Ne, jotka väittävät takaavansa turvallisuutemme, vaativat maksuksi vapautemme

Suomessa käytiin viitisentoista vuotta sitten tuimaa kiistaa Internetissä leviävää sananvapauden rajoittamista vastaan. Matti Vanhasen (kesk.) hallitus ja sen kokoomuslainen viestintäministeri Suvi Lindén ajoivat läpi lainmuutosta, jolla haluttiin poistaa verkosta (joidenkin näkemysten kannalta) epäsoveliaana pidettyä informaatiota, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Perusteluna kyseiselle sananvapauden kuohinnalle käytettiin etupäässä think the children -argumenttia. Sitä pidettiin vastaansanomattomana, sillä ihmisten aivojen oletettiin ilmeisesti kytkeytyvän pois toiminnasta heti joutuessaan lapsiarvoilla ahdistelemisen kohteiksi.

Kyseisellä sensuurilailla oli tarkoitus ainakin pinnallisesti katsoen eliminoida lapsipornoa mutta tosiasiallisesti sulkea pääsy ylipäätään epäilyttäviltä vaikuttaville verkkosivustoille.

Myös ”urkintalaiksi” sanotulla Lex Nokialla laajennettiin myöhemmin muun muassa Supon vapauksia ja kavennettiin kansalaisten oikeuksia. Koska viranomaisten toiminta on salaista, kansalaiset eivät voi tietää, kuinka vaikuttavia tuon lain tulokset ovat lopulta olleet.

Joka tapauksessa sananvapausjärjestöt, kuten Electronic Frontier Finland, vastustivat hanketta voimakkaasti, sillä pesuveden mukana oli vaarassa joutua hukkaan myös tuo kaiken argumentaation keskushahmo ja suojelun kohde: lapsi. Kirjoitinkin tuolloin, että tulevaisuudessa nykylapset vielä syyttävät, miksi te kiltit sedät ja tädit teitte meille lain, jolla aikuisilta lapsilta vietiin heidän poliittiset oikeutensa ja sananvapautensa.

Verkkosensuurin vyöryttäminen on noista ajoista jatkunut ja pahentunut. Varoittavan esimerkin tarjoaa EU-komission käynnistämä ProtectEU-hanke, joka mahdollistaisi yksityisen pikaviestinnän salakuuntelun ja -tarkkailun ilman rikosepäilyä ja velvoittaisi avaamaan myös ”päästä päähän”-salauksella toimivat viestipalvelut viranomaiskontrollille.

 

Missä mennään nyt? 

Isossa-Britanniassa astui äskettäin voimaan ”verkkoturvallisuuslaki”, joka velvoittaa verkkopalveluja poistamaan laittomaksi luokiteltua sisältöä ja estämään alaikäisten pääsyä (joidenkin mielestä) haitalliseen sisältöön, eli käytännössä pornoon.

Suomessa tuon lain vaikutus näkyy siten, että pornoa sisältävät viestipalvelu X:n postaukset lakkasivat näkymästä kaikille.

Isossa-Britanniassa voimaan astuneen lain tuloksena verkkopalvelu X vaatii myös muualla Euroopassa asuvia käyttäjiä todistamaan ikänsä joko vahvalla kirjautumisella tai esittämällä henkilötodistuksensa tai kuvansa.

Henkilötodistusten ja -tunnusten esittämisvelvoite vaarantaa yksityisyydensuojan, tietosuojan ja mahdollisesti myös omaisuudensuojan, ja kuvan esittäminen on yhtä luotettavaa kuin alle 30-vuotiaalta näyttäminen ruokakauppojen kassoilla (myös tuossa vaateessa valvonta ja ikäraja eivät ole kohdallaan).

Velvoite esittää oma ”biometrisenä tunnisteena” pidetty naamataulunsa kameralle ei ole ollenkaan todistusvoimaista, ja se voi johtaa myös väärinkäytöksiin, kuten kiristyksiin. Kiristämistä on jo tuo velvoite sinänsä. 

Kukaan tuskin pystyy tyhjentävästi luettelemaan kaikkia niitä rikosten ja muiden vääryyksien muotoja, joita liittyy henkilötodistusten ja -tietojen esittämispyyntöihin, keruuseen ja tallentamiseen.

Lisäksi Ison-Britannian lainsäädännön pitäisi koskea vain siellä olevia, kun taas muissa maissa pitäisi noudatella niissä voimassa olevia lakeja. Nämä ovat kuitenkin lähinnä muotoseikkoja.

Olennaista on, että tarkoitusperät, joita verkkoturvallisuuslailla pyritään edistämään, ovat vinksallaan.

Tosiasiassa kyseessä on verkkosensuurilaki, jonka noudattamiseen painostetaan hurjilla sakoilla.

Ison-Britannian laki koskee muun muassa hakukoneita, erilaisia sisällön julkaisualustoja, viestintäpalveluja, verkkosivustoja, sovelluksia, verkkopalveluja, sosiaalisia medioita, pilvipalveluja, verkkofoorumeja ja deittipalveluja.

Lain tuella viranomaiset ovat jo nyt sensuroineet muun muassa kuvia, joissa poliisi pamputtaa mielenosoittajia, vaikka kyse ei ole ainakaan laissa tarkoitetusta ”kostopornosta”.

Sensuurin alaan sisältyy lain mukaan myös pääsyn estäminen esimerkiksi syömishäiriöitä käsitteleville sivustoille, koska niillä arvellaan olevan (joidenkin mielestä) epäilyttävää tai kyseenalaista tietoa nuorten kokemien dysforioiden syistä.

 

”Paheilta suojeleminen” verkkosensuurin verukkeena

Brittejä koskevaksi aiottu laki antaa hallituksille edellytykset perin valikoivaan vallankäyttöön myös muissa maissa. Tilanne on samanlainen kuin Suomessa vuonna 2008, jolloin poliisin Internetiin ripustamalle estolistalle päätyneistä sivustoista noin 70 prosenttia sisälsi muita kuin tuossa kieltolaissa määriteltyjä sisältöjä.

Kyse ei ole vain ylisensuroimisen vaarasta vaan sensuroimisesta sinänsä. Sensuuri voi estää pääsyn kansalaisille tärkeän tiedon pariin.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus ”ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Suomessa ei siis ole minkäänlaista ennakkosensuuria, paitsi lakiin myöhemmin lisätty lapsipornomomentti. 

Myöskään pyrkimys karsia pornoa ja estää alaikäisten pääsyä pornon pariin ei ole suinkaan itsestään selvästi ”hyvää tarkoittavaa” tai ”jalomielistä”, kuten silmät valheesta vetistäen väitetään.

Tosiasiassa myös alaikäisillä ja nuorilla tulee olla seksuaalisia oikeuksia ja mahdollisuus pornografiseen informaatioon. Lain kritisoimisessa ja vastustamisessa on kyse lasten ja nuorten oikeuksien puolustamisesta.

Näkemys, että pornografinen informaatio olisi ”haitallista” tai ”epäilyttävää”, on infantiili ja pitää lapsia ja nuoria pilkkanaan. Holhoaminen ei häpäise vain aikuisia vaan myös alaikäisiä.

Sen takaa kajastelee yleinen seksuaalisuuden vastaisuus ja näkemys, että julkisen vallan pitää päättää siitä, mikä on haluttavaa tai seksuaalisuuden alueella sopivaa tai suotavaa.

Tosiasiassa seksuaalisuus kuuluu yksityisyyden ja itsemääräämisoikeuden alaan. Seksuaalisuuden toteuttaminen sinänsä on jo lähtökohtaisesti jokseenkin epäsovinnaista ja konventionaaliset normit ylittävää, joten soveliaisuusvaateet ylipäänsä pyrkivät kieltämään ihmisten seksuaalisen olemuksen.

Seksin kuohimisen sijasta perusteltua voisi olla niin sanotun väkivalta”viihteen” karsiminen, väkivaltaisten tietokonepelien rajoittaminen ja yleensäkin hulluja käyttäytymismalleja suosivien ja ihannoivien materiaalien suodattaminen. Sen sijaan seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvä holhoaminen on ahdasmielisyyden merkki. 

 

Nettinörtit totuuden tuomareina 

Isossa-Britanniassa voimaan saatettu sensuurilaki antaa näyttöä konservatiivisen politiikan tuhoisuudesta, jolla haavoitetaan vapaamielistä ja kansanvaltaista yhteiskuntaa orwellilaisuuden hyväksi. Sitä kautta paikalliselle viestintävirasto Ofcomille valuu kohtuuttoman paljon valtaa.

Länsimaissa meneillään oleva suuntaus ei juuri poikkea Venäjän ja Kiinan käytännöistä, sillä myös EU:lla on oma Digital Services Act, joka astui voimaan viime vuoden helmikuussa. Sen toteuttamista Suomessa valvoo Traficom, joka voi tarkkailla, mille sivustoille ihminen on kirjautumassa.

Näin valtio voi valvoa ihmisten käyttäytymistä verkossa ja tallentaa tietoja ilman perusteita. Tietenkin myös Google, Meta (Facebook, Instagram) ja monet muut suuret toimijat tallentavat käyttäjiensä viestejä ja verkkokäyttäytymistä, mutta niillä ei ole käytössään oikeudellisia sanktioita, kuten valtioilla, joten ne ovat valtiota vähemmän vaarallisia kansalaisten vapauksille.

Google ja Meta ovat myös joutuneet kärsimään julkisen vallan kontrollista, kun Googlelle langetettiin miljardien eurojen sakot, ja Facebook pakotettiin poistamaan ”vihapuheeksi” leimatut viestit vuorokauden sisällä julkaisemisesta. Sitä varten yhtiö perusti muun muassa Saksaan valtavan deletointikeskuksen, jossa nettinörtit toimivat sananvapauden tuomareina.

Woke- ja cancel-aktivisten puolueellisuus huomattiin kuitenkin melko pian sensuroinnin kiihdyttyä täysille kierroksille, ja Facebook päätti lopettaa pravdamaisen ”faktantarkistuksensa”. Mutta aivan äskettäin Facebook myös lakkasi julkaisemasta maksettua poliittista mainontaa sivuillaan. 

Vapaata viestintää ja perinteisten filosofisten ihanteiden mukaista totuuden tavoittelua ei ilmeisesti voi olla muualla kuin täysin kansalaisten omassa hallinnassa olevassa julkaisutoiminnassa ja tiedonvälityksessä. 

 

Ollako konservatiivi vai liberaali? 

Muutamat ovat joskus kyselleet, olenko näkemyksiltäni enemmän konservatiivi vai liberaali.

Vastaan, että taloudellisissa asioissa olen konservatiivi, eli luotan kokemuksellisesti hyväksi havaittuun, mutta muutoin olen arvo- ja sosiaaliliberaali, eli kannatan mahdollisimman suurta yksilöiden vapautta ja hyvinvointivaltiota.

Talousliberaali en ole, sillä talousorgaanien toimiessa vailla kontrollia päädytään usein rajoittamaan ihmisten vapautta. Koska ihmisten vapaudella on itseisarvo mutta talousorgaanien vapaudella vain välinearvo, kannatan arvo- ja sosiaaliliberalismia talousliberalismin ohi silloin, kun ne ovat keskenään ristiriidassa. Siksi julkisen vallan pitää harjoittaa sääntelyä ja toteuttaa tulonsiirtoja. Se on politiikan olemus pelkkää talouden omalakisuutta vastaan.

Kannatan myös monia vasemmistolaisia periaatteita, kuten hyvää sosiaaliturvaa, maksutonta koulutusta ja puoli-ilmaista julkista terveydenhuoltoa. Sen sijaan inhoan vihervasemmiston suosimaa identiteettipolitiikkaa ja sen kuppikuntaisuutta, maahanmuuton perusteetonta lietsontaa, ylimitoitettua ilmastopolitiikkaa ja sananvapauden rajoittamista.

Ikävä kyllä, poliittinen porvaristo ja konservatiivit ajavat viimeksi mainittuja tavoitteitaan yhdessä poliittisen vihervasemmiston kanssa. Siihen sisältyy myös verkkosensuuri, joka antaa käteviä aseita julkiselle vallankäytölle ja poliittisen valtavirran puolueille. 

Vähemmän seksiä – Ahtaampi mieli

On väitetty, että meneillään olevat vaalit käydään liberaalien ja konservatiivien kesken. Itse olen todennut kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti (2011), että tosiasiassa vastakkainasettelu vallitsee kansallisen edun puolustajien ja niiden välillä, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

Kansallismielisyys on usein kytketty konservatiivisuuteen – globalisaation, maahanmuuton ja etnisen monikulttuurisuuden edistäminen puolestaan liberalismiin. Näin ei tietenkään välttämättä tarvitse eikä pidäkään olla. Kansallismielinen ihminen voi mainiosti olla liberaali, esimerkiksi arvo- ja sosiaaliliberaali, aivan kuten itsekin olen. Asenteellinen vapaamielisyys ei maksa mitään. Globalisaation, maahanmuuton ja etnisen monikulttuurisuuden edistäminen puolestaan ei edistä välttämättä länsimaisten vapauksien säilymistä eikä myöskään liberalismia.

Siksi on kieroa, että ne puolueet, jotka ovat suhtautuneet kriittisesti Euroopan unioniin ja maahanmuuttoon, edustavat konservatiivisia kantoja esimerkiksi seksuaalipoliittisissa kysymyksissä. Todellisuudessa EU-kriittisyys voidaan nähdä hyvinkin uudistusmielisenä. Kansallisvaltioiden toimintaedellytysten turvaamista voidaan pitää ihmisten vapauksia edistävänä liberalismina. Tässä valossa on kummallista, miksi kansallismielisinä esiintyvät puolueet edustavat patavanhoillisia kantoja, kun on kyse seksuaalisuudesta.

Esimerkkinä voi mainita vaikkapa perussuomalaisten ja kristillisten kannanotot homoseksuaalisuuteen. Aborttikysymys puolestaan oli Timo Soinille niin kipeä ja ilmeisestikin analyysia vaille jäänyt kysymys, ettei muutoin sanavalmiilta mieheltä saatu asiasta kannanottoa hohtimillakaan. (Mainittakoon, että itse en ole aborttien intohimoinen puolustaja maassa, jonka sairaaloissa ja te...urastuskeskuksissa tehdään noin 11 000 aborttia vuodessa.)

Heteroseksuaalisen lisääntymiskulttuurin ja siihen liittyvien tabujen ulkopuolella on kuitenkin paljon sellaisia seksuaalimoraalisia kysymyksiä, joiden ratkaiseminen olisi helppoa ja tuottaisi hyvää mieltä kaikille. Yhtenä asiakysymyksenä voidaan mainita vaikkapa homoavioliitot. Puolueet voidaankin jakaa tässä suhteessa seksuaalisuusmyönteisiin ja seksuaalisuuskielteisiin.

Nähdäkseni pelkkä jako vapaamielisiin ja ahdasmielisiin ei enää riitä, sillä puolueissa, joissa asennoidutaan kielteisesti yhteen seksuaalisuuden lajiin, tullaan asennoituneeksi kielteisesti myös seksuaalisuuteen kokonaisuutena. Kyse on yleisestä seksin vastaisuudesta, kielteisestä asennoitumisesta seksuaalisuuteen ylipäänsä, mikä minusta on hieman outoa (vaikkakin ymmärrettävää, kun otetaan huomioon, miten paljon ahdistusta seksuaalimoraalin kysymykset voivat joillekin ihmisille tuottaa).

On joka tapauksessa vaikeaa ajatella, että ihmiset, jotka torjuvat yhden seksuaalisuuden lajin (esimerkiksi homoseksuaalisuuden), soisivat itselleen kovin runsaita nautintoja myöskään heteroseksuaalisuuden piirissä. Kun yksi seksuaalisuuden laji on julistettu rikokseksi, sairaudeksi tai muutoin kielletyksi, tuota kielteisyyttä on helppo levittää koskemaan kaikkea seksuaalisuutta, ja lopulta koko yhteiskunta menee huurteeseen.

Jokaisen äänestäjän kannattaakin vaalipäivänä miettiä, kenelle tai mille sen ainoan äänensä vie, toisin sanoen antaako kannatuksensa seksuaalisuuskielteiselle vai seksuaalisuusmyönteiselle puolueelle.

Ehkä Suomessa tarvittaisiin seksikkäämpää ja nautinnollisempaa yhteiselämää ajava Suomen Seksuaalisuusdemokraattinen Puolue. Jo viime eduskuntakaudella nähdyt yksityisyydensuojan loukkaukset, kastraatiolakien käyttöönotto ja viattoman nettipornon riipiminen internetistä antoivat näytön siitä, millaisia hymyileviä susia kansanedustajat ovat. Koska ruumisauton matkustamossa istuvien poliitikkojen oma sukupuolielämä on julkisuuden paineiden vuoksi usein solmussa, he haluaisivat viedä keholliset ja seksuaaliset nautinnot myös muilta.

Mikäli vaaleissa tapahtuu heilahdus konservatiiviseen suuntaan, sellaisesta Suomesta ei totisesti tule entistä parempi. Nämä patavanhoilliset tyypit luovat todennäköisesti vain entistä ahdasmielisemmän, estoisemman ja seksuaalisesti rajoittuneemman yhteiskunnan, jossa ihmisten kyky kokea ja ilmaista erilaisia tunteita joutuu uhanalaiseksi. Lopulta sellainen yhteiskunta muistuttaa lestadiolaista yhdyskuntaa, jonka oma ahdasmielisyys purkautuu vääristyneenä käyttäytymisenä esimerkiksi pedofilian kautta.

Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla. Samaan tapaan myös seksuaalirikoksia tulee aina vain lisää, mitä enemmän ihmisten sukupuolista käyttäytymistä paheksutaan. Useimmissa seksuaalisen käyttäytymisen muodoissa on kyse kehollisen nautinnon tavoittelusta, eikä ihmisen seksuaalisuudessa ole mitään luonnollista eikä epäluonnollista saati luonnonvastaista niin kuin ei missään, mitä esiintyy luonnossa. Ja miksipä luonnon pitäisikään muodostaa normia ihmisen toiminnalle sen enempää kuin minkään uskonnollisen perinnäisdogmin?

Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen on moraalisesti hyväksyttävää, kunhan se ei aiheuta haittaa muille. Pedofilian kohdalla sellainen mahdollisuus on olemassa, mutta pedofiilienkään tapauksessa yhteiskunnan ei pidä alkaa muokata yksilöitä paremmin yhteiskuntaan sopiviksi vaan oikaista pedofiliaa katalysoivien ahdasmielisten yhdyskuntien, kuten lestadiolaisyhteisöjen ja katolisen kirkon, piiriin syntyneitä fetissejä esimerkiksi terapioilla. Kastraation legitimoiminen olisi lääketieteen palauttamista kivikaudelle, ja sellaista seksuaalipoliittista ahdasmielisyyttä on esiintynyt niin vihreiden Mimoosojen kuin kristillisten kukkahattutätienkin keskuudessa.

Mielestäni on tärkeää, että yhteiskuntamme säilyy seksuaalipoliittisesti vapaamielisenä ja myönteisenä. Seksuaalisena esiintymisen ja seksuaalisuuden esittämisen tulee olla mahdollisimman avointa ja julkista. Pornon on oltava vapaata. Yhteiskunnan tulee tukea kaikkien ihmisten parinmuodostusta, ja myös seksuaalisen vaihdon markkinoilla vallitsevaa epätasapainoa pitää voida balanssoida maailman vanhimman ammatin kautta ilman, että siitä rangaistaan. Ihmisten tulee voida toteuttaa seksuaalisuuttaan oman itsemääräämisoikeutensa ja self-ownershipinsä perusteella. Seksistä on iloa kaikille, jotka sitä saavat. Seksuaalisen kanssakäymisen runsaus on ehto myös sille, että väestö uudistuu ja jopa lisääntyy tässä väestökatoa potevassa maassamme.

Niissä valtioissa, joissa suhtaudutaan vapaamielisesti homoseksuaalisuuteen, suhtaudutaan vapaamielisesti myös heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen. Mutta se, että suhtaudutaan vapaamielisesti heteroseksuaaliseen käyttäytymiseen, ei vielä takaa, että asennoidutaan yhtä vapaamielisesti myös homoseksuaalisuuteen. Enemmistö- ja vähemmistökäyttäytymisen välillä vallitsevan valta-asetelman vuoksi seksuaalivähemmistöjä pitää oikeuttaa ja kannustaa julkisen vallan toimilla. On myös heteroiden edun mukaista, kun seksuaalinen avoimuus tätä kautta lisääntyy.

Minusta on harmillista, jos uusi eduskunta täyttyy sotilaista, papeista ja poliiseista. Heitä on valitettavasti kansallismielisinä esiintyvien puolueiden listoilla useita. Sotilaat, papit ja poliisit harvoin ovat kansanvaltaisia demokraatteja ja rationalisteja. Sen sijaan he ovat juuri noita patakonservatiiveja, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan intellektuaalisen perinteen kanssa. Myös seksuaalimoraalin kysymyksissä tärkeitä ovat, paitsi tunteet, myös se, että niitä lähestytään älyllisesti: järjellä. En todellakaan toivo, että vaalien myötä valtaan nousee 1950-luvun asenteita edustava parlamentti, jonka myötä kevät etenee mutta hameiden helmat pitenevät.

Kirjallisuutemme kaikki palkinnot

Ovatko kirjallisuuskriitikot menettäneet järkensä? En uskalla väittää, ettei Sofi Oksasen Puhdistus olisi kelpo romaani, vaikka minua ei erityisesti kosketakaan naisten prostituutio Virossa.

Tämän teoksen perusteella Oksaselle on myönnetty Suomen kaikki merkittävät kirjallisuuspalkinnot sekä joukko muita huomionosoituksia (muiden muassa Finlandia- ja Runeberg-palkinnot, Kalevi Jäntin palkinto sekä Setan asiallisen tiedon omena). Nyt hänelle osoitettiin vielä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintokin. Moni arvokirjailija on joutunut työskentelemään koko ikänsä ansaitakseen edes yhden huomattavan tunnustuksen. Nobel-palkinto Oksaselta vielä puuttuu, eli pannaanko yhden kirjan kirjailijalle vielä sekin?

Oksasen kohtuuton ylisuosiminen ei ole merkki siitä, että hänen teoksensa olisi täydellinen, että muut olisivat huonoja tai että parempaa palkittavaa ei löytyisi. Oksasen suitsuttaminen on merkki feministisen kirjallisuuspolitiikan ylivallasta julkaisutoimen, kirjojen markkinoinnin ja kirjallisuuskritiikin piirissä. Naistoimittajien hallitsemat kustantamot julkaisevat kaiken naisia esittävän ja mahdollisesti kiinnostavan, aivan niin kuin naistenlehdet puolestaan peittävät naisjulkkisten naamatauluilla kirjakauppojen ja kioskien seinät. Ja vielä miestenlehtien kansissakin on naisten kuvat.

Kirjakauppaportaan naisvaltaiset markkinointiosastot puolestaan kasaavat naisten kirjoittamat ja naisille suunnatut teokset paraatiovien pieliin, josta niitä voi kerätä kuin meikkejä käsilaukkuun. Eivätkä tiedotusvälineiden naispuoliset toimittajat säästele palstametrejä tai lähetysaikaa ilmaismainoksen jakamiseksi ämmäkirjallisuudelle. Ilmiössä täytyy olla kyse feminismistä, sillä feminismi ei sisällä kriittisyyttä myöskään tieteellisissä yhteyksissä, vaan se on sielläkin pelkkää palvontaa.

Kenties postmoderni arvorelativismi aiheuttaa kulttuurielämään myös ahdistusta, minkä vuoksi ihmiset alkavat penätä auktoriteetteja, ja näin syntyy sosiaalinen tilaus ihmelapsille. Pekka Himanen toimi aikanaan ihmepoikana ja Heidi Liehu ihmetyttönä. Nyt kun kumpikin heistä on liian vanha vaikuttaakseen nerolta, vanhuudenheikot kirjallisuuskriitikot esittelevät elämänviisauttaan lavastamalla Sofi Oksasesta juuri sellaisen ihmetytön, joka tyydyttää heidän haluaan mystifioida taiteita ja kirjallisuutta. Realismin kaikuja tässä jumalanpalveluksessa edustaa vain tosiasia, ettei edellä mainittujen viisaus ole sen kummempaa kuin kenenkään muunkaan.

Kulttuurielämän puolueellisuudesta voi ehkä vertailun vuoksi todeta seuraavan. Ystäväni, elokuvaohjaaja Markku Heikkinen, sai vuosi sitten valmiiksi kansainvälisen dokumenttielokuvansa All boys – Pornopojat, joka kertoo miespornon valmistuksesta Saksassa ja Tšekeissä sekä analysoi miehiä kuvaavan seksin kuluttamista. Tulos oli, että Elokuvatarkastamo määritteli elokuvalle (ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvana) K-18-leiman, ja Suomen elokuvateatterien monopolia hallitsevan Finnkinon edustaja kieltäytyi hyväksymästä tuotosta teatterilevitykseen. Itse kävin katsomassa elokuvan ja lukemassa nimeni sen lopputeksteistä kutsuvierasnäytännössä, joka jäi toistaiseksi ainoaksi Suomessa.

Mutta jumalauta, jos elokuvan aiheena olisi ollut leimallisesti naispornon valmistus, naisten käyttö erotiikan raaka-aineena tai naisten seksuaalinen hyväksikäyttö, elokuvalle olisi myönnetty kotimaiset Jussi-patsaat, Berliinin Kultainen karhu, Golden Globe, viisi Oscaria ja kymmenen Baftaa. Nyt elokuvasta ei ole pukahdettu mitään julkisen sanan hämmentyneisyyden vuoksi, ja kiintoisaa sensuuri on myös siksi, että naisväki voisi olla tämän elokuvan potentiaalista yleisöä.

Sofi Oksasen tapauksessa hänelle tyypitelty ”kielen kouraisevuus” koetaan poliittisesti korrektiksi ja hyväksi, sillä kyseessä on naisten todellisuutta koskeva kerronta. Mutta miehistä puheen ollen vastaavanlainen esittäminen johtaa käytännölliseen julkaisukieltoon. (Lisää aiheesta tässä ja tässä sekä feministisestä kirjallisuuspolitiikasta laajemmin teoksessani Suomalaisen nykyfilosofian historia 2009, s. 338–340.)

Väitteeni on, että Sofi Oksasen teoksissa ei ole mitään sellaista, minkä takia niitä kannattaisi juhlia julkisuudessa. Oksanen on julkisuuden lemmikki vain siksi, että hän on monien mielestä sopiva. Hän on nuori nainen eli kuuluu suojelua nauttivaan ryhmään. Hän kirjoittelee kirjoja eli luo mallin ja esikuvan sille, että ”myös nainen voi olla intellektuelli”. Julkisuutta saa vain Sofi, vaikka 500 mieskirjailijaa tekisi saman homman paremmin. Mikäli Sofi Oksasen kirjojen kannessa olisi miehen nimi, hänestä tuskin puhuttaisiin mitään. Tämä osoittaa, miten kirjoittajan sukupuolipositio määrittelee teosten merkitystä.

Sofilla on onneksi nimi, joka näyttää filosofiselta. Hän esiintyy biseksuaalina ja vaikuttaa niin muodoin ”vapaamieliseltä naiselta”, mikä puhuttelee ehkä heteromiehiäkin. Hänellä on myös erottuva pukeutuminen ja ulkonäkö. Koska feministinen media suojelee ja suosii Sofi Oksasta, kustantajat panostavat hänen kirjojensa markkinointiin, ja siksi ne myyvät.

Populismiin perustuvat dominoilmiöt ovat julkisen elämän kaatuvaa kauraa. Palkitsijoilta ja palkituilta unohtuu helposti Herakleitoksen sana: ”Tie ylös ja tie alas ovat yksi ja sama.” Se, että Sofi Oksasta nyt hehkutetaan kuin manne-Mersun dieseliä, ei voine perustua muuhun kuin julkisen sanan haluun tuhota lupaavan aloittelevan kirjailijan ura palkitsemisen synnyttämillä liiallisilla odotuksilla.

Puolen miljoonan tuloihin yltäneen Oksasen ei toisaalta tarvitse tehdä enää mitään. Laittamalla puolet asuntoon ja sijoittamalla toisen puolen selvitystilaan joutuneen Sofia Pankin sijasta vaikkapa Handelsbankenin Aasian-rahastoon hän elää mukavasti elämänsä loppuun.

Lapsi – aikamme Mohammed

Ensin kukkahattumammat säätivät eduskunnassa lain, jolla lapsiporno piti riipiä pois nettikaapeleista. Mutta epäillyksi joutuikin kukkahattumamma, kun keskusrikospoliisin Dupontit kävivät takavarikoimassa taiteilija Ulla Karttusen (joka varmasti on ihmisenä yksi nuhteettomimmista) näyttelytyön ja ratsasivat hänen kotinsa. Toinen poliisin kuuluisteluista kärsinyt on kansalainen Matti Nikki (nimi ei ole nicki), joka julkaisi poliisin salaisen sensuurilistan kotisivuillaan huomauttaen valtaosan sensuroiduista sivuista olevan täysin laillisia!

Luulin, että legenda poliisien tyhmyydestä ei pitäisi paikkaansa. En voi vieläkään uskoa poliisien olevan noin typeriä, vaan kyseessä täytyy olla peiteoperaatio, jonka tarkoitus on huomion siirtäminen viattomiin sillä aikaa, kun poliisi jahtaa todellisia rikollisia taustalla.

Lapsi näyttää olevan meidän yhteiskuntamme Mohammed, josta ei saa tehdä kuvaa. Tätä menoa roviolle ovat vaarassa päätyä myös Magnus Enckellin Tampereen tuomiokirkkoon maalaamat freskot, joissa on alastonkuvia munakarvattomista pojista. Ainoastaan äärimmäiset puusilmät eivät erota taiteellista kontekstia pornografisesta.

Ja voi tätä yksimielisyyden ja hyvyyden määrää! Kaikki tuomitsevat itkuisesti lapsipornon mutta eivät aikuispornoa, jonka poliittisesti korrekti nimitys on ”aikuisviihde”. Porno sinänsä näyttää olevan ihmisille rakasta. Jos tämä ihmisten hyvyys jatkuisi aina, meillä olisi joka päivä joulu. Vain ”keskustelua” näyttää puuttuvan, kun ihmiset kanavoivat oman kaksinaismoralisminsa toteamukseen siitä, että ”asiasta pitäisi keskustella”. Sekin lienee merkki halusta sanoa, ettei asia olekaan moralistisen lynkkausmielialan arvoinen.

Poliisin ja muiden viranomaisten harjoittamilla vainoilla alkaa olla vaarallisen paljon jalansijaa tässä uusmccarthylaisessa yhteiskunnassa. Esimerkkejä perättömien huhujen nostamista ajojahdeista tarjoavat pedofiilijahdin lisäksi maahanmuuttajakritiikkiä esittäneiden blogikirjoittajien ahdistelu ja tuomitseminen, Bodominjärven murhista epäillyn Nils Gustafssonin syyttäminen, Alpo Rusin kuulustelu sekä kaikuna jatkosodan ajalta myös salaisen kenttäoikeuden etsiminen.

Vaikuttaa aivan kuin kollektiivisessa piilotajunnassa olisi jotain, minkä ihmiset haluavat kätkeä itseltään. Salaisuuksien käsitelogiikka on sellainen, että jos salaisuuksia on, niiden olemassaoloa paheksutaan, mutta jos ne kerrotaan avoimesti, silloinkin niitä paheksutaan. Kumpi lopulta vaivaa ihmisiä enemmän, se, että salaisuuksia on, vai se, että niitä ei ole ja kaikki on päivänselvää? Edelliseen vaihtoehtoon liittyy normittaminen ja tuomitseminen – jälkimmäiseen filosofinen ajattelu.

Mainos ja seksi

Nyt kun hyvyyden, suvaitsevaisuuden ja itsestään jakamisen armoitettu juhla eli joulu on viimeistäänkin ohi, on selvää, että monet ihmiset ovat tuskissaan, sillä heiltä on jäänyt tekemättä paljon pahaa. Joulun aiheuttama ahdistuskin saattaa etsiä purkautumistietään, ja niinpä erilaisten vainojen lietsojat ovat kaivautuneet esiin ja asettuneet lähtökuoppiinsa. Heitä ovat muun muassa seksin kieltäjät. Mikä onkaan luontevampaa kuin aloittaa keskiluokkaisen moralismin kylväminen yhteiskuntaan juuri äskettäin koetun eettisen aivopesun eli joulun jälkeen?

Kukkahattumammat sanovat seksuaalisuuden avointa esittämistä todellisuuden ”pornoistumiseksi”. Filosofisesti katsoen pornon käsite on kuitenkin mahdollinen vain, jos seksi yleensä tai osa seksistä arvotetaan kielteisesti. Porno on siis kiellettyä seksuaalisuutta. Näihin kieltoihin on tietysti useita syitä, joista useimmat ovat uskonnollisia tai muuten järjettömiä. Yleensä ne sotivat pahoin ihmisten seksuaalisia tarpeita vastaan. Koska seksuaalisuus tuottaa ihmisille nautintoa, ovat seksin arvottaminen pornoksi ja sen mukainen kieltäminen pohjimmiltaan merkkejä mammojen sodasta seksuaalisuutta sinänsä vastaan. Tämä taas on paha asia. Katsotaanpa, miten yleinen seksinvastaisuus ilmenee.

Ensin muuan ruotsalaisprofessori nimeltä Eva-Maria Svensson (joka useimpien naisprofessorien tapaan on tietenkin myös feministi) julisti, että ”seksistiset mainokset pitäisi kieltää lailla”. Vaikka kyseessä onkin oikeustieteen professori, myös hänen tulisi kai ymmärtää, kuinka absurdia on, jos yhteiskunnasta pyritään kieltämään kaikki sellainen, mikä sisältyy ihmisyyteen ja esiintyy meissä viattomasti luonnostaan. Myös rikoslain säätäjät olivat aikoinaan niin viisaita, että hekään eivät muotoilleet rikoslakia tietyt teot kieltävien lauseiden muotoon vaan koodeksiksi, joka tyytyy vain langettamaan kuvailemistaan teoista tietyn seuraamuksen. Koska seksuaalisuus on hyvä ja kaunis asia, seksin julkisesta esillepanosta ei pitäisi jakaa rangaistuksia vaan palkintoja.

Entä mitä Suomessa tapahtuu? Seksinvastaisen vihan lietsontaa seuraten Mainonnan eettinen lautakunta antoi bikineihin pukeutuneita naisia esitelleestä mainoksesta huomautuksen. Tosiasiassa Mainonnan eettisellä lautakunnalla ei ole mitään tekemistä etiikan kanssa, vaan se ainoastaan normittaa asioita ja ilmiöitä. Niinpä sen toiminta ei ilmennäkään filosofista etiikkaa, joka on tieteellistä ja kriittistä, vaan se toteuttaa konventionaalisia moraalinormeja. Niiden lähtökohtana eivät ole käsitykset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan se, mikä on joidenkin tahojen mielestä hyväksyttävää, paheksuttavaa, poliittisesti korrektia tai epäkorrektia. Niinpä kyseisen ajattelun tuloksena ei ole etiikkaa vaan ideologiaa, joka ilmaisee viranomaistahon omia mieltymyksiä ja käsityksiä.

Toisaalta myöskään mainonnalla itsellään ei ole etiikkaa, vaan mainostaja on eräänlainen yhteiskunnallinen hyönteinen (social insect). Samaan tapaan mainosmaailma kokonaisuudessaankin on naturalistinen maailma vailla moraalia ja rajoituksia. Se on täysin sopeutuva ja täysin mukautuva, ja sen tehtävänä on vain leipoa rahaa. Myös mainonnan niin sanottu etiikka koostuu pelkistä rajoituksista ja normeista, joiden tehtävänä on eliminoida haittoja ja korostaa hyötyjä. Nämä kaksi maailmaa taistelevat toisiaan vastaan, ja siitä syntyy ihmisten välille ahdistusta.

Se, miksi otan asian esiin, johtuu käsityksestäni, että seksuaalisuuden esittäminen yhteiskunnassa on jo sinänsä samanlaista kuin mainonta. Myös seksuaalisuus on täynnä ehdottomia hylkäämiseen tai hyväksymiseen perustuvia päätöksiä aivan niin kuin markkinatkin, ja tämä näyttää perustuvan ihmisluontoon. Miten sitä voisi siis paheksua tai moralisoida? Seksuaalisuus on vapaan markkinatalouden mallikuva.

Kun mainonta ottaa tämän tosiasian välineekseen, se vain muistuttaa ihmiselämään sisältyvästä totuudesta: seksistisiä mainoksia on, sillä ne koetaan hyviksi ja koska ne kiihottavat ja myyvät. Ihmisiä motivoivat seksi ja raha: halu naida itseään parempaa ja viedä toisilta varat. Jos mainosmaailma nostaa tämän metodikseen, vika ei ole mainostajan. Vika ei ole myöskään todellisuudessa vaan käsitykseni mukaan moralistien tajunnassa. Syy, jonka vuoksi viranomainen haluaa viheltää pelin poikki, on kaikille viranomaisille yhteinen: se on havainnut jonkun joko nauttivan jostain liikaa tai menestyvän liian hyvin. Ihmiset äänestävät mainosten oikeutuksesta omilla vapaaehtoisilla kulutuspäätöksillään, ja siksi valinnan voisi jättää kuluttajille itselleen, aivan kuten seksuaalisten kontaktienkin tapauksessa.