Rahan arvon määrää asumisen hinta

Monet ihmiset ovat huomanneet, että rahalla on entistä vähemmän arvoa asuntomarkkinoilla. Tämä on tilanne niillä paikkakunnilla, joilta ihmiset haluavat asuntoja ostaa tai vuokrata. Tarkoitan niin sanottuja kasvukeskuksia, joihin virtaa väestöä ja joiden piiristä löytyy töitä, koulutusmahdollisuuksia ja palveluja.

Asumisen hinnan kallistuminen ei kuitenkaan johdu vain muuttoliikkeestä ja sen aiheuttamasta kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Myös raha on kriisissä. Euroa varjostaa luottamusongelma, ja matala korkotaso ohjaa sijoittajia etsimään tuottoa kiinteistöistä.

Paljonko hinnat ovat nousseet? Markka-ajan lopulla miljoonalla markalla eli noin 167 tuhannella eurolla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta. Nykyisin sillä saa yksiön Pohjois-Haagasta. Miljoona markkaa maksaneen arvokiinteistön hintalappuun Helsingin keskustassa kirjoitetaan nykyään samat numerot kuin ennenkin, mutta rahayksikkönä on euro.

Hinnat ovat varovaisestikin arvioiden kolminkertaistuneet, paikoin jopa kuusinkertaistuneet viidessätoista vuodessa. Samassa ajassa ihmisten tulot ovat nousseet keskimäärin ehkä kolmekymmentä prosenttia. Joidenkin tulot ovat voineet jopa laskea. Varmaa on, että asuntojen hinnat ovat nousseet palkkoja ja muuta hintatasoa huomattavasti rajummin niin, että asunnot ovat karanneet palkansaajien ulottuvilta.

Sama näkyy vuokrien hinnoissa. Kun vuokrien hintasääntely 1990-luvun alussa purettiin, silloinen hallitus lupasi, että hintataso kilpailun vuoksi laskee. Todellisuudessa vuokrat lähtivät nousuun, joka ei ole taittunut edes taloustaantumien aikana. Vuokra-asunnoista on riittänyt kysyntää varsinkin lama-aikoina, kun omistusasuminen on vaikeutunut. Nykyisin vuokrien hintataso hipoo pilviä kaikissa suurissa kaupungeissa, ja asuntopulan avustamana kiskurit myös kokeilevat, paljonko vuokralaisten kukkaro venyy.

Euron tulevaisuutta koskevan epävarmuuden varjostamana sijoittajat etsiytyvät turvasatamiin. Kohteeksi kelpaa melkein mikä tahansa kiinteä omaisuus. Mineraalipörsseissä raaka-aineiden hinnat ovat olleet jatkuvassa nousussa, erityisesti kullan ja platinan. Kaupaksi käy lähes kaikki irtain arvo-omaisuus, kuten antiikkiautot, taide ja Rolex-kellot, joiden hinnat ovat kolminkertaistuneet, ja hintakäyrät kiitävät edelleen kohti koillista.

Pääomaköyhässä Suomessa, jonka teollisuuden omistaa teollisuus itse erilaisilla ristiinomistusjärjestelyillä, yksityishenkilöiden varallisuus ei etsiydy pörssiosakkeisiin, vaan bisnestä yritetään tehdä sillä varallisuudella, jota on: ihmisten kodeilla. Omistusasuminen on ollut Suomessa suosittua, ja sitä on pidetty tavoittelemisen arvoisena sekä eräänlaisena ihmisarvoisen elämän mittana.

Tämä ajattelutapa pohjautuu oman tuvan ja oman luvan juurevaan talonpoikaiseen identiteettiin, jonka perusta on suomalaisten halussa vapautua orjuuttavaksi koetusta torpparilaitoksesta eli vuokraviljelykseen perustuvasta elinkeinosta ja asumismuodosta. Omistusasuminen on Suomessa itseisarvoista ja päämäärä sinänsä.

Asuntojen hintojen karkaaminen palkansaajien ulottuvilta on kyseenalaistanut hyvinvointimme tämän kulmakiven voimakkaasti. Asiaan on vaikuttanut myös pysyvien työsuhteiden väheneminen. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka. EU:sta ja sen yhteisvaluutasta johtuva itsenäisen rahapolitiikan menetys, suhdannevaihtelujen tasoitusmahdollisuuksien poistuminen ja työpaikkojen siirtyminen halvan tuotannon maihin eivät ole olleet ainoita asioita, jotka ovat romuttaneet suomalaisten ihmisten haaveet omasta kodista. Aiemmin inflaatio söi pois osan asuntolainojen velkapääomasta, mutta enää näin ei ole. Matalan inflaation aikana monetaristinen rahapolitiikka on lyönyt korvalle palkansaajaa myös tätä kautta.

Ihmisistä on jälleen tehty land lordien alaisia torppareita. Siinä, missä duunari saattoi aiemmin hankkia työllään omakotitalon pääkaupunkiseudulta, nykyisin joutuu tyytymään lähiökerrostalossa olevaan vuokra-asuntoon. Elintaso ja elämänlaatu ovat laskeneet.

Nurinkurista on, että muutamat poliitikot suorastaan suosittavat ihmisille tämän uuden ajattelutavan omaksumista ja sen hyväksymistä, että he eivät ikinä saa asuntojaan omaksi. Houkuttelu siirtyilemään työn perässä paimentolaisten tavoin ei kannusta ihmisiä, sillä se ei johda paremmille päiville vaan olosuhteiden huonontumiseen. Nämä poliitikot eivät ymmärrä, että asuntopolitiikka ja työpolitiikka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Jos ihmiset eivät pysty enää kartuttamaan varallisuuttaan asuntojen hankinnan kautta, he menettävät työmotivaationsa. Mikäli ihmiset eivät saa työllään alleen kovaa maata, se vie heiltä syyn työskennellä.

Juuri näin Suomessa on käynyt, eikä tämä ole suinkaan ainoa kannusteloukku. Samaan ajattelutapaan ohjaa myös omistamis-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmämme, joka kannustaa ihmisiä hankkiutumaan pultsareiksi, sillä vain täysin varattomana voi saada elämiseen tarvittavaa taloudellista sosiaaliturvaa, kuten toimeentulotukea. Sosiaaliturvan tilkkutäkki tulisi nähdäkseni korvata perustulojärjestelmällä, jossa asumista tuettaisiin samalla rahamäärällä riippumatta siitä, asuuko vuokralla, omistusasunnossa vai asumisoikeusasunnossa.

Pankit ovat reagoineet asuntojen hintojen nousuun myöntämällä pitkiä asuntolainoja. Eräs pankkiryhmä mainosti monikymmenvuotisia asuntolainoja lauseella: ”Asuntolainaa maksetaan vain 60 vuotta, vuokraa ikuisesti.” Totuus on, että vuokraa pitää maksaa vain kuolemaan asti, mutta asuntolainan loppupää harvoin näkyy edes kuoleman alkaessa kolkutella asukkaan ovella.

Monikymmenvuotiset asuntolainat ovat sudenkuoppia ja surmanloukkuja, joissa koron osuus pääomaan verrattuna nousee suhteettoman suureksi matalankin korkotason aikana. Velka pitäisi pystyä maksamaan takaisin noin viidessätoista tai enintään kahdessakymmenessä vuodessa. Mikäli korkotaso nousee, monikymmenvuotinen laina muuttuu ikuiseksi ja omistusasuminen vuokralla asumisen muodoksi. Asunnon omistaa tällöin pankki, joka puolestaan perustaa omistuksensa tiskeillä luomaansa ja lainaksi antamaansa rahaan, joka on puhdas illuusio. Kyse on vallankäytöstä, jonka takeena on kelvoton asuntopolitiikka.

Pankit ovat pyrkineet vedättämään asuntojen hintoja korkealle saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa. Velkapääomaa kasvattamalla pankit ovat koettaneet tuottaa viivan alle tulosta, jota ei matalan korkotason aikana synny, ellei lainaksi annettava pääoma ole suuri.

Niinpä pankinjohtajat ovat soitelleet kiinteistövälittäjilleen ja kehottaneet heitä kiskomaan hintoja ylöspäin. Kiskonnan välineinä ovat toimineet asiantuntijavallan nimissä annetut katteettomat hinta- ja tuottoennusteet. Ratkaisijan roolissa ovat olleet pelkkää mielipidevaltaa käyttävät kiinteistövälittäjät ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat toimineet todellisina Teuffelin tuhattaitureina ja Belsebuubin lähettiläinä. Kiinteistövälittäjät ovat kiihottaneet asuntojen omistajia ja myyjiä kiskomaan asunnoista ylimitoitettuja summia, ja vakuusasiantuntijat puolestaan ovat antaneet rahoittajille perättömiä hinta-arvioita.

Koska asuntoja on rahoitettu tiskeillä luodulla lumerahalla, pankkien taseissa on valtavat vajeet. Rahoitettujen kiinteistöjen todellinen arvo ei vastaa pankeista velaksi annettujen lainojen arvoa. Näin on syntynyt asuntojen hintakupla, jonka puhjetessa asuntovelalliset ovat lopulta hirressä ja pankit kärsivät luottotappioita. Pankit kääntyvät tällöin valtion eli veronmaksajien puoleen pankkitukea saadakseen. Lisäksi ne maksattavat lainaksi antamansa velat ylivelkaantuneilla asiakkaillaan, aivan niin kuin 1990-luvun laman jälkeen. Pahimmassa tapauksessa perintätoimien kohteeksi joutuneet maksavat velat kahteen kertaan.

Osavastuussa vääryyksistä ovat valtio ja keskuspankit, jotka ovat myöntäneet rahanteko-oikeuden yksityisille liikepankeille. Lasku tästä sairaasta politiikasta käännetään veronmaksajien piikkiin. Rahanteko-oikeus pitäisi palauttaa vain keskuspankkien haltuun, kuten talousdemokraatit ovat vaatineet, ja pankkien luotonanto pitäisi alistaa valtioiden kontrolliin myös nousukausien aikana. Löysä raha ei ole kuitenkaan hintakuplan ainoa puhallin.

Ongelmien ydin on, että Suomessa sallitaan bisneksen teko ihmisten kodeilla. Sitä tehostaa vuokrien hintasääntelyn poistaminen, jonka tuloksena sijoittajat ovat tehneet rynnäkön asuntomarkkinoille ja pyrkineet haalimaan haltuunsa mahdollisimman paljon varsinkin pienasuntoja, joista he tavoittelevat kaksinumeroisia vuotuisia tuottoprosentteja.

Berliinissä asunnot maksavat noin kolmanneksen siitä, mitä vastaavat asunnot maksavat Helsingissä, ja vuokrien hintatasokin on puolet pääkaupunkiseudun tasosta. Ja Berliini on sentään metropoli, kun taas Helsinki on Euroopan Joensuu.

Myös Ruotsissa on tehty onnistuneempaa asuntopolitiikkaa kuin Suomessa. Asumisoikeusjärjestelmä toimii Ruotsissa hyvin, koska taloja hallinnoivat asumisoikeusyhdistykset ovat asukkaiden päätösvallassa. Asukkaat voivat itse päättää käyttövastikkeiden tasosta, kun taas Suomessa taloja hallitsevat rakennusliikkeet ja niiden tytäryritykset, jotka jatkavat kuukausittaisten käyttövastikkeiden kantamista entisen suuruisina ja nostavatkin niitä, vaikka talon velkapääoma olisi maksettu ja vastikkeiden pitäisi laskea.

Asumisoikeuslainsäädäntöä pitäisi pikaisesti korjata, tai koko järjestelmä kuolee pois. Nykyisin se ei ole muuta kuin erittäin kallis vuokralla asumisen muoto, jossa kynnysrahana toimiva asumisoikeusmaksu on vuokravakuutta huomattavasti suurempi.

Tukholmassa asuntojen hinnat ovat lähes Helsingin tasolla; tosin Suomen ja Ruotsin tilanteet eivät ole täysin vertailukelpoisia. Ruotsissa ei vallitse ”oman tuvan ja oman luvan” -ajattelutapaa eikä ruotsalaisessa kulttuurissa ole korostettu samaa talonpoikaista identiteettiä kuin luokkayhteiskunnan ja kansalaissodan traumoista kärsineessä Suomessa. Niinpä Ruotsissa on totuttu siihen, että asunnot ovat pankkien hallussa, ja asukkaat maksavat pankeille korkoa ikänsä kaiken. Ruotsissa ihmiset valitsevat, vuokraavatko he asunnon vai vuokraavatko he pankeilta rahaa ostaakseen asunnon, joka tosiasiassa kuuluu pankille. Ruotsissa tämä ajattelutapa toimii laajemman kansalaisluottamuksen ja perinteen vuoksi.

Itse en pidä myönteisenä, että ihmisten kodit omistavat pankit, rakennusliikkeet, julkisyhteisöt tai sijoitusrahastot. Tutkimusten mukaan yksityisten kansalaisten hallinnassa olevasta varallisuudesta pidetään parempaa huolta kuin organisaatioiden omistamasta. Asuntovarallisuuden yksityisomistus edistää kiinteistöjen säilymistä hyväkuntoisina. Kotien yksityinen omistaminen vahvistaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja yksityisyydensuojaa.

Suomessa monet tärkeät asiat on hoidettu huonosti, ja merkittävin niistä on asuntopolitiikka. Asuntopolitiikka on laillistettua rikollisuutta, joka on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Huonon asuntopolitiikan vuoksi Suomessa on vallinnut myös huikea piiloinflaatio.

Kun rahan ostovoima asuntomarkkinoilla on sulanut pois, ihmisten palkoista on palanut suuri osa. Keskivertopalkansaajan nettotuloista kuluu nykyisin asumiseen niin paljon, että käteen ei jää edes toimeentulotuen perusosaa vastaavaa määrää rahaa. Toimeentulotukea ei kuitenkaan myönnetä omistusasumisen pääomakuluihin, joten keinoksi jää vain vöiden kiristely. Kun keskiluokka on tällä tavoin köyhdytetty, myös päivittäinen kulutus alenee, mikä puolestaan näkyy Anttiloiden ja Stockmannien tappioina, lyhyesti sanoen lamana.

Pankit koettavat elvyttää taloutta myöntämällä lyhennysvapaita vuosia ja pidentämällä lainojen maksuaikaa sekä pystyttämällä kuukausierät kiinteinä. Tämän tuloksena lainat venyvät loppupäästä. Kun ihmisten elinikä ei riitä lainan pois maksamiseen, on tultu paradoksien partaalle.

Lopulta pankit ovat tuoneet markkinoille amerikkalaistyyppiset käänteiset asuntolainat, joita ne markkinoivat pienituloisille mutta asuntonsa maksaneille eläkeläisille. Pankki myöntää tällöin syömävelkaa asuntoa vastaan. Ikäihmisen kuollessa asuntovarallisuus voi olla sulatettu pois, jolloin perilliset jäävät nuolemaan näppejään. Tulos on, että nuoremmat sukupolvet eivät saa asuntoja omaksi edes perimällä. Tämä järjestelmä on moraaliton ja kylvää katkeruutta. Se myös merkitsee tappiota ikääntyvien ihmisten ja heidän jälkeläistensä sosiaaliseen vaihtosuhteeseen, sillä ikääntyvien mahdollisuudet kompensoida jälkeläisiltään saamaansa huolenpitoa perinnön kautta heikkenevät.

Käänteisten asuntolainojen yleistymiseen ohjaavat eläkkeiden ostovoiman pieneneminen ja työttömyydestä johtuva eläkekertymän heikkeneminen. Valtiovalta voi käyttää käänteisten asuntolainojen mahdollisuutta myös eläkkeiden tai terveydenhuoltopalvelujen huonontamiseen ja julkisen talouden säästötoimien toteuttamiseen tietoisesti. Käänteisten luottojen kautta yksityistä varallisuutta päätyy pankkien haltuun, mikä on kielteistä, sillä sitä kautta kansalaiset puolestaan köyhtyvät.

Rahan arvon aleneminen ja valtaisa piiloinflaatio eivät ole tulleet näkyviin tilastoissa siksi, että asumiskustannusten kasvu on siirretty maksettavaksi tulevaisuudessa ja kuukausittaiset asumiskulut on pidetty keinotekoisesti ennallaan lopusta venyvien luottojen avulla. Yhdessä valtionvelan kasvun kanssa asuntojen tulevaisuudessa maksettavaksi lankeava hintapommi merkitsee sitä, että rahan arvo on romahtanut ja se alenee myös jatkossa, elleivät asuntojen hinnat laske.

Johtopäätöksenä tästä kurjasta asuntopolitiikasta on, että rahan todellisen arvon määrää nykyisin asumisen hinta. Suomen todellinen rahayksikkö ei ole pitkään aikaan ollut euro vaan kiinteistöneliö, jonka arvo tosin vaihtelee paikkakunnittain.

Julkisessa sanassa paljon tuskiteltu asumistukien korkeus ei ole todellinen ongelma, vaan ongelmana on vuokrien hintakiskonta ja sen mahdollistama asuntojen hintojen jatkuva nousu, jonka tuloksena myöskään asuntovelat ja asunnoissa oleva varallisuus eivät vastaa toisiaan. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, jotka imuroidaan heidän pankkitileiltään suoraan asuntokeinottelijoiden pohjattomiin kirstuihin. Asumistuesta on kieltämättä tehty yhteiskunnallisen tulonsiirron väline. Maksajina ovat veronmaksajat ja saajina kiinteistöjä omistavat kapitalistit.

Ongelmaa puretaan väärästä päästä, jos vaaditaan asumistukien alentamista. Tämä perustuu väärään oletukseen, että vuokralaiset voivat päättää vuokrien hintatasosta tai neuvotella vuokranantajia vastaan. Koska avaimet ovat omistajien taskuissa, kaikki valta asiassa on nyt asuntojen omistajilla. Niinpä julkisen vallan pitäisi puuttua ongelmaan palauttamalla vuokrien hintasääntely lakiin ja määrittelemällä korkeimmat neliövuokrat asuinalueittain. Näin voidaan rajoittaa sekä asumistukien kierrätystä kiinteistökeinottelijoille että rahan arvon romahdusta.

Koska tulee 100 000 euron seteli?

Aikana, jolloin Euroopan pankki- ja rahakriisi on aina vain entistä syvemmässä ahdingossa, EKP on päättänyt photoshopata setelinsä uusiksi. Sitä se perustelee ”turvallisuuden” varjelulla.

Euroopan unionille on ollut tyypillistä tavaton defensiivisyys, puolustuksellisuus, joka ilmituo syyllisyyttä. Turvallisuutta tarvitaan tietenkin vain, jos on olemassa uhkia ja pelkoja.

Euron merkittävin turvallisuusuhka eivät ole kuitenkaan mitkään rahanväärentäjät vaan EU itse, joka uhkaa polttaa ihmisten rahat pankkeihin, kuten jo kävi Kyproksella.

Naurettavana esimerkkinä defensiivisyydestä on tapa, jonka mukaisesti uuden viitosen mainoksessa alleviivataan, että setelinselässä ”Euroopan kartalla näkyvät myös Malta ja Kypros”. Tämä ikään kuin muistuttaa, että Maltan ja Kyproksen mukanaolo ei ole mikään itsestäänselvyys.

Seteliuudistuksen yhteydessä Suomelle olisi otollinen hetki irtautua koko eurosta ja jakaa kansalaisille markat käsiin. Se olisi opportunistista mutta kannattavaa. Pelkästään Suomen Pankki on tukenut euroa target-järjestelmän kautta niin monilla miljardeilla, että niiden takaisin saanti kuittaisi suuren osan valtion veloista. Suomen valtion luottokelpoisuus paranisi entisestään, ja markan arvon noustessa suhteessa euroon euromääräisten valtionvelkojen arvo leikkautuisi.

Suomi on lisäksi niin pieni kansantalous, ettei irtautumisella olisi mitään vaikutusta Euroopan talouteen. Sen merkitys jäisi pelkästään symboliseksi ja tulisi näkyviin vain aloittaessaan jonkinlaisen dominoefektin. Myös siinä tapauksessa tulos olisi myönteinen. Suomen irtautumista eurosta ymmärrettäisiin todennäköisesti laajalti, ja se herättäisi kateuden tai katkeruuden lisäksi myös ihailua. Pohjoista kansakuntaa pikemminkin kiitettäisiin älykkyydestä ja esimerkillisyydestä kuin moitittaisiin oman edun tavoittelusta. Mikäli irtautuminen toimisi esimerkkinä Etelä-Euroopan maille, tälläkin seikalla olisi taloutta ja totuutta edistävä vaikutus, kun myös ongelmamaissa päästäisiin taas taloudellisen itsemääräämisoikeuden, vapauden ja vastuun tielle.

EKP on kyllä oikeassa paljastaessaan omat pelkonsa ja uhkansa. Raha on menettänyt arvoaan myös piiloinflaation myötä, kun yhden markan kahvikupista on tullut yhden euron kahvikuppi. Vain televisioiden ja tietotekniikan halpeneminen on pitänyt inflaation kurissa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla asuntojen eurohinnat kirjoitetaan nykyään samoilla numeroilla kuin markkahinnat vuosituhannen vaihteessa. Asuntojen hinnat ovat moninkertaistuneet aikana, jona ihmisten tulot ovat nousseet vain kolmisenkymmentä prosenttia. Kansantaloudessa on mahdotonta, että asuntojen hinnat nousisivat ihmisten tulokehitystä nopeammin ilman, että syntyy asuntokupla, jonka on lopulta puhjettava.

Kasvukeskusten asuntokupla johtuu sekin EU:sta, väestön keskittymisestä, maahanmuutosta ja globalisaatioon liittyvästä toimintojen kasautumisesta talouden, teollisuuden ja liikenteen solmukohtiin. Samanaikaista rahan arvon heikkenemistä ei ole päästetty näkymään tilastoissa, jotta EMU-ehdot täyttyisivät, ja asuntoluottojen kuukausierät on sen vuoksi pidetty vakioina. Lainat puolestaan on venytetty purukumimaisesti elinikäisiksi. Nyt kun tavallisten palkansaajien elinikä ei enää riitä asuntojen maksamiseen, muutamat luottolaitokset, kuten Hypoteekkiyhdistys, ovat keksineet jatkaa asuntojen rahoitusta alkupäästä kaupitellen lapsille ja nuorille suunnattuja asuntosäästämisen muotoja. Hintahulluuden keskellä tulee mieleen Ismo Alangon laulu, jossa ”lasten säästöpossut täytyy avata vasaralla”.

Aikana, jolloin rahan arvo on vaakalaudalla, ei ole tietenkään ihme, että kiinteä omaisuus, kuten asunnot, mineraalit, raaka-aineet ja melkein mikä tahansa materiaalinen omaisuus potevat hinnannousua. Toistaiseksi EU on onnistunut tukkimaan ihmisten suut niin, että pula leivästä ei ole yltänyt määräysvaltaa EU:ssa käyttävien maiden ruokapöytiin.

Olen kuitenkin melko varma siitä, että pian tulee aika, jolloin jättiläisinflaatio polttaa eurorahat ja sytyttää kansalaislevottomuuksia ja sotia Euroopan maiden välille. Näin käy, kun EKP tekee välttämättömän ja alkaa ostaa valtioiden velkakirjoja laskien liikkeelle suuren määrän ylimääräistä bitti- ja setelirahaa. Silloin heräämme aamuun, jolloin leipä maksaa 100 000 euroa.

Euroinflaatiosta

Kun Suomi siirtyi euroon vuoden 2001 alussa, meille luvattiin, että hinnat pysyvät ennallaan eikä inflaatio kiihdy. Tähän päivään tultaessa kaikille lienee selvinnyt, että hintalappujen lukemat ovat todellakin entisellään, vaikka rahayksikkö on vaihtunut. Suomessa on vallinnut mahtava piiloinflaatio, joka on syönyt ihmisten palkkapussista puolet, mutta sitä ei ole päästetty näkymään tilastoissa. Rahanarvon aleneminen johtuu muun muassa asuntojen kallistumisesta. Se on peitetty näkyvistä siirtämällä pidentyneet numerosarjat maksettaviksi elinkautisissa asuntoluotoissa, ja laskunauhojen loppupäätä harvoin näkyy ennen kuin kuolema alkaa lonksutella tuonpuoleisuuden portteja.

Kahvikupillinen maksoi konditorialiikkeessä 3,50 markkaa vuonna 2000, ja sitä pidettiin kalliina. Summa on noin 0,60 euroa. Nykyään kahvikupillisesta täytyy pulittaa 6 euroa eli lähes 36 markkaa aivan tavallisissakin kahviloissa. Jos mukaan tulee pullaa, päädytään 12 euron kahveihin, mikä tekee 72 markkaa, kahdelta ihmiseltä 144 markkaa. Kilon banaaneita sai ennen euroaikaa hintaan 3,90 markkaa eli 65 sentillä. Limppu maksoi 6,90 markkaa eli 1,15 euroa mutta nyt vain 4,50 euroa eli 27 markkaa. Ruoan kallistuminen ei johdu ainoastaan tuotantohintojen noususta vaan siitä, että kauppiaat ovat hinanneet hinnat ylös pyöristellen niitä entisiin ”hyvältä näyttäviin” lukemiin, joihin asiakkaiden silmät olivat tottuneet.

Kirjakaupassa yliopiston valintakoekirja maksaa arvokkaannäköisen summan 93,20 euroa (554 markkaa), enkä valehtele. Tekniikan tavanomaista nykytasoa edustavasta televisiosta saa pulittaa vajaan tonnin eli 6000 markkaa, kun vuonna 2000 vertailukelpoisen mallin sai puolella siitä. Myöskään kulutuselektroniikka ei ole halventunut, vaikka siltä näyttää. Bensiinin ja sähkön hintoja on puolestaan nostettu tuotannollisista syistä, mutta niidenkin kallistamista on edesauttanut se, että bensan hinnaksi on voitu määritellä suhteellisen vähältä näyttävä 1,6 euroa eikä 9,90 markkaa.

Vuonna 1995 pienen 30 neliön yksiön sai Helsingin keskustasta 300 000 markalla eli 50 000 eurolla. Nykyään tuolla summalla ei saa asuntoa mistään. Vuoteen 2000 mennessä asunnon hinta oli nostettu 500 000 markkaan eli noin 83 000 euroon, ja tänä päivänä kyseinen asunto maksaisi 150 000 euroa eli 900 000 mummon markkaa! Vielä kymmenisen vuotta sitten tuolla summalla saattoi ostaa neljä huonetta ja keittiön Katajanokalta.

Ruoan, asuntojen ja tiettyjen palvelujen hintoja on nostettu 200 prosenttia, vaikka ihmisten tulot ovat nousseet hieman yli 20 prosenttia. Siksi ei ole ihme, että ihmisten rahat eivät riitä enää mihinkään, vaikka bruttokansantuote on laskennallisesti noussut. Taloudellinen menestys ei ole kanavoitunut ihmisten elämään todellisen elintason kasvuna. Eräs syy tähän on euroon siirtymisen psykologinen vaikutus: hintalappujen numerot on arvottu kohdalleen kuin supermarkettien hedelmäpeleissä, hintavalvonta on laiminlyönyt tehtävänsä ja sinua on petetty.

Vaikuttaa siltä, että nyky-yhteiskunnassa mikä tahansa voi maksaa mitä tahansa. Ehkä tulossa oleva lama tuo järkeä peliin ja ohjaa ihmisiä ajattelemaan paremmin, kannattaako mistä tahansa maksaa ihan mitä vain.