Palestiinatyttöjen painajainen – Miksi valtion tunnustaminen viipyy?

Maailma on mennyt merkilliseen moodiin.

Sekä Ukrainassa että Gazan alueella käydään raivokasta tuhoamissotaa, jota voidaan selittää Erich Frommin ajatuksella ihmisluonteeseen sisältyvistä destruktiivisista piirteistä (teoksessa The Anatomy of Human Destructiveness) tai Carl Gustav Jungin vertauskuvallisella ajatuksella tuhon jumalasta Wotanista, joka lähtee aika ajoin vaeltamaan joko hyvinvoinnista tai pahoinvoinnista johtuvan turhautumisen merkiksi.

Myös Intiassa, Pakistanissa, Taiwanilla ja Pohjois-Korean suunnalla kytevät pienet palot voidaan nähdä pelosta tai frustraatiosta johtuvana aggressiivisuuden kasvuna. 

Asian käytännöllinen puoli on tuottanut ongelman, joka tunnetaan saksalaisesta sananlaskusta: Meillä on paljon yhteistä pohdittavaa, sanoi täi filosofin päälle!

Monia eurooppalaisia rauhankyyhkyjä on askarruttanut kysymys, miksi Suomen valtio ei ole tunnustanut Palestiinan valtiota. Perusteluksi tunnustamisvaateille esitetään, että se tarjoaisi hyvän painostuskeinon, jolla voitaisiin lopettaa Israelin iskut Gazaan.

Asia on todellisuudessa aivan toisin päin, ja tunnustaminen merkitsisi tärkeän ulkopoliittisen vivun menettämistä. Ajatellaanpa hieman.

Suomi ei ole tunnustanut eikä voi tunnustaa Palestiinan valtiota seuraavista syistä.

1) Ei ole sopimusta, joka voitaisiin tunnustaa, eikä selvyyttä siitä, missä Palestiinan valtio sijaitsisi ja missä sen rajat kulkisivat. Palestiina on kahtena kappaleena: Gazan alueena ja Länsirantana, jotka kiistelevät keskenään. Tilanne on perimmältään samanlainen, mikä estää Ukrainan integroimista EU:hun: ei ole selvyyttä siitäkään, missä Ukrainan rajat lopulta kulkevat (aiheesta täällä).

2) Tunnustaminen ilman sopimusta merkitsisi blanco-valtuutuksen antamista, eli allekirjoituksen laittamista sille, että sopimuspaperiin voitaisiin myöhemmin kirjata mitä tahansa. Niin ei pidä tehdä. Ensin pitää neuvotella sopimus ja sitten pohtia tunnustamista, eikä ensin tunnustaa ja sitten pohtia, mitä tuli tunnustettua.

3) Suomen virallisen linjan mukainen on niin sanottu kahden valtion malli. Tämä tarkoittaa, että Palestiinan valtion tunnustamisen myötä pitäisi myös Israelia tunnustamattomat arabimaat saada tunnustamaan Israelin valtio. Mikäli Palestiinan valtio tunnustettaisiin ilman, että arabimaat tunnustavat Israelin, silloin nimenomaan menetettäisiin se vipu, jolla voidaan taivuttaa arabimaat tunnustamaan Israelin alueet ja olemassaolo. Tunnustaminen pitää ajoittaa oikein ja yhtäaikaisesti sen kanssa, että lähivaltiot tunnustavat Israelin.

4) Tunnustamisen käsitteen analyyttis-apriorisesta (käsitteellisestä) luonteesta johtuu, että tunnustamisen akti voidaan suorittaa vain kerran (vrt. esim. rikoksen tunnustaminen poliisille). Tunnustamisen ei pidä merkitä, että tunnustaminen tehdään aamulla, päivällä ja illalla uudestaan. Esimerkki: Kun Viro vapautui Neuvostoliitosta, eräät kyselivät, miksi Suomi ei tunnusta Viron itsenäisyyttä. Ulkoministeriön (oikea) vastaus oli, että Suomen ei tarvitse tunnustaa Viron itsenäisyyttä, koska Suomi tunnusti sen jo vuonna 1918 Viron itsenäistyessä, eikä Suomi ole koskaan tuota tunnustamistaan perunut.

5) Tosiasiassa Palestiinassa valtaa ei käytä palestiinalaishallinto vaan terroristijärjestö Hamas. Tunnustaminen merkitsisi tässä tilanteessa samaa kuin tunnustettaisiin Islamic State of Syria -niminen terroristijärjestö (ISIS). Tie aselepoon ja rauhaan käy vain ja ainoastaan Hamasin kukistamisen kautta, eikä Palestiinan tunnustaminen edistäisi sitä asiaa millään tavalla. Liitto joka neuvoi – Neuvostoliitto – tunnusti Palestiinan valtion jo vuonna 1988, mutta teko jäi pelkäksi symboliikaksi.

On luonnollisesti selvää, että Gazan alueella vallitseva verilöyly pitäisi saada loppumaan. Alue on pommitettu kuumaisemaksi, aivan niin kuin Syyriassa sijaitseva Aleppon kaupunki noin vuosikymmen sitten, kun sitä moukaroitiin ISISin kukistamiseksi (aiheesta täällä).

Israelin verikosto Hamasin aloittaman terrori-iskun vuoksi on ollut raivokas.

Sitä ei pitäisi hyväksyä, koska koston julmuus on lähtenyt aivan käsistä. Mutta sitä voidaan ymmärtää.

Israel hyökkää Gazaan, koska Hamas ei laske aseitaan eikä suostu vapauttamaan panttivankeja. Hamas myös aloitti sodan. Terroristisen hallinnon kaatamiselle on moraalinen oikeutus jopa Immanuel Kantin filosofian näkökulmasta.

Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n peruskirjassa oli vuodesta 1968 asti noin kolmenkymmenen vuoden ajan vaatimus Israelin tuhoamisesta. Tuon aikaista sanontaa käyttäen arabimaat halusivat ”työntää juutalaiset mereen”.

Juutalaiskansa on kaikki kärsinyt sekä Neuvostoliitossa vallinneiden vainojen (pogromin) että natsi-Saksan keskitysleirien vuoksi.

Siksi juutalaiset näkevät kansanmurhaa tehdyn alun perin toisin päin kuin palestiinalaisten kansanmurhasta huolestuneet. Mutta yhtä selvää on, että äärijuutalainen chutzpah on mennyt aivan liian pitkälle.

Huolestuttavista huolestuttavinta asiassa on kansanmurha-ajattelun leviäminen kaikkialle. Myös Ukraina on edelleen syvässä kriisissä. Siellä Putin tekee kansanmurhaa tavalla, joka ei ole jäänyt huomaamatta myöskään Donald Trumpilta. Hänen mukaansa Putin on tullut hulluksi. Vastako nyt hän sen huomasi?

Trump on kyllä oikeassa siinä, että Gazan alue olisi syytä perustaa uudestaan Yhdysvaltain huomassa. Ei siitä asuttavaksi ole nykyisellään.

Ne, jotka haluavat alueelle jäädä, sanovat niin puhtaasta periaatteesta. Alue on kymmeniksi vuosiksi asuinkelvoton, ja siksi väestönsiirto ei olisi enää oikeuksien loukkaus vaan käytännöllinen välttämättömyys ja osa ihmisoikeuksien turvaamista. 

Täysin perusteetonta on ollut palestiinalippujen heiluttaminen euroviisuissa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-karnevaaleissa ja kadulla istujien kokoontumisissa.

Tiedoksi kaikille: Eurovision laulukilpailut ovat Euroopan yleisradiounionin EBUn järjestämä tapahtuma, ja Israelin yleisradioyhtiöllä on lehdistönvapauden mukainen riippumattomuus Israelin valtiosta, joka Gazassa käy sotaa, joten Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuneet boikottivaateet ovat osuneet täysin väärään maaliin.

Vertailun vuoksi: Venäjä ei viisuihin osallistu, koska Venäjän yleisradioyhtiö ei enää täytä EBUn jäsenyysvaatimuksia, ja siksi Venäjä on kisoista poissa. Yleisradioyhtiöiden (ja muunkaan median) ei pitäisi tehdä valtiotason politiikkaa missään. Tästä huomautin jo yllättävän suosion saaneissa teoksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022) – samoin siitä, että tieteessä ja yliopistoissa ei pitäisi liioin politikoida.

Sekopäisimpiä kaikista ovat olleet muutamien aktivistien väitteet, että Helsingin yliopisto on osallinen kansanmurhaan, kun se ei katkaise suhteitaan israelilaisiin yliopistoihin. Kyseinen woke-jengi ei ole ilmeisesti koskaan kuullut tai ymmärtänyt tieteen vapaudesta ja riippumattomuudesta mitään.

Palestiinalaistunnusten ei pitäisi kuulua myöskään pride-tapahtumiin eikä ilmastoaktivismiin. Merkillepantavaa on, että suuri osa palestiinalaislippujen heiluttajista on ollut tyttöjä ja heidän lähi-itäläisiä arabiheilojaan. Heillä näyttää olevan intressi. 

Palestiinatyttöjen painajainen on ulkopoliittisten tosiasioiden tunnustaminen. PLO:n verihuivien mainostaminen Suomen kaduilla osoittaa, että woke-aktivistit, cancel-terroristit ja muut Sornäisten sinitukat eivät ymmärrä politiikasta yhtään mitään.

Veetit eivät muista, että palestiinalaisterroristit ovat tehneet hulluja asioita vuosikymmenten ajan, ja aina tuolla maailmankolkalla ovat paukkuneet kranaatit johtuen monikulttuurisesta eli sekavasta yhteiskunnasta.

Kaikeksi harmiksi näitä ”viestinnän osaajia” on kasautunut suurin määrin eri organisaatioiden rekrytointi- ja HR-yksiköihin aina yliopistoista yrityksiin ja Yleisradioon, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille. Suvaitsevaisia he ovat vain, jos heidän kanssaan on samaa mieltä, ja muutoin he avaisivat meitä kohti konepistoolitulen.

Sivistysmaissa, kuten Suomessa, pitää Palestiinan tunnustamiseen suhtautua pragmaattisesti – ei fundamentalistisesti. Ulkopolitiikkaa ei pidä tehdä sillä periaatteella, että se lievittäisi muutamien somevouhottajien omaatuntoa, vaan realistisesti.

Kyynistä ehkä, mutta ulkopolitiikan näkökulmasta valtiot eivät osoita sympatiaa eikä valtioilla ole ystäviä vaan pelkkiä intressejä. Se on osa reaalipolitiikkaa, josta on tullut uusi normaali, halusimmepa sitä tai emme.

Suomen valtion ei pidä tehdä omaa ulkopolitiikkaansa etnisten minoriteettien pelikirjalla, sillä väestöjen sekoittumisesta syntyy arvo-, kulttuuri-, intressi- ja etnisiä ristiriitoja, jotka ovat sotien syitä kaikkialla, myös Ukrainan ja Venäjän välillä.

 

Aiheista aiemmin

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Ihmisoikeudet Alepassa 

Toksiset feministit lietsovat sukupuolten sotaa Ylen rahoilla

Tammikuun uutistyhjiössä, kun eduskunta on lomalla ja kansanedustajat paratiiseissaan, Yleisradiolla ei ole aiheita riitojen kylvämiseksi. Niinpä Ylen TV1 päätti näyttää jo viime keväänä ensiesitetyn dokumentin I am Andrew Tate, josta kirjoitetaan Areenan sivuilla seuraavasti:

”Shokeeraava dokumentti toksisen maskuliinisuuden esikuvan, Andrew Taten, noususta ja tuhosta. Vaarallista viestiä levittävä somevaikuttaja on suosittu nuorten miesten keskuudessa. He uskovat miehen myymään elämäntyyliin ja naisia alistavaan asenteeseen.”

Tosiasiassa sukupuolten välisen sodan lietsominen on ollut pääasiassa uustaistolaisten ja äärivasemmistolaisten feministien tekosia.

Miehiä syyllistävää vaikutusta tehostaakseen Yle julkaisi 9.1.2025 myös verkkojutun, jossa paheksuttiin, että ”naisvihamielinen Andrew Tate villitsee poikia yläkouluissa”. Koska poikien juttupalaute olikin toimittajan tarkoitusperiin verrattuna negatiivista, pian jutun loppuun ilmestyi lisäys:

”Muokattu 9.1.2025 kello 14.31: Artikkelin keskustelun sulkeutumista on aikaistettu moderoinnin ruuhkautumisen vuoksi.”

Ylen sensuurilta loppuivat voimavarat poikien vastalauseiden paljouden vuoksi. Mielestäni feminismiä vastustavat pojat ovat nuorisomme parhaita, ja heistä tulee hyviä miehiä, joilla ovat tunne ja järki kohdallaan.

Ei ole lainkaan ihmeellistä, että nuoret miehet ovat turhautuneita naisten omahyväisyyteen ja feministien suosimaan woke- ja cancel-aktivismiin, jolla he syyllistävät, pieksevät ja tietenkin myös torjuvat miehiä sekä heidän rakkaudenaloitteitaan tuossa naisten ja miesten välisessä heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Paineen kasvaessa kattilankansi pamahtaa luonnollisesti auki.

Ilmapiirin ovat myrkyttäneet feministit itse nalkutuksellaan ja henkisellä miesten pahoinpitelyllään sekä jatkuvalla ”tasa-arvon” eli etuoikeuksien ja helpotusten peräämisellään.

Siksi on hyvä, että syntyy myös vastareaktioita, joista yhden tarjoaa tunnetun amerikkalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin puheet miesten puolesta. Feminismin ja vasemmistolaisuuden kyllästämä Yle haukkui tietenkin myös hänet tässä jutussaan.

Kun antauduin arvostelemaan Yleisradion ja muutamien muiden medioiden feminististä puolueellisuutta kirjassani Totuus kiihottaa vuonna 2020, muuan mediatutkijana esiintyvä Pasi Kivioja moitti tutkimustani perusteettomasti Suomen Kuvalehden kolumnissaan sekä syytti minua naisvihamielisyydestä, vaikka olin vain paljastanut median puolueellisuuden näissä asioissa.

Vertailun vuoksi hänen oma alustansa Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 1979 toimittaja Mauno Saaren jutun, jossa puitiin erästä samoihin aikoihin pidettyä feministien järjestäytymiskokousta.

Arvovaltaisena pidetty Suomen Kuvalehti varusti kantensa tuolloin nymfopossun kuvalla, ja jutussa kirjoitettiin, että ”Feministisiat: pahempia kuin sovinistisiat, ja tyhmempiä”!

Näin siis toimittajat itse ovat ajatelleet, mutta tuosta Pasi Kivioja ei ilmeisesti tiedä mitään, sillä hän oli vasta potkuhousuissaan silloin kun minulla oli jo munakarvat.

Tietty omahyväisyys vaivaa medioita myös nykyisin. Siitä on kirjoittanut ja puhunut kanadalainen psykologian professori Keith Stanovich, jonka ajattelua avaa Osmo Tammisalo tässä Tieteessä tapahtuu -lehden kirjoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa vaatiessaan oikaisua Yleisradion poliittiseen kallistumaan ja tavoitellessaan Ylen budjetin ja Yle-veron leikkaamista noin puoleen.

Sen sijaan hallitus on leikannut asumistukea, vaikka parempi säästö olisi saatu aikaan ottamalla Ylen pöhöttyneisyydestä ja laittamalla koko Yle runsaine johtajineen ja päälliköineen (vuonna 2016 yhteensä 257 päällikköä) laihdutuskuurille.

Mitään ei ole Ylen puolueellisuuden korjaamiseksi ja ajatuskurin palauttamiseksi tehty, ja säästöt ovat olleet vähäisiä indeksijäädytyksiä. Hallituksen ainoat hyvät päätökset ovatkin vain omalääkärijärjestelmän palauttaminen, itärajan sulkeminen ja se, että paskahanhia saa jatkossa harventaa.

Toimittajien lannanlevitykseen poliitikot eivät ole uskaltaneet puuttua. Kostojen pelossa.

Uusi kirja: Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta

Olen julkaissut uuden kirjan nimeltä Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta. Sen voi ladata ilmaiseksi klikkaamalla oheista etukantta tai takakantta tai painamalla tästä.

Kyseessä on reseptio- eli vastaanottotutkimus, jossa kerron mediatutkimukseni Totuus kiihottaa (2020) käsittelystä mediassa ja byrokratian rattaissa. Teos täydentää tutkimushankkeeni kokonaisuudeksi.

Pavlovin koirat on siis mediatutkimushankkeeni osa 2. Edeltävän osan 1 voi ladata painamalla tästä tai klikkamalla kuvaa:

 

Kuka voisikaan unohtaa kirjaani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä? 

Muistellaanpa tuon teoksen mediakäsittelyä hieman. Tutkimukseni ilmestymisen jälkeen Yleistysradion ja geopoliittiseen valta-asemaan nojaavan Helsingin Totuus -paikallislehden toimittajat tapasivat kapakan pöydässä. Näin ne puhuivat:

 

– Mä niin vedin lehdessä turpaan sitä Hankamäkee. Kyllä teki hyvää!

– Ai vitsi miten kiva, vähänks olit ilkee sille. Nyt kukaan ei varmaan huomaa, mitä se oikeesti sanoi mediasta.

– Joo, tosi hyvin onnistui tää meidän vasta- ja peiteuutisointi. Valehtelin, että siinä kirjassa oli naisvihaa, vaikka oikeestihan siinä oli feminismin kritiikkiä. Mutta kun se Hankamäen teksti oli tieteellisesti vastaansanomatonta, niin vein huomion väärään paikkaan ja syytin naisvihasta. Hieroin samalla tätä meidän feminististä agendaa persujen naamaan. Muista säkin äänestää vihervassareita.

– Niitähän mä aina, ettei oma muija suutu.

– Ai säkin oot cuck-mies?

– Pakko, tai muuten lähtee penkki alta toimituksessa. Siitä on yliopistolla varmistettua faktaa, että vastuullinen journalismi velvoittaa feminismiin, tai muuten...

– Pelottaa niin tää turvallinen tila. Mutta oli ihanaa pilata sen Hankamäen maine. Saatiin näyttään se ihan epäkelvolta ihmiseltä. Saan kai käyttää sanaa ”ihana” näin profeministien kesken?

– Kivasti teit, kun potkit sitä munille. Nyt se ei varmaan koskaan enää sano eikä kirjoita mitään – eikä taatusti saa työpaikkaa mistään, ja teit sille tuhansien tappiot. Pääset tolla yliopistolle professorinvirkaan.

– Niin tosiaan, maistereitahan niihin, jotta tasa-arvo toteutuisi. Mutta voisin korjata sukupuolta, kun luonto teki virheen ja oon muutenkin niin rikki. Oisko röökii?

– Ota viinaa. Meidän päätoimittajakin otti ja meni aamulla rattiin.

– Sehän tuli mediaan, kyllä oli moka.

– Niin oli, ihan hirvee moka.

– Mokata saa, kun on vihervassari ja laatujournalisti, ja kollegat puolustaa. Sananvastuu velvoittaa.

– Pääministerinäkin saa mokata vaikka kuinka, ja suosio kasvaa, jos on demari.

– Mokasiko Hankamäki?

– Ei. Se ilmoittautui käytettäväksi meidän uudeksi päätoimittajaksi. Mutta me huomattiin, että me ei voida sen argumenteille mitään, ja niinpä me vandalisoitiin sen maine perättömällä mustamaalauksella, että olis näyttänyt mokaukselta, ja persut nieli meidän lavastuksen.

– Nehän meni haukkumaan kirjaa lukematta sitä, niin kuin muutkin.

– Ne luki kirjaa median kautta, ja me pelättiin, että ihmiset alkaa lukea mediaa sen Hankamäen kirjan kautta.

– Se oli persujen oma moka, kun moittivat parhaan tutkimuksen. Sitten ne meni sensuroimaan sen, kun kepulainen tiedeministeri alkoi kiristää niitä rahalla. Saatin vedetyksi matto alta. Kyllä oli nautinto!

– Se oli kyllä hyvä. Saatiin Hankamäki vivuttua pois Perussuomalaisista. Niiden riveissä se olis ollut vihervasemmistolle vaarallinen. Joten hyvä kun saatiin kammettua se pois, ja persut tuli meidän puolelle.

– Siinä ne mokas kyllä täysin.

– Niin mokas. Nyt siellä ei ole aivoja ollenkaan, kun Halla-ahokin lähti puharin paikalta ihan ratkaisevalla hetkellä, eikä kukaan uskalla sanoa enää mitään.

– Jussista olis tullut pääministeri. Sitä kansa halus. Mutta nyt ne antoi vallan Kokoomukselle, ja persuista tulee niiden apupuolue, ja taas viedään kansaa kuin kuoriämpäriä.

– Vitsi, me cancel-terroristit ollaan älykkäitä.

Saan kai sanasen?

Noissa tunnustuksissaan toimittajat olivat varmasti rehellisiä. Koska itse olen täysin mielikuvitukseton henkilö, vaivaudun seuraavassa sanomaan asian selkeästi omin sanoin.

Totuushan on tosiaankin se, että kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa arvostellakseni valtavirtamediassa vallitsevaa punavihreää kallistumaa, viranomaisten harjoittamaa sensuuria, kansalaisten pakotettua itsesensuuria ja epävirallista verkkosensuuria, jota esiintyy sosiaalisessa mediassa.

Teoksen ilmestyttyä äärivasemmistolaiset verkkohäiriköt disinformoivat näkemyksensä valtamedian toimittajille sosiaalisessa mediassa syyttäen kirjaani Totuus kiihottaa ”naisvihasta”. Ammattitoimittajat puolestaan misinformoivat heidän kannanottonsa eteenpäin näpertelemällä ne tiedotus- ja toitotusvälineisiinsä.

Tosiasiassa olin esittänyt arvostelua Helsingin Sanomien, Yleisradion ja muun valtavirtamedian tavasta kehua ”Suostumus2018”-aloitetta, ”Me too” -kampanjaa, translain uudistusta ja ”Climate strike” -pullikointia.

Suurin osa kirjani argumentaatiosta käsitteli muita, paljon merkittävämpiä asioita, kuten valtamedian halua edistää haittamaahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa. Kritisoin toimittajien halua puhua EU-liittovaltiopolitiikan, tukipakettien, ilmastoaneiden, vihersiirtymän, velkaunionin, tulojensiirtounionin, verotusunionin ja pysyvien tilapäisrahastojen puolesta. Vastustin ilmastonsuojeluvelvoitteiden epätasapuolisuutta.

Väitin, että median jakautuminen valtavirta- ja vaihtoehtomediaan heijastelee sosiaalisessa mediassa esiintyvää mielipiteiden jakautumista, jota valtavirtamedia seurailee ja jäljentää.

Mielipiteiden jakautuminen puolestaan kumpuaa yhteiskunnassa itsessään vallitsevista arvo-, etu- ja kulttuuriristiriidoista, joiden syinä ovat maahanmuutto ja sen tueksi esitetty monikulttuuri-ideologia. 

Laajalti paheksutut ”vihapuhe” ja ”maalittaminen” eivät siis ole syitä eripuraan, vaan ne ovat seurauksia erimielisyydestä, jota on syntynyt kansanryhmien aidoista konflikteista – ei siis ”kansankiihottajiksi” väitettyjen taikasanoista. Ongelma pesii yhteiskunnan perusrakenteessa, jota on muokattu väestöjensiirroilla ja maahanmuutolla.

Väitin myös, että media- ja verkkosensuuri sekä muut sananvapauden rajoitukset ovat merkkeinä yhteiskunnan legitimaatiokriisistä. Oikeusperustus horjuu, sillä julkinen valta, poliitikot ja oikeuslaitos ottavat (valtamedian tuella) voimakkaasti kantaa vierasperäisten hyväksi omia kansalaisiamme vastaan.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös oikeuslaitoksen politisoituneisuutta kohtaan ja arvostelin ihmisoikeusfundamentalismia. Puutuin toimittajien tapaan puhuttaa sekä tieteilijöitä että poliitikkoja valikoidusti ja puolueellisesti: saadakseen näkyviin vain valtavirtamedioiden toimituspoliittisiin linjauksiin sopivia näkemyksiä. Tieteilijöiden ja poliitikkojen riippuvuutta mediasta sanoin tieteen ja politiikan medioitumiseksi.

Valtavirrassa vellovat ”arvot” harvoin ovat olleet arvoja saati itseisarvoja. Useimmiten ne ovat olleet henkilökohtaisia arvostuksia, eli mielipiteitä ja ideologiaa. Myöskään monikulttuurisuus ei ole itseisarvo, mutta omakulttuurisuus on, sillä sillä on subjekti: kansakunta.

Esitin teoksessani perinpohjaisen analyysin median ideologisuudesta ja siitä, miltä näyttää yhteiskunta hajoamistilassa ja miksi. Koska kirjani mediakritiikki meni perille, toimittajat järjestivät kirjastani klikkijournalistisen kohun.

Mitä mediatutkimuksestani Totuus kiihottaa seurasi mediassa ja byrokratiassa? 

1. Valtamedian toimittajat poimivat Twitteristä muutamia woke-aktivistien ja cancel-terroristien mielipiteitä ja julkaisivat ne uudelleen syyttäen kirjaani ”naisvihasta”.

2. Yleisradion proletaaritoimittajien ja Helsingin Sanomien mustepatruunakauppiaiden reaktioita alkoi leimata pelko, että he jäävät osattomiksi kirjani nauttimasta julkisuudesta, ja siksi heidän täytyi alkaa haukkua sitä peläten jäävänsä alakynteen. Näin tuokin pelko edisti toteen käymistään, eikä laaja raatelu suinkaan pelastanut heitä tunnustamasta tappiotaan vaan vahvisti sen.

3. Sanoma-yhtiöiden enemmistöomistama Suomen Tietotoimisto alkoi luonnehtia teostani maininnalla ”naisvihamielinen kirja” antaen esimerkkiä disinformaation levittämisestä ja lehdistöreportaasitieteestä, joka on eräs pseudotieteen laji. STT:n jauhotus päätyi lopulta kaikkiin medioihin.

4. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk) luki lehtiä, hermostui ja laittoi Coltin kirjani julkaisseen Suomen Perustan ohimolle vaatien ajatuspajalle vuosien saatossa kertyneiden kaikkien toiminta-avustusten (noin 750 000 euroa) perintää takaisin, koska ministeriön mielestä kirjani ei edistänyt eräitä sisällöllisesti määrittelemättömiä ihanteita, kuten ”tasa-arvoa” ja ”yhdenvertaisuutta” (tosiasiassa tutkimuksen ei pidä edistää mitään muita päämääriä kuin tiedon ja totuuden tavoittelua).

5. Suomen Perustan taustalla toimiva perussuomalainen puolue huolestui, käveli median ja ministeriön lankaan ja poisti kirjani saatavilta.

6. Ministeriö peri Suomen Perustalta takaisin täsmäiskumaisesti kirjani tuotantokustannukset, noin 10 000 euroa. Minä puolestani olin aina luullut, että filosofille maksettaisiin kriittisestä ajattelusta eikä siitä, että laulamme hallintobyrokraattien lauluja ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’.

7. Opetus- ja kulttuuriministeriön päätös oli tutkimustoiminnan raiskaus, sillä oikeusvaltiossa mikään hallitus, ministeriö tai ministeri ei voisi kajota kenenkään tutkijan, tieteilijän tai julkaisijan tekemisiin eikä ehdollistaa filosofeja noudattelemaan viranomaisvallan näkemyksiä ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’, jotka ovat kelluvia merkitsijöitä. Sellaisella käytännöllä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen sekä tiedon ja totuuden tavoitteluun. Se, että niin tehtiin, osoitti kuinka matalamielistä vihervasemmiston ja feministien asennoituminen kriittiseen järjen harjoittamiseen on.

Mikä sensuurissa oli väärin (sensuurin itsensä lisäksi)?

1. Toimittajat pyrkivät itse päättämään mediatutkimuksen merkityksestä tyyliin ”oma lehmä ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

2. Opetus- ja kulttuuriministeriö syyllistyi tutkimustoiminnan kiristämiseen ja häirintään ylittäen toimivaltansa ja asettaen tutkimukselle tieteen ulkoisia vaateita sekä toteutti uhkauksensa loukaten tieteen vapautta ja taivutellen tutkijakuntaa myötäilemään byrokraatteja ja poliitikkoja jatkossa. Painostustoimillaan ministeriö syyllistyi myös tutkijan henkilökohtaiseen syrjintään ja ihmis- sekä perusoikeuksien, kuten sananvapauden, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, vastaisiin rikoksiin.

3. Perussuomalainen puolue ja Suomen Perusta taipuivat poistamaan julkaisun saatavilta. ”Huono kirja” ja ”noin ei pitäisi sanoa”, valittivat monet, mutta kukaan ei ole pystynyt osoittamaan, että kirjassa esittämäni väitteet eivät pitäisi paikkaansa, ja vain tämä on tieteen ja filosofian kannalta ratkaisevaa.

4. Toimittajat ja muut puolueet pyrkivät käyttämään tekaisemaansa naisvihasyytöstä vipuna minun linkoamisekseni pois perussuomalaisesta puolueesta, poliittisen osallistumiseni estämiseksi sekä tutkimustyöni tuhoamiseksi.

5. Minulle ei (tietenkään) annettu televisiossa eikä radiossa mitään mahdollisuutta puolustaa väitteitäni ja vastata vastakritiikkiin, vaan vastaamaan laitettiin kirjaani lukemattomat toiset henkilöt.

6. Media pyrki peittämään esittämäni mediakritiikin vasta- ja peiteuutisilla, joissa keuhkottiin ”naisvihasta” kirjani todellisen sisällön salaamiseksi ja naisäänestäjien käännyttämiseksi pois perussuomalaisesta puolueesta.

7. Toimittajien harhaanjohtamina lähes kaikki yleisöt tieteilijöistä byrokraatteihin näkivät kirjassani sellaista, mitä siinä ei ole, mutta eivät nähneet sitä, mitä siinä on.

8. Jälki oli rumaa, kun puolueet alkoivat kopitella tutkimuksella, ja poliittisessa viitekehyksessä tutkimukseni irvikuvallistettiin. Tulos edusti maineterroria, jolla feministit vahingoittivat asemaani perättömästi mutta ilmeisen pysyvästi.

9.  Medioiden verkkosivuille jääneet syytökset naisvihasta osoittavat, että toimittajien viha etsii edelleen kohdetta.

10. Valtavirtamedia on joukkotiedotuksen turha puro.

Median mattopommituksesta

Filosofian ja tavanomaisen elämän ristiriita on tietenkin klassinen. Nyky-yhteiskunnassa, jossa korkeinta eettisyyttä on sitoutua gluteenittomaan kasvisruokavalioon, pidettiin vähintäänkin kansanmurhana, että esitin feminismin kritiikkiä ja pudottelin kansakunnan kaapin päältä muutamia median kotijumalia.

Politiikkaan ja mediaan ei ilmeisesti voi suhtautua filosofisesti ilman, että järki ja vallankäyttö ajautuvat konfliktiin ja tuloksena on sokraattinen riita. Sen syvyys on pohjaton, sillä kiistat ovat alkuperältään periaatteellisia.

Sarkastista on, että toimittajat ja byrokraatit tulivat osoittaneiksi kaikki väitteeni valtavirtamedian ja tiedehallinnon puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Pahoittelemaan antaudun vain yhtä seikkaa: sitä, että median piti mennä antamaan kirjastani perin pohjin vääristelty kuva myös omaksi tappiokseen.

Kerron tapahtumien kulun tarkoin perusteltuna ja dokumentoituna nyt ilmestyvässä 345-sivuisessa kirjassani Pavlovin koirat.

Teoksen nimi viittaa psykologi Ivan Pavloviin, joka koirilla tekemillään reagoimis- ja tottelevaisuuskokeilla keksi ehdollisen refleksin perusprosessin. Kuultuaan sanan ”perussuomalainen” toimittajat, poliitikot ja byrokraatit räksähtivät juuri niin kuin olin odottanut. 

Myöskään tänään ilmestyvä kirjani ei edusta komiteamietintötiedettä, vaan sanon asiat niin kuin ne ovat.

Entä sitten feminismi, syytökset ”naisvihasta” ja muut seksien selitykset?

Ne, jotka ovat malttaneet lukea tutkimukseni ensimmäisen osan Totuus kiihottaa, tietävät, että mediassa esitetyt karkeat väittämät ”raiskausten puolustelusta” ja ”nuorison pilkasta” eivät pitäneet lainkaan paikkaansa.

Mistä sitten oli kyse?

Tosiasiassa puheena olleissa yksityiskohdissa oli kyse arvostelusta, jota kohdistin rikoslain uudistukseen ja oikeudellisen todistelun vaikeuksiin, joihin valmisteilla ollut suostumushanke voi johtaa.

Mitä vikaa onkaan sellaisen lakiesityksen kritisoimisessa, jonka nojalla kaikki, mistä joku ei pidä, voidaan kääntää ”häirinnäksi”? Kun kyse on subjektiivisista kokemuksista ja todistelukin on jäämässä sanaksi sanaa vastaan, voidaan sellaista lakia pitää torsona, joka mahdollistaa syyttelemisen noin huteralta pohjalta. Tämän toteaminen ei ole naisvihaa, joskaan ei myöskään minulta vaadittua naisten palvontaa.

Esitin kirjassani kritiikkiä myös seksuaalirikoksia koskevan normiruuvin kiristämistä vastaan. Muun muassa Espanjasta, Isosta-Britanniasta, Ruotsista ja Saksasta saatujen kokemusten mukaan rangaistusasteikon kiristyksillä ei ole ollut mitään vaikutusta intohimorikosten esiintyvyyteen, vaan etenkin maahanmuuttajat ovat tehtailleet niitä täysin piittaamatta tai tietämättä paikallisista laeista.

Tiukentamisen vaikutus onkin kohdistunut lähinnä kantaväestöihin, joita viranomaisvalta on traumatisoinut seksuaalisuuden vaarallistamisella.

Kun julkinen valta on korostanut seksuaalisuuden rangaistavuuden tärkeyttä, on kantaväestön seksuaalikäytös mennyt huurteeseen, ja siksi ihmiset eivät enää uskalla tehdä aloitteita. Suomessa tämä on havaittu syntyvyyden alenemisena ja Yhdysvalloissa seksuaalisen aktiivisuuden vähenemisenä, jonka syitä pohditaan ja taivastellaan Helsingin Sanomienkin mukaan nykyisin ympäri maailmaa.

Näkemyksissäni ei siis ollut kyse mistään naisvihasta eikä raiskausten puolustelusta vaan suomalaisen seksuaalikulttuurin ja vapaamielisyyden kannattamisesta median levittämää vaarallistamista vastaan.

Feministien sulkutulessa

Järjen puhuminen vihervasemmistolle on vaivatonta kuin myisi eskimoille jäitä. Helpompi on rabies-hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin on feministien antaa paikkaansa pitävä arvio tutkimuksestani.

Osoitetuksi tuli, mistä valtamedia elää: itse lavastamistaan kohuista, skandaaleista, klikkiotsikoista ja valejournalismista. Toimittajat mokasivat siinäkin, että he valehtelivat yleisöille myös kirjani sisällöstä.

Pohjat kaikista veti verorahoitteinen Yleisradio, joka laverteli kirjasta ohitseni useissa ohjelmissa, joissa punavihreille feministeille suotiin loppumattomasti lähetysaikaa (ks. Pavlovin koirat, s. 136 jss).

Mediat kieltäytyivät sulattamasta vähäisintäkään itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ja pitäytyivät takomaan omaa totuuttaan kirjastani samalla kun toimittajat ja opetusministeriön byrokraatit riehuivat karnevalistisessa kiimassa saaden perussuomalaisen puolueen perumaan julkaisun.

Muutoin oli hauskaa katsella, miten toimittajakunta ja ministerit paljastivat oman sekopäisyytensä vaahtosuisella julistuksella ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta.

Näiden käsitteiden sisältöä ei ollut yhtään pohdittu tuossa hallintodiskursiivisessa vuodatuksessa. Kun nyt filosofina antauduin tekemään niin, toimittajat aloittivat raivokkaan syyttelyn poliittisen korrektiuden noudattamattomuudesta!

Mikäli tarkoitus oli lavastaa minusta apinaa toimittajien synkkiin tarkoituksiin, he epäonnistuivat ja nolasivat itsensä surkeasti, sillä täällä päädyssä menee edelleenkin läpi vain sellainen, missä on järkeä.

Melkoista miesvihaa ja homovihaa tuo median ajojahti kyllä ilmensi, tosin sisältämättä aavistustakaan siitä, että osoittamalla tahallista ilkeyttä minun suuntaani ei myöskään minusta tule mediaa kohtaan entistä suopeampaa.

Ja sitten peruskysymys: enkö ymmärrä, miten median kanssa pitää toimia? Ymmärrän oikein hyvin. Mutta myös valheellisuudella on rajansa. Ja meidän tieteilijöiden ja filosofien tehtävä on ne osoittaa.

 

Valejournalismi osoitettu ja paljastettu

Kirjaani Totuus kiihottaa moittineet eivät olleet ymmärtäneet teokseni ajatuskulkuja lainkaan, ja siksi pyydän jokaista lukemaan ja sisäistämään tänään ilmestyvän uuden kirjani aivan kokonaan ennen ensimmäisenkään mielipiteen lausumista.

Suositan myös pidättäytymään kannanotoista, mikäli argumenttini eivät mahdu järkenne maljaan. Jos ei ole ymmärtänyt teosta, siitä ei pitäisi esittää vahvoja mielipiteitä – ei varsinkaan niin vahvoja, joilla vaaditaan sensurointia tai ryhdytään tiedepoliittisiin kiristys- tai painostustoimiin.

Pidän sekä tutkija- että toimittajakunnan velvollisuutena perehtyä asioihin vähintään yhtä hyvin tai paremmin kuin teoksen kirjoittaja itse, mikäli aikoo kyseenalaistaa näkemykseni katsoen, että en tietäisi, mitä teen.

Kenties ei ole myöskään huomattu, että ei ole anonyymisti toimivien tuhattaiturien asia päättää siitä, mitä tieteilijöiden julkaisuista esitetään julkisesti tietoina.

Tahallisesti väärin ymmärrettynä oli kirjaani Totuus kiihottaa koskeva mediakäsittely disinformaatiota, ja tahattomasti tai tietämättömyyden vuoksi jaeltuna siitä tuli misinformaatiota. Tieteen medioitumisesta merkkinä on puolestaan lehdistöreportaasitiede, jossa toimittajat pyrkivät päättämään, mitä tieteilijä sanoo.

Laajemmin kyse on anti-intellektualismista. Se leimaa pahoin sekä niin sanottua journalismia että yliopistokulttuuria, josta uusi kirjani tarjoaa läpivalaisevan röntgenkuvan. Lukekaa siis kannesta kanteen ja sisäistäkää todisteluni ja sanokaa vasta sitten, jos en ole mielestänne oikeassa ja miksi.

Tämä koskee toimittajien lisäksi myös yliopistojen palkkapiikoja, partaturilaita ja silkkipyllysuvakkeja: olette selkä seinää vasten, ja pakoon ette pääse.

JUKKA HANKAMÄKI
Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori

Päivitys 3.2.2023: Professori Timo Vihavainen arvioi uutta kirjaani Pavlovin koirat ja kommentoi tapausta yleisesti kirjoituksessaan 31.1.2023 ”Yhteiskunnan vihollinen? Sananvapausskandaali vailla vertaa”.

Hän sanoo muun muassa näin: ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein yksittäiseen tutkijaan kohdistuva oikeusmurha.”

Minulla ei ole tuohon mitään lisättävää.

 

Aiheesta aiemmin:

Esitelmä Totuus kiihottaa -kirjan julkaisutilaisuudessa (video)

Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa (video)

Keskustelua mediasta, julkisuudesta ja sananvapaudesta Dosentti-ohjelmassa (video)

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Mitä on tieteen medioituminen? 

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Mikä kirjani ”Totuus kiihottaa” vastaanotossa oli hullua?

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Kirjaholokausti

12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Täydellinen Yle-juttu

Kuten monet tietävätkin, olen esittänyt viime aikoina anteliasta valtavirtamedian arvostelua. Minulta kaikki saavat juuri sellaista palautetta kuin ansaitsevat, ja olen arvioiden jakamisessani täysin tasapuolinen.

Minulta kysytään silloin tällöin myös, millainen olisi hyvä ja esimerkillinen mediajuttu. Nyt kysymykseen tarjoutui tilaisuus vastata.

Mainitsin kirjani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä eräässä kohdassa (s. 228–229) tavasta, jolla Yleisradio harjoittaa neuvostonostalgiaa. Mikäli viitsii tutustua varsinkin Teema-kanavan ohjelmistoon, asia on selittämättä selvä. Kirjoitin aiheesta blogissani jo aiemmin.

Toimittaja Heidi Zidanin 14.2.2021 Ylen verkkosivuille kirjoittama juttu neuvostoturistien matkailusta Suomessa pitää yllä tätä nostalgiaa.

Jutun julkaiseminen ei ollut perusteltua vain faktoista muistuttamiseksi. Ne tunnetaan muutenkin. Kirjoituksen vaikutus on siinä, että neuvostoaikojen muistelu pitää esillä kommunistisen yhteiskuntavaihtoehdon olemassaoloa. Yle peilaa neuvostokommunismin tapahtumia oman aikamme valossa ja saa totalitarismin hirveydet näyttämään lähes rakastettavilta kulttuuriretrospektioilta.

Jutun yleissävy on epäkriittinen ja suopea verrattuna siihen, että Neuvostoliitto oli Hitlerin valtakuntaa pahempi ihmisoikeuksien polkija. Pitkäkestoisuutensa vuoksi tuossa työläisten paratiisissa ehdittiin surmata suurempi määrä ihmisiä kuin Saksan keskitysleireillä.

Heidi Zidanin kirjoituksessa neuvostokansalaisten Suomen-matkailusta pyritään kuitenkin antamaan leikkisä ja kepeähkö kuva, jossa myös vakoilutoimintaa katsotaan läpi sormien. Zidan kirjoittaa:

”Jotkut metsäteollisuusyritykset suhtautuivat vierailuihin nihkeämmin. Eräältä suurelta paperitehtaalta sanottiin Lomamatkojen toimistolle suoraan, että ’ai sellainen vakoilijaryhmä olisi tulossa’. Lyhyitä käyntejä voi tuskin kuitenkaan kutsua vakoiluksi.”

Näin toimittaja tuli oikaisseeksi tuonkin epäilyksen. Samaan tapaan myös Helsingin Sanomien kaiken selittävissä ja kilometrien pituisiksi venyneissä otsikoissa on ”vaikka”- ja ”mutta”-alkuisia sivulauseita, joilla ”faktantarkistuksen” kanssa yhteen sopimattomia tosiasioita selitellään pois. – Ja kuinka ihanaa kaikki olikaan? Zidan jatkaa:

”Monet tulivat suomalaisten kaupunkien ystävyyskaupungeista, ja suomalaisessa ystävyyskaupungissa oli yleensä paikallisen Suomi–Neuvostoliitto-seuran järjestämä illanvietto, jossa päästiin jopa tapaamaan suomalaisia ja laulamaan yhdessä Rullaati rullaa -kappaletta.”

Siinä vyörytyksessä Kekkonenkin ilmeisesti oppi hallitusten ”runnaamisen”. Ainoana vikana kultaisessa häkissä matkailevien neuvostoturistien asemassa Ylen toimittaja näkee sen, että matkaoppaana toimiva ”selittäjä” valehteli Stockmannin asiakkaiden olevan näyttelijöitä. Mutta sekin on vain huvittavaa ja täysin ymmärrettävää:

”Tavarapaljous oli šokki monelle, sillä ero kotimaahan oli niin suuri. Jotkut selittivät sitä sillä, että Neuvostoliitto joutui auttamaan niin monia omia köyhempiä tasavaltoja ja kolmannen maailman maita.”

Heidi Zidanin ansiosta ymmärrämme nyt, miksi Neuvostoliitto ei eroa paljoa Euroopan unionista. EU on rahan vuoksi rapakunnossa siksi, että meidätkin pakotetaan ”auttamaan niin monia omia köyhempiä tasavaltoja ja kolmannen maailman maita”.

Ylen toimittajan kirjoittama juttu oli täysin kesy, kommunismia imarteleva ja neuvostoajan oloja glorifioiva. Vaikuttaa, kuin hän ei jostakin syystä ymmärtäisi Suomen eikä maailman poliittisesta historiasta mitään. Kaikki on kirjoituksen valossa vain hassun hauskaa muisteloa.

Herääkin epäilys, onko moisella asenteella tarkoitus peitellä joitakin omia luurankoja. Kaikkihan tietävät, että aika kultaa muistot ja ikävät asiat unohtuvat, jolloin voi myös pyrkiä oikeuttamaan aiemmin koettuja vääryyksiä ja ihmisoikeuksien loukkauksia. Nykypäivän näkökulmasta arvioiden historia kun on jo turvallisesti paketissa, eikä siihen liity sellaisia epävarmuustekijöitä kuin tapahtumien omana ajankohtana.

Vastauksia voi löytyä, kun selvitetään, kuka on tuo Yleisradion toimittaja Heidi Zidan? Hänen isänsä oli Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteeri Aarno Aitamurto, joka taisteli sosialismin tuomiseksi Suomeen. Hänen Heidi-tyttärensä meni naimisiin palestiinalaissyntyisen Hakim Zidanin kanssa.

Heillä puolestaan on tytär Aishi Zidan, jonka puoliso Ozan Yanar on turkkilaissyntyinen ja vihreitä edustava eduskuntapudokas. Aishi Zidan on käynyt Sanomien toimittajakoulun ja saanut Journalistiliitolta ”Sananvapauden kunniastipendin”, ”Sananvapauden miekan” ja 5000 euron stipendin toiminnastaan journalistina ”erityisen ansiokkaasti ja esimerkillisesti”. ”Esimerkillisyys” oli tässä tapauksessa muun muassa sitä, että toimittaja kieltäytyi riisumasta rintaliivejään turvatarkastuksen ajaksi ollessaan pyrkimässä Yhdysvaltain varapresidentin lehdistötilaisuuteen Jerusalemissa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö puolestaan päätti ottaa kirjani julkaisseelta Suomen Perustalta 10 000 euroa pois sananvapauden hyväksi tekemäni työn vuoksi ja osoitti siten, että Suomessa kohdellaan filosofia huonommin kuin toimittajia Venäjällä, toisin sanoen nykyisessä Neuvostoliitossa.

Kuten näette, vihervasemmiston ilmatilanhallinnasta valtamediassa on syntynyt kokonaisia sukudynastioita, ja Helsingin yliopiston verkkosivut julkaisivat asiasta myös henkilökohtaista uraa edistämään tarkoitetun jutun, jossa mainostettiin monikulttuuri-ideologiaa estottomasti. Sitä minä en tosin tiedä, onko ”Suostumus”-aloitteen eräs tekijä, Hanna-Marilla Zidankin, osa samaa dynastiaa.

Heidi Zidanin kirjoittama tendenssijuttu neuvostoturismista Suomessa on täydellinen. Monikulttuuri-ideologian näkökulmasta siitä ei puutu kerta kaikkiaan mitään. Tosiasiassa Neuvostoliiton ainoa hyvä puoli oli suomalaisten kannalta se, että maa piti tänne pyrkivät toista sataa miljoonaa mahdollista pakolaista piikkilanka-aidan takana.

Yleisradio on todellinen monikulttuuri-ideologian, viidakkokuumeilun ja värinäveikkailujen hotspot, joka truuttasi jälleen ilmoille selvän ja peittelemättömän agendakirjoituksen. Vihervasistis-feministinen kytkös on täydellinen.

Tai no, täytyy jättää tilaa varauksille. Ehkä linkkaamissani tiedoissa voisi olla vielä ripaus kansainvälisyyden pippuria ja ilmastonmuutoksen suolaa, miksipä ei myös maininta ISIS-vaimojen esteettömän kulun hiilijalanjäljen pienentämisestä. Täydellisyyttä ei voi kuitenkaan ylittää.

Muistelen nostalgisesti aikoja, jolloin Yleisradion palvelut saattoi jättää ostamatta ja albanialaisperäisen ”TV-luvan” maksamatta. Minun ykkösagendojeni joukossa on edelleen Yle-veron lopettaminen ja kanavien laittaminen korttien taakse. Maksakoot suojatyöpaikoissa kellottelevien toimittajien palkat ne, jotka haluavat tulla pumpatuiksi täyteen Ylen punavihreää propagandaa.

Mediasta aiemmin

Totuus kiihotti ammatikseen viisaita

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Ylelle arkkipiispa ja kirkolle toimitusjohtaja

Yleisradio ja kirkko muistuttavat pitkälti toisiaan – niin myös niiden johtamiskäytännöt. Molemmat ovat hierarkkisia ja byrokraattisia laitoksia, joilla on ”informaatiopalvelutehtävä”. Molemmat levittävät valikoitua totuutta, ja kummatkin ovat jatkuvasti kansalaisten taholta pursuilevan arvostelun sekä naureskelun kohteina.

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle valitaan tänään uusi arkkipiispa. Ehdokkailla ei ole juuri eroa. Björn Vikström on vanhaa piispa- ja pappissukua ja varmaan sen takia uudistusmielisemmäksi mainittu. Tapio Luoma taas pyrki miellyttämään suhtautumalla varovaisemmin ja välttämällä kannanottoja. Kirkko sentään ilmoittaa, ketkä virkaa ovat hakeneet.

Sen sijaan Yleisradio on tehnyt kaikkien 25 toimitusjohtajan tehtävää hakeneiden kanssa sopimuksen, että heidän nimiään ei julkisteta. Hakeneiden salaaminen on osa valtamedian totuuskriisiä. Yleisradio ei pysty kertomaan korkeinta operatiivista johtamistehtäväänsä hakeneiden henkilöllisyyttä, jotta ei paljastuisi, kuinka monta pätevämpää ihmistä tehtävään valittavalla lopulta sivuutetaan.

Juuri tämäntapainen märän rätin viskominen yleisöjen silmille on tehnyt Ylen toiminnasta kansan näkökulmasta halveksuttavaa – kansan, joka maksaa veroina Yleisradion toiminnasta aiheutuvat puolen miljardin kulut. Miten Yleisradio voi hoitaa joukkotiedotustehtäväänsä moraalisesti kestävällä tavalla, kun se mokaa alkeellisesti jopa johtajiensa valintaa koskevassa tiedottamisessa? Harmi, etten tullut hakeneeksi tehtävään; olisi ollut paljon annettavaa.

Käsitykseni mukaan Ylen menettely on, paitsi julkisuusperiaatteiden kannalta sopimaton, myös Suomen hallintolain vastainen. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisun (Dnro 200/1/07) mukaan Yleisradioa säätelee hallintolaki siitä ilmenevine hyvän hallinnon periaatteineen.

Perustuslakimme kansanvaltaisuus- ja oikeusvaltioperiaatteen (2 §) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ylellä olisi tärkeä tehtävä vallan vahtikoirana, joten kansalle on merkitystä sillä, kuinka sen johtajat nimitetään ja että henkilöstökäytäntöjä noudatetaan hyvän hallintotavan mukaisesti. Tätä vaatii myös laki Yleisradiosta. Sen mukaan yhtiön on toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta.

Asia on kipeä ennen muuta poliittisesti. Tehtävää hakeneiden salaaminen luo kuvan kähminnästä ja sosiaalisesta korruptiosta, eikä ankaran kritiikin kohteeksi joutuneella Ylellä pitäisi olla sellaiseen varaa. Verokertymänsä rohkaisemana Yle onkin tullut entistä omavaltaisemmaksi.

Yle muodostaa tässä suhteessa samanlaisen mätäpaiseen kuin yliopistot. Yksityistämisestä kiitollisina niiden vallasta pöhottyneet hallinnot (joiden johtoon kuuluvat nykyisin demarivaikuttajat Tarja Halonen ja Ritva Viljanen) vetivät nimitysasiat pois avoimesta Internetistä, jotta niihin ei voisi perehtyä kontrollin muodoista korjaavin, eli julkinen sana. Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimii Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson, joka tilasi Ylen sisäisen selvityksen tiedekuntakollegaltaan Olli Mäenpäältä tyyliin manus manum lavat.

Yle on pyrkinyt näyttäytymään sananvapauden linnakkeena, joka hurskaasti ja puhtain purjein puolustaa toimittajiensa luomaa punavihreää todellisuuskuvaa kaikkia ulkoisia vaikuttamisyrityksiä ja haastajia vastaan. Samanaikaisesti se rikkoo omia viestinnällisiä periaatteitaan, joiden mukaan ”Ylen toiminta on julkista ja kiinnostaa suomalaisia. Kerromme toiminnastamme avoimesti ja mielellämme. Perustelemme päätöksemme hyvin.”

Ari Salmisen ja Rinna Ikola-Norrbackan teoksen Kuullaanko meitä – Eettinen hallinto ja kansalaiset (2009, s. 113–115) mukaan eettisen arvoperustan Suomessa muodostavat muun muassa toiminnan tuloksellisuus (toiminta taloudellisesti ja vaikuttavasti) ja avoimuus (toiminta läpinäkyvästi ilman salailua).

Tässä valossa Ylen päätös salata toimitusjohtajan tehtävään hakeneiden nimet sopimuksella saattaa sen toiminnan surkuhupaisaan valoon. Yksityiset sopimukset eivät saisi olla lakien kanssa ristiriidassa. Riippumatta siitä, onko salaamista ehdottanut työpaikkaa hakeva vai työnantajaosapuoli, nimet pitäisi julkisen edun näkökulmasta kertoa.

Tästäkö siis uusi ”Tiitisen lista”, jota kansanedustaja Olli Immonen vaati juuri äsken julkistettavaksi kirjallisessa kysymyksessään? – Ja täydestä syystä. DDR:n malli ei saisi jatkua täällä Suomessa. Organisaatio, joka tiedottaa, että se ei tiedota, tuo mieleen Brezhnevin ajat.

Kyseessä taitaakin olla eräiden tahojen vaatima ”anonyymi työpaikan täyttö”. Kiintoisaa nähdä, mitä tästä kultamunasta kuoriutuu. Muutoin on alkeellista typistää pelkäksi ”tiedottamiskriisiksi” sellainen konflikti, joka vallitsee yhteiskunnan perusstruktuurissa ja jota diskurssien ja todellisuuskäsitysten kahtiajakautuminen vain heijastelee.

Kirkon miesten kortit puolestaan katsotaan ekumeenisissa yhteyksissä, jotka ovat ”kirkon ulkopolitiikkaa”. Valtamedia on punninnut piispojen uudistusmielisyyden asteita esittelemällä laajasti heidän homokantojaan, mutta se ei ole pukahtanut juuri mitään heidän suhtautumisestaan maahanmuuttoon, eriuskoisten pakolaisten laittomaan suojeluun eikä vieraiden uskontojen rantautumiseen Suomeen.

Niihin piispat ovatkin viime aikoina suhtautuneet kuin laupiaat lampaat, jotka tainnuttuvat erään profeetan nimen kuullessaan. Uskontokuntien väliset ideologiset ja teologiset kysymykset mielletään pesujauhemerkkien oikeudeksi kilpailla liberaalissa markkinataloudessa, jossa hengelliset liiderit johtavat toimituksia.

Ylen puolueellista pakolaisjournalismia

Kun irakilaiset jihadistit Ali Qasim Hammood Beni Zaid ja Ahmed Hussein Ali Ali surmasivat hitaasti kuristamalla ja kiduttamalla kajaanilaisen työmiehen Arto Mikkosen vuonna 2016, Yleisradio ei tehnyt tapauksesta juttua, vaikka tuomiolla oli mittaa 26 sivua. Valtakunnan ylin johto vaikeni asiasta, ja tapauksesta kerrottiin vain niin sanotun vaihtoehtomedian sivuilla.

Nyt Yleisradio lähetti Irakiin persuvihaajana tunnetun toimittajansa Eero Mäntymaan selvittelemään Suomesta palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. – Ja kuin taikaiskusta heti löytyi kerrottavaa, vieläpä täsmälleen samasta pakolaisesta, josta Yle oli sattunut aloittamaan turvapaikanhakijoista kertovan narratiivinsa haastattelemalla häntä viime elokuussa.

Mäntymaa etsi käsiinsä jutussa tarkemmin identifioimattoman ”Alin” (eri Ali kuin edellä mainitut murhaajat) kuolintodistuksen, josta hän on peittänyt nimen, henkilötunnuksen ja omaiset. Sitten Mäntymaa väitti, että tuntemattomat miehet ampuivat poliisin ammattia harjoittaneen Alin joulukuussa heti hänen Bagdadiin saavuttuaan, merkkinä Alia kohtaan jatketusta ”vainosta”.

Mäntymaan todistelu ei kuitenkaan riitä, sillä dokumentaatio on aukollista ja anonyymia, viranomaistodistuksia väärennetään Irakissa ja murhan motiivilta puuttuvat todisteet ja todistajat. Lisäksi syytetyt, epäillyt ja oikeuden tuomio loistavat poissaolollaan. Todistusaineistona Mäntymaa esittää vain oletetun uhrin Suomessa asuvan tyttären kertomuksen (sukulaisuusjäävi) ja oman mielipiteensä.

Muutenkin jutussa haisee mätä koira. Bagdadissa asuu 6,7 miljoonaa ihmistä, ja sen kaupunkialue on 30 kilometriä leveä. On erittäin epäuskottavaa, että Alin vainoajat olisivat löytäneet tai edes muistaneet hänet kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen ”parissa päivässä”, kuten Mäntymaa väittää, ja sitten noin vain ampuneet hänet kadulle. Mäntymaan mukaan kuitenkin ”[n]eljä laukausta kajahtaa Bagdadissa”, kuten kelpo dekkarissa. Miten ne osuivat Aliin, jonka maahantulosta ei kerrottu kenellekään, joka jo lähtiessään oli paikallinen nobody ja jonka hakeminen on kuin etsisi heinää neulasuovasta?

Vertailun vuoksi todettakoon, että Yleisradio ei sepittänyt systemaattisesti käsikirjoitettuja itkuvirsiä Arto Mikkosen omaisten tuntemuksista, ei esitellyt hänen sukutauluaan eikä ylistänyt hänen nuhteettomuuttaan tai työuraansa suomalaisen yhteiskunnan rakentajana – ei, koska tämä kaikki on varmasti totta. Syy: tapaus ei sopinut turvapaikanhakijoiden väkivaltaisuutta peittelevään narratiiviin.

Sen sijaan Yle tuotti Docstop-sarjaan ohjelman, jossa surtiin murhasta tuomittujen irakilaisten kovaa kohtaloa (aiheesta tässä). Ja nyt Yle lähetti veronmaksajien rahoilla toimittajan Irakiin tekemään junttaavaa juttusarjaa, jossa suomalaisia pelotellaan palautettujen takaisintulolla, ja käännytysten kumoamista perustellaan pakolaisia muutoin uhkaavalla ”vainoajien kostolla”.

Ylen maahanmuuttopropaganda uppoaa ituhippeihin ja demarieläkeläisiin. Vihreiden Emma Kari kyynelehti, että me lähetämme pakolaisten lapset ”maahan, joka juuri tappoi heidän isoisänsä” (myös Arto Mikkonen oli kunnianarvoisa ja varmaankin kaivattu isoisä). Sosiaalidemokraatteja edustavan Viljo Heinosen puolestaan sallittiin väittää Uudessa Suomessa, että ”[m]aahanmuuttovirasto jakaa jo kuolemantuomioita”.

Tällä tavoin todistamaton muuttuu valheeksi valhemediassa. Tosiasiassa ”Alia” ei tappanut hänen kotimaansa eikä Suomen maahanmuuttovirasto, vaan hänen katsotaan joutuneen tavoittamattomien rikollisten uhriksi. Mutta eivätköhän pakolaisten vastaanottamista vaadi vielä pari sataa tieteen punakaartilaistakin saadakseen lisää rahaa yliopistoille ja estääkseen muutoin uhkaavan opetuksen loppumisen.

Asian ydin on tässä: jos jossakin kaukaisessa maassa käydään jengisotaa, ei ole oikein, että sieltä kansakunta hyökkää pakolaisina tai sotilaskarkureina tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä ja selvittää välinsä paikan päällä. Jos Ali on toiminut poliisiviranomaisena, sitä suuremmalla syyllä hänen olisi alun perinkin pitänyt jäädä puolustamaan lakia ja oikeutta Irakiin eikä luikerrella luopiomaisesti tänne.

Totuus on, että Suomi ei voi, eikä Suomen pidäkään, taata kuolemattomuutta Lähi-idässä asuville vieraiden maiden kansalaisille, ei myöskään niille, jotka käyvät kääntymässä täällä. Sen sijaan Suomen viranomaisten pitäisi suojella suomalaisia ihmisiä Suomessa ja maailmalla, niin kuin Euroopan valtioidenkin pitäisi suojella niiden omien kansalaisten turvallisuutta kaikkialla.

Mutta jostakin syystä vihervasemmistolaisen ja huvitteluliberaalin sumutuksen vallassa olevat poliitikot, viranomaiset ja media eivät niin tee, vaan päästävät Eurooppaan turvapaikanhakijoina esiintyviä sosiaalietuusperäisiä haittamaahanmuuttajia, jotka ovat tappaneet ja pahoinpidelleet sadoittain eurooppalaisia ihmisiä.

On muistettava, että Irakissa tapetuksi väitetty turvapaikanhakija oli käännytyspäätöksen saatuaan lähtenyt Suomesta vapaaehtoisesti. Koska minä olen hyvä, toivon, että Eero Mäntymaa jää toimittajakollegansa Jessica Stolzmannin kanssa pysyvästi Irakiin, aivan niin kuin toivon pastori-sabotööri Marjaana Toiviaisen toteuttavan toiveensa ja muuttavan pysyvästi Tansaniaan. Sillä täytyyhän jokaisen saada elää haluamissaan oloissa ja parhaiden ystäviensä parissa.

Samoin toivon, että Eero Mäntymaa olisi tehnyt rikosjutun toimittajakollegastaan Juhani Kenttämaasta, joka kannusti heittämään erästä autokuskia kivellä nokkaan tämän kiinnitettyä autonsa takaikkunaan tarran ”refugees not welcome”. Mäntymaa ja Kenttämaa ovat aivan toistensa näköisiäkin: Ylen selvää parhaimmistoa, elegantteja ja hienostuneita molemmat, aivan niin kuin ihastuttavan karkea Riku Rantalakin, jonka marinoille Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa riittää aina julkaisutilaa.

Todellisuudessa asiat ovat sosiaalietuusperäisten maahan pyrkijöiden kotimaissa paljon paremmin kuin valheellinen propagandamedia uskottelee. Sotatoimet ovat paikantuneet vain pienille ja rajatuille alueille, niin kuin sotatoimet yleensäkin. Muissa osissa maita mahdollisuudet sisäisten pakolaisten ylläpitämiseen ovat hyvät.

Asiasta kertovat norjalaisen omatoimimatkailijan Chris Lindgrenin valokuvareportaasit, joita hän on tehnyt muun muassa Syyriasta: lähdettyään paikan päälle katsomaan, miten asiat oikeasti ovat. Niitä hän esittelee Unusual Traveller -sivustollaan. Nämä kotimaisen vaihtoehtomedian uutisoimat jutut voi laittaa kilpailemaan valtamedian valheellisen tendenssijournalismin kanssa.

Lillukanvarsia ja liukumiinoja: Ylen anti presidentinvaaleissa

Viitsin katsella kaksi ensimmäistä jaksoa Yleisradion presidentinvaalitenteistä. Ohjelmasarjan avasivat istuvan presidentin päähaastajat, Paavo Väyrynen (8.1.) ja Laura Huhtasaari (9.1).

Väyrysen jaksosta toimittajien alkupuheenvuorot kuluttivat neljänneksen, eli 15 minuuttia. Kun Väyrynen oli saanut 7 minuutin puheensa pidettyä, lähetysaikaa oli kulunut jo 22 minuuttia.

Ymmärsin asian niin, että presidenttiehdokkaina olivatkin kommentaattoreiksi studioon kutsutut Mikael Jungner ja Mari K. Niemi, kun taas Väyryselle tarjottiin statistin roolia. Hän muuten oli alkuperäiseltä ammatiltaan Yleisradion ajankohtaistoimittaja.

Mari K. Niemi puolestaan on lähtökohdiltaan rättikauppa H&M:n entinen tuotepäällikkö, mutta Yle on medioinut hänen yliopistofeministiset saavutuksensa mielipide- ja asiantuntijavallaksi niin, että yhtäkkiä hän onkin television kuvaruudussa kommentoimassa päivänpolitiikkaa suurena asiantuntijana (kirjoitin aiheesta aiemmin tässä). Niemen nostaminen vaalien päsmäriksi antaa jälleen näyttöä siitä, miten toimittajat tavoittelevat poliittista valtaa.

Mikael Jungnerin käyttö Yleisradion lähetyksessä taas ihmetyttää, sillä hän ei ole enää Sdp:n jäsen.

Jungner lähti Sdp:stä, koska ei päässyt surkeilla 373 äänellä edes Helsingin valtuustoon. Puolue ei pelastanut entistä puoluesihteeriään nimittämällä häntä Helsingin apulaiskaupunginjohtajaksi, vaan virkaan juoniteltiin ylivoimaisen ansioitunut ja huippukoulutettu Nasima Razmyar, ja perusteena kantaväestön positiiviseen syrjimiseen oli hänen afganistanilaisuutensa.

Kabulien ilmaannuttua rattaisiin osoittautui, ettei entisellä äijäpuolueella ja nykyisellä maahanmuuttajien ja feministien liitolla, Sdp:llä, ole mitään annettavaa keski-ikäiselle suomalaismiehelle. Puolue tuli kalutuksi loppuun. Alkoholilain muutos tarjosi Jungnerille hyvän tekosyyn uppoavasta laivasta lähtemiseen, vaikka syyt taisivat liittyä järjen katoamiseen puolueesta, joka on mennyt Suomen etua vahingoittavien esitysten taakse: viimeksi työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisen takaajaksi.

Se kylläkin ihmetyttää, mikä on tehnyt juristi Jungnerista viestinnän asiantuntijan niin, että hän nyt pyörittää viestintätoimisto Kreabia. Rooli Ylen toimitusjohtajana näyttää tuottavan sisältösivistystä, aivan niin kuin Sdp:n jäsenkirja avaa virkauran.

Yksi syy Jungnerin kannatuksen laskuun on voinut olla hänen keekoilunsa avoautolla. Hänen ollessaan mukana presidentinvaalissa kannattaa muistaa, että presidentin ei koskaan kannata ajaa avoautolla. Siis mikäli ex-poliitikko jatkossa presidentiksi pyrkii.

Laura Huhtasaaren haastattelusta muistan hänen vastustajansa. Minä en tiedä, mistä tuottajat olivat löytäneet hänen keskustelukumppanikseen Julia Robertsin näköisen toimittajan, Kirsi Heikelin. Koska suurin osa maailman kaikista terveydenhoitajista näyttää luontaisesti Julia Robertseilta, hän oli aivan liian sympaattisen näköinen puhaltaakseen haastattelun jälkeen savua revolvereista ja ollakseen tyytyväinen kissatappelua muistuttaneeseen tulokseen.

Katsojat nimittäin menevät yleensä haastateltavan puolelle havaitessaan, että kuulusteltavaa on kiusattu ”kyllä vai ei” -tyyppisillä kysymyksillä asioissa, joihin ei ole ehdottomia vastauksia tai joista ei ole varmaa tietoa. Sellainen toimittaja, joka niin uskottelee, pettää itseään ja yleisöään.

”Siis ei vastausta” voi olla hyväkin johtopäätös asioissa, joissa poliitikon pitää salata kantansa. Huhtasaari teki siis oikein kieltäytyessään vastaamasta kysymykseen, mitä hän tekisi presidenttinä, kun Ruotsi ilmoittaa liittyneensä Natoon. ”Kun” on oikeasti ”jos”. Sellainen ehdokas tekisi virheen, joka paljastaisi reaktionsa tai neuvottelutavoitteensa etukäteen omassa vaalikampanjassaan.

Toimittajat voivat heitellä koepalloja, mutta vastaavanlaiseen miinaan ei kenenkään kannata astua. Niinpä ainoa oikea vastaus on kieltäytyä laittamasta päätään toimittajan tarjoamaan silmukkaan ja olla lupaamatta mitään ”seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi”.

Huhtasaari avasi puheenvuoronsa toteamalla, että ”kaksi älykästä ihmistä eivät voi olla kaikesta samaa mieltä” (puheen kohta 0:26). Muotoilu muistutti kovasti vuosien takaista lausettani ”älykkäät ihmiset eivät voi pettää toisiaan pitkään”. Ilmeisesti kaksi älykästä ihmistä eivät voi myöskään olla kovin eri mieltä.  Myös Paavo Väyrynen oli oppinut sanan ”juurisyy”, jonka lanseerasin maahanmuuttodiskurssiin puolitoista vuotta sitten arvostellessani maahanmuuttoa.

Vihjeeksi sanoisin, että Väyrysen ei kannata jatkossa roikkua liikaa menneessä eikä Huhtasaaren kaivella maamiinoja tai totuuskomiteaa selvittelemään 1990-luvun pankkikriisiä.

Jalkaväkimiinat ovat puolustuspolitiikan detalji, tietysti merkittävä, mutta aseina ne ovat presidentin poliittiseen arsenaaliin soveltumattomia. Lillukanvartta muistuttaa myös 1990-luvun lamassa lynkattujen murehtiminen tilanteessa, jossa EKP:n keskuspankkirahoituksella on jälleen rakennettu uusi häikäilemätön velkakupla sekä julkiseen että yksityiseen talouteen.

Tässä olisi pureutumisen aihetta, joten herätkää nykypäivään kiitos, myös asioita tuntemattomat.