Helsingin kaupunki aikoo lämmittää asunnot ydinvoimalan lauhdevedellä

Vihreän ideologian mukainen maailmanparantaminen ei aina mene ihan nappiin. Helsingin kaupunki lopetti Sörnäisten ja Salmisaaren hiilivoimalat vuosina 2023 ja 2025, vaikka voimaloilla tuotettiin sekä kaukolämpöä että sähköä, ja voimaloiden hyötysuhde oli 90 prosentin tuntumassa. Tutkimusten mukaan Salmisaaren voimala jopa puhdisti ilmaa pienhiukkasista. Niitä oli ulos tulevassa ilmassa vähemmän kuin sisään menevässä.

Hiilivoiman alasajo oli äärimmäisen huono päätös Helsingin kaupungilta ja Heleniltä, sillä korvaavaa sähkön ja lämmön tuotantoa ei ole keksitty eikä rakennettu, ja sen myöntävät kirkkain silmin myös päätöksen tekijät itse.

Samaan aikaan Puolan, Unkarin ja Romanian hiilivoimalat tuottavat kolminkertaiset päästöt jokainen, vaikka Suomi joutui muiden mukana maksamaan siitä, että kyseiset maat saatiin liittymään Pariisin ilmastosopimukseen.

Pariisin ilmastosopimuksella puolestaan annettiin pahimpana saastuttajana tunnetulle Kiinalle lupa jatkaa ja lisätä hiilipäästöjään vuoteen 2030 asti, vaikka ilmastonsuojelun pitäisi olla yhteinen asia. Tuloksena on niin sanottu yhteislaitumen tragedia ja hiilivuotoa, kun päästörajoituksista vapauttaminen ohjaa kehitysmaita houkuttelemaan teollisuutta konnuilleen.

Alenevan rajahyödyn lain mukaan ilmastotoimet tulevat kehittyneissä maissa askel askeleelta aina vain kalliimmiksi ja hyödyttömämmiksi, kun taas kehitysmaissa investoinnit tulisivat halvemmiksi ja olisivat tehokkaampia. Silti normiruuvia kiristetään jatkuvasti täällä, ja meiltä lypsetään kehitysmaapoliittisia ilmastoaneita, vaikka aiheuttamisperiaatteen mukaista olisi velvoittaa kehitysmaat tekemään ja rahoittamaan ilmastotoimensa itse (aiheesta täällä). 

Päästökauppajärjestelmä on hirttänyt Suomen lämmön ja sähkön tuotannon EU:n ilmastopolitiikkaan niin, että joudumme nyt maksamaan noin 100 euroa jokaisesta hiilidioksiditonnista. Horjuvaa väitettä hiilinielujen romahduksesta käytetään metsätaloutemme vihersosialisoimiseen (aiheesta täällä).

Sanna Marinin vihervasemmistolainen hallitus sääti kaiken kukkuraksi 2022 ilmastolain, jolla suomalaisia pakotetaan hiilineutraaliuteen vuoteen 2035 mennessä, vaikka EU:n yhteinen tavoite kimaltelee vuodessa 2050. 

Vihervetoiset poliitikot pakottavat kylmässä ja pimeässä Suomessa asuvia ihmisiä kärsimään kohoavasta energian hinnasta, vaikka Saksa korvaa ydinvoimaa suvereenisti hiilivoimaloilla, joissa tuotetaan pelkkää sähköä hyötysuhteen jäädessä vain noin 40 prosenttiin.

Sangen kannattamatonta on ollut myös Suomen hiilivoimaloiden muuntaminen hakkeella toimiviksi, sillä puun lämpöarvo on murto-osa hiilen lämpöarvosta. Inkoon hiilivoimala räjäytettiin pahuuden symbolina, ja Suomen noin tusinasta suuresta hiilivoimalasta jää jäljelle yksi ja sekin vain varavoimalaksi.

Tajunnan räjäyttävää tässä vihreässä politiikassa on se, että se on dynamiittityhmää. Nopeasti käyttöön otettavaa hiilivoimaa tarvittaisiin tuulivoiman säätövoimaksi, ja sen vuoksi ne ovat erottamattomia.

Samaan aikaan kun kansakuntamme kärsii sähköpulasta tai vähintäänkin kulutuksen ja tuotannon epätasapainosta ja hintaheilunnasta, viherjohtoinen (Osmo Soininvaara, Atte Harjanne) energiayhtiö Helen on käärinyt asiakkailtaan suuria liikevoittoja rahoittaakseen ”vihreää siirtymää”.

Suunnattomia taloudellisia pääomia tarvitaan Valituista Paloista Helsingin Sanomista kotoisin olevien illuusioiden rahoittamiseen, kuten meriveden lämpötalteenoton kehittämiseen ja samanaikaiseen trooppisten tekosaarten rakentamiseen Helsingin vesille (aiheesta täällä). 

Maailman tapahtumiin suhteutettuna hiilivoimasta luopuminen on siis ennenaikaista ja sanalla sanoen valheellista, sillä perusväittämä, jonka mukaan hiilestä on pakko luopua, ei pidä paikkaansa. ”Pakko” perustuu pelkästään poliittiseen pakottamiseen, jolla Suomessa kiellettiin kivihiilen käyttäminen sähkön ja lämmön tuotannossa 1.5.2029 alkaen.

Poliitikkojen viherpestessä imagoaan Suomessa, suomalainen Fortum on posottanut hiilidioksidia taivaalle Tšeljabinskissa, jossa se omisti kokonaisen hiilivoimayhtiön aina vuoteen 2023, jolloin Venäjän valtio otti sen haltuunsa. Mutta Helsingissä hiilivoimaa ei saisi muka käyttää, vaikka ilmakehä on sama, ja helsinkiläisten pitää kuolla kylmyyteen, säteilyyn tai rahainriistoon vain siksi, että EU-normeja kunnianhimoisempi ilmastopolitiikka täyttyisi. 

 

Edessä säteilevä tulevaisuus

Ikävä totuus on, että Helenin johdolla ja Helsingin kaupunkipoliitikoilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, millä kaukolämmön vaje katetaan.

Niinpä perinteisesti ydinvoimavastaiset vihreät poliitikot ovat päätyneet epätoivossaan ratkaisuun, että lämmöntuotannossa oleva mittava aukko tukitaan Helsinkiin sijoitettavalla pienydinvoimalalla, ja lauhdevesi laitetaan kiertämään asuntojen pattereihin. Vaikka asuintaloihin lähteekin periaatteessa toisiopiirin vesi, mikään ei takaa, että siihen ei sekoittuisi reaktorivettä vikatilanteessa; aivan samalla tavoin autonmoottorien öljyt ja jäähdytysvedet sekoittuvat lohkon tai kannentiivisteen vioittuessa.

Helen on hehkuttanut aikeitaan markkinoimalla pienydinvoimaloita verkkosivuillaan ja pehmittämällä valtavirran uutismedioita tekemään myötäsukaisia juttuja pienydinvoimaloiden puolesta.

Lanseerasipa Helen myös Helsingin Sanomien sivuille ”kaupalliseen yhteistoimintaan” nojaavan jutun, jonka se mankeloi lehteen ”mainosartikkelina” (arvostelin Helsingin Sanomia journalistisesta virheestä ja harhaanjohtamisen foorumiksi antautumisesta täällä). Kyseessä oli kömpelö yritys muokata asenteita ja manipuloida mielipiteitä suopeiksi pienydinvoimaloille.

Vihervasemmistolaisilla on tapana nimitellä NIMBYiksi (sanoista ”not in my backyard”) sellaisia ihmisiä, jotka eivät halua ongelmia asuinsijoilleen. Tuohon voidaan helpostikin vastata: kukapa järkevä ihminen haluaisi ongelmia mihinkään? Vihervasemmistolainen politikointi on (eräissä muissa asioissa) muuttanut osan Helsingin asuinalueista kranaattilähiöiksi, ja ”segregaation ehkäisyllä” nuo ongelmat eivät suinkaan vähene vaan siirtyvät toisiin paikkoihin. Nyt he haluaisivat tuoda vielä ydinvoimaloitakin kotikulmillemme puhisemaan.

Perussuomalaiset vastustivat Helenin aikeita vaatimalla hiilivoimaloiden käytön jatkamista Helsingissä ainakin siihen asti, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energia- ja talouskriisi on ratkaistu.

Perussuomalaiset vaativat valtionpolitiikassa, että Suomi noudattaisi vain EU:n yhteistä tavoitetta hiilineutraaliuteen pyrkimisestä vuoteen 2050 mennessä eikä kiirehtisi muiden EU-maiden edelle, sillä siihen ei ole mitään velvoitetta eikä siitä jaeta palkintoja.

Perussuomalaiset vaativat EU-tasolla päästökauppajärjestelmän laittamista tauolle, kunnes energian saantiongelma on teknisesti ja taloudellisesti ratkaistu.

Mihinkään näistä ehdotuksista ei suostuttu, vaan niihin suhtauduttiin ylenkatseellisesti, vaikka Venäjän öljy- ja kaasuhanat olivat kiinni, Fortumin Uniper-seikkailu oli räjähtänyt silmille, valtiontalous kitui koronakriisistä johtuvassa syöksykierteessä ja sähkön hinta oli katossa. Vasemmiston lisäksi myös porvaripuolueet lähtivät mukaan viherpesuun, ja Perussuomalaisille vastattiin länkyttämällä ”rasismista” ja Rydmanista. Vihervetoisen hyvesignaloinnin  kritisoimisessa ja turvallisuuspolitiikassa Perussuomalaiset ovat kieltämättä onnistuneet, vaikka monessa muussa asiassa, kuten sosiaali- ja työvoimapolitiikassa, puolue onkin lyönyt päätään seinään yhdessä Kokoomuksen kanssa.

Nyt Helsingin suuret puolueet kärvistelevät pohtiessaan, mistä lämpöä asuntojen lämmönvaihtimiin. Ruskohiiltä olisi saatavilla Puolasta ja Saksasta helposti Kallio- ja Eira-nimisillä ja tarkoitusta varten olemassa olevilla laivoilla, ja hiiltä varten on varastotila Salmisaaressa.

Olen aiemmin nimennyt Vihreän Liiton poliittiseksi päävastustajakseni. Vihreät ovat ryhmä, jota ei pitäisi päästää lainkaan sellaisten pöytien ympärille, joissa tehdään Suomen taloutta ja tulevaisuutta koskevia päätöksiä.

Vihreät eivät ymmärrä eivätkä välitä taloudesta eivätkä tekniikasta kerrassaan mitään ja ovat myös moraaliltaan suomalaisen politiikan syöpä. Ydinvoima muuttui kuin taikaiskusta ”turvalliseksi” heti kun hiilenpoltto lopetettiin, mutta radioaktiivinen vuoto saattaa johtaa syövän katalysoitumiseen kaupungin asukkaisiin, jolloin kyse ei ole enää pelkästä vertauskuvasta vaan metaforan realisoitumisesta todellisuudeksi.

 

Ydinvoimaloiden kaupunkikäytöstä pitää päättää kuntalaisäänestyksessä

Viitisentoista vuotta sitten Helsingin kaukolämpöongelman ratkaisemista esitettiin niin, että Loviisan ydinvoimalasta johdettaisiin putkea pitkin lauhdevettä Helsingin asuntoihin. Tuolloinen pormestari Jussi Pajunen (kok.) torjui ajatuksen toteamalla, että asia kilpistyy yhteen sanaan, ja se on ”riski”.

Pienenkin ydinvoimalan vuotaessa tai räjähtäessä asuinalueella on katastrofi aina suuri. 

Nyt Helsingin energiayhtiö on tuomassa pienydinvoimalaa asutuskeskuksen kupeeseen tai jopa kaupungin keskelle, sillä ylimitoitettu ja ”kunnianhimoinen” (tosiasiassa kunniaton) ilmastopolitiikka sitä vaatii, ja sen taakse ovat asettuneet lähes kaikki Helsingin suuret poliittiset ryhmät.

Vihreä ideologia on saastuttanut kaikki merkittävät vanhat puolueet, jotka kilpailevat kiiluvin silmin siitä, kuka nopeimmin laittaa kuntalaisten päät pölkylle.

Olen aiemmin kirjoittanut laajasti siitä, kuinka Helsingin kaupungin surkea johto velkaannuttaa asukkaat samalla, kun kaupunki satsaa miljardeja euroja raideliikenteen kehittämiseen ja muuhun vihreään infrastruktuuriin. Päättipä kaupunki lopettaa Malmin lentokentänkin (jopa vihreiden luontoarvojen vastaisesti), vaikka kaupungissamme ei tarvita lisää asuntoalueita, kun kysyntää ei ole ja keskeneräisetkin kituvat rakentamattomina laman vuoksi.

Kaupungin johto pitää kysymystä pienydinvoimaloiden rakentamisesta poliittisen prosessin ulkopuolella. Se esittelee asian jonkinlaisena valmiiksi junailtuna firmatason veivaushankkeena, joka vain tiedotetaan kaupunkilaisille yksisuuntaisissa propagoimistilaisuuksissa, jollaisia järjestetään asukkaille 18.3., 25.3. ja 1.4. (ilmoittautuminen täällä).

Näin toimitaan lakisääteisten minimivaatimusten täyttämiseksi, jotta kukaan ei voisi sanoa, ettei asiasta ole kerrottu asianosaisille. Kuntalaisille suodaan mahdollisuus esittää kysymyksiä, koska viestintätoimistojen fiksuttelijat tietävät, että kysyminen on vallan luovuttamista niille, jotka ottavat oikeudekseen vastata (ja siis päättää). Asukkaiden vaikutusvalta koetetaan typistää taustasäteilyn tasolle samalla kun heitä taivutellaan polvistumaan asiantuntijavaltana esiintyvän epädemokraattisen vallankäytön edessä.

Ydinvoimaloiden rakentamisesta asuntoalueiden läheisyyteen ei pitäisi päättää ilman kuntalain 410/2025 24 ja 25 §:n mukaista neuvoa-antavaa kansanäänestystä, jonka toimeenpanosta päättää valtuusto. Aloitteen kunnallisen kansanäänestyksen järjestämisestä voi tehdä vähintään 3 % alueen 15 vuotta täyttäneistä asukkaista, ja sitä voi esittää kuntalaisaloitteessa.

Tämä asia jos mikä olisi alistettava demokraattiseen prosessiin ja annettava kaupunkilaisten itsensä päättää, mitä haluavat ja mitä eivät.

Muutoin kyseessä on samanlainen vihervasemmistolainen junttaus ja totalitarismin ilmentymä kuin pyörätien rakentaminen Eteläesplanadin ajoradalle, mistä eräs Eiranrannassa asuva juristi valitti viitaten asukkaiden oikeuksien sivuttamiseen prosessissa. Mittakaava on nyt tosin suurempi ja koskee kaikkia helsinkiläisiä.

Helenin ja Helsingin kaupungin pomojen kädet ovat liekeissä ajaessaan ydinvoimalaa Helsinkiin, sillä valtionhallitus on parhaillaan muokkaamassa ydinenergialakia, jolla aiotaan helpottaa pienydinvoimaloiden perustamiseen tarvittavaa prosessia ja lyhentää siihen kuluvaa aikaa.

Tässä maassa tarvitaan kyllä ydinvoimaa, ja kannatankin suurten ydinvoimaloiden lisärakentamista ja nykyisten korvaamista ajan myötä. Osa vanhoista reaktoreista on jo jatkoajalla. Niiden rakenteet eivät kestä ikuisesti, sillä ydinsäteily syö paineastioita.

Niinpä uusien suurten ydinvoimaloiden luvituksella on jo kiire. Ydinturvallisuuteen liittyvät käyttö- ja varastointiriskit eivät kasva, mikäli lisäydinvoimaa rakennetaan nykyisille ydinvoimalapaikkakunnille tai lähes asumattomille alueille, ja sähkön ajoittainen ylikapasiteetti voidaan tulevaisuudessa vedyttää.

Tosiasiassa myös Helsingin Salmisaareen tai muualle Helsinkiin suunnitteilla oleva ydinvoimala olisi suuri noin 500 megawatin laitos, jonka reaktoriteho vastaa lähes yhtä Loviisan yksikköä, joten puhe ”pienydinvoimalasta” on propagandakieleen liittyvää kikkailua. Jo pelkkä voimalarakennus olisi Kampin kauppakeskuksen kokoinen.

Härskiä on, että Helsingin ydinkeskustan tuntumaan on sovittu rakennettavaksi jo koereaktori ilman, että kuntalaisille olisi annettu mitään mahdollisuutta päättää asiasta tai vaikuttaa siihen. 

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Helenillä ja kaupunginkansliassa ajatellaan sotilaspolitiikasta. Ydinpannunhan ei tarvitse vikaantua itsestään katastrofin aiheuttaakseen. Riittää, että Moskovan suunnalta saapuu nootti, joka varoittaa harhautuneesta vahingonlaukauksesta, joka saattaa osua ydinvoimalan läheisyyteen... Tämä velvoittaa evakuoimaan koko kaupungin vihollisen vallattavaksi.

Ydinlaitoksen sijoittaminen asutuskeskukseen tai sen läheisyyteen olisi typeristä typerin teko.

Kukaan ei voi varmasti sanoa, mitä ydinsähkön ja lämmön tuottaminen pienydinvoimaloissa lopulta maksaa ja millä valuutalla tai arvoilla maksu suoritetaan. Olkiluoto 3 viipyi ja hinta nousi nimenomaan siksi, että kyseinen reaktori on prototyyppi. Kokeiluasteella ovat nyt nuo pienet modulaariset reaktorit. Tšernobylissä meni pieleen epäonnistuneen kokeen vuoksi, ja Zaporižžjassa voimalat muodostavat räjähdysalttiin miinan, joka vain odottaa osumaa.  

Olemme jo pitkään olleet vaikutuksiltaan peruuttamattomassa maahanmuuttokokeessa, jossa panoksena ovat kielemme, kulttuurimme ja väestökoostumuksemme. Täytyykö meidän olla jatkossa myös ydinkokeessa, jonka tuloksena saattaa olla Fuskuhimaa Fukushimaa kohdannut tulevaisuus? Näyttö pienydinvoimaloiden onnistumisesta puuttuu.

---

Päivitys 26.3.2026: Ympäristö- ja asuntoministeri Sari Multala (kok.) esitteli MTV3:n uutisissa työ- ja elinkeinoministeriön tilaamaa selvitystä, jonka mukaan perinteiset ydinvoimalat eivät muka olisi taloudellisesti kannattavia ja pitäisi rakentaa pieniä ydinvoimaloita. Kyseinen selvitys on syntyessään vanhentunut. Datakeskukset ja liikenteen sähköistyminen haukkaavat sähköntuotannosta jatkossa erittäin suuren palan, joten Suomessa tarvitaan lisää tasaisesti sähköä tuottavia suuria ydinvoimayksiköitä. Korvaavia yksiköitä puolestaan tarvitaan, koska nykyisten tekohengittäminen kasvattaa käyttöriskejä.

 

Aiheista aiemmin

Sähköistävä klikinvastainen uutinen 

Ihan hiilenä asioiden ytimessä – Vihreä siirtymä vie esiteolliseen aikaan

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous

Sähkösota ja sen ratkaisut – 6 keinoa

Vihreät saavat meret kiehumaan

Viherdiktaattorit ilmastonsuojelumatkalla Intiassa

Vihreät viisastelijat puhalluslampun nokassa ilmastokokouksiin

Vihreä vallankumous on Venäjän veroinen vaara Suomen taloudelle ja turvallisuudelle

Vihersiirtymän kiirehtiminen on energiapoliittinen kaksoisvirhe

Ydinenergiapolitiikka ja internatsismi 

Suuret pommit ovat vaarallisia mutta onneksi käyttökelvottomia

Suomen sisäpolitikkaa on kuohuttanut ulko- ja turvallisuuspoliittinen eripura, jonka syyt liittyvät symboliseen vallankäyttöön, ja ilmenemistapa koostuu poliittisesta teatterista.

Hallituksen aie poistaa ydinaseita koskevat erityisehdot ydinenergialaista närkästytti opposition riveissä etenkin SDP:tä, joka vaikutti kärsivän kovasti siitä, että asia tuotiin oppositiolle julki vasta päivää ennen julkaisua.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi, että Antti Lindtmanin (sd.) paheksunta liittyy enemmän prosessiin kuin lainmuutoksen sisältöön, vaikka demarit pitävätkin itsepintaisesti kiinni näkemyksestään, että kiista koskee itse asiaa: ydinaserajoitusten poistamista.

Todellisuudessa kyse on muotoseikkoihin (”hallituksen sooloilu”) takertumisesta, sillä demareille ei kelpaa Petteri Orpon (kok.) vastaantulo, jonka mukaan ydinaseiden maahantuonti rauhanajan oloissa kiellettäisiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä tai erillisellä lausumalla, kuten eräissä muissa pohjoismaissa.

SDP:n takaa kajastelee ideologisesta vasemmistolaisuudesta tuttu uho, joka ei ole tässä maailmantilanteessa kovin viisasta, sillä se vesittää kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeän yksimielisyyden, jota demarit ovat muissa yhteyksissä kyllä tukeneet ja joskus vaatineetkin.

Lindtmanin ei kannattaisi tehdä symbolisista kiistoista arvovaltakiistoja, sillä pääministerin salkku ei ole vielä hänen kainalossaan. Entinen puolustusministeri ja Kepun puheenjohtaja Antti Kaikkonen on paremmilla linjoilla viestittäessään, että Keskustalle ydinenergialaki mutatis mutandis voisi kelvata.

Samoin Alexander Stubb fokusoi oikein tähdentäessään, että ydinaseita koskevista erityisehdoista luopuminen on tärkeää, jotta Suomi olisi NATOssa siellä missä pitääkin: keskiössä eikä missään marginaalissa tai vilttijoukkueessa.

Kyse on siinäkin pelkästä symboliikasta, mutta tärkeästä, sillä Venäjän pelikirjaan kuuluu Suomen painostaminen paitsioon NATOn sisällä. On syytä muistaa, että Kekkosen aloite ydinaseettomasta Pohjolasta motivoitui Moskovasta ja palveli Neuvostoliiton etuja kylmän sodan aikana, jolloin Ruotsin näennäisen puolueettomuuspolitiikan takeena oli kylläkin salainen yhteistoiminta Yhdysvaltain kanssa ja hanke kansallisen ydinaseen rakentamiseksi. 

Sellainen olisi sopinut tuohon aikaan nimenomaan Suomelle, jonka vieressä majaili eräänlainen totalitaristinen Saudi-Arabia ja majailee edelleen. Suomea varjosti pahaksi onneksi YYA-sopimuksen levittämä ydinasesateenvarjo, joka näyttää traumatisoivan suomalaisia jatkuvasti.

 

Ymmärretäänkö ydinaseita?

Entä mitä todellista merkitystä olisi nyt esitetyllä ydinenergialain muutoksella ja esimerkiksi ydinaseiden kauttakulun sallimisella? – Ei yhtään mitään. Yksikään NATO-valtio ei ole tuomassa eikä sijoittamassa kansallisia ydinaseitaan etulinjan maana pidettyyn Suomeen, jossa tarkoin varjellut asejärjestelmät olisivat alttiina vihollisen iskuille tai kaappauksille.

Edes Donald Trump ei uskaltaisi toimittaa ydinaseita Suomeen, sillä ilmi on tullut vaara, että täkäläiset puoluejohtajat käyttäisivät niitä toisiaan vastaan. 

Venäjän vastalauseet Suomen ydinase-ehtojen poistamisen johdosta puolestaan osoittavat, että kansallisesta poliittisesta kiistelystä hyötyy vain Venäjä, jolla itsellään on suuri määrä ydinasetukikohtia Suomen rajojen läheisyydessä Kuolan niemimaalla, Petsamossa ja Arkangelissa, Gremikassa, Olenegorskissa, Severodvinskissä ja Severomorskissa. Venäjän valitukset kärsivät pahasta kaksinaismoralismista, ja niistä hätääntyminen Suomessa on turhaa.

Ydinaseiden ympärille lavastettu teatteri on hullunkurisuutensa ohella myös paljastavaa, sillä se osoittaa, miten vähän poliitikot loppujenkin lopuksi ymmärtävät asiasta, josta he puhuvat.

Pohditaanpa hetken, mitä ydinaseet ovat. Ydinaseet ovat kaukovaikutteisia aseita, joita ei tarvitse juuri liikutella, sillä laukaistuina ne liikkuvat itse tuhansien kilometrin matkoja kantorakettien avulla sekä kiertyvät ballistista rataa pitkin avaruuden kautta mantereelta toiselle. Ydinaseita voidaan toki kuljettaa myös risteilyohjuksilla tai lentokoneilla, mutta ydinräjähdyksen tapahtuessa on syytä olla räjähdyspaikasta loitolla.

Ydinräjähteillä on tietty minimikoko, jota pienemmiksi kyseisiä energia-aseita ei voida tehdä, mutta jo kylmän sodan aikana kehitettiin eräänlaisia mikroydinaseita, jotka suunniteltiin jopa kranaatinheittimillä ammuttaviksi ja joilla ajateltiin voitavan sulattaa DDR:stä länteen vyöryvät neuvostopanssarit.

Yhtä kaikki, mikäli nykyaikainen noin 2 megatonnin strateginen ydinase räjähtäisi vaikkapa Helsingin yläpuolella, ikkunat menisivät rikki vielä Hyvinkäälläkin. Voima on valtava. Voidaan vain kuvitella sen aggression ja hulluuden määrää, joka olisi tuotakin purkausta motivoivan vihamielisyyden tai pelon taustalla.

Osa poliitikoista on ilmeisesti niin egomaanisia, että he spekuloivat kyseisillä aseilla. He pelaavat abstraktioilla, mutta heidän olisi syytä myös tietää ja ymmärtää pelaavansa pelkillä abstraktioilla, vaikka teoriassa ydinlataukset räjähtävätkin kuin Suomen eurovisioesitys tai nettiporno.

Tohtori Outolempi opetti rakastamaan ydinpommia, ja ydinaseet sinänsä näyttävät melko harmittomilta verrattuina siihen, millaista vahinkoa poliitikot saavat aikaan pelkästään spekuloimalla niiden käytöllä.

Nyt tullaankin jälleen tärkeään asiakohtaan.

 

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä konflikteissa ja sodissa

Tämä johtuu siitä, että suuret pommit tuhoavat valloitettavaksi aiotun omaisuuden, jäävät ihmisten mieliin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamaus, ja ansaitsevat moraalisen tuomion. Joukkotuhoaseina ydinaseet tappavat suuria määriä ihmisiä ja tuhoavat luontoa ja elinympäristöä sekä uhkaavat koko elämän olemassaoloa. Lisäksi ydinlaskeumat satavat myös ydinaseita käyttävien omaan niskaan, joten puhe ydinsateenvarjosta on absurdia ja irvokasta.

Tästä puolestaan seuraa, että niin sanottu ydinpelote on pelkkä kupla.

Yhdenkään valtion turvallisuus ei voi oikeasti perustua ydinaseiden käyttämiseen eikä käyttämisellä uhkaamiseen. Päinvastoin: turvallisuus nimenomaan tuhotaan ydinaseilla, jotka muodostavat ihmiskunnalle jatkuvan ja totaalisen uhan ja vaarantavat oikeuden elämään koko planeetalla.

Voidaan kenties väittää, että kauhun tasapaino on estänyt ydinasevaltioiden väliset sodat. Mutta väite voidaan myös kiistää ja väittää, että suurvaltojen välttyminen keskinäisiltä sodilta on tosiasiassa perustunut tavanomaisten asevoimien pelotepreventioon. Kukaan ei ole tosiasiassa uskonut ydinaseilla tapahtuvaan ensi-iskuun eikä sen vuoksi myöskään kostoiskun tarpeeseen.

Toinenkin paradoksi ydinaseisiin liittyy kauhun tasapainon lisäksi. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä selvemmin uhkauksen teho ja uskottavuus laimistuvat pois. Ydinpommit ovat aseita, joihin kenties halutaan vedota mutta joita nimenomaan ei haluta käyttää, ja niiden taakse juostaankin pelkästä pelosta. 

Käyttökelpoisia ydinaseet ovat vain terroristien käsissä tai eksistentiaaliseen kriisiin joutuneiden pienten valtioiden, kuten Pohjois-Korean, Iranin tai Israelin, hallinnassa. Näin kirkastuu elokuvarepliikki, jonka mukaan ei kannata olla huolissaan niistä, joilla on hallussaan tuhansia ydinlatauksia, vaan niistä, joilla on yksi.

Myös suuret valtiot voivat toki käyttää ydinaseita hädän hetkellä, ja suurvaltapoliittisten mannerlaattojen ajauduttua liikkeeseen kynnys onkin madaltunut, sillä eksistentiaalinen kriisi on lähentynyt myös monia uudesta vallanjaosta kilpailevia ydinasevaltioita. Ydinaseiden käyttäjät huomaisivat kuitenkin nopeasti, miten pienestä ihmisten ilo on kiinni – myös heidän omansa. 

Koska ydinaseet ovat sodankäynnin välineinä käyttökelvottomia eikä niillä voida päästä minkään järkevän ja tavoitteellisen sodan päämääriin, valtioiden tai liittokuntien puolustus ja sotilaallinen toimintakyky eivät voi nojata ydiniskun mahdollisuuteen. 

Myöskään Suomen puolustus ei voi olla muiden NATO-maiden kansallisen ydinpelotteen varassa, sillä sen enempää Yhdysvallat, Iso-Britannia kuin Ranska ei tosissaan suunnittele käyttävänsä ydinasetta Suomeen kohdistuvan hyökkäyksen vuoksi.

Korkeintaan on ajateltavissa, että Venäjä tai Yhdysvallat käyttäisi keskinäisessä konfliktissaan Suomea jonkinlaisena ydinaseilla tehtävien varoituslaukausten maalitauluna tai koekenttänä. Niin asioita olisi luultavasti ratkottu kylmän sodan lopulla, jolloin Caspar Weinberger ja George Shultz innostuivat puhumaan rajoitetusta ydinsodasta...

Suomen poliitikkojen tapa taittaa peistä ydinenergialaista on pelkästään symbolista, eikä sillä ole todellista merkitystä, paitsi poliittisen teatterin ja arvovaltakiistelyn välineenä. Politiikan yleisöjä voitaisiin viihdyttää yhtä hyvin sillä, että meiltä puuttuu myös sukellusvenelaivasto ja Air Force One.

Ydinasekohun teatraalisen luonteen varmisti SDP:n spinnaus, jonka mukaisesti puolue meni kurviin kahva edellä, vaikka demarit olivat mielihyvin myöntyneet hallituksen esityksiin velkajarrusta, miinakiellosta ja rajalaista. Tp-utvassa oli jo märehditty ydinaseasiaa vuoden ajan, mutta nyt, tehdäkseen eroa Kokoomukseen, SDP aloitti vaalikampanjoinnin lavastaen ydinpommeista vaaliaseen ja ratsastaen rauhanliikkeellä perivasemmistolaiseen tapaan.

Tosiasia on, että toimintaa vaativia asioita ei voida jumiuttaa pitkiksi ajoiksi puolustuspoliittisiin parlamentaarisiin työryhmiin, sillä seminaarityöskentelystä poiketen valtionhallituksilla on eteen tulevista kysymyksistä ratkaisuvelvollisuus. 

 

Ydinenergialaissa päätetään myös ydinsähkön tuotantoedellytyksistä

Koska ydinaseilla pelotteleminen on joka tapauksessa spekulatiivista ja ydinaseiden käyttäminen täysin epärealistista, on samantekevää, voittaako asiassa SDP:n vai Kokoomuksen kanta. Militarismi ohjaa valtioita ja sotilasliittoja maalittamaan toisensa vihollisiksi, ja yleisen edun mukaista olisi irrottautua ydinasemilitarismista, eikä pyrkiä sitä kohti. Ydinenergialakiin sisältyy paljon tärkeämpiä asiakohtia, jotka ovat vähällä peittyä median nostamaan uutispommiin ydinaseista.

Kylmä ja tuuleton talvi osoitti taas, että Suomessa tarvitaan paitsi säätövoimaa, myös koko ajan lisää varmaa ja tasaista perusvoimaa, kun liikenteen sähköistyminen ja datakeskukset haukkaavat sähköntuotannon kakusta aina vain suurempia viipaleita. Kakkua täytyy leipoa lisää, tai sähkön hinta räjähtää ydinasettakin ekspansiivisemmin.

Puolueiden sopisi kiistellä ydinaseiden sijasta paremminkin siitä, onko järkevää tuottaa ydinvoimalla kaukolämpöä, kuten Helen on propagoinut lopetettuaan Helsingistä suuren määrän hiilivoimaa, jolla aiemmin tuotettiin sekä sähköä että kaukolämpöä, hyötysuhteen ollessa erinomainen.

Poliitikkojen kannattaisi lyödä päitään yhteen sen ratkomiseksi, mistä ylimitoitetun ilmastopolitiikan ja vihreän siirtymän toteuttamiseksi saadaan tarpeeksi sähköä, kun tuulivoimaa vaivaavat tuulivoimadilemmat, ja ydinvoiman tasainen tuotto puolestaan ei sovi heiluville sähkömarkkinoille sen enempää teknisesti kuin taloudellisestikaan.

Ydinenergialaki on osa energiapolitiikan kokonaisuutta, ja kaiken yläpuolella on tällöinkin kysymys turvallisuudesta ja riskeistä. Voisi olla viisainta lyödä nuija pöytään suurten ydinvoimalayksiköiden puolesta ja pienydinvoimaloita vastaan. Suurten ydinvoimaloiden tuotantokapasiteetin voinee jatkossa vedyttää, jolloin ydinenergialaki on osa myös vetytalouteen siirtymistä.

 

Aiheesta aiemmin 

Ydinaseet on viisainta torjua etukäteen

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen 

Putoaako Hullu-Putinin paidasta ydinasenappi? – ”Putinille put out”

Tuulivoiman dilemmat ja vetytalous 

Viisaiden neuvostolle yhteiskunnallinen tilaus

Nyt kun eduskuntataloa dekonstruoidaan, voisi olla hyväksi, että jätettäisiin vaalit kokonaan väliin eikä valittaisi kansanedustajia lainkaan. Eduskunnan kulut ovat EU-aikana nelinkertaistuttuaan jo niin hurjaa luokkaa, että säästötoimi tuntuisi selvästi valtion budjetissakin. Sibelius-Akatemian konserttisali puolestaan säästyisi Igor Stravinskyn riitasoinnuille, kun eduskunnan ei tarvitsisi pönöttää siellä.

Eduskunta on turha kapistus aikana, jolloin tehdään pakonomaisia päätöksiä. Ensinnäkin EU määrää suurimman osan Suomen laeista. Toiseksi, liikkumatila on taloudessa niin vähäinen, että poliittisten vaihtoehtojen penääjien kannattaa olla tyytyväisiä, jos löytyy edes yksi vaihtoehto. Aina ei ole vaihtoehtoa ollenkaan.

Eduskunnan voisi korvata viisaiden neuvostolla, joka katsoisi pitkillä valoilla tulevaisuuteen ja tekisi kurjat taloudelliset ratkaisut. Niitä olen esitellyt tässä.

Politiikassa ei voida koskaan tehdä kovin epämieluisia päätöksiä, vaikka ne olisivat kuinka tarpeellisia. Tämä johtuu poliitikkojen riippuvuudesta. Puolueiden ja poliitikkojen on vaikea tehdä ikäviä taloudellisia ratkaisuja ja samalla säilyttää kannatuksensa. Tämä merkitsee, että Euroopan laajuinen talouskriisi on myös Euroopassa vallitsevan demokraattisen poliittisen järjestelmän kriisi.

Sen tuloksena ajaudutaan lyhytnäköiseen politiikantekoon ja katteettomiin lupauksiin, vaikka juuri nyt täytyisi pitää pää kylmänä. Valtion ja kuntien talouden hoitamiseksi pitäisi sitoutua 20-vuotisiin poliittisiin ohjelmiin. Niihin vaalikaudet eivät riitä varsinkaan, kun jokaisen hallituskauden jälkeen laivan kurssia muutetaan ja hallituspuolueet ovat vastuussa olon jälkeen kannatuksensa aallonpohjalla.

Ei ole ihme, että viime aikojen kaikki hallitukset ja pääministerit ovat epäonnistuneet karvaasti. Jatkossa hallitusneuvottelut käytäneenkin siitä, mitkä puolueet pääsevät oppositioon ja mitkä joutuvat hallitukseen, jonne kukaan ei halua.

Itse aion antaa ääneni sellaiselle puolueelle, joka

– kannattaa Suomen liittämistä Natoon,
– puoltaa uusien ydinvoimaloiden rakentamishakemuksia,
– vetää kurinalaista talouslinjaa,
– ei leikkaa perusturvaa mutta vähentää ylisuuria etuuksia,
– rajoittaa sekä työperäistä että humanitaarista maahanmuuttoa,
– puuttuu yritysten harjoittamaan veronkiertoon ja veropakolaisuuteen,
– ei lisää henkilöverotusta eikä kulutusveroja mutta poistaa perintöveron,
– leikkaa kehitysapua ja ympäristönsuojeluun tähtääviä tukia,
– poistaa länsimaiden jo nyt ympäristötehokasta teollisuutta tuhoavia ympäristömääräyksiä,
– irrottautuu euron tukitoimista ja leikkaa EU:n kuluja sekä sitä kautta jäsenmaksuja,
– poistaa työllistymisen ja kouluttautumisen esteitä työttömyysturvasta,
– luo edellytyksiä työllistymiselle ja asuntorakentamiselle sääntelyä purkamalla ja
– tukee sivistystä sekä kouluttautumista, jotka ovat suomalaisen työvoiman ainoat kilpailuvaltit maailmanmarkkinoilla ja korkean hintatason maissa.

Eri asia on tietysti se, ajaako mikään puolue näitä kaikkia. Yhtä ääntään taas ei kappaleiksi voi jakaa, paitsi repäisemällä äänestyslipun kahtia.

Vihreiden ydinenergiapolitiikan järjettömyys

Nyt kun Vihreä liitto lähtee hallituksesta ydinvoimapäätöksen myötä, puolue tulee olleeksi ikään kuin ”sattumalta oikeassa”. Tämä herättää luonnollisesti sen filosofisen kysymyksen, osoittaako tahaton oikeaan osuminen ymmärrystä tai tietoa. Omasta kausaaliseen tietoteoriaan perustuvasta näkökulmastani ei tietenkään, sillä uskomuksen totuus tai lopputuloksen oikeutus ei johdu aiemmista tosiasioista.

Hallituksen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle on toki omastakin mielestäni väärin, vaikka muutoin kannatan ydinvoimaa. Sellaista ydinvoimalaa ei puolestaan ole, jota vihreät voisivat kannattaa – ei vaikka ydinmiilu tuottaisi lopputuloksenaan parfyymia, saippuaa tai sokerileivoksia.

Vastustaessaan ydinvoimaa periaatteellisesti vihreät tulivat vastustaneeksi myös Venäjä-vetoista ydinvoimaa, jota Fennovoiman omistuksesta on nelisenkymmentä prosenttia. Puolue osaakin ottaa kaiken irti tästä onnenkantamoisestaan. Puolueen kun pitää väistämättä linjata ydinvoimaa vastaan, mutta nyt se sai kuin lahjaksi myös ulkopoliittisen ylitietäjän roolin päästessään esiintymään idänsuhteiden kaukaa viisaana asiantuntijana.

Miksi ydinvoimahankkeet floppaavat Suomessa?

Ongelmien taustalla on hallituksen aiemmin tekemä päätös. Vuonna 2010 hallitus antoi luvat Fennovoiman ydinvoimalalle ja TVO:n neljännelle reaktorille mutta epäsi luvan Fortumin hankkeelta, joka olisi ollut ainoa toteuttamiskelpoinen. Taustalla vaikuttivat aluepolitiikka ja työllisyyspolitiikka, niin kuin huonojen päätösten takana aina.

Keinotekoinen muuttotappiokuntien suosiminen ja tempputyöllistäminen eivät toimi pienemmässäkään mittakaavassa, ja suuressa mittakaavassa subventiopolitiikka on suorastaan jättiläismäisen tehotonta. Yksi selitys kehnoon päätökseen saattoi olla se, että hallitus yksinkertaisesti halusi molempien hankkeiden floppaavan.

Tällaista päätösterrorismia on harjoitettu ennenkin. Kun tuetaan jotakin hanketta niin, että se epäonnistuu, voidaan olla varmoja, että kansan mielipide kääntyy asiaa vastaan. Esimerkin tarjoaa Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan viivästyminen. Se ei johdu ensisijaisesti teknisistä eikä taloudellisista ongelmista vaan poliittisista päätöksistä. Miksi?

Kun ydinvoiman lisärakentamisesta riideltiin edellisen kerran, hallitus myönsi toimiluvan vain yhdelle uudelle reaktorille. Niinpä TVO halusi hyödyntää luvan täysimääräisesti ja tilasi 1 500 megawatin yksikön, josta oli tuleva (lopetetun Ignalinan voimalan jälkeen) maailman suurin. Koska kyseisenlaista reaktoria ei ollut saatavilla valmiina, se piti suunnitella alusta asti. Kyseessä on prototyyppi, jota valmistetaan kuin rintamamiestaloa: yhtä aikaa suunnitellen ja tehden. Siksi se viipyy.

Olkiluodon kolmannen yksikön viipymisen syy on siis huono poliittinen päätös. Jos hallitus olisi antanut suoraan luvat kahdelle tai vaikka viidelle reaktorille, ne olisi saatu maailmalta valmiina ja jauhaisivat parhaillaan sähköä verkkoon. Näin ei ole, koska vihreät toimivat lupien myöntämisen jarrumiehinä. Vihreät ovat itse aiheuttaneet TVO:n kolmannen voimalayksikön epäonnistumisen.

Muita syitä viipymiseen ovat korkeatasoiset turvallisuusnormit, jotka puolestaan kertovat vain siitä, että järjestelmä toimii, ja voimalatyömaan monikulttuurisuus, jonka vuoksi työmaalla ei enää selviä olematta itäeurooppalaisten kielten dosentti. TVO:n neljännen voimalan hanke puolestaan kaatuu talouteen, sillä yrityksen luottoluokitus on pudonnut jo kahdesti, eikä kolmas yksikkö ole verkossa ennen vuotta 2018.

Vihreät torppasivat Rosatomin mutta sallivat sähkön ostamisen Venäjältä

Pahinta kuitenkin on, että sähköntuonti itärajan takaa jatkuu. Suomi tuo vuodenajasta riippuen yhden tai kahden reaktorin tehon verran sähköä Venäjältä, joka valmistaa sitä Tshernobyl-tyyppisissä ydinvoimaloissa. Suomenlahden pohjukassa puhiseva Sosnovyi Borin ydinvoimala on koko Pohjois-Euroopan suurin turvallisuusuhka (Venäjän nykyhallituksen jälkeen).

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä, sillä yhdelläkään kulttuurilla ei ole ollut mitään yhtä pysyvää annettavaa tulevaisuudelle kuin ydinsaasteet. Koska tuo virhe on kuitenkin jo tehty, olisi ajattelematonta kääntyä puolimatkasta takaisin.

Ydinvoiman kanssa valittu tie kannattaa kulkea loppuun, sillä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinpolttoainetta ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta suurempaa ympäristöriskiä kuin nykyinenkään määrä. Sen sijaan käyttöriskit pienenevät, kun rakennetaan uusia voimaloita. Uusi ydinvoimala on kuin tuliterä BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia Kiina, Intia ja Irak suunnittelevat omille tonteilleen ja Venäjä muun muassa Kaliningradiin.

Vihreiden ei kannattaisikaan mekastaa ydinvoiman käytöstä Suomessa, sillä Suomen oloissa ei esiinny maanjäristyksiä, ja poliittiset olot ovat (Venäjän uhkaa lukuun ottamatta) vakaat. Myös ydinsaasteiden loppusijoitusongelma on ratkaistu – ainoana maana maailmassa! Sen sijaan ydinvoimasta kannattaisi pyrkiä eroon muualla. Suomessa on myös maailman ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten vihreiden ajama hiilestä luopumisen pakkomielle on tuhoisa esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa ja kaikkialla muuallakin, jossa se syventää kuntien talousahdinkoa.

Samalla kun maantieliikenne siirtyy seinästä ladattaviin sähköautoihin, sähkön kulutus kääntyy jälleen nousuun. Luonnollisesti on kehitettävä myös tuulivoimaa, aurinkoenergian talteenottoa ja maalämpöä. Esimerkiksi omakotitaloista voitaisiin näillä keinoilla rakentaa lähes omavaraisia.

Mutta energiariippuvainen teollisuutemme tarvitsee jatkuvasti ydinsähköä. Sähkö on käyttökelpoinen energiamuoto myös kasvukeskuksissa, joissa pitää välttää fossiilisten polttoaineiden tuottamia ilmansaasteita.

Vihreiden ympäristöpolitiikan populistisuus

Suomi on kylmä ja pimeä maa, jossa tarvitaan uusia ydinvoimaloita jo siksikin, että nykyiset poistetaan käytöstä muutaman vuosikymmenen kuluttua. On perin populistista jättää hallitus vain siksi, että puolueen risuparta & -kumisaapasjalkasiiven kaikesta räksyttävät ekofundamentalistit pääsisivät aloittamaan vaalityön oppositioasemasta.

Vihreiden virallisen ympäristöpolitiikan ensimmäinen (I) paradoksi on siinä, että puolue vastustaa hiilidioksidipäästöjä muttei sallisi hiilidioksidia tuottamatonta ydinvoimaa. Toinen paradoksi (II) on se, että puolueen mielestä pitäisi lisätä tuulivoimaa muttei saisi rakentaa tekoallasta.

Tosiasiassa tuulivoiman hyödyntäminen edellyttää tekoaltaan rakentamisen, sillä tekoaltaaseen voidaan varastoida vesivoimaan perustuvaa potentiaalienergiaa aikana, jolloin tuuli pyörittää myllyihin sähköä, kun taas tuulettomana aikana patoluukkuja voidaan avata ja ottaa varastoitu energia käyttöön. Ruotsissa tekoallas on, ja siksi ruotsalaiset pystyvät täysmittaisesti hyödyntämään yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla olevaa tuulisähköä, jota esimerkiksi Tanska myy tuulisen sään aikaan halvalla.

Edellä sanottu osoittaa, että vihreiden ympäristöpolitiikka on perin ristiriitaista, järjetöntä ja omassa tunteenomaisuudessaan populistista. Muut puolueet ovat pystyneet hoitamaan myös ympäristövastuuta paremmin. Oppositiosta käytävä vaalikampanja voi tuoda vihreille muutaman lisäpaikan, mutta tulevaan hallitukseen sillä ei ole todennäköisesti asiaa. Yleensäkään vihreitä ei pitäisi päästää lähellekään niitä pöytiä, joissa tehdään taloutta koskevia ratkaisuja.

Toimilupahakemukset uusiksi

Kokoomus puolestaan on pelannut asetelman taitavasti. Myöntämällä luvan Fennovoimalle ja lisäajan TVO:lle se käytännössä siivoaa pöydän uusille toimilupahankkeille, sillä molemmat sisässä olevat hakemukset kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Tulevaisuus on valtio-omisteisen Fortumin, joka rakentaa yksikön todennäköisesti Loviisaan. Siellä se on oikeassa paikassa korvaamassa sähkön tuontia Venäjältä ja tuottaessaan energiaa etelän kasvukeskuksiin.

Vihreät ovat perinteisesti halunneet, että Suomessa käytettävä ydinsähkö tuotetaan Venäjän Tshernobyl-tyyppisissä voimaloissa. Tilanteessa ei ole muuta hyvää kun se, että asiakkuus on tuonut suomalaisille mahdollisuuden vaatia voimaloihin turvallisuusparannuksia, joiden johdosta Helsingissä syttyy nyt lamppu, kun Sosnovyi Borissa räjähtää.

Sen sijaan siitä olen vihreiden kanssa samaa mieltä, että uutta voimalaa ei tule ostaa Venäjältä, eikä venäläisen Rosatomin tule olla omistajana suomalaisissa voimaloissa. Firma on seuraavat vuodet Putinin peukalon alla, mikä syventäisi Suomen energiariippuvuutta.

Myös ydinvoimaloiden ”kotimaisuus” pitää määritellä niin, että pääomasta ja omistajuudesta selvästi yli puolet on nimenomaan suomalaista – eurooppalaisista pääomasijoittajista koostuva kokoomuslainen ”kotimaisuus” ei riitä. Pisteitä kokoomukselle ja demareille ei ropise myöskään venäläisen Rosatomin suosimisesta.

Kun sydän suli

Älä kauan viivy sellaisella seudulla, jolla radioaktiivisuus asuu. Kulje nopeasti sellaisen seudun ohi, jolla aktiivinen radio ei asu.

Japanin ydinvoimalakatastrofista puhutaan julkisessa sanassa kuin Delfoin oraakkelin höyryistä.

Oikeastaan koko ”tiedottaminen” on pelkkää salamyhkäisyyden varassa esitettyä aprikointia siitä, ”kuinka kauan menee, ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä”. Niiden aika ei ole luonnollisestikaan koskaan ”heti” tai ”nyt” (vaikka onkin).

Kokemus osoittaa, että asioista, joista ei saada tietoa heti, ei saada tietoa koskaan myöhemminkään. Tai sitten tietoa pantataan siihen asti, kunnes vastaukset eivät enää kiinnosta tai ketään ei ole kysymässä. Tätä voidaan pitää tietysti eettisenä sikäli, että kuolleita ihmisiä jälkikäteen esitetty tieto ei satuta yhtä paljon kuin eläviä, joten totuuden esittäminen vasta uhrien saatua surmansa on varmasti kohteliaampaa, hienotunteisempaa ja huomaavaisempaa.


Traaginen tyylirikko Fukushiman tapaan

Kiintoisaa on, millä tavoin totuuden peittely, epävarmuus, suoranainen tietämättömyys ja propaganda pyrittiin lavastamaan ”tiedoksi” Japanin ydinvoimalaonnettomuudessa.

”Tietona” esitettiin sekin, että tietoa ei ollut, mikä oli olevinaan niin tavattoman viisasta. Viekasta se ainakin oli, jopa näsäviisasta, antaen näytön hallintoväen älyllisistä taidoista.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ei ollut vain tekninen tapahtuma vaan ennen muuta tyylirikko. Lisäksi siinä tapahtui sama kuin sodissa, joiden ensimmäinen uhri on totuus.

Miksi sitten tuossa traagisessa ydinvoimalaturmassa rikkoutui nimenomaan tyyli? No ajatelkaa nyt: ydinvoimalan ”sydän suli” ja ”polttoainesauvat paljastuivat” kuin ekshibitionistin lemmenkohtauksessa.

Teknologisen ajatusmaailman määreistämässä kielenkäytössä teknisestä tapahtumasta, jonka inhimillinen merkitys on kaikkea muuta kuin romanttinen, puhuttiin (tai tultiin tahattomasti puhuneiksi) rakkauden ja runouden kielellä. Ja sitten muutamat teknokraatit kehtasivat vielä vaatia ”asiallista” (eli oman diskurssinsa mukaista) keskustelua sekä halveksuivat ”tunteellista” kielenkäyttöä.

Tämä sanankäyttöön ja tiedonmuodostukseen liittyvä naiivius osoittaa, että insinöörit, byrokraatit, tiedottajat ja toimittajat eivät hallitse merkitysten ja arvostusten muodostamista, joten miten he hallitsisivat teknisiä tapahtumia ja niidenkään merkityksiä? Kukaan tuskin on vienyt kyseistä kielenkäyttöä omassa sarkastisuudessaan vielä niin pitkälle, että väittäisi, että ydinvoimalla olisi edessään ”säteilevä tulevaisuus” tai että voimalaitos saisi räjähtäessään ”orgasmin”.


Suklaasydän, tinakuoret

Entä mitä merkitystä näillä pikkuhavainnoilla on? Onko kyse vain pilkunviilauksesta? Ludwig Wittgenstein lausui aikoinaan, että todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista. Jos kielen merkitykset vinksahtavat, suhde todellisuuteen vääristyy. Ajatusta hieman laajentaen voisi sanoa, että kielen pitää vastata asioiden ja ilmiöiden inhimillisiä merkityksiä.

Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi, että ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyssä on toteutumassa aivan sama ilmiö, josta Herbert Marcuse kirjoitti teoksessaan One Dimensional Man (suom. Yksiulotteinen ihminen) jo vuonna 1963: Teknologisen ajattelutavan läpäisemässä maailmassa inhimillisesti tärkeistä tapahtumista puhutaan tekniikan ja byrokratian kielellä, kun esimerkiksi ihmisten saamia säteilyannoksia verrataan turvalliseksi koettuun ja arkiseen ”röntgenissä käymiseen”.

Tällainen vertailukohta on holtiton ja antaa väärän kuvan asioiden merkityssuhteista, sillä on tietenkin aivan eri asia käydä hallitusti, tutusti ja turvallisesti terveyskeskuksessa kuin että kotikulmilla pullistelee räjähtämäisillään oleva ydinvoimalaitos valmiina puskemaan kuolettavat sisuksensa myrskypilvenä taivaan tuuliin.

Teknologinen ajattelutapa on tunkeutunut ihmisten elämismaailmaan ja vääristänyt ihmisten tajuntaa silloin, kun teknisistä tapahtumista puhutaan kotoiseksi koetulla, tutulla ja turvallisella kielellä ja esimerkiksi ydinvoimaloista raportoidaan kuin Valentinen päivän suklaarasioista.

Aivan vastaavasti tuomiopäivän aseista on puhuttu ”ydinaseperheinä”, täsmäaseista ”puhtaina pommeina” ja Robert Oppenheimerista atomiaseen ”isänä”. Näissä ajatusmaailmoissa käsitteitä otetaan käyttöön ja siirretään perhekäsitteiden merkitysyhteyksistä väkivallan yhteyksiin tahattoman naiivisti tai tarkoituksellisen hämäävästi, ja Marcuse kutsuikin tällaista substantiivien operationaalistamista totaalisen hallinnon kieleksi.

Olen itse käsitellyt kielen ja merkitysten vieraantumista teokseni Dialoginen filosofia (2003, 2. painos 2008) luvussa ”Mistä puhumme, kun puhumme kielestä?”.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että julkiselta vallalta, toimittajilta ja poliitikoilta osoittaa eräänlaista henkistä kyvyttömyyttä, ettei asioista pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Sen sijaan keskustelu yritetään pakottaa ”asiallisen tiedon” muotoon, vaikka juuri on todettu, että mitään varmaa ja yleispätevää tietoa hajonneiden ydinvoimaloiden käyttäytymisestä ei ole eikä voida ehkä koskaan saada. Viisautta olisi tällöin toimia varman päälle ja muodostaa merkitykset sen mukaan, mikä on jo kokemusperäisesti ilmeistä.


Kyykäärmekin vain lapsille vaarallinen

Insinöörit ja byrokraatit haluavat, että myös ihmisten tuskasta puhuttaisiin teknisen hallinnon, seismologian ja lääketieteen kielellä, mutta toisaalta he itse antautuvat kuin huomaamattaan puhumaan ydinvoimaloista suhteellisen lämpimällä ja inhimillisellä rakkauden tai vähintäänkin anatomian kielellä, mikä on väistämättä metaforallista.

Kuinka paljon paremmin runoilijat voisivatkaan puhua molemmista oman ammattipätevyytensä kielellä! Esimerkiksi näin: Ydinvoimalat ovat paikkoja, joissa uraania rouhitaan palasiksi sekoittaen sitä veteen, ja sitten lapset uivat kilpaa tuossa sameassa vedessä.

Eipä siis ihme, että Yleisradion haastattelema lastenpsykiatrikin neuvoi kuin Nasse-Setä, että ydinvoimalaonnettomuudesta olisi puhuttava myös lapsille! Missään nimessä ei saa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Tämä on ymmärrettävää, sillä lapsethan aavistavat joka tapauksessa asioiden olevan pielessä, ja salailu vain johtaisi niin sanottuun kaksoissidokseen (double bind), joka tuottaisi ahdistusta ja jopa persoonan jakautumista lapsille, toisin sanoen juuri sellaista skitsofreniaa, joka johtuu ilmaisujen muodon ja sisällön ristiriidasta ja joka on ominaista myös kulttuurillemme laajemmin.

Ehkä ydinvoiman käyttöönoton oikeutustakin olisi voitu kysyä lapsilta tai väestönkasvun oikeutusta luonnolta, sillä jälkipolvethan tämän matoisen maailman kaikkine ongelmineen kuitenkin perivät. Eli joo: kertokaa vaan kaikki kauheudet lapsille, niin saadaan taas uusi angstinen pakokauhusukupolvi, joka kampaa tukkansa keesille ja vastustaa kaikkea, mikä eteen tulee. Tätä tummasävyistä, kuolettavaa ja totaalisen maailmanlopun uhkaa vaatii se, että ihmiset havahtuvat todellisiin uhkiin tavanomaisten pehmouhkien (kuten kasvihuoneilmiön) sijasta.


Lipsahduksia

Mutta palatkaamme aikuisten valheisiin. Puheena olevan ydinvoimalaonnettomuuden käänteissä ja kurveissa yhdeltä jos toiseltakin tiedottajalta taisi päästä luikahtamaan pikku kielensä alta karkuun ihan muutama epätotuus, puolitotuus tai jopa valhe, jonka tarkoitus on tietysti hyvä, sillä onhan suuren vahingon sattuessa viisasta välttää turhaa hysteriaa.

Jos katsoo esimerkiksi nettitelevisiosta sinne kertyneitä asiantuntijoiden haastatteluja, voi helpostikin huomata, ettei geenimutaatioita tarvitse odottaa, vaan jo ydinvoimalan räjähdys käynnisti melkoisen freak-show’n. Haastateltujen asiantuntijoiden änkytys, pakkoneuroosit ja virheet paljastavat, etteivät he taida sanoa asioita ihan niin kuin tietävät niiden olevan.

Yleisöä on rauhoiteltu esimerkiksi väitteellä, että pahiten vaurioitunut voimalayksikkö on hallinnassa, sillä ”reaktorin sydäntä jäähdytetään merivedellä”. Sen sijaan sitä ei ole vaivauduttu kertomaan, minne merivesi sen jälkeen johdetaan. Jos merivettä päästetään ensiöpiiriin, se saastuu radioaktiivisesti. Merivettä tarvitaan jatkuvasti suuria määriä, sillä se kuumenee nopeasti aiheuttaen paineen nousua reaktorihallissa. Luulenpa, että siinä vedessä uivat tällä hetkellä kalat.

Myöskään voimalan työntekijät eivät ole mitään anonyymeja robotteja vaan ihmisiä, jotka altistuvat säteilylle jäädessään valvomaan ja sammuttamaan tuota hiivatin miilua. Kun kerran ympäröivä alue on tyhjennetty väestöstä parinkymmenen kilometrin säteellä, miksi voimalan työntekijät olisivat muka turvassa voimalaitoksen läheisyydessä tai sisällä? Aikamoisia työn sankareita!

Mielenkiintoista on, minkä näköisinä sieltä tullaan pois. Ei taideta kevätrusketusta tarvita. Asian voi sanoa niin, että media sulkee poliittisesti korrektilla tavalla silmät ja korvat niiden ihmisten kärsimyksiltä, jotka pakotetaan työskentelemään säteilyn keskellä, ja lopuksi se kaunistaa ja hygienisoi kuvan tv-kuuluttajan mairealla hymyllä aivan samalla tavoin kuin afrikkalaislasten nälkäkuolemista raportoidessaan.


Harhaanjohtavaa viestintää

The New York Times puolestaan kertoi, että amerikkalaisen aseylpeyden eli ydinkäyttöisen lentotukialus Ronald Reaganin miehistö sai peräti ”kuukauden säteilyannoksen tunnissa” porhaltaessaan Tyynellä valtamerellä kohti Japania ja ollessaan Fukuyamasta puhaltavan tuulen reitillä. En tietenkään väitä, ettei tämä olisi ollut oikein. Siinä sai tuomiopäivän koneita mahassaan rahtaava alus maistaa omaa lääkettään ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.

Mutta myös vertailu saattaa olla paljastavaa. Minä puolestani tiedän, että suomalaisten saama säteilyannos on keskimäärin 3,7 mSv vuodessa. Se on noin kymmenen mikrosievertiä päivässä ja alle puoli mikrosievertiä tunnissa. Mikäli lentotukialuksella taustasäteily ei ole alempi kuin Suomessa (niin kuin ei todennäköisesti ole), laivan miehistö sai varmasti yli 300 mikrosievertin annoksen tunnissa. Tämä on aika paljon, sillä pitempiaikaisen altistumisen 1000 mikrosievertin (1 mSv) annokselle tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Asian voi ehkä sanoa niin, että Fukushiman voimala suitsuttaa ilmaan säteilyä enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.

Merkin tästä antaa se, että Yle raportoi äsken myös käytetyn ydinpolttoaineen olevan tätä nykyä taivasalla ja että alueen säteilyn annosnopeus on ”noin 400 millisievertiä tunnissa”. Tämä tarkoittaa, että tapahtumien hallinta on karannut käsistä ja että säteilevän ydinreaktion sekä ihmisten välissä ei ole muuta kuin paikalla olevien ihmisten bikinipöksyt ja mahdolliset muut vaatteet. Näin korkea säteily myös merkitsee, että jos voimalan alueelle jää pitempiaikaisesti oleskelemaan (kuten työntekijät nähtävästi joutuvat tekemään), saa erittäin todennäköisesti säteilysairauden, syöpäkasvaimia ja ennen pitkää varmasti myös kuolee. Sana ”säteilysairaus” puolestaan merkitsee luuytimen vioittumista niin, ettei se kykene tuottamaan valkosoluja, mikä puolestaan johtaa altistumiseen sairauksille, leukemian kaltaiseen tilaan tai leukemiaan.

Helsingin Sanomat taas kirjoitti ”Säteilyturvakeskuksen” ja ”Energiateollisuuden” lähteisiin viitaten, että ”[a]lle 500 millisievertin äkillinen annos ei aiheuta vakavia terveydellisiä oireita.” Tällöin jätetään määrittelemättä, mikä loppujen lopuksi on ”vakavaa”.

Totuus on, että jo kaksinkertainen eli 1000 millisievertin (1 Sv) annos aiheuttaa yksiselitteisesti säteilysairauden ja johtaa moniin vakaviin komplikaatioihin. Sitä suuremmat annokset taas alkavat olla tappavia. Seurauksiin vaikuttavat tietenkin kudoksen laatu ja absorboituminen sekä annosnopeus eli säteilyannoksen määrä tietyssä ajassa (Sv/h), mutta säteilyn päästessä vuotamaan asuinalueille altistuminen muodostuisi joka tapauksessa liian pitkäksi ja kattavaksi niin, että voitaisiin puhua kuolemanlaskeumista. Mikäli onnettomuudessa pääsee vapautumaan ydinpolttoaineen tomusta koostuvia kuumia hiukkasia ilmakehään, ne hengitettyinä varastoituvat ihmisiin ja muihin eliöihin aiheuttaen syöpiä, kasvaimia ja epämuodostumia vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Tässä mielessä on harhaanjohtavaa uutisoida niin kuin Yle, joka kirjoittaa nettisivuillaan, että vasta 6000 millisievertin annos ”vuorokauden aikana saatuna saattaa johtaa henkilön kuolemaan” ja että ”tällaisen annoksen voi saada vain esimerkiksi silloin, kun henkilö on lähellä sitä paikkaa, jossa räjäytetään ydinase”.

Totuus asiassa on, että mikäli ihminen ”on lähellä sitä paikkaa”, jossa räjäytetään ydinase, hän tietenkin kuolee ydinaseen lämpö- ja painevaikutukseen – ainakin mikäli sana ”lähellä” ymmärretään samaksi kuin ’5 – 10 kilometrin etäisyydellä’ ja kyseessä on tavanomainen noin 2 megatonnin ydinlataus. Niinpä on sulaa hulluutta verrata ydinvoimaloista leviävän radioaktiivisuuden luonnetta ydinräjähdykseen, kun tappavan, yleensä jo alle 5 Sievertin vuorokausi- tai viikkoannoksen voi saada myös hajonneen ydinvoimalan alueella kuin lääkärin määräyksestä. Itse asiassa Tshernobyl-tyyppisen grafiittihidasteisen voimalan räjähtäessä laskeuma on vaarallisempi kuin esimerkiksi Novaja-Zemljalla räjäytetyn ydinpommin tapauksessa, sillä radioaktiivista ja ilmaan pölyyntyvää materiaalia tuon tyyppinen voimala sisältää ydinlatausta enemmän.


Helpompi hajottaa kuin hallita

Myös puhe suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuudesta on kuin puhetta kirjahyllyn päällä olevista posliinikissoista. Vaikka turvajärjestelmät toimisivat maanjäristysten ja tulvien varalta, jokainen ydinvoimala on käytännössä maahan rakennettu pommi vihollisen ilmaiskua tai terroritekoa varten.

”Yllättäviin tilanteisiin” taas ei voida koskaan varautua, sillä muutenhan ne eivät olisi yllättäviä. Vaikka esimerkiksi Pohjanmerellä tai Suomenlahdella ei odoteta esiintyvän tsunameja, on mahdollista, että meteoriitti putoaa Itämereen ja aiheuttaa ainakin pienen hyökyaallon. Mutta todennäköisempikin tapaus riittää: voimaloiden jäähdyttäminen merivedellä täytyy lopettaa, mikäli haaksirikkoutuneesta tankkerista kiertyy jäähdytyspiiriin pieni öljynoro.

Kun nelikymppisestä ihmisestä ei ole enää mihinkään työelämässä, miksi myöskään neljäkymmentä vuotta täyttäneestä ydinvoimalasta olisi pötkimään energiantuotannon ihmeellisessä maailmassa? Voimalat, jotka eivät sammu automaattisesti asioiden mennessä vikaan, ovat kamikaze-tyyppisiä. Japanin voimalaitoksista suurin osa on juuri tämän tyypin laitoksia, joissa polttoainesauvat voidaan vaihtaa lennossa, kuin tyhjän mielen periaatteella.

Tämä sinänsä hyvä flow on yhtä kohtalokas kuin Tshernobyl-tyyppisissä grafiittihidasteisissa reaktoreissa, jotka niin ikään pyrkivät kiihdyttämään käyntiään, mikäli reaktion hallinta jostakin syystä epäonnistuu. Juuri näitä reaktoreita on neljä kappaletta täydessä käytössä Pietarin kupeessa olevassa Sosnovyi Borin voimalassa, josta Suomi ostaa aika ajoin jopa kahden reaktorillisen verran ydinsähköä.


”Vain katos lähti liitoon”

Me, jotka muistamme elävästi sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet, voimme todeta, että viranomaisten kielenkäyttö on edelleen kohdallaan. On hämmästyttävää, miten paljon tyylipuhdasta vähättelyä ihmiset ja niin sanotut tiedotusvälineet suostuvat ottamaan vastaan ja välittämään eteenpäin. Esimerkiksi Fukuyaman kuudesta reaktorista vain kolme on lehdistön mukaan vioittunut, ja suojarakennuksen räjähdettyä taivaan tuuliin ”tapahtuma on vähäinen”.

Ja ”tapahtumat” nimetään totta kai ”tapahtumiksi” juuri siksi, ettei syntyisi kiistaa siitä, mikä ”tapahtuman” luonne oikeastaan on. Näytteen asiallisesta ja rauhallisesta kielenkäytöstä antoi Säteilyturvakeskuksen ryhmäpäällikkö Keijo Valtonen, joka puhui eräästäkin tällaisesta ”tapahtumasta” kuin Ruuneperi:

”Kun vety räjähti reaktorihallin sisällä, vain suojarakennuksen yläpuolella oleva katos lähti liitoon.”

Ja kauniisti se liisikin, kuin silkkiuikku vuoden luontokuvassa luontokuvassa tai laulujoutsen sadan markan setelissä.

Paikoin tämä taivastelu ällistyttää typerryttävyydellään. Edellä mainittu asiantuntija osoitti asiantuntemuksensa myös toteamuksella, joka on kuin suoraan viheriä-Villen jälkitripistä jointinpolton jälkeen: ”Aikamoinen pilvi.”

Tarvitseeko olla asiantuntija voidakseen sanoa tuon? Ja jos vastaus on ”kyllä”, tämä taitaa tehdä meistä kaikista asiantuntijoita.

En tietenkään tarkoita, että asiantuntijoilla pitäisi olla Jumalan viisautta. Mutta heidän ei pitäisi myöskään tukahduttaa kriittisten tutkijoiden näkemyksiä viittaamalla siihen, että ”nämä eivät ole luonnontieteilijöitä”, sillä luonnontieteilijät eivät ole kaikkein taitavimpia muotoilemaan teknistä dataa merkityksiä sisältäväksi tiedoksi eivätkä välkyimpiä oivaltamaan, mitä he oikeastaan tekevät. Juuri siksi on surkuhupaisaa havaita luonnontieteilijöiden arvioivan ja penäävän keskustelulta ”asiallisuutta” ja ”tieteellisyyttä” samalla kun he itse levittävät neuvottomina kätensä ja kiteyttävät johtopäätöksensä pössyttelijöille tyypillisiin viisauksiin.

Asian voi sanoa niin, että asiantuntijoilta odotetaan rehellisiä, puolueettomia ja laajakantoisia analyyseja, joten heidän oma saivartelunsa vastapuolen esittämistä ”tunteenpurkauksista” ja ”turhasta huolesta” osoittaa heiltä itseltään melkoista alisuorittamista, aivan kuten toisten pikkuvirheillä ratsastaminenkin. Sen sijaan minä olen pelkkä filosofi, joka voi aivan hyvin puuttua heidän pienempiin ja suurempiinkin virheisiinsä. Suoranainen velvollisuuteni on kyseenalaistaa teknokraattien propaganda omilla provokaatioillani, joista on luullakseni viestinnän eettisyydelle pelkästään hyötyä.


Tietoa saadaan hohtimilla

Mikä sitten neuvoksi tiedotusvälineiden ja ydinvoimayhtiöiden sekä heidän etujärjestöjensä suhteisiin? Ydinvoimaa koskevassa tiedonmuodostuksessa on oikea tapa, väärä tapa ja yhtiöiden tapa. Lisäksi asiaan vaikuttaa lainsäädäntöön asti kirjattu kansallinen etu, joka on perin ideologinen asia.

Akateemiselle tiedonmuodostukselle on ominaista puolueettomuus, joka perustuu vapaaseen argumentointiin, toisin sanoen siihen, että kyseenalaistamiselle ei aseteta rajoja. Kivenä kengässä on, että media toimii nyt kuin laupias lammas. Toimittajat ovat neuvottomia panemaan vastaan, sillä kriittinen asiantuntemus loppuu ja vasta-argumentointi puuttuu.

Tässä tilanteessa media ainoastaan siirtää teknokraateilta saamansa tiedon eteenpäin. Se ei esimerkiksi kirjoita, että ”tiedottajat vähättelevät tapahtumia”, ja siten pakota heitä perustelemaan kantojaan paremmin. Koska kriittinen vastaanotto puuttuu, tietoa ei vaivauduta alun perinkään perustelemaan. Jos taas toimittajat odottaisivat samanlaisina verikoirina voimalaitosten pomoja kuin paparazzit Miss Heinäkuuta, tämä myyrälauma vetäytyisi tuota pikaa turvamuuriensa taakse ja lähettäisi perään kuorma-autolastillisen varatuomareita.

Niinpä suositukseni on, että median pitäisi kieltäytyä uskomasta ja välittämästä ydinvoima-asioista mitään, mitä ei ole osoitettu oikeaksi tai vääräksi, ja olettaa asioiden olevan aina lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Median olisi kirjoitettava, kuten se näkee tapahtuvan, eikä niin kuin sille kerrotaan tapahtuvan.

Erään esimerkin totuuden puoliintumisesta tarjoaa se, että samalla kun Ylen uutiset kirjoitti Fukushiman olevan Harrisburgia vakavampi mutta kaukana Tshernobylin vaarallisuudesta, Kaleva-lehti puolestaan totesi, että STUK:in apulaisjohtajan mukaan ”Japani on pahempi kuin Tshernobyl”.

Harmi, että ydinvoimaonnettomuuksien asteikko ulottuu vain nollasta seitsemään, sillä mediasirkuksena tämä olisi täysi kymppi.


Yllätyksiä

Koska maailma on täynnä yllätyksiä, niitä kertyy myös maailmaa koskeviin kirjoituksiin. Siis lopuksi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on se, että Fukushiman voimalan omistava yhtiö pyysi japanilaisilta anteeksi. Katumus on ehkä ymmärrettävää, sillä se kuuluu kulttuuriin. Vaikka anteeksi pyyteleminen onkin eräänlaista itsepetosta ja toisten ihmisten pettämistä, myös anteeksi antaessaan ihmiset helposti yliarvioivat omat kykynsä (kukapa nyt mitään voisi oikeasti unohtaa tai tehdä merkityksettömäksi?). Mutta asenne osoittaa tiettyä vilpittömyyttä, halua tehdä parhaansa ja pahoitella epäonnistumista.

Sen sijaan on mahdotonta, että Suomessa yksikään syytösten kohteena oleva yritys pyytäisi keneltäkään mitään anteeksi. Firmat ja niiden pomot pitäytyvät yleensä vain kiistämään kaiken, ihan jo välttyäkseen juridiselta vastuulta. Tämä johtuu siitä, että vastuun ja kunniaitsemurhan perinne puuttuu.

Toinen yllätys on, että kaikesta edellä lausumastani huolimatta en pidä edelleenkään ydinvoimasta luopumista Suomessa perusteltuna, vaan kannatan sen lisäämistä juuri siksi, että Venäjän ja lähiympäristön rappeutuvat voimalat voitaisiin poistaa käytöstä. En ole myöskään itse valinnut ydinvoiman käyttöönottoa ylipäänsä. Ydinvoima on seuraus liiallisesta väestönkasvusta ja resurssien riittämättömyydestä, aivan kuten esitin jo edellisessä kolumnissani.

Näiden dilemmojen keskellä on tyydyttävä elämään todennäköisen eikä absoluuttisen tiedon varassa. Aivan niin kuin saksalainen sosiologi Ulrich Beck totesi teoksessaan Risikogesellschaft – Auf dem Weg in eine andere Moderne vuodelta 1986: Nykyaikana eletään ”riskiyhteiskunnassa”, jonka prosessit ovat niin valtavia, ettei kokemusperäistä tietoa voida saada ennen kuin koe on pantu käytännössä toimeen. Tämä on muuttanut maailman jättiläismäiseksi laboratorioksi, jossa jälkiviisaus olisi aina parasta esittää etukäteen.

---

P. S.

Kun tänä aamuna katsoin kahvikaappiini, joka samalla toimii kotitaloudessani myös Buranan säilytyspaikkana, huomasin, että olin ostanut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Yliopiston apteekista purkillisen joditabletteja. Pilleripurkin kyljessä on edelleen hintalappu: 12,- markkaa. Viimeinen käyttökuukausi oli 12/1997. Tabut ovat ymmärrettävästi edelleen tallessa, sillä niitä ei ole tarvittu.

Mutta asiat ovat, kuten media eilen povasi iltapäivälehden lööpissä: ”Pahin on vielä edessä.” Niin on. Sillä tämä toistuu seuraavaksi muun muassa Kaliforniassa. Ja ties missä. Mikäli Sosnovyi Borin aromipesä jonakin päivänä räjähtää ja tuuli käy sopivasti kaakosta, Helsingissä ei joditableteista taida olla apua. Eutanasiapillereitä silloin tarvitaan.

Kraft durch Tsunami

Japanissa viime lauantaina sattuneessa tsunamiturmassa kiintoisinta on sen uutisointi. Itse tapahtumathan olivat arvattavissa, kuten se, että maanjäristys voi aiheuttaa hyökyaallon, ydinvoimala voi vikaantua tai ihmisiä voi kuolla rakennussortumissa.

Uutisoinnissa silmiinpistävää on, että päähuomion asiassa varasti ydinvoimalaonnettomuus, jossa ei ole ainakaan toistaiseksi kuollut ketään, kun taas hyökyaalto on pyyhkäissyt mereen kokonaisia pikajunia, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.

En halua tietenkään vähätellä ydinvoiman vaaroja. Olen sitä mieltä, että ydinvoiman sotilaallinen ja rauhanomainen käyttöönotto on ihmiskunnan suurin virhe, sillä ydinsaasteet uhkaavat koko ihmislajin geneettistä koodia kymmenien tuhansien vuosien ajan. Ydinvoiman käyttö voidaan osoittaa moraalittomaksi jo yhdellä argumentilla: on epäeettistä heikentää toisten ihmisten itsemääräämisoikeutta ja vapautta sitomalla jälkipolvien kädet ongelmaan, jota he eivät ole itse luoneet ja jonka myönteisistä puolista heille ei ole ollut mitään hyötyä.

Miksi sitten itse olen kannattanut ydinvoimaloiden rakentamista? Kaikki juontaa juurensa siitä, että ydinvoima on jo otettu käyttöön, toisin sanoen periaatteellinen ratkaisu on tehty, eikä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinjätettä merkitse yhteen paikkaan sijoitettuna sen suurempaa riskiä kuin nykyinenkään määrä. Puolimatkasta olisi epäviisasta kääntyä takaisin. Lisäksi uusien ydinvoimaloiden rakentaminen vähentää käyttöriskejä, jolloin turvallisuus paranee.

Energiaongelmien alku ja juuri on ihmisen hallitsematon lisääntyminen. Kun maapallon energiaresurssit eivät riitä tai johtavat suuriin hiilidioksidipäästöihin, pitää rakentaa muun muassa ydinvoimaloita, joissa ihmiset sähläävät säätösauvojensa ja polttoaineputkiensa kanssa, eivätkä päästöt pysy ”kortsussa”.

Kyse on ihmisen epätoivoisesta rimpuilusta ennen energiavarojen lopullista ehtymistä, ekokatastrofia, nälänhätää ja maailmanloppua. Vihdoin viimein ihmiset päätyvät sotimaan toisiaan vastaan.

Toinen sota käydään ihmisten taistellessa luontoa vastaan. Esimerkin vastustajasta tarjoaa tsunami. Luonnonvoimistahan Japaninkin katastrofi lähti liikkeelle. Tätä kautta ihmiset voivat tietenkin löytää ”yhteisen vihollisen”, mutta toisaalta luonnon resurssien niukkuus ohjaa ihmisiä kamppailemaan myös keskenään ja tinkimään esimerkiksi ydinvoimaloiden turvallisuudesta.

Ydinvoiman kanssa koetut ongelmat ilmentävät siis tyylipuhtaalla tavalla ihmisen epätoivoista eloonjäämispyrkimystä, eikä tapahtumien käsikirjoituksessa ole mitään yllättävää. Mikäli väestöräjähdys jatkuu, tulevaisuudessa nähdään vain entistä enemmän erityyppisiä räjähdyksiä.

Asiaa koskeva uutisointi on ollut pinnallista siksi, että se on koostunut pelkästä taivastelusta ja kauhistelusta. Tämä osoittaa, kuinka kyvyttömiä ihmiset ovat ymmärtämään ekokatastrofiin ja koko maapallon tuhoutumiseen liittyvää yleistragediaa. Tällä hetkellä murehditaan esimerkiksi sitä, että ”tuulen suunta on kääntymässä Tokioon” – ikään kuin kukaan ei olisi ollut vaarassa laskeuman kohdistuessa aiemmin merelle päin. Toisesta suupielestään media pahoittelee, että ”yli sadan pelätään altistuneen säteilylle”, ja toisestaan, että ”Japania uhkaa sähköpula”. Sähköpulan takia ydinvoimaloita on kai luotu. Suomen viranomaiset puolestaan toteavat koko maailmaa rauhoittavasti, että ”suurikaan päästö Japanissa ei aiheuttaisi riskiä Suomessa”. Eli vaikka Harrisburgissa täytyy ikkunat sulkea, voi täällä Suomessa aivan huoletta kulkea. Nil novi sub sole.

Kuinka hyvin asiat olisivatkaan, jos joku onnistuisi kehittämään sellaisen aaltoenergian talteenottojärjestelmän, jolla myös tsunameissa oleva energia saataisiin hyötykäyttöön! Tai jos kaikille toimittajille, mielipidekirjoittajille ja muille dataajille asennettaisiin pöytänsä ääreen pieni polkugeneraattori, jolla he voisivat tuottaa sähköenergiaa valtakunnanverkkoon.

Kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka

Minulla on ongelma. Olette varmaan huomanneet, että olen vähentänyt bloggaamista. Se ei johdu Uuden Suomen blogipalstan formaatinvaihdoksesta, vaikka vanha olikin mielestäni graafisesti näyttävämpi – ja toimivampi myös sikäli, että systeemi hyväksyi html-kielellä tekstiin upotetut korostukset ja linkit.

Bloggaamisongelmani johtuu siitä, että Matti Vanhanen lopetti lähetyksen, eikä syksyyn ole ajoittunut yhtään merkittävää poliittista skandaalia. Vanhasen tilalle valittu moppitukkainen pääministeri ei ole saanut aikaan mitään. Vetävätkö lähestyvät vaalit politiikan tällä tavoin huurteeseen? Ilmeisesti hallitus ei enää jatka ohjelmansa toteuttamista, sillä ohjelmassa pysyminen ei tuota muuta kuin kannatuksen laskua.

Ainoa poliittinen uutinen on ollut energiaveropaketin avaaminen. Se taas osoittaa, että kokoomus taipuu kuin Uri Gellerin lusikka. Vihreille myönteinen päätös palkitsee heitä nyt tottelemattomuudesta, jota vihreät osoittivat kääntäessään selkänsä kokoomuksen ajamalle ydinvoimapäätökselle.

Kun kivihiilen verotus nousee ensi vuoden alussa suunniteltua enemmän suhteessa maakaasuun, se ei tuo etua muulle kuin venäläisenergialle lisäten Suomen riippuvuutta Venäjästä. Kivihiilen korvaaminen turpeella taas ei olisi perusteltua ainakaan ympäristösyillä, sillä turpeen päästöt ovat suuremmat kuin hiilen.

Pakkomielteenomainen hiilestä luopuminen ja kotimaiseen energiaan siirtyminen ovat johtamassa painajaiseen esimerkiksi Helsingin kaupungissa (muistattehan Martti Backmanin MOT-ohjelman ”Helsingin vihreä painajainen” 22.3.2010). Helsingissä on Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten sulkemista ei pidä aloittaa niistä.

Helsingin Sanomien selvityksessä puolestaan maalataan valheellinen kuva, jonka mukaan kansalaiset hyväksyvät energian hinnannousun, kunhan saavat vähäpäästöistä sähköä. Harhaanjohtava tutkimustulos on saatu, kun haastateltaville ei ole kerrottu kaikkia vaihtoehtoja. Ei ole kerrottu taustaksi esimerkiksi sitä, että energian kallistuminen ei rajoitu energia- ja kulutusveroihin, vaan kalliimpi vihersähkö pudottaa Helsingin Energian tuloutuksia kaupungille niin, että kunnallisveroon tulee tätä kautta äyrin, jopa kahden korotus. Tutkimusta tehtäessä tutkittaville ei ole kerrottu myöskään energian hinnannousun kerrannaisvaikutuksia yrityksiin ja työllisyyteen. Näin ei ole saatu totuudenmukaista kuvaa siitä, mitä ihmiset ajattelisivat, jos he tietäisivät kaikki tosiasiat.

Mitään uuttahan tässä ei kuitenkaan ole. Hoipertelua hoipertelun jatkoksi. Komedian eheyden vuoksi olisin halunnut Matti Vanhasen pysyvän pääministerinä. Näin show olisi saanut jatkua. Tulisipa nyt edes jokin kunnon poliittinen aihe. Ja kyllähän varmaan aika pian tuleekin.

No, eivät asiat ole yhdestä henkilöstä kiinni. Olen ollut koko kesän poikkeuksellisen kiireinen. Esimerkiksi pyöräilin kesän aikana 4 000 kilometriä. Auton mittarissa se ei ole paljoa, mutta ei ole pelkoa, että kettinki heti loppuu, jos polkupyörällä lähtee ajamaan. Älköön siis kukaan tulko sanomaan, etten suosi ekologisia liikennemuotoja. Huippunopeudeksikin tuli mittarista näkyvä 60,10 kilometriä tunnissa, vaikka nollasta sataan ajoneuvoni kiihtyy tietysti hitaammin kuin autoilijan henkilövaaka.





Myös vihreiden Ville Niinistö voisi elää niin kuin opettaa, eikä opettaa muita elämään toisella tavoin kuin itse toimii. Jokaviikkoisten Tukholman-lentojensa asemasta hän voisi matkustaa jollakin ekologisemmalla kulkuneuvolla, vaikka länsimetro ei Tukholmaan asti vielä jatkukaan.

En siis vastusta ekologisia toimintatapoja ollenkaan. Kyse on vain siitä, että Suomi on pimeä ja kylmää maa, jossa on syytä säästää oikeissa kohteissa.

Uituakin tuli kesän aikana kilometri päivässä, yhteensä melkein Turusta Ahvenanmaalle. Voisin ehkä haastaa maratoonari Alexander Stubbin teräsmieskilpailuun, tosin pienellä riskillä, sillä ulkoministeri on minua nuorempi mies.

Neljä tuhatta kilometriä fillarilla on joka tapauksessa vain kymmenen prosenttia maapallon ympärysmitasta. Miten pieneksi sitä ihminen itsensä tunteekaan! Tämän kesän ajot alkavat olla syyssateiden saapuessa ajeltu, ja tulee aika siirtyä sisätiloihin pyöräilemään. Ehkä pääsen jossain vaiheessa puuttumaan jälleen myös politiikkaan.

Uutta Suomessa: ydinvoima

Eduskunta äänesti tänään uusista ydinvoimaloista. Asian alistaminen valtion päätettäväksi oli nähdäkseni hassunkurista, sillä periaatteellinen ratkaisu ydinvoiman käyttöönotosta on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Ydinvoiman lisärakentaminen ei pahenna saasteongelmaa, kun jätteet varastoidaan yhteen paikkaan, mutta uusien reaktorien valmistuminen vähentää vanhojen mahdollisesta rikkoutumisesta johtuvia käyttöriskejä.

Ydinvoima ei heikennä kotimaisen turpeen käyttöä, sillä maassamme tarvitaan jatkossa myös turpeeseen perustuvaa sähköä ja kaukolämpöä. Lisäksi ydinvoimalla voidaan pyörittää tuulivoimaloita silloin kun ei tuule. Ydinvoiman käytön jatkaminen oli tämän eduskunnan tärkein ja viisain päätös, aivan samanlainen, jonka Ruotsi jo teki pyörtäessään ydinvoimasta luopumispäätöksen.

Niin sanottuja järkivihreitä ei eduskunnasta löytynyt taaskaan yhtään, vaan puolue petti muiden hallituspuolueiden luottamuksen. Nähdäkseni tästä tulisi antaa kenkää. Hanke meni läpi opposition äänin monien kepulaistenkin äänestäessä vastaan. On harvinaista, että hallituspuolueissa sallitaan poikkeaminen ryhmäkurista näin tärkeässä äänestyksessä, kun taas joissakin mitättömissä pikkuasioissa ryhmäkurista pidetään kynsin hampain kiinni.

Olen puolustanut ydinvoiman käytön jatkamista jo useasti aiemmin, sillä puolimatkasta ei kannata kääntyä takaisin. Ydinenergiavarat on nyt johdonmukaisinta käyttää loppuun. Hiilidioksidin vähentäminen ja ydinvoimasta luopuminen muodostavat mahdottoman yhtälön. Jos ydinvoimaa ei käytetä, meitä odottaa säteilyvaaroja paljon todennäköisempi ja välittömämpi uhka: vedenpaisumus.

Ainahan sitä voi keräillä kokoon risupaketteja, mutta valtion subventioilla sitä kotimaista puuta voimalaitoksissa poltetaan. Risut eivät riitä energiantuotantoon, ja runkopuun polttaminen olisi haaskausta puupulaa potevassa maassa. Myös puun, hakkeen ja turpeen poltto tuottaa kasvihuonekaasuja, ja siksi myös Helsingin kaupungin hyväksymä suunnitelma tuottaa 20 prosenttia energiasta uusiutuvilla raaka-aineilla vuonna 2020 on juuri sitä, miksi tutkiva journalisti Martti Backman sitä viime talvena sanoi: Helsingin vihreä painajainen.

Nuclear Power Made in Finland

Ydinvoiman vastustajat ovat vedonneet usein käsitykseensä, että voimaloiden rakentaminen työllistäisi etupäässä ulkomaalaisia eikä suomalaisia. Jos ydinvoimaa ei lisätä, energia kallistuu kuitenkin niin, että Suomen teollisuudesta joudutaan lopettamaan vielä enemmän työpaikkoja kuin ydinvoimaloiden rakentaminen luo ulkomaille. Työpaikkoja ydinvoimaloiden rakentaminen tuo tietenkin aina myös Suomeen.

Lisäksi puun jalostaminen tuotteiksi luo yli kymmenen kertaa enemmän työpaikkoja kuin puun polttaminen energiaksi, joten runkopuuta polttamalla sähköpulaa ei pidä ratkaista. Sitä ei voida ratkaista myöskään käyttämällä muita hiilidioksidia tuottavia polttoaineita.

Jos ja kun Suomeen rakennetaan tulevaisuudessa lisää ydinvoimaloita, poliittisen päätöksen tueksi pitää asettaa ehto, että rakentamisen kotimaisuusaste on mahdollisimman korkea. Ydinvoimaloiden kotimaisuusaste on taattava jo päätöksentekovaiheessa. Hallituksella on mahdollisuus vaikuttaa asiaan päättäessään luvista iltakoulussaan tänään.

Olkiluodon kolmannen yksikön rakentaminen takeltelee muun muassa siksi, että valmistamiseen osallistuu tekijöitä 50 maasta, ja työmaa on ”monikulttuurinen yhteiskunta pienoiskoossa”. Toisaalta tekniset vaikeudet ovat kertoneet turvallisuusjärjestelmien toimivuudesta. Ne osoittavat, että tavaroiden maailmassa voi saada yhtä aikaa vain kaksi asiaa kolmesta: hyvää, halvalla, nopeasti. Paremmin rakennustyö joka tapauksessa sujuisi, jos hanke olisi vankemmin kotimaisissa käsissä.

Kun Loviisan voimaloita rakennettiin Kekkosen ajan Suomessa, työ tehtiin valmiiksi tiettyyn päivään mennessä, ja suunnitelmassa pysyttiin, sillä tekijät olivat etupäässä kahdesta maasta. Loviisan painevesireaktorit on suureksi osaksi suunniteltu Suomessa ja Suomea varten, ja ne poikkeavat Neuvostoliiton grafiittihidasteisista reaktoreista, vaikka valmistusmaa onkin sama. Eurajoen voimalat puolestaan tehtiin yhteistyössä ruotsalaisten kanssa.

Euroopan unionissa vallitsevat tiukat kilpailusäädökset, mutta poliitikkojen olisi nyt meneteltävä niin, että suurin osa uusien voimaloiden töistä tilattaisiin Suomesta. Opetuksena toimikoon se, että myös Helsingin raitiovaunut olisi kannattanut tilata suomalaiselta valmistajalta eikä Bombardierilta Saksasta.

Voimaloiden komponentteja tosin joudutaan toimittamaan eri puolilta maailmaa, ja tulevaisuudessa niistä saattaa syntyä pulaa, kun useat maat rakentavat yhtä aikaa uusia voimalaitoksia. Tällöin hinnat nousevat. Myös siksi olisi hyvä, jos olisimme etulyöntiasemassa, luvat myönnettäisiin pian ja rakentaminen päästäisiin aloittamaan ajoissa. Poliittisesti taitaa olla nyt selvää, että vihreät pääsevät aloittamaan vaalikampanjansa oppositiosta, sillä puolue ei ole luvannut tukeaan yhdellekään reaktorille.

Ydinvoima tulee – Ota koppi!

Jos kaiken sen energian, jonka ihmiset kanavoivat nettikirjoittamiseen, voisi generoida sähköenergiaksi verkkoon, meille ei tulisi koskaan pimeä eikä kylmä. Muutaman megawatin teholla näppäimistöt joka tapauksessa kuumenevat ja paneelit hehkuvat, ennen kuin ydinvoimapäätös saadaan aikaan.

Hallituksella on edessään viimeinen kompastuskivi, poliittisista päätöksistä vaikein: ydinvoima. Melkein kaikki retoriset ja moraaliset argumentit onkin jo tuhlattu kiistelyssä ministerien seksiskandaaleista, korruptiosta, rasismista ja kunnianloukkauksista. En muista yhdenkään hallituksen taittaneen kansalaisten kanssa peistä moraalisista ongelmista niin perinpohjaisesti ja eri mieltä ollen kuin tämä edelleen virassa istuva kauhukabinetti.

Seuraavan vuoden aikana läski tummuu erityisesti ydinvoiman ympärillä. Toivon parasta ydinvoimapäätökselle itselleen. Odotan siis myöntölupia kuin turvapaikkapäätöksiä.


Kahden kauppaa

Suomessa on tätä nykyä yhden reaktorin, kahden reaktorin, kolmen reaktorin ja ei-yhdenkään reaktorin puolueita. Rehellisin on kolmen reaktorin kokoomus, joka toimii markkinatalouden kuluttajansuojayhdistyksenä vaatien maahan kysyntätason mukaista ydinvoimalakantaa. Tai sitten porvaripuolueessa ei vain osata valehdella, kuten kepussa, joka toistuvasti sortuu omaan kettumaisuuteensa.

Mauri Pekkarinen on Ylen uutisen mukaan määrännyt virkamiehilleen ”radiohiljaisuuden”, kunnes hänelle selviää, mitkä yhtiöt rahoittavat hänen eduskuntavaalikampanjaansa. Ei ihme, että firmojen lobbarit konttaavat ministerin edessä kylkimyyryä aivan niin kuin palkatut virkamiesfilosofit hallituksen edessä omine tulevaisuusselvityksineen. Myös tämä tuo elävällä tavalla mieleen antiikin runoilija Simonideen vastauksen kysymykseen, onko parempi olla rikas kuin viisas: ”Rikas, sillä viisaat oleskelevat rikkaiden ovensuussa.” (Aristoteles, Retoriikka II 1391a.)

Aika nolon kuvan valmisteluprosessista joka tapauksessa antaa se, että hallitus pitää ydinvoima-asiaakin suljettujen ovien takana, eikä kepu myöntäisi valmistelua julkiseen arviointiin, kuten ei myöskään Sata-komitean suunnitelmia tai tulevaisuusstrategioiden pohdintaa.

Energiayhtiöitä ehkä pelottaa, että yhden reaktorin lupa-aikomuksella firmoja kilpailuttava keskusta voi toimia myös täysin despoottimaisesti. Puoluehan voi tehdä asiassa mitä tahansa, sillä se menee vaalirahoitusskandaalin ja kannatuskatonsa vuoksi todennäköisesti oppositioon. Niinpä kokoomuksen on kannettava vastuu päätöksenteosta, ja poliittisia aseita puolueelle antaa se, että todennäköisenä pääministeripuolueena kokoomus valitsee tulevaisuuden hallituskumppaninsa juuri siltä pohjalta, ketkä nyt näyttävät vihreää valoa ydinvoimalle.


Miksi Suomen ydinsähkö tuotetaan Venäjällä?

Uusi Suomi kirjoitti lupaprosessista, että hakijoista vain ”kahdella on hyvä ydinvoimatarina”. Otsikko on paljastava, sillä siinä myönnetään, että ydinvoimapäätös on pelkkää performanssia. Jutussa lupia uumoillaan TVO:lle ja Fennovoimalle, kun taas valtionyhtiö Fortumia pidetään paitsiossa. Mitkä olivatkaan ne energiafirmat, jotka keksivät antaa kepulle tukipaketin ennen vaaleja? Banaalia on, että kansa ottaa lupateatterin todesta.

Fennovoimaa suosii myös se, että yhtiö taivuteltiin vetäytymään voimalahankkeineen pohjoiseen: pois vaikeuttamasta ydinvoiman idäntuontia, jolle Fortumin Loviisassa omistama voimalaitos tarjoaa haasteen. Sähkön itätuonti tuntuu olevan vasemmistolle tärkeää, ja niinpä Suomi tuo Venäjältä koko ajan puolentoista ydinreaktorillisen verran halvaksi koettua ydinsähköä.

Tšernobyl-tyyppisessä voimalassa tuotetun sähkön maahantuonti näyttää nauttivan myös vihreiden erityistä suojelua. Puolue on aina katsonut, että Suomessa käytettävä ydinsähkö on turvallisinta tuottaa Sosnovyi Borin hajoamispisteessä olevassa voimalassa, joka on Pohjoismaiden suurin ympäristöriski. Jos kyseinen osuus ydinsähköstä tuotettaisiin Suomessa, Sosnovyi Boria ei tarvitsisi kiehuttaa täysillä, tai sen sähkö voitaisiin johtaa esimerkiksi Liettuaan, joka kärsii sähköpulasta Ignalinan ydinvoimalan sulkemisen jälkeen.

En kannata Vladimir Putinin väläyttämää mahdollisuutta, että Suomi kytkettäisiin Venäjän omiin ydinvoimahankkeisiin. Suomen ydinenergiaprosessin yksi tavoite on irrottaa Suomea Venäjään sidotusta energiariippuvuudesta. Tarja Halonen voisi adoptoida Putinin omaksi kummilapsekseen lukuisilla Moskovan-vierailuillaan, aivan kuten Big Brother -Nikokin hankki suojatin Kiinasta. Ajan kuluksi voitaisiin sitten kiistellä vaikka rajojen yli tapahtuvista lapsikaappauksista.


Eliitti lämmittää turpeella

Vihreät kannattavat usein sellaista, mikä omasta mielestäni on täysin perusteetonta, ja vastustavat sitä, mikä on välttämätöntä tai hyvää. Esimerkkinä voi viitata vaikka tutkivan journalismin tähtitoimittaja Martti Backmanin viime maanantaiseen MOT-ohjelmaan ”Helsingin vihreä painajainen” (22.3.2010), jossa osoitettiin, kuinka järjetöntä on polttaa Helsingin voimaloissa puuta, kun kaupungissa toimii maailman parhaalla ympäristösuhteella sähköä ja lämpöä tuottava hiilivoimala. Ohjelman mukaan puun jalostaminen paperiksi tai muiksi hyödykkeiksi on myös työllisyysvaikutuksiltaan yli kymmenen kertaa kannattavampaa kuin polttaminen energiaksi.

Helsingin lämmittäminen Loviisan ydinvoimalasta johdettavalla lauhdevedellä on varmasti epäturvallista, mutta kannatan kyllä hiilen käytön jatkamista. Samoin esitän, että kaupunginvaltuusto kumoaisi päätöksensä, jonka mukaan Helsingin energiasta 20 prosenttia on tuotettava uusiutuvilla energianlähteillä vuonna 2020. Kun valtuusto on samanaikaisesti vaatinut, että 20 prosenttia energiasta pitää tuottaa ilman hiilidioksidipäästöjä, nämä vaatimukset ovat ristissä kuin rusakon huulet. Palkinnoksi äänestämisestään vihreät takaavat kaikille helsinkiläisille 50 prosentin korotuksen sähkölaskuun, satojen miljoonien tulonmenetykset Helsingin Energialle ja äyrin, parin korotukset kunnallisveroon.

Myös poliittista kannatusta vihreät tavoittelevat rationaalisten argumenttien sijasta pelkkiin julistuksenomaisiin ohjelmiinsa uskoen, ja puolueen tuuliviiri kääntyy aina tilanteiden mukaan. Ydinvoimakysymyksestä vihreät saavat verukkeen exodukselleen hallituksesta ja vaalikampanjan aloittamiselle oppositiosta. Muiden on pakko reagoida sitten siihen. Keskustan Timo Kalli tuossa kurkistikin kuin kolopesijä käkikellosta ja kukahti, että ydinvoimapäätökselle pitäisi saada ”oikeampi aikaikkuna”. Voi näitä muotitermien viljelijöitä!


”Vedä lämpöä neulasta, älä ydinvoimasta”

On kieltämättä mediaseksikästä, että Janina Anderssonin mukaan sähkö tulee pistorasiasta tai että Anni Sinnemäen aikaikkunasta näkyy soikea nolla. Jo ydinvoimalan fyysinen rakenne on tekstuaalisesti häiritsevä, kun säätösauvoja ja polttoaineputkia voidaan pistää ”sinne”. Ehkä vihreät luopuvat ydinvoimaloiden nollatoleranssistaan, kun he huomaavat, että tuulivoimaloita voidaan pyörittää ydinsähköllä silloin, kun ei käy tuuli. Muutoin myös vihreän oikeusministerin, Tuija Braxin, ajamalta sähköiseltä äänestykseltä saattaa mennä elektronien virta poikki juuri ratkaisevalla hetkellä, aivan niin kuin Veltto-Virtasen hottentottilaululta.

Poliitikkojen päätöksentekoa helpottaa, että ydinvoimaloista eivät päätä kansanedustajat painamalla sähköäänestyskoneidensa nappeja vaan kuluttajat vääntämällä kotonaan virtakatkaisimista. Energian säästäminen olisi tietysti järkevintä energiapolitiikkaa, mutta tulevaisuudessa myös autot ladataan sähköverkosta, joten sähkön kulutus sen kun kasvaa. Suomessa käytetään tällä hetkellä öljyä seitsemän ydinreaktorin verran ja kivihiiltä neljän ydinreaktorin verran. Osa tästä tuotannosta joudutaan korvaamaan ydinsähköllä, jos hiilidioksidin päästövähennyksistä pidetään kiinni.

On selvää, että ydinvoimaloiden rakentaminen luo työpaikkoja paitsi Suomeen, myös ulkomaille. Mutta jos uusia ydinvoimaloita ei rakenneta, Suomesta joudutaan lopettamaan energian kallistumisen vuoksi ja tuotantoehtojen heikentymisen takia vielä enemmän työpaikkoja kuin menetetään turpeen tai hakkeen tuotannon piiristä siinä tapauksessa, että ydinvoimaloita rakennetaan. Olennaista talouden kannalta ei ole, paljonko työpaikkoja on, vaan paljonko työ tuottaa. Muutenhan nurmikotkin kannattaisi leikata kynsisaksilla.


Voimaa ytimestä

Uusien ydinvoimaloiden rakentaminen ei estä sitä, että uusiutuvan energian käyttö nostetaan Euroopan unionin vaatimusten mukaisesti 38 prosenttiin kulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Todennäköistä kuitenkin on, että tästä EU-tavoitteista luovutaan, sillä uusiutuvan energian käyttö (esimerkiksi turpeen poltto) tuottaa hiilidioksidia, jonka määrää EU on niin ikään vaatinut alennettavaksi. EU:n vaatimuksissa onkin kyse lähinnä vihreän liikkeen piirissä syntyneistä omista ristiriitaisista pyrkimyksistä.

Sekä tuulivoimassa että ydinenergiassa on nähty sähkön liikatuotannon vaara. Sen saattaa aiheuttaa tuulimyllyjä pieksevä viima tai ylimääräinen ydinvoimakapasiteetti. Yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla liikasähkö voitaisiin kuitenkin johtaa maihin, joissa vesivoimaloiden patoluukkuja puolestaan suljettaisiin ja varastoitaisiin siten potentiaalienergiaa tekojärviin. Tämä olisi mahdollista myös Suomen omilla markkinoilla, jos vihreät olisivat sallineet Vuotoksen rakentamisen ja siten mahdollistaneet tekojärveen liittyvän joustovaran sähköntuotantovaihteluiden tasaamisessa.

Onneksi vihreillä on ratkaisu kaikkeen. Joidenkin pelkäämältä liikaydinvoiman tuotannolta voitaisiin ehkä välttyä, jos kansanryhmää vastaan kiihottaminen, uskonrauhan rikkominen ja sananvapauden käyttäminen kriminalisoitaisiin kuolemantuomioilla ja ylimääräinen virtakapasiteetti ohjattaisiin sähkötuoleihin. Näin vältyttäisiin Jekaterinburgin kuolemanleirien tutuiksi tekemiltä sähkösyöttöhäiriöiltä, joiden sattuessa katuvalot himmenivät tuskanhuutojen parahtaessa parakkikylän iltaruskossa. Energiansaannin varmistaminen ja ihmisoikeuksien turvaaminen lisäisivät siis kansalaisten hyvinvointia ja mukavuutta.