Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

Snellmanin perintö uhattuna

Snellmanin päivä 12. toukokuuta oli tänä keväänä kaunis ja kirkas. Osuin kaupungilla pyöräilemässä ollessani sattumalta Helsingin Kansalaistorilla järjestettyyn tilaisuuteen, jossa pidettyjä puheita seurasi kulkue. Väkeä näytti olevan enemmän kuin vuoden 2016 marssilla Hakaniemestä Kruununhakaan J. V. Snellmanin patsaalle.

On hienoa, että kansallismielinen ajattelu ja isänmaallisuus kukoistavat jälleen vastalauseina kansainväliselle hömpötykselle, joka ei ole enää vain harmitonta.

Sosialistisen internationalismin ja kansainvälisen kapitalismin yhteistyöllä on ylikansallinen vallankäyttö velkaannuttanut Euroopan kansallisvaltiot, romuttanut kansallisen itsemääräämisoikeuden ja demokratian sekä saattanut Euroopan kansakunnat kansainvälisten pankkien velkaorjuuteen.

Myös etnisesti yhtenäisten kansojen pirstominen jatkuu oikeistohallitukseksi väitetyn hallituskoalition EU-yhteistyöllä, eikä ymmärretä eroa, joka vallitsee kansojen (etnografinen käsite), kansakuntien (hallinnollinen käsite), kansalaisuuden (juridinen käsite), yhteiskuntien (sosiologinen käsite) ja kansallisvaltioiden (valtio-opillinen käsite) välillä.

Yksi kaikkein kummallisimpia väitteitä on, että Pohjoismainen Vastarintaliike olisi epäisänmaallinen tai valtionvastainen siksi, että se tähtää pohjoismaiden yhteistyöhön ja valtioiden liittoon.

Mietitäänpä hieman. Mikä oikeastaan on se kansallisvaltioiden vastainen hanke, joka tähtää valtioiden itsemääräämisoikeuden riistämiseen ja liittovaltioon? – Euroopan unioni itse!

Pyrkimys lavastaa Pohjoismaiden Vastarintaliike valtionvastaiseksi on yritys kääntää huomio pois siitä valtiollisen itsemääräämisoikeutemme riistosta, joka tapahtuu EU-federalismin kautta. Eikö sille saisi tai voisi olla kilpailijaa tai haastajaa kansanvaltaisilla aatteiden markkinoilla? Nähdäkseni se on demokratian idea.

Pohjoismaiden keskinäinen yhteistyö ei ole sen erikoisempi hanke kuin Paavo Väyrysen utopia pohjoismaiden unionista, joka perustuu spontaaniin ja vuosisatoja jatkuneeseen kanssakäymiseen.

Entä sitten maahanmuutto? Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin sanoin: väestöjen vapaa liikkuvuus ja hyvinvointiyhteiskunta ovat mahdoton yhdistelmä.

Ilman kansallisvaltiota ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa. Länsimaiset hyvinvointiyhteiskunnat luotiin kansallismielisen ajattelun tuloksena. Sitä ennen Euroopassa elettiin ruhtinaskuntien tilkkutäkissä. Oli eripurainen aatelisto, keskenään riitelevä porvaristo, papisto, talonpojat ja työväenluokka.

Vasta hegeliläisen kansallisvaltioaatteen kautta eri ryhmittymät saattoivat löytää yhteisen edun, ja luotiin länsimaiset kansallisvaltiot, joiden sisäpuolelle hyvinvointiyhteiskunnat perustettiin. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen työväline.

On muistettava, että kansallismielisyyttä on kuin tuoleja, pöytiä ja ruokalajeja: erilaisia. Kaikkea ei pidä arvioida saksalaisen kansallissosialismin tirkistysreiästä, josta näköala avautuu erään sosialistisen totalitarismin suolle. Se, että toimittaja kirjoittaa Suomessa suomen kielellä tai että sosiologian professori saa saarnata yliopistolla oppejaan vielä myös suomeksi, on tulos suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Poliittinen vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo puolestaan rääkyvät, kuinka vaarallista kaikki tämä muka on ja parjaavat kansallismielisiä fasisteiksi, rasisteiksi tai natseiksi.

Yleensäkin media ja tiedeyhteisö ottavat liian herkästi kantaa kansainvälisyyden, maahanmuuton ja vierasperäisten tahojen puolesta ja oikeistoa sekä kantaväestöjä vastaan eivätkä pyri lainkaan ymmärtämään, mistä mielipiteiden polarisoitumisessa ja monikultturistien uustaistolaisuudessa on kyse.

Tämä ei ole yllätys, sillä yhteiskuntatieteet ovat punavihreän värisuoran hallussa – seikka, joka on vienyt uskottavuuden yliopistossa tehtävältä yhteiskuntatutkimukselta kokonaan.

Oikeustieteilijät puolestaan ovat vaatineet useiden vuosien mittaisia vankeusrangaistuksia maahanmuuttoa vastustavasta järkipuheesta sillä perusteella, että puhe voi johtaa väkivaltaisiin tekoihin. Argumentti on mitä hullunkurisin. Samaan aikaan oikeustieteilijät eivät kanna huolta siitä, että maahanmuuttopoliittiset tyhmyydet ja ovien aukaiseminen tulijoille ovat jo nyt johtaneet suuriin väkivaltaisuuksiin, kun muslimiterroristit ovat tappaneet satoja ihmisiä Euroopassa. Tässä valossa maahanmuuton vastustamisesta pitäisi myöntää rauhanpalkintoja.

Filosofisen teonteorian valossa kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan rikoksen kriteeriksi, tunnusmerkiksi ja ehdoksi pitäisi määritellä se, että puhe sisältää imperatiivin (käskylauseen tai kehotuksen) tiettyyn rikokseen ja että rikoksella on selvä kohde. Ilman nimenomaista kehotusta tekoon ei kannanotosta tulisi rangaista. Esimerkiksi epäsympatian, paheksunnan, moittimisen tai halveksunnan ilmaisemisen perusteella ei pitäisi tuomita, sillä kaikestahan ei tarvitse pitää ja kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Muussa tapauksessa sanktioitaisiin mielipiteiden esittäminen tietyistä kansanryhmistä.

Tässä valossa ihminen ei saisi olla vihainen eikä kritisoida tahoja, joista ei pidä tai jotka ovat itse syypäitä heränneeseen arvosteluun. Tällaista periaatetta ei voitaisi johdonmukaisesti ajatellen hyväksyä, ja siksi pidin myös Mika Illmanin väitöskirjaa Hets mot folkgrupp (2005) perusteettomana: pelkkänä yrityksenä antaa avoimeksi jätetylle laille täysin vulgaari ja subjektiivinen tulkinta. Usein niin sanottu vihapuhe on vain kritiikkiä, joka herättää vihaa arvostelun kohteissa, ja siksi sen projisoiminen arvostelun esittäjien ominaisuudeksi on asioiden kääntämistä nurin.

Kansallismielisyyden nousu länsimaissa ei kerro mitään siitä itsestään, sillä kansallismielisyys ei ole itsensä seuraus eikä syy. Sen sijaan se on seuraus siitä, että Euroopan unioni ja kansainvälisyyden tendenssi ovat mädättämässä länsimaat ja niissä harjoitetun rationaliteetin.

Syy on maahanmuutto, joka pirstoo kansankokonaisuudet ja johtaa väkivaltaan sekä eripuraan. On hyvä muistaa, että Bosnian-Hertsegovinan verisessä sodassa murhattiin noin 200 000 ihmistä etnisten erimielisyyksien vuoksi ihan muutama vuosikymmen sitten. Se on eniten jälkeen toisen maailmansodan.

Hajonneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa. Tapauksen olisi pitänyt opettaa, että rauha on mahdollinen vain kansallisvaltioiden kautta. Rajat luovat rauhaa samoin kuin kansallismielisyys ja kansallisen edun varjeleminenkin. Tätä eivät ne toopet ymmärrä, jotka rakentavat EU-liittovaltiota vapaamuurari Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin idealismin perustalle.

Asioiden ollessa optimaalisesti muodostavat etnisesti yhtenäiset kansat kansakunnan, joka perustaa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisensä pohjalta suvereenin kansallisvaltion. Kansallisvaltiot puolestaan legitimoivat ihmisten kansalaisuuden ja mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan, joka toteutuu, kun kaikki osatekijät ovat ekvivalentissa suhteessa keskenään.

Sen sijaan internatsismin ideologiaan perustuva maailmankyläpainajainen johtaa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien pirstoutumiseen, kansankokonaisuuksien hajoamiseen ja luokkayhteiskunnan kärjistymiseen länsimaiden sisällä. Tämä on seuraus vasemmiston menosta kansainvälisen kapitalismin ja siihen liittyvän internationalismin takuumieheksi.

Tuloksena työn karkaamisesta halpamaihin ja halpatyövoiman virtaamisesta länsimaihin syntyy kurjuutta ja erimielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt jakautuvat köyhiin ja rikkaisiin – ymmärtämättä kuitenkaan, että heidän keskinäisten konfliktiensa syy ei ole heissä itsessään vaan heidän ulkopuolellaan, toisin sanoen internatsismissa.

Koska suurin osa länsimaihin pakolaisuuden verukkeella virranneesta väestä on nuoria miehiä, vastuu ja syyllisyys fylogeneettisen kehityksen tuloksena syntyneen selektion tuhoutumisesta lankeavat niille kantaväestöön kuuluville naisille, jotka alistuvat vierasperäisistä miehistä vallitsevaan ylitarjontaan ja pariutuvat heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä ylirajaisesti. Tästä johtuu, että työpolitiikan ohella maahanmuuttopolitiikkaan liittyy aina myös seksuaalipolitiikka. Niinpä kansallismielisten on vastustettava telaketjufeministien tavoitteita, joita he ajavat itsekkäästi ja omista intresseistään.

Kansojen ja etnisesti erilaisten kansakuntien välillä vallitsevat intressi-, arvo- ja kulttuuriristiriidat puolestaan ovat objektiivisina todellisuuden sisältyviä konflikteja, joita säätelemään ja hallitsemaan tarvitaan kansallisvaltioita ja niiden välisiä rajoja.

Tämän ymmärtäessään Vastarintaliikkeen jäsenet näyttävät olevan oikeita miehiä, joiden sisällä virtaa oikeudenmukaisuuden eetteri. Toista maata ovat tunnottomalla rahalla ostetut virkamiehet, yliopistotutkijat ja valtavirran poliitikot, jotka ovat suurimmaksi osaksi nynnyjä nössöjä.

Minua on aina kiinnostanut, miksi yhteiskunnassa ja yliopistoissa saa mielihyvin olla äärivasemmistolainen. Mutta jos ilmoittaa olevansa oikeistolainen kansallismielinen, sitä vastaan aletaan vyöryttää, kiistetään virat, varat ja toimintaresurssit, ja ihminen julistetaan henkipatoksi sekä asetetaan toimintasaartoon.

Vastaus piilee siinä, että kommunistien ja heitä nykyisin edustavien monikultturistien hullutuksiin ei usko kukaan, vaan heitä pidetään naurettavina pelleinä, joilla on vain korkealentoisia ihanteita. Ne ovat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa aiheuttaakseen muutoksia kansalaismielipiteissä. Heitä ei siis tarvitse ottaa vakavasti.

Sen sijaan kansallismielisiä pelätään siksi, että heidän arvellaan olevan oikeassa. Heidän aavistetaan lausuvan totuuksia yhteiskuntamme olemuksesta ja luonteesta. Koska kansallismieliseen filosofiaan sisältyy totuus ihmisten käyttäytymisen naturalistisesta olemuksesta, joka järjestyy kansallisen edunvalvonnan perustalle, tämä tekee kansallismielisistä filosofeista myös oman aikakautemme ainoita vaikutusvaltaisia filosofeja.

---

Tekstin kirjoittaja ei ole Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen.

Eurooppa sisällissodassa 20–30 vuoden kuluttua?

Arvatkaapa, missä Euroopan kaupungissa protestipartaiset filosofit Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat nuoruuden manifestinsa. – No tietenkin Brysselissä.

Brysselin yliopistossa toimii nykyisin nuorehko historian professori David Engels (s. 1979), jonka mukaan Euroopan nykyinen kehitys johtaa sisällissotaan 20–30 vuoden kuluessa. Samannimisestä edeltäjästään poiketen tämä Engels ei tosin näe kansallisvaltiota väkivallan pesänä, joka tulisi kukistaa, vaan oikeudenmukaisuuden ja yhteiskuntarauhan takeena, jota ilman ajaudutaan kaaokseen.

David Engelsin mukaan tapahtumien kulku lähitulevaisuuden Euroopassa on yksinkertainen. Terrorin ja etnisten konfliktien lisääntyminen johtaa mikrovaltioiden syntymiseen hieman minarkistisen tai libertaristisen ultra-anarkismin tapaan. Tuloksena on valtion hallinnan menetys ja useita rinnakkaisia yhteiskuntia, joissa valitsevat omat lakinsa.

Merkkejä Euroopan hajoamisesta on olemassa suurten yhdenmukaistamispyrkimysten ja federalismin keskellä. Esimerkiksi pyrkimys yhteistuumin kumota Dublinin sopimus on johtamassa siihen, että EU tulee puuttuneeksi entistä enemmän kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin, sisärajojen valvontaan ja väestöpolitiikkaan. Tätä taas kansat vastustavat, mikä tarkoittaa, että yhtenäisyyden tavoittelusta puristuu ulos eripuraa.

Lopulta separatismia esiintyy kansallisvaltioiden omassakin piirissä, kuten nyt Kataloniassa. Syntyvä mikrovaltioiden saaristo vastaa uudelle ajalle ominaista ruhtinaskuntien tilkkutäkkiä eikä ole useimpien mielestä tyydyttävä. Ihmiset kyllästyvät kaaokseen ja alkavat kaivata autoritaarista järjestelmää, joka olisi konservatiivinen. Tällaiseen uuteen kansallisvaltioiden järjestelmään liittyisi pakotettu solidaarisuus, joka puolestaan muistuttaa Euroopassa nykyisin peräänkuulutettua suvaitsevuuden ihannetta.

Onkin huomattava, että suvaitsevuus edellyttää suurta konformismia, eli sopeuttamista, mukauttamista ja harmonisointia, joilla kulttuurisesta moneudesta saadaan hiottua särmät pois. Tuloksena on monokulttuuria, vähän niin kuin hiiren ollessa kissalle räätälinä.

Engelsin mielestä Eurooppa on jo tällaisen tapahtumakulun keskellä: autoritaarisuus kasvaa, samoin nationalismi ja pontevat puheet. Se sopii Engelsille, sillä hän tykkää vanhoista hyvistä ajoista, jolloin maailma oli mallillaan. Hän jopa aikoo muuttaa perheineen Unkariin, koska Viktor Orbán on hänen mielestään kelpo liideri. Tätä hän ihannoi vastalauseenaan nykyiselle Belgialle.

Ollaanpa Engelsin johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, kannattaa joka tapauksessa pohtia Euroopan hajaannuksen juurisyitä. Sekä liian pitkälle viety monikulttuurisuus että integraatio tuottavat eripuraa, aivan niin kuin Newtonin lain mukaan voimalla on aina vastavoima. Siksi on hyvä muistaa Eurooppa-intoilussa piilevän idealismin vaarat.

Hullunkurisinta suomalaisten suhtautumisessa eurooppalaisuuteen on ollut valittelu siitä, että Suomessa vallitsee ”suvaitsemattomuus”. Suvaitsevuus ja suvaitsemattomuus ovat käsitteitä, jotka kantavat sisällään omat vastakohtansa.

Suvaitsevaisuus on Euroopassa ollut aina nimenomaan konformismia, eli ryhmäpaineesta johtuvaa samanlaisuuden ja yhdenmukaisuuden tavoittelua. Se ei siis ole juuri koskaan ollut sitä, mitä suomalaiset Keski-Eurooppaan lentäessään luulevat sen olevan, eli moniarvoisuutta ja vapautta. Päinvastoin: nimenomaan suvaitsevuus on edellyttänyt suurta mukautumista ja sopeutumista vallitseviin oloihin ja samalla suuria yhdenmukaisuuden vaatimuksia, joilla ihmisiä on pakotettu hyväksymään toistensa arvoja Valistuksesta alkaen.

Suvaitseminen ei siis vain luo joitakin vapauksia, vaan se luo myös merkittäviä mukautumisen ja sopeutumisen haasteita ja sitä kautta vapauden rajoituksia. Tässä mielessä olisi virheellistä väittää suvaitsevuuden tuovan vapautta. Mitä suurempi ja mahtavampi yhteiskunta on, sitä enemmän sen on standardisoitava, harmonisoitava ja sertifioitava, kun taas suurimmillaan henkinen vapaus on yleensä pienessä valtiossa, jossa ulkoinen kontrolli ei rajoita.

Totta kai myös pieni valtio voi olla suvaitsematon, ja suvaitsematon yhteiskunta voi olla totalitaarinen sekä ihmiset siellä epävapaita. Mutta he ovat usein tavattoman epävapaita myös suvaitsevaiseksi viritellyssä laajakantoisessa yhteiskunnassa, joka on omien vaatimustensa kautta totalitaarinen.

Juuri sellaista totalitarismia kohti on varottava Euroopan unionia kulkemasta, ja siksi minä ainakin arvostan tätä supisuomalaista yhteiskuntaa, joka omine karkeuksineen ja hiomattomuuksineen on aina jättänyt tilaa vapaudelle ja luovuudelle.


Lähde

Engels, David, Le déclin – La crise de l’Union Européenne et la chute de la République romaine. Paris: Éditions du Toucan, 2012.

Separatistiset maitoparrat vispaavat valtiot – kuorivat kermat EU:lle

Lokakuu on vallankumousten kuukausi. Tässä kirjoituksessa arvostelen muutamien kansanryhmien ja poliittisten kuppikuntien halua irtautua kansallisvaltioista ja yritystä perustaa ”maakuntahallintoja”. Nyt ei tosin ole kyse Suomen kurjasta sote-uudistuksesta eikä siihen sisältyvästä maakuntahallinnosta, joka jo käsitteenäkin tuoksahtaa lietelannan raikkaalta kepu-retoriikalta, etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisista ja merkitsee turhan hallintohimmelin perustamista aiemmin lakkautetun väliportaanhallinnon, eli lääninhallinnon, tilalle.

Tässä kirjoituksessa paheksun tapaa, jolla tiettyjen maiden kansallismieliset poliittiset ryhmittymät ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja pyrkineet irti olemassa olevista kansallisvaltioista hajottaen historiallisen kehityksen tuloksena aikaansaatuja valtioluomuksia. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta luotiin hyvinvointivaltiot ja edistettiin tasa-arvoa, konsensusta ja yhteiskuntarauhaa.

Yhteisen kielen ja etnisesti yhtenäisen kansakunnan lähtökohdille perustettujen kansallisvaltioiden joukkoon mahtuu tietysti myös poikkeuksia, joissa rajat eivät piirry etnisten tai kielellisten kosketuspintojen mukaan, tai raja-alueet ovat muutoin diffuuseja. Tällöin esiintyy yleensä ongelmia.

Flander, Quebec ja Skotlanti

Esimerkiksi Belgiaa voidaan pitää keinotekoisena valtioluomuksena, joka koostuu Flanderin ja Vallonian maakunnista ja Brysselin kaupungista. Pohjoisen Flanderin itsenäistymistä ajoi aikoinaan Vlaams Blok -puolue, kunnes se kiellettiin näennäisesti ”rasistisena”. Kieltämisen syy ei liittynyt ensisijaisesti mihinkään rotuajatteluun saati rotusortoon (eli rasismiin) vaan siihen, että puoluetta pidettiin separatistisena ja siten vaarana valtion olemassaololle. Tapaus osoitti, miten laveasti rasismikorttia voidaan käyttää poliittisena argumenttina. Nykyisin puolueen asioita ajaa Vlaams Belang -puolue.

Separatismia on esiintynyt myös provinsseista ja territorioista koostuvassa Kanadan liittovaltiossa, jossa ranskankieliset quebeciläiset ovat rimpuilleet irti Britannian kruunun hallitsemasta Kansainyhteisön jäsenvaltiosta. Itsenäistymisestä on järjestetty jo kaksi kansanäänestystä, mutta ne ovat päättyneet eroa vastustavien voittoon, tosin melko niukalla enemmistöllä.

Tuoreessa muistissa on Skotlannin vuonna 2014 järjestämä kansanäänestys, jossa punnittiin Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuutta ja tilaa. Skottiseparatistien yhtenä motiivina olivat Britannian kieroon kasvaneet EU-suhteet, joita Britannian ero EU:sta oikaisi. Mullistus olisi todennäköisesti ollut suurempi, jos halki olisi mennyt Yhdistynyt kuningaskunta.

Katalonia, katatonia

Viimeisimmän näytön separatismihankkeesta tarjoaa katalonialaisten jo pitkään kytenyt toive irtautua Espanjasta. Talouskriisin keskellä matelevassa maassa protestien nouseminen on ymmärrettävää; tosin mitään parannusta omilleen heittäytyminen ei Katalonian maakunnalle toisi.

Katalonian aluehallinnon järjestettyä toista viikkoa sitten kansanäänestyksen maakunnan itsenäistymisestä oli loogista ja ymmärrettävää, että Euroopan monet kansallismielisenä pidetyt tahot liputtivat Katalonian itsenäistymisen puolesta. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kiitteli separatistien pyrkimyksiä Facebook-päivityksissään ja arvosteli Espanjan hallinnon pyrkimyksiä estää Katalonian itsenäistyminen. Halla-aholta on totuttu kuulemaan punnittuja kannanottoja monissa muissa asioissa, mutta reaktio katalaaniseparatistien puolesta oli nähdäkseni hätäinen.

Monessa Euroopan maassa, kuten Suomessa, separatistien pyrkimykset rinnastetaan oman kansakunnan itsenäistymiseen. Katalonian tapausta ei voida kuitenkaan verrata Suomen itsenäistymiseen. Suhteemme venäläisiin ja Venäjään on kokonaan toisenlainen kuin katalonialaisten suhde Espanjaan, joten on varottava projisoimasta omia kollektiiviseen historiaamme liittyviä idiosynkrasioita toisen maan tilanteeseen.

On tullut selväksi, että Katalonian aluehallinnon tapa järjestää itsenäistymisestä kansanäänestys oli Espanjan vuonna 1978 hyväksytyn perustuslain vastainen, ja se vietiin läpi alueparlamentissa muotosääntöjä rikkoen. Asiaa ei pidä kuitenkaan ratkoa ensisijaisesti lain kirjaimen valossa.

Myös Espanjan hallituksen yritykset tukahduttaa vallankumousromantikkojen haaveet väkivallalla ovat olleet poliittisesti epäviisaita. Media puolestaan on antanut asioista vääristelevän kuvan pitäessään katalonialaisia sorrettuna kansanryhmänä, jota Espanjan valtio on alistanut vuosisatojen ajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? – Olisi syytä muistaa Katalonian ja koko Espanjan historia ja tulkita tilannetta kansallisvaltioiden EU-suhteiden valossa.

Separatismi ei edistä maahanmuuton torjumista

Nykyisen muotoinen Espanja syntyi vuonna 1469, kun Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät. Espanja koostuu maakunnista, joilla ei ole sellaista etnonationalistista identiteettiä, jonka vuoksi niiden asukkaat poikkeaisivat paljon toisistaan. Katalonialaisilla on toki oma kieli, mutta itsenäisyyden vaatiminen pelkältä kulttuuriselta pohjalta ei riitä separatismin oikeuttajaksi, sillä kyseessä on vain pieni erottava osoittaja, kun taas viivan alle jää monta suurta yhteistä nimittäjää.

Katalonian itsenäisyyshanke on kuin ruotsinkieliset ahvenanmaalaiset tai omaa murrettaan mongertelevat savolaiset vaatisivat itsenäisyyttä muusta Suomesta vedoten ”omaan kieleen”, joka heillä molemmilla toki on. Sen sijaan mitään parannusta heidän asemaansa sen enempää kuin Suomen valtionkaan tilaan ei toisi se, mikäli valtio hajoaisi kappaleiksi ja maakunnat jäisivät omilleen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Espanjassa Katalonian itsenäistymispyrkimysten motiivi ei ole ensisijaisesti julkisuudessa kerrottu, eli kielellinen ja kulttuurinen, vaan taloudellinen, sillä maakunta pärjää Espanjan muita alueita paremmin. Tärkeän syyn itsenäistymispyrkimyksiin muodostaa Gibraltarin yli Espanjan eteläisiin osiin tunkeutuva maahanmuutto, jota katalonialaiset vastustavat voimakkaasti.

Mikäli maakunta heittäytyisi oman onnensa nojaan, se pirstoisi nykyisen Espanjan valtion ja vähentäisi sekä katalaanien että muiden nyky-Espanjan kansalaisten vaikutusvaltaa Euroopan unionissa. Asiasta hyötyisivät vain Espanjan itsenäisyyden ja espanjalaisten itsemääräämisoikeuden todelliset viholliset, eli maahanmuuttoa lietsovat eurokraatit.

On myös muistettava, että Katalonian itsenäisyyttä ajaa tiukimmin vasemmisto, sosialistit, kommunistit ja anarkosyndikalistit, jotka haluavat maan liittyvän Euroopan unioniin. Heidän rinnallaan itsenäistymistä ajaa äärioikeisto, jonka allianssia vasemmiston kanssa ei perustele muu kuin jaettu katkeruus. Mihinkään parannuksiin maahanmuuton torjumiseksi Katalonian itsenäistyminen ei kuitenkaan johtaisi, mutta se synnyttäisi Eurooppaan uuden mitättömän paikallisvaltion, jonka asukkaat ovat entistä pahemmin riippuvaisia Euroopan unionista.

Separatismin syy on maahanmuutto

Sepratismia esiintyy nykyisin myös Saksan Baijerissa, joka on uhannut syyttää Angela Merkeliä tuhoisan maahanmuuttopolitiikan harjoittamisesta, joten katseet on kohdistettava separatismihankkeiden todellisiin syihin.

Ongelmien ytimen muodostaa maahanmuutto, joka on johtanut kantaväestöt puolustamaan oikeuksiaan paikallistasolla heinähangoin ja talikoin. Euroopan kansallisvaltioiden pirstoutuminen keskenään riitelevien maakuntien, kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien tilkkutäkiksi on torjuttava, sillä oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain sellaisen vahvan kansallisvaltion sisällä, joka noudattelee kansakuntien yhteisiä etnonationalistisia nimittäjiä.

Valtioiden hajoaminen on Euroopan unionin harjoittaman leväperäisen maahanmuuttopolitiikan eräs seuraus. Niinpä se on estettävä, samoin kuin sen perimmäinen syy, eli väestöjen vaellus, kansakuntien bastardisointi ja holtiton siirtolaisuus.

Separatismiliikkeet on ammuttava alas, mutta se ei saa tapahtua tukahduttamalla kansanliikkeitä ja mielipiteitä, vaan pureutumalla protestien syihin. Euroopan unionin on lakattava puuttumasta valtioiden sisäisiin asioihin nykyisen kaltaisella tavalla, jolla se on halkaissut kansakunnat kahtia monessa Euroopan unionin maassa.

Kansakuntien keskelle revenneet railot eivät ole olleet vain kieli- tai kulttuuripoliittisia vaan myös talous-, työvoima- ja väestöpoliittisia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kantaväestöt ovat jakautuneet kahtia: maahanmuuttoa tukeviin ja vastustaviin. Toisaalta kantaväestöt ovat repeytyneet korkeasti palkattuihin asiantuntijoihin, byrokraatteihin ja omistavaan luokkaan sekä heikosti palkattuihin suorittaviin työntekijöihin, jotka joutuvat kilpailemaan kehitysmaiden halpatyöntekijöiden kanssa. EU:n vauhdittama globalisaatio ei ole ollut Euroopan kansakunnille onneksi.

Kansallisvaltioita ei pidä hajottaa vaan vahvistaa

Poliittisin keinoin olisi estettävä Euroopan kansallisvaltioiden hajoaminen takaisin keskenään kiisteleviin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, jotka valtioiden itsenäistyminen tai liittoutuminen kansallisvaltioiksi aikoinaan yhdisti. Maahanmuuttoa vastaan on kamppailtava yhtenä kansallisvaltiona, jolloin vaikutusvalta on suurempi ja onnistumisen todennäköisyys parempi.

Myös Suomessa havaittava kansalaisten jakautuminen on tulos Euroopan unionin harjoittamasta komentelusta ja paimennuksesta, ja siksi todellinen itsenäisyys voi toteutua vain nykyisten kansallisvaltioiden itsenäistymisenä EU:sta.

Mikäli niin pitkälle ei haluta edetä, on Euroopan unionin tasolla sovittava tavoista, joilla EU peräytyy liittovaltiopyrkimyksestä, rahaunionista, väestöjen liikkuvuuden edistämisestä ja siitä yleisestä valheellisuudesta, jonka turvin myös sananvapaus ja kansalaisten poliittiset oikeudet on vedetty huurteeseen ”ihmisoikeuksien” irvikuvaa edustavalla sensurointi- ja tukahduttamisretoriikalla.

Mikäli EU ei korjaa kurssiaan federalistiselta tieltä ja palaa takaisin pelkistetyksi vapaakauppaliitoksi, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin halkoa jäsenmaitaan kahtia tai ottaa vastaan nykyisten jäsenvaltioiden eroanomuksia ja hajota itse takaisin kansallisvaltioiden etnopluralistiseksi Euroopaksi, jossa etnonationalistinen diversiteetti on mahdollista säilyttää.

Näyttöä suuntauksesta antaa Puolan presidentti Andrzej Duda, jonka mukaan EU hajoaa, jos se pakottaa jäsenmaat vastaanottamaan kehitysmaiden asukkaita. Tuoreimpien uutisten mukaan Kataloniassa on astuttu kansallisvaltioita hajottavaan miinaan ja ollaan edelleen separatistisella tiellä.

Susi lampaan ja lammas suden vaatteissa

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.

Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.

Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.

Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.

Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.

Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki

Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.

Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äiti–poika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.

Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.

Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.

Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.

Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most France’s mainstream media”).

Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.

Tässä on Ranskan seuraava presidentti

Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.

Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.

Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).

Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.

Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.

Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.

Tohtori? Ei

Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.

Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.

Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.

Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.

Valhetta Hesarissa.

Emmanuel Macronista liikkuu myös paljon muuta väärää tietoa ja propagandaa, jolla yritetään promovoida ja laakeroida Macronin voittokulkua. Esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti edellä viitatussa jutussaan 20.10.2014, että ”filosofiaa opiskellut Macron teki gradunsa Macchiavellistä [nimi kirjoitettu väärin] ja väitöskirjansa Hegelin filosofiasta”. Sama valhe näyttää kulkeutuneen myös suomenkielisen Wikipedian hakusanaan ”Emmanuel Macron” (tilanne 4.5.2017).

Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.

Väärää tietoa Wikipediassa.

Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme d’études approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.

Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.

Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 1999–2001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.

Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.

Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
 

Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta

Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.

Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.

Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.

Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.

Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.

Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.

Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.

Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.

Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.

Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.

Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.

Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.

EU on palauttanut Euroopan feodaaliaikaan

Sain viisitoistaminuuttiseni julkisuudessa vuosikymmen sitten, kun Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa kutsuivat minut Voimala-nimiseen TV-ohjelmaansa keskustelemaan. Ohjelman alkujohdannossa välähti siihen aikaan katkelma filosofikollegani Pekka Himasen aiemmasta haastattelusta, jossa hän julisti, että ”renessanssi on tuleva”.

Siinä ilossaan hän tuli osuneeksi oikeaan, tosin monien ihmisten harmiksi. EU on nimittäin keksinyt aikakoneen, jolla se on siirtämässä Euroopan takaisin feodaaliaikaan. Minua kylläkin askarruttaa, ymmärsikö Himanen, mitä hänen hehkuttamansa ”renessanssi” loppujen lopuksi merkitsee. Se ei tarkoita Venetsian puuveneissä lilluttelua vaan varallisuuserojen lisääntymistä ja konfliktien esiinnousua sekä talouden ja kulttuurin taantumista.

Eurooppa on kuin huomaamatta järjestelty uudelleen. Tavaroiden ja turistien vellonnasta johtuvat liikennevirrat ovat pirstomassa kansallisvaltiot paikalliskeskuksiksi valtioiden sisällä. Tärkeiksi toiminnan yksiköiksi ovat jälleen kohomassa kaupunkivaltiot. Maakuntien keskukset menestyvät kaupan, teollisuuden ja liikenteen solmukohtina, ja muut taantuvat. Tätä sanotaan logistiikan kehitykseksi.

Raja-aidoiltaan madallettu Eurooppa on tukenut pääomien ja vierasperäisten siirtolaisten harppomista kansalaisten yli. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat tähän asti perustuneet kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen ja valtioiden kykyyn toimia etujärjestöinä kansalaistensa hyväksi. Heikentämällä valtioiden itsenäisyyttä, valtaa ja verokertymää EU on velkaannuttanut valtiot pankeille, jotka ovat ulosmitanneet valtioiden varallisuuden.

Muuttoliikkeestä johtuva asuntojen kallistuminen on vetänyt matot ja lattiat palkansaajien alta kasvukeskuksissa, ja kiinteistöjen odottamaton halpeneminen taas on polttanut asuntoihin säästetyn varallisuuden haja-asutusalueella. On palattu ruhtinaskuntien ja land lordien aikaan.

Vaarassa ovat myös ihmisten oikeudet ja yhdenvertaisuus valtioissa. Postiljooneista on tehty logistikkoja ja logiikan professoreista palvelumyyjiä. Eurooppaa ei enää hallita poliittisesti vaan EU:n katakombeissa asuvien kirkkoruhtinaiden ja yrityspomojen omalakisilla läänityksillä. Ihminen ei ole enää valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön yleispätevässä suojeluksessa vaan nauttii suojatusta elämästä vain sikäli, jos päätyy jonkin kansainvälisen firman turvamuurien sisäpuolelle ja pystyy myymään työvoimansa siellä.

Nämä puolestaan ovat anarkokapitalistien unelmoimia turvapiirejä, jotka toimivat itsevaltaisesti valtioissa. Procter & Gamble, Max Factor, L’Oréal ja Elvital pitävät huolen ompeluseuroissaan kokoustavien EU-miesten kultakutreista, sukkahousuista ja heidän toukkaisista barokkiperuukistaan. Soisi, että tällainen renessanssi ei olisi vain ”tuleva” vaan myös menevä.

EU:tä kohtaan tunnettavasta epäluottamuksesta kertoo Euroopan komission joulun alla julkaisema eurobarometritutkimus, jonka mukaan enää vain 47 prosenttia kreikkalaisista ja 51 prosenttia italialaisista ”tuntee itsensä EU-kansalaisiksi”. ”Optimistisesti” EU:n tulevaisuuteen suhtautuu kreikkalaisista 30 prosenttia, ranskalaisista 41 prosenttia, italialaisista 42 prosenttia, ruotsalaisista 49 prosenttia ja saksalaisista 50 prosenttia. Helsingin Sanomien mielestä kaikki on kuitenkin hyvin.

Renessanssin jälkeisellä modernilla ajalla katsottiin, että jokaisella kansakunnalla on sille ominainen yhteishenki, joka ilmenee kansakunnan yhteisenä tahtotilana. Jos tämä tahtotila hajoaa, kansakunnat ja valtiot lakkaavat olemasta. Valistusfilosofiaan yhdistyvä kansallismielinen ajattelu merkitsi aikoinaan suurta yhteiskunnallista kehitystä, ja juuri sen esiin nostaminen teki Georg Wilhelm Friedrich Hegelistä kuuluisan eurooppalaisen filosofin.

Kommunistinen ja sosialistinen ideologia sekä niihin nojaava postmoderni ja dekonstruktiivinen ajattelu ovat sittemmin pyrkineet kansakunnan yhteisten arvopäämäärien ja tahtotilan murentamiseen ja sitä kautta kansallisvaltioiden hajottamiseen työväenluokan universaalin vallankumouksen eduksi. Nykyisin tätä internationalistista päämäärää palvelevat paradoksaalisesti EU ja kansainvälinen kapitalismi.

Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnan voimatekijät ovat vaihtuneet. Nykyisin valtiot hajoavat kapitalismin voimasta mutta sosialistien entisten arvopäämäärien hyväksi. Vaivalla ja ansioilla saavutetun teollis-taloudellisen kulttuurimme hedelmiä valuu väestöräjähdyksellä maailmaa uhkaavien kehitysmaiden hyväksi niin, että kurjuus maailmassa tasoittuu, eikä lopulta ole enää hyvinvointimaita ja kehitysmaita vaan pelkkiä köyhiä ja kurjia maita. Meneillään oleva kansallisvaltioiden mureneminen on suureksi vahingoksi niin länsimaiselle työväenluokalle kuin länsimaisille ihmisille yleensäkin. Kansallisvaltiota ei pitäisi nähdä kansalaisen vihollisena vaan hyvinvointiyhteiskunnan takaajana.

Hajottamisen käsikassarana niin kapitalisteilla kuin sosialisteillakin toimivat maahanmuutto ja monikulttuurisuus, joilla hävitetään kansakunnan yhteinen tahtotila, tuhotaan kansallinen itsemääräämisoikeus sekä mitätöidään kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Teoreettisena viitekehyksenään heillä on postmoderni, dekonstruktiivinen ja jälkistrukturalistinen ihmiskuva ja yhteiskuntanäkemys, joka toimii repimisen, rikkomisen, sirpaloimisen ja kaiken kattavan pirstaloimisen välineenä.

Selkeimmin tästä kertoo se, että Euroopan valtioiden rajoja ei enää tunnusteta olevan olemassa. Renessanssin aikakaudelle ja aina keskiajalle asti tilannetta taannuttavat nyt Eurooppaan suuntautuvat islamin levittäytymisyritykset. Ne muistuttavat Wienin piiritystä vuonna 1529, kun osmanit koettivat ottaa haltuunsa Itävallan pääkaupungin. Himasen ei siis tarvitse olla huolissaan ennusteensa toteutumisesta tulevaisuudessa. Hänen ihanteensa on jo täällä.

Mitä on nationalismi?

Kultaisella 1970-luvulla Jokamiehen Listaa kuunneltiin National-merkkisestä kasettimankasta. Sieltä raikasi ”Lievestuoreen Liisan”, ”Hyppykeppimiehen” ja ”Kissa vieköön” -hittien lisäksi myös muuta kaupallista, ja niinpä Repo-radion jäsenkirjatoimittaja ajoi listaykkösen päälle usein uutislähetyksen. Mutta ei ole maailma muutoinkaan ennallaan. Myös radionauhurien valmistaja vaihtoi mekastajiensa nimeksi ”Panasonic”, jotta merkki ei kuulostaisi yliherkimpienkään korvaan ”natsistiselta” vaan mahdollisemman maailmaa syleilevältä ja kansainväliseltä. Siihen viittaa etuliite ”pan” (suom. ’kaikki’).

Näin itsenäisyyspäivänä, jolloin jokainen arka kynttilänsytyttäjä joutuu helposti natsismisyytösten kohteeksi, on hyvä pohtia, mitä tuo paheksuttu nationalismi oikein on ja kuinka se erottuu suomalaisesta kansallismielisyydestä. Sana ”nationalismi” on ’kansaa’ (engl. nation) merkitsevän sanan johdos. ’Kansa’ on etninen käsite, kun taas ’kansakunta’ on poliittis-hallinnollinen käsite. Sanan ”nationalismi” venyminen niin, että sitä käytetään sekä kansaan että kansakuntaan viitattaessa, johtuu osittain englannin kielen merkitysopillisesta epätäsmällisyydestä. Englannin kielessä sana ”nation” merkitsee sekä ’kansaa’ että ’kansakuntaa’.

Todellisuudessa ’kansalla’ ja ’kansakunnalla’ on suuri ero. ’Kansa’ viittaa etnisesti jäsentyvään kansanryhmään ja ’kansakunta’ kansalaisuuden omaaviin ihmisiin. Suomen kielessä sanaa ”nationalismi” voidaan käyttää, kun viitataan kansaa koskevaan keskusteluun, jossa käytetään etnisiä tai rodullisia argumentteja. Sanaa ”kansallismielisyys” puolestaan voidaan käyttää tarkoittamaan argumentaatiota, jossa puhutaan kansakunnasta ja sen poliittis-hallinnollisesta asemasta ja keskustelua käydään esimerkiksi valtio-opillisessa tai juridisessa viitekehyksessä koskien vaikkapa kansalaisuutta.

 

 

Nationalismin ja kansallismielisyyden ero

Nationalismi ja kansallismielisyys poikkeavat toisistaan seuraavasti. Siirtomaa-ajan politiikkaan nojatessaan nationalismi vetoaa kansojen etnisiin eroihin ja sisältää siten mahdollisuuden myös paljon paheksuttuun rasismiin, jolla puolestaan voidaan tarkoittaa ihmisarvon kiistävää – mutta ei kaikkea – eriarvoisena näkemistä. Kansallismielisyys taas viittaa poliittis-hallinnollisesti erottuvien kansakuntien itsemääräämisoikeuteen riippumatta, mitä etnistä alkuperää kansalaiset ovat.

Olennaista on myös asennoitumisen aste: kuinka aktiivista kansallismielisyys on? Tähtääkö se vain oman edun tavoitteluun kotitontilla, vai ulottuuko edunvalvonta myös ulkomaailmaan. Esimerkiksi keskieurooppalaisella, venäläisellä ja jopa ruotsalaisella nationalismilla on aivan eri merkitys kuin sillä nationalismilla, joista muutamia suomalaisia on silloin tällöin syytelty.

Suomalaisesta näkökulmasta nationalismi kuuluu imperialismin aikaan, kun taas kansallismielisyys liittyy oman kansallisvaltiomme muodostamiseen. Moraalisesti niiden ajatussisällöt voivat olla jopa vastakohtia. Kansallisvaltion muodostamisella on oikeutus luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen perusteella. Kansallismielisyyden kautta toteutuu tärkeä itseisarvo: vapaus. Vapaus taas on ihmisten subjektiviteetin, eli käytännössä ihmisarvon, ydin. Näin kansallismielisyys luo ja vahvistaa kansalaisten ihmisarvoa.

Moraalisessa mielessä myöskään nationalismia ei pidä arvottaa kielteisesti, sillä valtioiden syntyhetkellä etniset kansakunnat järjestyvät kansakunniksi. Nationalismi katalysoi sitä itseään jäsentyneempää kansallismielisyyttä, ja toisaalta kansallismielisyys myös ammentaa nationalismista.

Kansallismielisyys edistää rauhaa, sillä rauhantila on saatu yleensä aikaan vasta silloin kun jokaisella kansakunnalla on itsenäinen kansallisvaltio, jossa toteutuvat demokratia, liberalismi ja valistusihanteet. Valistusajan tärkein filosofi Immanuel Kant kirjoittaa teoksensa Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden – Ein philosophischer Entwurf, 1795) toisessa pääluvussa, että ihmisten luonnollinen olotila, status naturalis, on sodan tila ja että rauhantila astuu voimaan lailla, kun kansat järjestyvät perustuslaillisiksi tasavalloiksi. Euroopassa näin on tapahtunut viimeksi Balkanilla, kun hajoava Jugoslavian liittovaltio järjestyi uudestaan itsenäisiksi valtioiksi.

Kansallisvaltiot ovat kansojen itsemääräämisoikeuden keinotekoinen mutta kehityksen kannalta välttämätön seurausilmiö: konfliktien säätelyn tarpeellinen väline.

Kansakunnat pyrkivät muodostamaan valtion ”suurimpien yhteisten nimittäjiensä” perusteella taatakseen yhteiskunnallisen tehokkuuden. Tästä juontaa juurensa J. V. Snellmanin teoksessaan Valtio-oppi (Läran om staten, 1842) edustama näkemys kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta. Hänen aikanaan käytiin tuimaa kiistaa fennomaanien ja svekomaanien kesken, ja etnis-rodullista argumenttia tässä taistelussa käyttivät etenkin suomenruotsalaiset Axel-Olof Freudenthalin johdolla. Kieli- ja kulttuurisodan hävittyään he ovat tosin pyrkineet näyttäytymään myöhemmin jokseenkin ”liberaaleina” puolustaakseen omia vapauksiaan, vaikka ajatus, että Svenska Folkpartietin pitää toimia ruotsalaisen rodun etujen valvojana Suomessa, olikin kirjattu puolueen ohjelmaan aina vuoteen 1956 asti.

Imperialismi puolestaan on suurvaltapolitiikkaa ja kolonialismi muiden maiden valloitusta sekä vieraiden kansojen riistoa. Suomalaiset eivät ole moiseen nationalistiseen pullisteluun syyllistyneet, vaikka vanha sanonta kuuluukin, että maailman orjalaivat tilkittiin Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotetulla tervalla. Totuus kuitenkin on, että tuo puolivalmiste riistettiin pois Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisia on turha syyllistää nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Myös siirtomaapolitiikkaa harjoittaneiden valtioiden nykyistä kantaväestöä on väärin syyllistää ”valkoisen miehen taakalla”, sillä nykyiset sukupolvet eivät ole vastuussa edeltäjiensä teoista. Harvoin huomataan sitäkään, että siirtomaaimperialismin vaikutus kehittyviin maihin ollut myös myönteinen; esimerkiksi Etelä-Afrikka ja Egypti ovat maanosansa kehittyneimpiä valtioita eurooppalaisten vaikutteiden ansiosta.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että keskieurooppalainen nationalismi ammensi (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (eli siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalainen kansallismielisyys puolestaan koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa.

Kansallismielisyydellä tulisi olla merkitystä erityisesti tehtäessä Eurooppa-politiikkaa. Immanuel Kant lausui edellä mainitun teoksensa ensimmäisessä pääluvussa:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä sanoissa kansallisvaltion oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään hienosti kansalaisten ihmisoikeuksiin. Ja kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille, joiden haltuun suuri osa kansallisvaltioiden varallisuudesta on maat, metsät, yritykset ja luonnonvarat mukaan lukien siirtynyt! Tämän internatsismin vastareaktiona on kansallismielisyydellä totisesti yhteiskunnallinen tilaus ja myös oikeutus.

 

 

Onko kansallismielisyys rasistista?

Entä mitä on rasismi, joka usein liitetään nationalistiseen politiikkaan? Rasismi on lyhyesti sanottuna rotusortoa tai rotusyrjintää. Sen sijaan rotuoppi, eli biologisperäisiin tai antropologisiin havaintoihin nojaava näkemys rotujen erilaisuudesta, ei ole rasismia. Rotuoppia (käsitystä rotujen erilaisista ominaisuuksista) pidetään usein virheellisesti rasismina, sillä sen pelätään avaavan tien rotusyrjintään.

Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Ajatusta rotujen erilaisuudesta voidaan pitää perusteltuna, kun se on kuvauksena todenperäinen. Sitä voidaan pitää myös eettisesti perusteltuna, sillä mahdollisuutta olla tunnustetulla tavalla omaa rotuaan voidaan pitää suurena oikeutena. Kyse ei ole tällöin normatiivisesta suvaitsevuudesta eikä hyväksymisestä, vaan niiden ulkopuolelle sijoittuvasta rekognitionismista, eli tosiasioiden tunnustamisesta.

Rotuoppi liitetään yleensä biologiaan. Biologiset argumentit ovatkin vakuuttavia, mutta biologisen tason havainnot edellyttävät aina niiden merkityksen tulkintaa. Usein sanotaan, että rodulliset erot ovat vain pieniä, mutta niinhän kaikki biokemiallisen tason ilmiöt ovat. Niillä voi olla kuitenkin suurta merkitystä fenotyyppisellä tasolla, eli havaittavalla kehollisella tai toiminnallisella tasolla.

Fenotyyppinen ilmiötaso ei puolestaan liity biologiaan vaan antropologiaan ja filosofisesti katsoen käsitteiden muodostamiseen. Jokainen käsite nimeää luokan, ja ilman luokittelevaa rajanvetoa ei voisi olla mitään käsitteitä eikä nimiä. Esimerkiksi tuolin käsite viittaa tuolien luokkaan, jonka perusteella tuolit erotetaan muista huonekaluista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tuo käsite olisi rasistinen.

Tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekoitetaan usein rotuoppi, rotuerottelu ja rotusyrjintä. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy.

(1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin genotyyppisissä, taksonomisissa, essentiaalisissa tai fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (N 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä).

Tämä viittaa siihen, että asia on kiistanalainen. Kiistanalaisuus voi johtua siitä, että eräät käyttävät rodun käsitettä taksonomisessa merkityksessä ja toiset populaatioon viittaavassa merkityksessä (vrt. eroon kansa / kansakunta). Lisäksi vastauksiin on voinut vaikuttaa poliittisen korrektiuden tavoittelu, häveliäisyys, vastaajien halu ”äänestää” (eli itse vaikuttaa tutkimuksen tulokseen) sekä toisesta maailmansodasta asti jatkunut manipulaatio, jolla rodun käsite on pyritty poistamaan argumentaatiosta kokonaan. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

(2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.

Niin tehdessään tämä käsityskanta on perusteltu, sillä ihmiset ja ihmisryhmät eivät ole eivätkä voi olla perimmältään samanlaisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat monesti osoittautuneet paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat menestyneet keskimäärin muita paremmin keihäänheittäjinä. Selitystekijöitä voidaan luonnollisesti etsiä muualtakin kuin biologisista ominaisuuksista, mutta biologia vaikuttaa asiaan välttämättä, koska ihminen on biologinen olento, eikä ilman biologiaa ole elämää lainkaan.

Myös tasa-arvoisuuden ihanne on kovin kyseenalainen. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Tasa-arvon tavoittelu on ongelmallista, jos tasa-arvoa luodaan samanlaisena näkemisen tai samaan muottiin valamisen kautta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti tärkeää, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tällöin eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta.

Tämä käsityskanta nojaa ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

(3) Rasismi (racism) eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että se ei tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo koulussa, armeijassa ja työelämässä on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä.

Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Myöskään tasa-arvoisuuden epäileminen tai kiistäminen ei ole rasismia, tapahtuupa se viittaamalla ominaisuuksiin tai ansioihin. Joissakin tapauksissa olisi epäeettistä kiistää ihmisten epätasa-arvo, varsinkin jos poikkeuksellinen arvoasema on vaivalla hankittu. Esimerkiksi olisi vastoin meritokraattista (ansioon perustuvaa) oikeudenmukaisuutta kieltää oppiarvot ja sotilasarvot, sillä niiden saavuttaminen vaatii ansioita ja vaivannäköä. Niinpä osan ihmisistä pitääkin nauttia parempaa arvostusta kuin muiden.

Rasismin käsitettä on tällä tavoin voitu rajoittaa merkitysyhteyteen, jolla se voi kiistattomasti päteä. Rasismia on vain ja ainoastaan sellainen rotusorto tai rotusyrjintä, joka kieltää ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa jonkin verran myös rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten sen tapainen rasismi voidaan mieltää rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

 

 

Rotujen olemassaolo on rikkautta

Näkemystä ihmisroduista vastustetaan usein siksi, että sen ajatellaan avaavan tien rotusortoon. On kuitenkin aivan eri asia väittää, että rodut ovat olemassa, kuin väittää, että ne ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Olemassa olevia tosiasioita ei pitäisi kiistää sillä perusteella, että niiden pohjalta on mahdollista luoda eettisesti kyseenalaisiakin arvoväittämiä. Lisäksi olisi omituista, jos ihmiset eivät saisi tai voisi olla avoimesti omaa rotuaan. Ihmisten rodullisten erojen kieltäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia ja sitkeimmin yllä pidettyjä tabuja.

Rodut ovat kehittyneet pitkäaikaisen evoluution seurauksena, joten niiden puhtautta tulisi suojella kaikin keinoin. Näin on erityisesti siksi, että tietyt rodut ovat tutkimuksissa osoittautuneet muita älykkäämmiksi ja henkisesti kyvykkäämmiksi. Sen vuoksi on väärin, jos ihmisrodut päästetään sekoittumaan maahanmuuton ja siihen liittyvän pariutumisen seurauksena. Evoluutio ei tällöin etene myönteiseen suuntaan, vaan voi tapahtua järkyttävää taantumista. Koska siirtolaisuus on ollut miesenemmistöistä, vastuu pariutumisen tuloksista kuuluu heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa naisille, joilla on mahdollisuus säädellä kanssakäymistä.

Pahimmassa tapauksessa rotujen sekoittumiseen riittää muutaman sukupolven mittainen aika, ja lopputulos on käytännöllisesti katsoen peruuttamaton. Sen vuoksi maahanmuuttoa on vastustettava myös rodullisen monipuolisuuden takaamiseksi. Huomion kohteena ei tulisi pitää vain monikulttuurisuuden ajatusta vaan kulttuurien ja kansakuntien välisten erojen taustalla vaikuttavaa biologista lähtökohtaa, eli monirotuisuutta ja rotujen erilaisuutta, joka puolestaan on itseisarvo. Samaa logiikkaa noudattaen myös luonnonsuojelun kohteena oleva luonto ja sen uhanalaiset eläimet on julistettu itseisarvoisiksi suojelun kohteiksi. Länsimaisten ihmisten pyrkimys suojella omaa valkoista ja älykkääksi todettua rotuaan perustuu viime kädessä yleisiin ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon.

Politiikassa sanan ”rasismi” merkitys onkin liudentunut tarkoittamaan lähinnä tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin vaikkapa iän, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on ollut väärin rasismia torjuttaessa, sillä silloin myös näiden ideologioiden kritisoimista on tultu arvostelleeksi ”rasismiksi”. Hallinnon ja vanhan median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Rasismin kohtuullinen suvaitseminen saattaa olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään historiallis-empiirisen tosiasian: eri kansakunnat eivät ole pitäneet kovin paljon toisistaan. Rasismin totaalinen kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, yhteiskunnassa tulisi toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla. Edellä sanotusta seuraa, että kansallista etua puolustava kansallismielisyys ei ole rasismia, vaikkakin äärimmäinen nationalismi voi sisältää aineksia siitä.

 

 

Mitä on identiteettipolitiikka?

Sekä rotuoppiin, nationalismiin että kansallismielisyyteen on liittynyt eri ryhmien hyvin voimakkaasti pönkittämää identiteettipolitiikkaa. Identiteettipolitiikan käsitteen ovat ottaneet käyttöön postmodernistiset ja jälkistrukturalistiset yhteiskuntatieteilijät, ja itse ilmiö, identiteettipolitiikka, on tullut tunnetuksi lähinnä vähemmistönä olevien kansanryhmien toimintana. Identiteettipolitiikalla tarkoitetaankin lähinnä eturyhmäpolitiikkaa.

Voimakasta identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa ovat harjoittaneet yhteiskunnissa vähemmistöinä olevat ryhmät tai sellaiset tulokasryhmät, jotka ovat kulttuurisen tai väestöllisen haastajan asemassa, kuten vierasperäiset maahanmuuttajat. Tämä viittaa siihen, että myös nationalismi, johon identiteettipolitiikka liittyy ja jota se luo, on tullut viime vuosina tunnetuksi nimenomaan vähemmistönationalismina. Sitä voidaan toki pitää myös enemmistönationalismina, kun Suomessa olevan vähemmistön maailmanlaajuinen edustus muodostaa suomalaisiin itseensä verrattuna enemmistöaseman globaalisti tarkastellen.

Näin on esimerkiksi islamin uskoa tunnustavien maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kesken. Näin on myös turkkilaisten maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten välillä. Muslimit ja turkkilaiset käyttävät vähemmistökorttia suomalaisia ihmisiä vastaan valittaessaan vähemmistösyrjinnästä Suomessa, vaikka he ovat suomalaisiin verrattuina suurempia ryhmiä maailmassa.

Keskeinen kysymys onkin, kumoaako Suomessa vähemmistönä olevien vierasperäisten etnistä kansan käsitettä hyödyntävä identiteettipolitiikka suomalaisten oman, kansanryhmään, kansalaisuuteen ja kansakuntaan integroimiseen tähtäävän identiteettipolitiikan.

Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi Suomen Somalia-verkoston puheenjohtajan ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenen Saido Mohamedin erotessa viime keväänä kokoomuksesta ja liittyessä vihreisiin. Hän sanoi syyksi sen, että kokoomus on hänen mielestään vaikeuttanut maahanmuuttoa ja perheenyhdistämistä kokoomuslaisen sisäministerin johdolla. Hän siis näki oman viiteryhmänsä edun ministerin ajaman suomalaisten ihmisten yhteisen edun vastaisena. Hän katsoi, että hänen on parempi edustaa oman kansansa tai kansakuntansa etua kuin identifioitua osaksi Suomen valtiojohteista kansan ja kansakunnan edun ajamista.

Tämä antaa tyypillisen esimerkin siitä, että kansoihin tai kansakuntiin identifioitumisella on edelleenkin vahvaa eturyhmäpoliittista merkitystä. Etnisesti hahmottuvien kansojen väliset erot johtavat konflikteihin arkitodellisuudessa, ja myös kansakuntien väliset erot tuottavat vastaavia ristiriitoja. Huomionarvoista on, että sekä kansoja että kansakuntia koskevat identiteettipoliittiset ristiriidat johtuvat usein voimakasta eturyhmäpolitiikkaa harjoittavien vähemmistöjen omasta arvo- ja kokemusmaailmasta, aivan kuten Saidon tapauksessa.

Kun kerran etniset vähemmistöt harjoittavat vähintäänkin kansallismielistä ja joskus jopa nationalistista eturyhmäpolitiikkaa, voidaan kysyä, onko myös enemmistöillä oikeus samaan: harjoittaa tiukkaa identiteettipolitiikkaa ilman, että sitä pyritään arvottamaan kielteisesti. Kysymykseen voidaan vastata, että vähemmistöjen syrjintä voi olla (vähemmistönä olevien kansanryhmien tasolla tarkasteltuna) vaikuttavampaa kuin enemmistöjen syrjintä, joten vähemmistöjen ponnistelut olisivat perusteltuja ja enemmistöjen voimakkaalta eturyhmäpolitiikalta puuttuisi oikeutus.

Mutta vaikka näin onkin ryhmäkohtaisella tasolla, yksilön kokemalla tasolla kaikki syrjintä on yhtä vaikuttavaa, siis myös se suomalaiseen ihmiseen kohdistuva syrjintä, jota kohtaa niin sanotussa käänteisessä syrjinnässä. Sillä tarkoitetaan suomalaisten asettamista maahanmuuttajia huonompaan asemaan esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa.

Vastaankin kysymykseen suomalaisten harjoittaman vahvan identiteetti- ja eturyhmäpolitiikan oikeutuksesta seuraavasti. Kyllä: myös suomalaisilla Suomen kansalaisilla on oikeus luoda vahvaa identiteettipolitiikkaa. On oikeus olla avoimesti kansallismielinen ja identiteetiltään suomalainen. Asian oikeutusta vahvistaa se, että olemme sekä kansana että kansakuntana mikroskooppisen pieni vähemmistö maailman kansojen joukossa: riistetty, syrjitty, alistettu ja monia koettelemuksia kärsinyt kansakunta, joka on vaivalla luonut häikäisevän elintason.

Minun itsenäisyyspäiväni ei taaskaan koostu Linnan juhlista eikä mellakoista. Sen sijaan minä sytytän nyt henkiselle ja fyysiselle itsenäisyydellemme kynttilän, joka lepattakoon sekä Euroopan unionille menetetyn itsenäisyyden muistoksi että parempien tulevien aikojen toivoksi.