialismin painolasti. Sen mukaisesti yksityisomaisuus yritetään imuroida vähin äänin pois verotuksellisin keinoin, ja ihmisyksilöä kohdellaan kollektiivisesti. Puolueista viimeksi mainittu on liukumassa takaisin kommunismin suuntaan, kun sitä hallitsevat änkyräsiivestä tunnetut kämäiset äijät.

Edellä mainituista syistä en voi äänestää yhtäkään suurta enkä keskisuurta puoluetta, ja pieniä taas on turha kannattaa, koska ne eivät saa näkemyksiään toteutettua. Perussuomalaiset pyrkivät irti EU:sta ja eurosta, vaikka molemmat ovat poliittisia realiteetteja, RKP on puudelirouville, kristilliset moralisteille ja muita eduskunnassa ei ole.


Politiikan latteus

Vaalirumban filosofisia perusongelmia on kolme. (1) Kaikki ehdokkaat ja puolueet näyttäytyvät pelkkinä eturyhmien käsikassaroina: yhdet vaativat ja tinkivät köyhien eduksi ja toiset tekevät samaa rikkaiden eduksi. Tavoitteena on, että kaikki olisi mahdollisimman halpaa. Minä puolestani kannattaisin sellaista puoluetta, joka lupaisi minulle jotain ihanan kallista. (2) Toinen ongelma on edelliseen liittyvä keskiluokkaistuminen sekä asenteiden tylsistyminen tavallisuuden ihanteen tasolle. Poliittinen keskustelu asetetaan aina alimman ymmärtämiskynnyksen mukaan mahdollisimman suuren kannatuksen varmistamiseksi. Niinpä kukaan ehdokas ei tunnusta olevansa ainakaan nietzscheläinen yli-ihminen. Häntä pidettäisiin vain ylimielisenä, ja siksi myös intellektuaalinen keskustelu puuttuu. Suuripiirteisyyden hyvettä ei tämän tinkimisen keskellä tunneta. Tosiasiassa politiikassa tarvittaisiin tyyppejä, jotka puhuisivat asiat halki, mutta Jörn Donner ja Veltto-Virtanen ovat siihen liian vanhoja.

Itse haluaisin perustettavaksi erityisen homovaltion, jossa meidän arvomme ratkaisisivat, eikä tarvitsisi keskittyä heteroseksuaalisesta symboli- ja arvouniversumista juurensa juontavaan etukäräjöintiin. Päämääränä ei olisi naturalistinen selviytyminen vaan kansalaisten aito onnellisuus: se, että esimerkiksi työtä olisi mahdollisimman vähän ja nautintoa paljon. Tämä olisi mahdollista, kun poliittisia arvoja ei uhrattaisi lajinsäilytykselle. (3) Kolmas ongelma on, ettei (hetero)politiikassa keskustella periaatteellisista kysymyksistä. Myöskään sellaisista eduskunnan toimivallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoimasta tai Natosta, ei puhuta, vaikka juuri niihin eduskunta joutuu ottamaan kantaa. Sen sijaan poliitikot spekuloivat sillä, miten jakaa kakku, jota ei ole vielä edes leivottu.


J. Hankamäen vaalikone

Sinulle, joka aiot vielä äänestää, avaan oman vaalikoneeni. Se toimii näin: Pohdi ensin, löydätkö ehdokkaiden lepikosta sellaisen seipään, joka voisi äänestää Sinua itseäsi, mikäli olisit ehdokkaana. Se voi olla vaikeaa. Jos sellaisen löydät, mene tapaamaan häntä: käske, opasta ja neuvo. Kansanedustajan tehtävä on välittää kansan mielipiteet poliittisiksi päätöksiksi eikä suinkaan se, että poliitikot yrittävät perustella kansalaisille, miksi ihmisten muka pitäisi totella heitä itseään. Totuus on, että näidenkin vaalien ainoa merkitys on sama kuin työnhakutilanteen: parisataa pulliaista saa työpaikan ja pääsee landelta Helsinkiin edistämään omia etujaan.