Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

EU-komission tarkkiksella Suomi on fiksussa seurassa

Nyt kun Suomi vihdoinkin valittiin eurooppalaisen velkaeliitin tarkkailuluokalle (jossa on jo Ranskan, Belgian ja Italian tapaisia sivistysmaita), on vihervasemmistolla syytä tuntea masokistista mielihyvää Sanna Marinin hallituksen tuhlaavaisuudesta. Petteri Orpon oikeistohallitus puolestaan voi tuntea sadistista mielihyvää saksipolitiikastaan.

Valtiovarainministeriön ylimysvirkamiehet taas voivat nauttia asiantuntijavaltansa kasvusta, niin kuin kenraalit nauttivat arvonnoususta sotien ja konfliktien aikana: vihdoinkin heiltä kysytään!

Kuunteleminen ei kuitenkaan taida kannattaa, kun läksytys on sitä, että vika ei ole Euroopan komissiossa eikä EU:n herroissa ja rouvissa. – Kyllä on.

Suomen julkisen talouden ovat rapauttaneet nimenomaan jäsenyytemme euroalueessa ja EU:n runsaat tukipakettivaateet, yhteisvelkasitoumukset, ilmastoaneet, luontodirektiivit, metsäasetukset, maatalouden paragrafipainajaiset, regulaatioiden sertifikaattisuo, ovien avaaminen ulkomaisille firmoille, protektionismin kiellot, kansainvälisen kilpailuttamisen vaateet ja itsenäisen rahapolitiikan romuttaminen.

Tulossa olevan ruoskinnan oletetaan yhdistävän kansaa niin kuin Esko Aho sanoi Siperian opettavan. 

Luulen kuitenkin, että kyynelten laakson läpi kulkeminen ainoastaan jakaa kansaa entistä pahemmin kahtia rikkaisiin ja köyhiin, aivan niin kuin Kokoomus ja demarit jakavat kilvan veronalennuksia, esimerkkinä nyt Kokoomuksen Karoliina Partanen ja SDP:n Joona Räsänen A-studiossa 25.11.2025.

Totuus on edelleen muuttumaton: ansiotuloverojen alentaminen vie valtion kassasta enemmän kuin veroalet lisäävät talouskasvua ja valtion tuloja. Ei velkasuosta ylöspäin rämpimisestä mitään tule ansiotuloveroja alentamalla.

Perusturvan raju leikkaaminen matalasuhdanteessa on vienyt kaivatun luottamuksen ja hävittänyt kotimaisen kysynnän.

SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat olleet väärässä useissa ilmastopoliittisissa ja maahanmuuttoon liittyvissä asioissa, mutta uusissa vaihtoehtobudjeteissaan ne ovat oikeassa miljonääriveroineen, työtakuineen ja leikkausten perumisineen. Jopa velanotto jäisi nyt pienemmäksi! Kokoomuksen ja persujen pyrkimys velkaantumisen katkaisemiseen on oikeansuuntainen, mutta hallituksen käyttämät keinot osoittavat surkeaa ja tehotonta suhdannepolitiikkaa.

 

 

Eurostatin tilastosta näkyy, että sekä Suomi että EU-maat ovat viime aikoina velkaantuneet, mutta Marinin hallituksen kaudella Suomen velkaantuminen oli EU-maiden keskiarvoa suhteellisesti pienempää.

 

Sen sijaan Orpon hallituksen kaudella (vuoden 2024 budjetista alkaen) velkaantuminen on kasvanut ohi EU:n keskiarvon. Tähän on johtanut miljonäärejä suosiva finanssipolitiikka. Vuoden 2025 luvut eivät ole vielä selvillä, mutta Suomen valtiontalouden alijäämäksi ennustetaan 4,5 % suhteessa bruttokansantuotteeseen. Taulukon luvut ovat prosenttiyksikön kymmenyksiä (esim. 40 = 4,0 %).

 

Koska velkaantuminen on muissakin EU-maissa hurjaa, alijäämämenettelyllä on Suomelle lähinnä imaginäärinen merkitys, ja se voi vaikuttaa luottoluokituksen putoamiseen. Komissio ei voi määrätä kansallisen budjettivallan käytöstä, toisin sanoen puuttua vaatimiensa sopetusten keinoihin. Mutta se voi rangaista Suomea takuutalletusten vaateella tai sadistisella sakolla. Siinä Siperiaa Brysselistä.

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta

Pääministeri Petteri Orpon (kok.) mielestä leikkaukset ovat välttämättömiä, jotta työllisyys paranisi, ja leikkaamalla mukamas luodaan Suomeen 100 000 työllistä (työpaikkojen luomisesta hän ei puhunut mitään).

Niinpä opintotuen leikkaukset kannustavat opiskelemaan.

Asumistuen leikkaukset kannustavat luomaan työpaikkoja.

Junien oksennuspussit kannustavat oksentamaan.

Palokunnat kannustavat tekemään tuhopolttoja.

Terveydenhuolto kannustaa sairastamaan.

Oikeasti maailma ei tietenkään toimi näin. Tuet eivät lannista, eivätkä painostaminen, ahdistelu ja kiristäminen kannusta yhtään mihinkään vaan pahentavat asioita.

Piiska ei ole tehokkaampi kuin porkkana, sillä vitsasta jäävät pahat jäljet, ja heti ”kannusteen” väistyttyä motivaatiokin lopahtaa.

Kuka opettaisi lasisilmä-Orpolle psykologiaa?

Totuus on, että Petteri Orpo ei ole tehnyt työpaikkojen luomiseksi mitään vaan ainoastaan pyöritellyt lyijykynällä samaa kasettia, jonka mukaan hallituksen on leikattava perusturvasta ja alennettava veroja hyvätuloisten eduksi, koska vain siten syntyy työpaikkoja, ja näin Suomi muutetaan työleiriksi.

Totuus on, että Suomen talous on vajonnut muun muassa siksi, että ulkomaankaupan tase on voimakkaasti alijäämäinen. Ja sitä se on, koska devalvaatiomahdollisuus puuttuu euroalueen jäsenyyden vuoksi.

Devalvaatio pelasti Suomen talouden 1990-luvun alussa. Nyt olemme EU:n orjalaivassa. Sen sijaan Ruotsin talous pötkii hyvin ja tulevaisuudennäkymä on valoisa, koska euro vastaa noin 12 kruunua, ja kansanvälinen raha virtaa Ruotsiin.

Sisäpoliittisilla kiristyskeinoilla ei ole koskaan ollut suurta vaikutusta Suomen julkiseen talouteen.

Suomen valtiontalous korjaantuu vasta kansainvälisten kriisien ratkettua, ja nyt se on pohjalla niiden vuoksi.

Valtionvelka oli piripinnassa jo ennen koronakriisiä ja Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Liikkumavaraa ei ollut yhtään, ei puskurirahastoa eikä mitään. Nyt on keula pinnan alla.

Hallitus hakee edelleen korjauskeinoja väärästä päästä. Ahneus on pienimielisten luonnollinen pahe, mutta ihmettelen kokoomuslaisten röyhkeyttä leikata häpeämättä tukien tarpeessa olevilta, jotta hyväosaisin kymmenys entisestään rikastuisi veronalennusten kautta.

Leikkaukset eivät luo Suomeen työtä vaan kurjuutta. Väite työvoimapulasta koskee lähinnä hoiva-alaa. Muilla aloilla on korkeakoulutusta vaativiin töihin kymmenien hakijoiden mausoleumijono. Niinpä myös puheet superosaajien vapaasta maahantulosta pitää lopettaa.

Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

”Isoäiti, miksi sinulla on niin terävät hampaat?”

Näin kysyi Punahilkka sudelta. Hilkkaparka ei tietenkään tiennyt, että kyseessä oli isoäidiksi pukeutunut susi.

Maahanmuuttajataustaisten väkivaltarikollisuus puhutti taas syksyllä. Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho totesi, että Suomessa on toistettu Ruotsin virheet. Vihreä sisäministeri Maria Ohisalo puolestaan oli vain huolissaan ”nuorten” hyvinvoinnista yrittäen siten kantaa ”vastuuta” ja teeskennellä, että jotakin asian parantamiseksi on koko ajan tekeillä.

Olisipa hänkin ajatellut asiaa silloin, kun puolueensa ajoi aina vain avokätisempää vastaanottotoimintaa. Totuus on, että ilman laajaa maahanmuuttoa ei olisi myöskään laajaa maahanmuuttajien tekemää rikollisuutta eikä muita ongelmia, ei kouluissa, sosiaalitoimessa eikä niiden rahoituksessa.

Maahanmuuttajien tilastollisesti laajempaa rikollisuutta ei voida toisaalta ulkoistaa ruotsalaisten syyksi, sillä naapurimaan vastaanottomallin matkiminen on suomalaistenkin vika.

Mutta keiden suomalaisten? Hallitus on maahanmuuttoa lisätessään toiminut kuin punahilkka, ja punahilkoistahan se on koottukin. Rikollisuus sinänsä on sitten rangaistus ja eräänlainen ”luonnon kosto” politiikassa tehdyistä virheistä.

Käsittelin aihetta kirjoituksessani ”Kotouttaminen ei tunnu onnistuvan”, ja linkkaan tähän myös erään videon, jonka tein keväällä 2019. Se on edelleen ajankohtainen, sillä politiikassa ei ole tapahtunut muutosta parempaan suuntaan, ellei oteta huomioon rajojen tilapäisestä sulkemisesta johtuvaa pakolaisvirtojen vähenemistä.

 

Koronakriisin hoidosta

Ruotsi antaa varoittavaa esimerkkiä paitsi maahanmuuttoasioissa, myös koronakriisin hoidossa. Laumaimmuniteettisuojaan luottaneen politiikan ruumiit lasketaan tuhansissa. Tämäkään ei ole kaikkien ruotsalaisten vika. On Ruotsissa viisaitakin poliitikkoja, kuten ruotsidemokraatit.

Ansiot Suomen muita maita paremmasta koronatilanteesta eivät puolestaan kuulu Suomen hallitukselle vaan kahdelle muulle taholle: päteville asiantuntijoille ja vastuullisesti toimivalle kansakunnalle itselleen. 

Suomalaisten tottelevaisuus ja paljon moitittu kuuliaisuus esivallalle muodostavat kriisioloissa hyvän suojavärin. Kurinalaisella käytöksellä Suomen kansa on estänyt virusta leviämästä muille maille tyypilliseen tapaan. Toinen kiitoksen kohde on pätevä lääkärikunta ja muu terveydenhuollon asiantuntijakaarti.

Ministereitä ei tarvitse viruksen aisoissa pitämisestä kiittää. He ovat vain noudattaneet asiantuntijoiden suosituksia kaiuttaen niitä kansalle. Poliitikkojen pitäminen asiantuntijavallan kaulapannassa on ollut tällä kertaa hyväksi. Asiantuntijavallan yleistä pulmallisuutta demokratialle käsittelin puolestaan paljon kiitosta saaneen kirjani Totuus kiihottaa luvussa 3.4.

Taloutta pitäisi hoitaa kuin koronakriisiä

Myös julkista taloutta pitäisi hoitaa, kuten koronakriisiä: asiantuntijavallan avuin. Poliitikkojen suhmuroima taloudenhoito on nyt vain vaalikausien pituista eikä pitkäjänteistä, kuten pitäisi.

Tällainen tie on johtamassa valtiontaloudet konkurssiin, ja väistyvä poliitikkosukupolvi jättää perinnöksi vararikossa olevan maan.

Perimmäisenä syynä siihen on jäsenyytemme euroalueessa, jota eivät kannata enää edes jäsenyyttä aikanaan ajaneet taloustieteilijät. Jäsenyyttä eurossa ei voi enää taloudellisilla näkökohdilla puolustaa. Tämän ovat todenneet ekonomistit oikealta vasemmalle, Kanniaisesta ja Korkmanista Haaparantaan ja Jänttiin.

Jopa Sauli Niinistö, joka aikanaan kannatti liittymistä, on pyörtänyt kantansa ja varoittelee nyt vähättelemästä valtioiden velkaa. Hänen mukaansa velkojen maksusta ei voisi livetä. Käsitykseni mukaan velkaantuminen on perustettu juuri tämän oletuksen varaan, mistä hieman tuonnempana.

Jäsenyytemme eurossa on eräs pääsyy esimerkiksi metsäteollisuuden kriisiin. Sitä ei voida selittää vain sanomalehtipaperin kysynnän vähenemisellä eikä siirtymisellä tuottamaan pakkauskartonkia kiinalaiselle koneviennille.

Ruotsi on voinut viedä samaa tavaraa halvemmalla euroalueen ulkopuolelle ja saanut oman rahapolitiikkansa mukaisen muutaman prosentin hintaedun. Se riittää vientiartikkelin ollessa tasalaatuista, ja niinpä Ruotsin puunjalostusteollisuuden volyymi on nykyisin kaksinkertainen Ruotsiin verrattuna. Euron syytäkö? Kyllä, mutta tätähän ei ääneen sanota, kun ei kehdata.

Ruotsilla menee monista virheistään huolimatta paremmin, sillä siellä kaikkea julkista infraa ei ole myyty, kuten Suomessa, jonka sähköverkoistakin suuri osa on australialaisomistuksessa. Luonnollisessa monopolissa, kuten sähkönjakelussa, on infrastruktuurin myyminen niin tyhmää politiikkaa, että se vetää vertoja valon kantamiselle säkissä pimeään suuliin.

Ruotsissa on jäljellä myös teollisuutta, joka tuottaa markkinoille vaihtokelpoisia arvoja, siis sellaisia, jotka voidaan vaihtaa rahaksi ja joilla tuotetaan pätäkkää kansantalouteen. Tekivät viisaasti myös myydessään Volvon pois, sillä kyseessä oli paradigmanvaihdoksesta kärsivä ja suuria investointeja vaativa teollisuudenala, joka on loppuun asti kilpailtu. 

 

”Kuka on maistanut minun puurostani?”

Sen sijaan Suomi on maa, jossa ei juuri muuta enää tehdäkään kuin peritään palvelumaksuja. Suomalaiset nyhtävät toisiltaan. Ja hallitus nyhtää veronmaksajia, joilta kiskotaan aneita koronakriisin kansainväliseen hallintaan, EU-jäsenmaksuihin, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun ja muihin oman kansamme kannalta toisarvoisiin tehtäviin. Kaikissa näissä asiayhteyksissä olemme riistettyjä nettomaksajia, emmekä itse hyödy uhrilahjoistamme yhtään mitään.

Norja ei ole lopettanut öljyntuotantoaan ilmaston suojelemiseksi, mutta suomalaisia punaviherhallitus ripittää luopumaan öljylämmityksestä sillä seurauksella, että jo 8000 kotitaloutta hakevat valtiontukea. Ja kaikki tämä aikana, jolloin talous köhisee henkitoreissaan koronan vuoksi. Öljylämmityksestä luopuminen aiotaan ilmeisesti tasata kaikkien veronmaksajien kuluiksi.

Norjalla ei muuten ole lainkaan valtionvelkaa, mutta sillä on satojen miljardien puskurirahasto pahimman varalle. Tanskalla ja Isolla-Britanniallakin menee paremmin, mutta nehän eivät kuulu euroon. Saksa ja Ranska ovat teollisuusvaltioita, ja tuotannollinen rakenne on monipuolisempi. Jopa velkaantuneen Italian suoriutumiskyky on Suomea parempi, sillä siellä tuotetaan Ferrareita, viinejä, maataloustuotteita ja monenlaista kallista bränditavaraa. 

Nimeän täten poliittiseksi vihollisekseni Vihreän Liiton, joka aloitti toimintansa kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksena ja josta sittemmin tuli huvitteluliberaali populistipuolue. Kyseinen liitto aikoo ilmeisesti maksattaa irrationaalisen, ylimitoitetun ja epärealistisen ympäristö-, liikenne- ja asuntopolitiikkansa kaikkien muiden puolueiden äänestäjillä.

Ilmastopolitiikan esitaistelijoiksi ilmoittautuessaan vihreät ovat tuhoamassa Suomen koko talouden ja teollisuuden, jonka instituutiot ovat valitettavasti antautuneet jopa rahoittamaan vihreiden ehdokkaita pitääkseen heidät aisoissa. Susi ei kuitenkaan kesyynny ruokkimalla.

Valtioiden välisten tulonsiirtojen kautta EU:ssa on siirrytty yhteiseen finanssipolitiikkaan, ja kaikki tämä on ollut nettomaksajana toimivan Suomen suunnaton tappio. Se on internatsismia pahimmillaan, ja mihinkäs se puolestaan johtaa?

 

Internatsismin synkkä salaisuus

Koska maksumiehiä ei enää tunnu Suomesta löytyvän verotuksen ollessa tapissaan ja koska veroasteen kiristäminen johtaisi vain verotuksen tuottojen vähenemiseen, olisi ehkä syytä laittaa verot valtion maksettaviksi. Juuri niin on viime aikoina tehtykin, kun budjetteihin syntynyt gäppi kuitataan valtionvelalla.

Valtionvelka puolestaan on vain inflaatiota tai eteenpäin siirrettyä verotusta. Valtio rahoittaa itseään nykyään niin, että se myy joukkovelkakirjansa jollekin luotettavalle kotimaiselle ostajalle, kuten eläkevakuutusyhtiölle, jonka kanssa vallitsee sopimus siitä, että Suomen Pankki ostaa velkakirjan eläkevakuutusyhtiöltä. Tällä tavoin valtio rahoittaa itseään.

Näin myös kierretään EU:n peruskirjan säädöstä 123, joka kieltää Euroopan keskuspankkia ja kansallisia keskuspankkeja rahoittamasta valtioita. Samalla katsotaan läpi sormien Maastrichtin sopimuksen no bail out -kirjausta 125, jonka mukaan jäsenvaltiot eivät ole vastuussa eivätkä ota vastatakseen toisten jäsenvaltioiden taloudellisia sitoumuksia. Filosofisen taidepaussin vuoksi voin muistuttaa, että jo Immanuel Kant kirjoitti teoksensa Ikuiseen rauhaan (1795) ensimmäisessä pääluvussa seuraavasti:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Kuinka häikäilemättömästi EU-federalistit ovatkaan rikkoneet Euroopan maiden kansallista itsemääräämisoikeutta! Tosiasiassahan myös EKP on ostanut jo pitkään valtioiden lainoja, ei vain jälkimarkkinoilta, vaan myös suoraan anneista. Näin se on toiminut, kuten Neuvostoliiton Gosbank, joka oli ruplan arvon ylin tae, niin kuin harjoitettu politiikka aina on valuutan arvon tae, aseiden ohella.

Toisaalta valtioiden velkaantumisen merkitystä lähestytään väärästä kulmasta, jos sitä verrataan yksityishenkilöiden tai yritysten luottoihin. Talouden nobelisti Paul Krugman kirjoitti muutama vuosi sitten The New York Timesiin paljon huomiota saaneen jutun ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”.

Ei ymmärräkään. Tosiasiassahan kaikki varallisuus luodaan nykyaikana velkainstituution kautta, paitsi silloin kun velka on pelkkää syömävelkaa. Lumerahan luonti on kaiken investointitoiminnan primus motor.

Nyt vain on niin, että tuon lumeen luontia ei voida jatkaa loppumattomiin. Erilaiset vakuusrahastot, koronapaketit ja Kreikka-tukiaiset johtavat sellaiseen lumipallojen pyörittelyyn, josta lumiukoksikin kasattuna jää keväisin jäljelle vain hattu, hammashiilet ja porkkana.

Kyse on samasta kuin konkurssiin matkalla olevan firman velkakierteessä. Toiminta jatkuu niin kauan kuin yritys laajenee, mutta velkahanojen mennessä kiinni koko rakennelma kosahtaa.

Mikä silloin on edessä? Verottamalla velkoja ei voida maksaa, joten jäljelle jää hyperinflaatio. Sen enteenä kaikki kiinteä omaisuus alkaakin olla arvossaan.

Piiloinflaatio on jo nyt ollut Suomessa suurta, sillä asuntojen hinnat ovat nousseet kasvukeskuksissa moninkertaisiksi viidessätoista vuodessa. Vastaavassa ajassa kansalaisten tulot eivät ole nousseet läheskään samassa suhteessa, mikä on leikannut ostovoimaa olennaisesti. Toisin sanoen rahan arvo on heikentynyt ja inflaatio toteutunut.

Inflaatiota ei ole vain päästetty näkyviin kuukausi- eikä vuositasolla, sillä se on piilotettuna kiinteiden tasaerien asuntoluottoihin, jotka venyvät lopusta pitemmälle kuin elämää riittää. Myös yksityistaloudet ovat valtioiden tavoin veloissaan, joista ei vapauta muu kuin tilanteen purkautuminen jättiläisinflaatioksi. Rahojen palaminen pankkeihin ja reaaliköyhyyden paljastuminen ovat todennäköisiä syitä, jotka vievät Euroopan maat seuraavan kerran perikadon partaalle: kohti sekasorron ja sotien aikaa.

Velkahäpeä on jo nyt tulevien sukupolvien silmissä suunnaton, kun poliittinen vihervasemmisto, EU-federalistit ja internationalistit ovat upottamassa koko laivan. Tämä on internatsismin synkkä salaisuus.

Kun tähän kaikkeen yhdistetään maahanmuutto-ongelmien tuottamat politiikan legitimaatio-ongelmat, EU-johteinen määräily ja poliittisen vallan perillisyyden kiistäminen kansallisvaltioiden sisällä, ollaan matkalla kohti uutta mantereen laajuista sotaa. Ehkä pian saadaan taas katsella ”Tuntematonta sotilasta” lähietäisyydeltä.

Viimeinen sammuttaa valot – Koronakriisi on nyt EU-liittovaltiopolitiikan kulissi

Koronakriisin aiheuttama kansantalouksien taantuminen on nostanut euroalueen kriisin jälleen pintaan. Tämä näkyy Italian ja muiden välimerenmaiden hoippumisena kuilun partaalla ja niiden valtiontalouksien loppumattomana pyrkimyksenä päästä kuiville muiden euromaiden avustuksia hyväkseen käyttäen.

Kyseisen politiikan merkiksi Suomikin hyväksyi valtiovarainministeri Katri Kulmunin (kesk.) johdolla Euroopan vakausmekanismista poikkeamisen ja 540 miljardin euron hätäpaketin, josta Suomen osuus on noin 8,5 miljardia, siis lähes yhden hävittäjäkaupan verran. Jättiläismäisen lainan ongelma ei ole vain muotoseikka, eli sen perustuslainvastaisuus – lainojen kun pitäisi olla tiukan ehdollisia – vaan sen myöntäminen sinänsä.

Kun Euroopan komissio valmistelee lisäksi noin 1500 miljardin euron elvytysrahastoa, kyse ei ole vain koronan aiheuttaman taloustaantuman paikkailusta vaan euroalueen pysyvien valuvikojen epätoivoisesta korjailusta, joka on jo aiemmin tuomittu epäonnistumaan. Mikäli rahasto perustettaisiin, olisi 1,5 biljoonan tuki vasta alkusoittoa. Rahastoa voitaisiin jatkossa kasvattaa tavalla, joka voisi nostaa Suomen osuuden kymmeniin miljardeihin euroihin.

Olen jo aiemmin kirjoittanut Kreikan tukipaketteihin liittyen, että rahan lapioiminen tukien muodossa ei korjaa perusongelmaa. Euroalueella saman rahapolitiikan sisään suljettiin kansantalouksia, jotka ovat väestölliseltä, tuotannolliselta ja teolliselta rakenteeltaan sekä luonnonoloiltaan täysin erilaisia. Koronakriisi siis vain aktualisoi euroalueen pysyvän ongelman, jota mikään puskurirahasto ei riitä korjaamaan.


Miksi koronarahastoon osallistuminen ei kannata?

Pahinta asiassa on sen poliittinen epäoikeudenmukaisuus. Myös Suomelta vaadittavat tuet ovat perimmältään valtava tulonsiirtojen muoto välimerenmaiden hyväksi.

Esimerkiksi Italia on Suomea alemmin verotettu maa, joten italialaiset hyötyvät rahojen äyskäröinnistä selkeästi, eikä avustamista voida siten perustella käsityksellä ”tilanteen aritmeettisuudesta”: että ”Suomikin voi joskus tarvita apua”. Puolin ja toisin tapahtuva avustaminen maksaisi italialaisille joka tapauksessa vähemmän kuin suomalaisille. Varat ovat jo pitkään valuneet pohjoisesta etelään, eikä tilanne ole muuttumassa.

Italian avustamista ei voida toisaalta perustella myöskään sillä, että vientimme Italiaan vetäisi paremmin. Suomen vienti Italiaan oli vuonna 2019 vain 2,4 miljardia ja kaikkiin välimerenmaihin (Ranska mukaan lukien) ainoastaan 5,8 miljardia, eli 9 prosenttia kaikesta viennistämme. Sen sijaan pelkästään Ruotsiin vientimme oli enemmän: 6,7 miljardia euroa.

Ruotsi taas kuuluu EU:n niin sanottuihin kitsaisiin maihin yhdessä Hollannin, Tanskan ja Itävallan kanssa. Koronatukia, jotka käytännössä ovat euroalueen pysyvistä valuvioista johtuvia tukia, voidaan kenties perustella ”yhteisvastuulla”, ”solidaarisuudella” tai ”vastuullisuudella”, kuten Suomen nykyinen hallitus, mutta millään järjellisellä argumentilla niitä ei voida puoltaa. Kyseinen politiikka ei ole yhteisvastuullista, solidaarista eikä vastuullista Suomen kansalaisia ja verojen maksajia kohtaan.

Hyväntekeväisyys vieraiden kansakuntien eduksi on poliittinen kupla, niin kuin vastavuoroisuuden odottaminen italialaisilta tai kreikkalaisilta on tyhjä oletustenvarainen kortti.


Euroalue polkee sekä kansallisia perusoikeuksia että EU:n periaatteita

Miksi sitten näin tehdään? Suomi seuraa asiassa orjallisesti Saksaa ja Ranskaa, joiden pankeilla on satojen miljardien saatavat välimerenmaista. Myös Saksan ja Ranskan valtiot ovat halukkaita pelastamaan pahimmin kriisiytyneiden valtioiden taloudet vain yhdestä syystä: muutoin Merkelin ja Macronin pitäisi pelastaa omat pankkinsa saksalaisten ja ranskalaisten veronmaksajien kukkaroille kääntyvillä pankkituilla.

Siksi mukaan halutaan nyörittää mahdollisimman monta muuta maata. Ja Suomi tottelee laittamalla muiden tekemät laskut omaan julkiseen velkaansa.

Kansantaloudellisesti julkinen velka on kuitenkin vain eteenpäin siirrettyä verotusta tai inflaatiota.

Suomalaisten kannalta tällaisella politiikalla ei ole oikeutusta, sillä verovarat tarvittaisiin omien kansalaistemme ja hädänalaistemme auttamiseen eikä roiskittaviksi ulkomaille – sen enempää koronatukien kuin myöskään EU-jäsenmaksujen tai ilmastopoliittisten aneiden muodossa. Kaiken verottamisen oikeutus on siinä, että verovarat kiertyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämän moraalisen näkökohdan lisäksi kyseessä on myös perustuslaillinen ongelma.

Kyseisellä politiikalla ei ole oikeutusta myöskään EU:n lainsäädännön ja periaatteiden näkökulmasta. EU:n talous- ja rahaliiton no bail out -sääntö merkitsee, että toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota. Tätä sääntöä on kuitenkin rikottu järjestelmällisesti jo vuosien ajan, kun EKP alkoi ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta ja sittemmin myös suoraan anneista. Sääntöä alettiin kiertää myös parkkeeraamalla valtioiden velkakirjat jälkimarkkinoille luotuihin tilapäisiin salkkuihin, joista ne päätyivät EKP:n holveihin.

Kun Saksan perustuslakituomioistuin totesi menettelyn laittomaksi, alettiin euron pelastamiseksi puuhata valtavaa jälleenrakennusrahastoa. Tehtävä koetetaan tällä tavoin siirtää EKP:ltä EU:n jäsenmaiden vastuulle. Tällä tavoin taloutta ei enää elvytettäisi EKP:n myöntämillä roskalainoilla, vaan jäsenvaltioiden piikkiin siirrettävillä lainoilla, mikä tarkoittaisi siirtymistä yhteiseen verotukseen.


Liittovaltioon johtava juna on jo perillä

EKP on ehtinyt jo tähän mennessä rahoittaa valtioita tähtitieteellisillä summilla. Tavallaan politiikka on ollut neuvokasta, sillä keskuspankkilainat, joita Suomen valtiollakin on noin yksi kolmasosa kaikista valtionveloista, ovat ikuisia luottoja, joita ei aiotakaan maksaa takaisin. Ne ovat lähinnä kirjanpidollisia bluffeja.

Mutta toisin on liikepankeista saatujen lainojen laita. Ne täytyy maksaa, tai pankit menevät nurin, ellei sitten ajatella, että valtiot sosialisoivat pankit, kuten vasemmistossa saatetaan toivoa.

Italiaa ja muita välimerenmaita pelastettaessa pelastetaan siis käytännössä saksalaisia ja ranskalaisia sekä muita yksityisiä pankkeja.

Asian poliittinen ongelmallisuus on – paitsi tulonsiirtojen moraalisessa ongelmallisuudessa – erityisesti EU:n omien periaatteiden kumoutumisessa.

Kun valtiot ovat ikuisessa velassa Euroopan keskuspankille, EKP käyttää niihin nähden huomattavaa poliittista valtaa. Ja EKP:stä piti tulla sitä perustettaessa rakenne, jolla ei ole lainkaan poliittista valtaa.

Kun muiden maiden velkoja siirretään toisten kansalaisten maksettaviksi, ollaan tämän ohelle luomassa myös fiskaalista eli verotuksellista unionia. Se taas on liittovaltiopolitiikan ydin ja tarkoittaa taloudellisen itsemäärämisoikeutemme ja itsenäisyytemme menetystä liittovaltiolle.

Kenenkään on siis turha murehtia enää EU-junan kulkua kohti liittovaltiota, sillä liittovaltioon johtava juna on jo perillä.

Hullunkurista asiassa on erityisesti seuraava. No bail out -säädöksen, Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen sekä monien poliittisten periaatteiden, kuten Dublin II -asetuksen, yli käveleminen on merkinnyt EU:n poliittisen liiton hylkäämistä.

Taloudellisen yhteen pakottamisen seurauksena on luotu taloudellinen liittovaltio, jota johdetaan Brysselistä, Strasbourgista ja Frankfurtista. Poliittinen unioni on murtunut, ja jäljellä on vain talouden rautanyrkki.


Koronakriisi liittovaltiopolitiikan kulissina

Pahimmin kriisiytyneiden maiden jatkuva pelastelu on johtanut käytännössä kansallisen itsenäisyytemme menetykseen. Samalla nykyinen punavihreä hallitus on uhraamassa suomalaisten avustamiseen ja elvyttämiseen tarvittavat varat yleiseurooppalaisten rahastojen hyväksi.

Välimerenmaiden elvyttäminen ei elvytä Suomea, sillä taloudellinen kanssakäymisemme niiden kanssa on vähäistä, ja siksi Suomen ei tule nyt tekeillä olevaan elvytysrahastoon osallistua.

Koronakriisi toimii nyt kulissina EU:n ajamiseen liittovaltioksi. Valtavirtamedia raportoi kiitettävästi kuolleiden ja sairastuneiden määrät, mikä antaa valtamedialle tilaisuuden poseerata ”faktajournalisteina”. Mutta samalla se lähes vaikenee meneillään olevasta kansakuntien välisestä tulojensiirrosta. Median päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa.

Taloustieteen kielellä tämä tarkoittaa, että Suomi on juuri ylittänyt velkaantumisen suhdeluvun, jonka jälkeen talouskasvu ei riitä valtionvelkojen korkojen maksuun edes siinä tapauksessa, että talouskasvun prosentti olisi velkojen korkoa suurempi, vaan velkojen lyhentämiseen ja korkojen maksuun tarvitaan lisää velkapääomaa. Myöskään inflaatio ei valtiontalouttamme pelasta, sillä inflaatio ei toimi ceteris paribus -periaatteella, vaan inflaatiolla on velkapääoman syövyttämisen ohella aina myös muita vaikutuksia taloudessa.


Euron pelastustoimet vaarantavat kansalaisten perusoikeudet

Kaiken tämän tapahtuessa tänään – koulujen päättäjäispäivänä – kouluissa soitetaan Beethovenin 9. sinfonian finaalia ikään kuin sen todistelemiseksi, että tulevien sukupolvien loputon velkaannuttaminen on muka oikein ja tapahtuu harmonian havinan siivillä. Näistä sävelistä saattaa aikaa myöten tulla yhtä fataaleja ja kiellettyjä kuin Horst Wessel -liedistä, kun ihmisille selviää, millaiseen hirttosilmukkaan kansakunnat on yleiseurooppalaisella politiikanteolla ripustettu.

Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion kanavilla, miten kansallisten etujen ajaminen on muka pahaa ”fasismia” tai ”natsismia”, joka on torjuttava maltillisuuden magialla. Me emme kuulu nykyään Euroopan unioniin vaan Sosialistiseen internationaaliin.

Samalla kun Suomen eduskunnan käyttämät perustuslain asiantuntijat pitävät tärkeänä harmonisoida koulujen opetusta yhdenvertaisuusnäkökohtien tuella, sivuutetaan valtava perusoikeudellinen ongelma, kun hallitus muiden maiden pelastamiseen osallistuessaan heikentää Suomen kykyä turvata omien kansalaistemme perustuslailliset oikeudet, kuten oikeuden sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon.

Beethovenin yhdeksännen sijasta kannattaisikin soittaa viidettä, eli kohtalon sinfoniaa, sillä maamme talouspolitiikka on ajautunut perin taitamattomiin käsiin. Kriisien ollessa pahimmillaan ovat johdossa poliitikot, joiden taloudellinen ja valtiofilosofinen asiantuntemus on taitamattominta ja kokemus kaikkein kehnointa. Valtiontaloutta on jo pitkään hoidettu kuin juopon torppaa.


Euroalue on yksissä tuumin lopetettava

En halua olla suhteessa tulevaisuuteen täysin pessimistinen. Olen jo useasti aiemmin esittänyt, että Euroopalla on edessään neljä vaihtoehtoista tietä, joista yksi (1) on meneillään oleva liittovaltiopolitiikan tie. Se johtaa reuna-alueiden, kuten Suomen, taantumiseen, kurjistumiseen ja muuttumiseen EU-näkökulmasta vähäpätöiseksi luonnonsuojelualueeksi ja riiston kohteeksi.

Toinen (2) on universaalin sosialismin tie, joka seuraa, jos pankkien ja valtioiden keskinäinen symbioosi (pankithan toimivat valtioiden ehdoilla) johtaa pankkien käytännölliseen haltuunottoon. Kolmas (3) on kansallismielisten kansannousujen tie, joka johtaa helposti väkivallan aineellistumiseen kaduilla.

Neljäs (4) tie – ja samalla tie jota itse kannatan – on paluutie, jota kuljettaessa euroalue ja vapaan liikkuvuuden sopimus puretaan ja unioni palautetaan pelkäksi vapaakauppa-alueeksi, jolla ei ole yhteistä parlamenttia, komissiota eikä budjettia.

Miten tämä sitten on mahdollista? Olisiko Suomen tai jonkin eniten kriisiytyneen maan, kuten Kreikan tai Italian, mahdollista irtautua eurosta? Vastaus kysymykseen on ikävä: ei ole. – Miksi ei?

Jos Suomi tai jokin muu maa ottaisi euron rinnalla käyttöön oman valuutan, tämä ei takaisi, että kansalaiset siirtyisivät käyttämään oman maan valuuttaa. Mikäli euro jää olemaan, ihmiset voivat jatkaa euron käyttämistä, niin kuin venäläiset käyttivät dollaria neuvostoaikana.

Jos taas eurosta siirryttäisiin takaisin omaan valuuttaan ”yhdessä yössä”, päätös pitäisi valmistella salassa. Sitten kävisi kuten Chilessä, jossa dollaritalletukset muunnettiin pikavauhtia pesoiksi, ja ihmisten talletusten arvosta paloi pois suuri osa. – Hyväksyisivätkö kansalaiset sen?

Mikäli oman maan valuutta päästettäisiin kellumaan, velkojen ja talletusten arvoissa tapahtuvat muutokset olisivat arvaamattomia, ja ne koskisivat sekä yritysten, yksityishenkilöiden että Suomen Pankin luottoja ja talletuksia.

Ainoa mahdollisuus eurosta irtautumiseksi on, että euroalue puretaan valtioiden kesken yksissä tuumin ja EKP:lle tapahtuu sama kuin SKOP:ille aikoinaan. Siitä tulee jättiläismäinen roskapankki.


Kuka sytyttää valot Euroopassa?

Ymmärrän toki poliitikkojen intoa rahoittaa valtioita ja elvyttää Euroopan taloutta EKP:n roskalainoilla, sillä markkinoilta kaikki maat eivät enää lainaa saa. Kun myöntäjänä on keskuspankki, kyseessä on puhdas leluraha, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Paljon pahempi on, mikäli taakka siirretään suoraan jäsenmaiden piikkiin, kuten jälleenrakennusrahaston kautta on käymässä.

Kansallisfilosofimme.

Jos EKP euron lakkauttamisen myötä lopetettaisiin, myös velka raukeaisi velkojan kuollessa, ellei sitten velkojalle ilmaannu perillisiä. Saattaa olla, että esimerkiksi Suomen Pankin taseista EKP-saatavia löytyisi muutaman kymmenen miljardin verran, joiden periminen on toivotonta, mutta tämäkin vaihtoehto ja paluu omiin valuuttoihin olisi kuitenkin parempi vaihtoehto kuin loputtomasti jatkuva kriisirahoitus toisten maiden hyväksi.

Maailmantalouden globalisoituminen ja siihen liittyvä työn sekä tavaravirtojen keskittyminen Kaukoitään ovat johtaneet Yhdysvaltojen ja EU-maiden julkiset taloudet (kuntien taloudet mukaan lukien) pysyvään kriisitilaan. Aikana, jolloin kultakannan sekä Bretton Woodsin tapaisista järjestelyistä on luovuttu, on myös valuuttojen takeena vain istuvien hallitusten nauttima luottamus.

Se ei ole missään länsimaassa kovin korkea, ja tyhjän päällä lennetään jo kuin Maantiekiitäjien juostua kanjonin reunan yli. Velat ovat jossakin määrin kansainvälispoliittisesti hallittavissa, mikäli luotot ovat kotimaisia tai Euroopassa edes euroalueen keskinäisiä. Mutta esimerkiksi Yhdysvallat on korviaan myöten veloissa pahimmalle teolliselle kilpailijalleen, Kiinalle.

Kyynisenä loppuhuomautuksena muistutan, että sekä rahan että hallitusten uskottavuuden vakuutena ovat viime kädessä aseet. Tämä on mahdollinen vaikkakin kohtalokas vaihtoehto, joka toteutuu siinä tapauksessa, että velkojat lähtevät hakemaan saataviaan.

Ensimmäinen, joka voisi sytyttää Eurooppaan valot esimerkillään, voisi olla jokin Norjan kaltainen valtio, jolla ei ole lainkaan valtionvelkaa. Eikä maa kuulu myöskään Euroopan unioniin eikä euroalueeseen.

Presidentillistä ruutia? Kultaranta-keskustelujen jatkot ja konsensuksen vaarat

Kultaranta-keskusteluissa kansalaisiin ehkä eniten vedonnutta ainesta oli Niinistön jo aiemmin esittämä toisistaan välittämisen kehotus ja samasta asiasta esittämä kiitos. Ilta-Sanomien mukaan presidentti ”kertoi poikkeusaikana tekemästään myönteisestä havainnosta”.

Onhan se mainiota, jos näin on. Siis että suomalaiset jaksavat piitata toisistaan eivätkä toimi pelkästään koronkiskureina, välistä vetäjinä ja muina yhteiskunnan piinaajina, jotka nauttivat toisten ihmisten orvaskettä ravinnokseen.

Suomalaisten ryhmäkoheesio on huomattavaa, ja talvisodan henki kaivautuu helposti esiin. Tässä mielessä presidentti tuli keksineeksi ruudin uudestaan.

Tieteellisesti voidaan sanoa, että kyseessä oli esiteoreettinen pohdinta, joka paljasti jotakin suomalaisten taipumuksesta konformismiin. Se on ominaista monille vähemmistöille. Me suomalaisethan muodostamme maailman kansojen keskuudessa vähemmistön, joka on oppinut pitämään puoliaan myös ulkoisten uhkien vuoksi.

Koronakriisin poikkeusoloissa tämä piirre putkahtaa jälleen edustavasti esiin. Niinpä kriisioloissa saadaan taas edustavaa näyttöä – ei vain kansalaisten keskinäisestä konsensuksesta – vaan myös suomalaisten tottelevaisuudesta ja kuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan.

Se ei ole aina vain myönteinen asia.

Ihmiset ovat noudattaneet niin sanottuja rajoituksia esimerkillisesti. Sosiologi Max Weber kirjoitti aikoinaan vallasta, jonka kansalaiset ovat sisäistäneet niin, että ulkoista pakotusta ei tarvita. Myös filosofi Michel Foucault uhrasi paljon sivutilaa samalle ilmiölle. Valta ei perustu vain joihinkin rajoituksiin, pakkoihin, määräyksiin tai uhkauksiin, vaan valta on mennyt ihmisten ihon alle, ja se ilmenee erilaisina ”käytännön välttämättömyyksiksi” miellettyinä suhteina, joiden mukaisesti ihmiset suorastaan pyytävät tulla hallituiksi.

Valta on siis pragmatisoitunut ja rationalisoitunut. Tämä merkitsee, että käytännön kannalta pidetään tarpeellisena, hyödyllisenä tai järkevänä toimia tietyllä tavalla. Piirre ilmenee vaikkapa tavassa, jolla ihmiset asettuvat bussiin: missä on järkevää istua, jotta välttyy koronavirukselta sekä pääsee syöksähtämään nopeasti pois, jos bussi uhkaa syöksyä rotkoon?

Ulkoista pakotusta ja vallankäyttöä ei tarvita, kun ihmiset on opetettu itse tarkkailemaan itseään ja tähdennetty sen olevan ”järkevää”. Hyödyllistä terveyden kannalta? – Totta kai. Mutta ei välttämättä ihan kaikelta kannalta.

Nimittäin tottelevaisuus tekee ihmisistä helposti hiiriä. Kiltit kansalaiset saadaan helposti noudattamaan mitä vain. Suomalaisille on ollut helppo syöttää esimerkiksi sananvapauden rajoitukset niin, että kaikkien muiden puolueiden paitsi Perussuomalaisten ehdokkaista enemmistö kannattaa vihapuheen sisällyttämistä rikoslakiin. Kirjoitan asian älyttömyydestä pian ilmestyvässä mediatutkimuksessani.

Keijo Kaarisadettakaan ei kohta tarvita, sillä pieni Keijo piilee tätä nykyä jokaisessa, ja paikkaansa pitää vanha totuus: Kun tarpeeksi kauan katselet Keijoon, ennen pitkää Keijo katsoo sinuun!

Tottelevaisuudesta sikiää myös paljon muuta arveluttavaa. Esimerkiksi EU:n kaupittelemat satojen miljardien koronalunnaat on helppo kaupata kuuliaisille kansakunnille, jotka suostuvat lammasmaisesti mihin vain. Britit puolestaan eivät suostuneet enää pysyttelemään Euroopan unionissa, joka on pyörtänyt lähes kaikki keskeiset säädöksensä: Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta ei noudata enää kukaan, no bail out -pykälä on sivuutettu, eikä ole toivoakaan, että Dublin II -asetusta noudatettaisiin sisärajoilla; päinvastoin sitäkin kammetaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti nurin. Tällainen unioni on oikeasti hajonnut, vaikka sitä edelleen pidetään hengityskoneessa.

Taloustieteilijä Tuomas Malinen perusteli hiljattain, miten suomalaisiltakin vaadittava avoin koronashekki johtaa käytännössä liittovaltioon ja epäili sen olevan perustuslain vastaista. Hän myös ehdotti eurosta eroamista. Kansantaloustieteilijät oikealta vasemmalle – Vesa Kanniaisesta ja Sixten Korkmanista Pertti Haaparantaan ja Markus Jänttiin – ovat katsoneet, että euroalueen jäsenyydestä on koitunut Suomelle merkittävät hyvinvointitappiot ja että jäsenyyttä eurossa ei voida perustella enää taloudellisesti.

Toivoin 1990-luvulla itse, että olisin ollut (tavoilleni epätyypillisesti) väärässä, kun vastustin euroon liittymistä silloin kun kytkös demaripääministeri Lipposen ilmoituksella tehtiin. Jo arkipäättelyllä olisi pitänyt ymmärtää, että keskenään täysin erilaiset kansantaloudet eivät voi toimia saman rahapolitiikan vallassa.

Mitä merkitystä edellä sanotulla sitten on kansalaistemme tottelevaisuuden näkökulmasta? Paljonkin.

Suomalaisten merkittävimmäksi paheeksi on viime vuosina paljastunut herkkäuskoisuus. Tämä näkyy myös vastaanottavaisuudessa maahanmuutolle, josta on todettu olevan selvää haittaa myös työperäisen maahanmuuton muodossa. Mutta suomalaisille tämä kaikki on voitu syöttää kuin pienille lapsille.

Usein sanotaan, että Suomen pahimpia turvallisuusuhkia ovat eriarvoisuus, köyhyys ja syrjäytyminen. – Eivät ole. Tämän kolmiyhteyden tutkimiseen kipataan valtion toimesta suurin määrin rahaa, sillä valtiolla on intressi osoittaa toimivansa ”tehokkaasti”. Tämä kuitenkin rikastuttaa lähinnä Maria Ohisalon ja Juho Saaren tapaisia köyhyystutkijoita. He puolestaan pohtivat, mistähän se maahanmuuton ja EU:n harjoittaman keskittämispolitiikan mukainen kurjuus oikein johtuu, eivätkä ymmärrä vastausten sisältyvän kysymykseen.

Tutkimuksena esiintyvässä ruikutuksessa on kyse sadetanssista, jonka tehtävänä on uskotella, että Suomen Akatemian strategisesta neuvostosta johdettu tiedepolitiikka taistelee ihmisten puolesta, vaikka se tosiasiassa toimii hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan. Hyvinvointiyhteiskunta kun on mahdollinen vain vahvan kansallisvaltion sisällä.

Identiteettipolitiikasta, intersektionaalisuudesta ja ”minätekniikoista” kiinnostuneet postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit eivät juuri koskaan ole kiinnostuneita siitä, kuinka kansallista identiteettiä voitaisiin vahvistaa. He ovat kiinnostuneita aina vain kansallisten identiteettien purkamisesta, hajottamisesta ja repimisestä erilaisten vähemmistöidentiteettien hyväksi. Tämä osoittaa kyseisten lähestymistapojen (tai niiden soveltamisen) puolueellisuuden.

Suomalaisten taipumus konsensukseen voisi olla myönteinenkin asia, kuten presidentin havainnoista nähdään. Mutta nykyisin ihmisten tottelevaisuutta käytetään hyväksi läpipolitisoituneiden kansainvälisten tarkoitusperien ajamiseen ja usein täysin vieraiden kansakuntien hyväksi: yleensä tänne muualta tulleiden eduksi. Tai sitten avokätisyyttä osoitetaan taloudellisina tukina vieraille maille, ilmastopoliittisina kolehteina ja EU-jäsenmaksun muodossa pulitettavina nettomaksuina.

Suomi on siitä omintakeinen maa, että täällä politiikka on erittäin keskustahakuista, sovinnaista, konsensushenkistä ja sovittelevaa kansalaisten omassa keskuudessa – ja toisaalta politiikkaa johtaa hyvin pieni eliitti.

Kierointa on, että kansalaiset menevät tuon poliittisen eliitin taakse ja tueksi tavalla, jolla he ovat ryhmittyneet nyt kriisioloissa SDP:n tueksi: siis puolueen, jonka samppanjasosialistit ovat käyttäneet korporatiivista ja korruptoitunutta valtaa järjestelmäpolitiikan hyväksi jo vuosikymmenten ajan. Kansanvallan nukkemestarien selässä ajetaan nyt henkilötunnusten poistamista, Suostumus2018-aloitetta ja useaa muuta uudistusta kansalaisten tappioksi. SDP:n elitisoitumisesta myös EU:n liittovaltiopolitiikan asianajajaksi kertovat Sanna Marinin kauhistelut eurosta eroamista koskevien esitysten johdosta.

Näyttönä kansalaisten yhteen muottiin puristumisesta on sananvapautta vastaan esitetty pieteettinen ankaruus ja pyrkimys kuohia pois erilaiset äänenpainot, jotka tosiasiassa voisivat olla koko poliittisen järjestelmämme ja järjestelmäpolitiikan pelastus.

Konsensus voi olla – kuten tässä kirjoituksessa kuvasin – myönteistä. Mutta siinä piilevät myös hirvittävät riskinsä, jos yksimielisyyttä ei vallitse omien etujemme ajamisesta vaan vieraiden kansakuntien hyväksi uhrautumisesta, ja vieläpä omaksi velaksi.

Myönteistä yksimielisyydessä on voima vihollisia ja vastustajia kohtaan, mutta kielteistä yhteisömme oman erimielisyyden tukahduttaminen. Vaara rivien ampumisesta suoriksi on suuri tällaisena kriisiaikana. Todellisuudessa demokratia voi perustua vain erimielisten näkemysten vapaaseen esittämiseen ja julkiseen kilpailuttamiseen.

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika

Eurooppalaisessa filosofiassa on puhuttu toisen maailmansodan ajoista asti paljon kriiseistä ja riskeistä. Kriisikeskustelun aloitti Edmund Husserl Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzentale Phänomenologie -teoksellaan vuonna 1936. Hänen mielestään saksalainen idealismi oli kriisissä, niin kuin olikin.

Toinen suosittu yhteiskuntafilosofian käsite on ollut ’riski’. Ulrich Beck julkaisi vuonna 1986 teoksen riskiyhteiskunnasta (Risikogesellschaft). Hänen mielestään ei ole enää selvää tietoa eikä epätietoa vaan todennäköisyyksiä ja ennusteita, esimerkiksi ydinvoimaa koskien.

Ydinvoimaloiden turvallisuudesta ei voida saada tietoa kuin kokeilemalla ja ajan kanssa. Tekniikan kehitys on tehnyt maailmasta itsestään jättiläismäisen koelaboratorion, jossa tietoa voidaan saada vasta, kun koe on pantu toimeen, siis useasti aivan liian myöhään. Kirjoitin kysymyksestä jo teoksissani vuosilta 1994 ja 1995.

Monien toimittajien ja viestintätutkijoiden huutelu ”faktajournalismin” perään on siis kymmeniä vuosia jäljessä siitä, mistä tieteenfilosofit ovat keskustelleet jo vuosikaudet todennäköisyyksistä ja tulkinnoista puhuessaan. Postmodernistien, jälkistrukturalistien, sosiaalisten konstruktionistien ja monien muiden uusmarxilaisten edustama tosiasioiden kaipuu on ristiriitaista siksikin, että samalla he ovat tavoitelleet takaisin positivismia, joka kielsi tiedon subjektiivisuuden ja tulkinnanvaraisuuden sekä edusti objektivistista ja universaalia tiedonihannetta.

Miten aiheet liittyvät nykypäivään? Koronakriisi on osoittanut talouden, ihmisten ja koko yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Olemme siirtyneet jatkuvien ja loppumattomien kriisien aikakauteen. On julkisen talouden rahoitus- ja velkakriisi. On euron kriisi. On pakolaiskriisi, jolle ei näy loppua niin kauan kun väestö kehitysmaissa paisuu. Ja on tällaisia ohimeneviksi oletettuja kriisejä, kuten nyt tämä koronakriisi.

Vuonna 1936 eurooppalaisen tieteen kriisi enteili sotaa. Kun kriisit syvenevät, alkaa esiintyä periaatteellista erimielisyyyttä, joka helposti eskaloituu väkivaltaisiksi konflikteiksi. Tämä on tärkeää pitää näköpiirissä myös nyt.

Kun euroalueen maat perustivat ”väliaikaisen vakausvälineen” tilalle pysyvän, ei käynyt, niin kuin Alexander Stubb vakuutti ja toivoi. Kriisi ei ratkennut, vaan se siirtyi. Jokaisen olisi pitänyt tuolloin ymmärtää, että euromaiden ”pysyvä vakausväline” tarkoitti myös rahoituskriisin muuttumista pysyväksi, aivan niin kuin väliaikainen vakausväline on muuttunut pysyväksi herra Tappuraisen kädessä puistonpenkillä.

Ajankohtaiset puheet Euroopan jälleenrakentamisesta etelän maiden yhteisvastuullisella hätärahoituksella ovat sekä eurooppalaisten oikeuskäsitysten että Suomen perustuslain vastaisia. En ainakaan minä hyväksy pahiten kriisiytyneiden Etelä-Euroopan maiden onkimista kuiville loputtomilla muiden maiden budjeteista kiskotuilla avustuksilla tai takauksilla.

Kansalainen Veikko Huuska osoitti jokin aika sitten blogissaan todennäköisen syyn siihen, miksi Saksa ja Ranska ovat auliisti tarjoamassa valtion apua Italian, Kreikan, Portugalin ja monen muun oliiviöljymaan pelastamiseen. Kas: lainoja noille maille ovat sadoin miljardein jaelleet ranskalaiset ja saksalaiset pankit. Suomalaisilla pankeilla tällaisia saatavia ei ole, ei ainakaan samassa mitassa.

Kun Suomi päätti liittyä kansanäänestyksellä 1994 Euroopan unioniin ja myöhemmin pääministeri Lipposen (sd.) omavaltaisella ilmoituksella euroalueeseen, olin varma, että kyseinen yhteenliittymä ei voisi toimia sen enempää poliittisesti kuin taloudellisestikaan. Euroalue koostuu maista, joiden taloudellinen, kulttuurinen, teollinen, tuotannollinen ja väestörakenne ovat täysin erilaisia.

Internationalismiin, paneurooppalaisuuteen ja globaaliin väestöjen, pääomien ja tavaravirtojen vellontaan perustuva maailma ei kerta kaikkiaan toimi, vaan se on osoittanut oman tuhoisuutensa nyt myös biologisessa merkityksessä. Sen takaajiksi ovat valitettavasti menneet kapitalistien lisäksi myös vasemmiston jälkimarxilaiset ja sosiaalidemokraattiset poliitikot omalla universalististen ihanteiden syleilyllään. Tuloksena on ollut loputonta riippuvuutta, epävapautta, kansallisen itsemäärämisoikeuden menetystä ja taloudellisen liikkumatilan ahtautta.

EU:n ja sen euroalueen loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot välttääkseen kriisejä. Kun narun pää on nyt tullut vetäjien käteen, on toteutunut tragedia: sen olemus on, että kohtalon välttely toteuttaa itsensä. Kriisien pakoileminen on tuonut kriisit lähemmäksi, eikä valuvikoja voida korjata, vaan ne täytyy kumota.

Olen sittemmin esittänyt neljä tietä, joita pitkin Euroopan maat voivat palata vapauteen sekä saattaa taloutensa tervehtymisen tielle. Olen esittänyt ne edellä linkkaamassani kolumnissa. Paras niistä on hallitun paluun tie, joka tarkoittaa valtiollisen itsemääräämisoikeuden palauttamista, yhteisvaluutasta luopumista ja EU:n alasajoa takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Tämä on itsenäisen politiikan tie ja samalla eurooppalaisten vapausihanteiden, tieteellisen sivistyksen ja arvostamamme omakulttuurisuuden pelastus.

Myös kansallisvaltioiden on luonnollisesti ratkaistava omat ongelmansa. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää. Suomen ei pidä missään tapauksessa mennä rahoittamaan Etelä-Euroopan maita, vaan tarvittaessa on lähdettävä Euroopan unionista. Verottamisen oikeutus perustuu siihen, että veroina kannetut varat päätyvät niiden maksajien omaksi hyväksi, vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin.

Tätä periaatetta ei voida rikkoa ilman, että rikkojat menettävät legitimiteettinsä eli oikeusperustuksensa. Perustuslakimme kirjoittamaton sääntö on, että valtion kaiken toiminnan on tuettava sen omia kansalaisia eikä avustettava vieraita. Muussa tapauksessa kansallisvaltioita ei ole.

Britit tekivät oikein erotessaan Euroopan unionista, joka ei ole enää pitkään aikaan ollut sellainen, joksi se aiottiin. Samoin Donald Trump on oikeassa korostaessaan kansallista itsemääräämisoikeutta ylikansallista vallankäyttöä ja internationalismia vastaan.

Toinen toisensa perään toistuvat kriisit ovat osoittaneet, kuinka epäonnistunut luomus globaali talous pitkine tavara- ja alihankintaketjuineen on. On osoittautunut, että internationalistinen kansainvälinen talous johtaa suureen riippuvuuteen ja epävapauteen, joka on filosofian vihollinen.

Alihankintaketjujen purkaminen, maasta toiseen virtaavan tavara- ja väestöliikehdinnän vähentäminen ja omavaraisuuden tavoittelu vaativat ajattelutavan muutosta kaikilta ihmisiltä. Olemme nyt tämän periaatteellisen muutoksen kynnyksellä. Olen varma, että Euroopan taloudellinen umpikuja ja ahdinkoa syventävä koronakriisi vaikuttavat syvällekäyvästi siihen, millaisia linjauksia jatkossa tehdään.

Matkustelu ja huvitteluliberalismi tulevat kokemaan kolauksen. Velkaantuneet länsimaat huomaavat, että ne eivät olekaan mitään kehittyneitä teollisuusmaita, joiden pitää mukamas auttaa muita omaksi velakseen. Tehdyt tilannearviot tunnustetaan vihdoinkin vääriksi, kehitysmaiden hyysääminen lopetetaan, ja opitaan näkemään oma tulevaisuutemme kehitysmaana, jos kurssia ei käännetä.

Länsimaat joutuvat lopettamaan myös typerän ilmastopoliittisen anekauppansa, jonka tuloksena ympäristotehokasta teollisuuttamme siirtyy koko ajan ilmastopoliittisina vapaamatkustajina esiintyviin kehitysmaihin. Kansainvälisyyteen pakottaminen opitaan näkemään epäarvona ja kansallinen etu itseisarvona.

Koronakriisistä toipumisen ensimmäiset killingit pitää säästää kehitysavusta ja ilmastopoliittisesti tehottomasta vihervasemmistolaisesta rahan roiskimisesta. On pakotettava kehitysmaat parantamaan itse teollisuutensa ympäristösuhdetta, ja länsimaiden on erottava Pariisin epäoikeudenmukaisesta ilmastosopimuksesta, jossa Kiinalle annettiin oikeus jatkaa hiilidioksidipäästöjään vuoteen 2030 asti. Tämän edun maa on näköjään päättänyt käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kun Kiina lisäksi tuottaa suuren määrän maailmaa uhkaavia viruksia (lintuinfluenssa, Sars jne.), on väärin pitää yllä tiiviitä yhteyksiä kaukoitään päin, jossa syödään lepakoita ja kaikenlaisia matokeittoja ja joista voi siirtyä mitä tahansa mutageenejä ihmisiin. Länsimaiset elämäntavat ja tottumukset on palautettava kunniaan ja elettävä ihmisiksi eikä rakastettava kaiken maailman rätei ja lumpui, tai muuten täälläkin vallitsee ennen pitkää Khaoottinen Laki ja saatamme Kualla Lumpuissa.

Demokratian alennustila ja EU:sta karkaamisen aika

Kun Saksan liberaalipuolueen FDP:n Thomas Kemmerich valittiin keskisaksalaisen Thüringenin osavaltion pääministeriksi AfD:n, CDU:n ja liberaalien äänillä, aloittivat valtavirtapuolueet ja media suunnattoman vyörytyksen vaatien Kemmerichin eroa. – Miksi? Siksi, että Vapaata demokraattipuoluetta edustava Kemmerich oli voittanut vaalin kansallismielisen Alternativ für Deutschlandin osittaisella tuella. Painostus johti valitun henkilön näennäisesti ”oma-aloitteiseen” eroamiseen vain päivää valintansa jälkeen.

Hullunkurista tilanteessa on, että liberaalisti ja demokraattisesti ajattelevat olisivat voineet hyvinkin puoltaa Kemmerichin pysymistä tehtävässään juuri siksi, että hän oli saavuttanut voittonsa AfD:n selässä. Hän oli pystynyt hyödyntämään myös AfD:n kannatuksen sekä sopeuttamaan puolueen äänestäjät taakseen. Valinnassa pysymistä olisi voinut puoltaa erityisesti sen vuoksi, että tulos oli kansan vapaissa vaaleissa ilmaiseman tahdon ja sitä kautta nimenomaan demokratian ja liberalismin mukainen.

Sen sijaan Saksassa on menetelty täysin toisin. AfD:tä kohtaan harjoitettu eristämispolitiikka on johtanut puolueen sekä sen jäsenten ja kannattajien kohtelemiseen spitaalisina. Erityisesti sosiaalidemokraattien vaatimukset valitun henkilön eroamiseksi tarkoittivat käytännössä vaalituloksen mitätöimistä ja äänten hylkäämistä. Uusia vaaleja päätyi lopulta vaatimaan valittu henkilö itse. Suomalainen valtamedia laati asiasta kritiikittömiä ja pelkästään toteavia raportteja, joissa kirjeenvaihtaja kuvaa tapahtumien kulkua vältellen tunnustamasta eristämispolitiikkaan liittyvää kaameaa ristiriitaa.

Tapaus osoittaa, kuinka syvälle demokratian alennustila on johtanut Saksassa ja muuallakin Euroopassa, kun kansallista etua edustavia puolueita ja niiden jäseniä syrjitään ja eristetään demokratiaan vedoten ja demokratiaa ylenkatsoen. Malli on kotoisin EU:sta, jota Saksa tosiasiallisesti johtaa omista natsitraumoista johtuvine komplekseineen. Erityisesti EU on ollut mestari hylkäämään äänestystuloksia ja äänestyttämään kansalaisia uudestaan. Kukapa ei voisi muistaa vuoden 2005 EU-perustuslakia, jonka Ranska ja Hollanti hylkäsivät kansanäänestyksissä mutta joka tuotiin uudestaan pöytään kuin joulun jälkeinen pyttipannu ”Lissabonin sopimukseksi” nimettynä?

Kun Irlanti päätyi hylkäämään sen niin ikään kansanäänestyksessä, EU-laittoi irlantilaiset äänestämään uudestaan, vaikka ”moninkertainen äänestäminen ei ole moninkertaista demokratiaa”. Tätä nykyä kaikkien jäsenmaiden suostumusta vaativasta yhteispäätösmenettelystä rimpuillaan eroon EU-federalistien toimesta, jotta voitaisiin siirtyä vähintäänkin määräenemmistömenettelyyn sekä ajaa läpi yhteiset veroratkaisut, jotka tähän asti ovat vaatineet kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän.

AfD:hen kohdistuvan hylkimisen perimmäinen syy on EU-johteinen liittovaltiopolitiikka, jonka rattaisiin puolue on onnistunut heittämään kapuloita. Sen sijaan museorasismilla ratsastava ”fasismin” kauhistelu on kääntynyt puolueen vastustajien omaan nilkkaan osoittaen eristämispolitiikan oman totalitaristisuuden ja yleiseurooppalaisen internationalismin matalamielisyyden.


Eristämispolitiikan epäviisaus

Uhkana vaaniva ja ulkopuolisuuteen sulkeva cordon saintaire -politiikka ei ole vain epäoikeudenmukaista, vaan se on myös psykologisesti epäviisasta. Ajattelematonta se on etenkin AfD:n vastustajien omalta kannalta. Tukahduttamis- ja patoamispolitiikka yleensä lisää niiden puolueiden tai aatteiden kannatusta, joista yritetään pakonomaisesti vaieta ja jotka yritetään sulkea vaikutusvallattomuuteen.

Äärivasemmistoon kuuluvien kommunistien sulauttamista Suomen hallitustyöskentelyyn vuonna 1966 on pidetty suurena ansiona, josta muutamat viitsivät edelleenkin iloita katsoen, että vastuuseen integroiminen paransi yhteiskuntarauhaa. Alternativ für Deutschland ei ole omasta mielestäni äärioikeistolainen eikä populistinen vaan moderni kansallismielinen puolue, mutta kukaan ei näytä pyrkivän integroimaan tätä puoluetta hallitusvaltaan. Epätasapaino näkyy juuri siinä.

Sama kiero asenne vaivaa suhtautumista niin Ruotsidemokraatteihin kuin Perussuomalaisiinkin. Kansalaisluottamuksen katoamisesta ja äänestysaktiivisuuden laskusta ei pidä syyttää mitään ”populismia” vaan perinteisten valtavirtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa, jolla ne ovat pyrkineet poistamaan kilpailijansa markkinoilta, jotta kansalaisten tahto ei voisi välittyä järjestelmäpolitiikkaan.

Takana on Euroopan unionissa harjoitettava liittovaltiopolitiikka, jonka kansallismielisten puolueiden nousu on kyseenalaistanut. On vääristynyttä, että politiikan markkinoilla ei sallita muita näkemyksiä kuin liittovaltion sysimustaan syleilyyn tähtäävä politikointi. Muutoin EU alkaa puuttua kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin ja vaatia EU-kriittisten näkemysten eristämistä hallitusratkaisuista, kuten nähtiin jo vuonna 1999, kun 14 EU-maata – mallioppilas Suomi mukaan lukien – laittoivat Itävallan boikottiin Vapauspuolue FPÖ:n noustua hallitusvaltaan.

Vuonna 2000 EU:n saatettua pakotteet voimaan pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti yksitotisen jyräävästi, että kaikki ministeritason kontaktit ja valtiovierailut jäädytetään. Samaan aikaan neljä viidestä saksalaisesta vastustivat diplomaattisia pakotteita Itävaltaa vastaan.

Tämä epädemokraattinen ja kansanvaltaa kunnioittamaton politikointi muistuttaa oireellisesti totalitarismia ja vähintäänkin anti-demokratiaa, jossa ei ole politiikkaa ollenkaan. Se on samalla eräs syy siihen, miksi demokratiaa perinteisesti arvostavat britit päättivät sanoa torpparisopimuksensa irti ja siirtyä talollisiksi.


Talousunionin valuviat

Kannanottoni ei ole EU-vastainen vaan EU-kriittinen ja Euroopalle myönteinen. EU voisi edelleenkin toimia pelkkänä vapaakauppaliittona, joka ei edellytä sen enempää yhteistä valuuttaa kuin väestöjen vapaata liikkuvuuttakaan. Se voisi toimia ulkorajojaan valvovana eurooppalaisen yhtenäiskulttuurin unionina, jolla todellakin on demokraattiset, liberaalit ja valistuneeseen länsimaiseen rationalismiin perustuvat arvot ja joka ei kumartele muualta tuputetuille puujumalille.

EU:n toimimattomuutta taloudellisena unionina osoittaa yhteisvaluutta-alueen osoittautuminen kuristussilmukaksi, jonka hyväjouhiseen hirttoköyteen punottu monetarismi mitätöi taloudelliseen toimeliaisuuteen rohkaisevat voimat ja on jo johtanut julkisten talouksien krooniseen rahoituskriisiin jäsenmaiden teollisuustuotannon sekä työvoiman ulosliputusten myötä. EU ei puolusta riittävästi jäsenmaidensa yhteistä etua eikä tue EU:n omaa protektionismia vaan tulee olleeksi osa globaalia kapitalismia.

Yhteistalouden ristiriitaisuutta kuvaa lohduttomalla tavalla se, että sinänsä oikealla asialla olevat ja kansallista etuaan puolustavat Visegrád-maat (Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari) vaativat EU:n budjettikokouksessa valtioiden jäsenmaksuosuuksien kasvattamista, vaikka juuri tämä johtaa EU:n vaikutusvallan paisumiseen. Taustalla vaikuttaa V4-maiden asema nettosaajina. Toisaalta nettomaksajina toimivat maat, kuten Suomi, ovat vaarassa joutua kokeeseen, jossa mitataan, paljonko kansalaistemme kukkaro venyy ja mitä märkää rättiä vääntämällä lähtee.

Sanna Marinin tähän asti suurin epäonnistuminen ei ole suinkaan hänen ikänsä vaan siitä johtuva poliittinen voimattomuus, jonka johdosta Suomi on suostunut maataloustukiemme leikkaamiseen mutta toisaalta hyväksynyt budjettiehdotelman ilman merkittäviä kuluvähennyksiä. Suomen media vaikeni asiasta lähes täysin, vaikka tukiemme lähes puolen miljardin leikkausuhka tiedettiin jo viime kesänä.

Myös Eurooppa-tiedotuksen sivut vaikenevat Suomen bruttojäsenmaksusta keskittyen vain nettomaksuosuuteen ja osuuteen BKT:stä, aivan niin kuin valtioneuvostokin. Kerrottakoon, että EU-jäsenyyteen kuluvat bruttovarat, joiden käytöstä emme voi itse päättää, ovat jäsenmaksun muodossa ylittäneet jo 2 miljardin euron rajan, ja myös kansallisessa budjetissamme on suuria EU-jäsenyydestä johtuvia menoja, kuten Euroopan siirtolaisjärjestelyyn (”pakotettu solidaarisuus”, ”taakanjako”) liittyvät maahanmuuttokulut sekä loputtomat ilmastosankaruuteen uppoavat menot.

Asian kertoo Perussuomalaisten tämänvuotinen vaihtoehtobudjetti, jossa esitetyn kritiikin mukaan (kohta 2.2) Suomi joutuu osallistumaan myös varakkaiden maiden, kuten Saksan, Hollannin, Itävallan, Ruotsin ja viimeisimpänä myös Tanskan menojen helpottamiseen. Kitsaiksi alkaneet Alankomaat, Itävalta, Tanska ja Ruotsi kun eivät menojen lisäämistä hyväksy, toisin kuin rintaman toisella puolella tepastelevat V4-maat sekä ”integraatiota” ja ”koheesiota” ymmärrettävistä syistä kannattavat Espanja, Portugali ja Kreikka.

Tämä kaikki kertoo talousunionin repeämisestä ja yhteisen valuutta-alueen epäonnistumisesta sekä sen lisäksi tietysti myös valtavirtapuolueiden onnistumisesta sössimään niin omat asiansa kuin julkisen taloudenkin asiat täysin. Pelkkä nettohinta EU-jäsenyydestä on jokaista suomalaista kohti laskien, vauvat ja vaarit mukaan lukien, jo noin 577 euroa vuodessa.


Poliittisen unionin tarpeettomuus

Kun kansalaisilta kannetut verovarat päätyvät EU-budjetin kautta kohteisiin, joista äänestäjät eivät voi itse päättää, on seurauksena politiikan legitimaatiokriisi. Oikeusperustuksen murenemista osoittaa, että joudumme anomaan EU:lle maksamamme varat sentti kerrallaan takaisin kuin rikkinäisestä pajatosta. Siltikään sieltä vierivät kolikot eivät kieri kansalaisten haluamiin ja tarvitsemiin tarkoituksiin vaan EU:n määräämiin ideologisiin kohteisiin, kuten monikulttuurisuutta edistämään suunnattuihin tendenssitutkimuksiin ja sensuuria perääviin agendahankkeisiin, joiden tehtävänä on torjua kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen ”vihapuheeksi” julistettuna.

Näin vaikuttaa olevan erityisesti silloin, kun on kyse kansalaistemme omaan poliittisen vallan perillisyyteen ja kansansuvereniteettiin perustuvasta pyrkimyksestämme päättää itse omasta väestöpolitiikastamme, toisin sanoen siitä, mikä kansa valtiossamme asuu, käyttää valtaa ja muodostaa sen olemassaolon sekä subjektiviteetin.

EU voisi toimia ilman yhteistä parlamenttia ja komissiota, joiden jäseniä ei valita vaaleilla ja joita ei niin muodoin voida saattaa poliittiseen vastuuseen. EU voisi vähentää oman byrokratiansa sekä yli 1095 miljardin euron loppusummaan paisahtaneen budjettinsa murto-osaan nykyisestä poistamalla byrokratiaa valvomaan perustetun byrokratian, joista oireellisin on EU:n korruptoituneisuudesta kertova suunnattoman suuri Petostentorjuntavirasto. Sitä johtaa eräs suomalainen, EU:lle epäilemättä lojaali veteraanipoliitikko.

Objektiivinen tosiasia on, että myös valuuttaunioni voisi toimia vain jyrkästi kavennettuna, jolloin sen sisäpuolella olisivat ainoastaan taloudelliselta, tuotannolliselta ja väestölliseltä rakenteeltaan yhdenmukaiset maat. Muiden kannattaisi erota ja laittaa oma valuuttansa kellumaan. Asian täytyy olla näin, sillä myöskään taloustieteilijät laidasta laitaan – joukossa myös euroon liittymistä kannattaneita – katsovat, ”ettei jäsenyyttä eurossa voi enää taloudellisilla perusteilla puolustaa”. Ne, jotka eivät tätä ymmärrä, kärsivät change blindnessistä, eli muutossokeudesta, tai ovat muutoin kyvyttömiä poliittisiin tilannearvoihin ja analyysien tekoon. 


EU:sta karkaamisen aika

Kuritus- ja ripitysmenettelyllään EU tekee itse lopun itsestään olemalla suvaitsematta mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, joka johtaa yhteiseen veropolitiikkaan, yhteiseen valtiovarainministeriin, yhteiseen armeijaan ja yhteiseen lainkäyttöön, joka jo nyt hallitsee jäsenvaltioiden lainsäädäntöä direktiivien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tekemien drakonisten päätösten kautta.

Kansalaisten elämässä tämä näkyy totalitarismien peittelemättömimpänä tunnusmerkkinä: mielipiteistä rankaisemisena. Se näkyy myös pankkiasioinnin ja käteisen rahan käyttämisen tekemisessä mahdottomaksi EU-johteisilla laeilla, joilla näennäisesti torjutaan rahanpesua ja terrorismia mutta joilla tosiasiallisesti terrorisoidaan kansalaisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa, taloudellista itsemääräämisoikeutta ja vapautta. Tuloksena on valtiososialismia, jolla ihmisistä tehdään läpivalaistuja ja ”lasisia” ja jossa ”vaikutusvaltaisten poliitikkojen” transaktioita ehdollistetaan ja tarkkaillaan stasimaisilla ilmiantovelvoitteilla. Ne, jotka sanovat takaavansa turvallisuutemme, ovat taaskin niitä, jotka ottavat maksuksi vapautemme.

Puuttuu vain, että jokin Merkelin tai Macronin kaltainen huudattaisi itsensä uudeksi Napoleoniksi omine sananvapauden korventamispyrkimyksineen. Katri Kulmunihan tuossa jo uumoili EU:lle omaa tietokoneiden käyttöjärjestelmää ja selainta, joka olisi ”kyberomavarainen” ja mahdollisesti estäisi ”varmenteillaan” anonyymin netinkäytön, ehkä poistaisi automatisoidusti myös EU-kriittiset sisällöt. Se, että heidän kaltaisensa eivät ole saaneet suurta valtaa, johtuu heidän auttamattomasta taitamattomuudestaan ja siitä jatkuvasta kaaoksesta, joka jokaisen päivänpoliitikon mielessä ja elämässä vallitsee. Siksi he eivät onneksi ole saaneet aikaan kummoisia tuloksia.

EU:n suunta ei korjaannu sisältäpäin ennen kuin Saksan politiikassa tapahtuu muutos. Muutokseen tarvitaan paitsi AfD:tä, myös Ruotsidemokraatteja, Perussuomalaisia ja muita Euroopan vapauspuolueita, jotka ovat todellisia kansanvallan lipunkantajia. Kun EU aikanaan hajoaa tai Suomi siitä irtautuu, joudutaan lainsäädännössämme toteuttamaan todellinen suursavotta, jolla kansalaisten tahdon vastaiset lait kumotaan.

EU-lakien viitekehyksellä ei ole nytkään mitään arvoa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä niitä ei ole johdeltu kansanvaltaisesti maamme omien kansalaisten ja parlamenttimme tahdonmuodostuksesta eikä paikallisoloihin perustuvasta rationaliteetista vaan ylhäältä päin pakottamalla, niin kuin Neuvostoliitossa. Juuri sen merkiksi lainsäädäntöön ja sen liepeille on ilmestynyt tai ilmestymässä sellaisia alaltaan epämääräisiä, olemukseltaan ei-todistuvia tai presuppositioiden varaan rakentuvia käsitteitä kuin ”rahanpesu”, ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”, ”suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen” ja ”vihapuhe”, joita voidaan käyttää kunniallisten kansalaisten kurittamiseen, tavanomaisen toiminnan lavastamiseen epäilyttäväksi sekä taloudellisten ja henkisten vapauksien kompromettointiin.

Vikana koko ajattelumallissa on, että EU yrittää johdella normatiiviselta tasoltaan sen, miten asiat ovat yhteiskunnassa, toisin sanoen päättää yhteiskuntaolot pelkän pakottavan ja universalistis-internatsistisen eetoksensa vallassa, vaikka juuri se on ohuin kaikista. Moraalifilosofisesti ajatellen asioiden pitäisi olla täysin toisin päin. Paikallisista yhteiskuntaoloista ja kansalaisten tahdosta pitäisi johdella se, millaisia lakien pitää olla.

Samalla kun EU pyrkii määräämään myös eri maiden kilpailuolosuhteet, se on jo kieltänyt lippujen ja kansallistunnusten käytön hallintoelimissään. Lippujen ja laulujen kieltäminen on toki vain symbolinen ele, mutta tämän vuoden alussa voimaan tullut päätös osoittaa, että kansallisvaltioiden olemassaolon tunnustamista nakerretaan EU:ssa järjestelmällisesti ja vähin erin.

Nigel Faragen pitäessä Ison-Britannian jäähyväispuheen EU-parlamentissa hän totesi, ettei EU ole enää se unioni, johon britit aikoinaan liittyivät. Sen jälkeen britit laittoivat EU-parlamentissa union jackinsa liehumaan. Faragen puheen voi suomeksi tekstitettynä katsella tästä.

Karkauspäivästä voisi tehdä epävirallisen merkkipäivän, jonka kuluessa kaikissa EU-maissa pysähdyttäisin miettimään, mihin suuntaan EU:ta pitää johtaa vai olisiko karkaaminen ajankohtaista.

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia

Euroopan keskuspankin jatkama elvytyspolitiikka ei pelasta euroalueessa mukana olevien maiden taloutta vaan pahimmillaan tuhoaa sen. Tuloksena on talouden kuplaantumista ja pysyvä tasehäiriö, jonka vain totaalinen romahdus voi korjata.

EKP päätti pudottaa (jo nyt negatiivista) talletuskorkoaan –0,4 prosentista –0,5:een ja käynnistää myös arvopaperien osto-ohjelmansa uudelleen. EKP rikkoi tunnettuun tapaansa no bail out -säädöstä jo aiemmin ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja – ei vain jälkimarkkinoilta – vaan suoraan anneista.

Veloissa olevien valtioiden epätoivoista rahoittamista jatketaan keskuspankin viimeviikkoisilla päätöksillä, mikä ei ollut yllätys, sillä EKP:n pääjohtaja Mario Draghi tulee korviaan myöten veloissa olevasta Italiasta.

Rahan puskeminen markkinoille ”tavoiteinflaation” saavuttamiseksi on kohtalokasta siksi, että se kuplaannuttaa hinnat. Rahan määrän kasvattaminen ei lisää ostovoimaa vaan heikentää sitä.


Rahan todellinen arvo mitataan asumisen hinnassa

Rahan löysä jakelu ja tehtailu pankkien tiskeillä on johtanut erityisesti asuntojen hintojen järkyttävään nousuun Suomen kasvukeskuksissa ja kaikkialla, missä kysyntä riittää ylittämään tarjonnan.

Tätä kautta palkansaajien ostovoimasta on kadonnut suuri osa, ja rahan todellinen arvo mitataankin nykyään asumisen hinnalla. Asian voi sanoa myös niin, että matalasta tilastoinflaatiosta huolimatta on maassamme vallinnut huikea piiloinflaatio, kun asuntojen hinnat ovat nousseet viimeisten 20 vuoden aikana moninkertaiseksi pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa ilman, että ihmisten tuloissa olisi tapahtunut vastaavaa kasvua.

Kuvapäivitys 16.9.2019: Tulin eilen kertoneeksi ”huomisen uutiset jo tänään”.

Rahan arvon katoaminen ei näy kuukausi- eikä vuositasolla, sillä laskut on siirretty tulevaisuudessa maksettaviksi kiinteiden tasaerälyhennysten lainoilla, joiden kuukausierä pysyy samana laina-ajan joustaessa lopusta. Lainapääomien jatkuva paisuminen on johtanut siihen, että lainalaskujen loppupäätä ei näy, ja käytännössä ollaankin siirtymässä elinkautisiin asuntoluottoihin.

Juhana Vartiaisen tapaiset kokoomuslaiset ovat vaatineet asumiseen liittyvien ajattelutapojen muutosta ja siirtymistä Ruotsista tuttuun politiikkaan. Sen mukaisesti pankit omistavat asunnot, ja velalliset maksavat pankeille korkoa lyhennysvapaiden vuosien vieriessä. Vartiainen jopa ”pitää suomalaista ajatusmallia asuntolainan takaisinmaksusta ja siihen liittyvästä kunniasta hullunkurisena”.

On muistettava, että Ruotsin mallissa myöskään varallisuus ei kartu. Oman näkemykseni mukaan ex-demari Vartiaisen suosima välinpitämättömyys merkitsisi taantumista juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan. Nykyajan vuokraviljelijä onkin nyt omistusasuja, joka ei koskaan saa asuntoaan omaksi eikä kovaa maata jalkojensa alle. – Totaalisen huonoa politiikkaa.


Raha virtaa markkinoille pikavippeinä

Samalla kun asumisen hinta on karannut palkansaajien ulottuvilta, on luotu rahoituskupla ja sitä vastaava tasehäiriö. Markkinoilla kohtaavat tietenkin myyjä ja ostaja, joiden kesken hintojen pitäisi määrittyä kysynnän ja tarjonnan mukaan, paitsi että perustarvetta, kuten asumista, ei koskaan saisi jättää vain markkinamekanismin varaan. Maksajan roolissa on tätä nykyä pumpattava Barbara, jonka sisällä on kuumaa ilmaa.

Markkinamekanismi ei riitä korjaamaan asumisen hintakuplaa, sillä suuri kysyntä nostaa hintoja rajattomasti ja pankkien vakuusasiantuntijat antavat asuntojen arvonkehityksestä perättömiä arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa – ja sitä kautta tuottoa alhaistenkin korkojen aikana.

Kuplan puhjetessa on edessä Suomen 1990-luvun taantumaa ja Yhdysvaltain subprime-kriisiä 2008 muistuttava tilanne, jonka tuloksena ylivelkaantuneet roikkuvat löysässä hirressä. Samalla kun asuntojen hinnat kasvukeskuksissa räjähtävät, ne EU:n harjoittaman keskittämispolitiikan tuloksena romahtavat taantuvilla paikkakunnilla – ja taaskin velallisten tappioksi.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaari kiinnitti laman runtelemiin uhreihin huomiota presidentinvaalikampanjansa aikana. Mutta huomataanko, että Euroopan keskuspankki on nyt orkestroimassa vielä pahempaa kuplaa ja romahdusta? Oman käsitykseni mukaan euroalue ja EKP ovat uusi Säästöpankkien-Keskus-Osake-Pankki SKOP, tosin elefanttimaisemmassa koossa.

Kun pankit luottotappioiden iskiessä kääntyvät taas valtioiden kukkarolle, kohde on tavallaan oikea, koska valtiot luovat tilanteen laiminlyömällä pankkien kontrolloimisen. Mutta tavallaan kohde on väärä, sillä pankit itse kieltävät puuttumasta asioihinsa noususuhdanteiden aikoina, vaikka ne kääntyvätkin valtioiden puoleen aina lama-aikojen koittaessa pankkitukea kerjäten. Syy on eurovaltioiden, pankkien ja opportunististen asiakkaiden, jotka yhdessä luovat kuplan. Vastuu sysätään viattomille nettoveronmaksajille, jotka laitetaan maksamaan talouden kelvottomasta hoitamisesta lankeavat laskut.

EKP:n markkinoille sysäämä löysä raha näkyy myös populistisilla televisiokanavilla esitettävissä pikavippifirmojen mainoksissa: ”Ota tuosta 50 000 tai pistä taskuusi 70 000 euroa ilman vakuuksia!”

Ei tarvitse erikseen kylvää kansakunnille rahaa helikoptereista, kun sitä virtaa tiskin alitse erilaisista rahanvälitysfirmoista, joiden välistävetäjät tulevat toimineiksi EKP:n elvytyspolitiikan apureina.

Erikoinen tapahtuma oli muuten eurojackpotin päätyminen Siilinjärvelle Jyrki Kataisen kotikonnuille heti hänen päästyään matkalle SITRAn yliasiamieheksi. Siinä taattua ”helikopterirahaa”.


EU polttaisi käteisen rahan ottaakseen käyttöön negatiiviset talletuskorot

EU:n päähuolena näyttää nyt olevan se, että negatiivisten korkojen aikana rahan pitämisestä pankeissa voi tulla maksullista. Henkilöasiakkaiden pankkitilejä ei tosin vielä rokoteta kantamalla korkoa talletuksista, sillä kaikkialla tiedetään, että kansalaiset voisivat kaataa koko pankkijärjestelmän hakemalla rahansa pankeista käteisenä pois. Negatiivisten pankkikorkojen aikana käteisen arvo kasvaa suhteessa tileillä oleviin varoihin.

Tästä syystä EU käy jatkuvaa taistelua käteistä rahaa vastaan. Myös EU:n uusi maksupalveludirektiivi, jolla lopetetaan tunnuslukukortit ja siirrytään matkapuhelinsovelluksiin, on askel kohti täysin elektronista rahaa ja käteisen poistamista. Sitä EU ajaa, jotta kansalaisten rahavarat olisi pakko pitää pankkien tilijärjestelmissä ja siten alttiina negatiivisille koroille ja talletuspääomien verottamiselle.

Tuloksena käteisen poistamisesta olisi rahan yksityistäminen ja pidättäminen pankkien valtaan sekä pankkien vallan suunnaton kasvu. Siksi olen vastustanut käteisen käytöstä poistamista ehdottomasti (aiheesta tässä ja tässä kirjoituksessani). Itävallan järkipuolueet ajavat käteisen käyttöä perustuslakiin, sillä vaakalaudalla on myös kansalaisten yksityisyydensuoja.

Kaikki edellä mainitsemani oireet ovat merkkejä EU:n yhteisvaluutta-alueen toimimattomuudesta ja sen tuhoisista valuvioista, joita yritetään nyt korjailla pankkiunionilla, EU:n yhteisellä valtiovarainministerillä, kuittaamalla varat ja velat yhteisiksi sekä yhteisellä finanssi- eli varainhankinta- ja veropolitiikalla.


Ettekö tunnista talousromahduksen klassisia ennusmerkkejä?

Ilmassa ovat kaikki romahduksen merkit. Rahaa tehtaillaan markkinoille vailla vastaavaa lisäystä tuotannossa. Sijoitukset euroalueelle tuottavat heikosti, ja varat karkaavat Kaukoitään, jopa Afrikkaan. Esiintyy veronkiertoa, varain hakeutumista turvasatamiin ja liikevoittojen kotouttamista paratiisisaarille. Kullan hinta on katossa. Harmaa talous kukoistaa, ja sitä torjutaan lavastamalla syyllisiksi tavallisia kansalaisia, joita kuritetaan pankkien tiskeillä ankarilla kuulusteluilla, vaikka varojen virtaamista virtuaalivaluutoissa ei puolestaan estä mikään.

Euroalue on niin syvällä suossa, että sen pelastaminen on nykykeinoilla mahdotonta. Kreikka onnistuttiin vetämään tilapäisesti kuiville väliaikaisen rahoitusvakausvälineen ja pysyvän vakausmekanismin keinoin. Mutta jos Italian tai Espanjan kokoinen valtiontalous ajautuu vararikkoon, puskurit ehtyvät ja koko euroalue menee kokoon kuin korttitalo. Juuri sitä EKP:ssä pelätään, ja se halutaan kaikin keinoin estää.

Lamat, romahdukset ja taantumat tulevat aina ”suurina yllätyksinä”, sillä taloutta on tapana pönkittää niin pitkään kuin mahdollista. Valheellisuutta viljellään vahinkojen välttämiseksi tai oman nahan pelastamiseksi. Romahduksia onnistutaan kuitenkin yleensä vain lykkäämään, ja pitkittämällä tilanne pahenee.

Kuplat olisi syytä puhkaista heti. Muutoin voi käydä kuten maantiekiitäjille, jotka juoksivat kanjonin reunan yli, ja lopulta alla ei ollut mitään. Putoaminen alkoi vasta, kun he katsoivat alleen, ja maan pinta alkoi tulla vastaan kiihtyvästi.


Ilmastopoliittinen moraaliposeeraus syventää talouden ahdinkoa

EU:n edustamassa monetarismissa talouden elvyttämisen pitäisi lähteä ketjun toisesta päästä. Ostovoimaa voidaan luoda ilman keynesiläisyyttä ja velkainstituutiota vain tehostamalla tuotantoa sekä parantamalla työllisyysastetta ja työn tuottavuutta. Tämä puolestaan tapahtuu turvaamalla teollisuuden kilpailukyky.

EKP:ssä on luotu ristiriitainen tilanne, jossa talouspolitiikan instrumentit ovat monetaristisessa asennossa, mutta talouteen koetetaan puhaltaa aktiivisuutta keynesiläisin keinoin. Syy kiperään tilanteeseen on kovan rahan politiikka ja siihen liittyvä yhteisvaluutta, jonka arvo on haluttu säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Se hinta maksetaan nyt eurooppalaisten työttömyytenä ja julkisen talouden sekä yksityisten talouksien velkaannuttamisena. Edes inflaation polkaiseminen keinotekoisesti käyntiin ei onnistu, koska taloudesta puuttuvat sen dynaamiset elementit.

Entä mitä käytännön talouspolitiikassa tapahtuu? Suomen vihervasemmistolaisen hallituksen linjaama kireä ympäristöpolitiikka on johtamassa muun muassa Rauman paperikoneen sulkemiseen ja irtisanomisiin. Ostovoimaa kuluttajien mikrotasolla heikentävät myös valtionyhtiö Postissa työtä tekevien palkkojen alennukset, jotka johtuvat EU:n kuljetusalalle avaamasta ankarasta kilpailusta.

Ekonomistit hifistelevät ja spekuloivat väärillä asioilla suuntaamalla katseensa ”geopoliittiseen tilanteeseen”, kuten täällä. Kannattaisi tarkentaa katseita siihen, miten kuluttajien mikrotaloudessa ja reaalitaloudessa menee. Valtioiden velkaantuminen ja kuluttajille kaupatut pikavipit saavat yhdessä aikaan katastrofaalisen tilanteen, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin koko järjestelmän romahdus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset


Aiempia taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia:

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä
Thomas Piketty: kurpitsanaamio tai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”


Päivitys 16.9.2019: Asuntopolitiikasta puheen ollen, Yleisradion TV1:n MOT esitti kirjoitukseni julkaisemista seuranneena päivänä ohjelman ”Talobisnestä demarien tapaan”. Lähetyksessä valaistiin, miten toveritaustaiset organisaatiot ovat rakennuttaneet vuokra-asuntoja, jotka on rahoitettu valtion ARA-lainoilla ja asumistuella. Nyttemmin vasemmistolaiset omistajat ovat laittaneet asuntoja lihoiksi ja lähetelleet asukkaille toistuvia vuokrankorotuksia. Ohjelman voi katsella täältä, jutun lukea täältä ja käsikirjoituksen täältä.

Ylen esiin nostamat tapaukset ovat kuitenkin vain rikkoja rokassa, ja niillä peitellään suurempaa ongelmaa. Vuoden 2018 maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden osittain omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat olleet vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen. Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan sähköjohtojen myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Myös Iltalehti julkaisi kirjoitukseni jälkeen 16.9.2019 lööppijutun, jossa Hypoteekkiyhdistyksen Juhana Brotheus taivasteli, että suomalaisten asuntojen hinnat ovat romahduspisteessä. Asiaa itkettiin laajalti ymmärtämättä kuitenkaan hintaromahduksen syytä, joka on pankkien luoma rahoituskupla. Lievityskeinona esitettiin jopa ”ylimääräisten kotien” purkamista, ja tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä kaivettiin lausunto, että ”velallinen voisi jäädä vuokralle asuntoon, vaikka asunnon omistussuhde järjestettäisiin uudelleen”. Se olisi samanlaista kuin ihmistä ammuttaisiin jalkaan ja iloittaisiin siitä, että hän voi jatkaa kävelyä kainalosauvojen turvin.