Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

Suomessa jokainen on puheenjohtaja – Ja mitä Halla-ahon kirjekuoressa piilee?

Kun Jussi Halla-aho valittiin puoluedemokratian parhaita perinteitä noudattaen Perussuomalaisten puheenjohtajaksi 2017, se aiheutti muissa puolueissa paniikin, ja hallituskumppanit repivät Perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Kun Jussi Halla-aho ilmoitti luopuvansa vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan Perussuomalaisten puheenjohtajuudesta, sekään ei käynyt medialle eikä kilpaileville puolueille ilman suunnatonta kipuilua. Väistyvää puheenjohtajaa syytettiin muun muassa ”kantin pettämisestä”.

Käsittääkseni neljä vuotta on hyvä aika puolueen puheenjohtajana sekä puolueen luotsaamiseen että omien taitojen osoittamiseen. Erikoista onkin, että puolueen pyrkiessä vaihtamaan puheenjohtajaa normaalisti valtamedian toimittajakunta lavastaa sen mitä epänormaalimmaksi ilmiöksi.

Mutta ymmärtäähän tuon. Suomessa on totuttu siihen, että puolueiden puheenjohtajat vaihtuvat skandaalien tuloksena. Ensin on skandaali, ja sitten puheenjohtajaa vaihdetaan. Sen sijaan Perussuomalaisissa vaihdetaan ensin puheenjohtajaa, ja se on median mielestä skandaali. Muistellaanpa.

Kun Kokoomuksen Jyrki Katainen oli menettänyt luottamuksensa muun muassa Himas-skandaalin vuoksi, hänet siirrettiin syrjään, ja tilalle nostettiin Alexander Stubb, joka kesti hetken, kuten kuvajaiset aina. Puheenjohtajan vaihdos aiheutti tuolloin myös pääministerin vaihdoksen.

Kun Kepun Matti Vanhanen oli menettänyt luottamuksensa lautakasajupakassa ja henkilökohtaisten vastoinkäymistensä tuloksena, hänenkin tähtensä alkoi laskea, ja viivytystaktiikkaa soveltaen hän luovutti puheenjohtajuuden Mari Kiviniemelle, jonka pokka kesti niin ikään vain hetken. Vanhanen meni niin kuin tulikin: sattuman satona, huono-onnisen Anneli Jäätteenmäen jälkeen.

Sosiaalidemokraateissa on ensin vaihdettu pääministeriä (Antti Rinne Sanna Mariniin), ja puolueen puheenjohtajan vaihdos seurasi aivan pian. Ministerien kiertolinko on käynyt kuumana demarijohtoisessa hallituksessa koko ajan. Ilmeisesti jokaisen kynnelle kykenevän täytyy saada oma viisitoistaminuuttisensa ministeriauton takapenkillä.

Tämä on median mielestä normaalia ja puoluedemokratiaan kuuluvaa, kun taas oma-aloitteinen valta-asemasta luopuminen hätkähdyttää!

En tiedä, mutta luulen, että Halla-aho väistyy puheenjohtajan paikalta lähinnä yhdestä syystä. Hän on intellektuelli.

Älyllisillä tyypeillä on usein vaikeaa moukkien keskuudessa. Tilanne on samanlainen kuin yläkoulun pihalla murkkuikäisten poikien ryhmässä, jossa yksi on muita päätään pitempi.

Muiden puolueiden raivokas hyökkäily Halla-ahoa vastaan sisältää myös oidipaalisia aineksia. Akateemiset kannuksensa osoittanut on aina lähtökohtaisesti muita vahvempi. ”Mainehaitoiksi” sanotut syytteet, tuomiot ja lynkkaukset ovat olleet mainehaittoja politisoituneelle oikeuslaitokselle ja toimittajille itselleen. Ehkä heidät itsensä siirretään jonakin päivänä historian roskatynnyriin.

Halla-ahoa on koetettu eristää poliittisesta toiminnasta samasta syystä kuin minuakin. Kun lausuu jotain vastaansanomatonta, se on medialle ja muille puolueille kova pala.

Puheenjohtajalle oli varmaan raskasta antautua moittimaan mediatutkimustani julkisesti, vaikka itse pääosin samalla tavalla ajattelikin. Muiden puolueiden miellyttäminen on kyllä vaikeaa ja omasta mielestäni myös tarpeetonta, sillä ilman Perussuomalaisia Suomeen ei saada vastuullista talouspolitiikkaa tekevää oikeistohallitusta millään.

Puheenjohtajan paikalta väistyminen on tosin taktisesti oikea ratkaisu silloin kun sillä puolustetaan puoluetta ja sen yleistavoitteita. Jos joku kokee olevansa puolueelle rasite, on oikein astua syrjään, mikäli siten voidaan edistää puolueen päämääriä koskien esimerkiksi julkisen talouden hoitoa ja maahanmuuttoasioita, kansallista etua kaikkiaan.

 

Mitä tilalle?

Perussuomalainen puolue voi nyt lähestyä mediaa valitsemalla puheenjohtajaksi Riikka Purran, jonka puolesta vihervasemmistolainen lehdistö on tehnyt pitkään työtä. Esimerkiksi Apu-lehti julkaisi Purrasta sympatisoivan henkilöjutun tämän vuoden alkupuolella.

Toimittajien tavoitteena lienee pehmentää Perussuomalaista puoluetta nostamalla puheenjohtajaksi jonkun naisen. Samaahan yritti jo 2012 Suomen Kuvalehti, joka laati silloisesta puoluesihteeristä Pirkko Ruohonen-Lerneristä imartelevan ja kaksimielisesti kutkuttelevan henkilökuvan ”kivasta persusta”. Voi tosin olla, että julkinen mielikuva naisten pehmeydestä ei mene ihan nappiin.

Minulle on samantekevää, kuka puhetta johtaa, koska sanon joka tapauksessa sitä, minkä hyväksi katson. Se on filosofian idea. Mutta olisihan Perussuomalaisten naispuheenjohtaja rankka paikka vaikkapa Kokoomukselle, jossa ei ole nähty naispuheenjohtajaa vielä koskaan.

Sillä onhan nykyään itseisarvoista, että kaiken asian johtajana on nainen, vaikka muutoin sukupuolierottelu onkin yhtä torjuttua kuin esimerkiksi rotuerottelu tai vaikkapa hyvän ja huonon erottelu maahanmuuttopolitiikassa – tai älykkyystason erottelu missä tahansa.

”Naiseuteen” tukeutuminen ja feministinen sukupuolella ratsastaminen ovat tosin huonompia mahdollisia argumentteja jokaisessa asiassa. Sellainen ajattelutapa on yhtä kelvotonta kuin mediatutkimukseni pyörtäminen sillä perusteella, että se ei ollut feministien toiveiden mukainen.

Saatan tulla auttaneeksi Purran puheenjohtajaksi, sillä toimittajien mediatutkimustani vastaan esittämät perättömät syytökset ”naisvihasta” herättivät Perussuomalaisissa voimakkaita defensioita, ja nyt puolue haluaa todistella, että kyllä naiset kelpaavat. Huomattiin, että naisiakin on olemassa! Mutta median filosofiaviha jäi voimaan.

Oletan, että puolue saa nyt naisoletetun puheenjohtajan. Purrasta tulee kyllä varmaan kelpo puolueliideri. Ensimmäinen varapuheenjohtajahan hän on ollut jo pitkään, ja puheenjohtajaksi on matkaa enää kullin luikaus. Valinta ei voi kuitenkaan olla vaikuttamatta puolueen kannattajarakenteeseen, jossa valtaosa on miehiä. Mutta kuinka kauan?

Yksi syy Halla-ahon luovuttamiseen voi olla, että uudelleenvalinta ei olisikaan ollut enää itsestäänselvää. Puolueeseen on muodostunut erilaisten potkimisten (Turtiainen, Perussuomalaiset Nuoret jne) tuloksena sisäinen oppositio, jonka mielestä puolueen ei pitäisi mielistellä muita puolueita hallituspaikan toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä ensisijaisesti itselle eikä muiden puolueiden kannattajille.

Jyrkemmän siiven kannatus ei riitä puoluetta repimään, mutta kympin kysymys on, riittääkö naispuheenjohtajan oma kannatus pitämään äijäpuolueena tunnetun puolueen kurissa ja koossa. Halla-ahon oikeana kätenä tunnetun Purran valinta puheenjohtajaksi näyttää gallupien mukaan selvältä, mutta vaihtelut voivat olla nopeita puolueessa, jossa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa – ja kenelle tahansa voidaan myös tehdä kuinka tahansa. Puolueen johtotehtäviin on yhteensä 25 pyrkijää.

Toivottavasti ei Riikka minua pahalla muista, vaikka antoikin kyynisen kommentin  mediatutkimuksestani Twitterissä, tosin Yleisradion Katri Makkosen harhauttamana, ja Suomen Kuvalehti suurensi irrallisen lauselman sivuilleen. Mitään ”naisvihaa” kirjassani ei ollut, mutta kritiikkiä Me Too -hankkeesta, Suostumus-hankkeesta ja translain uudistuksesta kyllä. Mikäli perussuomalaiset jotakin tapauksesta oppivat, niin sen, että filosofiaani koskeva tieto tulee vain ja ainoastaan minulta itseltäni – ei keneltäkään muulta eikä mistään mediasta.

Sakari Puisto puolestaan näyttää kelpaavan Helsingin Sanomille Purraa paremmin, sillä lehti pitää häntä EU-myönteisenä ja julkaisi hänestä sen vuoksi ison henkilöjutun. Kuka tahansa näyttää kelpaavan medialle, kunhan sukunimi ei ala H:lla.

Helsingin Sanomat suosinee Puistoa siksi, että hän ripittäytyi toimittajan kysymykseen ”suomalaisen perimän suojelusta” sanomalla ”[t]uollaiseen keskusteluun en lähde edes mukaan.”

Tosiasiassa etnografinen argumentti on aivan keskeinen, jos puolustetaan kansallista etua, kansallisvaltiota ja kansankunnan itsemääräämisoikeutta, sillä kansakunnan käsite nojaa kansaan. Tämä on käsitteellis-looginen ja hegeliläis-snellmanilainen totuus, ja muu on valetta. Ei voi olla kansallismielinen saati edustaa kansaa, jos ei tunnusta kansaa, jota edustaa. Kansojen olemassaolo on etnis-ontologinen tosiasia, kun taas kansalaisuus on pelkkä hallinnollinen määre, ja kansojen suojelu on eettisesti yhtä itseisarvoista kuin eläinlajienkin suojelu. Se, että tämä ei käy vihervasemmiston puolueohjelmiin, ei ole meidän filosofien vaan vihervasemmistolaisen ideologian oma vika.

Minulla lienee asiaan puolueeton näköalapaikka, sillä en tarkastele väestön uusintamista enkä myöskään sukupuolipolitiikkaa ideologisesti sisältäpäin vaan mahdollisimman objektiivisesti ja tieteellisesti ulkoa. Purra on sentään lausunut väestöjen vaihdoksesta tutkimustietoon nojaten omat vastalauseensa, joten pisteet siitä hänelle. Poliittisen vallan perillisyyden pitää kuulua tässä maassa suomalaisille itselleen eikä muille.

Minäpä kerron tähän väliin pari puujalkavitsiä.

Yleisradion toimittajat yrittivät jauhottaa, Riikka Purra.

Helsingin Sanomien toimittajat menivät metsään, Sakari Puistoon.

Puoluetoimisto rakensi molemmille poliittista uraa jo pitkään pitämällä heitä keskeisissä tehtävissä poliittisina suunnittelijoina ja onnistuikin siinä. Enemmän vaikutusta on ollut kuitenkin medialla, joka haluaa vaikuttaa siihen, keneltä toimittajat saavat jatkossa puoluekannanottoja kuulla.

Itse haluaisin nähdä ehdokkaana myös juristikansanedustaja Ville Tavion, sillä hän istuu eduskunnassa jo toista kautta ja on siten poliittisesti ansioitunein sekä ryhmän työskentelystä parhaiten perillä.

Sarkastisesti arvioiden tilanne näyttää nyt siltä, että ”Anttia” ollaan vaihtamassa ”Sannaan”, ja Einstein seuraa asiaa sivusta.

Sananen puolueen linjasta

Demari äänestää demaria, koska hän on demari, ja kokoomuslainen kokoomuslaista siksi, että tämä on kokkari. Mutta Perussuomalaisia ei kannateta sen vuoksi, että ehdokkaat ovat perussuomalaisia, vaan siksi, että puolue on vastustanut päättäväisesti julkisen talouden tuhoa ja väestömme kokonaisrakenteen vaihtoa, siis kannattanut Suomen pitämistä Suomena ja hyvinvointivaltiona.

Jos puolue linjansa menettää, se menettää myös kannatuksensa. Siksi Perussuomalaisten ei pidä lähestyä muita puolueita, vaan muiden puolueiden pitäisi tehdä myönnytyksiä Perussuomalaisten tavoitteille päästäkseen Perussuomalaisten kanssa samaan hallitukseen.

Perussuomalaisten pitkään jatkunut hype on vaarassa sulaa pyöristelyn ja sievistelyn myötä pois, eikä kannatus silloin ylitä 20 prosenttia. Myös kuntavaalien tulos antaa siitä jo viitteitä, vaikka valtuutettujen määrä kasvoikin.

Ajatus puheen johtamisesta sinänsä on banaali, sillä se sisältää näkemyksen, että vain puheenjohtajisto voi käyttää puolueen ääntä ja lausua puolueen näkemyksiä, ja muiden suut tukitaan. Juuri tämä tekee puoluetoiminnasta ahdasta ja tunkkaista, ja sama pätee kaikkiin puolueisiin.

Perussuomalaisissa seinät ovat olleet leveämmällä ja katto korkeammalla, ja juuri siksi Perussuomalaisia on syytelty siitä, että puolueessa on esitetty joidenkin mielestä ”sopimattomia mielipiteitä”. Umpioon pakottaminen kuolettaa, ja sen vuoksi tukahduttaminen ei alkuunkaan sovi Perussuomalaisten kaltaiselle poliittiselle liikkeelle.

Perussuomalaiset eivät ole lietsoneet poliittisia vastakkainasetteluja vaan nostaneet pintaan ne vastakkainasettelut, jotka luonnostaan vallitsevat eturistiriitoina. Vastakkainasettelujen toteaminen puolestaan ei ole huono vaan hyvä asia. Demokratia on ylipäänsä mahdollista vain näkemysten vapaan ja julkisen kilpailuttamisen kautta. Pohjois-Koreassa ei ole poliittisia vastakkainasetteluja.

Mitä kirjekuoressa piilee?

Ja sitten vastaus kysymykseen, mitä Halla-ahon kymmeneksi vuodeksi sinetöimässä kirjekuoressa piilee. Valistunut arvaus: sieltä löytynee kirkkovene. Sen minä olisin sujauttanut kuoreen, mikäli olisin Halla-aho.

Se ikään kuin selittäisi kaiken. Siinä olisi analyytikoille analysoitavaa.

Kymmenen vuoden kuluttua Halla-ajon puheenjohtajaperintö on niin moneen kertaan märehdittyä, ettei edes ”historiallisen totuuden” paljastuminen kirkasta kuin sen, että Perussuomalaisten vastainen poliittinen diskurssi oli pelkkää kansallismielisyyden lyttäystä ja kansallisen edun ylenkatsomista.

Niiden puolustaminen puolestaan ajettiin vihervasemmistolaisessa mediassa nurkkaan. Halla-aho on ollut puheenjohtajana siksi, että hän muotoili aatteen ja asetti sen kärkeen. Isänmaalliset puolestaan mustamaalattiin natsismin ja museorasismin paheilla. Toimittajat eivät ymmärtäneet Wagneria, ja siksi he syöttivät myös minut yleisölle ”naisvihaajaksi” lavastettuna, sillä olin poliittisille valheille ja sovinnaisuuden palvonnalle vaarallinen. En ollut sisäistänyt, että totuus pitää jättää median päätettäväksi ja valtiontalous ministerien huoleksi!

Tässä EU-johteisessa internatsismissa olemme vaarassa menettää aivan kaiken pohjavesistä ja malmimineraaleista aina kieleen ja kulttuuriin asti, kun verovaroilla ylläpidettyihin yliopistoihinkin valitaan ja palkataan 40 prosenttia ulkomaalaisia, jotta ”aliedustetut” ryhmät etenisivät uralla. ”Aliedustusta” voi olla vain, jos katsotaan, että ulkomaalaisille ilman muuta kuuluvat kaikki edut ja oikeudet Suomessa.

Maahanmuuton ja EU:sta satelevan komentelun tuloksena olemme osallisina hallitsemattomassa kokeessa, jossa panoksena ovat kansallinen itsemääräämisoikeutemme, poliittisen vallan perillisyytemme ja valtiollinen suvereniteettimme. Sellainen pakotus pitäisi paiskata hornan tuuttiin.

Ja ei – en aio asettua ehdolle puheenjohtajaksi enkä mihinkään muuhunkaan tehtävään. En voisi. Siitä on jo puolueen piiriyhdistys tehnyt periaatepäätöksen. Onhan se kyllä kurjaa, ettei politiikassa voi toimia.

Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

Poliittiset tehtävänimitykset kaikille tai eivät kenellekään

”Aina kannattaa totella sitä, jolla on valta.” – ”Koskaan ei pidä arvostella niitä, jotka istuvat rahasäkin päällä”.

Niinpä jokaista, joka kritisoi Jyrki Kataisen nimittämistä SITRAn johtajaksi, voidaan moittia oman etunsa vastaisesta toiminnasta – ainakin, mikäli opportunismi hyväksytään ylimmäksi arvoksi ja ihanteeksi.

Jyrki Katainen on oppinut läksynsä hyvin. Kokoomuslaisena hän on ollut tottelevainen yhteiskunnan Midaksille, ja nyt hänestä itsestään on tulossa Midasten Midas. SITRAn yliasiamiehen kuukausipalkka on yli 22 000 euroa, mikä ei tosin vedä vertoja Postin pääjohtajan ja pääsaneeraajan Heikki Malisen palkalle, ja sehän on 82 100 euroa kuukaudessa! Aika kovalla voitolla saa siinäkin postimerkkejä myydä ja jakelua harventaa, jotta palkkansa tienaa ja itsensä korvaamattomaksi tekee.

Jyrki Katainen tuli opiskelemaan valtio-oppia Tampereen yliopistoon aikana, jolloin itse olin lähdössä sieltä. Fuksina hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun varttuneemman opiskelijan lapsi, mutta ei – kyllä hän oli ihan oikea noviisi, josta maisteriksi valmistuttuaan tuli erilaisten puoluetehtävien kautta Suomen pääministeri.

Siltä paikalta alkoi myös alamäki, kun ylämäkeen työntäminen puolueen toimesta loppui. Syitä oli monia. Aivan aluksi hän petti vaalitäkynä sairaanhoitajille antamansa 500 euron palkankorotuslupauksen ja junaili hoitajat vaalien jälkeen pakkolailla töihin.

Hän sai nuhteet myös oikeuskansleri Jaakko Jonkalta kätilöimällä Pekka Himaselle lähes 700 000 euron kultaisen kädenpuristuksen – muistatte kai mistä – no tietysti Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston SITRAn ruhtinaallisesta aarrekammiosta täysin ilman julkista hakuprosessia, tieteellistä arviointia ja kilpailutusta. Kirjoitin aiheesta Tiedepolitiikka-lehteen artikkelin, jota kukaan ei ilmeisesti lukenut.

Vuonna 2008 pääministeri Katainen osoitti arvostelukykynsä lausahtamalla televisiossa, että Suomi tarvitsee vuoteen 2020 mennessä 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa!

En mene nyt kuitenkaan Jyrki Kataisen poliittisiin ansioihin tämän pitemmälle. Totean vain hänen olleen pakastimessa vuodesta 2014, jolloin EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet EU:n talouskomissaariksi Olli Rehnin tilalle. Myöhemmin Jean-Claude Juncker naarasi Kataisen EU-komission varapuheenjohtajaksi, eli käytännössä omaksi sihteerikseen, jolla ei ole toimialakohtaista salkkua. – Ei valtaa, mutta tottelevaisuutta ja tietenkin kuuliaisuutta EU-katakombien lobbaukselle. Hän on tutkitusti EU:n toiseksi lobatuin komissaari.


SITRA on EU pienoiskoossa

Näin tulemme jälleen kirjoitukseni alun teemaan: aina on syytä totella niitä, joilla on vallan avaimet taskuissaan ja jotka jakavat yhteiskunnan rahat. Muuten sanotaan tyhmäksi.

Juuri tämä oivalletaan Kokoomuksessa, ja siksi kokoomuslaisilla onkin aatteelliseen painoarvoonsa verrattuna suhteettoman paljon valtaa. Asia on SITRAn kannalta olennainen, sillä opportunismi sopii SITRAn toimintaperiaatteisiin loistavasti. SITRA hallinnoi noin 800 miljoonan euron pääomaa, ja se jakaa resurssinsa poliittisin ja sitä kautta myös korruptiivisin periaattein.

Monien yliopistotutkijoiden on vaikea arvostella SITRAa juuri siksi, että kritisointi on kuin purisi ruokkivaa kättä. Muutamat tosin ovat nämä ongelmat havainneet ja todenneet, kuten professori Matti Virén kolumnissaan.

SITRA toimii huonolla yhteiskuntasuhteella, ja sen investointitulos oli viime vuonna 55 miljoonaa euroa tappiollinen. Tämä korreloi huolestuttavasti SITRAn poliittisen johdon, poliittisen hallinnon ja poliittisten tehtävänimitysten sekä yleisen nepotismin kanssa, kun virkoihin on nimitetty kaikenlaisia wileniuksia ja pantsareita. Ja valtamedia lyö löylyä tupaan määrittelemällä aina etukäteen, ketkä ovat ”ennakkosuosikkeja” tehtäviin.

En siis tarkoita, että Kataisen kilpahakijat olisivat häntä parempia: listallahan ovat olleet muiden muassa takkinsa kääntäneen Suvi-Anne Siimeksen (ent. vas.) ja Yöradio-kuiskaajana tunnetuksi tehdyn kaupunkipoliitikko Pekka Saurin (vihr.) nimet. SITRA toimi pelastusrenkaana Esko Aholle (kesk.), aivan niin kuin Kokoomukselle läänitetty Euroopan investointipankin varapääjohtajan virka toimi varalaskupaikkana Sauli Niinistölle (kok.), Jan Vapaavuorelle (kok.) ja Alexander Stubbille (kok.).

Poliittiset tehtävänimitykset ovat saaneet aikaan mielikuvan, ettei EU muuta olekaan kuin säilytyspaikka tehtävissään epäonnistuneille poliitikoille, kuten Anneli Jäätteenmäelle (kesk.). SITRA on nyt EU pienoiskoossa.


Idealismi SITRAn helmasynti

SITRAn strategioista on päätetty banaalisti toistamalla tulevaisuudentutkimuksen kliseitä, kuten ”innovatiivisuutta”. Sekin on ymmärretty pelkäksi keksintöjen tuottamiseksi, vaikka maailma on täynnä keksintöjä, jotka vain odottavat tuotteistamista ja markkinoille saantia.

Suomi on sen verran pieni maa, että täällä kannattaisi panostaa pikemminkin keksintöjen hyödyntämiseen tuotteistamisella ja markkinoille saattamisella kuin panostamalla pelkkiin keksintöihin.

En tarkoita, etteivät keksinnötkin voisi tuottaa esimerkiksi patentteina, joita muut hyödyntävät. Mutta tarkoitan, että harvassa ovat ne suomalaisyritykset, jotka ovat niin isoja, että perustutkimus, keksinnöt, tuotteistaminen, teollistaminen ja markkinoille saattaminen onnistuisivat saman katon alla. Niinpä olisi viisaampiakin tapoja toimia kuin panostaminen innovaatioihin, jotka ovat pelkkiä visioita tai fantasmoja. Loputtomien innovazionien asemasta voisi tuottaa myös niitä solussoneja.

Nyt SITRA on saamassa johtajan, jolle kaikki on fan-tas-tis-ta ja joka totisesti osaa tehdä kultaisia kädenpuristuksia. SITRAn hehkuttama tulevaisuudentutkimus on siitä hullunkurinen tieteenala, että tutkittavaa substanssia ei oikeastaan ole olemassa, vaan se koostuu pelkästään mielikuvista, haaveista, ennusteista ja odotuksista. Kannattaisi tutkia, mitä markkinat haluavat eikä yrittää dumpata kuluttajille omia ideoitaan, kuten aatteissa marinoidut perinteiset poliitikot ovat oppineet tekemään.

SITRA toimii huonolla tulos/panos-suhteella ja suuren epäluottamuksen varjostamana, aivan niin kuin lähes kaikki muutkin poliittisesti hallinnoidut organisaatiot, kuten Yleisradio, Fortum ja Veikkaus, nyt myös Posti, jonka vuokratyöntekijöiden lakko ei ole pelkkää katkerien Kaarinoiden kateutta vaan myös oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Tämän ovat monet todenneet, muiden muassa professori Jukka Kekkonen (sd.), jota kannattaisi muistuttaa oman puolueensa SDP:n kyvystä räätälöidä poliittisia ja tieteellisiä tehtäviä omille suosikeilleen.


Julkisten tehtävien poliittinen täyttö lopetettava tai tasapainotettava

En tarkoita, että eduskunnan alaisissa laitoksissa kaikki poliittiset tehtävät pitäisi lopettaa. Sen sijaan tarkoitan, että poliittisia tehtäviä pitäisi harventaa ja ylipalkatut poliittiset palkintotehtävät sekä suojatyöpaikat pitäisi karsia pois.

Kun poliittisista tehtävänimityksistä ei ilmeisesti koskaan päästä eroon, olisi tehtävät jaettava poliittisten puolueiden kannatussuhteiden mukaisesti. Poliittisia virkoja olisi myönnettävä kaikille tai kenellekään. Tieteelliset tehtävät pitäisi jakaa tieteellisin periaattein ja poliittiset sekä julkiset hallintotehtävät avoimin poliittisin periaattein.

Suomen ministeriöiden viroissa värisuora on pitkään hallituksessa olleilla puolueilla: SDP:llä, Kokoomuksella ja Kepulla. Myös Vihreillä on laaja edustus etenkin Helsingin kaupungin viroissa, ja hallitusvakio RKP:llä on kannatustaan huomattavasti laajempi edustus julkisissa viroissa kielitasa-arvon verukkeella. Jopa entisiä kommunisteja on ollut suurin määrin esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön viroissa työministeriön ajoilta asti ja ay-järjestöpoliittisista syistä.

Vihervasemmistolainen hallitus huolehti ensi töikseen ylipalkatun avustajakaaderin haalimisesta ministeriöihin ja muutamien omien kellokkaidensa junttaamisesta korkeimpiin virkoihin vuosiksi eteenpäin, tuttuun demarityyliin ja vailla valitusoikeutta.

Suomen suurin puolue on gallupien mukaan nykyisin Perussuomalaiset. Kannatuksemme on ollut pitkään valtakunnan kärkipäässä. Silti puolueellamme ei ole poliittista painoarvoaan vastaavaa edustusta valtion virkarakenteessa eikä muissa julkisissa tehtävissä, vaikka pitäisi.


Perussuomalaisten läsnäolo julkisissa tehtävissä takaisi kansallisen edun näkökulman

Tilanne olisi tasapainotettava viipymättä niin, että perussuomalaisille saataisiin puoluekannatustamme (noin 20 prosenttia) vastaava edustus valtion ja kuntien virkoihin sekä muihin julkisiin tehtäviin. Perussuomalaisia pitäisi suorastaan suosia tehtävänimityksissä siihen asti, kunnes edustussuhteet ovat puoluekannatusten mukaisessa tasapainossa.

Kansallista etua painottavan puolueen edustus olisi julkisissa tehtävissä erittäin tärkeää siksi, että poliittisen vallan käytön painopiste on lipsahtanut yleisen internationalismin ja monikulttuuri-ideologian mukaisesti sekä kansanvallan vastaisesti maamme rajojen ulkopuolelle. Perussuomalaisten läsnäolo voisi tuoda yhteiskuntavastuun ja kansallisen edun näkökulman paremmin esiin julkisessa hallinnossa ja niin sanotuissa valtionyhtiöissä.

Edellä mainitsemistani syistä en kannata myöskään puoluetukien lopettamista enkä vähentämistä. Valtiollinen puoluetuki varmistaa kansanvaltaisten puolueiden toiminnan, ja valtion budjetissa sen kokonaismäärä on vain rikka rokassa.

Demokratian säilymisen kannalta valtiollinen puoluetuki on erittäin tärkeä, koska juuri se estää puolueita tulemasta riippuvaisiksi liike-elämän suosiosta ja yksityisistä lahjoituksista. Varoittavana esimerkkinä on Kehittyvien Maakuntien Suomi ry – yhdistys, joka tuki muiden muassa Jyrki Kataista ja josta aiottiin leipoa järjestelmällinen korruptioautomaatti Suomeen (aiheesta professori Esko Riepulan ja Petri Koikkalaisen teoksessa Näin valta ostetaan).

Kokoomuksella on paljon valtaa juuri siksi, että puolue on läpikotaisin liike-elämän kahleissa ja kytköksissä. Poliittinen mielipidevaikuttaminen on taloudellisista intresseistä riippumatta lähes mahdotonta kyseisessä puolueessa, kun liike-elämä maksaa heidän mainoksensa. Kepu on maatalouden ja vasemmisto korporaatioiden asianajaja, ja Vihreitä vaivaa heidän naturalistinen fundamentalisminsa, joka koostuu pelottelusta ja jonka teollisuuden organisaatiot koettavat ostaa pois. Ovelaa bisnestä on ilmastonmuutos-Angstikin.

Platonin yhteiskuntateorian mukaan poliitikon pitää varoa kultaisia kahleita, sillä vain siten kykenemme todelliseen filosofiaan ja päättämään siitä, mikä on yhteiskuntamme kokonaisedun mukaista. Ristiriitaista on, että puhdasta poliittista mielipidevaikuttamista edustavaa Perussuomalaista puoluetta moititaan ”populismista”, vaikka tosiasiassa kyse on kansanvallan jalosta ihanteesta: pyrkimyksestä saada oman kansakunnan edut, arvot ja ihanteet toteutumaan korruptiosta ja byrokratiasta välittämättä.


Punavihreän ideologian suoltamot

Norjalla näyttää olevan samanlainen tilanne öljyrahastojensa kanssa kuin Suomella on SITRAn kanssa, tosin suuremmassa mittakaavassa. Yleisradion Ulkolinja esitti aiheesta viime viikolla dokumentin Norjan öljymiljoonat. Sen mukaan Norjan valtio rahastoi öljystä saamansa triljoonan dollarin varat, ja Norjalla on nyt maailman suurin valtion omistama rahasto.

Ohjelman sisältö ei yllättänyt. Aivan kuten jo ohjelman oheisjutussa annettiin ymmärtää, lähetys koostui jälleen monikulttuuri-ideologisesta ripityksestä, jonka mukaan valtion omistama rahasto sijoittaa – tai ainakin sen pitäisi sijoittaa – ”eettisesti”. Yleisradion kielellä tämä tarkoittaa, että Norjan öljyrahat pitäisi kylvää maailman tuuliin ilmastoahdistuksella lietsotun syyllisyydentunteen vuoksi.

Haastateltaviksi oli löydetty muutamia moraaliposeerauksella sosiaalista pääomaansa kasvattavia sijoittajia, jotka pitivät tärkeänä investoida Intian vaihtoehtoiseen energiantuotantoon ja ”kehittyviin markkinoihin”.

Teroitettiin, kuinka hyödyllistä olisi nimittää pankkiirien apulaisiksi maahanmuuttajataustaisia monikultturisteja, jotka toisivat ”monipuolista informaatiota” sijoitusyhtiöihin. Sellaista mahdollisuutta, että he toimivatkin omaksi tai oman kansakuntansa tai maansa eduksi, ei nähty eikä tunnustettu.

”Valeinformaatiosta” varoitellen ja vihjaten tähdennettiin vain, ettei nykyajan ongelma ole informaation saanti vaan vaikeus erottaa ”hyvä” informaatio ”huonosta”. Lähetyksessä todellakin viljeltiin hyvän ja huonon käsitteitä estottomasti koettaen osoittaa katsojille, mikä on sitä oikeaa hyvesignalointia ja mikä ei.

Muutamat liituraitapankkiirit totesivat sitten vastalauseinaan, että ”eettinen sijoittaminen” tuottaa 7–8 kertaa huonommin kuin perinteinen, mikä puolestaan merkitsee, että Norjan rahastot myös hupenevat vastaavaa vauhtia. Ylen esittämässä dokumentissa nämä huomautukset koetettiin kumota lavastamalla menestyneestä sijoittajasta paheellinen ja ahne ”turbokapitalisti”, joka on opettanut ihmisiä olemaan itsekkäitä. Näin tavallisilta demaritelevisionkatsojilta toivottiin asianmukaisia inhoreaktioita ja hukuttautumista länsimaalaisten ihmisten kollektiiviseen häpeään ja syyllisyyteen.

Tarkoitus oli sivuuttaa se ilmeinen tosiasia, että lähes kaikki yksilörationaalisesti toimivat ihmiset ovat itsekkäitä, myös kehitysmaissa. Minua kauhistuttaa, mitä tapahtuu, kun väestönkasvultaan räjähdysmäisissä maissa jokaisella asukkaalla on lämpöpumppu, jääkaappi ja skootteri. Siitä tulee allekirjoitus planeettamme kuolintodistukseen. 

SITRAn tilanne ja asioiden käsittely on aivan samanlaista kuin poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa.

Myös SITRAssa panostetaan kehittyviin markkinoihin, monikulttuurisuuteen, ilmastonsuojeluun, tuulivoimaan ja yleiseen hyvesignalointiin tavalla, jossa investointitoimintaa ja puolueetonta tutkimusta ei osata tai haluta pitää erillään. Samanlaiseksi on muuttunut Suomen Akatemia, jonka strategisen tutkimuksen neuvosto hallinnoi noin 60 miljoonan vuosittaisia määrärahoja ja jonka tutkimusohjelmien pääteemat määrittelee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto.

Myös SITRAn palkkaama tutkijoiden armeija käy loputonta informaatiosotaa aseinaan ilmastoahdistus ja muut tavanomaiset pelottelukliseet. Niihin vetoaminen on tutkijakunnalle selvää rahaa, sillä se tukee oman egon ja uran rakentamista sekä pätevyyden osoittamista punavihreässä ja puolueellisessa kansainvälisessä tendenssitutkimuksessa.

---

Päivitys 24.9.2019: SITRAn yliasiamieheksi valittiin Jyrki Katainen yhden äänen erolla. Hänen vastaehdokkaanaan oli professori Markku Wilenius. Joulu tuli Kataiselle etuajassa, sillä hän saa palkkaa 18 533 euroa kuukaudessa ja 240 000 euron siirtymäkorvauksen. Perussuomalaisten edustajat vastustivat Kataisen nimittämistä. Kepu kannatti Kataista, sillä Keskusta odottanee Kokoomukselta tukea saadakseen oman keskustalaisen ehdokkaansa Kelan pääjohtajaksi.

Itsenäisyyden mediaesitys ja kahtiajakojen syyt

Itsenäisyyspäivän vietto on suurimmaksi osaksi median luoma tarina, vaikka itsenäisyys sinänsä ei pelkkää tarinaa olekaan. Kaikki tietävät, että kerrottuina asiat ovat joka tapauksessa erilaisia kuin todellisuudessa.

Koska 6.12. oli aurinkoinen päivä, kävelin pitkin ja poikin Helsingin katuja. Havaitsin kaupunkikuvassa myöhemmin iltapäivällä useaa erilaista marssijaa, kulkuetta ja juhlijaa. Katutapahtumiin kokoontuneiden käsityksillä itsenäisyyden merkityksestä on nähdäkseni yhtä paljon eroa kuin median itsenäisyydestä luomalla kuvalla ja tavallisen keskivertokansalaisen kokemalla itsenäisyyden vietolla.

Kuva eroista ja repeämistä vahvistui, kun tulin kotiin televisioruudun ääreen. Tein poikkeuksen ja katselin ystäväni kanssa Linnan juhlien kättelyseremonian alusta loppuun, ihan vain analyysia tehdäkseni.

Valtamedian esittämä kuva itsenäisyydestä on todellakin hyvin erilainen kuin katukuvassa näkyvä itsenäisyyden vietto. Elitisoitumisteorioita hyödyntävä puhe talouseliitistä, EU-eliitistä ja hegemonisesta mediaeliitistä ei ole palturia.

Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vahvasti ritualisoitunut. Yksi itsenäisyyden merkitystä eniten kangistavia tapahtumia on tiedostavaisten moittiman ”äijäölähtelyn” ohella juuri tuo itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto. Sartrelainen jono sopii ehkä kuvaamaan nyky-Suomea, mutta sen vaikutukset kansakunnan kollektiiviseen alitajuntaan voivat olla traumatisoivia. Jonossa oli aika paljon myös niin sanotun valtamedian patruunoita ja akatemioiden sekä muun niin sanotun älymystön paimenia.

Olen aiemmin väittänyt, että kansanryhmien kahtiajaot heijastelevat halkeamaa, jonka mukaisesti on syntynyt kaksi erilaista todellisuuden tulkintaa: (1) yhtäältä tunteenomainen ja ihanteellinen ja toisaalta (2) järkiperäinen ja todellisuudentajuinen. Monetkin suomalaiset ovat yksimielisiä siitä, että pitäisi säilyttää vapaamielinen hyvinvointiyhteiskunta, mutta käsitys oikeista menetelmistä vaihtelee.

Idealistit ja emotionaaliset ovat sitä mieltä, että hyvä yhteiskunta toteutuu, kun sovelletaan monikulttuurisuuden ideologiaa, otetaan vastaan loputtomasti väkeä kehitysmaista ja esitetään ongelmien syntyessä suvaitsevuuden vaatimuksia. Realistit ja rationalistit puolestaan haluavat säilyttää oman kulttuurimme, väestöpohjamme ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme sekä vahvistaa niitä itseisarvoina.

Tämä kahtiajako on heijastunut myös itsenäisyyden esittämistä koskevalle tasolle eli mediaan tavalla, jolla media on haljennut kahtia: yhtäältä idealistista ja ritualisoitunutta itsenäisyyskäsitystä toistavaan valtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen tapaan esittää itsenäisyyden merkitystä korostamalla jokapäiväisyyttä, realismia ja arkirationalismia.

Yhteiskunnallisia kahtiajakoja päivittelevä moralisointi on tyhjänpäiväistä siksi, että sen yhteydessä ei yleensä selitetä jakolinjojen juurisyitä. Huonoksi esimerkiksi käyköön nyt vaikkapa näyttelijä Jasper Pääkkönen, jolta Yleisradion TV-toimittaja sai lypsetyksi ne aivan välttämättömät valittelut ”vastakkainasetteluista” ja ”vihapuheesta”.

Pääkkönen oli saanut valmiiksi Hollywood-elokuvansa BlacKkKlansman, joka sijoittuu historiaan mutta jonka motiivina on esiintyjän mukaan arvostella historiallisen tendenssielokuvan kautta eräitä nykyajassa vallitsevia virtauksia, kuten juuri tuota vihapuheeksi sanottua yhteiskuntakritiikkiä.

Kliseitä on tietenkin käytettävä, sillä muutoin ne eivät pysy elinvoimaisina. Mutta jos haluaa ymmärtää jotakin siitä, miksi suomalaisten rivit ovat halki pahemmin kuin koskaan kansalaissodan jälkeen, on myönnettävä, että siihen ovat johtaneet maahanmuutosta johtuva erimielisyys, globalisaatiosta seurannut työmarkkinoiden hajoaminen ja taloudellinen eriarvoisuus sekä keskittämispolitiikkaan perustuva alueellinen eripura.

Jos haluaa tajuta, miksi saman päivän uutisissa näytettiin kuvia Ranskassa mellakoivista keltapaidoista ja Britanniassa EU-eroa juhlivista ihmisistä, on ymmärrettävä, että nimenomaan EU:n harjoittama löyhä maahanmuuttopolitiikka, taloudellisen itsemääräämisoikeuden riisto ja pyrkimykset kursia megalomaanista liittovaltioajatusta kokoon väkipakolla ovat johtaneet Euroopan kansat pitämään asemistaan ja oikeuksiensa repaleista kiinni.

Juuri näin ovat syntyneet nuo niin sanotut kahtiajaot ja vastakkainasettelut, jotka heijastuvat myös median kahdessa erilaisessa todellisuuden tulkinnassa. Mikäli niitä halutaan jotenkin sovittaa tai lieventää, olisi valittava vaihtoehto numero 2, eli palattava samoja jälkiä lähtökohtaan: kansallisvaltioiden Eurooppaan, jossa toteutetaan omakulttuurisuutta, rajakontrollia ja kansallista itsemääräämisoikeutta.

Myös Yleisradion kannattaisi kuunnella tarkasti, mitä sanottavaa kansallismielisillä oikeastaan on, eikä kiertää kameran kanssa mainostamassa ”Helsinki ilman natseja” -mielenosoituksia. Miten olisi ”Helsinki ilman Antifaa, Varisverkostoa ja Takku.netiä”?

Sillä paikkaansa pitävät Nietzschen viisaat sanat: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi. Ja kun katsot kauan pimeyteen, katselee myös pimeys sinuun.” Jos nimittäin taistelee fasismia vastaan fasistisilla keinoilla, kuten sananvapauden rajoituksilla ja leimakirveillä, ei ole enää antifasisti vaan pelkkä fasisti.

Mutta on itsenäisyyspäivä kovaa ja tuskallista työtä myös muille kuin meille filosofeille, esimerkiksi sotilaille. ”Yleisen asevelvollisuuden korostamista” ei tosin nykymaailmassa enää tarvita, sillä sen tarpeellisuus korostuu jo muutenkin. Suvaitsevuuden vaatimukset ja niiden takana olevat konfliktit eivät ole saaneet aseita kukkimaan vaan kääntymään ne toisiaan vastaan.

Linnan juhlissa nuoret olivat jälleen kerran sartrelaisittain ”poissaolevina paikalla”. En tarkoita, että valtiollisessa protokollassa pitäisi suosia sivilisoitumattomia henkilöitä, sillä nuorehkoista henkilöistä on kertynyt huonoa näyttöä muun muassa ministerinviroissa. Myös Platon oli sitä mieltä, että ei filosofikuninkaiksi alle 50-vuotiaina (vrt. Mykkänen & Macron).

Mutta yleiskuva näistä kansanvallan karnevaaleista on raihnainen, eikä sitä saa kuntoon blingillä eikä pukuloistolla. Yleisradion haastattelupoimintojen mukaan ansiokas nuori suomalainen näyttää olevan jokin pelikoodaaja, e-urheilija, itsensä sosialisoinut nuorisopoliitikko tai muu satunnaismenestyjä.

Sen sijaan oma käsitykseni Suomen tulevaisuuden toivoista myötäilee niiden nuorten ponnistuksia, jotka opiskelevat, duunaavat tai kamppailevat toimeentulo-ongelmien kanssa ja kokevat samanaikaisesti huolta sekä vastuuta tämän maan taloudesta ja tulevaisuudesta. Vaikka ihmisten näkemykset maailmanparannuksen keinoista voivatkin olla kaukana toisistaan, heitä pitäisi yhdistää yhteinen intressi: Suomen etu, jota ilman yksilöiden edut eivät toteudu.

Mikäli minusta sattuu tulemaan jonakin päivänä tasavallan presidentti (MTV3:lta tuli samaan aikaan Uuno Turhapuro, Suomen tasavallan herra presidentti), lupaan kutsua paikalle enemmän nuorta porukkaa. Ei minulla ole mitään myöskään Paavo Lipposen, Esko Ahon, Matti Ahteen, Eero Heinäluoman, Ilkka Kanervan, Seppo Kääriäisen tai muidenkaan veteraanipoliitikkojen kuvaruudussa kierrättämistä vastaan. Mutta mikäli itse päädyn joskus parkkiintuneeksi poliitikoksi tai saan muun rituaalikutsun kipsiin, annan pilettini kernaasti jollekin toiselle ja sanon, ”mee sä, mä en enää kehtaa”.

Miksi Ruotsidemokraatit voittivat vaalit?

Grattis till Sverigedemokraterna! Onnitteluni Perussuomalaisten kanssa yhteistyötä tekeville Ruotsidemokraateille, jotka voittivat vaalit. Puolueen kannatus nousi rakettimaisesti, ja äänestäjät hakeutuivat äänestyspaikoille kuin palava bensavana.

Ruotsissa maahanmuutto-ongelmat ovat olleet suurempia kuin Suomessa, mutta ruotsalaisten kansankotiajattelu on estänyt tiedostamasta ongelmia yhtä nopeasti kuin sotia kokemaan joutuneessa Suomessa, joka on aiemminkin ollut maahanmuuttopyrkimysten kohteena. Niinpä myös Ruotsin jytky viipyi.

Ruotsidemokraattien hyväksyminen ”uudeksi normaaliksi” viipyy yhä kansallisen edun vastaisten puolueiden harjoittaman syrjinnän vuoksi.

Myös imperiumin vastaisku oli odotettavissa. Kovin korkeaa kannatusta Ruotsidemokraatit eivät voi saavuttaa, eikä vasemmisto koskaan vaivu valliriutan alapuolelle, sillä Ruotsissa on jo niin paljon maahanmuuttajataustaisia ihmisiä, etteivät ruotsalaiset enää voi pelastaa maataan etniseltä valloitukselta.

Tämän estää vierasperäisten laaja edustus ja poliittinen vaikutusvalta, jota he käyttävät identiteettipoliittisin ja käänteistä rasismia edustavin perustein: kanavoiden kannatuksensa aina sinne, missä se edistää vieraiden kansakuntien etua.

Ruotsidemokraattien menestys ja sosiaalidemokraattien tappio johtuivat siitä, että Ruotsidemokraatit ovat ruotsalaisella tavalla demokraatteja ja sosiaalidemokraatit sosialistisella tavalla demokraatteja.

Kun demarit saivat historiallisen huonon vaalituloksen Ruotsissa, olisi yleiseurooppalaisesta näkökulmasta outoa, että demarit pärjäisivät paremmin Suomessa. Siksi Sdp:n vaalivoitto on erityisen epätoivottavaa.

Ongelmien ytimen muodostavat maahanmuutto ja sen mukanaan tuomat pulmat, jotka ovat aiheuttaneet päänsärkyä monille toimittajille. Esimerkkinä olkoon vaikka Uuden Suomen Markku Huusko, joka kirjoituksessaan ”Varissuo, Suomen Rinkeby?” selitteli ja pyöritteli maahanmuutosta johtuvaa slummiutumista parhain päin.

Millaista noissa Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä, sitten oikein on? Hyppäsin hetkeksi dokumentaristi Michael Mooren rooliin ja menin katsomaan. Ehkä selitys löytyisi sieltä.

Ohessa YouTube-videoni ja Rinkeby-raporttini, josta selviää, että Ruotsista on tullut Afrikka. On syntynyt islamilaisia mikrovaltioita, jollaisia The Washington Times on löytänyt myös Ranskasta. Poliittinen kysymys on, haluammeko me tätä ja millaisen Suomen suomalaiset haluavat.





Tässä videon johdanto myös teksinä:

Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit ovat päässeet erinomaiseen yhteisymmärrykseen maahanmuuttopolitiikasta ja siitä, kuinka yleispohjoismaista väestöpolitiikkaa pitäisi hoitaa.

Ruotsissa nähdyt ongelmat, kuten katuväkivalta, vandalismi, naapuruussovun heikkeneminen, koulujen jakautuminen kantaväestön ja uusruotsalaisten kesken sekä afrikkalaisperäisen ja lähi-itäläisen väestön slummiutuminen kertovat monikulttuurisuuskokeilun epäonnistumisesta.

Eräs kansalainen totesi, että ennen Ruotsissa tehtiin autoja, nykyään Ruotsissa poltetaan autoja.

Johtopäätökset eivät kerro mistään peloista, ennakkoluuloista, rasismista eivätkä ksenofobiasta.

Sen sijaan tulokset ovat osoittaneet maahanmuuttokriitikoiden esittämän arvostelun ennakkotiedoksi.

Meillä filosofeilla on tapana tarkastella asioita epäaffektiivisesti eli epätunteenomaisesti. Me teemme analyysia siitä, mikä on yhteiskunnallemme hyväksi ja mikä ei.

Ongelmien juurisyy on, että maahanmuuttajamäärät ovat olleet liian suuria.

Tulijatulva on johtanut maahanmuuttajaväestön keskittymiseen ja vaikutusvallan kasvuun, korostettuun identiteettipolitiikkaan. Tästä puolestaan on seurannut haluttomuutta integroitua yhteiskuntaan ja omalle saarelleen hakeutumista.

Viime vuosien pakolaisuus on johtanut valtavaan siirtolaistsunamiin, jonka vaikutukset ovat väestöpoliittisia. Tulijamäärien kasvu uhkaa väestöämme, kulttuuriamme, elämäntapojamme ja talouttamme. Mikään maa ei ole entisensä, jos sen väestö vaihdetaan.

Muutamat äärivasemmistolaiset tendenssitutkijat ja agendajournalistit ovat väittäneet omissa pseudotutkimuksissaan suomalaisia ”fasisteiksi” ja ”mustan sarastuksen airueiksi”. Tosiasiassa suomalaiset eivät koskaan ole harjoittaneet siirtomaaimperialismia.

Valloitus suuntautuukin nyt kolmannesta maailmasta ja etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. ”Mustan sarastuksen airueet” ovat siis olleet aivan muita kuin Oula Silvennoinen ja hänen kanssakirjoittajansa väittävät teoksessaan.

Kysymystä siitä, haluavatko kansalaiset väestörakenteemme muuttuvan tai vaihtuvan peruuttamattomasti, on pidetty visusti poliittisen prosessin ulkopuolella, eikä asiasta ole voinut missään äänestää, tuskin äännähtääkään.

Näin on tehty pelkän poliittisen korrektiuden varjelemiseksi, vieraskoreuden, jonka esimerkkitapauksina ovat avulias Aatu ja pölhö-Kustaa, jotka auttoivat muita omaksi velaksi, sekä tietysti Turmiolan Tommi, joka joi talonsa.

Vallassa olevat vanhan sukupolven poliitikot ovat toimineet niin.

Kun Euroopassa viriää nyt poliittista aktiivisuutta kansallisen edun suojelemiseksi eri maissa, on sitä tervehdittävä iloiten.

Euroopan unionin ylikansallinen vallankäyttö ja puuttuminen maiden sisäisiin asioihin ovat menneet liian pitkälle. On huono juttu, että kansalaiset ja Euroopan maiden kantaväestöt eivät saa itse asioistaan päättää.

Perussuomalaiset on ainoana parlamentaarisena puolueena vaatinut maahanmuuttajamäärien alentamista Suomessa.

Niin sanottua humanitaarista maahanmuuttoa on vähennettävä voimakkaasti, sillä se on osoittautunut sosiaalietuusperäiseksi haittamaahanmuutoksi. Myös työperäistä maahanmuuttoa on karsittava, sillä työperäinen maahanmuuttaja on usein kaikkein haitallisin viedessään työpaikan suomalaiselta.

Lisää maahanmuuttajia voidaan ottaa vasta, kun jokaisella suomalaisella on työ- tai opiskelupaikka, säännölliset tulot ja katto pään päällä sekä julkistalouden velka on maksettu.

Melkein kaikki suuret ongelmat, kuten sosiaalimenojen kasvu, valtioille karttuva syömävelka, asuntopula, pula työpaikoista, terrorismi, rikollisuuden lisääntyminen, kulttuurikitkat ja kieliongelmat johtuvat välillisesti tai välittömästi maahanmuutosta.

Maahanmuutto on siis ongelmien ydin, ja suhtautuminen maahanmuuttoon on avainasia, kun päätetään, millaisessa Suomessa haluamme tulevaisuudessa elää.

Snellmanin perintö uhattuna

Snellmanin päivä 12. toukokuuta oli tänä keväänä kaunis ja kirkas. Osuin kaupungilla pyöräilemässä ollessani sattumalta Helsingin Kansalaistorilla järjestettyyn tilaisuuteen, jossa pidettyjä puheita seurasi kulkue. Väkeä näytti olevan enemmän kuin vuoden 2016 marssilla Hakaniemestä Kruununhakaan J. V. Snellmanin patsaalle.

On hienoa, että kansallismielinen ajattelu ja isänmaallisuus kukoistavat jälleen vastalauseina kansainväliselle hömpötykselle, joka ei ole enää vain harmitonta.

Sosialistisen internationalismin ja kansainvälisen kapitalismin yhteistyöllä on ylikansallinen vallankäyttö velkaannuttanut Euroopan kansallisvaltiot, romuttanut kansallisen itsemääräämisoikeuden ja demokratian sekä saattanut Euroopan kansakunnat kansainvälisten pankkien velkaorjuuteen.

Myös etnisesti yhtenäisten kansojen pirstominen jatkuu oikeistohallitukseksi väitetyn hallituskoalition EU-yhteistyöllä, eikä ymmärretä eroa, joka vallitsee kansojen (etnografinen käsite), kansakuntien (hallinnollinen käsite), kansalaisuuden (juridinen käsite), yhteiskuntien (sosiologinen käsite) ja kansallisvaltioiden (valtio-opillinen käsite) välillä.

Yksi kaikkein kummallisimpia väitteitä on, että Pohjoismainen Vastarintaliike olisi epäisänmaallinen tai valtionvastainen siksi, että se tähtää pohjoismaiden yhteistyöhön ja valtioiden liittoon.

Mietitäänpä hieman. Mikä oikeastaan on se kansallisvaltioiden vastainen hanke, joka tähtää valtioiden itsemääräämisoikeuden riistämiseen ja liittovaltioon? – Euroopan unioni itse!

Pyrkimys lavastaa Pohjoismaiden Vastarintaliike valtionvastaiseksi on yritys kääntää huomio pois siitä valtiollisen itsemääräämisoikeutemme riistosta, joka tapahtuu EU-federalismin kautta. Eikö sille saisi tai voisi olla kilpailijaa tai haastajaa kansanvaltaisilla aatteiden markkinoilla? Nähdäkseni se on demokratian idea.

Pohjoismaiden keskinäinen yhteistyö ei ole sen erikoisempi hanke kuin Paavo Väyrysen utopia pohjoismaiden unionista, joka perustuu spontaaniin ja vuosisatoja jatkuneeseen kanssakäymiseen.

Entä sitten maahanmuutto? Nobel-palkitun taloustieteilijän Milton Friedmanin sanoin: väestöjen vapaa liikkuvuus ja hyvinvointiyhteiskunta ovat mahdoton yhdistelmä.

Ilman kansallisvaltiota ei ole hyvinvointiyhteiskuntaa. Länsimaiset hyvinvointiyhteiskunnat luotiin kansallismielisen ajattelun tuloksena. Sitä ennen Euroopassa elettiin ruhtinaskuntien tilkkutäkissä. Oli eripurainen aatelisto, keskenään riitelevä porvaristo, papisto, talonpojat ja työväenluokka.

Vasta hegeliläisen kansallisvaltioaatteen kautta eri ryhmittymät saattoivat löytää yhteisen edun, ja luotiin länsimaiset kansallisvaltiot, joiden sisäpuolelle hyvinvointiyhteiskunnat perustettiin. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen työväline.

On muistettava, että kansallismielisyyttä on kuin tuoleja, pöytiä ja ruokalajeja: erilaisia. Kaikkea ei pidä arvioida saksalaisen kansallissosialismin tirkistysreiästä, josta näköala avautuu erään sosialistisen totalitarismin suolle. Se, että toimittaja kirjoittaa Suomessa suomen kielellä tai että sosiologian professori saa saarnata yliopistolla oppejaan vielä myös suomeksi, on tulos suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Poliittinen vihervasemmisto ja huvitteluliberaali porvaristo puolestaan rääkyvät, kuinka vaarallista kaikki tämä muka on ja parjaavat kansallismielisiä fasisteiksi, rasisteiksi tai natseiksi.

Yleensäkin media ja tiedeyhteisö ottavat liian herkästi kantaa kansainvälisyyden, maahanmuuton ja vierasperäisten tahojen puolesta ja oikeistoa sekä kantaväestöjä vastaan eivätkä pyri lainkaan ymmärtämään, mistä mielipiteiden polarisoitumisessa ja monikultturistien uustaistolaisuudessa on kyse.

Tämä ei ole yllätys, sillä yhteiskuntatieteet ovat punavihreän värisuoran hallussa – seikka, joka on vienyt uskottavuuden yliopistossa tehtävältä yhteiskuntatutkimukselta kokonaan.

Oikeustieteilijät puolestaan ovat vaatineet useiden vuosien mittaisia vankeusrangaistuksia maahanmuuttoa vastustavasta järkipuheesta sillä perusteella, että puhe voi johtaa väkivaltaisiin tekoihin. Argumentti on mitä hullunkurisin. Samaan aikaan oikeustieteilijät eivät kanna huolta siitä, että maahanmuuttopoliittiset tyhmyydet ja ovien aukaiseminen tulijoille ovat jo nyt johtaneet suuriin väkivaltaisuuksiin, kun muslimiterroristit ovat tappaneet satoja ihmisiä Euroopassa. Tässä valossa maahanmuuton vastustamisesta pitäisi myöntää rauhanpalkintoja.

Filosofisen teonteorian valossa kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan rikoksen kriteeriksi, tunnusmerkiksi ja ehdoksi pitäisi määritellä se, että puhe sisältää imperatiivin (käskylauseen tai kehotuksen) tiettyyn rikokseen ja että rikoksella on selvä kohde. Ilman nimenomaista kehotusta tekoon ei kannanotosta tulisi rangaista. Esimerkiksi epäsympatian, paheksunnan, moittimisen tai halveksunnan ilmaisemisen perusteella ei pitäisi tuomita, sillä kaikestahan ei tarvitse pitää ja kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Muussa tapauksessa sanktioitaisiin mielipiteiden esittäminen tietyistä kansanryhmistä.

Tässä valossa ihminen ei saisi olla vihainen eikä kritisoida tahoja, joista ei pidä tai jotka ovat itse syypäitä heränneeseen arvosteluun. Tällaista periaatetta ei voitaisi johdonmukaisesti ajatellen hyväksyä, ja siksi pidin myös Mika Illmanin väitöskirjaa Hets mot folkgrupp (2005) perusteettomana: pelkkänä yrityksenä antaa avoimeksi jätetylle laille täysin vulgaari ja subjektiivinen tulkinta. Usein niin sanottu vihapuhe on vain kritiikkiä, joka herättää vihaa arvostelun kohteissa, ja siksi sen projisoiminen arvostelun esittäjien ominaisuudeksi on asioiden kääntämistä nurin.

Kansallismielisyyden nousu länsimaissa ei kerro mitään siitä itsestään, sillä kansallismielisyys ei ole itsensä seuraus eikä syy. Sen sijaan se on seuraus siitä, että Euroopan unioni ja kansainvälisyyden tendenssi ovat mädättämässä länsimaat ja niissä harjoitetun rationaliteetin.

Syy on maahanmuutto, joka pirstoo kansankokonaisuudet ja johtaa väkivaltaan sekä eripuraan. On hyvä muistaa, että Bosnian-Hertsegovinan verisessä sodassa murhattiin noin 200 000 ihmistä etnisten erimielisyyksien vuoksi ihan muutama vuosikymmen sitten. Se on eniten jälkeen toisen maailmansodan.

Hajonneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa. Tapauksen olisi pitänyt opettaa, että rauha on mahdollinen vain kansallisvaltioiden kautta. Rajat luovat rauhaa samoin kuin kansallismielisyys ja kansallisen edun varjeleminenkin. Tätä eivät ne toopet ymmärrä, jotka rakentavat EU-liittovaltiota vapaamuurari Richard Nikolaus Coudenhove-Kalergin idealismin perustalle.

Asioiden ollessa optimaalisesti muodostavat etnisesti yhtenäiset kansat kansakunnan, joka perustaa luonnonoikeudellisen itsejärjestymisensä pohjalta suvereenin kansallisvaltion. Kansallisvaltiot puolestaan legitimoivat ihmisten kansalaisuuden ja mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan, joka toteutuu, kun kaikki osatekijät ovat ekvivalentissa suhteessa keskenään.

Sen sijaan internatsismin ideologiaan perustuva maailmankyläpainajainen johtaa länsimaisten hyvinvointiyhteiskuntien pirstoutumiseen, kansankokonaisuuksien hajoamiseen ja luokkayhteiskunnan kärjistymiseen länsimaiden sisällä. Tämä on seuraus vasemmiston menosta kansainvälisen kapitalismin ja siihen liittyvän internationalismin takuumieheksi.

Tuloksena työn karkaamisesta halpamaihin ja halpatyövoiman virtaamisesta länsimaihin syntyy kurjuutta ja erimielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt jakautuvat köyhiin ja rikkaisiin – ymmärtämättä kuitenkaan, että heidän keskinäisten konfliktiensa syy ei ole heissä itsessään vaan heidän ulkopuolellaan, toisin sanoen internatsismissa.

Koska suurin osa länsimaihin pakolaisuuden verukkeella virranneesta väestä on nuoria miehiä, vastuu ja syyllisyys fylogeneettisen kehityksen tuloksena syntyneen selektion tuhoutumisesta lankeavat niille kantaväestöön kuuluville naisille, jotka alistuvat vierasperäisistä miehistä vallitsevaan ylitarjontaan ja pariutuvat heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä ylirajaisesti. Tästä johtuu, että työpolitiikan ohella maahanmuuttopolitiikkaan liittyy aina myös seksuaalipolitiikka. Niinpä kansallismielisten on vastustettava telaketjufeministien tavoitteita, joita he ajavat itsekkäästi ja omista intresseistään.

Kansojen ja etnisesti erilaisten kansakuntien välillä vallitsevat intressi-, arvo- ja kulttuuriristiriidat puolestaan ovat objektiivisina todellisuuden sisältyviä konflikteja, joita säätelemään ja hallitsemaan tarvitaan kansallisvaltioita ja niiden välisiä rajoja.

Tämän ymmärtäessään Vastarintaliikkeen jäsenet näyttävät olevan oikeita miehiä, joiden sisällä virtaa oikeudenmukaisuuden eetteri. Toista maata ovat tunnottomalla rahalla ostetut virkamiehet, yliopistotutkijat ja valtavirran poliitikot, jotka ovat suurimmaksi osaksi nynnyjä nössöjä.

Minua on aina kiinnostanut, miksi yhteiskunnassa ja yliopistoissa saa mielihyvin olla äärivasemmistolainen. Mutta jos ilmoittaa olevansa oikeistolainen kansallismielinen, sitä vastaan aletaan vyöryttää, kiistetään virat, varat ja toimintaresurssit, ja ihminen julistetaan henkipatoksi sekä asetetaan toimintasaartoon.

Vastaus piilee siinä, että kommunistien ja heitä nykyisin edustavien monikultturistien hullutuksiin ei usko kukaan, vaan heitä pidetään naurettavina pelleinä, joilla on vain korkealentoisia ihanteita. Ne ovat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa todellisuuden kanssa aiheuttaakseen muutoksia kansalaismielipiteissä. Heitä ei siis tarvitse ottaa vakavasti.

Sen sijaan kansallismielisiä pelätään siksi, että heidän arvellaan olevan oikeassa. Heidän aavistetaan lausuvan totuuksia yhteiskuntamme olemuksesta ja luonteesta. Koska kansallismieliseen filosofiaan sisältyy totuus ihmisten käyttäytymisen naturalistisesta olemuksesta, joka järjestyy kansallisen edunvalvonnan perustalle, tämä tekee kansallismielisistä filosofeista myös oman aikakautemme ainoita vaikutusvaltaisia filosofeja.

---

Tekstin kirjoittaja ei ole Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsen.