Tšetšenian homokaustin todellinen syy: islam

Lehtitietojen mukaan homoja viedään Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšenian tasavallassa kuin sikaa korvasta keskitysleireille. Esimerkiksi QX-verkkolehti on raportoinut asiasta useassa jutussaan mainitsematta kuitenkaan sanallakaan maassa jatkuvien homovainojen todellisista syistä. Myös Suomen viranomaiset ovat pysyneet vaiti niin itse tapahtumista kuin niiden taustoistakin.

Totuus on, että seksuaalivähemmistöjen kaltoin kohtelu Tšetšeniassa ei johdu vain Venäjän homosensuurilaeista, vaan se johtuu eritoten islamista. Tšetšenia on erittäin muslimivaltainen maa, ja suurin osa tšetšeeneistä on profeetta Muhammadin traditiota palvovia sunnimuslimeja. Maassa on tämän merkiksi myös yksi Euroopan mahtavimmista suurmoskeijoista, joka toimii paikallisena eduskuntana ja sharia-lain päätäntäelimenä.

Länsimaisen median tavassa uutisoida Tšetšenian homovainoista on epätasapainoista ollut se, että pahoinpitelyistä syytetään ensisijaisesti Venäjän hallintoa. Näin on toiminut Suomessa Yleisradio, joka kertoi homojen joukkopidätyksistä ja kolmen ihmisen kuolemasta jo tämän kuun alkupuolella julkaisemassaan jutussa.

Sen sijaan islamin osuudesta asiaan on oltu hipi hiljaa, vaikka islamin rooli homojen pidätyksissä ja pahoinpitelyissä on aivan keskeinen. Myös seksuaalivähemmistöjen järjestöt ovat osoittaneet vastalauseitaan Venäjän lähetystöjen edessä, vaikka vika ei ole vain Venäjässä vaan islamissa, jonka vuoksi Venäjän homovastaiset lait ovat johtaneet ylilyönteihin ja kärjistymisiin Tšetšenian alueella.

Luotettavin tieto tapahtumista on tullut venäläisestä Novaja Gazeta -lehdestä, joka on paljastanut saaneensa tietoonsa kaksi leiriä ”Argun” ja ”Tsotsi-Yourt” -nimisissä kylissä. Tällä viikolla lehdessä kerrottiin myös neljästä muusta leiristä. Tuoreimmassa artikkelissa osoitetaan, että Tšetšenian kidutuskeskuksissa pidätettyjä on hakattu ja korvennettu sähkötuoleissa tavalla, joka tuo mieleen demokratian ja kansandemokratian välisen eron (erohan on sama kuin tuolilla ja sähkötuolilla).

Novaja Gazetan jutun mukaan Tšetšenian hallitus on kiskonut pidätettyjen sukulaisilta lunnasrahoja vapauttamisen vastineeksi. Jos lunnailta ei ole ilmaantunut kukaan maksamaan, ei leireiltä ole päästetty pois. Homoja on pakotettu ”tunnustamaan” homoseksuaalisuutensa suuremman joukon läsnä ollessa, ja parlamentin puhemies, ”Venäjän sankarin” arvonimellä palkittu Magomed Daudov on käynyt paikan päällä pitämässä puheita, joiden mukaan homoille ”ei ole sijaa Tšetšeniassa”.

Tämä kaikki on tietysti paheksuttavaa, mutta myös uutisoinnin kannalta kovin yksipuolista, salailevaa ja jopa valheellista, sillä homovainojen kärjistymisen keskeistä tekijää, islamia, ei ole mainittu.

Miten homoista tehdään syntipukkeja?

Merkille pantavaa on, että myöskään Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ei ole koonnut mielenosoitusjoukkoja islamististen maiden lähetystöjen eteen, vaikka esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoja teloitetaan sharia-lain tuomioilla kirkkaassa päivänvalossa aivan jatkuvasti. Syynä länsimaiden kaksinaismoralistiseen asennoitumiseen voidaan pitää poliittisen korrektiuden varjelua. Pelätään terroria ja öljyhanojen kiinni menoa, vaikka Suomi ei ole tuonut vuosikausiin pisaraakaan öljyä Persianlahdelta.

Itse en toivo, että homoja aletaan käyttää poliittisena verukkeena minkään yhteiskunnallisen agendan ajamiseen. Niin tapahtuu kuitenkin monessa yhteydessä ja monella tavalla. Totalitaristisissa maissa, kuten Venäjällä, islamistisissa valtioissa, Kiinassa ja aikoinaan tietysti myös natsi-Saksassa homovihasta tehtiin kansakunnan yhtenäisyyttä pönkittävä generaattori, jonka tarkoitus oli luoda sosiaalista koheesiota, eli kiinteyttää kansakuntaa.

Samaa voi kohdata myös urheilun maailmassa, kun joukkueisiin koetetaan puhaltaa yhteishenkeä kitkemällä pois kaikenlaiset miesten väliset sympatian ilmaisut, jotka voitaisiin tulkita homoerotiikaksi tai homososiaalisuudeksi.

Tavallaan tämä on ymmärrettävää, sillä urheilujoukkueiden tehtävä ei ole fiilistellä vaan voittaa otteluita. Homokammolla koetetaan luoda aggressiota, jota epäilemättä syntyykin, kun ihmiset pakotetaan torjumaan myös omat homoseksuaaliset yllykkeensä tällä tavoin muodostettavassa ahdasmielisessä yhteisössä.

Samaan toimintalogiikkaan nojaa myös aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavien valtioiden toiminta. Islamististen valtioiden homofobia juontaa juurensa islamin laajenemismotiiveista. Kun uskontojen oma sisäinen homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus sublimoidaan rakkaudeksi samaa sukupuolta olevaan patriarkaaliseen Jumalaan ja kun lihalliseen homoseksuaalisuuden toteuttamiseen puolestaan suhtaudutaan äärimmäisen torjuvasti, luodaan eräs voimatekijä uskontojen omalle yllä pysymiselle.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena todistelin, että homoseksuaalisuutta torjumalla niin kristinusko kuin islamkin pyrkivät kiistämään omat homoseksuaaliset ja Jumalan rakastamisesta juurensa juontavat alkuehtonsa. Ne haluavat estää omaa homoerotiikkaansa näkymästä ja siten tekevät homovastaisuudesta oman jatkuvuutensa erään ylläpitäjän.

Homovastaisuus saa vahvistusta näiden alun perin vähemmistöasemassa olleiden uskontojen luontoperäisestä lajinsäilytysstrategiasta eli lisääntymisen ihanteesta. Se on kirjoitettu kyseisiin uskontoihin perimmältään epähengellisistä ja naturalistisista syistä. Maallistunutta kristinuskoa ei tosin homofobia paljon enää vaivaa – ehkä juuri siksi, että nykyinen kristillisyys ei rakennu aggressiolle, jonka käyttövoima ammennettaisiin jonkin yhden totuuden varjelusta tai naisten, homojen ja ”vääräuskoisina” pidettyjen ihmisten syrjinnästä, kuten islamissa.

Asummeko Absurdiassa?

Länsimaiden pitäisi oppia kohdistamaan arvostelunsa oikein. Esimerkiksi Tšetšenian tapauksessa vikaa pitäisi etsiä maan valtauskonnosta ja kritisoida sitä.

Nyt vaarana on, että arvosteltaessa Venäjää tullaan myös länsimaiden homoista lavastaneiksi ulkopoliittisesti arveluttavia idiootteja, jotka vaarantavat valtioiden idänsuhteet. Homojen kelju kohtelu Tšetšeniassa on tietysti tuomittavaa moraalisesti. Mutta paheksuntaa ei pitäisi esittää sellaisella tavalla, jolla homoja aletaan kohta vihata länsimaissakin vain siksi, että vaatimustemme katsotaan pilaavan valtioiden väliset suhteet.

Niinpä suositeltavaksi toimintamuodoksi jää vaikuttaminen EU:n tai oman valtionpolitiikan kautta, kunhan asiat otettaisiin esille diplomaattisella toimintatasolla eikä niitä käännettäisi näyttämään vaikeuksilta, joita ”ongelmallisiksi” lavastetut vähemmistöt tuottavat yksilö- ja pienryhmätasolla valtioiden välille.

Avainasemassa on islamin tunnustaminen ongelmien ytimeksi ja ideologiseksi syyksi. Totalitarismien rakentelun peruslähtökohtahan on joka tapauksessa virheellinen, jos luullaan, että kansallista yhtenäisyyttä voidaan luoda homovainojen kautta. Myös minä kannatan kansallismielistä ajattelua ja käsitystä, että kansallisvaltio on järjen instrumentti, jonka kautta hyvinvointiyhteiskunnat luodaan ja ylläpidetään.

Mutta hyvän kansallisvaltion ylläpitoa eivät homovainot edistä lainkaan, joten sellaiseen oletukseen nojaava sosiodynamiikka on täysin ennakkoluuloista, taikauskon varaista, järjen vastaista ja harhaista. Tokihan myös urheilujoukkueissa esiintyvä avoin homoseksuaalisuus voisi hitsata joukkueita paremmin toimiviksi, kun ihmiset voisivat olla omia itsejään. Sen sijaan aiheen välttely ohjaa epäluottamukseen ja kyräilyyn.

Asia on juurikin niin päin, että maissa, joissa homovastaisuuden käyrä nousee, kansanvalta, vapaudet, ihmisoikeudet ja hyvinvointi putoavat jyrkästi. Yhdessä homofobian kanssa kohoaa ja korreloi vain totalitarismin aste. Niinpä yhteiskunnassa vallitseva homovastaisuus onkin kelpo indikaattori sen arvioimiseen, millainen poliittisen totalitarismin taso kyseisessä maassa vallitsee.

Viha puheesta?

Poliittiseen sanankäyttöön on parin viime vuoden aikana pullahtanut uusi sana: ”vihapuhe”. Hallitus ja viranomaiset sanovat pyrkivänsä hillitsemään vihapuhetta monin tavoin, suorastaan kaikin keinoin.

Mutta mitä vihapuhe oikeastaan on? Käsitettä käytetään poliittisessa retoriikassa täysin määrittelemättömästi, mikä puolestaan merkitsee, että sitä käytetään sangen ideologisesti. Onko vihapuhe puhetta, joka ilmaisee puhujan omaa vihaa? Onko se puhetta, joka saa jonkun toisen vihastumaan? Onko se vihaamista koskevaa yleistä puhetta vai näiden kaikkien yhdistelmää?

Oma näkemykseni on, että vihapuhe voi periaatteessa olla mitä tahansa, sillä minkä tahansa puheen voidaan tulkita ilmaisevan lausujan sisäistä vihaa tai herättävän vihaa toisissa. Esimerkiksi joku kiero psykoanalyytikko voi väittää, että ihmisten osoittamat rakkauden ja hellyyden osoitukset ilmaisevat nekin vain omistushalua ja sitä kautta alitajuista ja tiedostamatonta vihaa. Näinhän merkitykset usein käännetään päälaelleen psykologisissa kaleidoskoopeissa.

Muutamat taas näyttävät ajattelevan, että seksuaalivähemmistöjen vapautuspäiväpuheet sisältävät suurta ihmisvihaa, sillä ne selvästikin kiihottavat homofoobikoita vihaamaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Esimerkiksi Uuden Suomen monien puheenvuorokirjoittajien mielestä homot ovat ihmisvihaajia, koska heidän avoin esiintymisensä herättää vihaa kyseisten mielipidekirjoittajien omassa puisessa päässä.

Vihapuheena pidetään kantaväestöön kuuluvien suomalaisten esittämää maahanmuuton arvostelua sekä pyrkimyksiä pitää oikeuksistaan kiinni. Ihmisvihana pidetään kamppailua työpaikoista ja sananvapaudesta. Vihapuheena on pidetty sangen löyhästi melkein mitä tahansa kannanottoja ja kulttuurikritiikkiä, lukuun ottamatta muutamia terrorismin pelon ja poliittisen korrektiuden vuoksi suojeltuja näkemyksiä.

Vihapuheena ei ole toistaiseksi pidetty esimerkiksi ääri-islamistien lietsomaa naisten alistamista tai julistuksia Israelin juutalaisten työntämisestä mereen. Sen sijaan äärimuslimit suuttuvat itse kaikesta, mikä ei ole täysin heidän oman uskontonsa mukaista, pitävät islamin akateemistakin arvostelua ”vihapuheena” ja ovat valmiita käyttämään sekä väkivaltaisia että väkivallattomia keinoja estääkseen uskontonsa kyseenalaistamisen.


Rasismin vastustamisen puolueellisuus

Näyttöä väkivallattomien keinojen käyttämisestä antaa esimerkiksi se, että islamilaiset maat ottivat hiljattain valtaansa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen arvostelun. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on siis nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla! Käytännössä islamistiset maat käyttävät päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten kuolemantuomioiden, arvostelun.

Toisen näytön tämän politiikan ristiriitaisuudesta tarjoaa se, että samanaikaisesti YK lakkasi suojelemasta homoseksuaaleja islamististen maiden langettamilta kuolemantuomioilta. Yhdistyneet kansakunnat kun poisti homoseksuaalisuuden niiden ominaisuuksien joukosta, joihin viittaamalla se on aiemmin vastustanut kuolemanrangaistusten käyttöä. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleen kuolemaan, ja tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta arkipäivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei yleensä ole uskontojen arvosteleminen vaan niiden julistaminen. Tosiasiassa väitteitä vihapuheesta käytetäänkin vain sensuurin edistämiseen länsimaissa. Vihapuheen takana ajatellaan piilevän ”rasismia”, mutta myöskään rasismin käsitettä saati koko ilmiön olemusta ei ole lainkaan ajateltu viranomaisten vallankäytön ja juristien hallitsemassa diskurssissa.

Väite länsimaalaisten ihmisten muslimeja kohtaan osoittamasta ihmisvihasta on itse asiassa absurdi, sillä siitä ei ole mitään konkreettisia näyttöjä tuhotöiden muodossa. Ja mikäli viha on ollut näkymätöntä, siitä ovat kärsineet eniten vihaajat itse sulkiessaan vihan sisälleen. Toisaalta muslimien edustama ihmisviha on ilmennyt avoimina terroritekoina, jolloin siitä ovat kärsineet uhrit, eikä vihaa ole padottu sisään vaan se on purettu tavalla, joka on vähentänyt muslimiyhteisön omia kärsimyksiä.

Suomessa ei esiinny myöskään merkittävästi rasismia, jolla tarkoitetaan rotusortoa. ”Rasismina” tunnetun ilmiön oikea nimitys olisikin aggressio, siis vihamielisyys, jonka kohde ei ole suinkaan mikään rotu. Useimmiten tuo viha on kansan syvien kerrosten vihaa omia kiiltävänaamaisia ja liian hyvin voivia poliitikkojaan kohtaan. Vihan kohde on tällöin poliittinen valta ja viranomaisvalta. Yhteiskunnallisen aggressiivisuuden kasvu taas on seuraus tuloerojen kasvusta ja luokkayhteiskunnan paluusta sekä siitä, että kilpailevien puolueiden kansanedustajat ovat parempia kavereita toisilleen kuin he ovat omille äänestäjilleen kentällä. Rasismisyytösten esittäjät syyllistyvät siis pahaan observaatiovirheeseen tulkitessaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten epätoivon rasismiksi.

Rasismista syytetään myös objektiivisten kulttuuristen erojen toteajia, vaikka heidän argumentteihinsa ei sisältyisi yhtään rotuopillista kannanottoa. Ihmisten välillä voi luonnollisesti vallita sellaisia eroja, jotka voidaan havaita ja todeta, eikä tosiasioita pitäisi kiistää silloinkaan, kun ne ovat joltakin kannalta epämiellyttäviä. Nyt näyttää siltä kuin Euroopan unionin lietsoma sensuuripolitiikka pyrkisi kiistämään kaikki kulttuurien välillä vallitsevat hierarkkiset arvo- ja paremmuusjärjestykset.


Palaako jääkaapissa valo?

Nikita Hruštšovin mukaan poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea. Näin toimii myös Tuija Brax, joka käy omaa kärpäslätkäsotaansa ”rasismia” vastaan. Oikeusministeriössä on ollut jo jonkin aikaa vireillä Braxin aloittama hanke, jolla ”[r]asistisia rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä aiotaan tiukentaa”. Ehdotuksen mukaan ”[...] kiihottamisrikossäännöksessä mainittaisiin uutena tekotapana yleisön saataville asettaminen. Näin varmistettaisiin, että rikosnimike soveltuu muun muassa linkkien avaamiseen rasistista kiihottamista sisältäville internetsivuille.”

Tämän mukaan ihmisparka syyllistyisi rikokseen, jos hän avaisi linkin ”rasistista kiihottamista sisältävälle internetsivulle”. Tällöin ei lainkaan pohdittaisi, mikä on rasismia, mitä kiihottuminen on, miksi se olisi vaarallista tai missä tarkoituksessa linkki avataan. On helppo nähdä, millaisiin ongelmiin tämän sisältöinen lainsäädäntö johtaisi ja kuinka huonoja sen perustelut ovat. Linkin takaahan voisi avautua vaikkapa Tatu Vanhasen tieteellinen sivusto, jolla kerrottaisiin eri ihmisrotujen geneettisestä erilaisuudesta, ja sitä puolestaan voitaisiin lukea yhtä hyvin tiedon hankinnan kuin arvostelunkin tarkoituksessa.

Koska kiihottuminen koetaan myönteiseksi ilmiöksi erityisesti seksuaalisissa yhteyksissä, aitoa vihapuhetta voi synnyttää myös se, että ihmisiltä kielletään jotakin hyvää. Tällä tavoin viranomaisvalta itse tuottaa vihapuhetta ja kiihottaa kansaa rasistisiin mielipiteisiin sekä ihmisvihaan, jota ei ilman sensuuria esiintyisi lainkaan.

Kiihottumisen arvottaminen kielteiseksi on paljonpuhuvaa sen vuoksi, että se viittaa viranomaisvallan viktoriaanisiin ihanteisiin. Ihmisethän kiihottuvat hyvin eri syistä. Esimerkiksi itse voin kiihottua vastustamaan kyseistä oikeusministeriön hanketta. Monia muita saattavat kiihottaa esimerkiksi verolait tai TV-lupakäytäntö, ja niitä arvostellessaan hekin haluavat vain osallistua poliittisesti.

Sen sijaan oikeusministeriön kaavailema lainsäädäntö johtaisi sen keskeisen oikeusperiaatteen loukkaukseen, joka kieltää tuomitsemisen tekemättömistä teoista. Linkin avaaminen tarjoaa lähinnä tiedonhankintamahdollisuuden. Toisaalta ilman avaamista olisi mahdotonta todeta, mitä sivuilla halutaan esittää ja kuinka rasistista aineisto loppujen lopuksi on. Lisäksi kysymyksessä olisi pahimmillaankin aineeton rikos, jolta puuttuvat asianomistaja ja uhri. Brax kumppaneineen on siis oivaltanut, että sama lempeys ja päättäväisyys, joka toimii Pohjois-Koreassa, toimii myös Suomessa.


Tuomittaisiinko muslimeja homojen teloittamisesta?

Yhteiskunnassamme on näihin asti vallinnut sananvapaus mutta ei vapautta sanan jälkeen. Nykyään myös ennakkosensuuri pahenee. Jatkossa ”[m]yös oikeushenkilö (kuten esimerkiksi yhteisö tai yhdistys) voisi ehdotuksen mukaan joutua vastuuseen kiihottamisrikoksesta kansanryhmää vastaan, syrjintärikoksesta ja, jos rikoksella on vihamotiivi, julkisesta kehottamisesta rikokseen, laittomasta uhkauksesta ja kunnianloukkausrikoksesta”. Tuloksena olisi, että tiedotusvälineet taivuteltaisiin sensuroimaan toimittajiaan ja internetpalvelujen tarjoajia ohjattaisiin sulkemaan sivuja sekä rangaistaisiin käyttäjien esittämistä sisällöistä. Tämä olisi aivan samanlaista kuin autonvalmistajia syytettäisiin kuljettajien liikennerikoksista tai viemäriverkostoa asiakkaiden jätteistä.

Tämänkaltainen politikointi johtaisi vain kansanvallan ja ihmisten halveksimiseen. Poliitikkojen ja viranomaisten legitimaation ei haluttaisi tunnustaa olevan lähtöisin kansalaisilta, vaan poliitikot ja viranomaiset pyrkisivät päättämään, mitä ihmiset saavat ajatella. Lopulta tiedotusvälineetkään eivät enää voisi luottaa vastaanottajien omaan arvostelukykyyn ja kykyyn valita tarjolla olevasta informaatiosta luotettavin. Julkinen valta puolestaan pyrkii tekemään tiedotusvälineistä oman propagandansa äänitorvia, joiden kautta on tarjolla vain viranomaisten valikoimia mielipiteitä. Tämä kaikki pohjautuu tietenkin vallanpitäjien pyrkimykseen hallita ja kahlita kansalaisia ja päättää heidän puolestaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Todellisuudessa typeryys voidaan paljastaa typeryydeksi ainoastaan, jos sitä voidaan verrata muihin toimintatapoihin. Yhteiskunta ei voi kehittyä, jos ihmisten ei anneta oppia eikä ymmärtää. Tällaista järjestelmää ei voitaisi erottaa mitenkään totalitarismista eikä hirmuvallasta.

Onneksi oikeusministeriön hankkeeseen sisältyy myös seuraava asiakohta: ”Rikoslakiin lisättäisiin erityinen törkeää kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rikos. Se soveltuisi muun muassa tapauksiin, joissa kehotetaan tai houkutellaan joukkotuhontaan tai muihin vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, murhaan tai terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn tappoon. [...] Kiihottamisrikossäännösten ulottumista niin sanottuihin viharikoksiin selvennettäisiin siten, että rikoksen vaikuttimina mainittaisiin nimenomaisesti uskonnon ohella myös elämänkatsomus sekä syntyperä, sukupuolinen suuntautuneisuus ja vammaisuus. Vastaavat vaikuttimet mainittaisiin myös rangaistuksen koventamista koskevassa säännöksessä. Rikoksen rasistinen tai muu sellainen vaikutin olisi rangaistusta koventava riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu.”

On mielenkiintoista, miten tällaista pykälää sovellettaisiin, kun muslimiterroristeja jouduttaisiin syyttämään rikoksista ja ääri-islamisteja ihmisoikeuksien polkemisesta. Tämän mukaan muslimit pitäisi tuomita esimerkiksi homoseksuaaleja kohtaan osoittamastaan rasismista, ja uskonnollinen motiivi pitäisi ottaa huomioon rangaistuksia koventavana tekijänä. Myös Koraanissa mainittujen väkivaltaan kehottavien kohtien julistaminen kiristäisi rangaistuksia ”riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu”.

Filosofisesti katsoen vihapuheeseen voisi tietysti vastata ”rakkauspuheella”, ja tämä onkin kohta, jossa ”pensasneuvostoliittolainen” astuu jälleen esiin.

Kaksinaismoralismin kukkia

Holtittomuus on lisääntynyt yhteiskunnassamme. Nykyään lähes kaikki on ”holtitonta”. Maahanmuuttopolitiikan sanotaan olevan holtitonta, päihdepolitiikka on holtitonta ja jopa poliisin toiminta on paikoin holtitonta. Oikeudenpalvelijat ovatkin sortuneet laittomuuksiin varmasti yhtä usein kuin tuomioistuimet moraalittomuuksiin.

Vitsikästä on juuri tekopyhyys, jonka takaa pilkahtaa ihmisten inhimillisyys aina silloin kun he eivät onnistu peittämään tuota sinänsä valheellista ”hyvyyttään”. Usein kyseessä on kaksinaismoralismi. Ehkä poliiseille juuri siksi silloin tällöin hymyillään.

Poliiseja on viime aikoina tuomittu mitä erilaisimmista teoista. Yhdelle määrättiin ehdollista rattijuopumuksesta. Toinen sai sakkoja töissään harrastamastaan tietojen kaivelusta. Kolmas tuomittiin petoksesta ja vilppilaskujen kyhäämisestä, neljäs krapulasta johtuvasta työkyvyttömyydestä, viides naispuolisen työtoverinsa tirkistelystä suihkussa ja niin edelleen.

Poliisi on joutunut myös aiheettomien epäilyjen ja tuomioiden kohteeksi. Eräskin poliisi tuomittiin alaikäisen raiskauksesta käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, kunnes Korkein oikeus vapautti poliisimiehen kaikista syytteistä näytön puuttuessa. Ajatelkaa, millainen vääryys olisi ollut, jos ihmisparka olisi kuohittu tai tuomittu kuolemaan pelkän sairaan pedofiilivainon merkiksi, niin kuin nykyään uhkaa käydä ihan kenelle vain seksuaalisesti terveelle ihmiselle. Jos hyväntekijäpoliisi syyllistyikin ensin mainitsemissani tapauksissa johonkin pieneen pahaan, tässä tapauksessa oikeus puolestaan oli vaarassa syyllistyä suureen ja häikäilemättömään pahaan omassa kaksinaismoralistisessa hyvyydenrakkaudessaan.

Tapaus osoittaa, kuinka lyhyt matka yleensäkin on hyvästä pahaan ja pahasta hyvään. Hyvä muuttuu pahaksi, kun sitä harjoittavat kukkahattuämmät, joiden harhaisessa tajunnassa tarkoitus pyhittää keinot. Jos syyllistä ei ole, he etsivät tai lavastavat sellaisen ihan vain ”väärinä” tai ”epämiellyttävinä” pitämiensä tekojen tuomitsemiseksi, tukahduttaakseen omat mielitekonsa ja kääntääkseen epäilyjä pois itsestään. Syytönkin tuomitaan, kunhan teko tai toiselle ihmiselle tapahtunut vahinko on tarpeeksi ”vakava”. Tuomio annetaan, jotta tuomitsijat saisivat rauhan omien mielitekojensa aiheuttaman huonon omantunnon soimauksilta.

Mikäli syytetty vapautetaan ennen hirsipuuta, raskaat oikeudenkäynnit ovat yleensä tuhonneet hänen yksityiselämänsä, työnsä ja terveytensä, ja taloudesta on jäljellä savuavat rauniot. Näin viranomaisvalta raiskaa saappaat jalassa seisovan ja kaatuvan miehen, myös moraalinvartijoista parhaan: poliisimiehen.


Rapa roiskui poliisirallissa

Syyllisyys on tosin vaarassa kadota myös muutamissa sellaisissa tapauksissa, joissa se on osoitettu ja tuomio Korkeimmassa oikeudessa luettu. Esimerkiksi talousrikostorjunnan projekteissa toiminut sisäasianministeriön rikosylitarkastaja Keijo Suuripää tuomittiin vuonna 2002 sakkoon lahjusrikkomuksesta hänen otettuaan 3000 euroa tukea ralliharrastukseensa atk-alan firmalta, jolta sisäasiainministeriö oli samanaikaisesti ostanut tietokonelaitteita Suuripään kuittauksella. Oikeus jätti voimaan myös toisen syytteen mukaisen tuomion, jossa Suuripää oli tuomittu Belgiassa ajettuun poliisiralliin osallistuneen auton rekisteritietojen väärentämisestä.

Kuinka ilahduttavaa olisikaan ollut, jos rallia harrastava poliisi olisi tuomittu myös ylinopeudesta tai liikenteen vaarantamisesta? Tätä kautta kansalaiset voisivat löytää poliisista rikoskumppanin: ymmärtäjän ja kaverin.

Onneksi oikeuskansleri Jaakko Jonkka on esittänyt Suuripäälle luetun tuomion purkamista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen pidettyä tuomiota ”ihmisoikeussopimuksen vastaisena”. Juttu meni EIT:n mukaan pieleen, kun Korkein oikeus jätti järjestämättä suullisen oikeudenkäynnin. Näin viranomainen ymmärtää viranomaista: aivan samalla tavoin kuin Jaakko Jonkka antoi myös Mauri Pekkariselle puhtaat paperit tämän vaalirahajupakassa.

Kun inhimillisyys pilkahtaa poliisinkin lasisilmästä, tämä tuo tarvittavaa touchia asiakaspalveluun. Hyvä flow virtaa, ja näin luodaan kontaktia kansalaisiin. Samastumisen helpottamiseksi poliisi voisi vaikka tahallaan tehdä muutamia pikkurikoksia ja järjestää sitä kautta mainostempauksen.

Todennäköisesti juuri tällä tavoin syntyneen luottamuksen vuoksi suomalainen virkamies ei koskaan saa eropasseja. Häntä ei milloinkaan irtisanota virastaan, sillä eihän hänen satunnaisilla ja irrallisilla teoillaan ole vaikutusta hänen kykyynsä hoitaa tehtäviään tai suoriutua virkansa hoidosta – ainakaan sikäli kuin hän ei ole koko aikaa juovuksissa. Enintään häntä painostetaan lähtemään itse.

Useimmissa tapauksissa virkamies päättää kuitenkin jäädä tai hänet kannetaan takaovesta takaisin sisään. Mieleen muistuu opetusministeriön ylijohtaja Harri Syväsalmi, joka jatkoi virassaan, vaikka hänet tuomittiin lahjuksen ottamisesta sakkoihin KKO:ssa vuonna 1997. Myöhemmin hän on toiminut muun muassa maailman antidopingjärjestössä WADA:ssa, joka on sekin eräänlainen tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin kukinto.


Paljastavaa torjuntaa

Dopingin vastustamisesta tulee intentionaalisesti ristiriitaista, sillä urheilijoiden ja yleisön toiveiden mukaista on tietenkin ottaa voitto kotiin. Dopingin vastustaminen taas on suuntautunut heikentämään niitä keinoja, joilla voitto voitaisiin saavuttaa. Niinpä dopingin vastustajat joutuvat työskentelemään intentionaalisesti ristiriitaisessa tilanteessa: yhtäältä heidän pitäisi legitimoida sääntöjä hipova doping erottamalla sallittu kielletystä, mutta toisaalta he toimivat koko ajan myös menestyksen jarruina, sillä suuri osa urheilumenestyksestä saavutetaan jonkinlaisella puoliluvallisella tai testeissä näkymättömällä dopingilla. Tätä kautta dopingin jarrumiehet ovat aina vaarassa joutua moitituiksi urheilumielen ja voitontahdon latistamisesta sekä epäisänmaallisuudesta.

Dopingin torjujien defensiivisyys ja piilevä kaksinaismoralistisuus näkyvät myös heidän eleistään ja olemuksestaan. Kansanterveyslaitoksen laboratoriojohtaja Timo Seppälä on varmaankin Suomen asiallisimpia miehiä. Muistatteko, kun hän puhui televisiossa dopingskandaalien aikaan? Melkoisen jäyhä jököttäjä. Hänen vakavamielisyytensä ja totisuutensa johtui kenties tietystä tasapainoilijan roolista, kun alla oli räjähtävä miinakenttä.

Epäilin myös, että ”kiellettyihin aineisiin” liittyvän tuomiomielen takaa saattoivat kajastaa omat mieliteot. Kunnes sitten kävi niin, että dopinglääkäri kärähti rattijuopumuksesta osuttuaan coupé-Mersullaan sähkökaappiin kotikulmillaan Helsingin Marjaniemessä.

Mutta kun hän on viranomainen, ei häntäkään potkaisu tehtävistään, vaan näyttää hänkin jatkavan edelleen noissa ”kiellettyjen aineiden” käyttöä, maahantuontia ynnä muuta vastustavissa toimissaan.

Samanlaisessa tilanteessa kuka tahansa ei-viranomainen (ei-poliisi, ei-lääkäri, ei-professori) olisi tietysti irtisanottu tehtävistään ja jätetty henkipatoksi vaille mitään oikeusturvaa. Näinhän tehdään kaikille muille ”pahaksi” lavastetun (kuten maahanmuuttokritiikin tai feminismin kritiikin) esittäjille, vaikka se, mitä he puhuvat, olisi täysin perusteltua, järkiperäistä ja totta. Vastaavalla tavoin jokainen omilla aivoillaan ajatteleva ihminen sanotaan irti yksityisten työnantajien palveluksesta, jos hän on ”väärää” mieltä. Hänhän voi karkottaa asiakkaita näkemyksillään, ja siksi myös jokainen yksityisen palveluksessa oleva suljetaan helposti mielipidevankeuteen.


Paheksumisen balsami

Entä miksi laadin tämän kirjoituksen? Oman moralisminiko merkiksi? Ei ole mukavaa korjata toisten virheitä, ei. Suomi on defensioiden, puolustelujen ja syyttelyjen luvattu maa, jossa yleisin rikos on viranomaisten ja poliitikkojen anteeksiantamaton typeryys.

Niinpä tarkoituksenani ei ole itse jatkaa tuota kaksinaismoralistisen paheksunnan noidankehää. Ajojahtien tuloksena hikikarpaloita saavat otsalleen nimenomaan normatiivisissa tarkkailu- ja valvonta-ammateissa toimivat henkilöt, joiden pitää kieltää osa ihmisyydestään. Heidän sisäistämänsä kiellot ja rajoitukset ehkä suorastaan kiihottavat heitä rikkomaan niitä, ja siksi heidän rötöstelyään on pidettävä suorastaan uhriksi ajautumisena.

Näin pelkkä normeilla pamputtaminen tekee ihmisistä varkaita aivan niin kuin kriminalisoiminen tekee tavallisen elämän ilmiöistä rikoksia. Ja tämän kaiken keskellä ”poliisikin on vain ihminen” – aivan niin kuin Sleepy Sleepers sanoi.

Oikeuslaitoksen kello jätättää

Suomalainen oikeuslaitos järjestää kansanvaltaan ja sananvapauteen liittyvät oikeudenkäynnit yleensä kesällä, mieluiten juhannusviikolla, jotta kansalaiset eivät kiinnostuisi niistä ja oikeus voisi pidättää kaiken vallan itselleen. Oikeudenkäynnit auttavat kuitenkin pitämään maahanmuuttokritiikkiä otsikoissa myös aikoina, jolloin rasismia ei esiinny lainkaan ja siirtolaisuudesta koituvat haitat ovat ainoastaan vähäisiä.

Jussi Halla-ahon hiillostus hovioikeuden vartaassa on juuri tällainen prosessi. Hiljaisella tulella kypsytetty liha ei tule kuitenkaan mureammaksi vaan sitkistyy. Jos joku luulee, että yksittäiseen henkilöön kohdistuvalla ajojahdilla nujerretaan maahanmuuttokriittisyys ja kansallisen edun puolustaminen, hän erehtyy. Näin sammutetaan tulta gasoliinilla.

Tuomarit tuskin arvaavatkaan, kuinka takaperoista maahanmuuttokritiikin käsittely tuomioistuimissa on. Euroopassa on jo ajat sitten tultu pois tilanteesta, jossa natsikammosta kärsivien EU-maiden juristit tuomitsivat kansallisen edun puolustajia lampaannahkaperuukki takaraivollaan. Hauraaksi legendaksi muuttuneen Brigitte Bardot’t sakkotuomio siitä, että hän vaati eläinten tainnuttamista ennen niiden rituaaliteurastusta, oli viimeinen ylilyönti.

En tarkoita tällä kirjoituksellani mitenkään puolustella Jussi Halla-ahoa tai hänen kirjoituksiaan. Hänen paikallaan voisi periaatteessa olla kuka tahansa, ja hänessä yhteiskunta tuomitsee maahanmuuttoa arvostelevan ajatussuunnan. Niinpä huomioni kiinnittyy tuomiomielen kaksinaismoralistisuuteen.

Monessa maassa on julkaistu paljon kovasanaisempaakin kirjallisuutta maahanmuutosta ja islamista kuin Jussi Halla-ahon kirjoitukset. Esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa Lähi-idän tuntijan Carlo Panellan Islamin musta kirja (WSOY, 2008, alkut. Il libro nero dei regimi islamici, 2006) ja The New York Timesin best seller -kirjailija Robert Spencerin Totuus Muhammadista (Cranite, 2007, alkut. The Truth About Muhammad, 2006). Nämä teokset tervehdyttävät tilannetta, joka on lipsahtanut kohtalokkaaseen ja mielivaltaiseen suuntaan.


Kuka hyötyy?

En ehtinyt Pasilan oikeustalolle tarkkailemaan Halla-ahon käristystä tai liittyäkseni joukkoon tummaan. Mutta jo toteutuneellakin yleisömenestyksellä MTV3:n uutiset pääsivät kirjoittamaan, että kaikkia paikalle saapuneita ”yhdisti parrakas ja huonoryhtinen olemus”! Minulla ei olisi ollut ainakaan partaa. Parta muuten on muslimien keskuudessa uskonnon määräämä välttämättömyys, ja myös yleisön joukossa ollut selkärankareumaa sairastava mieshenkilö on saanut toimittaja Ari Lahdenmäen sanoista ylimääräisen noidannuolen.

Tapahtumareferaateista päätellen salissa ei puhuttu paljoakaan itse asioista, kuten siitä, mikä islamin olemus lopulta on, saako tai pitääkö uskontoja arvostella, onko maahanmuutto hyväksi ja niin edelleen. Sen sijaan keskityttiin väittelemään rankaisemisen kohtuuttomuudesta tai välttämättömyydestä. Myös hovioikeuden olisi täytynyt kuulla varsinaiset argumentit, kun rangaistus sorvataan kuitenkin juuri niiden pohjalta.

Minulla itselläni ei ole syytä muuttaa johtopäätöksiäni, jotka kerroin Halla-ahon oikeudenkäynnistä jo aiemmin blogissani. Omat analyysini voi lukea tästä, tästä, tästä, tästä ja painetuksi kirjaksi dokumentoituina tästä.

Kuulun muutenkin viidettäkymmenettä käyvien niin sanottujen vanhempien miesten liittoon, enkä viitsi koko ajan länkyttää viranomaisvallan akkamaista märehdintää vastaan. Minkä olen päättänyt, se pitää. Kun analysoi jonkin asian loppuun, ei tarvitse koko ajan ämpyillä ja selvitellä kantaansa. Pitäisin omat käsitykseni luultavasti myös hirsipuussa. Siitä kai tulee sanonta ”pitää päänsä”, joka giljotiinin terän alla ei olisi mahdollista. Ja sanoihan jo J. V. Snellmankin, että ”olen itse tehnyt oman pääni, ja siksi olen niin omapäinen”.

Mutta järjestäkää nyt istuntojanne ja kiillottakaa polyesteripukujenne perseitä vaikka viimeiselle tuomiolle asti. Totuutta siitä, minne maailma on menossa, se ei kuitenkaan muuta, ei myöskään ihmisten poliittisia käsityksiä, mikäli tuomitsemisen kansaa kiihottavaa vaikutusta ei oteta lukuun.


Samaan aikaan toisaalla

Kiintoisaa on, että samalla kun Halla-ahosta puristetaan mehuja hovioikeudessa, muuan Ben Zyskowicz vetää välistä ja korjaa pelimerkit pöydästä toteamalla hallituksen harjoittamasta turvapaikkapolitiikasta expressis verbis näin: ”Olemme olleet hölmöläisiä.” Tyhmyyden tunnustaminen maahanmuuttoasioissa näyttääkin nyt olevan ansio.

Kuinka elävällä tavalla Zyskowiczin lausunto tuokaan mieleen Mohammed Rasoelin teoksen Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa (alkut. De ondergang van Nederland – Land der naïeve dwazen, 1990)? Sen kirjoittajalle langetettiin sakkotuomio ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, vaikka salanimellä esiintyneen pseudonyymin takaa löytyi omia rivejään arvostellut muslimi. Nyt, 20 vuotta myöhemmin teos on klassikko ja nauttii arvostusta oman aikansa varoitusmerkkinä ja visiona siitä, mikä Eurooppaa voi pahimmillaan odottaa.

Tuore uutinen kertoi myös, että muslimeilta tappotuomion saanut Muhammed-piirtäjä Lars Vilks on päässyt jonkinlaiseen keskusteluyhteyteen islamilaisen yhteisön kanssa, ja maltillisimmat ovat asettuneet jopa puolustamaan häntä. Niinpä kaksoisstandardien analysointia voisi vaikka jatkaa pohtimalla, miksi hurjalta kuulostava ”Tapa Lars Vilks”-yhteisö saa edelleen olla Facebookissa, mutta suomalaiseen ministeriin kohdistettu yhtä huonoa makua ja irvokasta väkivaltaisuutta lietsova ryhmä ei saanut.

”Kaksoisstrategiat” ja ”muunneltu totuus” kukoistavat siinäkin, ettei Linnanmäki hae minkäänlaisia korvauksia viimesunnuntaisilta rähinöitsijöiltä, vaikka mellakoinnista koitui yhtiölle kymmenien tuhansien vahingot. Myöskään viranomaiset eivät puuttune asiaan vaan keskittyvät lynkkaamaan suomalaisia kansanvallan puolustajia oikeussaleissa.

Maahanmuuttokriitikoiden ahdistelu sekä siihen liittyvät ideologiset oikeudenkäynnit eivät poikkea yhtään suomettumisen ja rähmällään olon vuosista, joiden aikana mikä tahansa ”neuvostovastaiselta” vivahtava lausunto johti sensuuriin kaikilla kanavilla, esti nimittämisen jokaiseen virkaan, ja erästäkin puoluetta pidettiin neljännesvuosisata oppositiossa ”yleisiin syihin” vedoten. Monet muistavat, kuinka painostavaa idänsuhteiden varjossa eläminen oli. Sovjetisoinnin aikakaudella olisi ollut ansioksi olla neuvostovastainen.

Kiinnostavaa onkin, miksi valheellisuuden edustajat nousevat vallankäyttäjän rooliin kaikkina aikoina ja totuuden puolustajia saatetaan edesvastuuseen. Ilmiö juontanee juurensa vallasta: tuomitsijoilla on oma lehmä ojassa. Heidät on pantu puolustamaan valtionpolitiikkaa, joka tällä hetkellä määrätään Brysselistä aivan niin kuin Moskovasta aikoinaan. EU-valtiot pakotetaan vastaanottamaan maahanmuuttajien ylimäärää, ja Demla-juristit saavat sananvapauden katoamaan omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan. Oikeudenkäynneillä ja syytöksillä he ajavat itsestään pois riivaajaa, joka kutittaa myös heidän omia korvalehtiään yleisen järjen ja omantunnon äänenä. Näin Neuvostoliitossa.

Korkeasti koulutettujen kurittaminen

Helsingin juhlaviikkojen myötä teatterit aloittavat sisäkauttaan. Tänään, taiteiden yönä, kaupungilla on tosin monenmoista ulkoilmaohjelmaa. Myös kesäteatteriin ehtii vielä. Kannattaa siis pysyä valppaana, sillä nu är det dags för sommarteatern.

Kivi todennäköisesti putoaa vähemmistövaltuutetun, valtakunnansyyttäjän ja maan hallituksen sydämeltä, kun Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu näytösoikeudenkäynti pääsee alkamaan ensi viikolla. En ota tässä kirjoituksessani kantaa siihen, kuinka väärin syytteen nostaminen sinänsä on, sillä olen analysoinut kysymystä jo edellä. Juridisen ja moraalisen näkökulman sijasta tarkastelenkin ilmiötä nyt puhtaasti poliittisena tapahtumana: miksi valtiovallan on välttämätöntä aloittaa ajojahti sellaista yksityishenkilöä vastaan, jonka ainoa moitteenalainen teko on valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäminen?

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on ollut joka suhteessa kohtuutonta. Häntä itseään on parjattu ”rotutohtoriksi”, ja hänen tekstejään on referoitu räikeästi väärin television ajankohtaislähetyksissä. Halla-ahon omat kantelut Julkisen sanan neuvostolle ja tutkintapyynnöt viranomaisille on järjestelmällisesti hylätty, ikään kuin hänellä ei olisi muodollisia oikeuksia eikä oikeutta tulla ymmärretyksi.

Näyttääkin siltä, kuin poliittisessa hyväveliverkostossa olisi syntynyt sanaton yksimielisyys siitä, että poliittista korrektiutta rikkoneella ei saisi olla mitään oikeuksia, vaan hänet on tuomittava mielipidevankeuden lisäksi myös konkreettiseen vankilaan. Näin voi päätellä syytteestä, jossa vaaditaan Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkorangaistusta. – Ja kaikki vain siksi, että syytetty arvosteli erinomaisen terävästi ja analyyttisesti maahanmuuttopolitiikkaa, jonka myös kansan suuri enemmistö on todennut läpilahoksi.

Halla-ahon menetelmä on tuttu akateemisista yhteyksistä. Juristinplantut eivät ilmeisesti ole siihen tottuneet, sillä he eivät yleensäkään ajattele kriittisesti vaan lukevat lakeja. Sen sijaan filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa käydään joka päivä periaatteellisia keskusteluja, joissa kyseenalaistetaan aivan kaikki hyvän ja pahan olemuksesta alkaen.

Halla-aho on menetellyt kirjoituksissaan perinteisen intellektuellin tavoin. Ensin hän on valinnut kohteekseen tietyn yhteiskunnallisen ilmiön, johon liittyy poliittista peittelyä, kaksoisstandardeja ja valheellisuutta. Sitten hän on soveltanut aiheeseensa lahjomatonta akateemista kritiikkiä, toisin sanoen analysoinut huolellisesti asian tiimoilta esitettyjä poliittisia mielipiteitä. Koska kritiikki on ollut oikeaan osuvaa, se on saanut poliittisten vallanpitäjien kädet tärisemään.

Syytetyn toiminnassa ei ole mielestäni mitään moittimista. Hän on osoittanut, mitä esimerkiksi Astrid Thorsin ja monien muiden monikultturistien toiminnasta seuraa, jos se viedään loogiseen päätepisteeseensä. Lisäksi Halla-aho on paljastanut, minkälaisten virheiden kautta nykytilanteeseen on tultu. Kyseinen kritiikki on ollut arvokasta yhteiskunnallista toimintaa, ja se on tuonut esille tarpeellista ja korjaavaa tietoa.


Kuinka oppineita hallitaan?

Keskeinen kysymys on, miksi tästä kriittisestä tiedosta, jolla on ollut mullistavia poliittisia vaikutuksia, pitäisi vaieta. Vastaus on sama kuin kysymykseen, miksi myös yliopistolta pyritään karkottamaan sellaiset tieteenharjoittajat, joilla on valtiovallan kannalta epämieluisia näkemyksiä.

Sivistyneistöllä on totuttu tarkoittamaan ihmisiä, jotka osoittavat sivistyneisyytensä olemalla mukavia, kaikille ystävällisiä ja kohteliaita sekä yleensä myös aiheettoman optimistisia. Tämä saattaa tuottaa vaikutelman myös tietystä epätodellisuudentajuisuudesta. Sen vuoksi akateemisille professoreille usein naureskellaan, ja heitä pidetään hämähäkinseittien verkottamina kipsipäinä – tietysti kaikella kunnioituksella, sillä onhan ihanteellisuudessa tietty viehätyksensä, kunhan se myönnetään omaksi maailmakseen, josta ei tarvitse paljoa välittää. ”Juu, juu”, sanotaan, ja niin marxismin kuin monikulttuurisuudenkin ajatusvirheet hyväksytään, kunhan ne pysyvät yliopiston seinien sisäpuolella: kirjojen ja kansien välissä. Sillä täytyyhän hulluille olla mieliksi.

Mutta aina ne eivät pysy vaan leviävät yhteiskunnan vainioille. Jos ajatukset ovat toteuttamiskelvottomia, ovat yhteiskunnan perusrakenteet vaarassa. Silloin on esitettävä kritiikkiä. Tällaisessa tilanteessa todelliseksi sivistyneistöksi osoittautuvatkin ne tahot, jotka ovat pitäneet jalkansa maassa ja joilla ei ole kallossaan runsain mitoin ohutta yläpilveä. Ongelma on, että kriitikon roolissa on vaikea olla mukava, ystävällinen ja kaikille kohtelias. Aina voi tulla loukanneeksi joidenkin tunteita, useimmiten kuitenkin myös heidän omaksi hyväkseen. Kuten sananlasku sanoo: on vaikea kulkea väkijoukon halki soihtua kantaen polttamatta jonkun partaa.

Sen sijaan näennäissivistyneen sopeutujan täytyy olla sievä ja lievä. ”Sivistyneisyyden” velvoittamana hän ei saisi esittää kärkeviä mielipiteitä eikä tulkintoja, ja varsinkaan hän ei saisi pahoittaa kenenkään mieltä edes silloin, kun siihen olisi kaikki syy. ”Sivistyneen” odotetaan kohtelevan muita ihmisiä aivan niin kuin muut ihmiset haluavat kohdella ”sivistynyttä”: eihän kuolevalle kerrota totuutta hänen tilastaan.

Miksi sitten sivistynyttä sopeutujaa kohdellaan kuin uutta jumalaa ja todella sivistyneet kriitikot halutaan sitoa paaluun? Vastaus löytyy valtasuhteesta. Totuus on, että akateemisen ihmisen sivistäminen on häneen kohdistuva hallintaprosessi. Yliopistossa ihminen sopeutetaan. Koko kymmenvuotinen koulutus ei suinkaan tähtää itsenäisesti ajattelevan yksilön luomiseen vaan ihmisen mukauttamiseen ja sopeuttamiseen: ensin tieteen pragmaattisiin normeihin (jotka usein ovat laumahenkisiä ja korostavat ”tiedeyhteisön hyväksymistä”) ja sitten myös poliittisiin normeihin, joiden kautta tiede palvelee yhteiskunnan suunnittelua ja ohjausta. Hänet siis pakotetaan hyväksymään sovinnaisuus, ja sanotaan sitä sivistykseksi. Tällä tavoin sivistetystä ihmisestä tulee vastoin tahtoaan hallittu akateeminen pelle.

Joillekin kuvatunlainen rooli sopii. He ovat joko liian yksinkertaisia oivaltaakseen, kuinka heitä hallitaan sovinnaisuuden normeilla, tai sitten he ovat tarpeeksi ovelia käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen ja edistääkseen uraansa ottamalla kaiken irti tuosta kahleisiin joutumisestaan. Ensin mainitut eivät ole kovin lahjakkaita, eikä heistä koskaan tule henkisesti itsenäisiä ihmisiä. Viimeksi mainitut puolestaan ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka suostuvat mihin tahansa pyrkiessään edistämään omaa etuaan.

Heidän lisäkseen on sitten sopeutumattomia yksilöitä, joista tulee itsenäisiä tieteenharjoittajia, ja useimmat heistä ovat filosofeja. Suurimmasta osasta filosofiaa opiskelleista ei tosin koskaan tule filosofeja vaan juuri noita ensin mainitsemiani tyyppejä. Filosofeja eli itsenäisiä ajattelijoita voi sen sijaan tulla miltä tieteenalalta tahansa, kunhan he eivät putoa tuohon ”sivistyneistöä” varten kaivettuun kuoppaan, jossa heiltä vaaditaan sopeutumista, mukautumista ja kohteliaisuutta kaiken sosiaalisen verkostoitumisen lisäksi.

Jussi Halla-aho on juuri sellainen henkilö, joka ei ole verkostoitunut, sopeutunut eikä mukautunut. Hän on päättänyt itse kirjoitustensa aiheista ja siitä, mihin analyysien pohjalta on perusteltua päätyä. Siksi hänellä ei ole sijaa majatalossa, aivan kuten ei minullakaan. Koska olen myös itse esittänyt melkein kaikista yhteiskunnallisista puheenaiheista omat lahjomattomat analyysini, olen henkipatto yliopistoyhteisön piirissä, ja tie yliopistovirkoihin näyttää olevan tukossa.

Mutta poliittisille vallankäyttäjille pelkkä sulkeminen akateemisen yhteisön ulkopuolelle ei riitä. He haluavat lynkata toisinajattelijat perusteellisesti myös muualla yhteiskunnassa. Miksi?

Jos asiaa ajatellaan valtapolitiikan kannalta, korkeasti koulutettu tieteenharjoittaja on poliittiselle vallalle suuri uhka. Hänhän voi paljastaa toisten ihmisten valheet. Siksi tämä ihminen on haastettava oikeuteen ja pantava vankilaan, aivan niin kuin Jussi Halla-aholle uhataan nyt tehdä. Ja kyseessä on sentään akateeminen tohtori, jonka taidoista ja arvostelukyvystä antaa kuvaa se, että hänen väitöskirjansakin on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla. Mahtaako tämä olla ihan oikein? Eikö syyttäjiä ja tuomareita lainkaan huimaa?


Senaatintori: Hiljaisuus, sairaala-alue!

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu oikeudenkäynti on muistutus siitä, kuinka tyhmää poliittinen virkamieskunta pohjimmiltaan on. Halla-aho on oikeudessa ainoastaan poliitikkojen ja muutaman Demla-juristin oman matalamielisyyden merkiksi. Häntä syyttävät tahot ovat kuin pieniä päästäisiä, joiden laumasta leviää pieneläimille tyypillinen tunkkaisuuden löyhkä.

Halla-aho on raitistanut maahanmuuttokeskustelua terveellisellä tavalla. Hän on osoittanut, millaista kriittinen akateeminen argumentaatio parhaimmillaan on. Ja nyt tätä vaatimatonta blogistia viedään linnasta linnaan kuin Galileo Galileita: vaatien häntä pyörtämään kirjoituksiaan rangaistuksilla uhaten.

Uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta nostetut ideologiset syytteet ovat oikeudenkäytön irvikuvia. Uskonrauhaa pitääkin rikkoa, sillä ei ole ihmisarvon kannalta loukkaavampaa kuin antaa jonkun ”uskoa rauhassa”. Uskontojen uhrit pitäisi vapauttaa ajatusvankiloistaan rikkomalla uskonrauhaa oikein kunnolla.

Sama pätee kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. On oikein arvostella kansanryhmää silloin, kun kansanryhmä on arvostelunsa ansainnut. Myös ”kiihottaminen”, jonka parempi vastine olisi ehkä innostaminen, on tyypillistä kaikelle poliittiselle toiminnalle. Sen vuoksi aktivoiminen ja kannatuksen hankkiminen ovat mitä suotavimpia ilmiöitä kansanvallan oman toimivuuden kannalta.

Vain täydellinen soppakana ymmärtää sivistyneisyyden sopeutumiseksi. Juuri sellaiseksi myös akateeminen toiminta on kaiken vallan ja viisauden keskuksessa, Senaatintorin kupeessa, mennyt. Yliopistostakin saa nykyään lähtöpassit nopeasti, jos ei noudata vastapäisessä pytingissä hyväksi havaittuja tendenssejä tai repii niitä peräti kappaleiksi oman sivistyneisyytensä merkiksi. Feminismin ohella juuri monikulttuurisuuden ideologia on yksi syy yliopistolaitoksen nykyiseen epä-älyllistymiseen, kun järkiperäisen argumentaation ja loogisen päättelyn sijasta vaaditaan poliittista korrektiutta.

Matka politiikan kerroksista akateemisen toiminnan kujille ja käytäville on hämmästyttävän lyhyt, eikä yhteiskuntamme tahtoisi sallia minkäänlaista poikkeavaa ajattelua. Suurinta valtaa on tietysti omavaltaisuus. Mikäli omaa valtaa käyttää akateemisesti ansioitunut tieteenharjoittaja, häntä on yleensä vaikea hallita ja saada tekemisistään kiinni. Hänen ruotuun palauttamisekseen ei ole muuta keinoa kuin laittaa hänet vankilaan. Sairasta mutta totta. Halla-ahon lynkkaamisessa on kyse juuri tällaisesta sivistyneistön hallitsemiseen tähtäävästä prosessista.

Ainoa, mihin Jussi Halla-aho on syyllistynyt, on se, että hän on opettanut Suomen kansalle analyyttista ajattelua: juuri sitä, jota entiset sovjetisoinnin kannattajat ja nykyiset Brysselin lakeijat eivät vieläkään tajua.