Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa

Yksi tapa pudottautua kulttuurikanojen eliittiin on kirjoittaa vähemmistöromaani. Se käy näppärästi, sillä juonesta, motiiveista ja rakenteesta ei tarvitse välittää. Sisältö voi koostua haja-ajattelusta, tuokiokuvista ja tunnelmasivistyksessä piehtaroinnista, ja rakenteelliset heikkoudet voi tyhjentää postmodernistisen taiteellisuuden tavoittelusta johtuviksi.

Kosovolaistaustaisen albaanin, Pajtim Statovcin, esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava 2014) palkittiin ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, jolloin sen kerrottiin olevan ”syväluotaus miehen ja naisen sekä isän ja pojan välisiin suhteisiin”. Toimituksen sisäinen tarkastaja Helena Ruuska kirjoitti arviossaan, että tekijästä ”on lupa odottaa suuria”.

QX-lehti puolestaan valisti lukijoitaan niin, että ”perheen pää on kirjassa alistaja, joka pelkää kasvojensa menettämistä. Koska isän machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta, kirjan poika etsii paitsi uuden kansallisen identiteetin myös toisenlaisen seksuaali-identiteetin”. – Ahaa.

Tämä merkitsee, että perhesuhteilla operointi, seksuaali-identiteetti ja kansallinen identiteetti päästetään teoksessa vellomaan ilman minkäänlaista aiheiden hallintaa. Kirjoittaja on johdellut omista henkilökohtaisessa elämässään kohtaamistaan vastoinkäymisistä motiivin päähenkilön seksuaali-identiteetin rakentamiselle ja projisoinut huonon isäsuhteensa tämän haluun vaihtaa myös kansallisen identiteettinsä.

Omien kompleksien paljastaminen on romaanissa täysin peittelemätöntä ja läpinäkyvää. Nuorisoseuran kirjoittajakouluttaja voisi sanoa, että eihän tämä ole mikään romaani vaan tyypillinen terapiateksti, jossa kirjoittaja käsittelee omia ahdistuksiaan.

Suuret eeppiset kertojat ja kriitikoiden sylikissat

Samaa voi sanoa myös paljon palvotun feministin Sofi Oksasen Puhdistuksesta (WSOY 2008). Sekään ei ole suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos, jollaisena kirjaa on markkinoitu, vaan tekijänsä omia ahdistuksia ja sielunmaisemia heijasteleva pienoisromaani, jossa käsitellään naisprostituoitujen asemaa halkopinon takana Virossa.

Menestystä selittää vain se, että suomalainen lukijakunta on tiedostamattaan siirtänyt alitajunnassaan olevaa Suomi-neidon kuvaa naapurimaassamme alistettujen naisten kohtaloihin. Teos tarjosi siis hiekkalaatikon neuvostoaikaisten traumojen ja historian vaihtoehtojen käsittelyyn (kirjallisuudentutkijat: muistakaa mainita lähde, jos hyödynnätte tätä teoriaani tutkimuksissanne).

Huvittavaa on, että Oksasen Puhdistuksen tavoin myös Statovcin kissaromaanista on nyt valmistumassa  näytelmä Kansallisteatteriin. Kaiken huipuksi hetki sitten kerrottiin, että The New York Timesin kriitikkona esiintyvä Téa Obrecht kehuu vuolaasti Statovcin ”kirjoittajan lahjoja, hänen siistejä ja tarkkoja lauseitaan ja kykyään yllättää”.

Tämä ei ole mikään yllätys, sillä pikainen faktantarkistus paljastaa, että arvostelijan valmistusmaa on Jugoslavia niin kuin kirjoittajankin. Kotiin päin vetävät kuin Euroviisuissa.

Obrecht toteaa Kissani Jugoslavian olevan ”ihmeellinen ja merkittävä saavutus ja omaa luokkaansa vasta alussa olevan kirjavuoden tarjonnassa”.

Mitä ihmeellistä on siinä, että identiteettiongelmista kärsivä homopoika haukkuu huonoa isäsuhdettaan, kieltää sen merkiksi isänmaansa ja kääntää myös seksuaalisuutensa näyttämään pelkältä protesti- ja kapinahankkeelta klassisesta oidipuskompleksista muistuttaen?

Kirja ohjaa ajattelemaan, että ollakseen uskottavalla tavalla homo täytyy vihata isäänsä, kieltää maansa ja kansakuntansa ja rypeä kansallismielisyyden vastaisuudessa. Tosiasiassa näillä asioilla ei ole mitään sellaista yhteyttä, joiden vuoksi lukevaa yleisöä pitäisi opettaa näkemään homot yhteen niputettuina vihervasemmistolaisen monikulttuurisuusideologian mannekiineina.

Väittämällä, että ”machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta”, ja tuomitsemalla miehinen kulttuuri homoseksuaalisuuden olemuksen vastaisena tai ”sovinistisena” ei huomata, että Kosovon albaaneista suurin osa on muslimeja, joiden keskuudessa kulttuurin miehisyyttä on pidetty suuressa arvossa, niin kuin Balkanilla yleensäkin.

Niinpä ”miestapaisuutta” vastaan suunnatun arvostelun oikea kohde olisi islam, mutta tästä ei sen enempää romaanissa kuin arvosteluissakaan puhuta mitään. Machoilua vastaan suunnattu kritiikki osuu väärin, kun se käännetään lehtien arvioissa arvosteluksi länsimaista miesihannetta vastaan eikä muslimien kulttuuria kohtaan. Kysyttävä olisi toki sitäkin, mitä pahaa länsimaisissa miesihanteissa loppujen lopuksi on.

En näe Statovcin toiminnassa kerta kaikkiaan mitään taidokasta vaan Antti Holman tapaisen vinkulelun, joka projisoi omat turhautumisen kokemuksensa ja kulttuuriristiriitansa synnyinmaataan koskevaksi arvosteluksi. On klisee haukkua omaa kotimaataan piirteistä, joita löytyy kaikkialta, asuupa sitten Jugoslaviassa tai Suomessa.

Ei juonta, kertomusta eikä tarinaa

Media ei ole yltynyt aivan vastaavanlaiseen suitsutukseen joensuulaistaustaisen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer (Gummerus 2016) kohdalla, vaikka myös hänen esikoisteoksessaan seikkaillaan sikin sokin monikulttuuristen lakanoiden väleissä. Tämä osoittaa, että pelkkä homous ei riitä paikkaan auringossa, vaan tekijän pitää nykyisin olla maahanmuuttajataustainen ansaitakseen aseman suomalaisena kirjailijana.

Lehtisen teoksella on toki sama ansio kuin Statovcinkin kirjalla: se on kuin päivitetty versio Thomas Mannin teoksesta Kuolema Venetsiassa, tosin ilman juonta. Arvostelijoiden palstoilla hajanaisuus ja tarinattomuus on selitetty ”episodimaisuuden” käsitteellä joko ”sateenkaaren kirjavuudeksi” tai ”ihastuttavaksi säröksi” taikka käännetty kokonaan vastakohdakseen, eli ”näkökulmatekniikan hallitsemiseksi”, aivan niin kuin Helsingin Sanomien korjailevassa arviossa.

Mikäli et ymmärrä postmodernia nykyromaania, vika ei ole välttämättä päässäsi, sillä niistä on usein juoni täysin poikki. Eikä tällä ole mitään tekemistä kenenkään seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tahdon vain sanoa, että jos teoksessa ei ole juonta eikä siinä kerrota tarinaa, tekijän intentiot jäävät tahattomalla tavoin epäselviksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä tekijä haluaa sanoa.

Suuren kirjailijan maineen saa liian helposti 

Koska ”vieraantuneisuudessa”, ”ulkopuolisuudessa” ja ”marginalisoitumisessa” piehtaroivien teosten erinomaisuus ei näy myyntiluvuissa eikä lukijoiden valinnoissa, on pääteltävä, että niiden suosiminen johtuu kriitikoiden tuesta. Taloudellista tukea virtaa apurahojen ja valtiollisten instituutioiden, kuten Kansallisteatterin, kautta yhtä avokätisesti kuin arkkifeministien teoksille.

Toinen, mitä haluan väittää on, että suuren kirjailijan maineen saa nykyisin aivan liian helposti: tyydyttämällä tiettyjä poliittisia ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Niitä ovat feminismi, monikulttuurisuus, maahanmuuton suosiminen ja se pohjaton vaateliaisuus, jolla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt peräävät ”oikeuksia”, ikään kuin jokaisella ei olisi jo nyt oikeus hypätä tasajalkaa vaikka kuuhun.

Syitä julkaisupolitiikan ja kirjallisuuskritiikin ”monipuolistumisesta” näitä kyseisiä tendenssejä edistäviksi, lujittaviksi ja vahvistaviksi voi löytää julkaisuportaasta ja kriitikoiden riveistä: täysnaiseutetuista kustantamoista ja lehtien toimituksista. Myyntitykkien harjoittama tuputus tehostaa vaikutusta, aivan niin kuin Jörn Donnerin hinaaminen jälleen Ruotsalaisen Kirjakaupan TV-mainokseen juuri ennen kuntavaaleja.

Vähemmistöjen itsemarginalisaatio uusintaa traagisuutta

Viihdyttäjä-kirjailija Jari Tervo haastatteli viime viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla esikoiskirjailija Garth Greenwellia, jolta on ilmestynyt teos Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Kirjaa on ylistetty mediassa, koska sekin koostuu ulkopuolisuuden ja marginalisaation väristyksistä onnistuen ”luotaamaan kattavasti monen etenkin homomiehen tunnistamia kipupisteitä”.

Tosiasiassa teos on naurettavuuteen asti täynnä homoille (valitettavasti edelleenkin) tyypiteltyjä kliseitä, kuten prostituutiota, isäsuhteen märehdintää, suuren mulkun palvontaa ja ”häpeän ja seksin välistä yhteyttä”. Puuttuu vain, että käsiteltäisiin aidsia. Tautisessa menneisyydessä Jonas Gardell puolestaan ehtikin jo kylpeä kokonaisen romaanitrilogian verran, ja sitäkin kiitettiin Helsingin Sanomissa, vaikka kyseessä oli lähinnä 1980-luvun ahdistusten retrospektiivinen kuvaus.

Ei – en ole sitä mieltä, että kirjallisuutemme pitäisi näyttää Heikki Hietamiehen juontamilta Lauantaitansseilta. En myöskään tarkoita, että homogenren valtavirtaistumisessa olisi jotakin vikaa. Mutta tarkoitan, että kiitettävää Greenwellin kirjassa on vain sen avoin seksuaalisuus, järjestöpoliittisen kverulatorian välttäminen ja kriittisyys kaikenlaisia pr-kuvia kohtaan.

Olen myös sitä mieltä, että taannoinen Queer as Folk -televisiosarja on edelleenkin ainoa koskaan valmistunut homoseksuaalisuuden myönteinen ja elämäniloinen representaatio, mutta muutoin kaikki näyttää olevan pelkkää Brokeback Mountainia.

Lisäksi tarkoitan, että koko skene maalataan yleisön eteen tarpeettoman mustavalkoisilla väreillä: juuri sillä todellisella rujon kauniilla ja vahvasti rasteroidulla tavalla, jonka eräänä kulissina toimivat Greenwellin tapauksessa sosialismin esiripun takaa avautuvat betonisen Bulgarian maisemat. Paha sanoa, mutta tämä menneisyydessä roikkuminen ei ilmennä henkistä vapautuneisuutta vaan sitä, millaisessa epävapaudessa gay-kirjallisuuden rääpäleet jatkuvasti rämpivät.

En voi välttää vaikutelmaa, että he ovat oman neuvottomuutensa traagisia uhreja Thomas Mannin, Hermann Hessen ja monen muun kaappihomon tavoin. Nykykirjailijoiden aseman pelastaa vain se, jos todellakin on niin, että ihmisten sisäiset Angstin aiheet eivät ole todellakaan muuttuneet vaan ovat edelleenkin samat, vaikka yhteiskunta pintapuolisesti arvioiden muuttunut onkin. Tätä todellista peruskysymystä käsittelen teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka luonnollisesti meni banalisoituun järjestöretoriikkaan tottuneilta yli lipan. 

Etninen vieraantuneisuus on heterofeminismin panic room

Kliseitä on luonnollisesti käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. Heterokontekstissa tätä kulttuurisella sillisalaatilla operointia edustaa Riikka Pulkkisen teos Paras mahdollinen maailma (Otava 2016), jossa podetaan nostalgiaa Berliinin murenemassa olevalla muurilla ja käsitellään vuonna 1989 alkanutta Itä-Euroopan pakolaisuutta.

Tapahtumien siirtämistekniikkaan perustuva teos ikään kuin vihjaa, että pakolaisuus on läsnä ”meissä kaikissa”. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja Helena Ruuska kiitti Pulkkisen teosta arviossaan, jonka mukaan teos on ”hyvin ajankohtainen”, kun ”brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan”.

Lukijoita ohjataan ajattelemaan, että Euroopan kansat hyväksyisivät kehitysmaista tulvivan maahanmuuton, mikäli ne löytäisivät pakolaisuuden itsestään ja oivaltaisivat, että – ahaa – toiseus, vieraus ja erilaisuushan ovat meissä itsessämme tavalla, jonka vuoksi meidän tulee heittäytyä kontallemme muiden kansakuntien edessä. Näin voidaan oikeuttaa ja pohjustaa tietä muslimien etnonationalistiselle Euroopan-valloitukselle, josta islaminuskon poliittisessa ohjelmassa (din wa-dawlah) käytetään nimitystä hijrah.

Homeros ja Vergilius kuvasivat tätä Troijan puuhevosta tosin jo tyydyttävästi niin, että ei tarvita Milo Yiannopoulosta selvittämään, miksi Berliinin muuri loi väkivaltaa jakaessaan kansakunnan kahtia, mutta rakenteilla olevat muurit vähentävät väkivaltaa kulkiessaan kansakuntien välissä
 

Marginalisoituminen on selvää rahaa

Erikoista tässä kaikessa on se, että kun ”etabloituneena” pidetty kulttuurielämän maskotti Pirkko Saisio, jota Harald Birger Olausen kutsuu ”kyltymättömyyden abbedissaksi” mainiossa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja, puhkaisee oman punavihreän kuplansa ja tulee ulos umpiostaan tunnustaen maahanmuuttopolitiikan järjettömyyden, Helsingin Sanomat myöntää hänelle poseerauspaikan Kuukausiliitteessään, ikään kuin kyse olisi jostakin Edisonin oivalluksesta.

Mutta kun minä tai joku muu jo alun perin järjissään ollut on hokenut tätä samaa vuosien ajan, media on pyrkinyt vaikenemaan näkemyksistämme. Joko toimittajat eivät ole saaneet minusta tukea valmiiksi kirjoittamilleen jutuille, tai sitten on niin, että he ovat joutuneet informaatioshokkiin, heidän masiinansa on mennyt sekaisin, ja kognitiivisen moniselitteisyyden edessä he ovat vaienneet myöntymisen merkiksi. – Ainakin olen saanut nauraa.

Ihanteellisin kirjailija olisi kustantamoiden ja kriitikoiden kannalta sellainen, joka on yhtä aikaa värillinen, muslimi, suomenruotsalainen juutalainen, Vasemmistoliiton tiedostava feministi, lesbolainen sukupuolenkorjaaja ja Amerikan reservaatti-intiaani.

Ennen tällaisen otuksen ilmestymistä kulttuurielämäämme rikastuttamaan on tyytyminen apurahoilla voideltuun ja Helsingin Sanomien ylistämään Koko Hubaraan, jota lehti kiitti kaiken selittävässä otsikossaan. Sen tarkoitus ei ole jättää mitään kenellekään epäselväksi: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja – Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”.

Mitä tämä löyhäsuinen kulttuurien sekoitus on muuta kuin asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulaatiota ja selvää propagandaa? Kirjalliset arvot ja kriittisyys ovat kustantajien, rahoittajien ja niin sanottujen kriitikoiden toiminnasta kaukana. Vähemmistökirjailijat ovat nykyajan karmeliittamunkkeja ja -nunnia, itse itseään itkunsekaisesti marginalisoivia kärsimysmystikoita, jotka kulkevat islamilaisen miekkalähetyksen varjossa kengättömästi Karmeliin.


Kirjallisuus

Gardell, Jonas, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 1–3, suom. Otto Lappalainen, alkut. Torka aldrig tårar utan handskar 1–3, 2012–2013. Helsinki: Johnny Kniga, 2013–2014.
Greenwell, Garth, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Helsinki: Nemo, 2017.
Lehtinen, Otto, Wurlitzer. Helsinki: Otava, 2016.
Mann, Thomas, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies, alkut, Der Tod in Venedig, 1911. Helsinki: Tammi, 1985.
Oksanen, Sofi, Puhdistus. Helsinki: WSOY, 2008.
Olausen, Harald Birger, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja – Kertomus siitä miksi rannetta vispaavat sutturat ei nappaa. Kotka: Kulttuuriklubi, 2012.
Pulkkinen, Riikka, Paras mahdollinen maailma. Helsinki: Otava, 2016.
Statvoci, Pajtim, Kissani Jugoslavia. Helsinki: Otava, 2014.


Aiheesta lisää

Islam ja homot kuin tuli ja vesi
Sateenkaarilippu on punavihreä
Miksi erosin Setasta?
Suvaitse ja kärsi 
Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin
Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

Hienoa hommaa

Juha Sihvola valittaa tämän päivän Somalian Sanomissa, että valtiotieteilijä ”Milla Hannulan julkaisema sisäsiisti yritys perustella maahanmuuttokritiikkiä epäonnistuu”. Professorilla on ollut kiire lytätä Hannulan sinänsä perusteltu teos, sillä kritiikki on lehdessä jo tänään, vaikka kirja ilmestyi vasta eilen.

Teoksessa itsessään ei ole nähdäkseni mitään vikaa. Nuoren polven tutkija on kulkenut Kharybdiksen ja Skyllan välistä välttäen äärikantoja ja perustellen tyydyttävästi sen, miksi maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät ole välttämättä hyväksi. Tilalle Hannula esittää uusien tulokkaiden parempaa integroimista suomalaiseen kulttuuriin.

Omasta mielestäni tässä pyrkimyksessä ei ole moittimista. Vaikka sopeuttamiseen liittyvä sävy onkin pakottava, se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin syrjäytyminen. Syrjäytyminen puolestaan ei ole ollut seurausta vain valtaväestön negatiivisista asenteista vaan maahanmuuttajien omasta linnoittautumisesta islamilaisen konservatiivisuuden sisäpuolelle, jossa niin naiset ja lapset kuin seksuaalivähemmistötkin ovat vaarassa.

Maassa maan tavalla -nimisen teoksen puutteena voi pitää sitä, etteivät Hannula ja hänen viittaamansa henkilöt perusta ajatteluaan syvempiin valtiofilosofisiin periaatteisiin, kuten siihen, että maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, tai siihen, että kansallisvaltiot ovat luonnonoikeudelliselta pohjalta organisoituneita järjen työvälineitä, joiden kautta luotiin hyvinvointiyhteiskunnat eri yhteiskuntaluokkien löydettyä yhteisen etunsa valtioiden sisällä. Kansallinen itsemääräämisoikeus, suvereniteetti ja konsensus ovat tukeneet toisiaan, kun etniset ristiriidat kohdattiin aiemmin valtioiden rajoilla eikä niitä ollut siirretty valtioiden sisälle: kaduille, kujille ja työelämään.

Argumentteja olisi voinut myös terävöittää monikulttuurisuudesta saatujen kielteisten historiallis-empiiristen näyttöjen kautta, ja EU:n lietsoman työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton varjopuolet olisi voinut tuoda paremmin esiin. Sen sijaan kirjoittaja on pitäytynyt esittelemään maahanmuuttokriittistä liikettä. Ymmärrän toki, miksi Hannula ei ole uhrannut sivutilaa liikkeen esittämien väitteiden todenperäisyyden arvioimiselle tai poliittisten teesien ja yhteiskunnallisen todellisuuden välisen suhteen analysoimiselle, sillä niistähän olen itse julkaissut jo useampia kirjoja ja kirjoituksia.

Sen sijaan en ymmärrä lainkaan Juha Sihvolan suhtautumista. Hän antaa teoksesta nähdäkseni täysin vääristelevän ja harhaanjohtavan kuvan. Hän esimerkiksi kirjoittaa:

”Hannula väittää, että Suomen julkinen sana hyssytteli maahanmuuton ongelmia ja usein vaikeni niistä vuoteen 2008 asti. Osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet perättömiksi.”

Professori Sihvolan täytyisi ymmärtää, että toimijan omaa todistusta työnsä tuloksista ei voida pitää tutkimuksellisesti luotettavana. Tuolla tavoin sanoessaan hän pyrkii toimimaan tuomarina omassa asiassaan. Totuus on, että julkisen sanan hyssyttely maahanmuuton ongelmista on ollut räikeää ja haitannut järkiperäistä asioiden käsittelyä niin politiikan ja hallinnon kuin tieteenkin piirissä. Osoitin tästä käsittääkseni riittävästi näyttöä 666-sivuisessa teoksessani Sensuurin Suomi (2009), josta julkinen sana sulki suunsa kuin sammakon pimppi.

Niinpä voin omasta puolestani todeta, että osallistuttuani vuosituhannen alusta alkaen maahanmuuton seurauksia koskevaan keskusteluun ja käytettyäni lukuisia puheenvuoroja assimiloivan, integroivan ja eriyttävän kotouttamispolitiikan eroista niin lehdistössä kuin opetusalan koulutustapahtumissa tiedän hyssyttelyväitteet täysin perustelluiksi.


Mitä on järkevyys maahanmuuttopolitiikassa?

Sihvola antautuu kirjoittamaan Suomen Sisusta ja Hommaforumista, että ”niiden edustajille ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus”.

En ole sen enempää Sisun kuin Hommankaan jäsen, enkä ole kirjoittanut kummankaan palstoille. Omia tekstejäni on kylläkin joskus vapaaehtoisesti linkitetty Hommaforumin sivuille. Tästä puolueettomasta asemasta voin sanoa, että pidän Suomen Sisun ja Hommaforumin aktivisteja monissa asioissa paljon vapaamielisempinä ja suvaitsevampina kuin Sihvolaa itseään.

Sihvola on kuka ties oikeassa pyrkiessään pitämään omat ruuvinsa mieluummin liian löysällä kuin kireällä. Mutta entäpä, jos hänestä itsestään kirjoitettaisiin yhtä tylysti ja tuomitsevasti kuin hän kirjoittaa muista, esimerkiksi näin:

Juha Sihvolalle ja hänen kaltaisilleen ei voida antaa sijaa siinä järjellisten katsomusten konsensuksessa, jonka osapuolten vastuulla on isänmaan tulevaisuus.

Tällainen parafraasi on nähdäkseni täysin mahdollinen. Jopa Max Horkheimerin näkökulmasta määritelty ’objektiivinen järki’ alkaa nykykatsannossa asettua maahanmuuttoa arvostelevien puolelle. Niin sanottua ’subjektiivista eli välinerationaalista järkeä’ voitaisiin puolestaan pitää tyypillisenä niille, jotka ovat koettaneet perustella maahanmuuttoa pelkillä käytännöllisillä argumenteilla, kuten työvoimapulalla.

Juuri vihreiden, vasemmistolaisten ja kapitalistien suosima maahanmuutto kolmannesta maailmasta on johtanut ihmisten välineelliseen hyväksikäyttöön ja kantaväestöjen suureen työttömyyteen. Näin on käynyt, koska objektiivista, yhteiseen etuun ja filosofiseen arvoanalyysiin perustuvaa järkeä ei ole käytetty. Syynä on ollut Sihvolan kaltaisten mielipidekirjoittajien nimittäminen historianprofessoreiksi ja filosofian dosenteiksi sekä akateemisen virkauran tukkiminen meiltä muilta.


Karhunpalvelus tutkijoille

Sihvolan jutussa on oudoksuttavien arvioiden ja harhaisten tulkintojen lisäksi myös selviä virheitä. Hän moittii Milla Hannulaa siitä, että Hannula on tulkinnut entisen vähemmistövaltuutetun Mikko Puumalaisen harjoittamat ajojahdit ja sananvapauden varkaudet töpeksinnäksi. Sihvola itse pitää myönteisenä, että Puumalaisen

”[...] tutkintapyyntö oli johtanut sakkotuomioon nettikirjoittelusta, jonka mukaan Afrikassa hyväksytään ryöstöt, raiskaukset, nepotismi, klaanisodat ja hetken mielijohteesta huvin vuoksi tehdyt murhat normaaliksi meiningiksi.”

Tämän todettuaan Sihvola paheksuu, että ”[h]arvassa ovat ne yhteiskunnat, joissa kansanryhmän leimaaminen murhaajiksi ja raiskaajiksi hyväksytään sananvapauden nimissä, mutta Hannulan mielestä rasismituomio oli maahanmuuttoa vastustavien mielipiteiden syrjintää.”

Sihvola on valikoinut moitekohtansa panettelevasti. Hannulaa haukkuessaan Sihvola on unohtanut aktiivisesti sen, että Mikko Puumalainen teki tutkintapyynnön myös professori Tatu Vanhasen lausunnoista ja hänen esittämistään tutkimustuloksista, jotka hän oli alun perin julkaissut yhdessä brittiprofessori Richard Lynnin kanssa. Eivätkö tällaiset sensurointiyritykset ole olleet haitallisia tieteen vapauden kannalta? Hannulaa arvostellessaan Sihvola ampuu itseään jalkaan, ainakin sikäli kuin hän itse pitää itseään tieteenharjoittajana.

Mikko Puumalaisen toiminta vähemmistövaltuutettuna oli objektiivisesti arvioiden niin tendenssimäistä ja sananvapautta haittaavaa, että hänet olisi pitänyt vapauttaa vähemmistövaltuutetun virasta kenkää antamalla eikä nostamalla entistä parempaan virkaan. Nähdäkseni myös Juha Sihvola osoittaa niin suurta sokeutta ja kyvyttömyyttä analyysiin, että hän etsimättäkin tarjoaa selvän vihjeen, mistä Jyväskylän yliopiston kannattaa seuraavaksi säästää, kun pohditaan jonkin professorinviran lakkauttamista. Omasta mielestäni Sihvolan kirjoitus on professorinvirassa olevan tieteenharjoittajan lapsellinen ja taktisesti epäviisas yritys lytätä nuoren tutkijan raikas tuuletus.


Laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti

Hyysärinä tunnettu päivälehti tilaa tietenkin arvionsa sieltä, mistä maahanmuuttoa oikeuttamaan pyrkivän mielipiteen vielä saa. Silti olisi kiinnostavaa tietää, mitä Sihvolan kollegana tunnettu Timo Vihavainen ajattelisi asioista. Tieteenharjoittajathan ovat usein hyvin erimielisiä.

Kannattaa ehkä pohtia myös sitä, kuka on Juha Sihvola. Juha Sihvola on sama henkilö, joka riiteli jo 1990-luvulla filosofian dosentti Matti Luoman ja semiootikko Henri Bromsin kanssa artikkelissaan ”Metafysiikasta ja filosofisesta huuhaasta”. Siinä hän ilkeili kaikkea eksistenssifilosofista ja fenomenologista ajattelua vastaan ja totesi poistavansa ”varmistimen aseestaan”, kun kuulee sanan ”hermeneutiikka” (Kanava 8/1996, s. 489).

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2006 (s. 39–40) ja 8/2006 (s. 42) hän puolestaan julistautui ”englannin kielen faniksi” kiusatakseen saksan kielen ja omien kirjojensa puolesta kamppailemaan antautunutta dosentti Vesa Oittista. Kiistaa käytiin myös filosofian dosentti Jyri Puhakaisen puhkaistua geeniteknologian ja aivotutkimuksen kuplan teoksellaan Persoonan kieltäjät (Like, 1998). Lisätietoa näistä akateemisista kähinöistä löytyy teoksestani Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

Sihvola näyttää olevan niitä akateemisia sosialisteja, jotka ovat aina jotakin todensanomista vastaan. Moittiessaan humanistisena ja ”pehmeämpänä” tunnettua eksistenssihermeneutiikkaa ja fenomenologiaa hän tuli puolustaneeksi naturalistista, geeniteknologian, hermoverkkojen ja aivotutkimuksen varaan vannovaa piehtarointia välineellisen ihmiskuvan perisynnissä. Tänään hän kiljuu ”moniarvoisuuden” ja ”suvaitsevuuden” puolesta, mutta sanakohinan seasta on vaikea löytää toden jyvää saati toteuttamiskelpoisia tai realistisia aloitteita. Ilmeinen fenomenologi siis?

Sihvolan tärinässä ei liene kyse muusta kuin kyvyttömyydestä tunnustaa omia virheitään. Ilmiö liittyy elinkautisissa yliopistoviroissa nautiskelleen sukupolven väistymiseen. Vanha korvautuu tuoreella ja uudella, ja laiva kääntyy hitaasti mutta varmasti.

Propsit joka tapauksessa Otavalle Milla Hannulan kirjan kustantamisesta. Esittelevyydestään huolimatta kyseessä on tervetullut kannanotto keskusteluun siitä, miksi vihervasemmiston pyrkimys filosofisen järjenkäytön sensurointiin epäonnistuu ja miksi todellinen älymystö on jo pitkään hakeutunut kansallista etua edustaville linjoille. Kiitän myös teokseni Sensuurin Suomi saamasta huomiosta.


Hyvä homma?

Vitsikästä on, että tämän päivän Helsingin Sanomissa oli myös juttu, jossa selitettiin, että eräs äskettäin julkaistu ”pamfletti nostaa Hommaforumin esikuvaksi avoimuudelle”. Teosta ei haukuta toimittaja Esa Mäkisen kirjoittamassa jutussa, koska se on samaan konserniin kuuluvan WSOY:n kustantama. Lehti kertoo, että Uusi kultakausi -nimiseen kokoelmaan kirjoittaneiden mielestä ”Suomi on taantumassa teknologiavastaisuuden ulkoilmamuseoksi, koska täällä ei osata hyödyntää sosiaalista mediaa politiikassa, yritysmaailmassa ja mediassa”.

Ei taida ihan pitää paikkaansa. Kyllä Suomessa on osattu hyödyntää sosiaalista mediaa aivan kuten muuallakin. Paikoin on kuljettu kärjessä. Totesin jo Sensuurin Suomessa (ja todistelen myös huomenna ilmestyvässä kirjassani), että internet on merkinnyt uuden poliittisen aikakauden alkua. Netin kautta on voitu kiertää tiedotusvälineiden ja poliitikkojen vispilänkauppa, paljastaa valheita, parantaa kuluttajansuojaa ja jopa perustaa puolueita.


Perussuomalaisten vaisu kannatus hämmästyttää

Suomalaisten poliitikkojen valtaenemmistö, virkamieskunta ja akateemiset kirjatoukat ovat ylenkatsoneet kansalaisten esittämää maahanmuuttokritiikkiä niin välinpitämättöminä, että ei tarvitse ihmetellä, miksi Perussuomalaisen puolueen kannatus on lähtenyt lentoon. Tänään kirjattiin 17,9 prosentin kannatuslukema, jolla puolue kirii tasoihin Sdp:n kanssa.

Mikäli Suomen valtio joutuu keväällä avaamaan kukkaronnyörejään vielä Portugalin ja Espanjankin lainoittamiseksi, voi olla, että tämä tuo EU-kriittisen puolueen kannatukseen vielä muutaman prosenttiyksikön lisää. Myös perheiden yhdistämistä odottavassa jonossa on tällä hetkellä peräti 9 000 humanitaarista maahanmuuttajaa, joista jokainen tuo ylimääräisen lahjan valtiontalouden alijäämään ja Perussuomalaisen puolueen kannatukseen. Tätä isojen puolueiden kannattaisi miettiä tarkkaan.

Myrsky vesilasissa laantunut

Suomalaisen sanankäytön Nelson Mandela, blogikirjoittaja Jussi Halla-aho, tuomittiin Helsingin hovioikeudessa samaan sakkorangaistukseen kuin käräjäoikeudessa viime vuonna. Lisäksi oikeus sensuroi hänen blogiaan kahden kappaleen verran. Lapsellista politiikkaa ja tyhjänpäiväisen asian vatvomista, sanon minä, mutta eihän se järvi soutamalla kulu.

Olennaisempaa on, mitä kyseinen prosessi tuo esiin tuomioistuinlaitoksen käytännöistä. Helsingin hovioikeus istui tapaus Halla-ahon päällä kuin hanhiemo, ja tuomiota odotettiin kuin kultamunien kuoriutumista. Oikeus ei suostunut antamaan ratkaisua edes hohtimilla kiskoen, vaikka oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 17 pykälän mukaan tuomio tai lopullinen päätös olisi mankeloitava ulos 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Nyt ratkaisu viipyi melkein viisi kuukautta!

Viipymisen tekosyyksi ilmoitettiin jotakin ruuhkautumisen tapaista, mutta todellisia syitä taitaa olla kolme. Ensinnäkin on toivottu, että syytetty ja asiasta kiinnostuneet rukoilisivat ratkaisua tulevaksi, jotta voitaisiin sanoa, että itsepähän pyysitte. Toiseksi oikeus lienee jäänyt odottamaan Geerd Wildersin prosessin päättymistä selvittääkseen tuloksia takaovien kautta, sorvatakseen mahdollisimman yhdenmukaisen ratkaisun ja viedäkseen sitä kautta pohjaa jatkokäsittelyltä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Kolmas syy voi olla, ettei hovioikeudessa ole saatu aikaan sellaista kokoonpanoa, jossa äänestäminen olisi voinut tuottaa halutun tuloksen. Edes lomat, sairastumiset tai muut poissaolot eivät ole saaneet rangaistuksen koventamista puoltavaa kabinettia syntymään.


Oikeus saada oikeutta on ihmisoikeus

Vitsikästä on, että juuri eilen eduskunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö eduskunnan oikeusasiamiehen kansliaan perustaa uusi ”ihmisoikeuskeskus”. Vastaukseni on selvä: tässä maassa ei tarvita enää lisää ihmisoikeusprofeettojen kahvikerhoja, joiden ainoa tehtävä on puolustaa rajojemme ulkopuolelta tulevien asemaa suomalaisten ihmisten ohi. Pikemminkin tarvittaisiin perustuslakituomioistuin tai totuuskomissio, jonka puheenjohtajaksi antaisin heti oman suostumukseni.

Myös eduskunnan oikeusasiamies on osoittautunut yhtä turhaksi toimielimeksi kuin oikeuskanslerikin. EOA on antanut ratkaisun esimerkiksi sellaisessa ”erittäin tärkeässä” kysymyksessä, kuin saavatko moottoripyöräjengiläiset käyttää Marimekon paitoja vankiloissa jengiensä piilotunnuksina, mutta samanaikaisesti se on katsonut läpi sormien montaa hallinnossa tapahtunutta vääryyttä. OKa puolestaan on siunannut niin Mauri Pekkarisen korruptoituneet vaalirahat kuin vähemmistövaltuutetun virantäyttösluibailun, mikä todistaa vain siitä, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta.

Se, että tietyt tahot haluaisivat nyt Suomeen uuden byrokraattisen ”ihmisoikeuskeskuksen”, osoittaa että oikeuslaitos itse ei toimi ja että ihmisoikeuksia yritetään tuottaa kuin tiiliskiviä. Parhaiten ihmisoikeudet edistyisivät, jos lopetettaisiin muutama sananvapautta ahdisteleva viranomainen.


Oliko oikein?

Halla-ahon tuomion julkistamisajankohta oli etevä siksi, että tuomitun tiedettiin esiintyvän samana päivänä Helsingin kirjamessuilla järjestettävässä keskustelussa, josta saalis ei pääsisi helposti karkuun. Kuinka teatraalisen viitekehyksen tämä tarjoaisikaan: juhlakalu olisi korjattu talteen suoraan estradilta, mikäli päätöksenä olisi ollut ehdoton vankeustuomio! Ainakin hänet yllätettäisiin yleisön edestä housut kintuissa, kun tuomittu saisi kuulla oikeuden päätöksenkin parhaassa tapauksessa medialta.

En ota tässä yhteydessä kantaa Halla-aholle langetettuun rangaistukseen, sillä olen esittänyt asiasta mielipiteeni jo käräjäoikeuden tuomiota koskevissa kirjoituksissani. Niitä voi lukea tästä, tästä ja tästä. Tuomitseminen ja sitä koskeva keskustelu elävät nykyään omalla kiertoradallaan, eikä niillä ole mitään tekemistä itse asian eikä sen tilanteen kanssa, jossa maahanmuuttokriittistä keskustelua käynnisteltiin. Maahanmuuton varjopuolien arvostelu on huomattu kaikin puolin tarpeelliseksi, eikä hammastahnaa saa enää takaisin tuubiin.

Pidän tuomitsemista ylipäänsä vääränä. Näin sanoessani korostan, ettei kantani ole henkilökohtainen vaan periaatteellinen ja kaikkia ihmisiä koskeva, suorastaan ihmisoikeudellinen. Pidän sensuuria huonona politiikkana (aiheesta edellisessä kirjoituksessani).

Hollantilaiselle Geert Wildersille puolestaan odotetaan vapauttavaa päätöstä ensi kuun alussa. Myös Halla-ahon 330 euron sakot olivat melko symbolinen seuraamus ja vähäpätöinen hinta laajasta julkisuudesta. Sen sijaan kansanedustaja ja juristi Susanne Winterille langetetut 24 000 euron sakot söisivät suuren osan mistä tahansa vaalikassasta siinäkin tapauksessa, että kansalaiset ryhtyisivät maksamaan sakkoja kirjekuoressa. Kovin mitättöminä ei voi pitää myöskään näyttelijälegenda Brigitte Bardot’lle vuonna 2008 mätkäistyjä 15 000 euron sakkoja, jotka hän sai vaadittuaan eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta.

Ketähän siinäkin rituaaliteurastettiin ja minkälaisin tuloksin? Eurooppalaiset tuomarit ovatkin viime aikoina kohennelleet lampaannahkaperuukkejaan kuljettuaan monta vuotta pää niin korkealla pilvissä, etteivät jalat ole ylettyneet maahan. Rangaistusten lieventymistä Pohjoismaissa ja esimerkiksi Hollannissa voi selittää myös se, ettei kyseisissä maissa kärsitä natsistisen historian tuottamista traumoista samalla tavalla kuin Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa.


Jatkuuko jankutus?

Syyttäjäviranomaiselle hovioikeuden pysyttävä päätös oli kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa. Se oli ikään kuin kehotus hakea lopullinen ratkaisu korkeimmasta oikeusasteesta.

Koska syyttäjä ei ollut tyytyväinen Halla-aholle käräjäoikeudesta annettuun tuomioon, hän ei ehkä ole tyytyväinen myöskään hovioikeuden pysyttävään päätökseen vaan hakee valituslupaa. Käsittely Korkeimmassa oikeudessa voisi olla periaatteellisista syistä paikallaan, sillä myös hovioikeuden ratkaisu kelpuutetaan ennakkotapaukseksi, ja tässä tapauksessa sillä on sensuuria legitimoiva merkitys. Siksi myös tuomitun kannattaisi hakea muutosta.

Kun kansalliset oikeustiet on kuljettu loppuun, olisi ehkä mahdollista hakea muutosta vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, paitsi että EIT ei ota käsiteltäväkseen tuomioita, jotka on annettu ”rasistisista rikoksista”. Rasististen ihmisoikeusrikosten piiriin taas sananvapauden loukkaukset eivät näytä kuuluvan ollenkaan, mutta uskonnon kritisoiminen kylläkin.

No, tällaista elämä yleensäkin on. Jos joku luulee, että maailmassa jotakin oikeutta saa (siis missään yhteydessä) on mielestäni hieman tyhmä tai lapsellinen. Kaikki oikeudenkäyttö on pelkkää mielipidevaltaa, aivan niin kuin lainsäädännön perustana oleva politiikkakin.

Kansantuomioistuimessa myös tämä kysymys lopulta ratkaistaan. Jo hovioikeuden päätös julkistettiin uuden lain mukaisena ”virallisena kampanja-aikana”. Mikäli pitkästyttävä prosessi edelleen jatkuu, Korkein oikeus puolestaan antanee päätöksensä vaaliviikolla.


Laki saksii sanaa

En vastusta oikeudenkäyttöä sinänsä, mutta mielestäni oikeudenkäynnit eivät ole oikea foorumi minkään poliittisten kysymysten käsittelyyn. Oikeudenkäynnit eivät perustu vapaaseen keskusteluun vaan vallankäyttöön. Oikeussaleissa asioista ei voida puhua kriittisesti, puolueettomasti ja totuutta tavoitellen, sillä puhetilanteita varjostaa rangaistuksen uhka.

Siksi mielipiteitä esitetään ja muodostetaan lähinnä sillä perustella, mikä auttaa rangaistuksen välttämisessä. Oikeuksien päätöksillä taas ei ole filosofian kannalta muuta arvoa kuin asema kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin aineistona: esimerkkitapauksina siitä, millaiset ideologiset normit tänä tai tuonakin ajankohtana vallitsevat.

Minua filosofina kiinnostaa lähinnä seuraava: jos maahanmuuton puolustelijat ovat niin oikeassa kuin katsovat, mikä tekee vastaväitteistä niin vaarallisia, että ne täytyy tuomita oikeuksissa? Miksi ne tuomitaan myös julkisessa sanassa siten, että rehelliset ja asiansa perustellusti esittävät ihmiset irtisanotaan viroistaan, aivan kuten Saksan keskuspankin ”rasistiksi” syytetty johtaja Thilo Sarrazin, joka erotettiin tehtävistään hänen julkaistuaan muslimien laajenemispolitiikkaa arvostelevan kirjan? Juuri tällä tavoin muslimit käyttävät valtaa ja tekevät kantaväestöön kuuluvista ihmisistä käänteisen rasismin uhreja.

Olennaista on, missä tarkoituksessa ajatukset esitetään, eikä se, mitä kirjaimellisesti sanotaan. Erilaisuuden toteamisesta syntyy usein myös hauskoja tilanteita, ja huumorinsieto kertoisi yhteiskunnallisesta luottamuksesta.

Esimerkiksi erään nuoren miehen kulkiessa jokin aika sitten koristeellisena pitkin Helsingin katuja vastaantulevat äiti ja lapsi kävivät seuraavan minua huvittavan keskustelun:

Lapsi: Miksi tolla pojalla on tyttöjen vaatteet?
Äiti: Se on kuule sellanen homo.

Miksi tämä sananvaihto muuttuisi vähemmän hyväksyttäväksi, jos vastaantulija olisi etniseen vähemmistöön kuuluva ja keskustelu käytäisiin yhtä leimaavasti muodossa:

Lapsi: Miksi toi poika on musta?
Äiti: Se on kuule sellanen neekeri.

Kun yhtä asiaa sanotaan sen oikealla nimellä, miksi ei myös toista? Varsinkaan kun sana ”neekeri” ei ole rasistinen ilmaus vaan johtuu sanasta ”negro”, ei ”nigger”, jonka suomenkielinen käännös voisi olla halventavaksi koettu ”nekru”.

Väärien ajatusten pois pyyhkimiseen liittyvä lynkkausmieliala kertoo, että mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan – paitsi paluu samaa tietä takaisin.


Kumartakaa setä Stalinia kolmesti päivässä

Koska tänään liikutaan myös sivistyksen foorumilla (eli kirjamessuilla), myös sananen ajankohtaisesta kirjallisuudesta lienee paikallaan. Painosta tuli pari kuukautta sitten Ville Hytösen toimittama teos nimeltä Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?, johon minäkin laadin pyynnöstä kirjoituksen.

Teoksen vastaanotto on ollut odotetun kielteinen. Halla-ahon näkökantojen puolustajat ovat moittineet kirjaa siitä, että mukana oli valtava kasa vastustajien artikkeleita. Vastustajat taas ovat moittineet teosta siitä, että mukana oli kaksi maahanmuuttokriittistäkin kirjoitusta. Tyypillinen puolustajan arvio ilmestyi Perussuomalainen-lehden numerossa 13/2010, jossa Simo Grönroos totesi (s. 15), etteivät Hännikäisen ja Hankamäen kirjoitukset riitä pelastamaan teosta. Mikäpä sen murheen Alhosta pelastaisi?

Tyypillisen esimerkin vastustajien suhtautumisesta taas tarjoaa vapaana kirjoittajana toimivan Kari Salmisen asennoituminen. Hän halusi osoittaa oman puolueettomuutensa laatimalla samasta teoksesta arvion peräti kahteen valtakunnalliseen päivälehteen: Turun Sanomiin ja Aamulehteen. Ja lehdet näyttävät syövän mitä vain, niin kuin lehmä rehumainoksen.

Aamulehden arviossaan Salminen haukkui ”Halla-ahoa ja kumppaneita” muun muassa ”epätieteellisiksi” mutta sulki silmänsä siltä tosiasialta, että röyhkeimmät valeet Hommaforumin teettämistä tutkimuksista esitti Halla-ahoa arvostellut Katja Kettu (vastakritiikistä ks. esim. tätä kirjoitustani). Olisi kiintoisaa tietää, mikä Salmisen oma tieteellinen pätevyys on.

Salminen jatkoi, että

”[k]aivattua ’keskustelua’ syntyy, mutta ei kovin rakentavaa. Nyt vain heitellään tilastoja ja huudellaan hävyttömyyksiä leiristä toiseen.”

Ehkä voisi lisätä, että joukkoon näyttävät mahtuvan myös ne Salmisen tapaiset herjanheittäjät, jotka ovat ummistaneet korvansa kaikelta tieteelliseltä argumentaatiolta ja näennäisen puolueettomuuden kaapuun pukeutuen valinneet puolensa tuossa itse lietsomassaan sodassa.

Turun Ylioppilaslehteen kirjoittavan ”J. Tuomas Harviaisen” mielestä oma lähdeviitteillä varustettu kirjoitukseni nimeltä ”Maahanmuutosta asiallisesti” on kuulemma kirjoituskokoelman ”heikoin lenkki”. Artikkelini on varmasti heikoin lenkki – arvostelijan itsensä kannalta.

Lenkki lienee lipsahtanut kriitikon omaan kaulaan, sillä hän on antautunut arvostelemaan argumentaatiotani myös ”stalinistiseksi”. Ei olekaan kukaan vielä aiemmin erehtynyt tuota solvausta esittämään, ei edes vähemmällä asioiden tuntemuksella kuin Harviaisella on.

No, onhan kyseinen kommentti hyvin ymmärrettävä. Juuri tällaista palautetta saa, kun perustelee jonkin asian tieteellisesti vastaansanomattomalla tavalla. Tässä mielessä tiede on totta kai hyvin stalinistiselta tuntuva järjestelmä.

Arvostelujen kautta oikeaksi tuli osoitettua lähinnä oma näkemykseni kulttuurielämän luonteesta: kirjallisilla markkinoilla ei voi menestyä mikään sellainen, mitä itse edustan, eli asiallinen ja filosofinen tarkastelu. Puolustajille kaiken pitää olla ylistystä – vastustajille parjausta.

Kirjallisuutemme kaikki palkinnot

Ovatko kirjallisuuskriitikot menettäneet järkensä? En uskalla väittää, ettei Sofi Oksasen Puhdistus olisi kelpo romaani, vaikka minua ei erityisesti kosketakaan naisten prostituutio Virossa.

Tämän teoksen perusteella Oksaselle on myönnetty Suomen kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot sekä joukko muita huomionosoituksia (muiden muassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot, Kalevi Jäntin palkinto sekä Setan asiallisen tiedon omena). Nyt hänelle osoitettiin vielä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintokin. Moni arvokirjailija on joutunut työskentelemään koko ikänsä ansaitakseen edes yhden huomattavan tunnustuksen. Nobel-palkinto Oksaselta vielä puuttuu, eli pannaanko yhden kirjan kirjailijalle vielä sekin?

Oksasen kohtuuton ylisuosiminen ei ole merkki siitä, että hänen teoksensa olisi täydellinen, että muut olisivat huonoja tai että parempaa palkittavaa ei löytyisi. Oksasen suitsuttaminen on merkki feministisen kirjallisuuspolitiikan ylivallasta julkaisutoimen, kirjojen markkinoinnin ja kirjallisuuskritiikin piirissä. Naistoimittajien hallitsemat kustantamot julkaisevat kaiken naisia esittävän ja mahdollisesti kiinnostavan, aivan niin kuin naistenlehdet puolestaan peittävät naisjulkkisten naamatauluilla kirjakauppojen ja kioskien seinät. Ja vielä miestenlehtien kansissakin on naisten kuvat.

Kirjakauppaportaan naisvaltaiset markkinointiosastot puolestaan kasaavat naisten kirjoittamat ja naisille suunnatut teokset paraatiovien pieliin, josta niitä voi kerätä kuin meikkejä käsilaukkuun. Eivätkä tiedotusvälineiden naispuoliset toimittajat säästele palstametrejä tai lähetysaikaa ilmaismainoksen jakamiseksi ämmäkirjallisuudelle. Ilmiössä täytyy olla kyse feminismistä, sillä feminismi ei sisällä kriittisyyttä myöskään tieteellisissä yhteyksissä, vaan se on sielläkin pelkkää palvontaa.

Kenties postmoderni arvorelativismi aiheuttaa kulttuurielämään myös ahdistusta, minkä vuoksi ihmiset alkavat penätä auktoriteetteja, ja näin syntyy sosiaalinen tilaus ihmelapsille. Pekka Himanen toimi aikanaan ihmepoikana ja Heidi Liehu ihmetyttönä. Nyt kun kumpikin heistä on liian vanha vaikuttaakseen nerolta, vanhuudenheikot kirjallisuuskriitikot esittelevät elämänviisauttaan lavastamalla Sofi Oksasesta juuri sellaisen ihmetytön, joka tyydyttää heidän haluaan mystifioida taiteita ja kirjallisuutta. Realismin kaikuja tässä jumalanpalveluksessa edustaa vain tosiasia, ettei edellä mainittujen viisaus ole sen kummempaa kuin kenenkään muunkaan.

Kulttuurielämän puolueellisuudesta voi ehkä vertailun vuoksi todeta seuraavan. Ystäväni, elokuvaohjaaja Markku Heikkinen, sai vuosi sitten valmiiksi kansainvälisen dokumenttielokuvansa All boys – Pornopojat, joka kertoo miespornon valmistuksesta Saksassa ja Tšekeissä sekä analysoi miehiä kuvaavan seksin kuluttamista. Tulos oli, että Elokuvatarkastamo määritteli elokuvalle (ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvana) K-18-leiman, ja Suomen elokuvateatterien monopolia hallitsevan Finnkinon edustaja kieltäytyi hyväksymästä tuotosta teatterilevitykseen. Itse kävin katsomassa elokuvan ja lukemassa nimeni sen lopputeksteistä kutsuvierasnäytännössä, joka jäi toistaiseksi ainoaksi Suomessa.

Mutta jumalauta, jos elokuvan aiheena olisi ollut leimallisesti naispornon valmistus, naisten käyttö erotiikan raaka-aineena tai naisten seksuaalinen hyväksikäyttö, elokuvalle olisi myönnetty kotimaiset Jussi-patsaat, Berliinin Kultainen karhu, Golden Globe, viisi Oscaria ja kymmenen Baftaa. Nyt elokuvasta ei ole pukahdettu mitään julkisen sanan hämmentyneisyyden vuoksi, ja kiintoisaa sensuuri on myös siksi, että naisväki voisi olla tämän elokuvan potentiaalista yleisöä.

Sofi Oksasen tapauksessa hänelle tyypitelty ”kielen kouraisevuus” koetaan poliittisesti korrektiksi ja hyväksi, sillä kyseessä on naisten todellisuutta koskeva kerronta. Mutta miehistä puheen ollen vastaavanlainen esittäminen johtaa käytännölliseen julkaisukieltoon. (Lisää aiheesta tässä ja tässä sekä feministisestä kirjallisuuspolitiikasta laajemmin teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia 2009, s. 338–340.)

Väitteeni on, että Sofi Oksasen teoksissa ei ole mitään sellaista, minkä takia niitä kannattaisi juhlia julkisuudessa. Oksanen on julkisuuden lemmikki vain siksi, että hän on monien mielestä sopiva. Hän on nuori nainen eli kuuluu suojelua nauttivaan ryhmään. Hän kirjoittelee kirjoja eli luo mallin ja esikuvan sille, että ”myös nainen voi olla intellektuelli”. Julkisuutta saa vain Sofi, vaikka 500 mieskirjailijaa tekisi saman homman paremmin. Mikäli Sofi Oksasen kirjojen kannessa olisi miehen nimi, hänestä tuskin puhuttaisiin mitään. Tämä osoittaa, miten kirjoittajan sukupuolipositio määrittelee teosten merkitystä.

Sofilla on onneksi nimi, joka näyttää filosofiselta. Hän esiintyy biseksuaalina ja vaikuttaa niin muodoin ”vapaamieliseltä naiselta”, mikä puhuttelee ehkä heteromiehiäkin. Hänellä on myös erottuva pukeutuminen ja ulkonäkö. Koska feministinen media suojelee ja suosii Sofi Oksasta, kustantajat panostavat hänen kirjojensa markkinointiin, ja siksi ne myyvät.

Populismiin perustuvat dominoilmiöt ovat julkisen elämän kaatuvaa kauraa. Palkitsijoilta ja palkituilta unohtuu helposti Herakleitoksen sana: ”Tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama.” Se, että Sofi Oksasta nyt hehkutetaan kuin manne-Mersun dieseliä, ei voine perustua muuhun kuin julkisen sanan haluun tuhota lupaavan aloittelevan kirjailijan ura palkitsemisen synnyttämillä liiallisilla odotuksilla.

Puolen miljoonan tuloihin yltäneen Oksasen ei toisaalta tarvitse tehdä enää mitään. Laittamalla puolet asuntoon ja sijoittamalla toisen puolen selvitystilaan joutuneen Sofia Pankin sijasta vaikkapa Handelsbankenin Aasian-rahastoon hän elää mukavasti elämänsä loppuun.

Metakeskustelun hyödyllisyydestä

Metakeskustelulla tarkoitetaan puhetta siitä, kuinka keskustelua pitäisi käydä.

Olipa kerran Aziz, joka muutti kippurakärkisine kenkineen maahan. Pian esiin nousi maahanmuuttokriitikko, joka kritisoi maahanmuuttoa. Hänelle puolestaan ilmaantui maahanmuuttokriitikon kriitikko, joka kritisoi maahanmuuttokriitikkoa. Lopulta puheeseen puuttui maahanmuuttokriitikon ja maahanmuuttokriitikon kriitikon yhteinen ylikriitikko, joka katsoi omistavansa avaimet koko keskustelun kritisointiin ja veti maahanmuuttokriitikon oikeuteen. Tämän kaiken tapahtuessa Aziz livahti taloon kuin torppaan ja teki sinne kotinsa.

Olipa kerran Luigi, joka valmisti ja levitti lapsipornoa. Eräs lapsipornon kriitikko nappasi Luigin kuvat internetistä ja teki niistä taidenäyttelyn osoittaakseen, mitä netistä löytyy. Taidenäyttelyyn tuli sittemmin lapsipornokriitikon kateellinen kollega, joka oli ammatiltaan kriitikko, sillä hän oli epäonnistunut omassa taiteellisessa haaveessaan näyttää toisille, millainen maailma on. Niinpä lapsipornokriitikon kriitikko antoi lapsipornokriitikon ilmi poliisille, joka ryhtyi asian ylikriitikoksi, vei taidenäyttelyn pois ja tukki lapsipornokriitikon sekä lapsipornokriitikon kriitikon suut opettamalla, kuinka asiasta X (sensuroitu) ollaan oikeaoppisesti hiljaa. Tämän kaiken tapahtuessa Luigi levitti lapsipornoa valonnopeudella maailman ympäri.

Olipa kerran Pohjois-Karjalasta muuttanut hyväuskoinen ja lapsellinen opiskelijatyttö nimeltä Katja, joka raiskattiin häikäilemättömästi Kontulan metroasemalla. Muutamat polkivat häntä kuin tulpatonta mopoa, ja hän sai lisänimen patja-Katja. Raiskausten kriitikkoa tämä liikutti, ja hän kirjoitti asiasta nettiin. Pian asiaan tarttui sanomalehti Tämän maailman kaikki asiat toimittaja, joka raiskausten kriitikkoa kritisoiden ryhtyi raiskauskriitikon kriitikoksi. Hän sai tuekseen erään puolueen erään jaoston, joka ylikriitikoksi ryhtyen saattoi asian tuomarin nuijan alle. Tämän kaiken tapahtuessa epätoivoinen Katja omaksui prostituoidun ammatin ja myi ihteään käpy selän alla kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, sillä ”tavaran” myyminen ei ollut rikos, ostaminen vain oli.

Olipa kerran rehti rakennusmies Reino, joka rakensi itselleen mökin. Sitten paikalle tuli rakennusviraston kriitikko, joka purnasi, että talossa on harjakatto kun pitäisi olla tasakatto, ja seinät ovat siniset kun pitäisi olla punaiset. Hänelle ilmaantui edelleen mestarikriitikko, ja kriitikot kinasivat keskenään, kunnes Reino keskeytti viranomaiset ja sanoi: ”Olen omalla kustannuksellani tehnyt tämän talon. Viereinen tontti on vapaa. Tehkää te sinne sellainen palatsi kuin haluatte mutta pyyhkikää itse toistenne perseet älkääkä siirtäkö kuluja muille.”

Muuan kriitikko päätti myöhemmin esittää kritiikkiä aiheesta ”Kuka kriitikon elättää?”. Hänelle ilmaantui kuin ilmaantuikin kriitikon kriitikko, joka esitti kritiikin kritiikkiä, ja hänelle vihdoin kriitikon kriitikon kriitikko. Näin oli saavutettu täydellisen ja riippumattoman kritiikin taso, joka koski kritiikkiä itseään eikä poikennut maassamme esitettävästä yhteiskunnallisesta keskustelusta, paitsi siinä suhteessa, että se oli sataprosenttisen laillista eikä ketään tarvinnut kurmottaa oikeudella. Se sai myös osakseen useimmat kuviteltavissa olevat palkinnot, ja tästä kaikesta syntyi suunnaton yleisen mielettömyyden varasto.

Sofismia

Sofi Oksasen teosta Puhdistus (WSOY 2008) on ehditty hehkuttaa paitsi Kansallisteatterin näyttämöllä, myös kirjana, jollaiseksi tekijä laajensi sen alkuperäisestä näytelmäkäsikirjoituksestaan. Viron lähihistoriasta kertovassa teoksessa myönteistä on sen Neuvostoliitto-kritiikki, ja se sopii vastavedoksi esimerkiksi Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen Viro-pamfleteille, joissa Viron historiasta annettiin mielestäni vääristelty kuva.

Mutta jotain oireellista on myös Sofi Oksasen suitsuttamisessa. Kun nuori kirjoittaja palkittiin tänään Finlandialla, on kysyttävä, olisiko palkinto annettu samantyyppisestä teoksesta, jos sen kirjoittaja olisi ollut mies ja neuvostovallan uhreina olisikin nähty miehet eikä naiset. Tuskin. Miesten Neuvostoliitto-kritiikkiähän ovat esittäneet sotakirjailijat kautta aikojen, mutta ei kukaan ole ehdottanut heille sen vuoksi Finlandia-palkintoa.

Palkitsemisessa oli taaskin mukana sitä niin sanottua feminismilisää, kun palkinnon sai ”nuori maahanmuuttajataustainen nainen” (toinen Oksasen vanhemmista on virolainen). Mielestäni olisi parempi, että tunnustuspalkinnon kaltaisella Finlandialla kruunattaisiin mieluummin valmiita kirjailijanuria ja vahvoja näyttöjä kuin kustantamoiden feministitoimitusten tykittämiä ja kirjakauppaportaan markkinoimia tulokkaita.

Oma lukukokemukseni Oksasen teoksesta on samanlainen kuin monen muunkin naiskirjailijan kirjasta: vaikuttavuutta haetaan raflaavien kokemusten kuvailusta, naisten näkemisestä prostituution ja seksuaalisen hyväksikäytön uhreina sekä miesten lavastamisesta väkivaltaisiksi. Tuttuako? Tepsii ehkä johonkin heteroon, mutta minua kyseiset kliseet eivät kiinnosta ollenkaan. Yliymmärtämällä ja taiteellistamalla Viron prostituutiota itse asiassa tuetaan kyseistä ilmiötä samalla, kun vapaa maahanmuutto mahdollistaa huorien, hivin ja huumeiden leviämisen Suomeen. Paljon parempaan kirjalliseen tulokseen pääsi Emil Tode hillityllä ja vähäeleisellä teoksellaan Enkelten siemen (alkut. Piiririik) vuonna 1993.

Mitä merkitsee, että Finlandia-voittajan valitsi Helsingin Sanomien emerituskriitikko Pekka Tarkka? On kai vähemmän noloa valita voittajaksi joku noviisi, kun kaikki muut ovat tulleet jo haukutuiksi.

Viva Finlandia!

Maamme korkein kulttuuri-ilmiöiden tuomioistuin Helsingin Sanomien kulttuuriraati asettui valtaosin puolustamaan kirjallisuuspalkintoja. En näe tällaisessa kannanmuodostuksessa mitään järkeä. Yhdestä ja tietystä kädestä annetut Finlandia-palkinnot ovat aivan yhtä arvottomia kuin erilaisten raatienkin myöntämät palkinnot.

Miksi näin on? Tarkastellaanpa asiaa loogisen analyysin keinoin. Jos kirjallisuuspalkinnolla on tarkoitus glorifioida sellaista kirjallisuutta, joka on kirjallisten ansioidensa puolesta hyvää, palkitsemisinstituutiota puolusteleva ajatuskulku on seuraava:

1. X valitsee Finlandialla palkittavan teoksen.
2. Jokainen, joka valitsee Finlandialla palkittavan teoksen tietää, mikä on hyvää.
3. Siis: X tietää, mikä on hyvää.

Lisäksi:

4. X tietää, mikä on hyvää.
5. Jokainen, joka tietää, mikä on hyvää ja niin muodoin valitsee Finlandia-voittajan, osoittaa valinnallaan, että hänen palkitsemansa teos on hyvä.
6. Siis: X:n palkitsema teos on hyvä.

Ja edelleen:

7. X palkitsee teoksen Y Finlandialla.
8. Siis: kohtien 1–6 nojalla teos Y on hyvä.

Lopuksi:

9. Finlandia-palkinnon voi saada vain teos, joka edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.
10. Siis: kohtien 7–8 nojalla Finlandialla palkittu teos Y edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta.

Miten tätä ajatuskulkua voidaan arvostella? Ensinnäkin kohtien 1–3 päättely oli loogisesti pätevää, mutta premissi 2 oli väärä: Finlandia-palkinnon valitsija ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää. Millainen ihminen sitten tietää, mikä on hyvää? Koska hyvä ja huono on kyseenalaistettu hengästyttävällä tavoin muun muassa postmodernistien toimesta, hyvän ja huonon kriteereitä on vaikea määritellä.

Palkitsemiseen asti ansiokkaan (tässä: ”hyvän”) kirjallisuuden määrittelemiseksi pitäisi kuitenkin löytää joitakin perusteluja. Koska Finlandia-palkinnon valitsijoina on toiminut henkilöitä, joiden mielipiteenmuodostus ei ole ollut perusteltua vaan puolueellista ja asioita tuntematonta, voidaan sanoa, että palkitsijat eivät ole tienneet, mikä on kirjallisesti hyvää. (Jakajina on toiminut muun muassa poliitikkoja ja kateellisia kollegoja.) Tämä puolestaan kumoaa kohdan 3 johtopäätöksen. Näyttääkin siltä, että palkinnon jakajaa on pidetty asemansa ansainneena monesti vain siksi, että hänet on valittu tuohon tehtävään, aivan kuten virheellinen premissi 2 väittää.

Kohtien 4–8 tuottamat johtopäätökset 6 ja 8 puolestaan kariutuvat premissin 5 virheellisyyteen. Koska palkinnon jakaja ei välttämättä tiedä, mikä on hyvää ja ansiokasta kirjallisuutta, hänen palkitsemansa teos ei ole välttämättä hyvä.

Johtopäätös 10 puolestaan kumoutuu premissin 9 virheellisyyteen. Palkinnon voi saada myös arvoton teos.


Palkitsemisen pakkopulla

Miksi näiden päätelmien esittelemisellä ja kumoamisella sitten on arvoa?

I) Ensinnäkin siksi, että palkitun teoksen oletetaan useasti olevan sinänsä hyvä, mitä se ei välttämättä ole. Kyse on tällöin väärän tiedon antamisesta ja propagandamielessä esitetystä mainostuksesta: ihmisten manipuloinnista.

II) Toiseksi, johdattelemalla käsityksiä siihen oletukseen, että palkittu teos edustaa yleisesti hyvää kirjallisuutta, voidaan leimata aiheettomasti kokonaisia kirjallisia suuntia, tyylilajeja ja kirjailijoita itseään.

III) Kolmanneksi: usein väitetään olevan hyväksi, että palkitseminen lisää keskustelua ja kirjallisuuden saamaa huomiota (kuten Jari Sarasvuo lausahti heti HS-raadin kommenttilistan aluksi). Myös tämä markkinoinnillinen käsityskanta on väärä, sillä sen taustalla vallitsee virheellinen premissi 9. Tosiasiassa kirjallisuutta kohtaan kasvanut kiinnostus ei lisää palkittavan teoksen kirjallista arvoa. Koska palkitsemisen pitäisi perustua kirjallisen teoksen omaan arvoon eikä markkinointinäkökohtiin (tämä on palkitsemisen idea), niin palkitsemisinstituutiosta ei ole hyötyä sen enempää kirjallisuudelle kuin kirjallisuuskritiikillekään.

Edellä on tarkasteltu vain kirjallisuuspalkinnon myöntämistä ja päätymistä palkittavalle teokselle. Lisäksi on huomattava, että palkitsematta voi jäädä kirjallisesti arvokas teos, esimerkiksi sellainen, jonka toimielin rajaa kokonaan kilpailun ulkopuolelle. Tänä vuonna ulkopuolelle jätettiin esimerkiksi Panu Rajalan ansiokas Mika Waltari elämäkerta Unio Mystica – kuin merkiksi lautakunnan halusta hillitä sitä kauheaa oikeistopopulismia, joka on nauttinut suurta suosiota Waltarin satavuotisjuhlien yhteydessä nykypäivän Suomessa. Kirjojen kilpailuttaminen ja palkitseminen voivat siis tuottaa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, jotka vahingoittavat kirjailijoiden motivaatiota sekä haittaavat heidän omistautumistaan työlleen.


Loppupäätelmä

Kirjojen palkitseminen on vahingoksi kirjoille, joita kohdellaan yhtäältä objektivoivasti (eli esineellistäen) mutta toisaalta myös subjektiivisesti (eli asiantuntijuudeksi lavastetun mielipidevallan kautta).

Palkitsemisesta on haittaa kirjailijoille, joita asetellaan pituusjärjestykseen ja joiden aiheenvalintoihin koetetaan vaikuttaa kepein ja porkkanoin.

Ja palkitseminen ei ole hyväksi lukijoille, joita viedään kuin sikaa korvasta sen opettamiseksi, mitä kannattaa lukea.

Samat johtopäätökset ovat yleistettävissä myös tiedepalkintojen jakoon. Tilannetta valaisee vain se, että palkituista kirjoista ei yleensä puhuta parin vuoden kuluttua mitään. Vaikka siis kirjallisuuden huomioarvo kampanjoiden tuloksena kasvaisi, ei kansakunnan lisääntyneestä lukuharrastuksesta ole paljon iloa, kun suurta osaa suosituistakaan kirjoista ei ole todellisuudessa luettu.

Eli vaikka ihmisten silmät skannaisivat kirjat alusta loppuun, ne jäävät ”lukematta”, sillä niissä ei ole mitään luettavaa. Ja luettavalla tarkoitan tällöin ajattelemaan houkuttelemista.

Sen sijaan lukemisen arvoiset kirjat saavat usein vain muutaman sadan lukijan yleisön. Niin kävi aikoinaan Nietzschelle ja myös Freudille, jonka ensimmäistä kirjaa psykoanalyysista painettiin vain viisisataa kappaletta, ja niidenkin myyminen kesti kymmenen vuotta. Koska sisältö oli vaikea ymmärtää ja jokaisen uuden asian tavoin vaati vaivannäköä ja perehtymistä, heidän teoksistaan tuli lopulta vaikutusvaltaisia. Ne eivät siis päästäneet lukijoitaan helpolla vaan kunnioittivat heitä omalla vaateliaisuudellaan. Helsingin Sanomien kulttuuriraati tuo mieleen Nietzschen ajatuksen, jonka mukaan todella sivistyneet ihmiset eivät tiedä mitään kulttuurista.

Totalitarismia?

Friedrich Nietzsche halveksui kriitikkona olemista, sillä arvostelijaksi alistuminen oli hänen mielestään pelkkää kommentaattoriksi ryhtymistä. Siksi hän karttoi myös sokraattista ajattelua. Sen mukaisesti ihminen tekee itsestään pelkän kinastelijan ja ehdollistuu toisille ihmisille eikä anna itselleen oikeutta puhua omalla äänellään, kuten Zarathustra.

Kriitikkona olemisen varjopuoli onkin eräänlainen katsomoon asettuminen ja ilmiöiden kommentointi sieltä: sen arvioiminen, mikä miellyttää katsojaa itseään ja mikä ei. Kriitikon synneistä syvimpiä on se, että (1) hän pitäytyy kuvailemaan ja moralisoimaan ilmiöiden pintapuolta eli sitä, mitä hänen silmänsä näkevät, mutta ei pyri tulkitsemaan ilmiöiden merkityksiä. Niiden tajuaminen edellyttäisi asioiden läpi tai yli näkemistä. Toinen keskeinen kriitikon virhe on, että (2) kriitikko ei puhu arvosteltavista teoksista vaan omasta suhteestaan niiden käsittelemiin aiheisiin tai tekijöihin.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen ei ole kriitikko, vaan hän on eräänlainen sihteeri, nimittäin valtiosihteeri. Kun sihteeri tarttui kynään arvostellakseen Kristian Smedsin ohjauksen Tuntemattomasta sotilaasta, hän vahvisti ja toteutti edellä mainittujen virheiden lisäksi kriitikon kolmannen (3) kardinaalivirheen: hän arvosteli teoksen sitä näkemättä! Jokaisen ihmisen pitäisi tietää, että jos ei ole nähnyt teosta, hänellä ei voisi olla siitä mielipidettäkään.

Volasen kardinaalimoka saattaisi olla ymmärrettävissä, jos hänellä ei ollut tarkoitustakaan puhua itse teoksesta vaan ilmaista omia poliittisia näkemyksiään tai jos jotkut korkeammat tahot olivat laittaneet hänet asialle, kuten pari päivää myöhemmin kävi ilmi. Joka tapauksessa juttu, jonka Helsingin Sanomat julkaisi maininnalla, että kirjoittaja esiintyy ”yksityishenkilönä”, kasvattaa nyt keskustelun karvasta kauraa lehden kulttuurisivuilla. Koska Volasen arvio ei perustu mihinkään, sen voisi ohittaa olankohautuksella, mutta sinänsä on teatterin päämäärien mukaista, että asiasta herää myös taustoja koskevaa keskustelua.


Verba volant

Oletettavaa on, että Volanen on Matti Vanhasen spokesman, sillä hän toimii valtioneuvoston kanslian päällikkönä. Kekkosmaiset eleet omaksunut Vanhanen puolestaan on pyrkinyt viime aikoina rajoittamaan median toimintavapauksia. Häntä varmasti harmittaa, että kansakunnan päänäyttämöllä esitetään Tuntemattoman sotilaan puolianarkistista tulkintaa, jossa poliittisen vallan legitimiteetti kiistetään poliittisesti epäkorrektilla tavalla.

Kun Volanen antautui kirjoittamaan teatterista otsikolla ”Totalitarismin nousu estettävä”, hän näytti tarkoittavan ”totalitarismilla” sellaista ajattelua, joka tosiasiassa on yksilöllistä. ”Demokratiana” hän pitää omia virkamiehen mielipiteitään.

Mielestäni on huolestuttavaa, että valtion virkamieseliitti koostuu henkilöistä, joilta ei irtoa ymmärrystä symbolista esittämistä eikä taiteellista monitulkintaisuutta kohtaan – ei myöskään näkemystä taiteiden kokonaisroolista yhteiskunnassa. Tästä todistavat Volasen valittelut, että Smedsin eräässä aiemmassakin ohjaustyössä esitettiin näkemys poliittisten murhien mahdollisesta ajankohtaisuudesta tulevaisuudessa. Tuulesta temmattu oli myös Volasen tapa yhdistää Tuntemattomassa sotilaassa esitetyt ampumiset Jokelan koulun välikohtaukseen.

Yksinkertaisinkin ymmärtää, ettei mikään näytelmä voi olla kuvaamiensa tapahtumien syy – siitä huolimatta, että myös syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumat olivat kuin amerikkalaisesta elokuvasta. Sen sijaan väkivaltaisten sattumusten taiteelliset esitykset ovat kuin eräänlaisia etiäisiä, joita taiteilijat ovat nähneet kautta aikojen aavistellessaan asioiden ajautuvan yhteiskunnassa väkivaltaiseen suuntaan. Väkivallan kuvaaminen on siis eräänlaista yhteiskuntakritiikkiä, jonka sisältönä on valtaa pitäville suunnattu kehotus pidättäytyä poliittisista virheistä, jotta yhteiskunnassa ei ajauduttaisi avoimeen väkivaltaan.

Sen sijaan Volasen tapaiset korkeat virkamiehet, joita valtionhallinnossa ja politiikassa on runsaasti muitakin, ovat omassa moralismissaan itse tärkeimpiä syyllisiä siihen, miksi yhteiskunnassa viriää vihaa. Ensin he myyvät maamme internationalisteille, sitten kaventavat kantaväestön poliittisia oikeuksia pyrkimällä kuohimaan sananvapautta ja vaatimalla ”poliittista korrektiutta”, ja lopuksi nämä koko ikänsä puolueviroissa istuneet nostavat vielä kymmenentuhannen euron kuukausipalkkaa.

Volanen ei ole siis minun Suomeni sankari, vaan Tuntemattoman sotilaan roolijaossa hän kuuluisi ”linjaan, jossa pakokauhu paranee”. Sen sijaan kunnia kuuluu edelleenkin Antti Rokan kaltaisille tavallisille suomalaisille, joita on turha laittaa keräämään kiviä kenenkään polkujen pieliin.

Kun Volanen erehtyi vastauksessaan Smedsille vetoamaan siihen, että hänen mielestään ”tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”, hän jatkaa samaa keskustalaista puusilmäisyyttä, joka on leimannut myös Matti Vanhasta. Jos näytelmässä ammutaan poliitikkoja, niin mikä itse asiassa on syy, ja mikä on seuraus? Seuraushan on se, mitä näyttämöllä jo esitettiin (poliitikkojen ampuminen), ja syyt ovat politiikanteossa! Samanaikaisesti lehti kertoo, että Mauri Pekkarinen ”tutkii alusvaatemainosten siveellisyyttä”.

Jos Volanen olisi lukenut (eikä kiirehtinyt tuomitsemaan) Nietzscheä, hän tietäisi, että ”ennen vaikutusta uskotaan toisiin syihin kuin vaikutuksen jälkeen” (Iloinen tiede, ajatelma 217). Mitäpä muuta Volasen kommenteille voisi siis kuin nauraa.


Kyse on taiteen vapaudesta

On huolestuttavaa, jos Smedsin soveltamaa yhteiskuntakritiikkiä ei saisi esittää, mikäli Nietzsche ja Heidegger aletaan nähdä valtionvihollisina ja heidän tavoillaan ajattelevat ihmiset uhataan ”haastaa”. Viranomaisvallan tarjoamat haasteet kun eivät ole koskaan älyllisiä vaan pelkästään juridisia ja normatiivisia. Normittava eetos jää kuitenkin ohueksi ja mitättömäksi, sillä se ei selitä eikä lisää ymmärrystä.

”Mitä teemme? Mitä teemme; sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan”, totesi Nietzsche (Iloinen tiede, ajatelma 264). Tämän mukaan taidettakaan ei ymmärretä taiteeksi, vaan kaikki vaihtoehtoinen hälytyskellojen soittelu tuomitaan Marilyn Monroesta Marilyn Mansoniin. Imaginaarinen eli kuvitteellinen ajattelu on kuitenkin tärkeää sellaisen poliittisen totalitarismin torjumiseksi, jota virkamiespoliitikot itse edustavat. Diktatuurissahan taide kuuluu vallassa olevalle puolueelle, kuten Suomessa Suomen Keskustalle. Jos taiteellisten ja muiden mahdollisten maailmojen kuvittelu kielletään, meidät pakotetaan yhden totuuden todellisuuteen, jossa saa julkaista vain hallituksen tiedotteita, kuten Pohjois-Koreassa.

Tiedän toki yliopistojen ja filosofian laitosten koostuvan kultaista keskitietä kulkevista demarifilosofeista ja muista pragmatisteista, jotka haluaisivat neutralisoida kaiken. Filosofin viran voi saada vain alistumalla myötäilemään valtaapitäviä ja heidän lakeijoitaan. Sama näyttää toistuvan myös poliittisessa hallinnossa. Demokratian ja harmonisen elämän haaveista hymiseminen on turhaa silloin, kun kotimainen ja Euroopan unionista lähetetty direktoraatti pyrkii kiistämään kansalaisten omien etujen toteutumisen.

Smeds puolestaan on oikeassa vastatessaan, että Volasen edustaman 70-lukulaisen pullamössösukupolven tulisi itse ratkaista omat ongelmansa suhteessa menneisyyteensä. Kyseinen virkamieskunta näyttääkin olevan tämän yhteiskunnan keskeisimpien ongelmien, kuten kalliiksi käyvän valtiobyrokratian tärkein syy. An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur!

Seksit selviksi! – Uusi verkkokirja

Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Osallistun aiheesta käytävään keskusteluun uudella verkkokirjallani Seksit selviksi (2007), joka löytyy muun muassa tämän linkin takaa. Suurin osa tekstistä sisältyy myös painettuun teokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007).

Uusi julkaisuni liittyy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon viimesyksyisen pamflettiteoksen nostamaan kohuun. Keisarinnan uudet (v)aatteet (2006) onnistui puhkaisemaan naistutkimuksen ja feminismin ympärille puhalletun tiedepoliittisen kuplan. Olin itse kritisoinut samoja asioita jo Niin & Näin -lehden 4/2004 artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” ja Tiedepolitiikka-lehden 2/2006 artikkelissani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvon käsitteellä diskriminoidaan?”

Jutuista ensin mainittu herätti vastalauseita muun muassa sellaisten minulle tuntemattomien naistutkijoiden kuin Mikko Tuhkanen ja Pia Livia Hekanaho taholta (Niin & Näin 2/2005). Minut vedettiin mukaan myös Niemelän ja Tammisalon kirjaa koskevaan polemisointiin Anita Seppä -nimisen henkilön erehdyttyä pitämään minua, Niemelää ja Tammisaloa ”pseudotieteilijöinä” Niin & Näin -lehden numerossa 3/2006. Vastasinkin kyseisten pseudofilosofien hyökkäyksiin kirjoituksillani ”Erään paradigman ehtookellot – Hekonaurut queer-teorian hakoteille” (Niin & Näin 3/2005) ja ”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan – Puheenvuoro keskusteluun naistutkimuksesta” (Niin & Näin 4/2006), jonka toimitus julkaisi lyhennettynä. Ohessa on nyt aiheesta kirjoittamani kokonainen kirja (ISBN 978–951–98538–2–6): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia?

Vaikka en kannatakaan Niemelän ja Tammisalon metodologisia lähtökohtia enkä heidän naturalismiaan, olen samaa mieltä heidän tekemistään tiedepoliittisista johtopäätöksistä, mutta he olisivat voineet päätyä niihin fenomenologisen filosofian kautta. – Miksi? Sen voi lukea kirjastani. Kritiikkiteokseni puolivälin paikkeilla esittelen filosofisesti perustellun näkökulman siihen, millä tavoin sukupuolieron olemassaolo tulisi ottaa huomioon nykyisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Muistakaa toki myös aiempi verkkokirjani Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta (2005, ISBN 978–951–98538–3–3).

Vuoden kuplat

Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.

Itkekää minulle joki

Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven vuosipäivänä on luontevaa jakaa kriitikot nälviäiskriitikoihin ja silkkipyllykriitikoihin. Nälvimisestä antoi esimerkin Putte Wilhelmsson, joka haukkui kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa - Vähä katekismus filosofiselle anarkistille (Like 2005) Turun Sanomiin 5.10.2006. Silkkipyllykriitikon hahmoa puolestaan edustaa Anita Seppä, joka erehtyi pitämään minua ”pseudotieteilijänä” Niin & Näin -lehdessä 3/2006 sillä perusteella, että olin arvostellut feministejä turhasta sukupuolieron kiistämisestä.

Kriitikoille tyypilliseen tapaan kumpikaan juttu ei kertonut kirjoituksistani eikä ajatuksistani vaan kriitikoiden asenteista minua ja käsittelemiäni aiheita kohtaan. Sen paljastaa jo sanankäyttö, jonka mukaisesti Wilhelmsson antautui haukkumaan teoksen kirjoittajaa ”pölvästiksi”. Ei se kuitenkaan niin mene, että moittimalla muita tyhmäksi tulee itse viisaaksi.

Pohjimmiltaan tuon kaltainen ”kirjallisuuskritiikki” on samanlaista kuin lasten huutelu sen johdosta, että jollakin on toisenlaiset vaatteet. Koska painettu sana on hidas, vastaan heille internetissä: vastine Wilhelmssonille löytyy tästä (”Anarkistisesta arviosta”) ja Sepälle tästä (”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan”).

Tänään tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun astuin armeijan harmaisiin. Ironista on, että siellä minut haukkui luutnantti. Nyt minut haukkui anarkismikirjani johdosta ruotsalaisherra nimeltä Putte Wilhelmsson - ilmeisestikin siksi, että olin jo kirjani alkulehdillä viitannut hienostorouvien tapoihin pistellä poskeensa hanhenmaksapalleroita Svenska Teaternin huomassa, Café Kafkassa. Kannattaisiko tuota jengiä puolustaa sodassa?

Kuka muuten on Putte Wilhelmsson; kuka on Anita Seppä? Filosofeja he eivät ainakaan ole; jos sitten pseudofilosofeja?