Oikeus ja strutsinmuna

Tunnustan avoimesti, että pelkään vain kahta asiaa: juristeja ja pahoja akkoja. Kumpaisillakaan ei ole järkeä eikä suhteellisuudentajua. Jumalia kunnioitan toki, mutta heitä en kuitenkaan pelkää, sillä arvelisin heiltä löytyvän huumorintajua.

Jos itse olisin Jumala, kokisin oloni tylsäksi, mikäli ihmiset aina vain kumartelisivat ja palvoisivat eivätkä koskaan esittäisi vaikkapa luomistyötä koskevaa kritiikkiä. Sen sijaan suomalaiset syyttäjäviranomaiset ovat kuin vihaisia vanhojapiikoja, jotka haastavat perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan kinkereille ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Joulukuun alussa kansanedustajan avustaja Terhi Kiemunki tuomittiin 450 euron sakkoon toteamuksesta, jonka mukaan ”kaikki Euroopan terroristit ovat muslimeja” (”kaikki”-kvanttorin käyttöä luonnollisessa kielessä voidaan pitää perusteltuna, sillä muslimien osuus terroristeista on todellakin niin suuri, ettei lähemmäksi sadan prosentin edustusta voitaisi juuri päästä). Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen puolestaan tuomittiin viime viikolla 1160 euron sakkoon hänen tehtyään ajatusrikoksen ja todettuaan Nizzan terrori-iskun jälkeen, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”.

Helsingin varavaltuutetun Olli Sademiehen tapausta käsiteltiin niin ikään viime viikolla, ja kotkalaisvaltuutettu Freddy van Wonterghem joutui vuonna 2011 maksamaan valtiolle 420 euroa hänen paheksuttuaan muslimitytön raipparangaistusta. Kukapa ei muistaisi James Hirvisaaren tuomiota ja erottamista eduskuntaryhmästä, minkä hän sai palkaksi parhaasta eduskunnassa koskaan pidetystä puheesta? Eilen käsittelyssä oli Sebastian Tynkkysen tapaus.

Edes homojulkkikselle tyypillinen teflonpinta ja vähemmistökansalaisen pressure proof eivät riittäne suojelemaan Tynkkystä islamintoilijoiden vihalta: heidän halultaan murjoa perussuomalaiset lyttyyn ja yritykseltään rakastaa muslimit hengiltä omalla holhousmielialallaan, jota eivät ole pyytäneet sen enempää muslimit kuin heidän loukattu jumalansakaan.

On syytä muistaa, että islamin opin mukaan ei ole erikseen ääri-islamia ja varsinaista islamia, sillä islam ei tunnusta harhaoppisuutta. Sen mukaan on vain yksi islam, joten syyttäjä ja oikeus vaativat Kiemungilta perusteettomia penätessään ”keskittymistä ääri-islamismin arvosteluun”. Looginen totuus on, että ilman islamia ei olisi myöskään muslimiterrorismia, joten kyllä islam on muslimiterrorismin välttämätön alkuehto, jota on arvosteltava, mikäli kritisoi, vastustaa tai ei kannata terrorismia.

Kun 1960- ja 1970-lukujen Suomessa langetettiin jumalanpilkkatuomiot Hannu Salaman Juhannustansseista ja Harro Koskisen Sikamessias-taulusta, ratkaisuja pidettiin taantumuksellisina, niitä paheksuttiin mediassa ja älymystön riveissä, ja tuomittu lähestyi armon anomuksilla jopa tasavallan presidenttiä. Sen sijaan nykyisin Suomessa pyörivät ympärivuotiset sananvapauskäräjät, jotka rankaisevat todenperäisistä lauseista täysin automatisoidusti ja rutiininomaisesti. Tässä on häpeämistä sekä syyttäjälaitoksella että tuomioistuimilla.

Kannatan lämpimästi Perussuomalaisten Nuorten aloitetta ideologisten lainkohtien poistamiseksi rikoslaista. Perusteluni olen esittänyt jo Jussi Halla-ahon oikeuskäsittelyä koskevissa kirjoituksissani, kun taas Tynkkysen, Hakkaraisen ja Kiemungin tapauksista olen argumentoinut tässä ja tässä. Näkemykseni voi kiteyttää lyhyesti näin:

Yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. 

”Vastuullisen” sanankäytön vaatiminen on paradoksi, sillä yhteiskunnalla sen enempää kuin julkaisufoorumeillakaan ei ole oikeutusta puuttua kansalaisten kannanottoihin, jotka perustuvat yksilöiden itsemääräämisoikeuteen.

Niinpä ”asioihin puuttuvan”, ”yhteiskuntavastuullisen” ja ”velvoittavan” sensuurijournalismin pyrkimykset kariutuvat suodatuksen totuudenvastaisuuteen, kun vallitsevasta mielipideympäristöstä koetetaan luoda valheellinen, peitelty ja häveliäisyyden piloille kuohima kuva.

Aina kun tuomioista iloitseva media neuvoo sormi pystyssä, että sananvapauden mukana tulee myös ”vastuu” ja että vastuuseen joutuminen ei ole ”sananvapauden vastaista”, argumentti on samanlainen kuin väite, että myös Saudi-Arabiassa vallitsee täysi vapaus harjoittaa vaikkapa homoseksuaalisuutta, mutta jos asia tulee viranomaisten tietoon, joutuu hirteen roikkumaan. Sitten todetaan, ettei tuomiossa ole mitään ”vapauden vastaista”, koska ihmisten ”pitää kantaa vastuu teoistaan”.

Perusaksioomaa, eli tuomittujen tekojen moraalista oikeutusta sinänsä ei pohdita lainkaan sen enempää seksuaalisuuden kuin uskontokritiikinkään yhteyksissä, vaan tuomioita jaellaan drakonisesti, mekanisoidusti ja despoottien mielivallalla. ”Vastuu” onkin yksi ideologisimpia käsitteitä, ja siihen vedotaan aina, kun on tarvetta painostaa ihmisiä uskonnolla ja murentaa uskonnonvapauteen liittyvää oikeutta olla katselematta mitään uskontoa sisältä päin: sen sanelemilla ehdoilla.

Myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen olisi hyvä muistaa, että Suomessa ei ole muutamien muiden valtioiden lainsäädäntöön ujutettua ja epämääräistä vihapuheen (hate speech) käsitettä, joka näyttää kattavan kaiken muun paitsi kantaväestöihin kohdistuvan arvostelun ja johon Toiviainen on toistuvasti viitannut. Eräissä sivistysmaissa kansanedustajat nauttivat suorastaan syytesuojaa, jotta he voisivat tehdä työtään.

Paljon pitempäänkin voisin puhua, mutta en nyt viitsi, sillä uskon jo kastematojenkin ymmärtävän tikapuuhermostollaan sen, kuinka keinotekoista ja naurettavaa tuo maahanmuuton, islamin ja terrorismin arvostelijoiden vainoaminen on. Jos kysytään, mitä syntyy, kun Pohjois-Korea douppaa, vastaus on: Suomen valtakunnansyyttäjänvirasto.

Syyttäjät tuskin uskovat omiin kannanottoihinsa edes itse. Ehkä Sebastian Tynkkysen syyttäjä onkin niin ovela, että hän salaisesti toivoo Tynkkyselle tuomiota ja sitä kautta vaalivoittoa! Mainoksena palvelevan näpäytystuomion tavoitteluun viittaa myös syyttäjän esittämän argumentaation leväperäisyys, josta Perussuomalaisten kannuslainen valtuutettu Aleksi Hernesniemi esitti henkeäsalpaavan perusteellisen ja logiikan kaipuullaan liikuttavan analyysin.

Sananvapauden tukahduttamistuomioista on kehkeytymässä subsooninen kansallinen vakuumi, todellinen tutkan alapuolinen oikeusumpio, jossa katoamaan tuomitaan yhteiskunnallinen totuus ja kansalaismielipide sinänsä. Näin syntyvässä infantiilissa todellisuudessa kansalaiset nähdään toinen toisiaan kavaltavina pieninä palohälyttiminä ja oikeusviranomaiset heitä sättivinä Mikki Hiirinä, jotka kääntelevät kilpikonnia selälleen ja nauravat päälle.

Surkuhupaisaa on, että poliittisten oikeudenkäyntien ja ideologisten oikeusmurhien välttämiseksi Suomeen on vaadittu perustuslakituomioistuinta. Tosiasiassa vaatimus perustuu väärään käsitykseen perustuslakituomioistuimen roolista. Se vain syventäisi ongelmaa, sillä perustuslain sallima tulkinnallinen liikkumavara on hyvin suuri. Tämä jättäisi vallan avaimet tuomarien käsiin, joissa ne jo ovat.

Olisi myös varottava ripustautumasta mihinkään perustuslakeihin, sillä ne eivät toimi oikeudenmukaisuuden absoluuttisina takeina. Kansalaisten oikeustajun toteutumisen voisi paremminkin varmistaa amerikkalaistyyppinen tuomioistuinkäytäntö, jossa kansanvaltainen valamiehistö päättää syyllisyydestä. Voisi riittää sekin, että juristit kallistaisivat korvansa rationaaliselle argumentaatiolle.

En kehota ketään minkäänlaisiin toimenpiteisiin enkä esitä asiaa koskevia toivomuksia. Mutta sanon lopuksi mielipiteen itse asiasta. Mielipiteeni on se, että myös minun nähdäkseni maamme olisi parempi ja onnellisempi, mikäli islamin vaikutusvalta ei leviäisi Suomessa ja että se vähenisikin. Sama pätee myös muihin Euroopan maihin ja islamin asemaan, sharia-lakiin ja islamistiseen terrorismiin niissä.

Väistymisen sijasta turvapaikkahakemusten tulvalla alkanut ongelma vain jatkuu kansalaisuushakemuksilla. Kun esimerkiksi Saksaan humahti kahtena viime vuonna yhteensä toista miljoonaa laitonta turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on muslimeja, nämä ryhmät ovat niin valtavia, että toive molempien ryhmien perääntymisestä on helppo ymmärtää sekä kansalaismielipiteissä, mediassa että niiden juridisissa arvioissa samaksi asiaksi.

Kun vielä terrorismin ja islamin leviämiselläkin on kategoriset ja apriorisiin totuuksiin perustuvat yhteytensä (ilman islamia ei olisi islamistista terrorismia – mitä enemmän islamia on, sitä enemmän on myös islamistista terrorismia – islamistien väheneminen todennäköisesti vähentäisi islamistista terrorismia), voidaan kysyä, mikä Tynkkysen halussa vähentää islamia olisi epäoikeutettua.

Kun joku perussuomalainen seuraavan kerran pullauttaa suustaan jonkin strutsinmunan kokoisen totuuden, oikeusviranomaisten ei kannata kokoontua pähkäilemään, miten se saataisiin tungetuksi takaisin, vaan hyväksyä tosiasia ja se, että se todellakin on siinä.

Syyttäjät makutuomareina

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen näyttää vetävän perussuomalaiset poliitikot yksi kerrallaan käräjille. Jokaisen uuden syytteen myötä hänen oma arvostelukykynsä puolittuu, ja syyttäjästä tulee ennen pitkää makutuomari.

Ensin syytteen sai hänen kynästään Terhi Kiemunki, sitten Teuvo Hakkarainen ja nyt Sebastian Tynkkynen. Tynkkyselle on lehtitietojen mukaan toimitettu syyte uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, eli rikoslain molempien ideologisten lainkohtien rikkomisesta.

Uusi Suomi kirjoittaa: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjän mukaan julkiseen keskusteluun osallistuvan poliitikonkaan sananvapauteen kuulu oikeutta vihapuheeseen, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin ja joka on omiaan ’herättämään halveksuntaa ja jopa uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa islaminuskoista ihmisryhmää kohtaan’.”

Omasta mielestäni Tynkkynen on pystynyt kirjoituksissaan ja puheenvuoroissaan monipuoliseen maahanmuuttoasioiden kyseenalaistamiseen. Hän on kyennyt käsittelemään sen tyyppisiä kognitiivisesti moniselitteisiä asioita, joita juristin aivoilla ei näköjään ymmärrä.

Sitä paitsi lainsäädännössä ei tunneta sellaista käsitettä kuin ’vihapuhe’. Toiviainen näyttää toimivan itse myös lainsäätäjänä keksiessään käsitteen. Hän on käyttänyt sitä haastattelujen yhteydessä aiemminkin katsoessaan, että sananvapauden suojelema kuohuttava puhe muuttuu usein vihapuheeksi, jolla hänen mukaansa ei ole sananvapauden suojaa.

Asian voi sanoa myös vice versa. Toiviaisen harjoittamat sensuuritoimet johtavat helposti sananvapauden rikkomuksiin, joilla ei ole sen enempää perustuslain kuin järkiperäisen ajattelunkaan suojaa.

On syyttäjä- ja oikeuslaitoksen omalta kannalta kurjaa, että syyttäjäviranomaisesta on tulossa poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista valtaa juristien nuijalla. Jos poliittisia mielipiteitä ja niiden esittämistä koetetaan kitkeä kielloilla ja rangaistuksilla, se ei varmasti toimi myöskään syyttäjän omien tavoitteiden kannalta.

Päinvastoin: kovasanaisuus todennäköisesti vain vahvistuu ja kannatus laajenee. Kaikkia suomalaisia eivät syyttäjätkään voi käräjille vetää, joten siksi koetetaan lynkata muutama varoitukseksi ja siten osoittaa, minkä puolueen edustajia ei saisi äänestää. Näin voidaan luoda Perussuomalaisiin myös selittelyn tarvetta. Siihen miinaan puolue ei toivottavasti astu.

Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen kannanottoja tulee lukea niiden esittämishetkellä vallinneen tilanteen valossa. Pitäisi ymmärtää, mihin ne olivat argumentteja. Esittämällä syytteitä nyt, kun terrori-iskut ja laittomien maahanmuuttajien virta ovat hetkeksi tauonneet, syyttäjä voi peittää nämä taustat näkyvistä.

On kieroa, että Suomen viranomaisvalta ei ole huolissaan esimerkiksi siitä, että terroristi tappoi kymmeniä ihmisiä kuorma-autolla Nizzassa ja toinen joukkomurhasi suuren määrän ihmisiä homoravintolassa Orlandossa. Sen sijaan Toiviainen kantaa huolta siitä, että suomalaiset yrittävät estää terrorin leviämisen maahamme vähentämällä sotatoimi- ja terrorialueilta tulevien maahanmuuttajien virtaa.

Omasta mielestäni Kiemungin, Hakkaraisen ja Tynkkysen puheita ei pidä ryhtyä oikeudessa tuomitsemaan, vaikka niissä onkin retorisesti kovaa ja paikoin myös huumoria tavoittelevaa kieltä. Syyttäjä on ummistanut silmänsä Kiemungin tekstin tyylilajilta ja vaatii, ettei poliittinen avustaja saisi pakinoida. Pitäisikö myös tieteenharjoittajan artikuloida kaikki asiansa tieteellisesti?

Demla-juristit ja muut näennäisliberaalit suvaitsevat sananvapautta vain niin pitkään kuin mielipiteet noudattelevat heidän omiaan. Sen sijaan kaikenlainen arvostelu maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan tukahdutetaan ankarin rangaistuksin aivan niin kuin poliittisen korrektiuden vastaiset ja epäsovinnaisina pidetyt tutkimustulokset rodusta ja älykkyydestäkin. Lopulta nuo horjumattomat liberalismin puolustajat vainoavat sinänsä koomisten käsi- ja hihamerkkien tekijöitä pitäen mitä tahansa epäilyttävää symbolia ajatusrikoksen tai mikroaggression välineenä.

Tulokset eivät kuitenkaan ole olleet pieniä vaan suuria. Sananvapauden rajoitukset ja vääristä sanoista langetetut rangaistukset ovat olleet maassamme pikemminkin epämuodollisia ja sosiaalisia kuin muodollisia tuomioistuinten langettamia rangaistuksia. Mutta ne ovat olleet uhreilleen hyvin raskaita ja vaikuttavia. Tyypillistä on, että suomalaiset ihmiset ovat joutuneet maksamaan kansallisten etujen puolustamisesta työpaikoillaan. Jo tämä yksilöiden nujertaminen on liian kallis hinta totuuden sanomisesta. 

En tosin pitänyt perusteltuna myöskään Terhi Kiemungin tapaa itse tutkituttaa oma syyttämiskelpoisuutensa viranomaisella. Syyttäjälaitokselle ei tule sovittaa erotuomarin paitaa kiistoissa, jotka ovat pitkälti poliittisia. Itse uskon, että esimerkiksi Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari eivät saisi nykyisin syytettä eivätkä tuomiota Keski-Euroopassa, jossa tilanne on muuttunut täysin. Pikemminkin heitä voisi kiittää kaukonäköisyydestä ja ongelmien ennustamisesta, aivan niin kuin Olli Immostakin.

Sekä Jorma Kalske, Mika Illman, Mikko Puumalainen että Raija Toiviainen ovat viitanneet ”vihapuheeseen” tavalla, joka saattaa heidän harkintakykynsä outoon valoon. Kukaan heistä ei näyttänyt ymmärtävän, että maahanmuuton ja islamin kritisoiminen ei ole ollut välttämättä lainkaan tunneperäistä. Kriittisiä kannanottoja ei ole esitetty sen enempää pelon kuin vihankaan vuoksi vaan asiallisista järkisyistä.

Juuri näin varsinkin Tynkkynen on menetellyt. Seksuaalivähemmistöön kuuluvana hänellä itsellään on näkemyksiä ja kokemuksia myös vähemmistöön kuulumisesta yleisesti, enkä näe hänen puheissaan mitään syyttämisen arvoista. Hän on kyllä puuttunut siihen käänteiseen rasismiin, jota yhteiskunnassa esiintyy, ja tämäkin pelkästään älyllisistä motiiveista.

Niin sanotun vihapuheen kieltämisyritykset epäonnistuvat siksikin, että ne pyrkivät patoamaan myös tunteiden esittämisen sinänsä kriminalisoimalla sen. Poliittisessa mielessä tämä toimii yhtä huonosti kuin kaikenlaiset muutkin tukahduttamishankkeet. Sellainen ihminen, joka ei tuntisi vihaa muslimiterroristien harjoittamaa vääryyttä vastaan, olisi kylmä, tunteeton tai jopa sairas. Sekö on Raija Toiviaisen ihanne?

Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta on syytä muistaa, että totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida saavuttaa keskusteluympäristössä, jota varjostaa rangaistusten uhka. Sellaisessa yhteiskunnassa jokainen pyrkisi puhumaan vain omaksi edukseen: joko välttelemällä rangaistuksia tai tavoittelemalla parempaa virka-asemaa yhteiskunnan tikapuilla. Tuloksena olisi Neuvostoliitto tai DDR.

Totuutta voidaan tavoitella vain yhteiskunnassa, jossa vallitsee täydellinen sananvapaus ja jota vähäisetkään sananvapauden nipistely- ja näpistely-yritykset eivät vesitä. Juuri siksi sananvapaus onkin säädetty useimpien sivistysmaiden perustuslaeissa ehdottomaksi.

Ennakkosensuuri on kielletty siksi, että jos sananvapaudesta tulisi rajoitettua, esiin nousisi kysymys, missä tuo raja kulkee. Puuttuvien ja yksiselitteisten kriteerien ongelma puolestaan johtaisi sananvapauden alistamiseen valtapolitiikalle, jolloin vain valta voisi määrätä sananvapauden rajat. Tällöin sananvapaus kuihtuisi pois, niin kuin nyt on käymässä. Samasta syystä johtuu, että ’rajoitettu sananvapaus’ on pähkähullu paradoksi ja ristiriitainen käsite.

Sananvapautta ei pitäisi rajoittaa myöskään rikoslaillisesti jälkikäteen, sillä jälkikäteissensuuri ja rangaistavuus kiertyvät käytännössä ennakkosensuuriksi, jos ihmiset pelästyvät ja alkavat sensuroida näkemyksiään itse. Myös tämä tie johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan, ja siksi totuutta voidaan tavoitella vain vapaiden assosiaatioiden metodilla. Sinänsä tärkeä väitteiden totuusvaatimus puolestaan testataan ja toteutuu juuri siinä keskustelussa, jota pitäisi vapaasti käydä.

Oikeusfilosofisesti katsoen nykyisten tuomioistuinten intohimo suojella kansalaisia on nurinkurista. Ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tarkoitus on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat viranomaiset ovat asettaneet kansalaiset ja kansalaisryhmät eriarvoiseen asemaan ja ottaneet jonkin ryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia toisille hallintoalamaisille tai heitä edustaville ryhmille. Sananvapautta ei nähdä Euroopan unionissa kansalaisten suojautumiskeinona hallintoa vastaan, vaan sen käyttäminen nähdään rikoksena, joka antaa viranomaisille aseen kansalaisten syyttämiseksi ”vihapuheesta” tai jostakin tekaistusta ”rasismista”.

Yhteiskunnassamme pitäisi päästä eroon sellaisesta ajattelusta, jonka mukaan ihmisten mahdollisuuksia sanoa mielipiteensä yritetään rajoittaa niiden ”loukkaavuudella” tai toisten ihmisten kokeman pahastumisen vuoksi.

Syytteistä ei taida kuitenkaan tulla loppua ennen kuin oikeuslaitosta ohjaava EU-johteinen valtarakenne vaihtuu. On huomattava, että esimerkiksi kristinuskoa koskevasta pilkanteosta ei ole nostettu Suomessa syytteitä vuosikymmeniin. Uskonnot ovat suuria vallankäyttäjiä, ja siksi niitä pitää voida myös arvostella ankarasti.

Islamiin ja muslimeihin kohdistettu arvostelu on ollut aiheellista ja perusteltua, eikä sitä pidä pyrkiä lavastamaan miksikään ”kansankiihottamiseksi” tai ”uskonrauhan rikkomiseksi”. Koska jokainen käsite tulee joko viitanneeksi mainitun viittauskohteen osajoukkoon tai osuu tarkoitetun osajoukon lisäksi myös laajempaan kohteeseen, on kaikki kielen käyttäminen väistämättä yleistävää tai epätäsmällistä.

Näin on esimerkiksi lauseessa ”lehmät istuvat puun alla”. Lause on tosi riippumatta siitä, istuuko puun ala kaksi lehmää vai istuvatko siellä kaikki maailman lehmät. Tästä puolestaan johtuu, että islamia ja muslimeja kritisoineita ei voida syyttää yleistyksistä eikä kielen käytön epätäsmällisyyksistä, sillä yleistävyys ja epätäsmällisyys ovat sanankäytön omia ominaisuuksia. Muussa tapauksessa emme voisi puhua mitään, ja siihen syyttäjälaitos ja tuomioita jaelleet juristit kaiketi pyrkivät.

Arvelenkin, että syyttäjälaitoksella on motiivinaan jokin poliittinen tarkoitusperä, jolla se pyrkii suojelemaan niin sanottua valtion sisäistä turvallisuutta. Ilmeisesti kristinusko ei pelota, mutta jokin muu kyllä. – Miksihän? Olisiko tilanne päässyt lipsahtamaan hallinnasta?

Mikäli islamille ja muslimeille aletaan luoda jotakin erityisoikeutta pysytellä viranomaisten suojelemana kaiken arvostelun ulkopuolella, osoitetaan vain, kuinka puolueellista, valheellista, epäloogista ja henkisesti sairasta oikeuslaitoksen toiminnasta on tullut.

Mainittakoon lopuksi, että en minäkään mitään rasismia kannata, mutta eivät sen vastustamista näytä vähemmistöt itse liioin pyytävän. Kyse lienee kantaväestön keskinäisestä kiistasta, jossa myös juristit pyrkivät osallistumaan puolueiden väliseen kamppailuun poliittisesta kannatuksesta. Sensuurista kirjoitin jo vuonna 2009 julkaisemassani teoksessa Sensuurin Suomi.

Se on valtiosalaisuus

Kaikilla valtioilla on turvallisuuteen liittyviä salaisuuksia. Kun Yhdysvallat suunnitteli ensimmäistä häivepommittajaansa, Lockheed F-117A Nighthawkia, hanketta koskeva tieto pidettiin vuosien ajan visusti salassa. Ongelman muodosti niin sanottu demokratia. Puolustusbudjetti pitää USA:ssakin käsitellä ja hyväksyä parlamentissa, jossa istui monta asiasta mahdollisesti räksähtävää rauhanliikkeen veteraania. Niinpä rahoitus tälle kansalliseen turvallisuuteen liittyvälle hankinnalle uitettiin erilaisten varjohankkeiden kautta: esimerkiksi sisällyttämällä budjettiin kymmenien miljardien varat kenttälapioiden ja lusikkahaarukoiden ostamiseen.

Suomen valtiosalaisuudet puolestaan liittyvät tällä hetkellä sensuurin kylvämiseen ja rasismin kitkentään. Suomalaisten poliitikkojen suurin salaisuus on se, että valtiojohdon pitää edistää Euroopan unionista määrättyä maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka kansalaisten valtaenemmistö ei sitä hyväksykään. Kun politiikkaa tehdään vastoin kansalaisten tahtoa, seuraa tietysti vastalauseita. Poliitikot sanovat niitä sitten ”rasistisiksi” koettaessaan mustamaalata kritiikin. Osa kansalaisista menee lankaan ja liittyy syrjinnän kamaluutta hoilaavien kuoroon, vaikka ulkomaalaisten kohtelu on ollut Suomessa parasta, mitä koko universumissa on minun tietojeni mukaan ollut tarjolla.

Suomen ilmeisimpiä ja selvimmin päälle paistavia valtiosalaisuuksia on se, että ministerit ovat puun ja kuoren välissä. He ovat sitoutuneet maahanmuuton edistämiseen EU:n ministerineuvoston kokouksissa eivätkä kehtaa sanoa kollegoilleen, että Suomen kansan enemmistö ajattelee asioista toisin. Toisaalta he eivät kehtaa kertoa suomalaisille ihmisille, että Euroopan unionin jäsenenä Suomi on sitoutunut vastaanottamaan enemmän turvapaikanhakijoita kuin mihin maallamme on tarvetta ja varaa. Ministerit ovat sandwich-tilanteessa, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiin Brysselistä.

Tämä on rasismin uhkakuvilla harjoitetun sensuurin todellinen olemus: sen takana on valtiosalaisuus. Valtiosalaisuuden sisältönä on, että kaikissa puolueissa, siis myös kokoomuksessa, keskustassa ja Sdp:ssä tiedetään, ettei maahanmuuttajien tulva ole Suomelle hyväksi. Mutta sitä ei tahdota tunnustaa, koska pelätään, ettei Suomi voi mitään sen enempää EU:n mahdollisille pakotteille kuin kansainväliselle väkivallallekaan, jota esimerkiksi uskontojen konflikoitumiseen aina liittyy.


Hyväksyttävyys ja totuus ovat eri asioita

Viimeisimmän esimerkin kyseisestä valheellisuudesta ja valtiosalaisuuksien varjelusta tarjoaa Rasistiset rikokset -työryhmän raportti, jota arvostelin jo tässä. Koska olen kritisoinut asiaa jo useasti aiemmin muun muassa Sensuurin Suomi -kirjassani, en enää perustele kritiikkiäni laajemmin.

Pahalta kuitenkin näyttää. Jatkossa esimerkiksi tieteellisen julkaisun laillisuus voisi riippua siitä, onko se tehty ”tavalla, jota pidetään oikeana tapana tehdä tiedettä” ja ”onko sen lopputulos hyväksyttävä”. Totuudesta ei puhuta mitään.

Meillä filosofian piirissä katsotaan, että tieteissä ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa tehdä tutkimusta vaan että metodeja on monia, niin myös mahdollisia lopputuloksia. Sen sijaan työryhmän jäsenenä toiminut Mika Illman näyttää arvioivan tiedettä pelkästään omalta normatiiviselta ja täysin puolivillaiselta pohjalta – tieteenfilosofisesti perustellun tieto- ja totuuskäsityksen sijaan.

Kun rasistisen rikoksen uhrina voisi olla myös ”rasististen rikosten vastustaja”, työryhmän jäsenet ovat näköjään ajatelleet itseään ja päättäneet suojata asemansa mädälle hallinnolle tyypilliseen tapaan: itseensä panssaroitumalla. Kun internetin palveluntarjoajille puolestaan langetettaisiin velvollisuus poistaa ”ilmeisesti lainvastainen materiaali” verkosta, ne voisivat aloittaa siivoamalla netistä nämä ennakkosensuuria lietsovat ja perustuslainvastaiset sotkut.


Kohti uutta demokratiakäsitystä

Internetin valvonta on joka tapauksessa teknisesti täysin mahdotonta, mutta se repisi myös sananvapauden palasiksi. Vähäisestäkin rajoittamisesta seuraa kriteerien ongelma: millä perusteella mitäkin kuohitaan? Koska yleispäteviä kriteereitä ei voida luoda asioihin liittyvän arvostuksenvaraisuuden vuoksi, vain valta voisi määritellä, missä rajat kulkevat. Se taas johtaisi sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja siihen, ettei mitään sananvapautta ole. Sananvapauden olemus ja elinehto on rajoittamattomuus, ja se puolestaan on kansanvallan, tieteen ja vapaan yhteiskunnan tärkeä edellytys.

Viranomaisvalta ja poliittinen valta elävät puun ja kuoren välissä myös siksi, että ne ovat huomanneet valtansa lipsuvan. Vain äärimmäisen kapea ja vanhentunut demokratiakäsitys rajoittuu pelkkään vaaleissa äänestämiseen. Se supistaa kansanvallan edustuksellisuuteen. Näin oli ennen. Nykyään todellista kansanvaltaa ovat esimerkiksi netissä kirjoittaminen ja kohtaaminen sekä suora poliittinen toiminta. Tämä taas ei sovi byrokraateille, jotka kokevat valtansa vähentyvän.

Mikäli poliitikot toimisivat järkiperäisesti, he pyrkisivät sopeuttamaan toimintansa uuteen tilanteeseen. Nyt he takertuvat vanhan vallan kahvaan ja koettavat estää ihmisiä viestimästä vapaasti, viranomaisvallan ja valtamedian ohi. Median ja poliitikkojen vispilänkaupasta antaa kuvaa jo se, etteivät edes kansanvallan pyhättöön, eduskuntaan, pääse raportoimaan ja tutkimuksiaan tekemään ketkä tahansa toimittajat vaan ainoastaan eduskuntaan akkreditoitujen viestimien nimetyt edustajat.

Valtiosalaisuuksien olemassaolosta olisi tietenkin vielä paljon kerrottavaa, mutta juuri nyt bittiavaruus uhkaa loppua. Valheellisuudella on joka tapauksessa lyhyet jäljet.

”Kaikki konnat linnaan”

”Kaikki konnat linnaan” on tieteenfilosofian klassinen esimerkki huonosti laaditusta laista. Siinä ei ole määritelty, kuka on konna, mikä on rikos, mistä ihmisiä syytetään tai rangaistaan ja kuinka rangaistus pitää toteuttaa. Rasismia koskevasta lainsäädännöstä on tulossa samanlaista.

Vihreitä edustava oikeusministeri Tuija Brax keräsi viime keväänä kaaderin Demlan kovimpia sananvapauden syöjiä roiskaisemaan näennäisperusteet internetin sensuroimiselle. Porukan jäseninä toimivat muiden muassa valtionsyyttäjä Mika Illman ja asianajaja Johanna Ojala, joka on tullut tunnetuksi maahanmuuttajien asemaa puolustavana juristina. Jos kokoonpano olisi tieteellinen eikä poliittinen, jyrkillä ennakkoasenteilla varustettuja henkilöitä olisi karsittu epätieteellisten presuppositioiden rajoittamiseksi ja ryhmään olisi valittu myös arvostelukykyisiä ja kriittisiä ihmisiä. Käsittelin hankkeen heikkouksia tässä. Tämänpäiväiset uutiset puolestaan kertovat, että työryhmä on saamassa märehdintänsä valmiiksi.

Tulos oli tietenkin sitä, mitä tilattiin, mutta mihinkään asiantuntemukseen tai järkeen selvitys ei perustu. Sananvapauden kahlintaperusteisiin luettaisiin jatkossa erityisesti ”nettirasismi”, ja uutuutena kansalaisille tarjottaisiin rikosnimikettä ”törkeä kiihottaminen kansanryhmää vastaan”.

Koska kaikenlainen kiihottuminen näyttää olevan tämän jengin mielestä pahaa, ”kiihottamisrikos” voisi uuden lainsäädännön mukaan olla jopa ”nettilinkin avaaminen rasistisille sivuille”. Myös yhteisöjä ja yrityksiä voitaisiin vetää vastuuseen, eli internetoperaattorit velvoitettaisiin käytännössä sensuroimaan viestejä ja tietoliikennettä. Tämä olisi samanlaista kuin se, että puhelinlaitosta syytettäisiin sopimattomista soitoista, viemäriverkostoa asiakkaan jätteistä tai autokauppiasta liikenneonnettomuuksista.

Tosiasiassa operaattorit eivät voisi kontrolloida sisältöjä ilman Braxin rakastamaa automatisoitua valvontaa, joten kyseistä tehtävää ei voitaisi suorittaa ilman ennakkosensuuria. Niinpä kyseinen laki rikkoisi perustuslaillista ennakkosensuurin kieltoa ja rankaisisi viesteistä, joita ei ole päästy edes esittämään. Toisin sanoen se sanktioisi tekemättömätkin teot, mikä olisi yleisten oikeusperiaatteiden vastaista. Lisäksi tämä lainsäädäntö langettaisi rangaistuksen tunteista ja niiden osoittamisesta, jolloin ihmiset eivät saisi kertoa avoimesti myöskään kielteisistä käsityksistään, vaan ne vaadittaisiin tukahduttamaan ”viharikoksista” syyttämisen uhalla.

Lainuudistuksen järjettömyys on eräs seuraus siitä, että maassamme lakeja valmistelevat dynamiittityhmät juristit. Ongelma ei ole vain tietämättömyys tekniikasta ja internetin valvonnan mahdottomuudesta. Heidän kalloonsa ei mahdu myöskään se yhteiskunnallinen tosiasia, että viranomaisvalta ei voi koskaan päättää kenenkään ihmisen eikä minkään ihmisryhmän asenteista tai mielipiteistä ja ettei sen pidäkään niistä päättää.

Psykologinen tosiasia on, että laeilla pamputtaminen ja todellisten mielipiteiden patoaminen herättävät ihmisissä puhdasta raivoa ja synnyttävät sellaista vihaa, jota ei ilman rajoittamisen ja tarkkailun ilmapiiriä esiintyisi lainkaan. Tällainen politiikka ei toimi siis myöskään viranomaisten omien päämäärien, kuten syrjinnän vähentämisen ja tasa-arvolla politikoimisen, kannalta.

On tärkeää muistaa, mitä rasismi on. Rasismi on rotusortoa, eikä siihen ole suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa vedonnut tai sortunut juuri kukaan. Myös biologisesti perusteltu rotuoppi (eli käsitys ihmisten biologisista eroista ja ominaisuuksista) on aivan eri asia kuin rotusorto, joka kieltää rotujen ihmisarvon. Ihmisarvo puolestaan on absoluuttinen toisin kuin tasa-arvo, joka on vain relatiivinen. Rasismia ei ole tasa-arvon epäileminen tai kiistäminen; eriarvoisuuttahan luovat kaikkialla esimerkiksi koulu, työelämä ja monet muut tahot, ja sikäli ihmisten eroihin perustuva konventionaalinen eriarvoisuus on arkipäivän välttämätön ja hyväksytty osa.

Valitettavasti kaikki järkiperäinen ja perusteltu maahanmuuton arvostelu on alettu leimata Euroopassa ”rasismiksi”. Suomen valtiosopimuksista juuri Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus on osoittautunut vaaralliseksi pohjoismaiselle kansanvallalle ja sananvapaudelle. Se myötäilee niiden keskieurooppalaisten maiden historiallista taustaa, joilla on takanaan hirveä natsimenneisyys. Kyseisissä maissa vedetään sananvapauden pellit kiinni mitättömän vähäisestäkin ulkomaalaiskritiikistä, vaikka myös niissä vapaan puheen räppänöitä pitäisi potkia auki eikä kiinni.

Samaan aikaan Pohjoismaissa ihmetellään, mihin tämän sananvapauden kuohimisen on tarkoitus vastata. Perusteetonta ulkomaalaistumisen arvostelua ei ole meidän oloissamme juuri nähty.

Keskeinen kysymys on, mihin Suomessa tarvitaan uusia rasisminvastaisia lakeja, kun voimassa oleviakin sovelletaan mielivaltaisesti, vaikka niille on olemassa selkeät soveltamisohjeet. Oikeusfilosofiset perusteet esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan pykälän soveltamiselle voi lukea teokseni Sensuurin Suomi sivulta 308. Nähdäkseni tuomitseminen pitäisi rajata tapauksiin, joissa

1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus syrjivään tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta kampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä, ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.

Sen sijaan Helsingin Sanomien uutinen raottaa lainvalmistelun verhoa niin, että jatkossa ”pelkkä nettilinkin tarjoaminen rasistisille sivuille voi olla kiihottamista kansanryhmää vastaan”. Saman jutun mukaan ”Sellon ampumistapaus sai aikaan rasististen viestien vyöryn”, vaikka tosiasiassa ampujaan kohdistetussa kritiikissä oli kyse rikollisuuden paheksunnasta ja halusta varmistaa suomalaisen yhteiskunnan turvallisuus. Kuinka me saisimme uuden lakiesityksen takana olevat pölvästit viralta pois?

Myös sananvapaus huippuluokkaa

Suomessa, jossa korruptio on maailman vähäisintä, on tunnetusti myös kattavin sananvapaus. Niinpä Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalainen kertoo, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on parhaillaan käsittelyssä ennätysmäärä suomalaisten tekemiä valituksia sananvapaudesta.

Kenellepä muulle sananvapauden kysymykset kuuluisivat kuin ”sananvapauden asiantuntijoille”? Asiantuntijavallan varjolla voidaan taitavasti estää ihmisiä puhumasta arkipäivän ongelmista. Viranomaiset vaativat esimerkiksi uskontojen kriitikoilta täydellistä asiantuntemusta, kun kansalaisten omakohtaiset havainnot koetetaan kiistää, ja niiden tueksi penätään kirjanoppineisuutta. Tässä valossa on tietysti ymmärrettävää, että ”valitusten suuri määrä johtuu suomalaisen media- ja sananvapauskulttuurin murroksesta”, kuten asiaa arvioi ”sananvapauteen erikoistunut valtionsyyttäjä Mika Illman”.

Totuus on kuitenkin seuraava: valitusten suuri määrä ei johdu mistään spontaanista murroksesta vaan Mika Illmanista, joka on lukenut lakia omine lupineen niin, että kaikki järkevä argumentaatio on alistettu poliittiselle korrektiudelle syyttäjäviranomaisen toimesta. Sitä paitsi Mika Illman ei ole ”erikoistunut sananvapauteen” vaan sen kuohimiseen. En ole nähnyt hänen nostaneen yhtäkään syytettä sananvapauden rajoituksia vastaan vaan aina vain sen käyttäjiä vastaan.

Jussi Halla-aho, lehdistön suosikki

Olin tänään Helsingin oikeustalolla seuraamassa Jussi Halla-ahon hiillostamista. Muutamat oikeustapaukset ovat kyllä ennenkin kiinnostaneet laajalti tiedotusvälineitä, mutta tämän asian kohdalla tiedotusvälineiden mielenkiinto on ylittänyt kaikki odotukset. Onkin pääteltävä, että Jussista ”tykätään” ja että hän on lehdistön ”suosikki”.

Vaikka valtamedia on kirjoittanut Halla-ahosta lähinnä kielteisessä sävyssä, tiedotusvälineiden mielenkiinnon takaa paistaa myös toimittajien oma pelko kaatumisesta sananvapauden teloitusmonttuun. Ainakin huoleen pitäisi olla syytä.

Myötätuntoni on tietysti Halla-ahon puolella, tosin puolustuspuheet, joita olen tähän blogiini kirjoittanut, eivät ole henkilökohtaisia. Olen kirjoittanut niitä puolustaakseni sananvapautta sekä liberaalia ja demokraattista yhteiskuntaa.


Syyttäjälaitoksen musta päivä

Koska olen esittänyt omat perusteluni syytteen hylkäämiseksi jo aiemmin, en puutu asian sisältöpuoleen enää tässä. Salissa käyty keskustelu ei ollut kovin lennokasta eikä värikästä, eikä missään onnistuttu iskemään asioiden ytimeen. Niitä ovat: (1) tuomiolla olisi kauaskantoinen vahingoittava vaikutus sananvapauteen yleensä, (2) väärät ja virheellisetkin väitteet (joita Halla-ahon tekstistä ei oltu ainakaan osoitettu) pitää voida sanoa ilman rangaistuksen uhkaa ja (3) ilman sananvapautta ei ole edes tuota paljon penättyä monikulttuurista yhteiskuntaa.

Sen sijaan salissa keskityttiin jankuttamaan Halla-ahon kirjoitusten sanamuodosta, mikä tietysti oli selvää, koska keskustelu käytiin syyttäjän aloitteesta. Keskeinen henkilö, jonka ympärillä syyttäjän argumentaatio liikkui, oli valtionsyyttäjä Mika Illman – tämä ihmisoikeuskysymyksiin erikoistunut juristi, joka ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan nostanut yhtään syytettä sananvapauden loukkaamisesta. Kala oli nielaissut täkyn siimoineen ja koukkuineen, mutta yhtäkään muslimia ei oikeudenkäynnissä kuultu, eikä näyttöä loukkaantumisesta oltu saatu.

Halla-aho, joka esiintyi ilman avustajaa, puolestaan piti pintansa hyvin. Koska istunto käytiin yhden tuomarin kokoonpanossa, salissa ei nähty Vanhanen–Ruusunen-tapauksesta tutun syyttäjä Simo Kolehmaisen eikä käräjätuomari Jussi Sippolan lisäksi muita prosessiin osallistuneita juristeja. Ilman avustajaa esiintyminen on riski mutta ymmärrettävää. Kalliin avustajan käyttäminen vain syventäisi sitä kiusantekoa, jonka kohteeksi kirjoittaja on jo syytteellä ajettu. Syytetty totesikin esiintyvänsä ilman asianajajaa, ”sillä täytyyhän jokaisella olla varaa oikeudenkäyntiin”. Toteamus nostaa esiin sen suuren ongelman, että oikeudenkäyntien kalleuden vuoksi juuri kenelläkään ei ole enää varaa ostaa oikeutta, ja oikeudessa pystyy vastaamaan vain, jos jättäytyy ilman avustajan takaamaa oikeusturvaa.

Kummallista tässä oikeudenkäynnissä oli se, että syytemääräyksen antanut apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske ei itse vaivautunut oikeussaliin, vaikka kyseessä oli periaatteellinen, poliittinen ja yhteiskunnalliselta merkitykseltään laajakantoinen oikeudenkäynti. Sen sijaan hän pani asialle huomattavasti vähäpätöisemmän paikallissyyttäjän. Ilmeisesti Valtakunnansyyttäjänvirastossa oli ajateltu jotenkin niin, että ’mitäs heitit täkyjäsi meille; nyt me tartumme niihin ja jätämme loput käräjäoikeuden riesaksi.’

Outoa oli myös se, että käräjäsaliksi oli valittu vain parikymmentä yleisöistuinta kattava huone, vaikka suurempi sali oli tyhjänä ja oikeus tiesi paikalle saapuvan pilvin pimein mediaa, tutkijoita ja muuta yleisöä. Kaikesta ikään kuin välittyi vaikutelma, että tuomio haluttiin saada aikaan, mutta ei kovin julkisesti vaan asian periaatteellista merkitystä ja sananvapautta vähätellen.

Harmi sinänsä, ettei Halla-aho saanut tai halunnut myöskään avustajaa. Syyttäjän toiminnasta oli osoitettavissa ylilyöntejä ja argumentaatiosta kohtia, joihin olisi voinut helposti puuttua. Jo poliisikuulustelussa rikottiin esitutkintalakia (22 §), kun kuulustelu suoritettiin pelkästään sähköpostitse. Kun oikeudenkäyntiäkin ehdotettiin alun perin pidettäväksi kirjallisena, sivustaseuraajalle selviää helposti, millaisesta pimitysyrityksestä on ollut kyse.


Sananvapautta kuonoon

Olennaista on, että syytteessä mainittu loukkaamistarkoitus tuli kumotuksi ja viranomaiskriittinen sekä mediakriittinen tarkoitus toteen näytetyksi. Kaiken yläpuolella on kysymys, pitäisikö älylliset keskustelut alistaa uskontokuntien herkkähipiäisyydelle tai uskovaisten tuomittaviksi. Pitäisikö Jussi Halla-ahon olla muslimi voidakseen esittää objektiivisen kuvauksen islamista? Tällainen normittaminen veisi pohjan sekä tieteelliseltä että poliittiselta yhteiskuntakritiikiltä. Silti uskontojen varjolla saa tätäkin nykyä saarnata kuolemaa esimerkiksi homoille, eikä siihen puutu kukaan.

Uskonnonvapaus ei kata vain oikeutta kuulua uskonnollisiin yhdyskuntiin vaan myös oikeuden olla kuulumatta. Se, että kirjoittaja ei tarkastele islamia sisältä päin, ei ole sen arvioimisen kannalta heikkous vaan ansio. Uskontoja pitää voida tarkastella pelkkinä vallan käytön järjestelminä. Kriitikoita ei tule myöskään pakottaa vaikenemaan siitä, mikä uskonto milloinkin on kyseessä, siis puhumaan asioista ”vain yleisellä tasolla”, kuten syyttäjä vaati. Tällaista peittelyä ja valheellisuutta vaatiessaan syyttäjän toiminta oli kuin suoraan Neuvostoliitosta. Myös poliittisia mielipiteitä pitää voida esittää täysin riippumatta siitä, ovatko ne tieteelliseltäkään kannalta vedenpitäviä.

Syyttäjä vetosi myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, jotka hän tosin esitteli anonyymeinä sekä asettaen ne näennäisesti vertailukelpoisiksi meidän oikeusjärjestelmämme kanssa. Todellisuudessa sen enempää tapaukset kuin yhteiskunnalliset tilanteetkaan eivät ole vertailukelpoisia. Trendi näyttää olevan se, että kansainvälisissä sopimuksissa määriteltyihin ihmisoikeuksiin vedoten poljetaan nyt suomalaisten ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia. Tällainen lain soveltaminen ei voi olla hyväksyttävää varsinkaan, kun EIT on antanut Suomen viranomaisille jatkuvasti nuhteita sananvapauden kahlitsemisesta. Jatkuva asiantuntijavaltaan vetoaminen on mädän hallinnon tunnusmerkki. Sellainen yhteiskunta, jossa jokaisen täytyisi olla assyriologian professori esittääkseen arvion islamista, on vaarallinen.

Todettuaan, että sananvapautta ei oikeastaan ole (koska sitä ei saa käyttää ”väärin”), syytetty vetosi ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä, toisin sanoen samaan kuin kiistellyssä kirjoituksessaan ”Muutamia täkyjä Illmanin Mikalle”. Miksi yhdestä kansanryhmästä ei saisi sanoa asioita, joita toisesta saa? Lähinnä ainoan mahdollisen puoltoperusteen syytteen hyväksymiselle tarjoaisi näkökanta, että jonkin kansanryhmän katsotaan tarvitsevan enemmän yhteiskunnallista suojelua kuin toisen. Kuitenkin myös enemmistöön kuuluva saattaa joskus kaivata suojelua siinä kuin vähemmistöönkin kuuluva.

Nähdäkseni asia pitäisi ratkaista yksittäistapauksittain, sillä yksilöiden arviointi ryhmäominaisuuksien pohjalta on eräänlainen modernin rasismin muoto. Lisäksi on huomattava, ettei esimerkiksi maahanmuutto ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi ilman muuta oikeus, vaan oikeus muuttaa maahan on jo sinänsä eräänlainen suopeuden osoitus. Pelkkä etuoikeuttaminen ei tuota todellista tasa-arvoa vaan katkeruutta. Myös syytetty voi tarvita suojelua: median ja viranomaisten harjoittamalta kiihotukselta yksilöä vastaan.

Kun asioista keskustellaan suullisesti, niiden todellinen luonne usein paljastuu. Keskustelun jumiuduttua toista tuhatta vuotta sitten eläneen profeetan lapsivaimoon ja siihen, eikö pitkäparran seksisuhteita saisi arvostella, alkoi kaikille valjeta, mistä on kyse. Islamin varjolla yritetään lyödä palasiksi paitsi sananvapautta, myös muita ihmisoikeuksia, aivan niin kuin on jo tehty Britanniassa ja Hollannissa. Tämä käräjienkäynti oli kuin Hannu Salaman Juhannustansseista väännetty jupakka.

On sairasta, että Suomessa vallitseva tuomiomieli estää nyt järkiperäisen keskustelun niin pedofiliasta kuin maahanmuutostakin. Keskustelut käydään pelkästään normatiivisessa ilmapiirissä. Lopulta päädytään tuomioistuimiin, joissa asioiden rationaalinen tarkastelu halvaantuu. Toisinaan vedotaan Jumalaan, toisinaan pedofilian pahuuteen (tai islamin kannalta kai neutraaliuteen tai jopa hyvyyteen). Kun jokaisen sanan takana vaanii rangaistuksen uhka, ei järkevään tarkasteluun voida päästä. Tämä on tyypillistä kaikelle lainkäytölle: tuomion uhka pakottaa ihmisiä tinkimään johdonmukaisesta ajattelusta, sillä mielipiteiden vaihto ei perustu tuomioistumissa vapaaseen dialogiin vaan pelkoon ja pakottamiseen.


”Nauru pidentää tuomiota”

Halla-ahon tarkoitus oli käsitellä maahanmuuttoon liittyviä tabuja. Nyt intellektuellia kohdellaan samalla ystävällisyydellä kuin Pohjois-Koreassa.

Muutoin näytöstä seurasi kuin parasta väitöstilaisuutta. On muistettava, että joissakin toisissa olosuhteissa tohtori J. Halla-aho saattaisi olla se nationalismikriittisten sosiologien usein mainitsema kunniallinen perheenisä, mutta asioiden ollessa nykyisellä tavalla hän joutunee selittämään kahdelle tyttärelleen ja pienelle pojalleen, että ”nyt isin täytyy mennä vankilaan, koska hän tuli puolustaneeksi Suomen suomalaisuutta à la Risto Ryti”.

Oikeus (eli tuomari) vetäytyi käräjäkäsittelyn jälkeen miettimään ja julkistaa tuloksen 8. syyskuuta, kansliapäätöksenä tietysti. Tuomioluonnos on ehkä ollut kirjoitettuna jo ennen kesälomia. Uskon kuitenkin, että hyvän oikeudenkäynnin vuoksi sekin voitaneen vielä repiä kappaleiksi ja kirjoittaa uusi. Pelkään silti pahoin, että oikeus polttaa Halla-ahon tekstin.

Kiintoisaa on, että jos esimerkkilauseen käyttäminen tehdään laittomaksi, muuttuuko myös Halla-ahon kirjoituksen siteeraaminen laittomaksi. Tällöin koko median ja oikeuden omakin toiminta muuttuisi lain vastaiseksi.

Mikäli taas uskonrauhaa täytyy pitää rikkomattomana, kuten syyttäjä kuvasi, Halla-ahon kannattaisi ryhtyä profeetaksi, niin hän saisi jatkossa syytesuojan itselleen. Jopa nykyisellä Venäjällä sananvapaus näyttää olevan sitkeämpi geneettinen ja kansallinen erityispiirre kuin tämän hetken Suomessa!

Prosessi ilmentää sitä, että ihmiset eivät ole vielä oppineet suhtautumaan blogeihin oikein. Ne ovat todellakin kolumneja, joihin ei pidä suhtautua ryppyotsaisesti. Mutta vielä tärkeämpi on suureen julkisuustapahtumaan liittyvä sosiopsykologinen puoli. Halla-ahon tapauksen kautta suomalaiset käyvät kollektiivisessa piilotajunnassaan vellovaa puhdistautumisriittiä, jonka tuloksena niin media kuin virkamieskuntakin koettavat vapautua omasta alitajuisesta maahanmuuttovastaisuudestaan ja sen mahdollisesti tuottamasta syyllisyydentunteesta.

Jahdatessaan Halla-ahoa ihmiset projisoivat eli töhrivät häneen omien ihanteidensa kyseenalaistumisesta syntyviä pelkokuvia. Tuomitessaan Halla-ahon media ja oikeus tuomitsevat oman huonon omantuntonsa, joka johtuu perustellun monikulttuurisuuskritiikin esiin kasvusta. Sääli terävää ja analyyttista sanankäyttäjää. Ja sääli tuomaria, joka joutuu yksin päättämään Suomen sananvapaustilanteesta seuraaviksi 40 vuodeksi.

Virolainen puolustaa suomalaisia

Olen tässä blogissani ihaillut moneen otteeseen virolaisten päättäväistä tapaa puolustaa omaa maataan ja sen itsenäisyyttä nykypäivään asti jatkuvassa taistelussa, joka on toisen maailmansodan perua. Myös monet muut suomalaiset ovat aktiivisesti tukeneet virolaisia. Sen vuoksi olen liikuttunut, kun virolainen puolustaa nyt omasta puolestaan suomalaisia. Asialla on tosin oikeustieteilijä Jyrki Virolainen, joka eilisessä blogikirjoituksessaan otti erittäin kriittisen kannan valtionsyyttäjänviraston Jussi Halla-ahoa vastaan tekemään syytemääräykseen.

Jyrki Virolainen on Lapin yliopiston prosessioikeuden professori, ja hän on toiminut akateemisen uransa lisäksi eri oikeuksissa, muun muassa hovioikeudenneuvoksena ja kihlakunnantuomarina. Hänen kannanottojaan on siis syytä pitää painokkaina.

Blogikirjoituksessaan Virolainen käy läpi Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattua vyörytystä, ja hän arvostelee sekä syytteen nostamiseen johtaneen käsittelyn muotoa että sisältöä. Kiintoisaa on, että hänen mielipiteensä ovat lähes samat kuin tässä blogissa ja kirjassani Sensuurin Suomi esitetyt omat mielipiteeni – tosin Virolainen katsoo asiaa enemmänkin juridiikan kannalta, kun taas oman huomioni kohteina ovat olleet sananvapauden kysymykset, asian poliittiset puolet ja etiikka.


Prosessin virheitä

Virolainen käy läpi sekä kuulusteluja, Halla-ahon puolustautumista että syytemääräystä yksityiskohtaisesti ja toteaa syytteen perusteiltaan lahoksi. Ohessa muutamia lainauksia Virolaisen analyysista, joka kannattaa toki lukea kokonaan.

”Syyteasian esitteli Kalskeelle valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski, ei siis rasistisiin rikosasioihin erikoistunut valtionsyyttäjä Mika Illman. Syytepaperiin ei otettu Illmanin nimeä luultavasti siksi, että Halla-aho on kirjoituksissaan arvostellut Mika Illmania kärkevästi. VKSV:ssa [Valtakunnansyyttäjänvirasto] ehkä pelättiin, että Halla-aho voisi väittää Illmanin toimivan ikään kuin kostoksi ja tulleen siten jääviksi asiassa.”

Terävä huomio. Mutta miksi Illman väistelee, mikäli hän on asiastaan varma ja kokee syytteen perustelluksi? Vain tuomarin pitää olla puolueeton, eikä samaa edellytetä syyttäjäviranomaiselta.

”Halla-ahoa kuulusteltiin esitutkinnassa ainoastaan sähköpostin välityksellä eikä H. siten ollut esitutkinnassa lainkaan ’nokikkain’ kuulustelijana toimineen rikosylikonstaapeli Jouni Niskasen kanssa; [...]”

Todellakin: kyseessä on selvä virhe, sillä esitutkintalain (30.4.1987/449) 22 § velvoittaa epäiltyä olemaan henkilökohtaisesti läsnä esitutkinnan kuulusteluissa. Lisäksi

”[...] esitutkinta oli hyvin suppea, sillä siinä otettiin esiin vain 10–15 Halla-ahon blogissa julkaistua kirjoitusta, vaikka niitä on julkaistu yli 200; syyte perustettiin vain yhdessä blogissa esitettyyn kahteen virkkeeseen; VKSV ei halua esiintyä oikeudessa, vaan antoi syytteen ajamisen paikallissyyttäjälle jne. VKSV haluaa näköjään päästä jutusta mahdollisimman suppealla aineistolla ja käräjäoikeudessa ainoastaan yhden päivän kestävällä pääkäsittelyllä.”

Tämä on prosessioikeuden professorilta erinomainen arvaus. Syyttäjäviranomainen näyttää junailevan asiaa niin, ettei juttu saisi laajempaa julkista käsittelyä, huomiota tai yleensäkään sellaista päivänvaloa, jota syytteen nostaminen ei kestäisi. Seuraava Virolaisen arvio kuulustelujen kulusta pitänee myös paikkaansa:

”Syyttäjät ja Halla-aho näyttävät puhuvan ikään kuin toistensa ohi ja eri asioista. Syytemääräyksessä ei ole otettu kantaa H:n väitteeseen siitä, että hän olisi tähdännyt väitteillään syyttäjä- ja muiden viranomaisten arvosteluun. Halla-aho puolestaan ei ole poliisikuulustelussa suoranaisesti perustellut väitteitään siltä kannalta, että hän olisi tarkoittanut kritisoida naisten asemaa muslimimaissa. H. on kuitenkin eräissä muissa kirjoituksissaan, jotka ovat nekin olleet poliisin ja syyttäjien syynättävinä, kritisoinut islamia juuri naisten ja tyttöjen heikon aseman johdosta. Näin esimerkiksi kirjoituksessa ’Muhamettilaisten musta aukko’ (10.5.2005). Kun myös viimeksi mainittu kirjoitus sisältyy esitutkinta-aineistoon ja H. on kommentoinut sitä poliisikuulustelussa paljon laajemmin kuin syytteeseen johtanutta kirjoitustaan, on hieman outoa, että VKSV, jota lain mukaan velvoittaa objektiivisuusperiaate, on sivuuttanut tuon kirjoituksen kokonaan. Mainitusta kirjoituksesta 10.5.2005 voidaan ehkä löytää VKSV:n kaipaamat vilpittömät perusteet, joilla Halla-aho on kritisoinut islamia naisten heikon aseman takia.”

Kenties kyseisen poliittista korrektiutta korostavan kirjoituksen valossa myös muiden tekstien epäkorrektius olisi tasapainottunut, sillä onhan kyse lähes pyhästä naisten aseman puolustamisesta. Tämä merkitsee Virolaisen mukaan joka tapauksessa sitä, että ”syytemääräyksessä on [...] ohitettu kokonaan Halla-ahon motiivi, jolla hän on väitteiden esittämistä perustellut. Pro et contra -tyyppinen tarkastelu puuttuu syytteestä, vaikka syyttäjiä lain mukaan velvoittaa edellä mainittu objektiviteettiperiaate.”

Argumentaation kannalta syyttäjä on ilmeisesti tahallisesti laiminlyönyt osan esitutkintamateriaalista, sillä se olisi tukenut epäillyn omaa puolustautumista. Tässä mielessä sekä kuulusteluista vastannut poliisi että syyttäjä ovat toimineet puolueellisesti, mikä on johtanut epäillyn kannalta vahingolliseen tulokseen. Syytettä tuskin olisi voitu nostaa, mikäli syyteharkinta olisi perustunut lainmukaiseen esitutkinta-aineistoon eli kaikkien loogisesti perusteltujen näkemysten huomioon ottamiseen. Nostettu syyte perustuu siis mielipiteisiin ja oletuksiin eikä faktoihin.


Tarkoitushakuista politikointia

Omasta mielestäni rikoslain ideologisia lainkohtia, kuten uskonrauhan rikkomista ja kansanryhmää vastaan kiihottamista, käytetään nyt perustuslaillisten perusoikeuksien kiistämiseen. Todellisuudessa tällaiseen tulkintarajojen venyttämiseen ei ole mitään syytä. Sitä paitsi koko uskonrauhan käsite on aivan yhtä kömpelö ja tonttumainen kuin ajatus kansanryhmää vastaan kiihottamisestakin. Miksi kenenkään pitäisi ”uskoa rauhassa” toisin sanoen omia näkemyksiään kyseenalaistamatta, kun uskonnoista yleensäkin on lähinnä vahinkoa ihmisille ja heidän henkiselle vapaudelleen? Lain voimalla tapahtuva älylliseen umpioon sulkeutuminen voi vastata lähinnä jonkun runkkurauhaa kaipaavan murrosikäisen toteamusta ”hei pliis, mee pois ja laita ovi kiinni”.

Yhtä infantiili on ajatus kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Kiihottamisen käsite sopii huonosti poliittisiin yhteyksiin, sillä länsimaiselle politiikkakäsitykselle tyypillinen järkiperäinen argumentaatio on vain harvoin sillä tavalla tunneperäistä kuin seksuaalisista yhteyksistä tunnettu kiihottamisen käsite kuvaa. Ja entäpä jos ihmiset innostuvatkin kannattamaan jotakin näkemystä? Kannatuksen tavoitteluhan sisältyy politiikan olemukseen, joten poliittiseen toimintaan innostaminen pitää hyväksyä kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän osana.

Virolainen puolestaan vertailee Valtakunnansyyttäjänviraston tekemiä päätöksiä ja näkee niissä ristiriitoja. Hän toteaa, ettei

”[...] lopputuloksen ennustaminen ole helppo tehtävä tässä hyvin arvostuksenvaraisessa asiassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan sananvapaus oikeuttaa myös kriittisten ja jopa loukkaavien ja shokeeraavien mielipiteiden esittämiseen, joten myös uskonrauhan rikkomista ja kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevia rangaistussäännöksiä on tulkittava suppeasti, jos asianomaiselle menettelylle voidaan osoittaa olevan sananvapauteen liittyviä perusteita. [...]

Vertailun vuoksi on syytä todeta, että kolme vuotta sitten eli vuonna 2006 silloinen vähemmistövaltuutettu ja nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen teki poliisille tutkintapyynnön siitä, että eräät Suomen Sisu ry:n jäsenet olivat julkaisseet verkkosivuillaan aikaisemmin 30.9.2005 tanskalaisessa Jyllands-Posteninissa julkaistuja Muhammed-pilakuvia. [...]

Kalske totesi, professori Jaakko Hämeen-Anttilan antamaan asiantuntijalausuntoon viitaten, että pilakuvien esittäminen syytepäätöksessä lähemmin kerrotulla tavalla oli ollut islamin uskonnon kannalta erittäin loukkaavaa. Kalske päätyi kuitenkin siihen, että RL 17 luvun 10 §:n 1-kohdan uskonrauhan rikkomista koskevan tunnusmerkistön edellyttämä erityinen loukkaamistarkoitus oli jäänyt pilakuva-asiassa täyttymättä. ’Epäiltyjen toiminnan nimenomaisena tarkoituksena ei voida pitää säännöksen suojelukohteena olevien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaamista. Päinvastoin pidän uskottavana, että epäiltyjen nimenomaisena tarkoituksena on ollut eräänlaisen, julkiseen valtaan kohdistetun vastalauseen esittäminen’, totesi Kalske päätöksessään.”

Se, että Jaakko Hämeen-Anttila on lukenut Koraanin lakia oikeudelle, ei yllätä, sillä kyseisen henkilön suhtautuminen islamiin on lähes palvovaa ja hän katselee asioita akateemisen umpion sisältä perustaen näkemyksensä sufilaiseen runouteen mutta tuntematta politiikan arkitodellisuutta. Sen sijaan Virolaisen selostama prosessi tuo esille niitä samoja kaksoisstandardeja, joita Halla-ahokin on arvostellut kirjoituksissaan. Virolainen jatkaa vielä:

”Myös Jussi Halla-ahon ’täkykirjoituksen’ ilmeisenä tarkoituksena on ollut kokeilla sananvapauden rajoja. Nyt VKSV on kuitenkin ottanut toisenlaisen kannan, vaikka Halla-ahon tekstit eivät ole varmaankaan loukanneet Suomessa asuvien muslimien uskonnollisia tuntoja Muhammed-pilakuvia enemmän. [...]

Jorma Kalskeen mukaan Muhammed-pilakuvien julkaisemisen ei siis voitu katsoa tapahtuneen erityisessä loukkaamistarkoituksessa, mutta Halla-ahon tapauksessa hän on toisella kannalla, kun on kyse H:n kahdesta irrallisesta, muusta tekstistä irrotetusta lauseesta. Itse en näkisi näiden kahden tapauksen välillä juuri mitään eroa. Siksi Kalskeen olisi tullut perustella, miten Halla-ahon tapaus eroaa aikaisemmasta tapauksesta, jossa syyte jätettiin nostamatta erityisen loukkaamistarkoituksen puuttumisen johdosta. Mitään perusteluja ei kuitenkaan syytepäätöksessä tältä osin esitetä. Jos syyttäjä ei kykene esittämään perusteluja näiden kahden tapauksen erilaiselle arvioinnille myöskään tuomioistuimessa, lienee syyte hylättävä, vaikka tapaukset eivät tietenkään ole täysin identtiset eikä tuomioistuin ole sidottu aikaisempaan syyttämättä jättämispäätökseen.”

Virolainen päätyy arvioon, että vapauttava päätös johtuikin lähinnä Suomen viranomaisten häveliäisyydestä, sillä muissa länsimaissa vastaavien kuvien julkaisemisesta ei ole syytteitä nostettu:

”Voi olla, että Kalske ja kumppanit olisivat halunneet nostaa syytteen myös Muhammed-pilakuvia koskevassa asiassa. Tilanne oli tuolloin kuitenkin se, että Tanskan valtakunnansyyttäjä oli päättänyt kolmea kuukautta aikaisemmin eli 15.3.2006 olla nostamatta syytettä Jyllands-Postenin tapauksen johdosta. Olisi ollut aika outoa, jos Suomen ylin syyttäjäviranomainen olisi päätynyt omassa syyteharkinnassaan toisenlaiseen lopputulokseen, vaikka Suomessa oli kyse vain aiemmin jo julkaistujen pilakuvien uudelleen julkaisemisesta.”

Oma käsitykseni on, että mikäli tällaista vertailukohtaa ei olisi ollut, Suomen hysteeriset viranomaiset olisivat varmasti nostaneet tästäkin asiasta kaikki lain mahdollistamat syytteet, tuominneet Suomen Sisun vastuuhenkilöt ja käyttäneet tilaisuuttaan yhdistyksen lakkauttamiseksi. Sillä näin pölvästimäiseksi sananvapauden kuohiminen on tässä maassa todellakin mennyt. Uskonnot puolestaan ovat niin merkittäviä ihmisoikeuksien polkijoita, että niitä pitää voida arvostella mahdollisimman kovasanaisesti. Esimerkiksi islamin tuella lyödään tänäkin päivänä hengiltä muun muassa meitä homoja monessa maassa. Sellainen syyttäjä, joka tämän kieltää, pitäisi tuomita virastaan irtisanotuksi.


Sympatiamme syytetyn puolella

Virolainen puskuroi kirjoitustaan vielä muutamilla ennakoitavissa olevilla vasta-argumenteilla ja kysyy, eikö Halla-aho olisi voinut esittää vertailujaan vähemmällä maalailulla. Lisäksi hän pohtii, eikö Halla-ahon olisi täytynyt pidättäytyä somaleja ja muslimeja koskevien esimerkkilauseidenkin esittämisestä sillä perusteella, että somalit ja muslimit eivät välttämättä ymmärrä kyseisten lauseiden olevan pelkkiä esimerkin asemassa esitettyjä väitteitä eikä väitelauseen muodossa esitettyjä propositioita.

Oma vastaukseni on, että älyllistä julkista keskustelua ei voitaisi lainkaan käydä, mikäli myös oppineiden pitäisi asettaa omat argumenttinsa aina vain jonkin alimmaksi oletetun ymmärtämistason mukaan. Toisella tavalla sanottuna tämä merkitsee, että Valtakunnansyyttäjänvirasto tulee itse aliarvioineeksi yleisen julkisen keskustelun ja mahdollisten vastaanottajien älyllisiä resursseja ryhtyessään suojelemaan tahoja, jotka eivät ole sitä itse pyytäneet.

Halla-aho on puolestaan vastannut blogissaan, että hankkimalla Scriptalle laajaa kansainvälistä julkisuutta Valtakunnansyyttäjänvirasto herättää ennen pitkää Lähi-idän aggressiiviset muslimitahot ja tuottaa sitä kautta hänelle fatwan eli käytännöllisen kuolemantuomion. Tätä kautta VKSV saattaa luoda länsimaiseen yhteiskuntaan juuri sitä väkivaltaisuutta ja laittomuutta, josta kärsii ennen pitkää koko yhteiskunta. Omasta mielestäni Halla-aho on syytön, ja syyllinen on Suomen hallitus, jonka kannanottoja luetaan Valtakunnansyyttäjänvirastossa kuin Koraania.

Virolainen päättää oman verkkokolumninsa terävään arvioon, mikä merkitys VKSV:n samana päivänä antamalla kahdella muulla syytemääräyksellä voi olla Halla-ahon prosessissa: kun kyseisistä (huonosti perustelluista) blogeista todennäköisesti tulee tuomio, voidaan siten luoda ennakkotapauksia ja avata tietä Halla-ahon tuomitsemiselle, mikäli hänen prosessinsa venyy pitemmälle tulevaisuuteen. Eli etevää ja terävää oli professorin argumentaatio, ja juttu kannattaa, kuten sanoin, lukea kokonaisuudessaan. Ehkä sen syynääminen voisi olla opiksi myös Valtakunnansyyttäjänvirastossa.

Poliisiviranomaisen tiedetään esittäneen Halla-aholle sähköpostikuulustelussa useita hänen omia lauseitaan asiayhteyksistään irroitettuina. Jokaista seurasi konemainen ja teknisluonteinen kysymys, joka ei paljon älyllistä pohdintaa sisällä: ”Kiihottaako tämä teksti mielestäsi kansanryhmää vastaan?” Itse olisin vastannut Koraanin eräällä suuralla (2:191), joka neuvoo, miten oikeaoppisten muslimien pitää suhtautua eriuskoisiin tai uskonnottomiin:

”Surmatkaa heidät, missä heidät tapaattekin, ja karkottakaa heidät joka paikasta, mistä he ajoivat pois teidät, sillä pakanuuteen käännyttäminen on pahempi kuin murha.”

Ehkä perään pitäisi lisätä kysymys: ”Kiihottaako tämä teksti joitakin tahoja hyökkäämään uskonnottomia tai kristittyjä vastaan?”

Puolustaako Valtakunnansyyttäjänvirasto pedofiliaa?

Perussuomalaisen puolueen puoluehallitus on luvannut huomenna päättää, pääseekö Jussi Halla-aho ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin. Niinpä Halla-ahon julkisten vihamiesten, Jorma Kalskeen ja Mika Illmanin, isännöimä Valtakunnansyyttäjänvirasto alkoi odotetusti painostaa puoluetta antamalla tänään syytemääräyksen, jonka mukaan Halla-ahoa syytetään ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Mutta mistä Halla-ahoa oikeastaan syytetään? Ensinnäkin siitä, että hän vertasi islamin sinänsä primitiivisiä uskonkappaleita pedofiliaan, kun Muhammedin tiedetään pitäneen aikojen aamuna lapsivaimoa. Ja toiseksi siitä, että Halla-aho oli mennyt käyttämään poliittisen sanankäytön vertailuissaan hypoteettista esimerkkilausetta, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen ovat erään kansanryhmän kansallisia tai geneettisiä erityispiirteitä.

Sisäisesti ristiriitaista on, että viranomaisvalta, joka yleensä pitää pedofiliaa kielteisenä piirteenä, kääntääkin nyt pedofiliakortin nurin ja ikään kuin puolustelee pedofiliaa. Vaikka viranomaiset yleensä taistelevat kynsin hampain pedofiliaa vastaan, ne nyt pitävät pedofiilisia ihmissuhteita uskonrauhan piiriin kuuluvina, kunhan sitä kautta voidaan vastustaa maahanmuuttokriitikkoa ja edistää islamin jaloa sanomaa. Liberaalisti ajattelevana filosofina minulla ei ole mitään myöskään pedofiileja vastaan, sillä voihan pedofiliaan sisältyä myönteisiä merkityksiä. Mutta viranomaisvallan kaksinaismoralismi on kylläkin hämmästyttävää.


Poliittisen oikeudenkäynnin perikuva

Koska yhteiskunnassamme leiskuu tällä hetkellä pedofilian vastainen viha, aika vakuuttavan retorisen kortin Halla-ahon puolustus Kalskeen syytteestä joka tapauksessa saa. Syyte osoittaa, kuinka absurdi viranomaisen arvomaailma on. Toisaalta oikeuslaitos tuomitsee pedofiliasta ankarasti, mutta toisella kädellään se on valmis lynkkaamaan myös pedofilian arvostelijat, ja asialliset keskustelijat viranomaisvalta vaientaa. Se, että oikeuslaitos ei noudata toiminnassaan järkeä, on tietenkin ymmärrettävää, sillä pakkolaitoksena se ei yleensäkään tee järkevimmällä tavalla vaan pelkästään pakottavalla ja ideologisella tavalla.

Ei ole pitkäkään aika, kun amerikkalainen Random House -kustantamo sensuroi julkaisuohjelmastaan kirjailija Sherry Jonesin romaanin The Jewel of Medina, jossa kuvattiin profeetta Muhammedin suhdetta hänen lapsivaimoonsa. Vaikka käsikirjoitus oli pelkästään historiallinen eikä sisältänyt eroottisia kuvauksia, muslimien pelättiin ryhtyvän sen ilmestyessä väkivaltaisuuksiin. Tämäkin varovaisuus osoittaa, kuinka varpaisillaan länsimaat elävät ja miten sananvapaus ja totuuden tavoittelu on jo uhrattu islamille, josta on tullut eräänlainen virtahepo olohuoneisiimme.

Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti tulee kuumentamaan tunteita, sillä se joudutaan järjestämään täysin normatiivisessa ilmapiirissä, jossa kiistan intressisidonnaisuus tulee estämään järkiperäisen keskustelun niin maahanmuutosta kuin pedofiliastakin. Näitä asioita pitäisi tarkastella tieteellisesti, kuten olen itse pyrkinyt tekemään, eikä asenteellisesti tai normatiivisesti.

On selvää, että esimerkiksi nuorten ja aikuisten välistä seksuaalisuutta voidaan yhtä hyvin puolustaa kuin vastustaakin, mutta vielä olennaisempaa olisi lukea molempien kantojen välistä esiin tulevia sananvapauden ja viranomaisdiskurssin normeja. Ne kertovat, että niin seksuaalipolitiikka kuin uskonto ja rotukorttikin on otettu viranomaisdiskurssissa pelkästään puoluepolitiikan ja sisäpoliittisen kansankiihotuksen käyttöön, josta toden jyvä ja langan pää ovat kadonneet kauan sitten.

Lähestyvät vaalit politisoivat lisäksi oikeudenkäynnin niin, että siitä muodostuu kaikkien aikojen poliittisin oikeudenkäynti, järjestäänpä se ennen vaaleja tai niiden jälkeen. Tuomiosta puolestaan tulee todellinen sotasyyllisyystuomio. Mielenkiintoista on, uhraako syyttäjä lopunkin uskottavuutensa käyttämällä Hannu Salamalle langetettua jumalanpilkkatuomiota todistelunsa ennakkotapauksena.


Tuomitsemisen teonteoreettiset ehdot

Lähtökohdan prosessille muodostaa se, että syyttäjä pitää ideologista uskonrauhaa tärkeämpänä kuin järkiperäistä ja demokraattista elämää. Rikoslain toista ideologista lainkohtaa, eli kansanryhmää vastaan kiihottamista, syyttäjä puolestaan hyödyntää tulkitsemalla Halla-ahon esittämän kansanryhmän kuvauksen aktiiviseksi teoksi, jonka mukaan tämä ihminen muka kiihottaa jotakin tahoa jotain toista kansanryhmää vastaan.

Aivan kuten jo tämän blogin edeltävissä (ja kirjanakin julkaisuissa) analyyseissani osoitin, kansanryhmää vastaan kiihottamisesta syyttämiseksi pitäisi epäillyn toiminnasta osoittaa jokin sellainen aktiivinen suorite, jonka kautta epäilty on lauseimperatiivilla tai muutoin kehottanut jotain tiettyä tahoa tekemään jonkin tarkoin määritellyn teon jollekin tietylle kansanryhmälle. (Syytteen nostamisen muut tarvittavat edellytykset voi lukea kirjastani Sensuurin Suomi, s. 308.) Pelkkä kriittinen ja loukkaavaksikin koettu kuvaaminen ei saa riittää.

Pelkkä kuvaaminen ei saa riittää tuomioon sen vuoksi, että kuvauksista tuomitseminen tekisi mahdottomaksi yhteiskuntakritiikin ja kansanryhmien arvostelemisen silloin, kun niihin on syytä. Ne pitää sallia demokraattisen, liberaalin ja yhteiskunnallisia totuuksia tavoittelevan toiminnan nimissä. Arvostelu pitää sallia siinäkin tapauksessa, että se on virheellistä tai väärää, sillä myös tieteellinen tieto on aina todistettavuudeltaan suhteellista ja tulkinnanvaraista. Näin ollen mikään tieteellinenkään todistelu ei voi olla koskaan juridiselta kannalta sataprosenttisen tyydyttävää, ja täydellisen rikosoikeudellisen tyydyttävyyden vaatiminen poliittiselta kirjoitukselta johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan.

Jos väitteiden tueksi voidaan osoittaa tilastollisia faktoja, myös poliittisen argumentaation asema paranee, mutta Halla-ahon väitteet tulee nähdäkseni sallia jo pelkän mielipiteenvapauden vuoksi. Siinäkin tapauksessa, ettei hänen väitteidensä tueksi voitaisi esittää sellaisia perusteita, joita hän on tosin esittänyt, hänen näkemyksensä pitää sallia henkilökohtaisina mielipiteinä ilman vähäisintäkään rangaistuksen uhkaa.

Syyttämisen motiivien ymmärtämiseksi kannattaa lukea Halla-ahon kirjoitus ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Hänhän arvostelee siinä oikeuslaitoksen toimintaa ja sen kaksoisstandardeja. Kansanryhmiä koskevat väitteet ovat vain vertailujen vuoksi esille tuotujen esimerkkilauseiden asemassa. Kalske ei voi olla tätä ymmärtämättä, joten hänen nostamassaan syytteessä täytyy olla kyse poliittisesta painostuksesta tai siitä, että syyttäjälaitos kostaa itseensä kohdistetun arvostelun.

Syyte Halla-ahoa kohtaan on rikos sananvapautta vastaan, sillä jo pelkkä syyte toimii pelotteena ja ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. On syytä muistaa, että laki kieltää myös poliittiset vainot, mihin liittyen rikoslain 11 luvun 3 § sanoo asiasta näin:

”Joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä [...] vainoaa tunnistettavissa olevaa ryhmää tai yhteisöä poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella taikka niihin rinnastettavilla muilla perusteilla, on tuomittava rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.”

Olennaista on, että Halla-aholle luettu syytemääräys ei vastaa ollenkaan hänen toimintaansa, mutta Kalskeen oma toiminta täyttää edellä siteeratussa lainkohdassa kuvatun rikoksen tunnusmerkit: siis vankeutta apulaisvaltakunnansyyttäjälle ”elinkaudeksi”.


Sananvapauden synkkä päivä

Suomessa ”sananvapauden asiantuntijoina” on valitettavasti 1960- ja 1970-luvulta lähtien pidetty Taisto Sinisalon kämmenellä kujertelevia kyyhkyläisiä, joiden lähdeteoksina toimivat Leninin kootut kirjoitukset. Nykyään sananvapauden esitaistelijat ovat heidän vastakohtiaan. Todellisuudessa politiikan kipupisteet, kuten maahanmuuttoa koskevat erimielisyydet, pitäisi keskustella selviksi, eikä haudata aiheita lain voimalla.

Suomessa viranomaisvalta nakertaa nyt pala kerrallaan sananvapautta ja oman virkatoimintansa nauttimaa luottamusta. Asia, jota viranomaiset eivät näytä ymmärtävän lainkaan, on se, että kansalaisyhteiskunnan pitäisi perustua luottamukseen: siihen, että hallitsijat eivät käyttäydy epäoikeudenmukaisesti tai säädä mielivaltaisia ja kansan oikeustajun vastaisia lakeja.

Mikäli tämä luottamus rikkoutuu, samalla rikkoutuu myös kansalaisten luottamus oikeuslaitosta kohtaan, ja voimaan astuu vahvemman oikeus. Tavallaan näin on nyt käynyt, ja oikeudenkäyttö perustuu pelkkään voimankäyttöön sekä kansan mielipiteiden tukahduttamiseen pakkovallalla. Tähän viittaa esimerkiksi se, että Suomi on saanut väestöönsä suhteutettuna ennätysmäisen määrän tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ymmärrän kyllä, että syyttäjä halusi aloittaa Earth Hour -tunnin jo tänään ja sammutti sananvapauden valot hetkeksi. Mutta suomalaiset rakastavat totuutta ja vihaavat valheellisuutta niin, että Suomen kansa ei tule antamaan sensuurille periksi koskaan. Siinä on lyönyt valtionsyyttäjä Illmankin Fiskarsinsa monta kertaa kiveen.


Vertailun vuoksi

Filosofisesti katsoen sananvapauden pitää koskea kaikkia mielipiteitä riippumatta siitä, kokeeko joku ne loukkaaviksi vai ei. Sen sijaan rajoittamisessa on kyse siitä, että joku pyrkii päättämään, mikä on sopivaa. Tällaisia sopivuuden normeja ei pitäisi poliittiseen eikä tieteelliseen keskusteluun asettaa, sillä sopivuuden kriteeriksi voi tällöin kohota vain valtapolitiikka. Se puolestaan avaa tien mielivaltaiseen sananvapauden rajoittamiseen.

Merkille pantavaa on, että myös meitä homoja sallittiin arvosteltavan kovin sanoin esimerkiksi eduskunnassa, mutta kukaan ei puuttunut mitenkään siihen. Miksi vain ulkomaalaiset tai yleensäkin vierasperäiset ihmiset olisivat nyt sellainen kansanryhmä, jolla on etuoikeus nauttia viranomaisvallan erityistä suojelua? Todellisuudessa puolusteleminen nolaa myös puolusteltavia saadessaan heidät näyttämään ihmisiltä, jotka eivät osaa puolustaa itseään.

Vertailun vuoksi me homot emme pahastuneet arvostelusta, eikä meitä puolustanut kukaan. Toisaalta emme esittäneet itsekään sensuurin vaatimuksia vaan sallimme avoimen keskustelun ja vaadimmekin sitä. Kyllä me lyönnit kestimme. Asiasta käytiin avoin tieteellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, ja kantamme voitti, koska nojasimme vain järkeen. Uskonnolliset dogmit kaatuivat. Niiden soisi kaatuvan myös tässä kysymyksessä.

Myös muslimeille tekisi hyvää vapautua oman konservatiivisuutensa pakkopaidasta. Viranomaisvalta, joka ei suojele muslimeja heidän oman uskontonsa kielteisiltä vaikutuksilta, kuten naisten sortamiselta, ei tiedä, mitä tekee. Ilmeisesti islamissa itsessään on jotakin sellaista, joka ei salli tieteellistä eikä järkiperäistä keskustelua.

Ja vielä toinen vertailuesimerkki: kun Halla-aholle luetaan syyte hänen itse keksimästään ja esimerkkilauseenaan esittämästään väitteestä, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on erään kansanryhmän kansallinen tai geneettinen erityispiirre, niin vastaava syyte pitäisi kai lukea myös Kaleva-lehdelle, joka kirjoitti pääkirjoituksessaan 20.5.2008 täsmälleen seuraavasti:

”Kiistatonta on, että Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisimpia maita ja että se kytkeytyy erottamattomasti viinankäyttöön. Päissään surmaaminen on kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.”

Jos tämän sinänsä todistamattoman ja lähdeviitteillä perustelemattoman väitteen saa sanoa suomalaisista, miksi vastaavaa ei saisi sanoa muunmaalaisista? Tässä epäjohdonmukaisuudessa on näyttöä kaksoisstandardeista tarpeeksi. Myös huono huumorintaju on mädän hallinnon tunnusmerkki.

Yksilöä vastaan kiihottamista

Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola iloitsee lehdessään, että Jussi Halla-ahon kirjoituksista aloitetaan rikostutkinta. Kuten Halla-aho puolestaan toteaa blogissaan, tutkinnalla ei ole enää mitään tekemistä sen enempää vihreiden aloittaman kampanjan kuin Ilta-Sanomien lietsoman homonampumiskohinankaan kanssa, vaan rikostutkinta on alkanut elää omaa elämäänsä.

Kunnianloukkaukset ovat asianomistajarikoksia ja aseluvat poliisiasioita, ja kumpaakaan koskevat ilmoitukset eivät ole antaneet aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan nyt rikosepäilyn kohteeksi on nostettu Halla-ahon blogikirjoitukset kokonaisuudessaan, ja epäily koskee ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, joka on virallisen syytteen alainen rikos. Uhreja tai rikoksesta kärsineitä asianomistajia ei tässä sodassa siis enää ole – ei myöskään ilmoitettua rikosta, vaan nyt poliisi koettaa itse löytää Halla-ahon rivien välistä tarvittavan rikoksen.

Koska tutkinnan kohteena ei pidetä mitään yksittäistä lauselmaa vaan se kohdistuu nyt bloginpitäjän kirjoitusten kokonaisuuteen, asialla tuskin voi olla kukaan muu kuin valtionsyyttäjä Mika Illman, joka kurkistaa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen takaa ja tällä tavoin painostaa poliisia tekemään kaikkensa kunniallisen suomalaisen ihmisen syyllistämiseksi. Tähän viittaa muun muassa maininta, että poliisi ja syyttäjä ovat toimineet ”hyvässä yhteistyössä”.

Rikollinen on valittu, vain rikos puuttuu. Prosessi on täysin politisoitunut. Harmi, ettei Suomen laki tunne yksilöä vastaan kiihottamista, vaikka kansanryhmää vastaan kiihottaminen onkin kriminalisoitu laissa. Kun rikostutkintapyynnönkin on täytynyt Halla-ahon todistelun mukaan tulla poliisille Ilta-Sanomien taholta, lehden on turha pestä kasvojaan graafisilla uudistuksilla. Lieneekö syynä myös Helsingin Sanomien verkkosivujen pikaiseen uusimiseen äkillinen tilaajakato? Ainakin minä jätän molemmat Sanoma-lehdet ostamatta tästä eteenpäin pysyvästi.


EU-lait estävät Euroopan eurooppalaisuuden

Halla-ahon tapaisia ajattelijoita on kenties helpompi arvostella kuin tavanomaisia poliitikkoja, sillä hän on kirjoittanut ajatuksensa näkyviin aivan kuten minä, mutta suurin osa ammattipoliitikoista ei ole julkaisut mitään, eikä heitä näin ollen saada satimeen yksittäisistä sanoista. Jos taas minä olisin Halla-aho, toteaisin pelkkään esimerkkiaineistoon takertujille saman kuin pilkkuvirheistä länkyttäjille yliopistolla: ”Koska kritisoitte pelkkiä yksityiskohtia, päättelen teidän olevan samaa mieltä tutkimusteni päälinjasta, kun ette vaivaudu puhumaan varsinaisesta aiheesta mitään.”

Entä mitä tuo ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” oikeastaan on? Sanaa ”kiihottaminen” voidaan pitää tässä yhteydessä epäonnistuneena, sillä kiihottuneisuus liittyy pikemminkin seksuaalisen käyttäytymisen kuin poliittisen toiminnan alaan. ”Kiihottamisella” viitattaneenkin tässä yhteydessä poliittisen kannatuksen hankkimiseen. Se taas on kaiken demokraattisen poliittisen toiminnan elintärkeä ominaisuus.

Jos poliittisen agendan sisältönä on maahanmuuttopolitiikan kritiikki, maahanmuuton vastustaminen tai vaikka maahanmuuttajienkin vastustaminen, niin ne pitää hyväksyä poliittisen toiminnan osaksi. Näin voimme päätellä, että mikäli kyseinen poliittinen toiminta, kannatuksen tavoittelu ja vaihtoehtojen tarjoaminen äänestäjille johtaa rikosepäilyyn tai syytteeseen, koetetaan ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevalla lainsäädännöllä kumota kansanvaltainen poliittinen järjestelmä sekä mielipiteen- ja ilmaisunvapaus.

On myös syytä muistaa, ettei maahanmuutto ole sellainen pyhä arvo, jota ei saisi kovinkin sanoin arvostella, eivätkä ulkomaalaiset kansanryhmät ole mitään lammaslaumoja, jotka muodostaisivat jonkinlaisen yksiaineksisen katraan ja joita ei sopisi arvostella tai moittia, osuupa tuo moite sitten koko ryhmään tai sen johonkin osaan. Keskeistähän on se, onko arvosteluun syytä vai ei. Ja vaikka syytä ei olisi kaikkien mielestä, niin toisten mielestä voi olla, ja niinpä purevakin arvostelu pitää sallia poliittisena perusoikeutena ja sananvapauden nimissä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevat lait ovat Euroopan unionin yhtenäislainsäädäntöön tähtäävän politiikan hedelmiä. Ne muotoiltiin EU-virkamiesten toimesta niin väljiksi ja tulkinnanvaraisiksi, että niiden nojalla on mahdollista syyttää ja tuomita melkein minkä tahansa poliittisesti epämiellyttävänä koetun aineiston esittämisestä. Käytännössä näiden lakien kautta estetään julkaisemasta maahanmuuton varjopuolia koskevaa tosiasiatietoa ja johtopäätöksiä.

Kun Euroopan unioni velvoitti jäsenmaitaan sisällyttämään kyseiset lait omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, asiasta piirtyi paradoksi: Euroopan unionin lait estävätkin nyt Euroopan pitämisen eurooppalaisena ja asettavat ei-eurooppalaisen väestön edut kantaväestöjen etujen edelle. ”Rikokseksi” muodostuu tällöin se, että eurooppalaiset haluaisivat pitää maansa eurooppalaisina ja eurooppalaisista koostuvina. Näin ollen on kysyttävä, kenen etua EU oikeastaan ajaa, kun se ei enää tunnu edustavan edes eurooppalaisten omaa etua.

Koska ajatusrikosten tekemisessä ei ole kyse materiaalisista seikoista eikä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen ole tarvittu edes näyttöjä seurausten olemassaolosta, on tuomitseminen muodostunut pelkästään poliittiseksi. Tällaisiin ”rikoksiin” tulevat syyllistyneiksi periaatteessa kaikki ne, jotka eivät ajattele asioista niin kuin virkakoneisto haluaa. Kuitenkaan ihmisiä ei voida pakottaa pitämään mistään ihmisten oman tahdon vastaisesti.

Vaarassa ovat myös ne tieteenharjoittajat ja filosofit, jotka erilaisin – joko tilastollisin, ideologiakriittisin tai aatehistoriallisin – perustein päätyvät käsitykseen, että monikulttuuristuminen ja maahanmuutto eivät ole hyväksi. Puolustusvoimien diskurssissa luvatonta maahanmuuttoa ja rajanylitystä sanotaan ”vihollisen maahantunkeutumiseksi”, ja filosofisesti kiinnostavaa on, mikä oikeastaan muuttuu siirryttäessä kontekstista toiseen: puolustushallinnon piiristä sisäasiainministeriön retoriikkaan. Se, mikä yhdessä merkitysyhteydessä on maahantunkeutuja, on toisessa yhteydessä laiton maahanmuuttaja, pakolainen tai turvapaikanhakija.


Oikeus omaan aatteeseen ja vakaumukseen

Kun rikostutkinnan kohteina ovat loogisesti argumentoivan tohtorin hyvin perustellut kirjoitukset, tällaisessa esitutkinnassa ei puolustukseksi näköjään hyväksytä sen enempää objektiivisia totuuksia kuin ihmisen uskoa omaan aatteeseensa. Kaiken sisällöllisen ja asiakohtaisen vastakritiikinkin jälkeen ihmisellä pitäisi olla viime kädessä oikeus ajatella mitä haluaa ja sanoa mitä haluaa siinäkin tapauksessa, että hänen näkemyksensä eivät olisi joltakin toiselta kannalta tai toisten ihmisten mielestä perusteltuja. Oikeus omaan poliittiseen vakaumukseen ja sananvapauteen ovat perusoikeuksia, jotka ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskeva lainsäädäntö yrittää kieltää.

Tuomioistuimet ja syyttäjälaitos eivät näytä pitävän toimintansa kriteerinä niinkään sitä, onko oikein tuomita joku näkemystensä perusteella, vaan ainoastaan sitä, onko tuomitseminen hyödyllistä tai haitallista kritiikin hiljentämiseksi. Todellisuudessa tällainen pragmaattinen arviointi on vastoin oikeudenmukaisuuden pyrkimystä, ja myös käytännössä tuomioistuinten ei kannattaisi tuomita oman maamme kansalaisia heidän mielipiteistään, sillä sen myötä lainkäytöltä murenee moraalinen oikeutus.

Paljon tärkeämpää olisi luoda lainsäädäntö, jolla kiellettäisiin yksittäistä ihmistä vastaan kohdistuva kampanjointi, kiihottaminen ja mudanheitto, sillä yksilöt kokevat nuo viranomaisten nostamat ajojahdit nahoissaan paljon verisemmin kuin kokonaiset ryhmät. Tuomitsemalla Jussi Halla-aho hänen blogikirjoituksistaan tuomittaisiin koko hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleva kansanryhmä, ja ennakkotapauksena se muodostaisi vakavasti otettavan uhan kaikelle järkiperäiselle ajattelulle.

Todenperäisistä syistä

Jos valtionsyyttäjä Mika Illman olisi lääkäri, hänen lääkärinoikeutensa olisivat vaarassa. Koska hän on oikeustieteilijä, hänellä on ilmeisesti lupa olla johdonmukaisesti epäjohdonmukainen. Muussa tapauksessa hänet voitaisiin todeta ammattitaidottomaksi ja sellaisena vaaralliseksi potilaille.

Illmanin retorisista taidoista kertoo Yleisradion juttu, joka on julkaistu muun muassa tässä. Jutun mukaan Suomen viranomaiset pitävät internetissä toimivia ääriryhmiä jo uhkana ”arjen turvallisuudelle”. On kummallista, että tavanomaisista kansalaismielipiteistä yritetään lavastaa ”ääriryhmien mielipiteitä”.

Outoa on sekin, että kyseiset viranomaiset eivät pidä maahanmuuttajien harjoittamaa rikollisuutta uhkana arjen turvallisuudelle, vaikka se on kantaväestöön suhteutettuna moninkertaista. Sen sijaan ulkoministeriön ulkoasiainneuvos, turvallisuusasiantuntijaksi sanottu Kirsi Westphalen kiinnittää huomionsa vain siihen, että ”rasististen rikosten määrä on Suomessa merkittävässä nousussa”.


Mielipiteet vastaan tutkimustieto

Huomattava on, että kummankaan haastatellun virkamiehen kannanotto ei perustu tutkimustietoon, eikä väitteiden tueksi esitetä mitään tilastoja. Kyseessä ovat siis virkamiesten arviot, joista monille jää mieleen vain sisältö, vaikka perustelut puuttuvat. Lisäksi on huomattava, että jutussa ei määritelty mitenkään sitä, mikä on ”rasistinen rikos”.

Uhkaavana nähdään vain kantaväestöön kuuluvien ihmisten yleinen ulkomaalaisvastaisuus, mutta kumpikaan virkamies ei ole huolissaan siitä, että muslimijärjestöjen kansainväliset sivustot ovat täynnä suoranaista vihanlietsontaa esimerkiksi homoja, juutalaisia, amerikkalaisia ja monia muita ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi rasismi sinänsä ei ole rikos, pitipä siitä tai ei, ja näin ollen voidaan sanoa, että Ylen uutinen antaa asioista harhaanjohtavan kuvan.

Kansalaiset eivät useinkaan tottele virkamiesten henkilökohtaisia toiveita, mikä on antanut EU:n voitelemalle virkavallalle perusteen lavastaa kansan enemmistön mielipiteet milloin ”muukalaisvastaisuudeksi” tai ”ulkomaalaisvihaksi”, milloin taas ”rasismiksi”. Tosiasiassa kyseessä ovat tavanomaiset ja oikeutetut näkemykset, jotka perustuvat kansallisen edun tunnustamiseen.

European Social Surveyn tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 % suomalaista ilmoittaa vastustavansa maahanmuuttoa (s. 22), ja saman voi tarkistaa Euroopan unionin julkaisemasta tilastosta, jonka mukaan vastustamisen tarkka lukuarvo on 59,24 prosenttia (s. 33).

Kreikassa siirtolaisvastaisuus (resitance to immigrants) on 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Luxemburgissa 52,74 %, Iso Britanniassa 51,74 %, Tanskassa 50,45 % ja Espanjassa 50,24 %. Yhdeksässä muussa Euroopan maassa suora siirtolaisvastaisuus vaihtelee 35,27 prosentin ja 49,76 prosentin välillä. Poikkeuksen tekee vain Ruotsi, jossa siirtolaisia vastustaa 14,64 %, mikä on selitettävissä sillä, että maa on jo pitkälle ulkomaalaistettu, kun maahanmuuttajataustaisen väestön osuus koko väestöstä on peräti neljännes. Koska ruotsalaiset eivät koe voivansa tehdä asialle mitään, he ovat alkaneet pitää myös vastustamista tuloksettomana ja turhana.

Kun maahanmuuttajavastaisuus on näin selvää varsinkin maahanmuutosta eniten kärsineissä Balkanin lähialueiden maissa sekä vapaamielistä maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneissa Britanniassa, Tanskassa ja Luxemburgissa, on kummallista, että poliitikot Suomessa pyrkivät aktiivisesti lisäämään maahanmuuttoa. Poliittisen hallinnon tulisi noudattaa kansalaisten kantaa, mutta asia vaietaan puolueissa, ja viranomaiset leimaavat kaikki kriittiset kansalaispuheenvuorot nykyään ”rikoksiksi”.

Aivan samaan tapaan viranomaisvalta pyrkii määrittelemään jatkuvan maahanmuuton ”lailliseksi” vain säätämällä sen lailliseksi. Kun ihmisten asenteet pysyvät kuitenkin vakioina, on selvää, että maahanmuuton suosiminen johtaa kriittisyyden kasvuun, aivan niin kuin sananvapauden kriminalisoiminen johtaa ”rikollisuuteen”. Muussa tapauksessa kansalaisten pitäisi ottaa vastaan heille pakkosyötettävä asennemuokkaus ja manipulaatio, jolla suomalaisia taivutellaan luopumaan omista eduistaan ja oikeuksistaan maahanmuuttajien hyväksi.


Miksi ministereitä hävettää?

Se, miksi maahanmuuttokysymyksestä ei puhuta Suomen puolueissa ja poliittisessa elämässä, johtuu tosiasiasta, että Suomen poliittinen johto on Brysselissä indoktrinoitu noudattamaan ja toteuttamaan Euroopan unionin strategista tavoitetta: työvoiman liikkuvuutta ja EU:n ulkopuolisen työvoiman tuloa Euroopan unionin hyödynnettäväksi. Tästä ei kuitenkaan ollut puhetta Euroopan unioniin liittymisestä äänestettäessä, eikä sen pitäisi sisältyä EU:n jäsenyyteen.

Koska Suomen johtavat poliitikot ja suurten hallituspuolueiden ministerit ovat sitoutuneet ministerineuvoston kokouksissa tähän politiikkaan, heitä hävettäisi sanoa Euroopan unionissa toimiville kollegoilleen, että Suomen kansa ajattelee maahanmuutosta toisin. Toisaalta he häpeävät sanoa suomalaisille, että heidän täytyy ministereinä ajaa tätä jatkuvaa maahanmuuttoa sitouduttuaan siihen EU:n yhteisissä ohjelmanjulistuksissa. Sen vuoksi he eivät voi lakata kumartelemasta EU:n muille ministereille, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiinpäin Brysselistä.

Maahanmuuttopolitiikassa erottuu neljä eri tasoa, joista alimman muodostaa itse ilmiö: maahanmuutto. Tämä on täysin immanentti taso (1), ja siitä puhuminen koostuu esimerkiksi maahanmuuttajamääristä ja asiaa koskevasta tilastotiedosta.

Ilmiötason yläpuolella on ideologinen taso (2), jolla laaditaan poliittiset normit maahanmuuton toteuttamiseksi. Tämä kerros koostuu niin sanotusta monikulttuurisuuden ideologiasta. Se muodostaa normatiivisen perustan käytännön maahanmuuton edistämiselle.

Kolmas taso (3) on Euroopan unionin strateginen taso, jolla päämääräksi on asetettu edellä kuvailtu kansalaisten ja työvoiman liikkuminen. Siihen liittyvät myös kansallisvaltioiden vastaisuus ja kansallisen itsemääräämisoikeuden heikentämispyrkimykset.

Neljännen tason (4) muodostaa suuri kysymys, johon kukaan ei ole kyennyt vastaamaan, mutta joka vallitsee kaiken yläpuolella. Se on seuraava: Miksi maahanmuuttoa ja kansallisvaltioiden heikentämistä pitäisi edistää, vaikka historia sen enempää kuin sosiobiologiakaan eivät anna näyttöä monikulttuurisuuden onnistumisesta missään maailman kolkassa? Ja miksi ihmiset ylipäänsä ajautuvat riitoihin kaikkialla, missä kohtaavat erilaiset kansakunnat, kulttuuriperinteet, arvomaailmat ja rodut?

Koska nämä kysymykset ovat vastauksia vailla ja vastausten oikeaksi tai vääräksi todistumattomuuden vuoksi myös jäävät sellaisiksi, voidaan toiminnan pohjaksi valita vain hyväksi havaittu ja turvallinen tie. Se perustuu kokemuksista oppimiseen. Koska ihmisluonnon muuttaminen on näissä asioissa vaikeampaa kuin jokien virtaussuunnan kääntäminen, kannattaisi kansakuntien sekoittamista välttää ja omaksua kansainvälisissä suhteissa pidättyvämpi linja.

Sen sijaan Suomen poliitikot häpeävät enemmän tinkiä omista EU-kollegoilleen antamistaan sitomuksista kuin siitä, että heidän pitää toteuttaa kansan enemmistön vastaista politiikkaa. Niinpä he ratkaisevat asian hallinnollisesti ja laittavat poliittiset virkamiehet pamputtamaan kansalaisia.


Ilman vapautta

Se, että maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä esiintyy nimenomaan internetissä, johtuu ikävästä tosiasiasta, että valtamedia vaikenee kansan enemmistön mielipiteistä aktiivisesti ja viranomaisten toivomaa poliittista korrektiutta toteuttaen. Kun kritiikkiä ei saa esittää sensuuria harjoittavissa päivälehdissä eikä tv-kanavilla, arvostelu hakeutuu ainoaan vielä avoinna olevaan mediaan eli nettiin, jossa mielipiteet usein kärjistyvät ja esiinnytään nimimerkillä viranomaisten itsensä kylvämän pelon vuoksi.

Kärjistyminen ja peittely ovat siis seurauksia siitä, että viranomaiset eivät salli asioista keskusteltavan vapaasti. Esimerkiksi Illman on käyttänyt muotoilua, että vastustaessaan maahanmuuttoa ”vain harva verkkorasisti jää kiinni”. Kyse on nähdäkseni samasta asiasta kuin että joku ihminen jäisi kiinni järjen käytöstä. Voidaanko sellaista tapahtumaa sanoa kiinnijäämiseksi, jossa on kyse myönteisestä ja eettisestä toiminnasta? Sitä paitsi on loukkaavaa nimittää omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä rasisteiksi.

Valtionsyyttäjä Illman haaveilee Ruotsin oloista ja toteaa Ylen jutussa, että ”esimerkiksi Ruotsissa on laki, joka edellyttää sivuston ylläpitäjää valvomaan siinä esiintyvää aineistoa. Itse pitäisin tarpeellisena harkita tämän tyyppisen lainsäädännön säätämistä myös Suomeen.”

Käytännössä tällainen verkon valvonta johtaisi samaan kuin puhelimien kuuntelu, joten on pääteltävä, että Illman haluaa murtaa viestintäsalaisuuden ja kannattaa täyttä totalitarismia vastustaen kansalaisten nykyisiä vapausoikeuksia.

Syyttäjä, jonka mukaan kritiikkiäkin saa esittää, ”kunhan sitä ei ääneen lausuta”, on näissä puheissaan perustuslainvastaisen ennakkosensuurin ja näköjään yleisenkin sensuurin kannalla. Hän varmaan saa runsaat aplodit suomalaisilta. Yleensä ihmisten perusoikeuksiin saa puuttua vain poikkeusoloissa. Keskeinen kysymys kuuluu, elämmekö tämän kritiikittömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi jo sellaisissa poikkeusoloissa, että kantaväestön perusoikeuksia aletaan rajoittaa. Jos niin on, entiset olot pitää mahdollisimman nopeasti palauttaa.


Konfliktien estäminen

Yleisradion uutisen mukaan ”netin muukalaisviha koetaan vakavana uhkana myös siksi, että maahanmuuton odotetaan jatkossa lisääntyvän. Euroopasta on jo esimerkkejä siitä, kuinka maahanmuuttajien ja kantaväestön arkisetkin kärhämät voivat kärjistyä polttoiskuiksi ja mellakoiksi.”

Ja mitä tekee Illman? Nyt hän kertookin pelkäävänsä Ruotsin esimerkkiä ja toteaa: ”Pitäisin tärkeänä, ettei tilannetta päästetä sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, Ruotsissa ja Länsi-Euroopassa.”

Voin ymmärtää Illmanin ajatuskulkuja vain niin, että hänen käsityksensä mukaan mellakoihin ovat syyllisiä maahanmuuttopolitiikan kriitikot, jotka esittävät näkemyksiään heille vielä auki olevissa tiedotusvälineissä ja internetissä. Totuus asiassa on kuitenkin sellainen, että maahanmuuttajakritiikki ei ole suinkaan mellakoiden eikä polttoiskujen syy. Maahanmuuttajakriittisyyden kasvu on seuraus, ja syy konflikteihin on hallitsematon maahanmuuttopolitiikka sekä maahanmuuttajien oma toiminta.

On erittäin paheksuttavaa, että valtionsyyttäjä Illman toimii mielipiteillään poliittisen linjan vetäjänä ja että hän yhdessä Astrid Thorsin, Johanna Suurpään ja Mikko Puumalaisen kanssa pönöttää Suomeen lisää maahaanmuuttajia, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei kyseistä politiikkaa hyväksy. En minä ainakaan halua tänne mitään miinakenttää, sellaista, joka vallitsee Pariisin ja Lontoon lähiöissä, ja siksi myöskin ovia apposen auki pitävää maahanmuuttopolitiikkaa on syytä vastustaa.

Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan vastaisuus ei siis ole kiihottamista mitään kansanryhmää vastaan, vaan aktiivinen maahanmuuttopolitiikka itsessään kiihottaa kantaväestöön kuuluvia ihmisiä esittämään kyseisen politiikan vastaista kritiikkiä. Tämä puolestaan on luonnollinen seuraus varsinaisesta syystä, joka on...

Myös minä olen sitä mieltä, että tilannetta ei saa päästää sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa, Hollannissa ja Britanniassa. Mutta se edellyttää puuttumista ongelmien oikeisiin syihin, toisin sanoen maahanmuuton rajoittamista ja supistamista. Jos siis Illman haluaa vähentää rikollisuutta, hänen kannattaa alkaa taistella jatkuvaa maahanmuuttoa ja kulttuurien sekoittamista vastaan.