Droonimuuri: poliittinen dromedaari

Komiteoista sanotaan tulevan dromedaarin näköisiä tuloksia.

Sellainen tuli nyt EU-komissiosta, josta viestitettiin, että EU ei myönnä erityistä tukea droonimuurin rakentamiseen Suomen itärajalle vaan hajauttaa mahdolliset panostuksensa ympäri Eurooppaa.

Näin siis, vaikka Suomi on sijaintinsa puolesta suuremmassa Venäjä-vaarassa kuin esimerkiksi Espanja.

Päätös oli paha pettymys Suomen hallituksen varsinaiselle trubaduurille Petteri Orpolle, joka oli kerskaillut etukäteen muun muassa A-studiossa 15.10.2025, että nyt EU:n olisi oikea aika tukea Suomea droonimuurin rakentamiseksi, koska Suomi on kuuliaisesti ja karttuisasti täyttänyt EU:n kaikki anelut ja tukipakettipyyteet.

Vertailun vuoksi esimerkiksi Italia ja Espanja ovat saaneet satoja miljardeja euroja koronaelvytysrahoja infrastruktuurin rakentamiseen ja asuntojen saneeraamiseen.

Ei herunut tukea Suomelle, ei. Katala on EU, ja mielensä matala.

Siinä nähdään, millaista Euroopan unionin solidaarisuus todellisuudessa on. Jatkossa sitä on turha odottaa myöskään Suomen valtiontalouden ongelmiin, vaikka ongelmissa Suomen valtiontalous on EU:n itsensä vuoksi, kuten perustelin muun muassa täällä.

Mutta drooni, se on sodankäynnin todellinen toreadori, etten sanoisi demiurgi.

”Muurin” puolestaan keksi dramaturgi. Defensiivisempi olisi ”kaupunkikupoli”.

Päästökauppaa ihmisillä – EU pakottaa jäsenvaltioita luopumaan omasta väestöpolitiikastaan

EU:n komentodemokratiasta syntyi jälleen uutta näyttöä, kun EU:n parlamentti ja neuvosto ”pääsivät sopuun” laittomasti EU:n alueelle saapuneiden pakollisesta taakanjaosta. Muiden jäsenmaiden on jatkossa joko otettava vastaan toisiin maihin saapuneita turvapaikanhakijoita tai tuettava taloudellisesti niitä maita, jotka ottavat.

Tämä on päästökauppaa ihmisillä. EU pakottaa ottamaan vastaan tulijoiden virtaa ja uhkaa taakasta kieltäytyviä maita sakon kaltaisella maksulla.

Eipä ihme, että sisäministeri Mari Rantanen (ps.) ja oikeusministeri Leena Meri (ps.) olivat Yleisradion TV-uutisissa 20.12.2023 hieman vakavina, kun toimittajat puhuttelivat heitä eduskunnan korridoorissa.

Maahanmuuttopolitiikka ei näytä menevän nyt Perussuomalaisten toiveiden mukaisesti. Syy on EU:n harjoittaman lähetystyön.

Mutta se sujuu kyllä kuin Strömsössä, ainakin mikäli Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Anders Adlercreutzia (r.) on uskominen. Hän puolusteli uudistusta sillä, että se mahdollistaa myös Suomeen Venäjältä tunkeutuvien turvapaikanhakijoiden välittämisen muihin maihin (joihin useat lähtevät täältä kyllä ihan itsestäänkin).

Adlercreutzin ilo asiasta on muutoinkin aiheetonta, sillä uuden EU-kannan mukainen siirtolaisjärjestelyhän tähtää nimenomaan sellaisen maahanmuuton torjumiseen, joka tapahtuu toisen valtion manipuloimana ja tähtää hybridivaikuttamiseen. Uusi EU-velvoite mahdollistaa myös niin sanotun rajamenettelyn ja rajalta käännyttämisen entistä helpommin.

Näin ollen tilannetta, että Suomeen tullaan sankoin joukoin itärajan takaa, ei pitäisi alun alkaen syntyä. 

Ja sen torppaamisessa Suomen hallitus on ominkin toimin onnistumassa, kun raja on laitettu kiinni ja ennakkoilmoituksen mukaan sulku myös pysyy, jos painostus jatkuu.

Sisäministeri Rantasen reaktio EU:n kantaan oli lähinnä defensiivinen hänen tähdätessään siihen, että jatkossa keskityttäisiin hillitsemään EU:n alueelle tulevien turvapaikanhakijoiden vanaa.

Tottahan se on, että tällöin myös tarve taakanjakoon vähenisi.

Mutta vielä todempaa on, että EU:n jäsenmailla tulisi olla kansalliseen suvereniteettiinsa perustuva oikeus itse päättää maahanmuuttopolitiikastaan, väestöpolitiikastaan ja rajapolitiikastaan – ainakin sikäli kuin olemme suvereeneja valtioita.

On siis huonoa, jos valtioiden toimintamahdollisuudet pitää fokusoida vain EU:n päätöksentekoon ja etelärajoille tulevien torjumiseen.

Parempi olisi lisätä EU:n jäsenmaiden oikeutta itse päättää maahanmuuttopolitiikastaan ja väestöpolitiikastaan sekä velvoittaa EU:n jäsenvaltioita pitämään omat valtiolliset rajansa paremmin valvottuina.

GCM:n mätä hedelmä

Italiassa tietenkin iloitaan taakanjaosta, koska maahan on ongittu tänä vuonna peräti 150 000 tulijaa, joista useimmat ovat paperittomia, kutsumattomia ja laittomasti saapuneita. Paperi, joka heillä on ollut esittää, on yleensä ollut turvapaikkahakemus.

Yleisradio uutisoi aiheesta täällä, pyrkien oikeuttamaan maahantuloa yhden subjektiivisen kertomuksen kautta tavalla, jota arvostelin mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa (2020) ja täällä. Tosiasiassahan kyseessä on järjestelmäpoliittinen ilmiö, joka vahvistuu nyt, kun sitä ajaa systemaattisesti EU. 

Tämä on eräs seuraus GCM-asiakirjasta, jonka Kai Mykkänen (kok.) kävi allekirjoittamassa Marokossa vuonna 2018 ollessaan sisäministerinä. Kritisoin asiaa täällä, täällä ja täällä.

Monikaan ei tuota Global Compact for Migration -asiakirjaa enää muista, ja siksi laitan sen tähän. EU-päätös on nimittäin tuon hirttopuun mätä hedelmä.

Mikäli tulijoiden vanaa jatketaan Suomeen asti, se on vesittämässä täysin hallituksemme yrityksen estää Ruotsissa havaittu onneton tapahtumakulku, jonka Afrikasta ja Lähi-idästä saapunut kulttuurimullistus on saanut aikaan.

Katuväkivalta ja kouluvandalismi eivät tämän tuloksena ainakaan vähene eivätkä oppimistulokset parane. Myöskään Suomen valtiontalous ja työllisyys eivät kohene.

Maahanmuuton niin sanotuista säännöistä riideltiin EU:ssa paljon, mutta aihetta käsiteltiin julkisessa sanassa melko vähän, etteivät kantaväestöt tulisi vastustaneiksi huononnuksia.

Jokaisesta turvapaikanhakijasta, jota jäsenvaltio kieltäytyy vastaanottamasta, EU aikoo langettaa jäsenvaltiolleen 20 000 euron laskun.

Kyseistä ajattelua voidaan sanoa kiristykseksi. Sen logiikka on: ottakaa vastaan laittomasti tulleet ihmismassat ja kärsikää, tai älkää ottako ja kärsikää!

Sarkastista on, että kallis torjuminen voi tulla halvemmaksi kuin vastaanottamisesta julkiselle taloudelle seuraavat kokonaiskulut. Meillä täällä Suomessa olisi tosin tärkeämpääkin rahoitettavaa kuin vieraiden kansakuntien hyvinvointi. 

Joka tapauksessa kyseinen multikultinen EU-ultimaatumi on jyrkästi kaikkien demokratiaihanteiden ja kansallisen itsemääräämisjulistusten vastainen.

Federalisti Suomen presidentiksi?

Voidaan kysyä, mihin kyseisenlainen pakottaminen perustuu. Millä oikeutuksella EU pyrkii kävelemään kansallisen päätöksenteon yli väestöpoliittisissa ja seurauksiltaan sosiaalipoliittisissa asioissa?

Vastaan: ei millään.

Kyseessä on puhdas mielivalta, itävaltalais-japanilaisen monikultturistin, federalistin ja vapaamuurarin Richard Nikolaus von Coudenhove-Kalergin hullu utopia rajattomasta maailmasta, jossa hegeliläis-snellmanilaiset kansallisvaltiot ovat tuhotut, ja koko maailma lainehtii Neuvostoliiton kaltaisena viljavana elovainiona. Vastustin kyseistä suuntausta nyt jo klassisen ja 120 euroa antikvariaatissa maksavan teokseni Totuus kiihottaa sivuilla 70–71.

Paha kyllä, Suomen presidentinvaaligallupeja johtavat ehdokkaat ovat monikulttuuri-ihanteita kannattavia federalisteja.

Cai-Göran Alexander Stubb julisti olevansa liittovaltiopolitiikan kannattaja Carnegie Endowment for International Peacen tilaisuudessa 18.7.2008 pitämässään puheessa, jossa hän toivoi Suomen valtion loppuvan ja jota eräs demarikin piti karmeana.

Pekka Haaviston (vihr.) asianajo noudattelee Vihreän Liiton maahanmuuttopolitiikkaa.

Olli Rehn (kesk.) puolestaan ajoi Turkkia Euroopan unionin jäseneksi toimiessaan EU:n laajentumiskomissaarina vuosina 2004–2009. Jokainen voi miettiä, miten syvällä suossa EU olisi, jos Rehnin toive olisi toteutunut ja jäsenenä olisi Turkki, joka on toiminut kivenä kengässä myös NATOssa.

Eipä taida olla federalismin vastaisia ehdokkaita presidentinvaaleissa äänestettäviksi kuin yksi. Onneksi täytettäviä paikkojakin on vain yksi, joten yksi riittää aivan hyvin.

 

Fixit tulee vielä

Menisin itse pitemmälle kuin kukaan presidenttiehdokkaista.

Suomen pitäisi tehdä Fixit ja erota Euroopan unionista, vähintäänkin rahaunionista. Vasemmistolaisimmatkin taloustieteilijät ovat sanoneet, että euroa ei voida taloudellisilla perusteilla puolustaa.

Tätä mieltä ovat olleet muiden muassa Pertti Haaparanta ja Markus Jäntti (joka kuuluu Vasemmistoliiton perustajiin) sekä oikeistoliberaalina tunnettu Vesa Kanniainen. Myös Sixten Korkman on tunnustanut ongelmat kirjoissaan Euro – Valuutta vailla valtiota ja Väärää talouspolitiikkaa.

Vaihtoehtona EU:sta eroamiselle voisi olla, että EU supistetaan takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi, jossa ei ole yhteistä valuuttaa eikä väestön vapaata liikkuvuutta, saati yhteistä veropolitiikkaa, energiadirektiivejä, tukipakettipolitiikkaa, tulonsiirtoja, menonsiirtoja, ripittämistä sisäpoliittisissa asioissa eikä varsinkaan turvapaikanhakijoiden tuputtamista.

Voidaan myös kysyä, mitä eroa on sillä, että joudumme vastustamaan Venäjältä meille saapuvaa turvapaikanhakijoiden tulvaa, verrattuna siihen, että joudumme vastustamaan EU:n meille lähettämää turvapaikanhakijoiden tulvaa.

Ja vastata: ei mitään.

EU on tekemässä meille ja maallemme saman, minkä Venäjä uhkaa tehdä.

Silti media ja suuri osa poliitikoista näkevät EU:n harjoittaman pakotuksen jotenkin parempana, vaikka lopputuloksen kannalta eroa ei ole. Väestön vaihtuminen on askelta lähempänä.

Suomi ei tarvitse Euroopan unionia yhtään mihinkään. 

Olemme olleet koko jäsenyytemme ajan (kolmea vuotta lukuun ottamatta) nettomaksajia.

Aivan pian Bryssel lähestyy suomalaisia jälleen käsi ojossa, kun ”koronarahastoksi” sanotun elpymisrahaston varat Italian, Espanjan, Portugalin ja Kreikan tukemiseen ehtyvät.

Espanja kuittaa ”koronarahastosta” edelleen 163 miljardin hillot, eli kaksinkertaisesti Suomen valtionbudjetin verran rahaa, kun taas Suomi saa vain 1,8 miljardia, vaikka meidät pakotettiin pönkittämään rahastoa 7,2 miljardilla.

Eipä ihme, että Suomen valtiontalous on kuralla, kun EU on meidät upottanut. Kauppataseemme on tappiollinen, koska kilpailijamaa Ruotsi voi lepuuttaa valuuttaansa alennuksessa niin, että yhdellä eurolla voi ostaa peräti 12 kruunua, ja kansainvälinen raha virtaa Ruotsiin.

Puheita EU:sta eroamiseksi on toppuuteltu, koska Venäjän aloittama sota Ukrainassa on pakottanut EU-maita ampumaan rivinsä suoriksi.

Mikäli nippuside nimeltä Venäjä aikaa myöten häviää sodan, ulkoinen syy EU:n näennäiseen yksimielisyyteen poistuu, ja Euroopan maiden talouskriisit pullahtavat uudestaan esiin, ja hajaannus jatkuu.

 

EU on pannut maahanmuuttopolitiikallaan sekaisin koko Euroopan

Sopii pohtia, mistä Unkarin ja Puolan vastahakoisuus Euroopan unionin harjoittamaan pakottamiseen ja kiristykseen johtuu.

Se johtuu EU:n maahanmuuttopolitiikasta. Nämä maat ovat kärsineet paljon siitä, että EU ei ole pystynyt pysäyttämään maahanmuuton tulvaa eikä avustanut laittoman maahantulon katkaisemisessa. Nyt EU suorastaan vaatii vastaanottamista ja taakkojen jakamista.

Tässä valossa Viktor Orbánin kangertelu on ymmärrettävää. EU on kolhinut Unkaria maahanmuuttopolitiikassa, joten syy Orbánin diktatorisiin eleisiin on EU:n itsensä.

Kannanottoni ei tarkoita, että olisin vähääkään Venäjä-myönteinen tai että tulisin edes tahattomasti puhuneeksi Putinin eduksi.

Minä katson, että Suomelle yksinkertaisesti riittää ulkoisen turvallisuuden varmistimeksi oman puolustuksemme lisäksi jäsenyytemme NATOssa, Ison-Britannian johtama JEF-puolustusyhteistyö ja aivan äskettäin Yhdysvaltain kanssa solmittu  DCA-sopimus. Meille sopisi aivan hyvin Norjan ja Ison-Britannian asema, eikä kumpikaan ole EU:n jäsen.

Päivä on tänään lyhimmillään ja vuodenaika synkimmillään.

Mutta on EU:n kannanotossa maahanmuutto- ja turvapaikkalakien uudistamiseksi jotain vilpitöntäkin. Siinä nimittäin tunnustetaan, että pakotettu maahantulo ei olekaan rikkaus vaan taakka.

---

Päivitys 25.12.2023: EU:n ripitykseltä eivät säästy ihmisten ohella elämetkään. EU:n paragrafipainajainen tunnetaan kurkku- ja traktorinpenkkidirektiiveistään, ja nyt komissio laittaa myös kissat ja koirat ahtaalle.

Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

EU kippaa 150 miljardia euroa Afrikkaan – Demarikomissaari Urpilainen innostaa ja iloitsee

Euroopan unionin täysistuntoviikolla järjestettiin myös Afrikan unionin ja Euroopan unionin välinen huippukokous, jossa päätettiin ”Global Gateway -investointipaketista” Afrikan maille.

Paketin kautta eurooppalaisten veronmaksajien ja yritysten varoja päätettiin siirtää peräti 150 miljardia euroa afrikkalaisiin hankkeisiin seuraavien seitsemän vuoden aikana!

Summa on niin suuri, että se on ilmeisesti jäänyt valtavirtamedialta huomaamatta, ja sen sijasta on puhuttu rokotteista, joita EU jakelee Afrikkaan.

Tukipakettiin liittyvät varat eivät ole kehitysapua eivätkä lääketieteellistä apua, vaan niitä käytettäisiin ”digitaalisen siirtymän tukemiseen” ja ”ilmastonmuutoksen vastaisin toimiin”, toisin sanoen ne ovat kehitysapua näillä uusilla, jo puppulausegeneraattorista tutuksi tulleilla, nimillä.

Kokouksessa Suomea edusti pääministeri Sanna Marin (sd.) ja EU-komissaari Jutta Urpilainen (sd.), joka sanoi MTV3:n uutishaastattelussa 18.2.2022 kannattavansa kyseistä tulonsiirtoa Afrikan maille.

Hän lausui näin:

”Me halutaan, että afrikkalaiset nuoret pääsee kouluun, että afrikkalaiset nuoret pystyy työllistymään. Me pystytään tukemaan Afrikassa vihreää ja digitaalista siirtymää...”

Siihen, ketkä ”me” tuota rahojen roiskimista maailman takapihoille haluavat tai ketkä siihen Suomessa enää edes ”pystyvät”, Urpilainen ei vastannut.

Ollessaan huolissaan afrikkalaisten sähkönsaannista Urpilainen ei näytä piittaavan mitään suomalaisten ihmisten työllistymisestä eikä sähkölaskujen kaksinkertaistumisesta, josta kirjoitin täällä. 

Afrikan hyväksi siirrettävä summa on huikea: noin kolme kertaa Suomen vuotuisen valtionbudjetin kokoinen. Suomen valtionbudjetissa puolestaan on miljardien eurojen alijäämä.

Afrikan investointipaketilla aiotaan kuitenkin rokottaa EU-maiden veronmaksajia tavalla, joka voi vain lisätä ”rokotevastaisuutta” täällä. Afrikkaan investoimalla siirretään myös työpaikkoja Euroopasta Afrikkaan.

Afrikan tukipaketti on valtava jopa verrattuna EU:n hiljattain perustamaan koronarahastoon, johon varat otettiin kansallisvaltioiden budjeteista oikeusvaltioperiaatteita rikkoen. Myös EU:n ilmastopoliittiseen sosiaalirahastoon Suomelta aiotaan kyniä vielä yli 800 miljoonaa euroa.

EU:n Afrikka-hanke antaa näyttöä unionin muuttumisesta liittovaltioksi ja tulojensiirtounioksi, ja peruskirjan mukainen kansallisvaltioiden oikeus päättää verovarojensa käytöstä itsenäisesti ollaan mitätöimässä.

”Tilapäisten” ja ”kertaluonteisten” rahastojen lypsämisestä on tullut kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja suvereniteettia loukkaava yleiskäytäntö, josta kirjoitin täällä.

Kaikki varmasti muistavat, että demarien Jutta Urpilainen oli valtiovarainministerinä, kun Suomi suostui muiden EU-maiden mukana rahoittamaan konkurssin partaalla olevaa Kreikan valtiota, johon Suomella on kaiken kaikkiaan varoja kiinnitettynä nyt noin 20 miljardin arvosta.

Ne rahat jäivät Suomelle annetuista vakuuksista huolimatta ikuisesti sille tielleen, kuten myös Portugalille annetut tuet.

Sen jälkeen EU on kiskonut jäsenmailtaan varoja väliaikaisten ja pysyvien vakausvälineiden luomiseksi sekä koronavahingoista toipumiseksi. Kaikissa yhteyksissä suomalaiset on pakotettu nettomaksajiksi, myös EU-jäsenmaksuja kannettaessa.

Näin on käynyt taksonomia-asetuksen soveltamisessa ja käy ilmastopoliittisessa sosiaalirahastossakin, joista kirjoitin täällä ja täällä.

Kyseinen politiikka on sosiaalidemokraattisen universalismin mukaista. Se ei lopu, sillä taustalla vaikuttaa ikuinen syytös eurooppalaisten ihmisten velasta kolonialismin aikakaudella kärsineille Afrikan maille ja muille meitä muka köyhemmille valtioille.

Ammoisten aikojen asioilla ei ole kuitenkaan mitään velvoittavaa syy-yhteyttä nykyajan eurooppalaisten ihmisten elämään. Siirtomaa-ajan tapahtumat eivät velvoita millään tavoin meidän aikamme suomalaisia ihmisiä, ja aina olisi muistettava, että länsimaiden vaikutukset olivat jo siirtomaaimperialismin aikakaudella Afrikalle suurelta osin myönteisiä.

Afrikan valtioista paras elintaso on niissä maissa, joissa länsimaiden kulttuurivaikutus oli voimakkainta, kuten Egyptissä ja Etelä-Afrikassa. Siirtomaahallinnot rakensivat Afrikkaan teitä, satamia, siltoja, kouluja sekä muuta infrastruktuuria, joka ilman eurooppalaisia olisi edelleen rakentamatta.

On tavallaan ironista, että siirtomaamaapolitiikkaa jatketaan edelleen lahjoitusten ja hyväntekeväisyyden muodossa, sillä myös sitä voidaan pitää eräänlaisena ylenkatsellisuutena, joka estää kehittyviä maita nousemasta omille jaloilleen.

Kaarnalaivatelakoiden tukipaketeilla ja koodaribusseilla tehdään ratkaisuja, jotka ovat huomispäivän ongelmia ja jotka löydätte reikinä rahapussistanne.

Olen varma, että Jutta Urpilainen saa vielä ylpeillä lastenlastensa edessä siitä tavasta, jolla hän on taistellut afrikkalaisten ihmisten hyvinvoinnin puolesta!

Suomessa istuva vihervasemmistolainen hallitus aikoo rahoittaa työttömyydestä ja varattomuudesta kärsivän kansamme työllistämisohjelman velanotolla samanaikaisesti, kun EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Urpilainen suunnittelee Suomelle lisälaskua yhdessä komission puheenjohtajan, kristillisdemokraattisen paronitar Ursula von der Leyenin, kanssa.

Euroopan unionin federalistipoliitikot pelaavat suomalaisten ihmisten rahat Brysselin kasinolla. Sitten he pukeutuvat Alexander Stubbin, Jyrki Kataisen ja monien muiden tavoin EU:n tarjoamiin suojahaarniskoihin, joihin heitä ei ole vaaleilla valittu ja joissa he ovat kansanvaltaisen kontrollin ulkopuolella.

Kyseisenlaisen politikoinnin jatkuminen on yksi syy siihen, miksi kannatan Euroopan unionin typistämistä takaisin EEC:n tapaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Turvallisuuspolitiikka puolestaan on erillinen politiikan osa-alueensa, ja se tulisi järjestää vain turvallisuuteen itseensä liittyvällä valtiosopimuksella, kuten NATOn jäsenyydellä. EU-jäsenyyden hintana ei tule olla EU:n tunkeutuminen kaikille suomalaisen sisäpolitiikan osa-alueille.

Aiheesta aiemmin:

Totuus EU:n elpymispaketista

Räksyttävä koira ei pelota vaan pelkää – Milloin tulee kuolemakapina?

EU ja vihervasemmisto sosialisoivat Suomen metsät

Kant ja koronapaketin kategorisuus

Lahkojen lapsipuhujat ja ilmastopolitiikan kauhukakarat tuhoavat Suomen talouden

Suomi 100 ja telefoni Afrikassa 

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset

EU romahtaa euroalueen repeytymiseen

Kun euro repeää

Turmiolliset takausvastuut

Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Laivanupotusta eurooppalaisittain

Euroopan hulluuskierre on katkaistava

FT: euro repeää

Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Kreikkalaiset Prokrusteen EU-vuoteessa

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Kant: monikulttuurisuuskriittinen filosofi ajallemme

Viimeinen sammuttaa valot – Koronakriisi on nyt EU-liittovaltiopolitiikan kulissi

Koronakriisin aiheuttama kansantalouksien taantuminen on nostanut euroalueen kriisin jälleen pintaan. Tämä näkyy Italian ja muiden välimerenmaiden hoippumisena kuilun partaalla ja niiden valtiontalouksien loppumattomana pyrkimyksenä päästä kuiville muiden euromaiden avustuksia hyväkseen käyttäen.

Kyseisen politiikan merkiksi Suomikin hyväksyi valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) johdolla Euroopan vakausmekanismista poikkeamisen ja 540 miljardin euron hätäpaketin, josta Suomen osuus on noin 8,5 miljardia, siis lähes yhden hävittäjäkaupan verran. Jättiläismäisen lainan ongelma ei ole vain muotoseikka, eli sen perustuslainvastaisuus – lainojen kun pitäisi olla tiukan ehdollisia – vaan sen myöntäminen sinänsä.

Kun Euroopan komissio valmistelee lisäksi noin 1500 miljardin euron elvytysrahastoa, kyse ei ole vain koronan aiheuttaman taloustaantuman paikkailusta vaan euroalueen pysyvien valuvikojen epätoivoisesta korjailusta, joka on jo aiemmin tuomittu epäonnistumaan. Mikäli rahasto perustettaisiin, olisi 1,5 biljoonan tuki vasta alkusoittoa. Rahastoa voitaisiin jatkossa kasvattaa tavalla, joka voisi nostaa Suomen osuuden kymmeniin miljardeihin euroihin.

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kreikan tukipaketteihin liittyen, että rahan lapioiminen tukien muodossa ei korjaa perusongelmaa. Euroalueella saman rahapolitiikan sisään suljettiin kansantalouksia, jotka ovat väestölliseltä, tuotannolliselta ja teolliselta rakenteeltaan sekä luonnonoloiltaan täysin erilaisia. Koronakriisi siis vain aktualisoi euroalueen pysyvän ongelman, jota mikään puskurirahasto ei riitä korjaamaan.


Miksi koronarahastoon osallistuminen ei kannata?

Pahinta asiassa on sen poliittinen epäoikeudenmukaisuus. Myös Suomelta vaadittavat tuet ovat perimmältään valtava tulonsiirtojen muoto välimerenmaiden hyväksi.

Esimerkiksi Italia on Suomea alemmin verotettu maa, joten italialaiset hyötyvät rahojen äyskäröinnistä selkeästi, eikä avustamista voida siten perustella käsityksellä ”tilanteen aritmeettisuudesta”: että ”Suomikin voi joskus tarvita apua”. Puolin ja toisin tapahtuva avustaminen maksaisi italialaisille joka tapauksessa vähemmän kuin suomalaisille. Varat ovat jo pitkään valuneet pohjoisesta etelään, eikä tilanne ole muuttumassa.

Italian avustamista ei voida toisaalta perustella myöskään sillä, että vientimme Italiaan vetäisi paremmin. Suomen vienti Italiaan oli vuonna 2019 vain 2,4 miljardia ja kaikkiin välimerenmaihin (Ranska mukaan lukien) ainoastaan 5,8 miljardia, eli 9 prosenttia kaikesta viennistämme. Sen sijaan pelkästään Ruotsiin vientimme oli enemmän: 6,7 miljardia euroa.

Ruotsi taas kuuluu EU:n niin sanottuihin kitsaisiin maihin yhdessä Hollannin, Tanskan ja Itävallan kanssa. Koronatukia, jotka käytännössä ovat euroalueen pysyvistä valuvioista johtuvia tukia, voidaan kenties perustella ”yhteisvastuulla”, ”solidaarisuudella” tai ”vastuullisuudella”, kuten Suomen nykyinen hallitus, mutta millään järjellisellä argumentilla niitä ei voida puoltaa. Kyseinen politiikka ei ole yhteisvastuullista, solidaarista eikä vastuullista Suomen kansalaisia ja verojen maksajia kohtaan.

Hyväntekeväisyys vieraiden kansakuntien eduksi on poliittinen kupla, niin kuin vastavuoroisuuden odottaminen italialaisilta tai kreikkalaisilta on tyhjä oletustenvarainen kortti.


Euroalue polkee sekä kansallisia perusoikeuksia että EU:n periaatteita

Miksi sitten näin tehdään? Suomi seuraa asiassa orjallisesti Saksaa ja Ranskaa, joiden pankeilla on satojen miljardien saatavat välimerenmaista. Myös Saksan ja Ranskan valtiot ovat halukkaita pelastamaan pahimmin kriisiytyneiden valtioiden taloudet vain yhdestä syystä: muutoin Merkelin ja Macronin pitäisi pelastaa omat pankkinsa saksalaisten ja ranskalaisten veronmaksajien kukkaroille kääntyvillä pankkituilla.

Siksi mukaan halutaan nyörittää mahdollisimman monta muuta maata. Ja Suomi tottelee laittamalla muiden tekemät laskut omaan julkiseen velkaansa.

Kansantaloudellisesti julkinen velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Suomalaisten kannalta tällaisella politiikalla ei ole oikeutusta, sillä verovarat tarvittaisiin omien kansalaistemme ja hädänalaistemme auttamiseen eikä roiskittaviksi ulkomaille – sen enempää koronatukien kuin myöskään EU-jäsenmaksujen tai ilmastopoliittisten aneiden muodossa. Kaiken verottamisen oikeutus on siinä, että verovarat kiertyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämän moraalisen näkökohdan lisäksi kyseessä on myös perustuslaillinen ongelma.

Kyseisellä politiikalla ei ole oikeutusta myöskään EU:n lainsäädännön ja periaatteiden näkökulmasta. EU:n talous- ja rahaliiton no bail out -sääntö merkitsee, että toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota. Tätä sääntöä on kuitenkin rikottu järjestelmällisesti jo vuosien ajan, kun EKP alkoi ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta ja sittemmin myös suoraan anneista. Sääntöä alettiin kiertää myös parkkeeraamalla valtioiden velkakirjat jälkimarkkinoille luotuihin tilapäisiin salkkuihin, joista ne päätyivät EKP:n holveihin.

Kun Saksan perustuslakituomioistuin totesi menettelyn laittomaksi, alettiin euron pelastamiseksi puuhata valtavaa jälleenrakennusrahastoa. Tehtävä koetetaan tällä tavoin siirtää EKP:ltä EU:n jäsenmaiden vastuulle. Tällä tavoin taloutta ei enää elvytettäisi EKP:n myöntämillä roskalainoilla, vaan jäsenvaltioiden piikkiin siirrettävillä lainoilla, mikä tarkoittaisi siirtymistä yhteiseen verotukseen.


Liittovaltioon johtava juna on jo perillä

EKP on ehtinyt jo tähän mennessä rahoittaa valtioita tähtitieteellisillä summilla. Tavallaan politiikka on ollut neuvokasta, sillä keskuspankkilainat, joita Suomen valtiollakin on noin yksi kolmasosa kaikista valtionveloista, ovat ikuisia luottoja, joita ei aiotakaan maksaa takaisin. Ne ovat lähinnä kirjanpidollisia bluffeja.

Mutta toisin on liikepankeista saatujen lainojen laita. Ne täytyy maksaa, tai pankit menevät nurin, ellei sitten ajatella, että valtiot sosialisoivat pankit, kuten vasemmistossa saatetaan toivoa.

Italiaa ja muita välimerenmaita pelastettaessa pelastetaan siis käytännössä saksalaisia ja ranskalaisia sekä muita yksityisiä pankkeja.

Asian poliittinen ongelmallisuus on – paitsi tulonsiirtojen moraalisessa ongelmallisuudessa – erityisesti EU:n omien periaatteiden kumoutumisessa.

Kun valtiot ovat ikuisessa velassa Euroopan keskuspankille, EKP käyttää niihin nähden huomattavaa poliittista valtaa. Ja EKP:stä piti tulla sitä perustettaessa rakenne, jolla ei ole lainkaan poliittista valtaa.

Kun muiden maiden velkoja siirretään toisten kansalaisten maksettaviksi, ollaan tämän ohelle luomassa myös fiskaalista eli verotuksellista unionia. Se taas on liittovaltiopolitiikan ydin ja tarkoittaa taloudellisen itsemäärämisoikeutemme ja itsenäisyytemme menetystä liittovaltiolle.

Kenenkään on siis turha murehtia enää EU-junan kulkua kohti liittovaltiota, sillä liittovaltioon johtava juna on jo perillä.

Hullunkurista asiassa on erityisesti seuraava. No bail out -säädöksen, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä monien poliittisten periaatteiden, kuten Dublin II -asetuksen, yli käveleminen on merkinnyt EU:n poliittisen liiton hylkäämistä.

Taloudellisen yhteen pakottamisen seurauksena on luotu taloudellinen liittovaltio, jota johdetaan Brysselistä, Strasbourgista ja Frankfurtista. Poliittinen unioni on murtunut, ja jäljellä on vain talouden rautanyrkki.


Koronakriisi liittovaltiopolitiikan kulissina

Pahimmin kriisiytyneiden maiden jatkuva pelastelu on johtanut käytännössä kansallisen itsenäisyytemme menetykseen. Samalla nykyinen punavihreä hallitus on uhraamassa suomalaisten avustamiseen ja elvyttämiseen tarvittavat varat yleiseurooppalaisten rahastojen hyväksi.

Välimerenmaiden elvyttäminen ei elvytä Suomea, sillä taloudellinen kanssakäymisemme niiden kanssa on vähäistä, ja siksi Suomen ei tule nyt tekeillä olevaan elvytysrahastoon osallistua.

Koronakriisi toimii nyt kulissina EU:n ajamiseen liittovaltioksi. Valtavirtamedia raportoi kiitettävästi kuolleiden ja sairastuneiden määrät, mikä antaa valtamedialle tilaisuuden poseerata ”faktajournalisteina”. Mutta samalla se lähes vaikenee meneillään olevasta kansakuntien välisestä tulojensiirrosta. Median päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa.

Taloustieteen kielellä tämä tarkoittaa, että Suomi on juuri ylittänyt velkaantumisen suhdeluvun, jonka jälkeen talouskasvu ei riitä valtionvelkojen korkojen maksuun edes siinä tapauksessa, että talouskasvun prosentti olisi velkojen korkoa suurempi, vaan velkojen lyhentämiseen ja korkojen maksuun tarvitaan lisää velkapääomaa. Myöskään inflaatio ei valtiontalouttamme pelasta, sillä inflaatio ei toimi ceteris paribus -periaatteella, vaan inflaatiolla on velkapääoman syövyttämisen ohella aina myös muita vaikutuksia taloudessa.


Euron pelastustoimet vaarantavat kansalaisten perusoikeudet

Kaiken tämän tapahtuessa tänään – koulujen päättäjäispäivänä – kouluissa soitetaan Beethovenin 9. sinfonian finaalia ikään kuin sen todistelemiseksi, että tulevien sukupolvien loputon velkaannuttaminen on muka oikein ja tapahtuu harmonian havinan siivillä. Näistä sävelistä saattaa aikaa myöten tulla yhtä fataaleja ja kiellettyjä kuin Horst Wessel -liedistä, kun ihmisille selviää, millaiseen hirttosilmukkaan kansakunnat on yleiseurooppalaisella politiikanteolla ripustettu.

Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion kanavilla, miten kansallisten etujen ajaminen on muka pahaa ”fasismia” tai ”natsismia”, joka on torjuttava maltillisuuden magialla. Me emme kuulu nykyään Euroopan unioniin vaan Sosialistiseen internationaaliin.

Samalla kun Suomen eduskunnan käyttämät perustuslain asiantuntijat pitävät tärkeänä harmonisoida koulujen opetusta yhdenvertaisuusnäkökohtien tuella, sivuutetaan valtava perusoikeudellinen ongelma, kun hallitus muiden maiden pelastamiseen osallistuessaan heikentää Suomen kykyä turvata omien kansalaistemme perustuslailliset oikeudet, kuten oikeuden sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon.

Beethovenin yhdeksännen sijasta kannattaisikin soittaa viidettä, eli kohtalon sinfoniaa, sillä maamme talouspolitiikka on ajautunut perin taitamattomiin käsiin. Kriisien ollessa pahimmillaan ovat johdossa poliitikot, joiden taloudellinen ja valtiofilosofinen asiantuntemus on taitamattominta ja kokemus kaikkein kehnointa. Valtiontaloutta on jo pitkään hoidettu kuin juopon torppaa.


Euroalue on yksissä tuumin lopetettava

En halua olla suhteessa tulevaisuuteen täysin pessimistinen. Olen jo useasti aiemmin esittänyt, että Euroopalla on edessään neljä vaihtoehtoista tietä, joista yksi (1) on meneillään oleva liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa reuna-alueiden, kuten Suomen, taantumiseen, kurjistumiseen ja muuttumiseen EU-näkökulmasta vähäpätöiseksi luonnonsuojelualueeksi ja riiston kohteeksi.

Toinen (2) on universaalin sosialismin tie, joka seuraa, jos pankkien ja valtioiden keskinäinen symbioosi (pankithan toimivat valtioiden ehdoilla) johtaa pankkien käytännölliseen haltuunottoon. Kolmas (3) on kansallismielisten kansannousujen tie, joka johtaa helposti väkivallan aineellistumiseen kaduilla.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie jota itse kannatan – on paluutie, jota kuljettaessa euroalue ja vapaan liikkuvuuden sopimus puretaan ja unioni palautetaan pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, jolla ei ole yhteistä parlamenttia, komissiota eikä budjettia.

Miten tämä sitten on mahdollista? Olisiko Suomen tai jonkin eniten kriisiytyneen maan, kuten Kreikan tai Italian, mahdollista irtautua eurosta? Vastaus kysymykseen on ikävä: ei ole. – Miksi ei?

Jos Suomi tai jokin muu maa ottaisi euron rinnalla käyttöön oman valuutan, tämä ei takaisi, että kansalaiset siirtyisivät käyttämään oman maan valuuttaa. Mikäli euro jää olemaan, ihmiset voivat jatkaa euron käyttämistä, niin kuin venäläiset käyttivät dollaria neuvostoaikana.

Jos taas eurosta siirryttäisiin takaisin omaan valuuttaan ”yhdessä yössä”, päätös pitäisi valmistella salassa. Sitten kävisi kuten Chilessä, jossa dollaritalletukset muunnettiin pikavauhtia pesoiksi, ja ihmisten talletusten arvosta paloi pois suuri osa. – Hyväksyisivätkö kansalaiset sen?

Mikäli oman maan valuutta päästettäisiin kellumaan, velkojen ja talletusten arvoissa tapahtuvat muutokset olisivat arvaamattomia, ja ne koskisivat sekä yritysten, yksityishenkilöiden että Suomen Pankin luottoja ja talletuksia.

Ainoa mahdollisuus eurosta irtautumiseksi on, että euroalue puretaan valtioiden kesken yksissä tuumin ja EKP:lle tapahtuu sama kuin SKOP:ille aikoinaan. Siitä tulee jättiläismäinen roskapankki.


Kuka sytyttää valot Euroopassa?

Ymmärrän toki poliitikkojen intoa rahoittaa valtioita ja elvyttää Euroopan taloutta EKP:n roskalainoilla, sillä markkinoilta kaikki maat eivät enää lainaa saa. Kun myöntäjänä on keskuspankki, kyseessä on puhdas leluraha, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Paljon pahempi on, mikäli taakka siirretään suoraan jäsenmaiden piikkiin, kuten jälleenrakennusrahaston kautta on käymässä.

Kansallisfilosofimme.

Jos EKP euron lakkauttamisen myötä lopetettaisiin, myös velka raukeaisi velkojan kuollessa, ellei sitten velkojalle ilmaannu perillisiä. Saattaa olla, että esimerkiksi Suomen Pankin taseista EKP-saatavia löytyisi muutaman kymmenen miljardin verran, joiden periminen on toivotonta, mutta tämäkin vaihtoehto ja paluu omiin valuuttoihin olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin loputtomasti jatkuva kriisirahoitus toisten maiden hyväksi.

Maailmantalouden globalisoituminen ja siihen liittyvä työn sekä tavaravirtojen keskittyminen Kaukoitään ovat johtaneet Yhdysvaltojen ja EU-maiden julkiset taloudet (kuntien taloudet mukaan lukien) pysyvään kriisitilaan. Aikana, jolloin kultakannan sekä Bretton Woodsin tapaisista järjestelyistä on luovuttu, on myös valuuttojen takeena vain istuvien hallitusten nauttima luottamus.

Se ei ole missään länsimaassa kovin korkea, ja tyhjän päällä lennetään jo kuin Maantiekiitäjien juostua kanjonin reunan yli. Velat ovat jossakin määrin kansainvälispoliittisesti hallittavissa, mikäli luotot ovat kotimaisia tai Euroopassa edes euroalueen keskinäisiä. Mutta esimerkiksi Yhdysvallat on korviaan myöten veloissa pahimmalle teolliselle kilpailijalleen, Kiinalle.

Kyynisenä loppuhuomautuksena muistutan, että sekä rahan että hallitusten uskottavuuden vakuutena ovat viime kädessä aseet. Tämä on mahdollinen vaikkakin kohtalokas vaihtoehto, joka toteutuu siinä tapauksessa, että velkojat lähtevät hakemaan saataviaan.

Ensimmäinen, joka voisi sytyttää Eurooppaan valot esimerkillään, voisi olla jokin Norjan kaltainen valtio, jolla ei ole lainkaan valtionvelkaa. Eikä maa kuulu myöskään Euroopan unioniin eikä euroalueeseen.

Pakolaisuus kiihtymässä – ylirajaiset uhat torjuttava päättäväisesti

Koronavirus on tekemässä ministereistä lääkäreitä, kun ministeriaitiossa poseerataan nyt kaikki tietävinä kansanvalistajina antaen ansiokkaita arvauksia koskien kansalaisten huolta, kuinka tautia voidaan torjua ja hoitaa. Irtopisteiden keruu on vaikuttavaa. Itse tosin luotan enemmän THL:ään ja varsinaisiin arvauskeskuksiin.

Pysyisipä ministerien into ylirajaisten uhkien torjuntaan yllä, kun Turkista EU:hun pyrkivät pakolaisjoukot alkavat nuolla Suomen rajoja. Uutisissa on nähty jälleen raportteja, joiden mukaan Turkki on avannut rajansa ja päästänyt kymmeniä tuhansia pakolaisia kohti Kreikkaa.

Vuoden 2015 tilannetta ei saa päästää missään tapauksessa toistumaan. Asiaa pahentaa, että Suomessa istuu pakolaiskriisin kannalta huonoin mahdollinen hallitus. Se on kannanotoistaan päätellen kyvytön tai haluton torjumaan laittoman maahanmuuton rajoille ja mykistynyt lähestyvän kriisin edessä täysin.

Ei siis ihme, että hallituksen kannatus matelee 40 prosentissa. Se on Helsingin Sanomien mielestä tietenkin paljon vain siksi, ettei se ole yhtä vähän kuin Rinteen hallituksen tapauksessa! Kuinka valheellinen saa olla?

Vaadin, että pakolaisvirtojen ulottuessa Suomen rajoille on hallituksen otettava käyttöön Dublin II -asetuksen mukainen EU:n sisärajavalvonta ja pysäytettävä laiton maahanmuutto. Käännytys ”ensimmäiseen turvalliseen maahan” on legitiimiä, ja sitä edellyttävät kansallinen turvallisuus ja suomalaisten etu.

Mistään turvallisesta maasta ei Suomeen ole velvoitetta päästää ketään turvapaikan hakemisen verukkeella. Se on merkki sosiaaliturvashoppailusta ja nojaa EU:n ministerikokouksissa sumplittuun ”Euroopan siirtolaisjärjestelyyn”, josta käytetään myös kiertoilmaisuja ”pakotettu solidaarisuus” ja ”taakanjako”. Niillä ei ole kuitenkaan EU-sopimuksissa ja -säädöksissä sovittua pohjaa. Pakolaisten oikeudet eivät yleensäkään aja kansallisen turvallisuuden edelle.

Mikäli maahan pyritään voimakeinoin, on massaliike pysäytettävä pakkotoimilla. Kreikka käyttää kyynelkaasua, vesitykkejä ja muita NLW-aseita, ja samoin pitäisi menetellä muissakin EU-maissa. EU:n tulisi keskittää tukea ja voimia laittomien rajanylitysten torjuntaan ulkorajoilla: sekä maa- että vesialueilla.

Kreikan ja Italian rajoille ei pidä perustaa mitään Kokoomuksen ehdottamia turvapaikkakeskuksia, joissa turvapaikkahakemukset leimattaisiin YK:n toimesta ja joista kävisi ilmasilta muihin EU-maihin. Juuri tällaiseen menettelyyn GCM-sopimuksella (”Globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä”) tähdättiin, ja kevään aikana punnitaan, millaisiin ketjuuntumisreaktioihin sen soveltaminen johtaa (aiheesta täällä).

On täysin nurinkurista väittää, että Turkin harjoittama pakolaisilla painostaminen olisi merkki Turkin halusta lopettaa ”EU:n sätkynukkena” oleminen. Tosiasiassa Turkki on kiristänyt EU:lta noin 6 miljardin vuotuiset tuet uhkaamalla päästää Syyriasta ja Irakista tulvineet pakolaiset muutoin läpi. Sitä kautta Turkki on tehnyt EU:sta oman sätkynukkensa.

Turkissa on noin 3,5 miljoonaa Lähi-idän pakolaista, joiden päästämisestä alueelleen Turkki on itse vastuussa, tietenkin tulijoiden oman vastuun ohella. Määrä on niin suuri, että kyseiset joukot muodostavat väestönsä puolesta kokonaisen valtion. Heidän tulisi palata kotikonnuilleen ja perustaa sinne omat valtionsa sekä käydä oma sisällissotansa omien kiistaosapuoltensa kanssa. EU:n tehtävä ei ole ottaa rajojensa sisäpuolelle vieraita kansakuntia, ei kurdeja sen enempää kuin syyrialaisia tai irakilaisiakaan.

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

Vaarana liian hyvät Venäjä-suhteet

Vladimir Putin lappaa Suomessa ”työvierailuilla” kuin läheisessä protektoraatissa – aivan kuten Niinistö käy vastavuoroisesti Moskovassa. Suhteet ovat niin hyvät ja lämpimät, että keskeisen ongelman maidemme välillä alkaa muodostaa suhteiden ongelmattomuus.

Asiat eivät ole ehkä Venäjällä niin huonosti, kuin usein annetaan ymmärtää. Mutta onhan se nyt suhteidemme jatkuvan ”kehittämisen ja lujittamisen” kannalta vaivaannuttavaa, että Putinin hallinto on pidätyttänyt viime aikoina noin kolme tuhatta mielenosoittajaa ja pitää edelleen Krimiä ja Itä-Ukrainaa hallussaan.

Suomessa tykätään vapaista vaaleista.

Tarkennetaanpa hieman. Mielenosoitukset jaetaan Venäjällä kahteen ryhmään. On poliittisia mielenosoituksia ja toisaalta taloudellisia ja sosiaalisia mielenilmaisuja. Vain jälkimmäiset ovat sallittuja ja nekin luvanvaraisia. Borssikeiton sattumista ja muusta pragmatiikasta on siis lupa keskustella, muttei periaatteista eikä resepteistä. Toisaalta jo niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa.

”Krimin valtauksesta” puhuminen koetaan hyökkäyksenä valtiovaltaa vastaan, ja sen asemasta Venäjän median pitää käyttää ilmaisua ”Krimin liittäminen suuren isänmaan yhteyteen”. Muutoin on luvassa penalttia.

Suomen media koettaa töhriä Donald Trumpin takkiin kaikenlaista, mutta Putinin proseduureihin verrattuna Trump on ihana ihminen. Nyt hän halusi vain ostaa (ei vallata) Grönlannin Tanskalta. Eikä se olisi huono kauppa ollutkaan. Ostihan Yhdysvallat Alaskankin aikoinaan Venäjältä, ja vain myyjä on kaupantekoa katunut!

Suomessa koetettiin arvailla, mistä Niinistö ja Putin löytäisivät tapaamiseen jotakin puhuttavaa, kun kerran suhteet ovat niin ongelmattomat kuin ovat. Toimittajat löysivät merenalaiset kaapelit ja kaasuputket sekä ”jätehuollon aluejohtajat”, jotka Venäjä lähettää Suomeen seuraavaksi. Aiheessa onkin pähkäilemistä, sillä Venäjä pilaa Itämerta päästöillään enemmän kuin vihreiden päähuolenaiheet: pohjalaisten viljelijöiden laskuojat.

Totuus on, että Venäjää eivät juuri kiinnosta mitkään ”kahdenväliset suhteet”. Nythän tilanne on sellainen, että Suomi on EU-puheenjohtajamaa, joten Suomi on Venäjän ulkopolitiikan näyttämö, joka tarjosi Putinille esiintymislavan ensisijaisesti EU:n ja Yhdysvaltain suuntaan.

Otetaanpa jälleen muutama esimerkki. Putin sai vastalauseitta läpi näkemyksensä, että Moskovan mielenosoitukset eivät poikkea mitenkään vastaavista ilmiöistä Euroopassa vaan ovat samanlaisia kuin vaikkapa keltaliivien mellakoinnit Ranskassa.

Tosiasiassa symmetriaan vetoaminen ei kestä, sillä mielenilmausten syy on erilainen. Lännessä ei ole sentään suljettu opposition edustajia paikallisvaalien ulkopuolelle, kuten Venäjällä. Täällä saa siis järjestää vielä poliittisenkin mielenosoituksen eikä vain taloudellis-sosiaalista (tosin sananvapauden kahlitseminen on alkanut muistuttaa Venäjän meininkiä). Puhtaasti demokratian näkökulmasta arvioiden ei kansalaisten mielenilmaisuja pitäisi rajoittaa sen enempää Venäjällä kuin Euroopan unionin maissakaan.

Suomessa ei tykätä Itä-Ukrainan eikä Krimin miehityksestä.

Toisena esimerkkinä voi mainita symmetriaan viittaamisen asevarustelussa. Putinin mukaan Venäjän varustautuminen on vain reaktiota Yhdysvaltain Eurooppaan asettamiin ohjuspuolustusjärjestelmiin.

Näin koetettiin viestittää, että Yhdysvallat muka tekee päätöksiä välittämättä eurooppalaisten Nato-liittolaistensa kansallisista intresseistä ja että Euroopan maat tarvitsevat ”informaatiota” (Putinin käyttämä ilmaus siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi Itä-Ukrainassa). Tavoite lienee viestittää, että lännessä tapahtumia ei tunneta ja että asia ei kuulu muiden kuin Venäjän päätösvaltaan.

Tämä osoittaa, että Venäjän ulkopolitiikan modus operandeja ovat edelleen projisoiminen (eli peilailu), propaganda, pelottelu ja provosoiminen, joista kirjoitin aiemmin täällä.

Näiden painotusten läpi nähdessään Niinistö olisi hyvinkin voinut vastata lehdistötilaisuudessa, että Venäjän toimet Itä-Ukrainassa ja Krimillä eivät ole jääneet lännessä huomiotta, että täällä kyllä rakastetaan aihetta koskevaa ”informaatiota” ja että eurooppalaiset tekevät puolustuspoliittisia päätöksiä itsenäisesti sekä yhteistoiminnassa myös Yhdysvaltain kanssa.

En tarkoita, että Niinistön toiminnassa olisi moittimista. Hän on hoitanut ulkopolitiikkaa paremmin kuin Kekkonen.

Presidentin puolueessa Kokoomuksessa Putinin vierailuun olikin varauduttu huolella: puskuroimalla doublespeakia Niinistön olalle istutetuilla taustavaikuttajilla. Antoihan Petteri Orpo jo pari päivää sitten vierailua säestämään tarkoitetun lausunnon, jonka mukaan Suomi tulisi liittää osaksi Natoa. Myös Putinin vastainen mielenosoitus vaikutti järjestetyltä, sillä asialla olivat vain Kokoomusnuoret, eivät juuri muut.

Tämä vertauskuvallinen kaksoispuhe, josta saimme lukea rinnakkaisilta foorumeilta, antaa näyttöä siitä, että idänsuhteissa pelataan edelleen kaksilla korteilla, aivan kuten Neuvostoliiton aikakaudella. Eikä ihme, sillä myös Venäjällä on ketunhäntä kainalossaan.

Suomi on ihanteellinen alusta Venäjän oman ulkopolitiikan näyttämöksi, sillä täällä Putinia vastaan ei osoiteta mitään. Tämän jopa Helsingin Sanomien toimittaja huomasi päätellessään kolumnissaan, että Suomessa asuvat tšetšeenit, ukrainalaiset ja syyrialaiset ovat vetäneet henkeensä ”reaalipoliittista kaasua”. Tosin myöskään Putinille suunnattuja suosionosoituksia ei sadellut korviini, kun kävelin Esplanadin puistossa, vaikka niitä osoitettiin kyllä jonkin verran Trumpille viime kesänä.

Joka tapauksessa valtamedian väite Trumpin ja Putinin vaaliliitosta on ollut koko ajan perätön, sillä maat ovat napit vastakkain pian jatkuvissa aserajoitusneuvotteluissa, ja arktisia alueita koskeva kiistely on niin pakastimessa kuin voi olla.

Poliisi humoristisena. Keijo Kaarisade peukuttaisi, jos tietäisi.

Hieman kyllä pelkäsin tarkka-ampujia, joita huhujen mukaan oli asetettu talojen katoille turvallisuutta parantamaan, ja muutamat epäilivät, että Putinia seuraa ”elektroninen kupla”, joka sekoittaa matkapuhelimet ja navigaattorit. Kuplan väriä ei tosin kerrottu, mutta surullista suurvaltajohtajien asemassa on heidän pelkojensa ja vihollistensa runsaus, joka katalysoi ansaittua epäluuloa. Melkein kuin vankina vietäisiin.

Putinin myöhästely kuitenkin lienee harkittua. Hänen entréensä kokouspaikoille ovat heikkoja esityksiä. Kohteliasta olisi saapua ajoissa tai vain kohtuullisesti myöhässä. Odotuttaminen on yliotteen tavoittelua, ja siihen voisi myös vastata. Ilmeisesti Putin ei halua olla kohtelias. Siksi myös niin sanotun väärän tuttavallisuuden ylläpito idän suuntaan voi olla kehnoa politiikkaa.

Arkangelin ydinaseonnettomuus sivuutettiin työvierailulla kevyesti. Samaan tapaan asiaa käsittelivät jo onnettomuuden tapahtuessa myös Suomen media ja viranomaiset, joiden mukaan vain Norjassa vähän säteilee. Suomessa suljettiin ikkunat eikä havaittu mitään. Ihan on kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoina, jolloin tieto räjähdyksestä tuli Ruotsista.

Avaankin hieman ikkunaa ja menen lopuksi toiseen aiheeseen. Sisäpolitiikka (eli EU-politiikka) kuuluu nykyisin pääministerin rooteliin, ja Antti Rinne puolestaan oli Islannissa, josta hän huuteli, että ”Pohjoismaat ovat kuin neljä huonetta ja keittiö, joiden toveruudelle erimielisyys maahanmuutosta on yksi pahimmista uhista”.

Mielenkiintoista, että demaripääministeri on tätä mieltä. Olen nimittäin itse ollut samaa mieltä jo pitkään. Kenenkään ei pitäisi kutsua yhteiseen olohuoneeseemme vieraita, joita kaikki eivät halua, vaan tulijoiden vastaanottamiselle pitäisi olla kaikkien suostumus. Jos yksikin vastustaa, ei vastaanottoa pitäisi jatkaa.

Nythän on niin, että muun muassa Tanska on demaripääministeri Mette Fredriksenin johdolla vetänyt paljon kireämpää pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaa kuin Suomi ja Ruotsi. Norja puolestaan on aloittanut turvapaikan saaneiden palautukset lähettäen 1600 somalia takaisin kotimaahansa. Tanskan ja Norjan malli tulisi asettaa standardiksi kaikille Pohjoismaille, ja oli mukavaa lukea, että asia siis sopii Rinteelle.

Pakolais- ja turvapaikkapolitiikka koskee myös Venäjää ja Suomen sekä Venäjän suhteita. Aivan kuten jo täällä totesin, Venäjä säätelee Syyriasta tulevien pakolaisten virtaa pitämällä Lähi-idässä vallitsevan konfliktin avaimia pöksyjensä taskuissa.

Kenenkään on turha odottaa, että Lähi-idän tilanne laukeaisi Putinin väistymiseen, sillä Venäjän oppositiota vaimentamalla ja vapaita vaaleja estämällä pohjustetaan vallansiirtoa Putinin jälkeen tuleville. Apulaiset harvoin ovat edeltäjiään parempia, ja oletettavasti juuri siksi monilla venäläisillä onkin Putinia ikävä jo ennen hänen väistymistään parikymmentä vuotta jatkuneelta valtakaudeltaan.

”Turvallinen” ja ”totuudenmukainen” EU-Suomi

Ilta-Sanomien totuustoimittajat harjoittivat jälleen objektiivista tiedonvälitystä ja julistivat padottua raivoa pursuilevassa otsikossaan: ”Italian rääväsuu saapui Suomeen – sisäministeri Matteo Salvini tunnetaan kovasta maahanmuuttopolitiikastaan ja kärkkäistä lausunnoistaan”.

Tervetuloa vihapuheen vastaiseen Suomeen, Matteo Salvini! Aina ei saa tunnustusta eläessään. Asian voisi sanoa niin, että Italian totuuspuhuja saapui Suomeen – sisäministeri Matteo Salvini tunnetaan järkevästä maahanmuuttopolitiikastaan ja terävästä ajattelustaan.

Salvini on tehnyt käsittääkseni pelkkää hyvää laajentaessaan Pohjoisen Liitosta koko Italian kattavan puolueen, vaatiessaan tehokasta rajavalvontaa ja vastustaessaan Euroopan unionin muovaamista liittovaltioksi.

Nimenomaan maahanmuuton rajoittamista koko EU kaipaa – ja erityisesti Italian vesillä. Kyseessä on Euroopan yhteinen ongelma, joten Salvini on mies paikallaan.

Tervetuloa Suomeen myös Viktor Orbán, ja uudestaan Donald Trump, niin saavat taas Sanomien, Ylen ja muun valtamedian toimittelijat kehuttavaa.

Vitsikästä on, että jos somessa lausahtaa jotakin kansallismielisen ajattelun puolesta, vasemmisto alkaa töhriä tekstiiliin väitteitä ”Venäjän etujen ajamisesta”. Argumentti on mitä hullunkurisin. Kansallisen edun edistäminen EU:sta tulevaa komentelua vastaan on nimenomaan Suomen omien etujen ajamista, ja sehän se on politiikan tehtävä.

Huvitteluliberaali euro-oikeisto ja universaalisosialistinen vihervasemmisto osoittivat jälleen reiluutensa Euroopan parlamentissa diskriminoimalla Perussuomalaiset vastuupaikkojen ulkopuolelle. Identiteetti ja demokratia -ryhmä on sinänsä tarpeellinen EU:ssa, jossa olisi aika tehdä kansalliset edut tunnustavaa identiteettipolitiikkaa. Joten hyvään oikeistorealistiseen ryhmittymään sijoittui puolueemme.

Liberaalin oikeiston ja vihervasemmiston mielestä Suomi on ilmeisesti paljon turvallisempi nyt, kun Finlandiatalo on ympäröity sotilaspoliiseilla ja EU-byrokraatteja kuljetetaan poliisisaattueissa pitkin Helsingin katuja ministerikokousten merkiksi.

Keijo Kaarisade peukuttaisi, ellei olisi sensuroitu. Just to say. Taas viedään turvallisuuden verukkeella vapaus. Noin 90 kokouksesta koostuva kausi maksaa Suomelle 70 miljoonaa euroa, ja kaikki tämä EU-jäsenmaksun lisäksi.

EU:n totalitarismia ilmentää se, että nyt myös Ranska lähti Saksan kelkkaan ja uhkaa Internet-toimijoita miljardiluokan sakoilla, mikäli ne eivät tuki kansalaisten suita. Sairasta touhua sanon minä. Muuta ei ole ilmeisesti tehtävissä kansalaismielipiteiden tukahduttamiseksi kuin Neuvostoliiton meininki, jota vihervasemmistolainen 1990-luvulla syntynyt Preka-Eetujen ja Venla-Sofioiden kaikkitietävä ja suvaitseva sukupolvi ei tietenkään voi muistaa.

Jussi Halla-aho oli oikeassa Suomi-areenalla kiteyttäessään arvionsa maahanmuuttorumbasta näkemykseen ”väestöjenvaihdoksesta”. Läpi näytti menevän myös oma tutkimusväitteeni sananvapauden vertikaalisuudesta: se on säädetty alun alkaen kansalaisten puolesta vallanpitäjien mielivaltaa vastaan (aiheesta kirjassani, luku 14, s. 122 jss).

Muuan Pekka Torvinen kitisi paikallislehti Helsingin Sanomissa, että myös Perussuomalaisten uudeksi puoluesihteeriksi valittu Simo Grönroos puhuu avoimesti väestöjenvaihdoksesta. Käänteistä siirtomaavalloitustahan se oli jo Albert Camus’n mukaan – mutta nykyaikana myös erittäin todellista.

Grönroos kuittasi ulinaan selkeästi, että demaritkin toki puhuvat asiasta, mutta he eivät pidä sitä minkäänlaisena ongelmana! Salaliittoteoriasta ei väitteissä väestöjen vaihtumisesta ole kyse. Lisää aiheesta Suomen Uutisen jutussa ja täällä.

Mikroskooppinen federalisti, makroskooppiset virheet

Donald Trumpin ja Vladimir Putinin rupateltua maassamme on Suomen olemassaolo huomattu jälleen maailmalla. Muualla ilmeisesti katsotaan, että täällä tiedetään jotakin sellaista, mitä toisaalla ei tiedetä. Niinpä arvovieraita lappaa ja Niinistön kanssa filosofoidaan kuin Alastalon salissa.

Federalismin kaupparatsu Emmanuel Macronin vieraillessa Suomessa teki valtamedia jälleen kaikkensa pehmittääkseen kansalaisia hyväksymään EU-eliitin ajaman liittovaltiopolitiikan. Esimerkiksi sopii kolmannen maailman ongelmista aktiivisesti tviittavan Afrikka-fani Juho Takkusen juttu Yleisradion verkkosivuilla.

Kirjoituksessa siteerataan ”väitöskirjatutkijaksi” tituleerattua Ilona Lahdelmaa, joka hehkuttaa Macronin saavutuksia:

”Presidentti on sanonut haluavansa vahvemman Euroopan, joka voisi johtaa vapaata maailmaa. Ranskassakin Macron on halunnut kasvattaa suosiotaan esiintymällä suuren maailman johtajana, joka käy huipputapaamisissa ja visioi kansainvälisestä yhteistyöstä. Jos Britannian EU-ero tapahtuu hallitusti, Italian taloustilanne paranee ja Saksan sisäpolitiikka palaa raiteilleen, Macron voidaan tutkija Lahdelman mukaan nähdä jälkikäteen Euroopan pelastajana. – Macron oli ainoa, joka säilytti malttinsa, uskoi tähän eikä lähtenyt EU:n sekasortoon mukaan. Hän pelaa vähän kuin pokeripeliä ja on ainoa, joka ohjaa uppoavaa laivaa tilanteessa, Lahdelma arvioi.”

Siihen, miten vapaata maailmaa voi johtaa, kaikkien suuresti arvostama kansainvälisen politiikan asiantuntija Ilona Lahdelma ei tosin vaivaudu vastaamaan, ei myöskään siihen, paraneeko Italian taloustilanne todella, ja mitä oikeastaan ovat nuo ”Saksan raiteilleen paluu” tai ”EU:n sekasorto” (melko epämääräisiä mainintoja, jotka kuvaavat kansalaisten epäluottamuslausetta EU-eliittiä kohtaan).

Itse uskon Euroopan menevän kuin vene ilman tappia kohti pohjaa Emmanuel Macron peräsimessään. Sitä paitsi sellaista kuin ”väitöskirjatutkija” ei ole olemassakaan. Oikea nimike kuvaisi sitä, mitä jatko-opiskelijat todellisuudessa ovat, eli maistereita tai lisensiaatteja.

Yliopistomaailmassa ovat huolestuttavasti lisääntyneet myös sellaiset ilmaisut kuin ”tohtorikoulutettava” tai ”tohtoriopiskelija”, jotka herättävät yleisön mielessä kysymyksen, ”ai tohtori mikä? Varmaan paraskin asiantuntija”, vaikka kyseessä ei olisi kuin töpselinokkainen nörtti.

”Maisteriopiskelijan” oikea nimi puolestaan olisi opiskelija, mutta maisterin titteli on näköjään täytynyt välttämättä yhdistää muutamien opiskelijoiden henkilöesittelyihin, kuten tällä The Ulkopolitist -sivuston tieteellisesti kontroversiaalilla sivustolla, jolla muutamat feministis-vihervasemmistolaiset toimijat hakevat tukea toisistaan esiintyäkseen maailmanpolitiikan asiantuntijoina.


Visiokehät vinksallaan

Katsotaanpa edelleen, miltä maailma näyttää lapsen silmin. Seuraavaksi jutussa haastatellaankin ”Ranskaan ja populismiin erikoistunutta” Laura Parkkista, joka kirjoittaa aktiivisesti Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaiseman Politiikka-lehden rinnalle protestilehdeksi synnytettyyn Politiikasta-julkaisuun.

Hän puolestaan ottaa argumentikseen Macronin etevästi junailemat ”visiokehät”. Macron on jakanut Euroopan ”reaktorin ytimeen”, jonka muodostavat tiiviin talousintegraation maat, keskikehän maihin, joiden välillä vallitsevat vapaa liikkuvuus ja puolustusyhteistyö, sekä ulkokehän maihin, jotka jakavat jotakin niinkin tyrmistyttävää kuin demokratian, taloudelliset vapaudet ja eurooppalaiset arvot!

Tässä konstellaatiossa Suomi on nappi, joka Macronin mielestä kuuluu vain keskikehälle huolimatta Suomen hallituksen himosta hukuttautua euroalueen sysimustaan syleilyyn. Sumujen saari Irlanti puolestaan sijoittuu Macronin kaavailuissa ”reaktorin ytimeen” johtuen ehkä Irlannin merkityksestä Ranskalle Britannian eroneuvotteluissa. Brysseliä vastaan hangoittelevat Itä-Euroopan maat taas kuuluvat ymmärrettävästi ulkokehälle. Asian voi sanoa lyhyesti niin, että Macron piirtelee ympyröitään puhtaasti ranskalaiseen tapaan, Ranskan omasta näkökulmasta.

Samaa voi sanoa myös maisteri Laura Parkkisesta ja Juho Takkusesta, jotka pyörittelevät asioita käyttäen selvittelyyn runsaasti bittiavaruutta.

Tapahtumien kululle löytyisi kuitenkin helposti ennakkotapaus historiasta. EU:lle käynee kuin Rooman valtakunnalle 400-luvulla: se jakautuu kahtia. Maat, jotka ovat tyytymättömiä Brysselin komenteluun, ylikansalliseen vallankäyttöön, federalismiin, euroalueella vallitsevaan monetarismiin, sananvapauden kavennuksiin, ympäristödirektiiveihin, maahanmuuttoon ja sisäisiin asioihin sekaantumiseen, voivat toki erota yksi kerrallaan, mutta yhteinen etu ajaa niitä myös keskinäisiin sopimuksiin. Näin syntynevät Länsi-Euroopan Unioni ja Itä-Euroopan Unioni.

Oma visioni voi toteutua piankin, mikäli ainoana mahdollisena politiikkana EU:n sisällä pidetään jatkuvaa integraatiota ja liittovaltiopolitiikan syventämistä. Euroopan unionin voisi pelastaa sen palauttaminen takaisin vapaakauppaliitoksi ja ulkorajan parempi vartiointi.

Mikään kansanvaltaiseksi väitetty politiikka ei voi olla sellaista yhden vaihtoehdon kaupustelua, jota EU-eliitti harjoittaa federalismia lobatessaan. Aito demokratia EU:n sisällä edellyttää vaihtoehtoja, joilla valtaa palautetaan jäsenmaille ja kamppaillaan tänne kutsumatonta siirtolaisuutta vastaan.

Näissä tavoitteissa Macron on epäonnistunut, sillä hän on omien tavoitteidensa ajamisessa onnistunut. Siksi hänen politiikkaansa tukee enää vain noin kolmannes ranskalaisista, ja sisäpoliittiset ongelmat ovat suuria (analyysini Macronin valtaannoususta löytyvät täältä ja täältä).

Juho Takkunen päättää EU:n ongelmissa kiemurtelevan ja takkuilevasti etenevän kirjoituksensa toteamukseen, jonka mukaan ”[m]yös populismi, Britannian eroprosessi ja itäisen Keski-Euroopan irtiotot oikeusvaltioperiaatteesta repivät unionia hajalle”.

Korjattakoon kirjoittajan ajatusvirheitä niin, että ei EU:ta mikään populismi rikki revi, vaan EU:ssa harjoitettu politiikka.

”Populismiksi” väitetty aktiivisuus puolestaan on kansanvaltaa, jolla ilmaistaan poliittista tahtoa demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden mukaisesti.

Sen sijaan jutussa haastateltujen mielipiteenmuodostusta leimaa voimakas ideologinen presuppositio, jonka mukaisesti EU:n ongelmat pyritään selittelemään parhain päin ja koko konglomeraatin kuolinkouristuksiin suhtaudutaan kierrellen ja kaarrellen kuin menehtymässä olevaan potilaaseen, jolle ei kehdata kertoa totuutta hänen tilastaan.


Macron valtaa Eurooppaa Napoleonin selässä

Kaikkien aikojen nuorimpana Ranskan presidentin virkaan astunut Emmanuel Macron ei käynyt Suomessa vain markkinoimassa rahaliiton syventämistä, yhteistä budjettia, valtiovarainministeriä tai euroalueen parlamenttia, vaan hän oli täällä myös kaupitellakseen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista.

Hintana Ranskan tuesta näyttäisi kuitenkin olevan, että Suomi korvaa Hornetit ranskalaishävittäjillä. Rafalea on toistaiseksi ostettu vain Qatariin, Egyptiin ja Intiaan, ja maa tuskin saa niitä kaupaksi muihin kuin poliittisissa liistereissä oleviin kehitysmaihin, joiden asiat ovat solmussa Yhdysvaltoihin päin eivätkä saa aseita sieltä.

Ranskalaiset osaavat kyllä valmistaa vaatteita, parfyymeja ja viinejä, mutta itse en ostaisi heiltä mitään giljotiinia pelottavampaa asetta. En ostaisi ranskalaista autoakaan, sillä niiden hinta puolittuu kolmen vuoden välein.

Siemensiltä ja Arevalta tilattu ydinvoimala on viivästynyt jo parikymmentä vuotta, ja saksalaista siinä ovat vain turbiinit, ei reaktoritekniikka, joka tulee Ranskasta.

Ranskalaiset ovat aivan liian affektiivisia ihmisiä, jotta heidän kanssaan kannattaisi tehdä puolustussopimuksiakaan. Napoleonin sotaretkille heidän kanssaan ei kannata lähteä.