Poliitikot välttävät lamaa

Aina kun Tiibetin hengellinen johtaja dalai-lama ilmoittaa vierailustaan johonkin maahan, ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” (tiibetiläisten nimitys maataan miehittäville) esittää vierailun johdosta jyrkät vastalauseensa ja toivoo, etteivät poliitikot suostuisi ottamaan tulijaa vastaan. Niinpä ministerien avustajat keksivät holhottavilleen jotakin muuta tekemistä dalai-laman vierailun ajaksi. He eivät halua suututtaa merkittäväksi talousmahdiksi noussutta Kiinaa. Näin myös ihmisoikeuksia penänneet EU-maat asettavat kaupalliset etunsa ihmisoikeuksien edelle.

Dalai-lama puolestaan alistuu tilanteeseen ilmoittamalla tapaavansa mieluiten kansalaisia. On selvää, että hänen toiminnallaan on poliittinen luonne, aivan niin kuin uskonnollisella ja hengellisellä toiminnalla aina on. Mutta tämäntapainen aatteellinen ja ideologinen asenteiden muokkaus voi olla myös vaikuttavampaa kuin aseellinen pakottaminen. Muutoshan alkaa usein kansalaisten mielipiteistä.

”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on tunnetusti pyrkinyt tukahduttamaan Tiibetin itsenäistymistä vaativat kansanliikkeet. Nyky-Kiina pitää Tiibetiä edelleen yhtenä maakuntanaan vedoten siihen, että Iso-Britannia ja Kiinan keisarikunta tekivät vuonna 1906 sopimuksen, jolla Tiibet luettiin Kiinan etupiiriin. Kiina onnistuikin miehittämään suuren osan alueista vuosiksi 1910–1912 mutta joutui luopumaan asemastaan keisarikunnan kukistuttua. Niinpä tällainen perustelujen keksiskely näyttää yhtä keinotekoiselta kuin se, että Venäjä pitäisi Suomea omana alueenaan viittaamalla vuosien 1809–1917 historiaan.

Suomessa pitäisi tietää, mitä itsenäisyys merkitsee. Kun dalai-lama saapui jälleen Suomeen, monet poliitikot matkustivat Viron uudelleenitsenäistymisen 20-vuotisjuhliin, joita vietetään tänään. Kuinka helppoa onkaan käydä kuorimassa kermat ja kirsikat kakuista! Viron uuden itsenäisyyden tunnustamisestakin Suomen poliittinen johto luikerteli vuonna 1991 irti olemalla ikään kuin ”askelta edellä” ja toteamalla, että Suomi ei tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon sota-aikana, joten uutta itsenäisyyden tunnustamista ei tarvita, kun vanha on edelleen voimassa!

Neuvostopanssarien vyöryessä Viroon vuonna 1991 Suomen hallitus tuki yhtä vähän Viroa kuin se nyt tukee tiibetiläisiä. Muiden muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja livahti taas kuin hiiri koloonsa, ja dalai-laman tapasi vain everstin tytär Heidi Hautala ja hänkin luultavasti EU-poliitikkona antamiensa ihmisoikeuslupausten vuoksi.

Eipä silti: kyllähän dalai-lama vaarallinen on. Ajatelkaapa, millaista uhkaa hänen julistuksensa merkitsee, paitsi itämaiselle, myös länsimaiselle tehokkuuden tavoittelulle. Espoossa pitämässään yleisötilaisuudessa hän sanoi (vapaasti referoituna) näin:

”Ihmiset menettävät terveytensä saadakseen rahaa, ja rahansa he menettävät saadakseen terveytensä takaisin. Nykyisin he tavoittelevat tulevaisuutta ja tulevaisuudessa surevat taakse jäänyttä menneisyyttä. Tästä johtuu, että he eivät elä menneisyydessä, nykyisyydessä eivätkä tulevaisuudessa. He elävät kuin olisivat kuolleita ja kuolevat ilman, että ovat koskaan eläneetkään.”

Tämä se on Länsimaisen Ihmisen Ahdinko, eikä olekaan ihme, miksi hengellisten johtajien kannatus on lähtenyt melkoiseen nousukiitoon poliittisten johtajien sijasta.

Korkeaan ikään ehtineen dalai-laman, Tenzin Gyatson, seuraajasta on jo käynnistetty pohdintoja. Uuden dalai-laman inkarnaation etsii perinteen mukaan panchen-lama, joka on Tiibetin buddhalaisuuden toiseksi korkein johtaja. ”Kiinan kommunistinen hallitus Pekingissä” on nimennyt uudeksi panchen-lamaksi Gyancain Norbun, mutta tätä valintaa eivät Tiibetin pakolaishallitus ja useimmat Kiinan ulkopuolella elävät lamalaisuuden harjoittajat hyväksy. Nykyinen dalai-lama puolestaan nimesi panchen-laman seuraavaksi inkarnaatioksi Gedhun Choekyi Nyiman vuonna 1995, mutta tätä taas Kiina ei ole tunnustanut virallisesti.

Nykyinen dalai-lama Tenzin Gyatso on ottanut kiistaan sen kannan, ettei hän aio jälleensyntyä miehitetyn Tiibetin alueella.

HANkAMäkI – Myös pinkkiä

Sana ”hanami” on japania ja muodostuu ’kukkaa’ tarkoittavasta kantasanasta ”hana” sekä yhdysosasta ”mi”, joka puolestaan merkitsee ’katselua’. Niinpä ”hanamilla” tarkoitetaan ’kukkien katselua’, ja yleisesti se yhdistetään nimenomaan kirsikankukkien katselujuhlaan. Hanamia vietetään Japanissa maaliskuussa, jolloin kirsikan (eli japaniksi ”sakuran”) kukintaa kestää noin viikon. Vaaleanpunaisessa tai kokovalkoisessa loistossaan puut viihtyvät vain päivän, pari, joten katselijoilla on kiire.

Japanilaiset ovat fiksua porukkaa. He lahjoittivat taannoin myös Helsingin kaupungille 150 kirsikkapuuta hanami-puiston perustamiseksi Roihuvuoreen, vesitornin juurelle. Paikka oli oivallisesti valittu, sillä vesitornin sienimäinen siluetti tuo mieleen atomipommin ja muistuttaa siten hanami-juhlan pasifistisesta merkityksestä.

Osallistuinkin viime lauantaina Roihuvuoren hanami-tilaisuuteen, tosin kukinta oli ehtinyt jo lakastua. Parhaiten kirsikkapuun kukkimista pääsi ihailemaan Lauttasaaren Isollakaarella tai Oopperatalon vieressä stadionin parkkipaikan tuntumassa, jossa kukkii arviolta satavuotias kirsikkapuu. Oheinen valokuva on juuri tästä puusta.

Parikymppinen ystäväni kysyi minulta kerran, miksi puiden kukinta kestää niin vähän aikaa. Vastasin hänelle muistaakseni niin, ettei mikään hyvä jatku koskaan pitkään.

Zen-mestari puolestaan vastasi samaan omaan kysymykseeni jo useita vuosia sitten: ”Asiaa pitää kysyä puulta.” Niinpä. Jos puu saisi vastata, se varmaankin kysyisi ihmiseltä samaa: miksi kaikki todellakin kuihtuu niin nopeasti? Vanhin tunnettu kirsikkapuu on istutettu noin 1500 vuotta sitten, mihin verrattuna ihmisen elämä on kuin kirsikan kukinto.

Hanami on tilaisuus, jossa pohditaan elämän kukoistusta ja lakastumista. Kiehtovinta Kaukoidän zen-filosofioissa on se, että ne eivät julista eivätkä opeta vaan antavat ihmisten oivaltaa.

Liitto joka neuvoi

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, mutta eri nimellä. Jyri Häkämiehen (vai pitäisikö sanoa ”Häkähenkilön”) ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”-puhetta seurasi nyt jonkin lehdistöneuvos Vladimir Kozinin katuhaastattelu, jossa Suomea pyydettiin ”ajattelemaan” Natoon liittymisen kannattavuutta kolmeen kertaan: ”Think, think and think”.

Tuohtuneenoloinen venäläisdiplomaatti kävi Tehtaankadun konttoriltaan kertomassa, kuinka uhkaillaan uhkailematta ja vittuillaan vittuilematta. Mutta ymmärretäänhän tuo nyt ilman kolminkertaista tietäkin: ei taida naapuri jättää Suomelle muita vaihtoehtoja kuin Natoon liittymisen. Ja sen Venäjä toivoo tapahtuvan painostuksen alaisena tai ainakin leimaamana. (Jälkikäteistieto tosin kertoo, että että sotilasyhteistyötäkin Suomelle ehdottanut diplomaatti ”kutsuttiin kotiin”.)

Samalla kun Venäjä ohjeisti Suomea, Yhdysvallat puolestaan palkitsi Dalai-laman rauhantyöstä. Myös me suomalaiset olemme taannoin joutuneet elämään eräänlaisessa ”Tiibetissä”. Siksi on mukavaa, että Yhdysvalloilta löytyy korkean tason tukea pienille ja sorretuille kansakunnille. Bushia lukuun ottamatta juuri kukaan valtionpäämies ei ole Dalai-lamaa suostunut tapaamaankaan, sillä häntä ei voida kansainvälisen käytännön mukaan pitää valtion edustajana maan ollessa Kiinan miehittämä.

Vuonna 1935 syntynyt Dalai-lama joutui pakenemaan kävellen Intiaan Kiinan miehitettyä Tiibetin vuonna 1950. Siitä asti Kiina on pitänyt Tiibetiä maakuntanaan vedoten siihen historialliseen seikkaan, että keisariaikana Tiibet oli Kiinan provinssi. Väite on yhtä oikeutettu kuin se, että Venäjä väittäisi – niin, tiedätte kyllä minkä – kuuluvan itselleen vain sillä perusteella, että kyseinen maa oli joskus sen autonominen suuriruhtinaskunta.

Bushin toivomus, että Kiina ottaisi Dalai-laman vastaan tämän arvolle sopivasti, oli hieno ele todellisen monikulttuurisuuden puolesta – samanlainen, jolla Ronald Reagan kävi kolkuttelemassa Berliinin muuria ennen rautaesiripun murskaamista: ”Mr. Gorbatshov, open this gate!” Todellinen monikulttuurisuus voi perustua vain kansallisvaltioiden olemassaoloon ja valtioiden itsemäärämisoikeuteen. Jos minulta kysyttäisiin, haluaisin vastata Kozinin ”think, think, think”-puheeseen John F. Kennedyn sanoin: ”Ich bin ein Berliner.”

Tsunamista kaksi vuotta

Kaakkois-Aasian tsunamista tuli tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Osa avustusrahoista on kateissa, turismi on ennallaan, Thaimaassa on tapahtunut vallankaappaus, Acehissa mellastavat maanvyörymät ja tulvat, ja sisällissota kiihtyy. Siinä sosiaalista katastrofia luonnonkatastrofin jatkoksi. Televisiossa puolestaan pyörii tuhoa käsittelevä draamasarja, jota rahoittaa muun muassa eteläkorealainen Samsung oman product placementinsa katteeksi.

Luonnonmullistuksen tapahduttua paikalle riensi muiden muassa suomalainen piispa Eero Huovinen, joka paljasti epäuskoisuutensa siunailemalla, kuinka taivaallinen herra voi sallia kyseisen katastrofin. Häneltä näytti unohtuneen Jobin kirjan toteamus siitä, että kun otamme herralta vastaan hyvää, miksi emme ottaisi pahaakin. Maailmassa vallitsevan kurjuuden sovittaminen yhteen Jumalan hyvyyden kanssa onkin aiheuttanut teologeille paljon päänvaivaa.


Kurjuus, kärsimys ja teodikea-ongelma

Rationalistisen filosofian näkökulmasta maailmassa vallitseva kurjuus on seuraus aristoteelisen substanssin eli ”liikkumattoman liikuttajan” (tai luojajumalan) epätäydellistymisestä luomistyössä. Ihmisen erkaantuessa jumaluudesta maailmaan syntyi puutteellisuutta ja ihmiselle epätäydellisyyden kokemus. Vaikka voimmekin katsoa elävämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”, siinä joudutaan sovittamaan yhteen mahdollisimman monia ristiriitaisiakin asioita. Tämän mukaan Jumala ei olekaan enää kaikkivaltias, vaan asialla on myös Tuhattaituri. Täydellisen olennon oli kuitenkin alun perin luotava maailma toteuttaakseen oman olemuksensa, johon sisältyi luomisen potentiaali. Niinpä elämme nyt kompromissin tuloksena luodussa maailmassa, kaukana jumaluuden sydämestä, hädän ja vaillinaisuuden alaisina.

Tämä on kristillisen rationalismin näkökulma asiaan, ja vastaava ajattelutapa näyttäytyy myös tieteen ja arkiajattelun piirissä eräänlaisena ideologiana: maailma on mätä. Mutta asiasta on voitu ajatella myös toisin ja kieltää maailman olevan paha. Tällöin on ajateltu, että kaikki koituu lopulta hyväksi, kuten useimmissa ykseysfilosofioissa uusplatonismista alkaen.

Jos haluaisin olla kyyninen, voisin auttaa piispaa ja alkaa syyllistää ihmisiä katsomalla, että tsunamissa oli kyse eräänlaisesta luonnon kostosta ja vedenpaisumuksesta, jolla pyhä Jumala pyyhkäisi tieltään etelän aurinkorannoilla kellottelevat hyvinvointikansalaiset. He olivat ylimielisyydessään ja syntisyydessään paenneet materialistista jouluryysistä Aasian lomakeskuksiin, mitä voidaan pitää jouluryysiksenä toiseen potenssiin korotettuna. Vakaumukselliselle kristitylle sattumaa ei voi olla olemassa, joten tuhon täytyi olla merkki johdatuksesta. Siksi johtopäätöksenkin on oltava se, että Jumala sallii pahan, mikä on tietenkin teologisesti valitettavaa.


Yhdentekevyyden ahdistus

Sen sijaan tieteellisen naturalistin ja materialistin mielestä kyse oli vain sattumasta, joka kuuluu luontoon. Luonnon ilmiöt tieteellinen naturalisti puolestaan ymmärtää joko ihmisen pysyviksi vihollisiksi tai suojelun kohteiksi, joten naturalistisesti ajattelevalla henkilöllä on hyvät mahdollisuudet itse päättää, miten hän katastrofiin suhtautuu: arvottaako hän sen kielteisesti vai myönteisesti vai – kuten yleensä – täysin välinpitämättömästi ja neutraalisti? Kyseinen kyynisyys tuottaa tietenkin myös naturalistille äänetöntä ahdistusta, joka näkyy lisäksi eräissä uskontomuodoissa.

Tsunamin jälkeen monet länsimaiset ihmiset kummastelivat, miten nopeasti tuhoista kärsineet maat nousivat jaloilleen. Hindulaiset ja buddhalaiset suhtautuivat asiaan tavalla, jota ulkoa päin voidaan sanoa ”luontevaksi”. Tosiasiassa kyse oli huomattavasta elämänkatsomuksellisesta erosta. Se paljastui katastrofiin asennoitumisen kautta myös länsimaisille ihmisille. Selitys näennäiseen ”luontevuuteen” löytyy siitä, että tuhoutuminen ja olosuhteiden vaihtelu sisältyvät hindulaisen ja buddhalaisen ihmisen maailmankuvaan. Siinä kaikki on kaaoksenkin hetkellä tasapainossa. Ruumis on heille vain sielun kulkuväline yhdestä elämästä toiseen.

Ajatus voi olla ainakin näennäisesti helpottava, mutta sitä ei voida sanoa kovin lohdulliseksi. Buddhalaisuuteen ja hindulaisuuteen ei kuulu ahdistus eikä suru kuoleman johdosta. Buddhalaisille ja hindulaisille kuolemaa ei itse asiassa ole; on vain elämän ikuinen kiertokulku, siirtyminen elämästä toiseen sekä siihen mahdollisesti liittyvää kaipauksen ja ikävän tunnetta. Heidän näkemyksensä elämästä muistuttaa siis tyypillisen naturalistin käsitystä.

Me eurooppalaiset voisimme sanoa kyseistä ajattelua tunteettomaksi ja kylmäksi, ja ainakin etiikan teorioiden kannalta siihen liittyy myös moraalinen kyynisyys: jos ihminen ei ahdistu eikä tunne syyllisyyttä, hänellä ei ole länsimaisen käsityksen mukaan myöskään vastuuta eikä moraalia. Ja kyllähän asian tämä puoli näkyy kurjuutena Intian kaduilla ja kujilla, kun millään ei näytä olevan mitään väliä.

Ajattelutapa muistuttaa myös eräänlaista villiä ajattelua, jossa ei ole lainkaan normeja eikä kieltoja saati sellaisia estoja tai rajoitteita, joita länsimaalaisittain pidettäisiin moraalin tunnusmerkkeinä. Vai onko? Ehkä ne ovat niin sisäistyneinä kyseiseen elämänmenoon, että buddhalaisten ja hindulaisten koko elämä koostuu tuosta ahdistuksesta ja toivottomuudesta sekä niiden ritualisoituneista seurauksista. Joka tapauksessa maailmalla matkustavan kannattaa avata silmänsä muulloinkin kuin vain silloin, kun jokin konflikti tai katastrofi pakottaa havaitsemaan ihmisten ja kulttuurien todelliset erot. Niitä on nimittäin paljon. Pintaa tarvitsee yleensä vain hieman raaputtaa, jotta ihmisten elämänkatsomukselliset ja filosofiset eroavuudet tulevat esiin kuin ketut koloistaan – tai sudet luolistaan.