Mitä on vihervasismi?

Olen onnistunut luomaan poliittiseen sanankäyttöön muutamia käsitteitä ja sanontoja, joita minun ei ole tarvinnut liioin toistella, sillä monet muut ovat alkaneet toisella niitä.

Esimerkkinä olkoon ”puliveivaus”, joka merkitsee Stadin slangissa glykolin tai muun lasinpesunesteen sekoittamista hienostuneella ranneliikkeellä niin, että siitä tulee juotavaksi kelpaavaa alkoholia. Sana on vanhaa perua, mutta nostin sen viitisentoista vuotta sitten diskurssiin poliittisen keinottelun vertauskuvaksi.

Muita lanseeraamiani käsitteitä ovat ’repressiivinen toleranssi’, ’kompensoiva suvaitsevuus’ ja ’ekokatastrofin intimiteetti’. Ensin mainittu viittaa länsimaalaisen suvaitsevaiston vaikerointiin siirtomaapolitiikasta valittavien nykysortajiensa tossun alla. Suvaitsevaisto osoittaa ”toleranssia” eli sietokykyä todelliset ajatuksensa salaten sekä ikuista syyllisyyttä potien.

Tämän mukaan valkoisen suomalaismiehen pitää kantaa loputonta moraalikuormaa uudella ajalla eläneiden hollantilaisten ja portugalilaisten merenkulkijoiden valloitusretkistä ja kieltäytyä suklaan syömisestä, koska se on muka rasistinen herkku.

’Kompensoiva suvaitsevuus’ puolestaan tarkoittaa vihervasemmistolaisten puolueiden tapaa maksattaa vähemmistöjen etujen edistäminen periaatteella: ’Kun puolueemme edustaa yhdessä asiassa teitä, vaadimme teidän kannattavan kaikissa asioissa meitä!’ – Huonoa kauppaa vähemmistöille itselleen.

Tällä periaatteella esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä on viety vihreiden ja vasemmistopuolueiden liiterin taakse kuin kuoriämpäriä. Identiteettipoliittisesti nyöritetyt homot ovat asettuneet tukemaan vihervasemmistoa talouspolitiikassa, ulkopolitiikassa, turvallisuuspolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa ja kaikessa muussakin yleispolitiikassa maksuksi siitä, että vihervasemmisto on kiljunut edistävänsä jotakin niin tarpeetonta, halpamaista ja mekkoeinareita hameisiin pukevaa kuin kirkollisia avioliittoja.

Kolmas sanapari ’ekokatastrofin intimiteetti’ korostaa kaikkien ”vastuullisten” puolueiden tapaa vaieta luonnon tuhoutumisen juurisyystä. Se on ihmiskunnan liiallinen runsastuminen, siis väestönkasvu Aasian, Afrikan, Lähi-idän ja Etelä- sekä Väli-Amerikan kehitysmaissa. Salailua korostava sana ”intimiteetti” alleviivaa väestöräjähdykseen liittyvää häveliäisyyttä siitä, että maapallolle tuhoisan väestöpullistuman aiheuttaa heteroiden estoton ja kiimainen paneskelu kyseisissä maissa.

Omaa vastuuta tunnistamatta itketään sitten kaikkien asioiden riittämättömyyttä rääväsuumaisesti, ja yritetään heittäytyä länsimaalaisten ihmisten käsivarsille voimaantumaan. Mutta ensin pudottaudutaan hädänalaisiksi Välimereen, josta Euroopan unionin meripelastusyksiköt tuon liikaväestön työkseen onkivat vaieten samalla ekokatastrofin intimiteetin mukaisesti.

Samanaikaisesti spiraalikakkuloilla varustautuneet ilmastopastorit selittelevät neekerikurjuuden johtuvan länsimaalaisten aiheuttamasta ”kuivuudesta”, vaikka kuivahtamaan on päässyt valkoisen väestön oma lisääntyminen länsimaisten feministien harjoittaman ja ihmissuhteita raastavan seksikielteisyyden vuoksi.

Edellä tuli mainituksi myös ’juurisyy’, josta aloin puhua muutamia vuosia sitten. Suomensin silloin latinankielisen sanaparin causa prima, jolla tarkoitetaan aristoteeliseen filosofiaan liittyen ’ensimmäistä vaikuttavaa syytä’. Omaan diskurssiinsa sen onki Uuden Suomen puheenvuoropalstalta Paavo Väyrynen, joka pisti käsitteen korvansa taakse tyytyväisenä kuin leuan alta rapsutettu kissa.

Tavallaan juurisyyn käsite on turha, sillä se herättää kysymyksen, mikä onkaan enää syy, jos sen takana täytyy olla vielä vaikuttavampi juurisyy. Puhe juurisyystä johtuu siitä, että monet maahanmuuton ja EU-liittovaltiopolitiikan tueksi mainitut syyt ovat tekosyitä. Siksi on tarpeen puhua näiden ilmiöiden varjopuoliin liittyvistä varsinaisista syistä: juurisyistä.

Olen puhunut myös ”virkkuumummuista”, ”sädekehänunnista” sekä ”rukoilijasirkoista”. Viimeksi mainitut ovat kannibaalisia petohyönteisiä, joiden keskuudessa naaras yleensä syö koiraan parittelun aikana. Mikäli en ole tällöin tarkoittanut feministejä, on kohteenani ollut kristillis-konservatiivinen patavanhoillisuus, johon liittyvä moraaliturbulenssi ei poikkea paljoa ”liberaaleina” esiintyvien mimoosojen paatoksesta.

On myös paljon tuoreita ja asioita oikein nimeäviä käsitteitä, joita en ole keksinyt enkä kehitellyt. Kukkahatun käsite taisi tuttu jo ollakin, kun itse siihen törmäsin, samoin nuo jo vähäsen kulahtaneet ’hyvesignalointi’, ’moraaliposeeraus’ ja ’moraalikarisma’, jotka liittyvät sosiaaliseen vaihdantatalouteen ja muihin valheellisiin taseisiin. Olen puhunut samppanjasosialisteista ja kaviaarikommunisteista. Kun käsite kuluu, se kertoo, että niiden viesti on mennyt perille. Mutta onhan kliseitäkin käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. 

Ominamme taas pidämme ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, kun taas toisten ajatuksina pidämme näkemyksiä, joita emme heti myönnä omiksemme. Joten älköön kukaan kiertotalouden kannattaja pahastuko tavasta, jolla saatan astua heidän tyylikkäille Crocks-jäljitelmäsandaaleilleen.

Vihervasismin tunnusmerkkejä

Tänään tahdon auttaa yhteiskunnallisen todellisuuden tiedostamisessa lataamalla poliittisen diskurssiin uuden käsitteen: vihervasismi. Käytin sitä noin vuoden ajan Jodelissa, kunnes ne koirat älähtivät, joihin kalikka kalahti, ja kiilusilmät liputtivat viestini DDR:läisen ilmiantokulttuurin mukaisesti portaalin ylläpidolle, joka katkaisi kaulani ja sensuroi kirjoitukseni. Perille meni. Koska kielto on laadun tae, aivan niin kuin peittely yleensäkin paljastaa totuuden, on kirjallinen teoskin olemassa vasta, kun se on sensuroitu ja filosofilla pää kainalossa.

Mitä sitten tarkoitan vihervasismilla? Kyseessä on eräänlainen kattokäsite, joka kuvaa useita jo edellä mainitsemiani asioita. Se on tietenkin lyhenne sanasta ”vihervasemmistolaisuus”, josta lissut käyttävät lässyttävää slangi-ilmausta ”vihervassari”. Se on vähän niin kuin mielenosoituksesta tehtiin ”miekkari”. Vertauskuvallista vihamielisyyttä siihenkin sisältyy hitusen. Leikkisyyttä korostaa vain, ettei miekkariin osallistuja saa pitää miekkaa, vaan virkavalta tuo sen väsyneesti paikalle.

No, vihervasismin käsite on tekemisissä myös – kuten arvaatte – fasismin kanssa. Fasismilla voidaan tarkoittaa italialaisen fasismin lisäksi myös muuta kiihkomielisyyttä, kuten professori Tarmo Kunnas on todennut ja tehnytkin kirjassaan Fasismin lumous (Atena 2013). Esiintyy niin sanottua punikkifasismia, jonka vallitessa kaiken maailman nulikat pyrkivät päättämään itseään isommista ympyröistä ja hukkuvat sen vuoksi saappaidensa varsiin märkiä korviaan myöten. Vihervasismin käsite tekee vihervasemmistolaisuudesta tuttavallisempaa.

Luettelin vihervasismin takana olevan vihervasemmistolaisuuden piirteitä kirjani Totuus kiihottaa luvussa 4.3. (s. 72–73). Kyseessä on ajatusklusteri, jossa tarkoitusperistä ja päämääristä ollaan varmoja. Eri mieltä olevia ei kuulla, vaan heidät tukahdutetaan, ja viisaille nostetaan nenäkkäästi nokkaa, kun ei itse olla kovin viisaita. Epävarmuus näkyy oikeassa olemisena. Näkökantoja leimaavat yliyksilöllinen ihmiskuva ja poliittista ajattelua kollektivismi.

Vihervasemmistolaisuuteen liittyy myös yhdenmukaistamiseen perustuva tasa-arvon ihanne, joka kiistää meritokraattisen oikeudenmukaisuuden, eli moraalifilosofisen ansaintaperiaatteen. Taustalla leijailevat marxismin ja leninismin sekä sosialismin ja kommunismin haamut. Vihervasistien feministinen siipi tervehtii akateemisen ajatuskurin vaatijaa tasa-arvopolitiikalla, joka osuu kuin paistinpannu lännenmiehen poskelle 1950-luvun westerneissä

Vihervasemmistolainen ajatusklusteri turvautuu usein mustamaalauskampanjoihin, joilla koetetaan pilata arvollisten tieteenharjoittajien maine. Ei-sosialistisia filosofeja yritetään vahingoittaa pyrkien vääristelemään heidän sanomaansa, ja puolueettomia tieteenharjoittajia sekä oikeistolaisia poliitikkoja pilkataan.

Helposti hyödynnettävän alustan vihervasemmistolaiselle politikoinnille on tarjonnut sosiaalinen media, jonka laareissa liikkeen aktivistit ovat keränneet joukkueita omasta mielestään sopimattomien mielipiteiden kitkemiseksi pois yleisöjen nähtäviltä. He hyödyntävät liikkeen yleistä menettelytapaa: joukkovoimaa ja massakulttuuria. Tuloksena kaikenlaisten silakkaliikeiden ja varisverkostojen toiminnasta on ollut perättömiä ilmiantoja ja kavalluksia, joiden takana kytevät vihervasemmistolaisten ennakkoluulot, ikuinen luokkakatkeruus ja poliittinen kauna.

Sisältökannanottonaan vihervasemmistolainen klusteri on asettunut puolustamaan monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa, vaikka filosofisesti katsoen ne muodostavat ideologian, jolle kantaväestö ei ole antanut poliittista oikeutusta demokraattisessa prosessissa, ja näyttö onnistumisesta puuttuu. Rajat ylittävää geenivirtaa vihervasemmisto puolustaa rotukorttia avoimesti heiluttaen ja ymmärtämättä agendaansa liittyvää ristiriitaa.

Vihervasemmisto on pyrkinyt porvariston ohella pönkittämään myös Euroopan rahaliittoa ja EU:n rakentamista liittovaltioksi. Yksilöiden vapautta ja itsemääräämisoikeutta painottavan kansallismielisyyden vihervasistit pyrkivät leimaamaan ”pahaksi” ja varustamaan sähköiskun kaltaisia reaktioita tai välittömiä toimenpiteitä vaativaksi ”natsismiksi”, ”rasismiksi”, ”vihapuheeksi” tai ”ääriajatteluksi”. Äärimmäinen ajatteleminen on heidän mielestään väärin silloinkin, kun äärioikeistolaiset ovat äärimmäisen oikeassa.

Sillä tavoin vihervasistien leimakirves on osunut sen omaan nilkkaan. Omaa vihaansa edustaessaan vihervasemmisto on toiminut vapauden ja suvaitsevuuden ihanteitaan vastaan. Tilanne on tukala monille vihervasemmistolaisille itselleen, ja välkyimmät heistä ovat yrittäneet kiemurrella irti ideologisista liekanaruistaan.

Esimerkkitapauksina mainitsen oikeustieteen tohtori Jarkko Tontin äskettäisen tilityksen, jossa hän kertoo syitä eroonsa Vihreästä Liitosta, ja dosentti Mikko Paunion kirjoituksen, jossa hän kertoo, miksi palautti syntymädemarina hankkimansa SDP:n jäsenkirjan. Molemmat avautumiset kannattaa lukea.

Sarkastisinta kaikista on, että omasta idealismistaan ovat joutuneet kärsimään maahanmuuton suosijat itse. Esimerkiksi käy vaikka Vihreiden entisen puoluesihteerin Panu Laturin kohtalo, kun muuan laittomasti maassa ollut Sudanin kansalainen pahoinpiteli hänet Brysselissä niin, että hän on joutunut lehtitietojen mukaan kuntouttamaan itseään pitkään palvelutalossa Helsingin Arabiassa.

Vihervasismin teoriahistoriaa

Pahimpia vihervasistien ideologisista työvälineistä on identiteettipoliittinen sitouttaminen. Sillä tarkoitetaan yksilön vangitsemista eturyhmäpoliittisen taistelun välikappaleeksi. Menettely on vasemmistolle perinteinen.

Jo 1970-luvulla, jolloin vasemmisto pyrki näyttäytymään ”rationalismin” edistäjänä (ja sen toiminnassa oli vielä jotain järkeä), vasemmisto moitti politiikan henkilöitymistä, ikään kuin politiikkaa eivät tekisikään ensisijaisesti ihmiset vaan kasvottomat organisaatiot, toisin sanoen puolueet, joita mieluiten on vain yksi. Vasemmiston diskurssissa erotettiin ”päättäjät” ja ”kansa”, niin kuin tehtaissakin olivat pomot ja työväki, joka ainoana väitti tekevänsä työtä. Puuttui oivallus (tai haluttiin haudata tosiasia), että todellisessa demokratiassa me kaikki olemme päättäjiä.

”Kaikkien työläisyydestä” vasemmisto jaksoi toki muistuttaa myös yliopistoissa, ja juuri tuohon laumahenkisyyteen nojaa myös nykyinen identiteettipolitiikka. Identiteettipoliittinen klusteri on betonikimpale, joka on kahlittuna ilmastopolitiikalla ripitettyjen vihervasistien omaan kaulaan. Intersektionaalinen vähemmistöpolitikointi puolestaan on ideologisista velvoitteista valettu rautapallo, jota vähemmistöön tai johonkin ”erityisryhmään” kuuluva raahaa mukanaan kaikkialle.

Tämän ajattelutavan mukaan et voi olla nainen, jos et identifioidu sosiaalidemokraattiseen tasa-arvon taontaan, jonka tuloksena syntyy lisää kahleita. Et voi myöskään olla minkäänlainen kaappi-, julki- etkä avoin homo, jos et ole viherliberaali ajattelun lumihiutale, jonka tehtävänä on toimia mediaa viihteellistävänä marakattina.

Vasemmiston vielä taannoin edustamat järkiperäiset tavoitteet, kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto kaikille suomalaisille, vesittyivät, kun kommunismin eräs ajatussuunta, eli leniniläinen tajunnan heijastusteoria ja persoonallisuuspsykologia kiertyivät yleisvasemmistolaiseen ja sosiaalidemokraattiseen ajatteluun. Se pyrki naamioitumaan ”liberalismiksi” ja ”vihreydeksi” mutta muodosti totalitaarisen oppijärjestelmän.

Identiteettipolitiikka on siitä vaarallista, että se kiistää filosofian perinteisen identiteetin määritelmän, jonka mukaan se tarkoittaa yksilön hyvää itsetuntoa. Poliittinen vasemmisto vääristeli identiteetin käsitteen Pohjois-Amerikan ”edistyksellisissä” yliopistoissa ja toi sen Eurooppaan todistaen, että kommunismi ei aina uhkaa idästä vaan myös lännestä.

Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan nykyään tuossa harhaisessa ajattelussa viiteryhmiin samastumista. Sanotaan esimerkiksi, että identiteettisi voi kehittyä täysin vain, jos otat niiden ihmisten asenteet suhteessa itseesi, jotka muodostavat oman viiteryhmäsi. Tämän mukaan esimerkiksi nainen ei voisi olla nainen ilman, että hän samastuu omaan viiteryhmäänsä ja asettuu tukemaan kaikkea, mitä feminismi määrää.

Identiteettipolitiikan varjolla marxilais-leniniläinen tajunnan heijastusteoria (jonka mukaan ihmistajunta ja tietoisuus kehittyvät ”ulkoa sisään”) ujutettiin vaivihkaa osaksi ”liberalismina” esiintyvää yleisvasemmistolaista ajattelua, johon myös porvaristo lipsahti mukaan. Tosiasiassa sen kautta sidottiin yksilöiden itsenäinen ajattelu kollektiivien osaksi, ja oikeasti kyseinen piilokommunismin muoto edustaakin vapauden, yksilöllisyyden ja itsemääräämisoikeuden vastakohtaa.

Identiteettipolitiikka on siis sorron nykyinen väline, joka asettaa politiikanteon yksilöiden itsensä edelle. Se on lähes samanlaista kuin akateeminen vertaisarviointi, josta olen käyttänyt nimitystä vertaisvartiointi. Vertaisarvioinnin käsite on peräisin vartiointiliikkeestä. Se uskottelee, että tutkimusten arvostelijat ja julkaisuoikeuksista päättäjät ovat vertaisasemassa, vaikka todellisuudessa he ovat poskettomassa valta-asemassa, josta he voivat läimäytellä vapaasti niin kovaa kuin tahtovat. Sen he tekevät yleensä anonymiteetin suojista: salusiinien ja rullakardiinien takaa.

Näin myös yliopistomaailmassa yksilöt sidotaan kollektiiveihin, eikä läpi voi päästä mitään todellista filosofiaa, jossa ihmiset edustavat näkemyksiään rehellisesti. Oikeutusta pakotetaan hakemaan omilta kilpailijoilta ja jopa vastustajilta, mikä johtaa automaattisesti valheellisuuteen. Tuloksena on ollut filosofian vastaista konformismia, ryhmäkoheesiota ja konsesukseen taivuttelua. Kaiken takaa lemuaa samanlainen pistävä rikkivedyn löyhkä, joka tulee hapettomassa tilassa mätänevistä strutsinmunista.

Identiteettipoliittisen läksytyksen tuloksena myöskään äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät, aivan niin kuin työpaikoillakin päähän putoaa jäsenkirjaa ottamattomille tiili. Tällä tavoin vihervasisteille on kertynyt valtaa paljon enemmän kuin vasemmistolaisten aatteiden todellinen kannatus antaisi myöten. Oikeistolaiset äänestävät peruskatsomustensa mukaisesti yksilöinä, mutta vihervasemmisto patistelee ja sitouttaa, suostuttelee, kerää jengejä ja ojentaa.

Väitän ja tiedän, että ihmiset kärsivät siitä. Sitouttaminen on samanlaista kuin valitseminen Braunin ja Philishaven välillä. Kun ihmisestä on tehty esimerkiksi braunisti, siltä tieltä ei ole paluuta, sillä ajattelemisesta on siirrytty identiteettiin. Kyse ei ole enää siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja sanovat, vaan siitä mitä he ovat. Näin asiasta on tehty auktoriteettikysymys.

Koska vahvistusharha (confirmation bias) on psyykkinen perusprosessi, vihervasistit pahentavat alhoaan ja vaipuvat yhä syvemmälle äänieristettyihin bunkkereihinsa. He toimivat niin kuin feministit linnoittautuessaan sukupuolen tutkimuksen yksiköihin, joissa he varjelevat omia valheitaan sukupuolesta ”sosiaalisena konstruktiona” eivätkä hyväksy näkemystä sukupuolierosta ontologisesti olemassa olevana tosiasiana: biologisena faktana, joka riippuu  sukupuolielimistä, hormoneista, geeneistä ja kromosomeista.

Ajatuksen paremmuudella tai huonommuudella per se eivät vihervasistit pidä väliä, vaan asioista tehdään identiteettipoliittisella vyörytyksellä henkilökohtaisia kunniakysymyksiä, joiden mukaan perussuomalainen ei voi koskaan olla oikeassa ja ”rasistien” kanssa ei neuvotella. Tämä umpikuuroutuminen on tietenkin perin tyhmää ja filosofian olemuksen vastaista.

Huvitteluliberaalit vihervasistit hakevat aggressioilleen ja hyökkäilyilleen oikeutusta laittautumalla sorretuiksi ja syrjityksi väitettyjen ryhmien asemaan. Samalla vihervasistit itse alistavat ja orjuuttavat omiaan. Juuri se on vihervasistien kohtalossa murheellisinta.

Vihervasismia käytännössä

Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten jutun ”Mistä tunnistaa natsin?” Tämä kirjoitukseni sopii sen jatkoksi, sillä tässä kerron, mistä tunnistaa vihervasistin.

Vanha tarina kertoo, että vihervassari meni älykkyystestiin ja sai arvon 85, joka ei ole kovin hyvä. Testiraportti kädessään vihervassari selitti asiaa todeten, ettei kehno tulos johtunut hänestä itsestään, vaan testi vain oli niin vaikea.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että vihervasistien mielestä syyt ovat aina yhteiskunnan, kun taas ansiot ovat hänen itsensä, usein myös toisten ihmisten ansiot, joita vihervasistit pistelevät mielellään omiin taskuihinsa. Ajatteluperinteen tukena on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan tämän jos tuonkin vääryyden syynä on alistava tai sortava ”sosiaalinen rakenne”, ei ihmisen oma toiminta, toimimattomuus tai tahdonmuodostus.

Kaikki yllä sanottu on tietenkin vain rahisevan kuivaa ideologiakriittistä teoriointia. Käytännössä saatte tietää, mitä vihervasismi merkitsee, kun tunnette vihervasismin tulokset selkänahassanne ja vihervasismi toimii.

Saatte tietää, mitä vihervasismi on, kun Suomi yrittää olla maailman johtava maa ilmastonsuojelun alalla, ja Suomesta ”tehdään” hiilineutraali hyvinvointivaltio, joka ”haluaa” olla kaikessa maailman paras.

Tämä tapahtuu vihervasistien päätöksellä lopettaa Euroopan ympäristöystävällisimmäksi todetut hiilivoimalat nimenomaan Suomesta, joka on kylmä ja pimeä maa. Tunnette asian asiantuntijoitakin paremmin, kun avaatte lämpöpatterinne samalla, kun vihreä direktiivi ilmoittaa, että huoneistolämpötilaa alennetaan 17 asteeseen, sillä lämpö ”otetaan talteen merivedestä”.

Ymmärrätte, mistä on kyse, kun Ullanlinnassa asuvat vihervasistit kurittavat haja-asutusalueiden omakotiasukkaita lopettamaan paikkakunnan ainoana valopilkkuna paukkuvassa pakkasessa loimottava öljylämmittimensä ja pystyttämään tuulettomaan pakkasyöhön tuulivoimala sekä kapuamaan katolle luomaan lunta aurinkopaneeleista, sillä onhan Kuu aurinkokuntamme valaisevin kiertolainen, kun taas pelkkä maalämmityksen asentaminen ylittäisi koko asumuksen arvon.

Vihervasistit kannattavat EU:n tukipakettipolitiikkaa, tilapäisten rahastojen toistuvaa keruuta ja tulojensiirtounionia, koska ne johtavat Neuvostoliiton kaltaiseen liittovaltioon, jossa varat ja velat katsotaan yhteisiksi, kansallisvaltiot on tapettu, ja EU:sta muodostuu sosialistisen internationaalin mukainen fiskaaliunioni.

Vihervasistit vaativat EU:lta entistäkin radikaalimpia ympäristötoimia, sillä taksonomia-asetuksilla, metsiensuojeluvelvoitteilla, energiamääräyksillä ja ”luontokadosta” muistuttavilla ripityksillä voidaan kätevästi pahentaa kansalaisten ja jäsenvaltioiden talousahdinkoa sekä edistää viherkommunismia, jonka varjolla kansalaisten yksityistä varallisuutta päästään ekososialisoimaan julkisen vallan hallintaan. Kansallisvaltioilta riistetään niiden itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti.

Vihervasistinen politiikka on suureksi osaksi pelkkää tulojen siirtoa vailla mitään lisäarvoja tuottavaa toimintaa tai keinoja, joilla idealistit voisivat toteuttaa huikeat ekologiset päämääränsä. Ylimitoitetun ympäristöpolitiikan mallina on universaalisosialistinen metafysiikka, eli yleismaailmallinen sosialistinen ideologia.

Voidaan kysyä, mitä suomalaiset saavat palkkioksi siitä, että vihervasemmisto ”pelastaa maailman” mutta tuhoaa samalla suomalaisten ihmisten ja valtiomme talouden. Mitalinko? Vai kukkakimpun? Myöskään maailma ei pelastu, vaikka vihervasistit pakottaisivat kansalaisiamme lopettamaan hengittämisen, jotta päästökauppa ja hiilinielut tasapainottuisivat. Vihervasemmistolaiset pissikset joutuisivat kuitenkin polttamaan kylmentämänsä ruumiit hiilipäästöjä aiheuttavissa krematorioissa.

Vihervasistit suorittavat tulojen uusjakoa vuotavalla sangolla: laittaen suuren osan avustajakaartinsa taskuihin, täsmälleen kommunistimaiden eliitiltä saamiensa esimerkkien mukaan. He ostavat kannatusta omille äänestäjilleen toisten puolueiden äänestäjiltä verottamillaan tai muutoin kiskomillaan varoilla, kuten ruuhkamaksuilla, jotka ovat keskustojen kauppakuolioiden ja autioitumisten keskeisiä syitä.

Tiedätte, mitä vihervasistit tarkoittavat, kun panette merkille heidän intomielisen halunsa viedä polttomoottoriajoneuvot kaikilta, aivan niin kuin lapsilta otetaan heidän lelunsa ja miehiltä kahlitaan kalunsa. 

Lopulta keskustojen asukkaat ovat yhtä pahasti motissa kuin heidän maalla asuvat serkkunsa, jotka tietävätkin jo, että liikkumisvapauden rajoittaminen on olennainen osa reaalisosialismia. Se on tapa hallita väestöjä ja rajoittaa heidän kanssakäymistään. Tämän vihervasemmisto tekee kaikkialla, paitsi kun on kyse laittomien maahan tulijoiden pyrkimyksestä asettua Suomeen asumaan. Sen he mielihyvin sallivat ja sitä edistävät ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” verukkeilla.

Suomessa autoilu ei ole enää liikennemuoto ollenkaan, vaan se on tapa rahoittaa vihervasistien tukijoukkoja. Autoilun kiinteisiin veroluonteisiin kuluihin uppoaa niin paljon rahaa, että polttoainetta ei ole varaa ostaa ja matkaan ei pääse.

Silloin kun autoiluun on varaa, nuo varat valuvat tulojensiirtoina ”hyvinvoinnin ytimessä” nautiskelevien sosiaaliviranomaisten palkkoihin, sofistikoituneille pultsareille ja muille urbaaneille ovelille, joilla varattomiksi laittauduttuaan on oikeus vihervasemmiston köyhyysihanteiden mukaiseen toimeentulotukeen. Tämä sossutuen muoto onkin koko yhteiskunnallisen kurjuuden ja vääryyden primus motor, sillä se suorastaan ohjaa ihmisiä hankkiutumaan täysin varattomiksi vain turvatakseen tulot jokapäiväisiin menoihinsa.

Rihkama- ja räsykauppiaiden ruohonjuuripoliittisilla vankkureilla ajetaan sitten kantaväestöjen ohitse niin asuntojonoissa kuin terveydenhuollossakin. Maahanmuuttajien luksusautojen blingivanteet, älypuhelimet ja kultakorut kimaltavat identiteettiä vahvistaen samalla, kun penkka pöllyää ja suomalaisten asunnottomien silmät ja korvat ovat täynnä monikulttuuri-ideologian ihanuudesta muistuttavaa mutaa. Samanaikaisesti raideliikennettä kehitetään kai ihmisten kesämökeille.

Myös suomalaisilta veronmaksajilta riistetyt tulojensiirrot Afrikan ja Kaukoidän teknis-taloudellisiin hyvinvointimaihin sekä Euroopan unionin älyllisesti rappeutuneisiin kehitysmaihin ovat reaalisosialismin ilmentymiä 2000-luvulla. Ne toteuttavat rajattoman maailman ihannetta, jossa kansallisvaltioiden rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjänä on totaalisesti mitätöity ja kyky moraaliseen resistenssiin on rapautettu täysin.

Vihervasemmiston edisonit eivät ymmärrä edes sitä, että heidän politiikkansa nimenomaisesti tuhoaa luontoa. Tämä johtuu siitä, että he eivät ymmärrä mitään taloudesta.

Talouteen perehtyminen valaisisi, että investointeja ympäristönsuojeluun kannattaisi tehdä siellä, missä ne ovat halvimpia, eli kehitysmaissa, eikä suinkaan Suomessa, jossa ne ovat kalleimpia ja siksi tehottomimpia. Tätä vihervasistien kognitiivisesti heikko ymmärryskyky ei suostu ottamaan vastaan, sillä heidän aivonsa ovat lähtökohtaisesti järkipuheen ehdottomasti torjuvassa asennossa. He kieltävät itseltään järjen samalla periksiantamattomuudella kuin alkoholisti, joka ehdottomasti kieltää juovansa.

Näin he eivät pysty sulattamaan edes sitä, että päästöjä pitäisi ylipäänsä hillitä siellä, missä niitä eniten tuotetaan, eikä kiristellä normiruuveja täällä, jossa ympäristötehokkuus on jo muutenkin korkealla tasolla, kun hyödykettä kohti tuotetut päästöt ovat vähäiset. Sen sijaan nuo Louis Vuittonin kanta-asiakkaat pohtivat päästöjen määrää suhteessa asukaslukuun ylikansoitetuissa kehitysmaissa, joissa ekokatastrofi on päässyt etenemään jo täysin pysäyttämättömään tilaan väestöräjähdyksen vuoksi.

Talousasioista lumiukkojen tavoin pihalla olevat vihervasistit eivät ymmärrä sitäkään, että Suomessa kaikki menestyneet luonnonsuojelutoimet ovat tehdyt vain siksi, että ne ovat olleet taloudellisesti mahdollisia ja omistajien taloudellisten etujen mukaisia. Metsiä on hoidettu Suomessa hyvin vain ja ainoastaan omistajien toimesta ja siksi, että se on kannattanut heille taloudellisesti. Sen sijaan ainoa, mitä vihervasistit itse ovat tehneet metsien hyväksi, on itsensä kahliminen harvestereihin.

Kumisaapasjalkaisten takkutukkien ja kiilusilmäisten risupartojen Koijärvi-politiikalla on johdettu Karjalan menetettyjä alueita, jotka kuuluvat maailman suurimpaan kansallispuistoon ja joka muodostaa yhteismaan tragediasta muistuttavan katastrofaalisen kaatopaikan. 

Vihervasismi, internatsismi, sanankahleet ja seksi

Vihervasisti on usein myös kansainvälisyydestä ohjautuva internatsi, sillä hän haluaa avata maahanmuuton tulvaportit sen sijasta, että hän pyrkisi lopettamaan väestöräjähdyksen ja katkaisemaan väestöpullistumasta johtuvan diasporan länsimaihin.

Vihervasistit eivät ilmeisesti tiedä, kuinka lapsia tehdään ja että syntyvyyttä voi myös rajoittaa. Yhden lapsen politiikkaa paheksutaan ja taivastellaan vihervasismin pää-äänenkannattajan Helsingin Sanomien ylitsevuotavan runsaissa kannanotoissa itsemääräämisoikeutta muka loukkaavina ihmisoikeusrikoksina.

Valppaan lukijan mielessä voisi herätä kysymys, missä määrin itsemääräämisoikeudella saa paisuttaa väestöä ja polkea maailman muiden asukkaiden ekologisia elinoloja. Jo Aristoteles ajatteli, että omaa etua ei pidä edistää toisten tappioksi. Tämän pitäisi päteä myös Kiinassa, joka toimii nyt ympäristöpolitiikan vapaamatkustajana monien muiden kehitysmaiden tavoin. Maa avaa uuden hiilivoimalan lähes joka toinen viikko, kun Pariisin ilmastosopimuksessa maalle myönnettiin mahdollisuus lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti, ja EU:n huvitteluliberaali virkamiesaateli laittoi nimensä kiltisti paperiin. Mutta tätä vihervasemmiston tyhmyrit eivät huomaa eivätkä tunnusta.

Sen sijaan vihervasistit haluavat lopettaa väestön uusintamisen länsimaissa. Sen takaa jääkarhuystävällinen seksintappolaki, jota haudotaan eduskunnassa ”turvapaikanhakijoiden” toimeenpanemien raiskausten vuoksi. Laista kuitenkin kärsii tavallinen kalapuikkoviiksekäs sinisen pillerin purija, kun seksuaalisuus vaarallistetaan ”Suostumus2018”-aloitteen sanktioilla, ja jäätävä polaaripyörre alkaa pyöriä heidän muijiensa pimpsan ympärillä vetäen häpykarvat huurteeseen. 

Vihervasemmiston kellokkaat kahlitsevat itsensä valaanpyyntialuksiin ja kaivinkoneisiin, mutta he eivät tee sitä Malmin lentoasemalla, jossa uhattuina ovat kaupunkiympäristö, kuntopolku ja perhosniitty. Kulttuurihistoriallisesti ja toiminnallisesti arvokkaan alueen vihervasemmisto aikoo tuhota ihan vain lentäviä ihmisiä kohtaan tuntemansa luokkastrategisen kaunan vuoksi. Verukkeena käytetään tonttipulaa, vaikka Helsingin yleiskaavaan on varattu alueet satojen tuhansien ihmisten väestönlisäystä varten vuosikymmeniksi eteenpäin.

Tässä suon ja kuokan päkäpäisyydessä näkyy suomalaisen vihervasismin sinnikkyys ja sen periksi antamaton tyhmyys, jolle muut kansakunnat ovat nauraneet pitäen kaikkia suomalaisia koivuhalolla päähän lyötyinä typeryksinä. Kaikki tietävät, ettei asuntopula johdu tonttien riittämättömyydestä, vaan siitä, että rakennusliikkeet eivät rakenna kaupallisista syistä: jotta kysyntä pysyisi yllä ja hinnat eivät putoaisi. Kaikki tietävät myös, että sulfiittisaven siirtäminen ja suon betonipaalutus tulevat häikäilemättömän kalliiksi, ja ne on osoitettu myös epäekologisiksi.

Kärsivällisellä uuvutus- ja väsytystaktiikallaan vihervasistit ovat saaneet hivutetuksi Demla-juristeina tunnettuja etäispäätteitään oikeuslaitokseen ja hallintoon, joka yleensä on heikkotasoisten juristien sijoittumispaikka, sillä mikään yksityinen taho ei palkkaa sosialisteja, ja juristien parhaimmisto hakeutuu hallintovirkojen sijasta leveämpiin leipiin.

Näin oikeuslaitos ja julkinen hallinto on vähitellen politisoitu vihervasistien hyväksi. He eivät taatusti ole valtionvastaisia saati valtion vihollisia, vaan tuomio- ja viranomaisvaltaa käyttäessään he ovat valtio.

Oikeasti he ovatkin yhteiskunnanvastaisia, sillä he ovat jatkuvassa konfliktissa kansalaisyhteiskunnan kanssa, mikä näkyy heidän tavassaan rangaista omasta mielestään vääristä mielipiteistä ja yhteiskuntatulkinnoista. Vihervasistiset viranomaiset kurittavat kansalaisia, joilta heidän valtansa pitäisi olla lähtöisin ja joita heidän pitäisi palvella, mutta he ovat ymmärtäneet asemansa brezhneviläisesti.

Heidän mielivaltansa on ääretöntä, sillä jo pelkkä rangaistuksen uhka saa yhteiskunnallisen totuuden pakenemaan seinänrakoihin, eikä mikään tiede ole mahdollista tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa sanktioiden mahdollisuus. Juridisten normien ja tieteen ihanteiden eroa ja suoranaista vastakohtaisuutta vihervasistit eivät ole koskaan ymmärtäneet, ja filosofiaa sekä politiikkaa kyseiset pässinpäät arvioivat pohtien, ”onko se laillista”.

Todellisuudessa poliittisen tahdonmuodostuksen tulee kulkea normien kirjailun edellä, niin kuin filosofia on lainsäädännön yläpuolella analysoidessaan sitä, mikä on moraalisesti oikein tai eettisesti hyväksi. Sen sijaan vihervasistien ajatusmaailmaa leimaa infantiili ja pienimielinen normatiivisuus, jonka mukaisesti 5-vuotias neuvoo 3-vuotiasta, kuinka potalla istutaan ja miksi se on maailman puhtain ja korkein onni.

Pahinta mielivaltaa vihervasismissa edustaa sananvapauden syöminen ja kirjojen sekä muiden julkaisujen polttamispolitiikka, joka tekee keskiajan historian tutuksi. Erich Honeckerin hyvä kollega Kalevi Sorsa puhui jo 1980-luvun alussa ”infokratiasta” antaen merkin siitä, että vasemmisto koki sivistyksen ja tiedonvälityksen uhaksi omalle ihmisten hallinnalleen. Toimilupaa ei annettu kaupallisille radioasemille eikä TV-kanaville, jotta läpi ei pääsisi ulkopoliittisesti arveluttavaa ainesta. Kansalaisilta pakko-otettiin valtiollisen Yleisradion kuluja kattamaan tarkoitettu TV-maksu, ja TV-lupatarkastajaa täytyi karttaa kuin Stasia. Tätä ei nykynuoriso voi käsittää. 

TV-lupatarkastajan tilalla ovat nykyään kaikille pakollinen Yle-vero, vihervasistien harjoittama ”faktantarkistus” ja Internetiin kohdistama korvennus. Vihervasistien toteuttamasta sensuroimispolitiikasta on tullut hullua, ja se on levittäytynyt hallitsemattoman syöpäkasvaimen tavoin valtavirtamedian harjoittamasta sensuurista sosiaaliseen mediaan. Internet tarjosi vaihtoehtoiselle viestinnälle jonkinlaisen räppänän, kunnes vihervasistit saivat viranomaisvallan ja EU:n katakombeissa piileskelevät sananvapauden myyrät asiansa taakse. Myös oikeistolaisina pidetyistä valtavirtamedioista vihervasemmisto teki hyödyllisiä idioottejaan.

Oikeiston ja vasemmiston vispilänkauppa on ymmärrettävää, sillä porvarillisen suurkapitalismin ja sosialistisen internatsismin ideologiat sopivat universalistisen harmonian havinassa yhteen. Vahinko vain, että kansalaiset jäävät tässä kytköksessä kärsijöiksi, ja voiton korjaa yksipuoluejärjestelmäksi liittoutunut vihervasemmiston ja liberaalin porvariston klusteri.

 

Vihervasismin lyhyt historia

Vihreä Liitto syntyi sellaisten kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksesta, jotka eivät olleet koskaan käyneet navetassa. He olisivat olleet kauhuissaan tai pyörtyneet, mikäli olisivat tienneet, kuinka pahalta siellä haisee. Virtsan, lannan ja AIV:n lemu sekoittuu olkien, pahnojen ja heinän katkuun pistävän piinallisella tavalla, joka saa lissujen aurallisen migreenin laukeamaan, ja aivan pian he makaavat olkien seassa koivet oikoisinaan säkenöivä valokehä päänsä päällä.

Muuan Maria vain halusi hoitaa heppaa ja Pekka silittää minkkiä. Erehtyivätpä jotkut heistä puhumaan ”eläinten oikeuksistakin”, vaikka tietoisuutta vailla olevana olentona eläin ei voi olla oikeussubjekti. Subjektiviteetin tunnusmerkkinä pidetään kykyä tehdä valintoja ja kantaa tuota vihervasistien peräänkuuluttamaa ”vastuuta”, joka aina sisältää myös aiheetonta syyllistämistä. Oikeuksien sijaan olisi pitänyt puhua vain eläinten humaanista kohtelusta. 

Naturalistisen filosofian näkökulmasta luonto ei ole ihmisille vain resurssi, josta olemme riippuvaisia, vaan maanjäristyksineen ja viruksineen luonto muodostaa ihmiskunnalle myös ikuisen haasteen, vastustajan ja vihollisen. Sen sijaan vihervasemmiston lahkolaiset pitävät luontoa palvonnan kohteena, kun taas ihminen on heille – etenkin sen valkoisessa ja sukupuoleltaan miestä muistuttavassa ominaisuudessa – lähes arvoton white trash, jota vihervasistit eivät taatusti kohtele humaanisti.

En puutu vihervasismin syntyhistoriaan, paitsi että se syntyi – kuten edellä kuvasin – useista väärinkäsityksistä. Historioita on kirjoitettu Michel Foucault’n hullaannuttamana tarpeeksi. On sairaanhoidon historioita, kaakaon historioita, suklaan historioita, kahvin historioita, mausteiden historioita ja nautintojen historioita, joissa valitetaan kaiken hyvän ja nautinnollisen olevan kristillistä metafysiikkaa muistuttavalla tavalla ”synnillistä”. Historioita riittää yllin kyllin juuri siksi, että näillä asioilla ei katsota olevan tulevaisuutta nostalgisesti vaikeroivien vihervasemmiston sissien pidellessä purtemme peräsintä ja ohjatessa tuonen venettä. 

Vihreä Liitto on nykypäivän puolueista ideologisimpia ja ristiriitaisimpia. Vihervasistien jatkuva ja kauhtuneeksi kulunut protestointi ei ole mitään muuta kuin henkisesti murrosikäisiksi jääneiden jatkuvaa itkupotkuraivaria elämän tosiasioita vastaan.

Aiheeseen liittyvää

Vihreillä välähtää – Maahanmuutto- ja ilmastopolitiikka ristiriidassa

Vihervasemmisto – Sitä vie mitä lupaa

Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta

Vihreiden vaalivedätys (2019)

Suomalaista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Miksi vihreät suojelevat villihanhien sätkäpaskoja?

Pormestarimalli ei ole kansanvaltaisin

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Vihreiden ydinenergiapolitiikan järjettömyys

Uusi ideologinen jako: liharuoka vs. kasviskiusaus

Ilmaisia vinkkejä kunnallispolitiikkaan (2012)

Vihervasemmisto ja Pavlovin koirat

Poliittisen vihervasemmiston sytyttämä informaatio- ja kulttuurisota on saamassa kylmän sodan aikaisen Zersetzungin muotoja. Tällä hajoamista merkitsevällä sanallahan on viitattu Itä-Saksassa toimineen Stasin yrityksiin tuhota ”vääränlaisia” poliittisia ajatuksia esittäneiden ihmisten maineita.

Suomessa tuo ilmiö tunnettiin taistolaisuutena ja stalinismina sekä yleisenä suomettuneisuutena, jonka mukaisesti vaadittiin kallellaan oloa Neuvostoliittoon kaikessa. Jos siihen ei suostunut, maine ja yhteiskuntakelpoisuus tuhottiin vasemmistolaisten vaikutusyrityksillä.

Nykyisin tuo sama ideologia vaikuttaa epäsuorasti uustaistolaisuutena, jota koetetaan levittää niin yliopistoissa kuin yhteiskunnassakin. Sen metafyysisenä perustana on vaatimus tunnustaa uskoa yliyksilöllisille periaatteille, kuten ilmastonsuojelulle, ylirajaiselle maahanmuutolle, monikulttuuri-ideologialle ja ylikansalliselle globalisaatiolle. 

Ne nojaavat perimmältään samanlaisiin olettamuksiin kuin marxismi-leninismi ja kommunismi yleensäkin sekä niiden sisältämä yksilöitä mitätöivä maailmankuva. Sen vuoksi niitä on ollut helppoa juurruttaa vasemmistolaisesti ajattelevien mieleen. Niiden varjopuolena on kuitenkin niin sanottu yhteismaan tragedia, joka seuraa yksilönvapauden ja vastuun katoamisesta.

Tämän vuoksi yliyksilölliset ideologiat pyrkivät vetoamaan vastuuseen ja etenkin yhteisvastuuseen, joista luonnollisesti seuraa myös paljon aiheetonta syyllistämistä. Pahiten se näkyy ilmastopolitiikassa, jossa väärät ja syyttömät tahot laitetaan maksamaan toisten laskuja.

Globaalin ja universalistisen ideologian messiaat ovat nykyajan uustaistolaisia, jotka pyrkivät esiintymään intellektuellien kaavussa mutta jotka todellisuudessa paljastuvat pelkiksi vanhan luokkakaunan lietsojiksi, kun moralismin kaapu riisutaan pois.

Kommunistinen ideologia ei ole kuollut, vaan se ainoastaan vetäytyi valtiojohtoisuuden sektorilta seinän rakoihin, josta kyseisen ideologian kannattajat koettavat nyt ”liberaaleina” esiintyen harrastaa mielipidekontrollia ja instituutioiden, kuten yliopistojen ja median, politisointia.

Paradoksaalisesti tämä täyttää erään marxilaisen teoreetikon, Antonio Gramscin, ajatuksen hegemoniasta. Hegemonisesti toimittaessa poliittista vaikuttamista levitetään koko kulttuurielämään: koulutukseen, mediaan, taiteeseen ja oikeuslaitokseen. Gramscin arvostelun kohteena oli kapitalistinen hegemonia, mutta kyllä kommunistinen hegemonia on ollut monin verroin väkevämpää.

 

Woke, cancel, deplatforming, doxing...

Todellisuuskäsitysten muokkaus ja kansakunnan yhteishengen murentaminen olivat kommunismin kukoistusaikana yhtä määrätietoisia kuin nykyään on monikulttuurisuuden ja maahanmuuton läpiajaminen.

Tuloksia tavoitellaan nykyään identiteettipoliittisen klusteroimisen ja intersektionaalisen viiteryhmäpolitiikan keinoilla, kun vihervasemmisto kerjää kannausta erilaisilta vähemmistöryhmittymiltä pyrkien sitouttamaan niitä omaan ideologiaansa ja hintana poliittisesta tuestaan vähemmistöille.

Tämä vaihtokauppa on pohjimmiltaan kompensoivaa suvaitsevuutta. Sen mukaisesti vihervasemmisto vaatii sitoutumista omaan puolueideologiaansa kaikissa kysymyksissä maksuksi siitä, että vihervasemmisto asettuu ajamaan erityisryhmien etuja joissakin vähäpätöisissä yksityiskohdissa.

Puhutaan hereillä oloa ja valveutuneisuutta korostaen woke-tietoisuudesta ja tilaisuuksien kulkuun sekä puhetilanteiden keskeyttämisiin liittyen cancel-aktivismista. Nämä kaikki puuttumisen ja sekaantumisen muodot ovat nilkkimäisiä osoituksia sananvapauden ja tieteen vapauden häiritsemisestä.

Tavoittena on voimakkaiden uhkausten, kuten ilmastoahdistuksen lietsomisen, kautta jakaa ihmiset hyviin ja pahoihin. Joukkueisiin jakamisen jälkeen heidät siirretään ajattelun maailmasta identiteetin korostamiseen, jonka piirissä ei sallita kyseenalaistamista.

Tähän ansaan suostumattomia ei-vasemmistolaisia ihmisiä puolestaan maalitetaan maineen tuhoamisella (character assassination), joukkoistetulla kohdehenkilöiden yksityiselämän penkomisella, työnantajien ja kaupallisten yhteistyötahojen painostamisella irtisanomisiin sekä perättömillä ilmiannoilla (doxing) ja sulkemalla heitä pois sosiaalisen median alustoilta (deplatforming).

Etenkin doxausta käytetään laajalti, sillä yksityisyydensuojan murennuttua ja ihmisten muututtua ”lasisiksi” on helppoa kaivella jokaisen ihmisen taustoista vuosien takaisia, irrallisia tai muutoin vähäpätöisiä heikkouksia, joihin vihervasemmisto voi työntää miekkojaan ja asioita paisuttamalla tuhota kokonaisia työuria.

Myös valikoivalla tarinankerronnalla myrkytetään ihmisten persoonaa, kun vasemmiston tekaisemilla meemeillä ja erilaisia kokemustarinoita hyväksi käyttämällä synnytetään yksilötotuuksista yleisiin johtopäätöksiin eteneviä ajatuskulkuja. Niitä levittävät herätysliikkeiden tavoin toimivat hämäräkerhot, joista esimerkkejä tarjoavat niin sanottu Silakkaliike ja Varisverkosto.

Ilmiötä on tullut tavaksi nimittää kertomustaloudeksi tässä nykyisessä narratiivisuuteen sekä verkossa vaikuttamisen raivoon perustuvassa ”tapaustutkimusten” kakofoniassa. Menetelmä ei ole käyttökelpoinen vain vastustajien mustamaalaukseen, vaan se kelpaa myös oman itsen uhriuttamiseen. Esimerkin siitä tarjoaa sosiaalidemokraattisen kuntapoliitikon Abdirahim Husseinin pyrkimys haalia julkisuutta perättömällä kertomuksella, jossa hän uhriutui tavoitellen myötätuntoa omalle viiteryhmälleen ja joka paljastui myöhemmin valeeksi (kirjoitin aiheesta täällä).

Vihervasemmiston omissa sääliä kerjäävissä uhriutumistarinoissa yksilöiden kokemuksista tehdään suurta joukkoa edustavia yleistäviä johtopäätöksiä, joiden mukaan jokainen vastavoimaksi noussut henkilö onkin kiistat voittaessaan ”rasisti”, ”fasisti” tai sananvapautta estävä ”natsi”.

Kertomustalouteen perustuva parkuminen on ollut vihervasemmistolta sikäli tehokasta propagandaa, että uhriuttaessaan omat yksilötoimijansa ja loatessaan hyökkäystensä kohteena olevat yksilöt kertomusten levittäjät tekevät tarinoistaan edustuksellisia. Tällöin edes faktojen tarkistuksesta ei ole hyötyä, sillä tarinat ovat lähteneet lentoon omina kokonaisuuksinaan, ja todellisuudesta voi aina löytyä joitakin aineksia niiden todistamiseen huterasti ”oikeiksi”. Keijo Kaarisateen graafinen esitys asioiden kulusta täällä.


”Oikeusvarmuus” on nykyisin vain hyvää parodiaa

Lopulta vihervasemmisto muuntaa tarinansa normatiivisiksi, jolloin väitetään, että sanoista on lyhyt matka tekoihin. Erääksi esimerkiksi tästä sopii Perussuomalaisten kansanedustajaan Juha Mäenpäähän kohdistettu maalitus. Hänen sinänsä irrallinen ja viaton poimintansa hallitusohjelmasta (vieraslajin käsite) laajennettiin hetkessä vihervasemmiston toimesta spekulaatioihin keskitysleireistä!

Muiden muassa Martin Scheinin väitti, että ”kansanmurha alkaa tuollaisella puheella”, ja vihervasemmiston vihapuhealustaksi muuttunut Uusi Suomi suurensi hänen syytöksensä otsikkoonsa (Keijo Kaarisateen esitys maalituksen piiloviestinnästä täällä ja ajatuskulusta täällä).

Huomiotta jäi, että Mäenpää oli nostanut vieraslajin käsitteen suoraan hallituksen omasta ohjelmasta. Sen sijaan media alkoi nähdä yhden lainauksen käytössä suunnattomia poliittisia manifesteja, jotka olivat muka oppositiossa olevan puolueen kynästä.

Asiassa ei ollut osoitettavissa mitään tosiasioita eikä viitteitä siihen, että kansanedustajalla olisi ollut aikomusta käyttää lausahdustaan kansanryhmän vastaisiin tekoihin tai yllyttämiseen (muihin) rikoksiin, mutta sen pohjalta vihervasemmisto saattoi helposti käynnistää hyökkäyksen, jossa käytettiin mitä mielikuvituksellisimpia syytöksiä. Kansanmurhaväite oli tietenkin vaikuttava ase ja argumentti jokaista omaa kansakuntaamme puolustavaa ihmistä vastaan. Tarina perussuomalaisten pahuudesta oli muuttunut immuuniksi vastaväitteille, sillä onhan väite kaasukammioista sinänsä tosi.

Huomaamatta tosin jäi sen yhdistymättömyys Suomen eduskunnan jäsenen puheenvuoroihin. Myöskään ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevassa lainkäytössä ei ole ihmisiä tuomittaessa yleensä pystytty osoittamaan sanankäytön yhteyttä mihinkään tekoihin, seurausvaikutuksiin tai edes uhrien olemassaoloon, vaan nuo kaikki ovat jääneet osoittamatta.

Silti Suomessa on 78 tapauksesta vain 5:ssä syytteet hylätty, ja tuomioistuimet ovat jakaneet tuomioita ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” kuin liukuhihnalta: Valtakunnansyyttäjänviraston käsikirjoitusta kuuliaisesti noudattaen. Viimeksi niin kävi oululaisen kaupunginvaltuutetun Junes Lokan tapauksessa (oikeudenkäynnin mielivaltaisuudesta Oikean Median jutussa).

Parodiapoliisti Keijo Kaarisateen väite koirapillimaalituksesta on sikäli osuva, että vihervasemmistoa ja Pavlovin koiria yhdistää sama asia: molemmat alkavat kuolata kuullessaan sanan ”perussuomalainen”.

On ennenkuulumatonta, että Valtakunnansyyttäjänvirasto perää syytteitä kansanedustajien ja valtuutettujen poliittisista puheenvuoroista. Mielipiteistään poliitikot ovat vastuussa valitsijoilleen, ja poliittisista puheenvuoroista syyttäminen kumoaisi demokratian koko idean. Sananvapaus on myös alun perin säädetty ”hallintoalamaisina” pidettyjen kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan. Jos poliitikon pitäisi noudattaa viranomaisen määräämää ”poliittista korrektiutta”, politiikan teon määrittelisi silloin viranomainen eikä kansa.

Olenko ainoa, joka näkee sellaisessa ajatuskulussa viranomaisten mielivaltaa ja suoranaista hulluutta? Tuo mielivalta on todennäköisesti lähtöisin Demlasta, joka on pyrkinyt kärsivällisesti ja vähin äänin ujuttamaan lainsäädäntöön universaalikommunistisia periaatteita ja täyttämään suuren määrän juristien virkoja omilla etäispäätteillään keskushallinnossa ja oikeuslaitoksessa.

Juuri siinä tuo uustaistolaisten pitkä marssi läpi hallinnon, oikeuslaitoksen ja yliopistojen näkyy.


Oikeiston ja vasemmiston konflikti on ikuinen

Saadessani pian laajan mediatutkimukseni valmiiksi olen vakuuttunut siitä, että lähes kaikki sananvapauden ongelmat ovat Suomessa yksinomaan poliittisen vihervasemmiston aloittamia ja käynnistämiä: heidän syytään ja seuraustaan.

Vielä 1990-luvulla sanankäyttö ei ollut mikään ongelma, vaikka Internet jo toimikin. Vasta vihervasemmiston lietsoman maahanmuuton ja monikulttuuri-ideologian seurauksena ovat asiat ajautuneet arvo-, etu- ja kulttuuriristiriitoihin todellisuudessa itsessään, kun on syntynyt pulaa työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mediassa esiintyvä eripura ei ole syy mihinkään, aivan niin kuin vihapuheeksi väitetty ja omaa kansakuntaa puolustava vastarintakaan ei ole ongelmien syy. Ne ovat seurauksia huonosta maahanmuutto- ja väestöpolitiikasta, jonka arvostelemisen haluaisivat virheitä tehneet vihervasemmistolaiset ja huvitteluliberaalit porvarit nyt kieltää.

Asiasta on myös kansainvälistä tutkimustietoa. Eettisen johtamisen professorina New Yorkin yliopistossa toimiva sosiaalipsykologi Jonathan Haidt on havainnut, että oikeistolaisten mielikuvat vasemmistolaisista ovat paljon realistisempia kuin vasemmistolaisten käsitykset oikeistolaisista. Oikeisto on ollut kannanotoissaan maltillisempi ja suopeampi vasemmistoa kohtaan kuin vasemmisto oikeistoa kohtaan. Ongelma näkyy myös siinä, että valtamedia on koko ajan työskennellyt vasemmiston tukena sen maalituskampanjoiden tehostamiseksi.

Vasemmiston argumentaatiolle tieteissä on ollut tyypillistä, että se etsii tukea argumenteilleen jonkun auktoriteetiksi koetun tieteilijän omista tulkinnoista, jotka ovat tyypillisesti mielipiteidenvaraisia ja todistumattomia, kuten Michel Foucault’n historiantulkinnat. Silti niihin vedotaan esimerkiksi sukupuolten tutkimusta koskevina faktoina, jolloin mielipiteet asetetaan biologisten argumenttien ja tosiasioiden kanssa yhteismitallisiksi, ja mielipiteidenvarainen näkemys sukupuolesta ”sosiaalisena rakenteena” julistetaan voittajaksi.

Sen sijaan oikeistolaiselta perätään aina laboratorioissa todistettavia faktoja, onpa kyse sitten sukupuolesta, rodun käsitteestä tai vieraslajeista, vaikka juuri nämä käsitteet voidaan nähdä myös pelkkinä käsitteellisinä luokkina ja niminä ominaisuusjoukoille, jotka tiettyjen olentojen kyseessä ollessa ovat ryhmien jäsenille samat. Näissä tapauksissa väitteet esimerkiksi sukupuolesta tai rodusta eivät saisi olla vasemmistolaisten mielestä pelkästään käsitteellisiä luokitteluja, vaan tueksi vaaditaan ”faktoja”. Biologisiakin faktoja kyllä löytyy, mutta esitettyinä ne eivät sitten kelpaa.

Sosiaalisista konstruktionisteista ja postmodernisteista on tullut positivismin mukaisia faktoja takaisin kaipaavia 1920-luvun tieteilijöitä. Erona on vain se, että tosiasiat eivät kelpaa heille silloin kun ne ovat silmien edessä, ja omat unelmansa he taikovat ”tosiasioiksi” aina kun heillä itsellään ei ole esittää kokeellista näyttöä.

Paikkaansa pitää poliittisen ja yhteiskuntatieteellisen argumentaation tapauksessa seuraava. Sanoessasi jonkin asian ilman viitettä lausut vain väitteen, kun taas lausuessasi jotakin viitteen kanssa, sanot sen, mitä joku toinen väittää.

Ja: nykyisessä polarisoituneessa viestintätodellisuudessa ei kansallismielisesti ajattelevan kannata perustella mitään eri mieltä olevalle, sillä hän jää erimieliseksi kuitenkin omien aatteellisten sitoumustensa vuoksi. Samaa mieltä olevalle perusteleminen taas on turhaa, sillä hän on jo ymmärtänyt asian ja on samaa mieltä muutenkin.

Toksinen vasemmistolaisuus edistää työelämän mielipidevankeutta

Helsingin Sanomat teki jälleen suuren jutun heittääkseen lokaa erään työelämästä oikeistolaisena pois potkitun ihmisen niskaan sekä puolustaakseen irtisanojia. Juttu on vapaasti ilman tilausmaksua luettavissa, jotta lehden harjoittama propaganda tavoittaisi lukijat varmasti.

Jutussa selostettiin, miten eräs punavihreässä kuplassa majaansa pitävä käytettyjen äänilevyjen kierrätyskauppa oli lopettanut yhden palkollisensa työsuhteen hänen vapaa-ajantoimintansa vuoksi. Oli lehden mukaan musisoinut yhtyeessä, joka oli esiintynyt joidenkin mielestä äärioikeistolaisissa tilaisuuksissa.

Lehden mukaan työsuhteen päättäminen perustui ääriliike Varisverkoston ilmiantoon ja väitteeseen, että black metal -bändi soitti ”vihantäyteistä islaminvastaista musiikkia”. Kun yksi sormi osoittaa kohti irtisanottua, kolme muuta osoittavat kuitenkin syyttäjiin itseensä: työnantajaan, ilmiantajaan ja Helsingin Sanomien toimittajiin.

Heiltä lienee unohtunut Pariisin vuoden 2016 terrori-isku, jossa vihantäyteiset muslimiterroristit iskivät metallimusiikkia soittaneeseen konserttiin ja surmasivat 89 viatonta ihmistä juutalaisomistuksessa olleessa teatterissa. Tapaus onkin syytä muistaa suhteellisuudentajun vuoksi ja asioiden näkemiseksi oikeassa viitekehyksessä. Varisverkostolaisten vihamielisyyden taakse mennessään Helsingin Sanomat lietsoo vihaa.

Aika välillisen kytköksen politiikkaan tuo helsinkiläisen levykaupan tapaus joka tapauksessa sisältää. Kytkös on paljon ohuempi kuin SKP:n riveissä esiintyneen Kari Peitsamon suora mutta sinänsä perusteltu ja yllättävä kannanotto haittamaahanmuuttoa vastaan (aiheesta täällä). Hänet puolestaan suljettiin pois hämeenlinnalaisilta musiikkifestivaaleilta, kun taas levykaupan työntekijän soittelu ei vain sopinut työnantajan ideologiaan, jota Helsingin Sanomien jutussa luonnehditaan virheellisesti ”arvoiksi”.


Mistä työelämän mielipidevankeus ja ”yhteisönormit” kumpuavat?

Minulla on tapana sanoa tuon tapaista asennoitumista työelämän mielipidevankeudeksi. Mädät työnantajat potkivat palkollisiaan heidän poliittisten näkemystensä takia tai vihamielisten ilmiantojen perusteella, varjellakseen oletettua mainettaan, julkisivuaan tai vieraskoreuttaan sekä teeskennelläkseen puolueetonta tai jollakin tavoin nuhteetonta.

Oikeuskäytännössä yleensä katsotaan, että poliittinen osallistuminen ja poliittiset mielipiteet eivät kelpaa irtisanomisten perusteiksi. Niillä ei pitäisi olla vaikutusta myöskään työ- ja virkasopimusten solmimiseen eikä varsinkaan silloin kun valinnan pitää perustua pätevimmän henkilön löytämiseen, aivan kuten monissa työyhteisön mainetta ja etua ajattelevissa yhteisöissä. 

Syyttömyysolettaman pitäisi taata ihmisille kunnian ja yksityisyyden suojan vihamieliseltä maineterrorilta työelämässä, mutta käytännössä pelkät juorut, epäilyt, moitteet ja syyttelyt vaikuttavat samoin kuin tuomiot. Myös yliopistoissa asian ratkaisevat poliittiset näkemykset eivätkä tieteelliset ansiot.

Vastaavanlaisia tapauksia on kertynyt liikaa. Ideologiset konfliktit, joita vihervasemmisto luo viitaten itse tekaisemiinsa ”yhteisönormeihin” tai ”arvopohjaan”, eivät ole useinkaan syntyneet työelämässä itsessään, vaan ne ovat siirtyneet sen piiriin muualta yhteiskunnasta. Ne heijastelevat valtakuntien rajoilta kansalaisyhteiskuntien keskelle siirtynyttä kiistelyä maahanmuuton haitallisuudesta.

Oikeistolaisina pidettyjen potkiminen ei sinänsä ole mitään muuta kuin teollistumisen ajan yhteiskunnasta tuttua ay-aktivismia, vasemmistolaista värväystä, manipulaatiota, sabotaasia ja agitaatiota: ”Ota jäsenkirja tai päähäsi putoaa tiili.” Tehdaskommunismista tuo periaate on edennyt studioihin maahanmuuton tuottaman eripuran kautta, kun maahanmuutto on repinyt kantaväestöjen rivit halki, ja mielipiteet ovat lopulta kärjistyneet kaikkia ihmisiä koskien. Maahanmuutto on hajottanut kansankuntaa ja aiheuttanut eripuraa.

Mieleen tulevat myös ByggMaxin ja Lidlin mainosjupakat, Aleksi Valavuoren potkut, Porin Jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan irtisanominen ja FloApps Oy:n tapaus, kun kyseinen nettifirma kieltäytyi myymästä palvelujaan Perussuomalaisille (aiheesta täällä ja täällä).

Etsimättä mieleen tulevat sosiaalityöntekijä Harri Eerikäisen ahdistelu (Helsingin Sanomat lietsoi asiaa täällä) ja erään perussuomalaisen bussikuskin irtisanominen työstään vain siksi, että hän oli ratkonut häiriötilanteita ajoneuvossaan, niin kuin kuuluukin. Tapauksen pohjalta voi päätellä rasismin käsitteen liudentuneen niin, että mitä tahansa onnetonta sattumaakin voidaan nykyään pitää ”rasismina”, mikäli se ei sovi pahastuneen omaan maailmankuvaan. Fillarista puhkesi rengas: mitä rasismia!

Kyseisenlainen vähemmistöjen puolustelu ei tuo niiden jäsenille mitään hyvää. Se herättää vain epäluuloja ja epäilyn, etteivät vähemmistöihin kuuluvat ihmiset osaa itse puolustaa itseään ja että he ovat jatkuvan erityiskohtelun tarpeessa.

Hieman toisenlaisen tapauksen muodosti Lapin Kansan päätoimittajaksi nimitetyn Johanna Korhosen irtisanominen, mutta siinäkin työsuhde lopetettiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, yksityiselämään ja ihmissuhteisiin vedoten. Erona oli vain, että valtamedia asettui potkitun puolelle ja tuomio tuli heti. Myöhemmin sitä vielä korotettiin. En muista yhtään tapausta, jossa jotakuta sorrettua suomalaista miestä olisi käsitelty yhtä hunajaisesti mediassa ja tuomioistuimissa. Tässä tapauksessa tuomioistuimet myöntyivät lähes sadantuhannen euron korvauksiin pelkkien kuvitteellisten menetysten vuoksi.


Kuinka vasemmisto polkee työpoliittisia oikeuksia?

Vihervasemmisto keuhkoaa jatkuvasti ”ihmisoikeuksien” ja ”perusoikeuksien” puolesta mutta polkee itse suomalaisten kanssaihmisten työpoliittisia oikeuksia sekä tuhoaa ammatin tai elinkeinon harjoittamisen edellytyksiä. Vasemmistolaiset puhuvat tasa-arvosta kuin pastori Billy Bob Baker, mutta oikeistolaisten ihmisten tasa-arvon kyseessä ollessa vasemmisto luikertelee piiloon kuin Alabaman musta kyy.

Muistatte kai Timo Hännikäisen omistaman Savukeidas-kustantamon häädön pois Kirjamessuilta. Monet muistavat myös mudanheiton ja ajojahdin, jonka Helsingin Sanomat aloitti kauppias Juha Kärkkäistä vastaan ja jolla oli tarkoitus tuhota hänen liiketoimintansa (analyysia täällä ja täällä).

Kovin usein nuo sensuuria vaativat nuhjuiset maailmanparantajat eivät kuitenkaan onnistu, kuten kävi ilmi Stockmannin tiernapoikajupakassa. Tuon ideologisen konfliktin alullepanija oli puolestaan Yleisradio yhdessä erään maahanmuuttajataustaisen valittajan kanssa.

Avuksi riensivät luonnollisesti Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat vasemmistoliittolaisen professoritietäjän Vesa Puurosen kanssa. Huomaatteko, että taaskin valtamedia lypsi ”asiantuntijakommentin” Vasemmistoliittoon sitoutuneelta puolue- ja vaaliedustajalta? Se on ymmärrettävää, sillä nykyisenä uustaistolaisena aikana yliopistoista ei löydy muita.

Yleensä irtisanomisista kärsii vain työnantaja ja liikkeenharjoittaja, joka potkuja jakelee, sillä vasemmistoproletariaatin ostovoima ei (kaviaarikommunisteja ja samppanjasosialisteja lukuun ottamatta) riitä kompensoimaan sen aiheuttamia tuhoja. Tämä on tulos siitä, että vihervasemmiston sissit on päästetty tanssimaan yritysten hallitusten pöydille – siis juuri heidät, jotka omasta mielestäni täytyisi pitää niin kaukana taloudellisten päätösten teosta ja etenkin valtiontalouden hoidosta, kuin ikinä mahdollista.

Vihervasemmistolaisten päivystystä firmoissa sanotaan hienostellen ”yritysetiikaksi” ja ”eettisen tietoisuuden” lisäämiseksi, mutta tosiasiassa se on pelkkää poliittista painostusta, jonka kulut siirretään yritysten palveluita ja tuotteita ostavien kuluttajien maksettaviksi. Näin tapahtuu etenkin ekologisten verukkeiden varjolla, vaikka meillä suomalaisilla ei pitäisi olla enää yhtään mitään lisämaksettavaa maailman ilmaston tai ympäristön hyväksi, tehtyämme jo enemmän kuin useimmat muut.

Jälki on rumaa, kun media alkaa vyöryttää vihaa sellaisia yrityksiä vastaan, jotka eivät mainosta sen sivuilla – tai alkaa painostaa yksityishenkilöitä, jotka kyseenalaistavat valtamedian menettelytavat. Vasemmiston kätyrit puolestaan iloitsevat aikaansaamistaan tuhoista hullunkiilto silmissään ja ivallinen hymynkare huulipielissään.

Itse kieltäydyn käyttämästä suomalaisten ihmisten työpoliittisia oikeuksia polkevien firmojen tuotteita ja palveluksia. Helsingin Sanomia olen tilannut vain kahdesti: ensimmäisen ja viimeisen kerran.


Potkuja vasemmistolaisesta ääriajattelusta ja ekofundamentalismista

Individualistisen oikeistoliberalismin näkökulmasta ihmistä luonnehtii self-ownership: yksilö omistaa itsensä, työvoimansa ja ruumiilliset sekä henkiset potentiaalinsa. Vaikka hän menettelisi kuin hyvämaineinen prostituoitu ja myisi niistä osan, toisen osan pitää jäädä jäljelle.

Työnantajan privilegio-oikeus rajoittuu alaltaan rajattujen työehtojen mukaisesti vain työtehtäviin. Jo pitkän aikaa on epähumaanina pidetty käsitystä, että työnantajalla olisi oikeus säädellä ihmisten yksityiselämää, ihmissuhteita, elämäntapaa ja niin sanottua vapaa-aikaa, saati että ihminen pakotettaisiin myymään itsensä synapsejaan ja aivosolujaan myöten.

Yksi hulluimpia piirteitä nyky-yhteiskunnassa on, että kansallista etua edistävien ihmisten toiminta koetetaan saattaa puolustelukannalle ja syytösten sekä häpeän kohteeksi – siis kaikki sellainen, josta olisi syytä olla kansallisen itsetunnon ja saavutusten puolesta ylpeä ja tyytyväinen!

Mitäpä jos lihamylly laitettaisiinkin pyörimään siihen suuntaan kuin sillä olisi täysi syy pyöriä? Yliopistojen palkolliset potkaistaisiin pois viroistaan, jos he osallistuvat äärivasemmiston tilaisuuksiin. Laskekaapa, kuinka monta uustaistolaista Vasemmistoliiton kellokasta tai Vihreän Liiton nimissä toimivaa ekologista ääriajattelijaa pitäisi taluttaa yhteiskunta- ja valtiotieteellisistä tiedekunnista ulos.

Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimittajia irtisanottaisiin osallisuudesta fundamentalismin levittämiseen ja virheellisen sekä puolueellisen informaation jakamiseen, jos joku heistä havaitaan vihaa pursuavien vasemmistoräppäreiden konserteissa.

Paparazzien kuvat paljastaisivat, että toimittajat poseeraavat ja tekevät juttuja Palefacen backstagella! Tulos: potkut työstä, kun osallistui suomalaisia pilkkaavaan tilaisuuteen ja sitä kautta kansanryhmää vastaan kiihottamiseen!

Ultrafeministeille monoa mekkoon, kun ovat niin suvaitsemattomia, että ovat kääntäneet tasa-arvon vaatimuksensa intersektionaaliseksi feminismiksi, jonka mukaan heidän oma vähemmistönäkökulmansa on aina parempi ja oikeampi.

Suomalaisten ihmisten kärsivällisyyden koettelu on mennyt yli kaikkien rajojen: aivan liian pitkälle. Yksi myrkytyksen alkutekijä on Helsingin Sanomien harjoittama pitkällinen ja sinnikäs propagandatyö, jota on harjoittanut yliopiston uhri- ja vääryystieteissä ohjelmoitu pioneeriarmeija.

Kirjoituksiani lukemalla huomaatte, kuinka nurinkurisesti valtamedia asioista kirjoittaa ja niitä arvioi. Tästedes alatte nähdä ne oikein.

Vihreiden vaalivedätys

Luonnonsuojeluun ja ilmastohysteriaan sisältyy paljon universaalikommunistisia periaatteita. Esimerkiksi hakkuiden vähentämisellä ja kansallispuistojen perustamisella on rajoitettu yksityisen omaisuuden hallintaa ja käyttöä sekä sosialisoitu yksityistä varallisuutta perustuslain 15 pykälän vastaisesti.

Marxilaisen näkemyksen mukaan ideologiaa syntyy silloin, kun poliittinen tarkoitusperä on itsensä kanssa ristiriidassa. Huvittavaa jälkeä onkin tullut tulokseksi aina, kun nykyinen uusmarxilainen ihanteellisuus on ajautunut jyrkkiin ristiriitoihin itsensä kanssa.

Näin on etenkin vihreässä liikkeessä, jossa viherkommunismi on selvää valuuttaa. Vihreä liitto julkaisi 17.2.2019 eduskuntavaaliohjelmansa, josta löytyy kosolti moraaliposeerausta, hyvesignalointia ja henkilökohtaisen uhripääoman sekä sosiaalisen karisman tavoittelua. Ihanteiden viljely on kieltämättä hyvin korkealentoista, mutta kustannukset olisi tarkoitus ammentaa aivan muiden ihmisten tai tahojen, yleensä nettoveronmaksajien, aarrearkusta.

Ollaanpa akateemisia ja argumentoidaan hieman.

1. Vihreiden väite: ”Jos emme pidä huolta ympäristön kantokyvystä ja pysäytä ilmastonmuutosta, hyvinvoinnin ja tasa-arvon perusta ei kestä.”

Vasta-argumentti: Ketkä me? Suomalaiset eivät voi pysäyttää ilmastonmuutosta eivätkä liioin edes vaikuttaa siihen, sillä Suomen kasvihuonepäästöt ovat alle 0,2 % maailman kokonaispäästöistä. Ne katoavat jo pelkkiin tilastovaihteluihin. ”Tasa-arvon perusta ei kestä” nimenomaan silloin, jos suomalaisia pakotetaan luopumaan ympäristötehokkaasta teollisuudestaan vihreillä ilmastodirektiiveillä ja siirtämään teollisuutta paljon saastuttaviin kehitysmaihin suomalaisten ihmisten työllisyyden ja kehitysmaalaisten työpoliittisten oikeuksien tappioksi.
”Tasa-arvon” mukaista olisi lopettaa islamiin liittyvä naisten alistaminen ja lapsitehtailu, joka on pääsyy myös kehitysmaiden suurin kasvihuonepäästöihin, niin kuin kehitysmaiden väestöräjähdys yleensäkin. Tästä ovat vastuussa kehitysmaat itse, ei Suomi.

Johtopäätös: Maailma ei pelastu, vaikka suomalaiset lopettaisivat hengittämisen kokonaan ja polttaisivat ruumiinsa suurella rahalla tuhkaksi, sillä siitäkin tulisi hiilidioksidipäästöjä. Niinpä Suomen ei tule ”olla ilmastonmuutoksen torjunnan kärkimaa”, ”esimerkki muulle maailmalle” eikä ”kulkea eturintamassa hiilen käytöstä luopumisessa”.

2. Vihreiden vaatimus: ”Seuraavan hallituksen tulee olla feministinen hallitus. [...] On murskattava lasikattoja ja tehtävä loppu rasismista, syrjinnästä ja häirinnästä.”

Vasta-argumentti: Feminismi on ismi, ja sen mukainen hallitus olisi laiton, sillä virkavastuulla toimivien ministerien tulee noudattaa toiminnassaan lakia ja perustuslakiin kirjattua yhdenvertaisuuden periaatetta. Feminismin harjoittaminen olisi sukupuolista syrjintää tai suosintaa, jolle ei ole oikeutusta myöskään yhdenvertaisuuslaissa.
Väite ”lasikatoista” on miehiin kohdistettu harhainen syytös, jonka mukaan on miesten vika, jos naiset eivät etene omilla ansioillaan työelämässä. Jos kuvitteellisetkin lasikatot poistettaisiin, feministit eivät voisi enää reuhata itseään jalkineet edellä ”läpi lasikattojen”, kuten Kaija Koo laulussaan ”Supernaiset”. Pää alaspäin korkkarit katossa näyttää jo suurin osa vihreiden kannattajista olevankin.

Johtopäätös: Ei feminististä eikä sovinistista hallitusta Suomeen. ”Seksuaalista häirintää” sopii kiittää siitä, että seksuaalista aloitteellisuutta vielä on (syntyvyys tosin laskee, ja syynä on ”tiedostavien” feministien viha).

3. Vihreät: ”Valmistellaan vihreä verouudistus, jossa siirretään verotuksen painopistettä työn verotuksesta ympäristön kuormituksen verotukseen ja torjutaan veronkiertoa. Kompensoidaan ympäristö- ja kulutusverojen vaikutukset pienituloisille tulonsiirtojen ja tuloveron alennusten kautta.”

Vasta-argumentti: Pienituloisten tuloveroja ei voida enää alentaa, koska pohja näkyy jo, ja pienituloiset eivät nykyisinkään ole nettoveronmaksajia. Nettoveronmaksajia ihmisistä tulee vasta keskituloluokissa (perhekoosta riippuen).

Johtopäätös: Alentamalla ”työn verotusta” vihreät näyttäisivät tavoittelevan veronalennuksia suurituloisille. Tämä sopii yhteen kokoomuksen kanssa, joka on vihreiden toimisto-osasto, niin kuin vihreät ovat kokoomuksen puisto-osasto. (Palaan veropolitiikkaan tämän kirjoituksen lopussa.)

4. Vihreät: ”Lisätään turvallisia ja hallittuja reittejä tulla maahan nostamalla pakolaiskiintiö vähintään 3 000:een.”

Vastaväite: Millä tavalla tämä edistäisi Suomen ja Suomen kansalaisten asioita, kun humanitaarinen maahanmuutto on osoittautunut sosiaalietuusperäiseksi haittamaahanmuutoksi, sosiaaliturvashoppailuksi ja turvapaikkaturismiksi? Miksi väestöjen vaihdon pitäisi olla ”turvallista”, kun turvapaikanhakijat itse ovat murhanneet ja raiskanneet kansalaisiamme ja tuoneet turvattomuuden tänne?
Suomen vähäosaisten asema ei parane tuomalla maahan lisää vähäosaisia, jotka heikentävät huoltosuhdetta ja aiheuttavat kulttuurikitkoja sekä murentavat sosiaalista pääomaamme.

Johtopäätös: Pakolaiskiintiötä ei pidä laajentaa. Global Compact for Migration (GCM) sopimuksella valmiiksi voideltua ilmasiltaa EU:n ulkopuolisilta leireiltä ei pidä perustaa, sillä se luovuttaisi lähtöselvityksen leimasimet YK:n, EU:n tai lähettävän maan käsiin sekä veisi valtioilta itsenäisen päätösvallan rajavalvonta- ja maahantuloasioissa.
Vihreiden politiikka perustuu universaalikommunistiseen näkemykseen, että maahanmuutto on subjektiivinen oikeus. Sosiaalietuusperäinen tai ”humanitaarinen” maahanmuutto olisi kokonaan lopetettava, sillä veronmaksajien varoilla valmiiksi katettuun pöytään istuminen on epähumaania omia kansalaisiamme kohtaan. Väkivaltaisten pakolaisten olisi syytä paeta myös meitä.

5. Vihreät: ”Tehdään hiilinieluista metsänomistajille tulonlähde: otetaan käyttöön kasvatusmaksu, joka palkitsee metsänomistajaa siitä, että metsän annetaan kasvaa. [...] Asetetaan välietapiksi hiilineutraalius eli tila jossa hiilinielumme kumoavat jäljellä olevat päästömme vuonna 2030. Tämä merkitsee käytännössä 60 % päästövähennyksiä. Heti tämän jälkeen tulee päästä tilaan, jossa nielut sitovat enemmän hiilidioksidia ilmakehästä kuin päästämme sinne.”

Vastaväite: ”Tehdään”, ”asetetaan”, ”otetaan” ja ”heti tämän jälkeen”. Yksityismetsien käyttöä ei voitaisi rajoittaa ilman, että valtio maksaa korvauksia omaisuudensuojan rikkomisesta. Niinpä rahapuun oksalla istuvat vihreät maksaisivat metsänomistajille ”kasvatusmaksua” sitä mukaa kuin puut kasvavat. Valtio siis maksaisi tulevaisuudessa myös metsän kasvun ja sen, ettei sitä käytetä. Aiemmasta tulojenlähteestä tulisi valtiolle valtava menoerä.

Johtopäätös: ”Hiilinielu” on Platonin luola, josta ajattelunsa sikiöasteella olevat vihreät eivät näe ulos.

6. Vihreät: ”Asetetaan eräpäivä fossiilisille polttoaineille: kivihiilelle ja turpeelle 2020-luvulla, maakaasulle ja liikennepolttoaineille 2030-luvulla.”

Vastaväite: Itä-Euroopasta saatava hiili olisi järkevämpää käyttää Suomen hiilivoimaloissa, jotka ovat ympäristöystävällisyydessään Euroopan kärjessä, kuin polttaa hiiltä Puolan ja muun Itä-Euroopan paljon saastuttavissa voimaloissa. Koska Suomessa lähes kaikki hiilivoimalat tuottavat myös kaukolämpöä, niiden hyötysuhde on lähellä 90 prosenttia. Turve on kotimaista ja luo työtä Suomeen, ja kotimaista energiaa pitäisi myös suosia.
Maakaasu on puhdasta energiaa. Liikennekäytössä olevia hiilivetyjä ei voida korvata, sillä sähköautojen akut eivät riitä tuottamaan lämpöä autoihin talviaikaan. Raskas liikenne tulee aina olemaan dieselkäyttöistä akkujen riittämättömyyden vuoksi.
Hiilivetyjen käyttökielto liikennepolttoaineena merkitsisi polttomoottorikäyttöisen ajoneuvokannan arvon alenemista, jonka valtio joutuisi korvaamaan omistajille.

Johtopäätös: Fossiilisten polttoaineiden käyttämisestä ei pidä kiirehtiä luopumaan Suomessa, jossa on ympäristöystävällistä teknologiaa. Pimeän ja kylmän Suomen pitää olla viimeisiä maita, jotka luopuvat hiilen käytöstä.

7. Vihreät: ”Vuoden 2030 jälkeen siirrytään myymään vain nollapäästöisiä uusia henkilöautoja. Vapautetaan sähköautot auto- ja ajoneuvoverosta määräajaksi, satsataan latausverkkoon ja otetaan käyttöön hankintatukia sähköautoille ja sähköpyörille. [...] otetaan käyttöön lentovero.”

Vastaväite: Vihreiden autoiluviha tarjoaa jälleen näytön vihreiden viherkommunismista. Sähköautot ovat saaneet 2000 euron veronalennuksen, ja sähköautoilijat eivät maksa lainkaan polttoaineveroja, jotka muodostavat valtiolle suuremman tulojenlähteen kuin autovero ja vuotuinen ajoneuvovero yhteensä. Sähköautoilijat, kuten Juha Sipilä, ovat elitistisiä vapaamatkustajia, jotka eivät siis maksa myöskään teiden käytöstä.

Johtopäätös: Suomen ei ole kannattavaa eikä järkevää myöntää mitään alennuksia sähköautoille, sillä sähköautojen yleistyminen ja tuotannolliset edellytykset ratkaistaan maailmanmarkkinoilla, joihin Suomen kokoisella kansantaloudella ei ole merkittävää vaikutusta. Sähköautojen pitää yleistyä markkinaehtoisesti eikä valtion subventioilla, sillä energian kanssa tekemisissä oleminen on tekemisissä oloa alkutuotannon kanssa. Alkutuotannossa taas mikään subventoitu ei ole järkevää, sillä silloin syötetään leipää hevosille, kuten DDR:ssä, jossa leipä oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi.
Lentovero taas kohtelisi kaltoin kansallista lentoyhtiötämme ja kansalaisiamme. Lentovero olisikin mahdollinen vain maailmanlaajuisena tai vähintään EU:n laajuisena. EU-maat voivat kuitenkin sopia veropoliittisista vähimmäisveroista vain yksimielisesti. En kannata yhteistä veropolitiikkaa, joka olisi askel liittovaltion sysimustaan syleilyyn.

8. Vihreät: ”Tehdään Suomesta vihdoin vastuullinen Pohjoismaa: nostetaan kehitysyhteistyön määrärahat YK:ssa määriteltyyn 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta.”

Vastaväite: Suurlähettiläs Matti Kääriäinen osoitti kirjassaan Kehitysavun kirous, miksi kehitysapu kurjistaa. Vastuullinen voi olla vain sellainen, joka on syyllinen. Koska Suomi ei ole aiheuttanut kehitysmaiden kurjuutta, Suomi tai suomalaiset eivät ole syyllisiä asioiden tilaan eivätkä niin muodoin vastuussa Afrikan asioista.

Johtopäätös: Vihreiden vaatimus perustuu väärään tilannearvioon, jonka mukaan Suomi on varakas hyvinvointivaltio. Tämä käsitys on peräisin 1980-luvulta, jolloin ei vallinnut maahanmuuttohurrikaania eikä monikulttuurista vallankumousta. Todellisuudessa Suomi on velkaantunut ja EU-jäsenyyden rappeuttama, sosiaalisesta eriarvoistumisesta kärsivä ja globalisaation sekä internatsismin runtelema kehitysmaa, jonka väestön eräät hullut poliitikot koettavat vaihtaa ymmärtämättä, että valtio on yhtä kuin sen oma kansakunta. Kehitysavun antamisen voisi lopettaa kokonaan.

9. Vihreät: ”Helpotetaan ulkomaalaisten työntekijöiden palkkaamista luopumalla työvoiman saatavuusharkinnasta, nopeuttamalla työlupakäytäntöjä sekä lisäämällä ulkomailla hankitun pätevyyden tunnustamista.”

Vastaväite: Vai pitäisi pätevyysvaatimusten rimaa alentaa? Tutkija Samuli Salminen osoitti kirjassaan Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee? vastaansanomattomasti, että ei ole erikseen ”työperäistä maahanmuuttoa”, ja tänne työn verukkeella tulleet ovat hetkisen kuluttua työttöminä. Valtaosa kaikista työn varjolla saapuneista on ollut nettohaitallisia julkiselle taloudelle. Kyse onkin halpatyövoiman haalinnasta, jonka tuloksena suomalaiset joutuvat olemaan työttöminä, ja kulut kiertyvät työttömyysmenoina myös työnantajien maksettaviksi. Vaarana on halpatyömarkkinoiden syntyminen Suomeen.

Johtopäätös. Ulkomaisen työvoiman saatavuusharkinnasta ei pidä luopua, vaan pitää entistä tiukemmin kontrolloida, milloin saapuva työvoima koostuu niistä ”koodaajista” eikä vain ”koomaajista”.

10. Vihreät: ”Perustulon tasoksi vihreät esittävät 600 euroa kuukaudessa. [...] Siirrytään perustuloon kahdessa vaiheessa: ensi vaalikaudella puolikas perustulo nykyisen sosiaaliturvan pohjalle, seuraavalla vaalikaudella täysi perustulo. Perustulon rinnalle tuodaan tiiviit palvelut: tukea tarvitseville tarjotaan palvelutapaamisia. Taataan palvelua tarvitseville henkilökohtainen omavalmentaja ja yksilöllinen palvelusuunnitelma. Kun ihmistä ei uhata nöyryyttäviksi koetuilla aktiivisuusehdoilla tai sosiaaliturvan leikkaamisella, sosiaali- ja työllisyyspalvelujen ammattilaiset voivat keskittyä hänen auttamiseensa. Askeleena perustuloon siirtymistä yhdistetään nykyiset syyperustaiset vähimmäisetuudet yhdeksi perusturvaksi nykyisen työmarkkinatuen tasolle ja korotetaan sitä 50 eurolla.”

Vastaväite: Nykyinen työmarkkinatuki on 32,40 euroa x 21,5 eli 696,60 euroa kuukaudessa, josta 20 prosentin ennakonpidätyksen jälkeen jää 557,28 euroa. Vihreiden kaavailema 50 euron nosto toisi siis työttömälle 7,28 euroa kuukaudessa käteen enemmän rahaa. Hienoa! Muttei kuitenkaan populismia?
Jos ”seuraavalla kaudella” tarjottaisiin ”puolikas perustulo”, vihreiden malli itse asiassa leikkaisi Kelan työmarkkinatuen noin puoleen! Loppu täytettäisiin tietenkin asumistuella ja toimeentulotuella, jonka perusosa (eli asuinkulujen jälkeen käytettäväksi jäävä normiosa) on yksin asuvalle 497,29 euroa kuukaudessa.
Joka tapauksessa Vihreiden mallista seuraisi, että muut etuudet jäisivät rinnalle voimaan, eikä uudistuksesta aiheutuisi yhtään mitään kustannussäästöä valtiolle eikä hyötyä kansalaisille.

Johtopäätös: Vihreiden mielestä ”palvelutapaamiset”, ”omavalmentajat” ja ”yksilölliset palvelusuunnitelmat” eivät muka ole nöyryyttäviä, kuten aktiivimalli on. Vihreät haluaisivat palauttaa ihmisten pompottamisen ja alistamisen työvoimahallintoon ja ripittää ihmisiä brezhneviläisesti, ikään kuin ihmiset eivät itse tietäisi, mitä osaavat ja haluavat tehdä.
Vihreiden ajatus perustulosta on hylättävä. Milton Friedmanin teoksessaan Free to choose esittämään negatiivisen tuloveron ajatukseen sisältyi, että byrokratian purkaminen tuottaisi säästöjä. Teoksessani Työttömän kuolema kaavailemani malli on käytännössä ainoa malli, joka voisi vapauttaa kannusteloukuista ja saada spontaanit osallistumisen motiivit toimimaan.

11. Ja sitten jotain tosi tärkeää Vihreiltä: ”Kielletään turkistarhaus. Siirtymäajan aikana turkiseläinten hyvinvointia on parannettava ja tarhojen toiminnan valvontaa tiukennettava. Tarhaajien siirtymistä muille aloille on edistettävä erillisellä muutostuella. Perustetaan eläinasiavaltuutetun virka ja turvataan eläinsuojeluvalvonnan riittävät resurssit.”

Vastaväite: Jos turkistarhaus kiellettäisiin Suomessa, vastaava tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan, jossa supikoirat nyljetään elävältä, ainakin mikäli on uskominen eläinsuojelujärjestö Petan levittämää videota.

Johtopäätös: Petan video osoittautui myöhemmin lavastetuksi, mutta tynnyri vuotaa siitä, mistä aita on matalin. Tarhauskiellon tuloksena suomalainen tuotanto siirtyisi jonnekin kurjempiin oloihin. Suomi kihisee ja sihisee jo nyt erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja maa mustanaan, eikä ”eläinasiavaltuutettua” tarvita. Asiamiehet ja valtuutetut ovat poliittisia virkamiehiä, jotka käyttävät jopa lakialoitteiden tekovaltaa virkamiehen asemassa. Suomeen ei pidä perustaa enää yhtään byrokraatinvirkaa poliittisten pudokkaiden suojatyöpaikaksi. On suojeltava suomalaisia turkistarhaajia viherterrorilta, jotta heille ei tarvitsisi maksaa elinkeinon menetyksestä johtuvaa ”muutostukea”.

12. Vihreät: ”Kielletään järjestäytynyt rasismi rikoslaissa.”

Vastaväite: Rasismin käsitettä käytetään nykyään holtittomasti viittaamaan mihin tahansa ihmisiä koskevan erilaisuuden nimeämiseen, kuten sukupuolen tai rodun tunnustamiseen. Rodut on nähty myös objektiivisina biologisina tosiasioina tieteissä. Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.
Vaikka eräät kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken. Eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology – A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301–321).
Sen mukaan (n = 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Biologien kantaa on pidettävä uskottavimpana heidän asiantuntijaluonteensa vuoksi. Tutkimus osoittaa, että rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.
Erotuksena rotuopista rotuerottelu tai -luokittelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että roduilla on eroja, joiden pohjalta niitä voidaan luokitella. Tähän sisältyy mahdollisuus tunnustaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.
Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään yksilöiden erilaisuutta ja eriarvoisuutta työelämässä, armeijassa ja muissa tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä.

Johtopäätös: Koska vihreiden ajatus rasismin kriminalisoimisesta mahdollistaisi kaikkien rodullisten ja mahdollisesti myös muuta erilaisuutta koskevien arvoväittämien määrittelemisen rangaistavaksi, näkökanta veisi pohjan erilaisuutta koskevalta tiedonmuodostukselta ja eri tulkintojen esittämiseltä. Niinpä kriminalisointia ei pidä hyväksyä. Kohdistuessaan ”järjestyneeseen rasismiin” vihreiden vaatimus johtaisi tiettyjen tieteellisten paradigmojen, yhdistysten tai poliittisten puolueiden kriminalisointiin, mikä olisi vapaan totuuden tavoittelun, sananvapauden ja kansanvallan vastaista. Kieltolaki johtaisi myös vääristyneeseen kuvaan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy ja sitä kautta kommunismille ominaiseen valheellisuuteen. Vähennettävä olisi perussuomalaisiin kohdistuvaa rasismia.

13. Vihreät: ”Leikkaukset ovat osuneet erityisen kipeästi toisen asteen ammatilliseen koulutukseen. Palautetaan opettajat ammatillisiin oppilaitoksiin ja turvataan riittävät resurssit lähiopetukselle ja ohjaukselle. Annetaan opiskelijoille, opettajille ja tutkijoille vapaus ja resurssit opiskella, opettaa ja tutkia ilman jatkuvaa hiostusta. Poistetaan EU- ja ETA-alueiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksut ja tarjotaan opiskelijoille pysyvä oleskelulupa valmistumisen jälkeen.”

Vastaväite: Vihreät leikkasivat viimeksi hallituksessa ollessaan enemmän perusopetuksesta ja ammatillisesta opetuksesta kuin kokoomus ja kepu ottivat koulutuslupauksensa rikkoen yliopistoilta.

Johtopäätös: Suosittelen vihreille pillereitä ”muistin tueksi”.

14. Vihreät: ”Parannetaan päihde- ja mielenterveyspalveluiden saatavuutta. Vahvistetaan mielenterveyden hoitotakuuta ja taataan pääsy perustason mielenterveyshoitoon kuukauden sisällä. Parannetaan erityisesti monisairaiden ja vaikeasti diagnosoitavien potilaiden terveydenhoidon saatavuutta. Jokaisella terveysongelmista kärsivällä tulee olla oikeus asianmukaiseen hoitoon.”

Vastaväite: Ei vastaväitettä.

Johtopäätös: Sopisi hyvin vihreille itselleen.


Millä tämä kaikki maksetaan?

Vihreiden eduskuntavaaliohjelmassa ei ollut talous- eikä veropoliittista osiota ollenkaan, vaan ainoastaan muutamia haja-ajatuksia siitä, että voitaisiin kantaa esimerkiksi lentoveroa.

Laskun vihreät esittävätkin tässä. Kirjoitus alkaa selityksellä, ”miksi veroja ylipäänsä pitää korottaa?” Vihreät eivät näytä tajuavan, että verotus on jo nyt tapissaan, toisin sanoen optimoitu tasolle, jolla se tuottaa eniten.

Jos veroja kiristetään, ihmiset lakkaavat hankkimasta verotettavaa tuloa tai kuluttamasta. Tuloksena on entistä vähemmän verotuloa julkisyhteisöille.

Vihreiden veropolitiikka näyttää perustuvan käsitykseen, että jossakin on taikaseinä, josta rahaa tulee: ”Kaikkien on osallistuttava taantuman laskujen maksuun, joten myös suurituloisten verotusta on kiristettävä.”

Tavoite on siis kiristää erityisesti omaisuuteen kohdistuvia veroja, mikä on kommunististen periaatteiden mukaista.

15. Vihreät korottaisivat esimerkiksi kiinteistöveroa: ”Kiinteistöveron korotuksella voidaan vahvistaa kuntien mahdollisuuksia tuottaa palveluita. Kiinteistöveroa on hankala kiertää ja sillä voidaan vaikuttaa esimerkiksi asumisen energiatehokkuuteen”, vihreät kiittelevät.

Vastaväite: Eduskuntavaaliohjelmassaan vihreät esittävät tavoitteekseen ”poistaa asunnottomuus vuoteen 2026 mennessä”. Miten voidaan samanaikaisesti ”lisätä kohtuuhintaisten asuntojen tuotantoa” ja nostaa asumisen kustannuksia kiinteistöveroilla, kylpyhuonesertifikaateilla ja nollapäästötavoitteilla?

Johtopäätös: Kiinteistövero nostaisi vuokria ja vastikkeita kaupungeissa ja omakotitalojen sekä rivitalojen kuluja kaikkialla. Lasku kiertyisi valtiolle asumistukimenojen kasvuna. Kiinteistövero olisi omaisuuteen kohdistuva vero, joka kohtelisi epäoikeudenmukaisesti pienituloisia omakotitaloissa asuvia ja kesämökin tai muun maapalstan omistajia. Ei yhtään lisää kiinteistöverotusta eikä asumiskuluja kasvattavia määräyksiä Suomeen!

Poliittinen puoluevihreys on kiilusilmäisen uustaistolaisuuden muoto. Sen läpi kuultaa kommunistinen ajatus, jonka mukaan (1) valtion tai julkisen vallan pitää säädellä ihmisten elämää rajoituksin, määräyksin ja komenteluin, välittämättä yksilöiden tahdonmuodostuksesta ja itsemääräämisoikeudesta ja että (2) julkinen valta tietää aina parhaiten, mikä on yksilöille hyväksi.

Edellä mainitut kohdat ovat tietenkin vain esimerkkejä Vihreiden irrationaalisesta ohjelmasta. Paljon lisääkin löytyisi koskien erityisesti energiapolitiikkaa: Ydinvoimaa ei saisi olla, mutta hiilidioksia tuottamatonta sähköä pitäisi tulla pistorasiasta. Vesivoimaa tulisi suosia, mutta koskia ei saisi valjastaa. Tuulivoimaa pitäisi lisätä, mutta tekoallasta ei saisi perustaa tuulivoiman tuotantovaihteluja tasapainottamaan. Ja niin edelleen.

Suomea ei pidä hirttää ympäristödirektiiveihin eikä synninpäästörahastoihin, ja siksi tarvitaan lisää biohajoavia puolueohjelmia sekä ympäristödirektiivejä ja -sertifikaatteja.


Mistä vihreän kannatuksen virta tulee?

Lopuksi voidaan kysyä, miksi suuri määrä ihmisistä näyttää äänestävän vihreitä, vaikka heidän politiikkansa on läpilahoa eikä kestä kerta kaikkiaan minkäänlaista kriittistä arviota. Esimerkiksi Helsingissä vihreillä on ollut perinteisesti noin 19 prosentin kannatus.

Vastaus on sama, minkä vuoksi Platon piti demokratiaa huonona tapana taata valtion menestys ja hyvinvointi. Nimittäin suuri osa ihmisistä ei kykene kompostoinnin keinoja kummempien kysymysten käsittelyyn.

Kun poliittinen analyysikyky rajoittuu kierrätykseen, eläinten niin sanottuihin oikeuksiin, kasvissyöntiin, bioviljelyyn ja muuhun viherpiiperrykseen, on selvää, että koko kansakunnan kannalta tärkeät taloudelliset ja väestöpoliittiset kysymykset jäävät sivuun, ja avataan tie retiisinvihreään populismiin.

Yksi selitys vihreiden kannatukseen on, että puolue ratsastaa kaikenlaisilla vähemmistöoikeuksilla ja sitä kautta jakaa suomalaisia ”meihin” ja ”heihin”.

Kun monet nuoret menevät mukaan tuohon hössötykseen, he eivät lainkaan huomaa, kuinka klusteroivaa ja joukkueisiin jakavaa tuo politikointi on. Samalla kun kirjoittaudutaan vihreiden taakse ajamaan joitakin järjestöpoliittisia ihanteita, tullaan sanoutuneiksi irti siitä enemmistöstä, eli suomalaisten omasta edusta, jota kaikkien suomalaisten olisi tärkeää ajaa näinä väestöpoliittisten mullistusten, kansainvaellusten ja muiden kohtalonkysymysten aikoina.

Kun poliittisesti kokemattomat töpselinokat äänestävät vihreitä, he saavat palkakseen läpikotaisin velkaannutetun maan, jonka ympäristöpoliittisesta anekaupasta ei ole ollut vähäisintäkään hyötyä maailman ympäristön kokonaistilaa ajatellen, mutta väestöpoliittinen mullistus on pannut maailmankirjat sekaisin myös Suomessa.

Myös vihreiden puheenjohtajavalinta on lavaste. Vihreät naarasivat puheenjohtajakseen ”järkivihreänä” tunnetun Pekka Haaviston vaaleja varten, vaikka tosiasiassa puolueen linjasta ja tahdonmuodostuksesta päättävät tulipunaisen varapuheenjohtajan Maria Ohisalon tapaiset viidakkokuumeiset nousukkaat, joille yliopisto on tarjonnut esiintymislavan mutta joiden kyky tieteelliseen analyysiin on jäänyt pysyvästi kelvottomaksi.

Parempaa ohjelmaa toivottavasti tästä.

Täydellinen some-persoona

Tutkimusretkeni sosiaalisessa mediassa ja blogosfäärissä ovat opettaneet minulle, millainen on täydellinen some-persoona. Kirjoitinkin aiheesta pari vuotta sitten verkkokolumnissani ”Löydä some-persoonasi”.

Sensuuri on aina vain pahentunut ja järjestäytynyt. Syntynyt on myös kokonaan uusia sosiaalisen median muotoja, kuten Jodel, joten kokonaiskuvaa pitää hieman täydentää.

Jodel on uudehko ja laajeneva matkapuhelinsovellus, jonka kautta voi esittää anonyymisti mielipiteitä melkein mistä tahansa asiasta. Keskustelualustan kontrollimuotoja ovat käyttäjien omat suosion- tai epäsuosionilmaukset sekä suorat ilmiannot ylläpidolle.

Viisi alaspäin peukutusta tai poistoääntä riittävät kadottamaan kommentin näkyvistä, kun taas myönteistä karmaa tuottavilla suosituksilla ei ole ylärajaa. Kun kielteisten äänten määrä nousee tietyn rajan yli, järjestelmä deletoi käyttäjän, joka ei näin ollen voi sanoa enää mitään koko alustalla.

Koska myönteiset äänet vähentävät kielteisten äänten kokonaissaldoa, monet pyrkivät haalimaan myönteistä karmaa lataamalla palveluun paljon kaikkea paskaa, kuten kissakuvia, ruokapornoa ja muuta haippia ihan vain saadakseen sympatiaääniä järjestelmän ilmeisestikin tyhmimmiltä ja epä-älyllisimmiltä käyttäjiltä.

Muun sosiaalisen median tavoin Jodeliakin dominoi vihervasemmistolaisten raivopäiden aggressiivisuus. He kokoontuvat keräämään joukkueita hälyttäen toisiaan deletoimaan, ignoroimaan, bännimään, feidaamaan, dissaamaan, dumppaamaan ja ghostaaamaan sekä antamaan fuduja palvelun niille käyttäjille, jotka antautuvat esittämään älyllisesti haastavia juttuja.

Nuorisoslangeille ominainen kieli luo vaikutelman sensuroinnin trendikkyydestä ja raikkaudesta, mutta tosiasiassa takana on pelkkää märkäkorvaisuutta ja töpselinokkaisten elämänkokelaiden kyvyttömyyttä selkeään argumentaatioon. Mikäli Friedrich Nietzsche antautuisi sanomaan jotain sosiaalisessa mediassa, demaripuolueen Nuoret Kotkat sensuroisivat hänen ajatuksensa välittömästi pitäen sitä epäonnistuneena ”trollauksena”.

Totuuden tavoittelusta sossumediassa on tullut ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä” pelkkien affektiivisten tuntemusten perusteella. Tällöin kuka tahansa voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, ja näin käy tietysti aina, kun jossain laarissa kohtaavat yhtä aikaa tyhmät ja viisaat.


Millainen sitten on täydellinen some-persoona?

Täydellinen some-persoona on huvitteluliberaali suvaitsevainen, joka sallii kaiken kissakuviin liittyvän keskustelun sekä koira- ja minipossukuviin liittyvän analyysin, kunhan esittäjä on islamin asiantuntija ja analyysi on korrektien kinkerien mukaista.

Täydellinen some-persoona sitoutuu vastuuvalheiden edistämiseen ja vihatotuuksien vastustamiseen. Hän sallii kaikkien pörröisten eläinten, kuten alpakoiden ja lampaiden syvämietteisen tarkastelun, lukuun ottamatta niitä eläinlajeja, jotka mainitaan Dzalaladdin Rumin teoksessa Ruokopillin tarinoita (1200-l.). Ja tietysti ottamatta lukuun myöskään vuohia, kameleita, apinoita ja aasintammoja, sillä niistä voi tulla pelottavia mielleyhtymiä tiettyihin uskonlahkoihin, joita meidän täytyy pelätä, vaikka pelolle ei saisikaan antaa valtaa. Sen sijaan valta pitää antaa – tiedätte kyllä keille.

Täydellinen some-persoona harjoittaa monikulttuurista ruokabloggausta, sillä se todistaa harjoittajansa älyllisyydestä, ja olihan Nostradamuksenkin ensimmäinen menestysteos keittokirja. Täydellisen some-persoonan täytyy pitää painekattilan kannen alla sitä ikävää puolta, että hedonismiin ja mässäyksiin sortuminen on aina ollut korkeakulttuurien rappeutumisen tunnusmerkki.

Sen sijaan oikeaoppinen ruokapornon esillepanija ymmärtää, että juuri kulinarismin kautta yleismaailmallinen monikulttuuri-ideologia voidaan syöttää sohvavihanneksista retiisinpunaisiksi kypsähtäneille sosiaalisen median käyttäjille tässä post-televisiollisessa mediatodellisuudessa, jossa edes tieteenä esiintymään pyrkivä ruokailun sosiologia ei kykene vastustamaan espanjalais-brittiläisen ex-ministerin Michael Portillon TV-ohjelmasarjassaan Kiehtova maailma harjoittamaa kulttuuri-imperialismia ja intialaisen käärmekeiton uittamista alas oksennus kurkussa puklaavien demarieläkeläisten ruokatorvesta.

Vain kansainvälisistä makuelämyksistä saa puhua. Kotimaisten lihapulla-annoksien rukoileminen ruokalistoille on joko kulttuurista omahyväisyyttä tai sisäänpäin lämpiävää sulkeutuneisuutta, joka muuttaa maamme Pohjois-Koreaksi. Ihmisvihaa ja ilkeyttä ei saa hyväksyä, joten kaikki ihmiset on pakotettava syömään kasviskiusausta tasavertaisesti.

Täydellinen some-persoona harjoittaa kivapuhetta ”miesoletetuista”, ”naisoletetuista”, ”sukupuolettomista” ja ”muunsukupuolisista”, mutta ei selvästi enää edes homoista, lesboista eikä varsinkaan heteroista, koska nämä käsitteet edellyttävät sukupuolen, johon tunteet voisivat viitata.

Sen sijaan täydellinen some-persoona kiistää olemusajattelun, kaksiarvoisen sukupuolieron, käsitteiden määrittelyn ja identiteetit, paitsi silloin kun naiseutta käytetään feministisen tasa-arvopolitiikan välineenä tai jotakin vähemmistöominaisuutta identiteettipolitiikan verukkeena.

Täydellinen some-persoona peukuttaa ”#metoo”-hanketta ja ”#suostumus2018”-hanketta ja on cuck-mies, joka tietää, milloin pitää väistää, ettei osuisi risuaitaan.

Mistään muista asioista ei täydellisen some-persoonan ole soveliasta puhua, ja kaikki muut aiheet ovatkin varattuja Sanomien, Alma Median ja Yleisradion kartellimonopoleille. Vain niihin akkreditoidut toimittajat sekä heidän valitsemansa tiedeturilaat voivat puhua niistä oikeaoppisesti.

Täydellinen some-persoona saa lisätä kuvansa Instagramiin sekä lovettaa siellä sytkäri kädessään loimuten ja silmämeikit tissivakoonsa valuen aina, kun kohdataan jokin väkivaltainen ja uskonnollisperäinen räjähdysonnettomuus, jonka alkuperää ei tiedetä mutta osataan arvata.

Hän saa paljon tykkäyksiä baeilta (before anything else) ja bff:iltä (best friends forever), jotka sanovat hänelle ”slay” (sama asia kuin saksan kielen über, paitsi että sitä ei saa käyttää, koska se on epäkorrektia ja toisi mieleen – natsi-Saksan!)

Täydellinen some-persoona esiintyy Internet-portaali Alastomassasuomessa ilman päätä, mutta se ei ole suinkaan ainoa asiayhteys, jossa täydellisellä some-persoonalla eivät ole aivot kuvassa mukana.

Tämän analyysin parodioimista ei tarvitse kieltää, sillä jo Paavo Haavikko (täydellinen some-persoona kysyy nyt ”ai kuka?”) tiesi, että parodia on ainoa tyylilaji, jota ei voida parodioida.


Millainen on epätäydellinen some-persoona?

Ensinnäkin epätäydellinen some-persoona esittää yhden lauseen totuuden Twitterissä ja osuu nappiin. Se ymmärretään automaattisesti väärin, koska maailmassa ei ole yhden lauseen totuuksia. Siitä huolimatta se on kuitenkin osatotuus jostakin asiasta, niin kuin kaikki maailman väitteet ovat osatotuuksia, sillä koko totuus ei mahdu bittiavaruuteen.

Epätäydellinen some-persoona julkaisee ”rasistisena” pidetyn mielipiteen Facebook-seinällään, josta se poistetaan, vaikka kyseessä on vain nykyajan kommunismia eli monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa vastustava kannanotto.

Epätäydellinen some-persoona esittää islam-kriittisen mielipiteen Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelussa, josta se sensuroidaan palstalla 24/7 päivystävien vihervasemmistolaisten puolueagenttien vaatimusten ja ilmiantojen johdosta, ikään kuin juuri heidän pitäisi päättää siitä, mitä toiset ihmiset saavat ja voivat sanoa. Kirjoittajan sähköpostiin ilmestyy viikon päästä uhkaus, jonka mukaan kolmas väärä mielipide johtaa kirjoituskieltoon.

Epätäydellisestä some-persoonasta on artikkeli vihervasemmiston vihapuhealustassa Hikipediassa, joka pyrkii esiintymään ”satiirisena”, vaikka kyseessä on anonyymisti esiintyvien vasemmistoterroristien tietoinen yritys tuhota arvollisten ihmisten maine. Nämä rabulistiset anarkistit luottavat syyttämiskynnyksen korkeuteen ja yrittävät asettaa oman julkaisurimansa mahdollisimman matalalle yrittäessään verhota tuskaisen maineentahrimiskampanjansa ”huumorin” kaapuun.

Epätäydellinen some-persoona muuttuu myös haitalliseksi ollessaan niin epäsosiaalinen, että myös hän painaa ennen pitkää ilmiantonappia, jolloin vihervasemmisto syyttää häntä kahdeksannen käskyn rikkomisesta ja ilkkuu, ettei epätäydellinen some-persoona pääse heidän ja muiden marttyyrien kanssa samaan kerrokseen.