Itävallan vaalit osoittavat Euroopan suunnan

Nationalratin eli Itävallan parlamentin vaaleissa kävi juuri niin kuin osattiin ennustaa ja odottaa, eli maahanmuuttoa vastustavat Vapauspuolue FPÖ (26,0 %) ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP (31,7 %) korjasivat murskavoiton. Sosiaalidemokraatit saivat 26,9 prosentin kannatuksen ja vihreät romahtivat 3,9 prosenttiin pudoten kokonaan parlamentin ulkopuolelle.

Tämä oli looginen lopputulos huonosti hoidetusta maahanmuuttopolitiikasta, jonka vuoksi Euroopan ulkorajoja on pidetty sepposen selällään ja vieläpä täysin organisoidusti.

EU on pakottanut jäsenmaitaan ottamaan vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kehitysmaista kantaväestön tahdon vastaisesti. Viimeisimpänä näyttönä europarlamentin ylenkatsellisuudesta on tapa, jolla europarlamentaarikot ehdottivat kommunistien aloitteesta, että EU ottaisi vielä 250 000 pakolaista lisää.

Merkille pantavaa on, että Helsingin Sanomien etusivulla ei ole puhuttu Itävallan vaaleista mitään, ei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Taitaa olla idealismi pirstaileina, kun noin meni luu kurkkuun. Tai sitten valtamedia vain noudattaa epäilemättä hyvin totuudenmukaista periaatetta ”kansa on puhunut, pulinat pois”.

Linja on Euroopan vaaleissa nähdyn trendin mukainen. Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen ehtikin jo arvioida, että ”Itävallan vaaleissa toteutuivat Euroopan kansalaisten yhteiset arvot”.

Muistammeko Susanne Winterin?

Talven tulo viipyy, mutta sitä odotellessamme voimme palauttaa mieleen Susanne Winterin. Oikeustieteen tohtori Winter on ollut Itävallan kansalliskokouksen (der Nationalrat) – toisin sanoen maan parlamentin – jäsen vuodesta 2008.

Kansainvälistä huomiota Winter sai tultuaan tuomituksi vuoden 2009 alussa ”uskonrauhan rikkomisesta” (Verhetzung und Herabwürdigung religiöser Lehren) ehdolliseen vankeuteen ja 24 000 euron sakkoon esitettyään mielipiteitä, joissa hän luonnehti Itävaltaan jo tuolloin suuntautunutta siirtolaisten virtaa muun muassa ”maahanmuuttotsunamiksi”.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin hylkäsi sittemmin Winterin armonanomuksen sillä perusteella, että ”rasististen rikosten” ei katsota nauttivan sananvapauden suojaa, eikä niitä koskevia tuomioita tai asioissa vallitsevia erimielisyyksiä lueta ihmisoikeuksia koskevien tapausten alaan. Ikävä tuomio jäi siis voimaan.

Tähän päivään tultaessa moni suomalainenkin tiedotusväline on käyttänyt jutuissaan ainakin maahanmuuttovyöryn ja maahanmuuttotulvan käsitteitä. En ota kantaa sanankäytön eleganssiin sinänsä, mutta esimerkkejä vastaavanlaisesta attribuutiosta koskien maahanmuuton hmm... ominaispiirteitä (?) voi löytää esimerkiksi Ilta-Sanomista, Verkkouutisista, Uudesta Suomesta tai vaikkapa Suomenmaasta. Käsitteet ovat valtavirtaistuneet osaksi vallitsevaa diskurssia.

Kenties maahanmuuttotsunamin vertauskuva on vielä varattuna lopullista ja kaiken alleen murskaavaa hyökyaaltoa varten – tai ainakin siihen asti, kunnes itse ilmiö vaatii käsitteen käyttöä kielen kuvateorian mukaisesti.

Kun maailma on vähitellen ja huomaamatta muuttunut paavin aiemmin tuomitsemia väitelauseita vastaavaksi, voitaneen ajatella John Searlen puheaktiteorian mukaisesti (Speech Acts – An Essay in the Philosophy of Language, 1969), että kun maailma muuttuu, niin sitä kuvaavan lauseen totuusarvokin muuttuu.

Siksi myös Susanne Winterillä olisi aihetta kysyä, saako hän sakkorahansa takaisin korkoineen, kun hänen julistamansa uhkakuva onkin muuttunut todellisuudeksi, painajaiseksi, josta ei voi herätä – ei voi, koska todellisuus, johon monetkin ihmiset unia silmistään hieroen heräisivät, on muuttunut pahan unen kaltaiseksi. Susanne Winteriä voisi nykyisin syyttää lähinnä tarkkanäköisyydestä, kauaskantoisten ennusteiden teosta tai korkeasta yhteiskuntavastuusta.

Mielipideilmaston kylmyydestä hyristen minä puolestani ihmettelen vaatimattomassa mielessäni, miksi poliittista valtaa käyttävien tahojen pitää oikeusistuimien voimalla tuomita poliittisen pakkovallan kanssa eri mieltä olevat ihmiset sakkoihin, fyysiseen vankeuteen, mielipidevankeuteen, cordon sanitaireen, yhteiskunnallisen toimintasaartoon, vaikutusvallattomuuteen, äänettömyyteen tai julkisen häpäisyn kohteeksi.

Onko ennusteiden, arvioiden, mielipiteiden, varoitusmerkkien, enteiden, pahimmilla mahdollisuuksilla operoivien spekulaatioiden tai uhkakuvien julkilausuminen yhteiskuntamme kokonaisedun kannalta muka jollakin tavoin haitallista? – Jos on, niin miksi? Siksikö, ettei kukaan voisi viedä poliittiselta vallalta sankaruutta, joka seuraa siitä, että se itse paljastaa omat paheensa?

Haiderin homoseksuaalisuus

Hesarin tämänpäiväisen jutun mukaan Itävallan oikeiston johtaja Jörg Haider on paljastumassa kuolemansa jälkeen homoksi tai vähintään biseksuaaliksi. Asiaa on edistänyt Haiderin seuraajaksi Bündnis Zukunft Österreich -puolueeseen valitun Stefan Petznerin tunnustautuminen Haiderin elämänkumppaniksi. Lehti ennustaa Itävallan tiedotusvälineiden tekevän aiheesta suuria juttuja. Mutta mitä oikeastaan on paljastunut? – Haider oli homo. Entä sitten? Suhtautuvatko Haiderin seksuaalisuudella politikoivat lehdet niin kielteisesti homoseksuaalisuuteen, että ne luulevat voivansa repiä aiheesta isoja otsikoita?

Juttu kelpaa korkeintaan poliittiseksi aseeksi kilpailevien ryhmien, kuten laitavasemmiston käsiin. Sille, aivan kuten myös keskustaliberaaleille ryhmille ja vihreille, saattaa olla vaikea kääntää Haiderin homoseksuaalisuutta häntä itseään vastaan, sillä nämä puolueet ovat perinteisesti pyrkineet esiintymään homojen puolestapuhujina. Järkytystä koituu korkeintaan Haiderin oman puolueen BZÖ:n niille kannattajille, jotka ovat suhtautuneet kaikkiin ihmisiin homofoobisesti.

Poliittisen oikeiston ja homoseksuaalisuuden yhteenkuuluvuus ei ole sinänsä mikään uusi eikä outo asia. Olen myös itse tehnyt aihetta koskevaa analyysia. Oikeisto on perinteisesti puhunut yksilöllisten arvojen ja elämäntapojen puolesta. Sen sijaan vasemmiston edustama kollektivismi on ollut tuota kaikkea vastaan, vaikka vasemmistopuolueet ovatkin pyrkineet näyttäytymään homojen oikeuksien edistäjinä. Sen ne ovat kuitenkin tehneet vain osana yleistä tasa-arvopolitiikkaansa ilman, että vasemmiston omalla arvomaailmalla olisi paljoakaan yhteistä homojen arvomaailman kanssa. Monet homot ovatkin yleensä oikeistolaisia konservatiiveja eivätkä sellaisia hihhuleita, kuin muutamien äänekkäiden tahojen aktiivisuudesta voisi päätellä.

Minua itseäni Haiderin homoseksuaalisuus kiinnostaa siksi, että se tukee äskettäin julkaisemani teoksen Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) väitteitä. Todistelin kirjassani, että homojen arvouniversumi on lähtökohtaisesti erilainen kuin heteroiden. Poliittisesti sitä vastaavat parhaiten juuri oikeistolle tyypillinen individualismi, liberalismi ja identifioituminen isänmaahaan. Isähän ei ole homopojalle sellainen kilpailija kuin oidipaalisuudesta kärsivälle heterolle, joten estettä homojen isänmaanrakkaudelle ei ole. Tässä mielessä eräiden oikeistopoliitikkojen homovastaisuus on ollut epäjohdonmukaista ja merkki salailusta ja torjunnasta.

Maailma tuntee useita homoseksuaalisia oikeistopoliitikkoja. Äärimmäisiä esimerkkejä tarjoavat tarjoavat tunnetusti Ernst Röhm ja Saksan äärioikeiston edesmennyt johtaja Michael Kühnen. Väittipä myös saksalainen historian professori Lothar Machtan vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan Hitlers Geheimnis (”Hitlerin salaisuus”), että Hitler oli homoseksuaali. Väitettä tukee CIA:n entisen psykologin Walter C. Langerin aikalaisanalyysi (tarkempia tietoja voitte lukea kirjani sivulta 390 alkaen). Tuoreen esimerkin avoimesta homoseksuaalisesta oikeistopoliitikosta tarjosi puolestaan hollantilainen sosiologian professori Pim Fortuyn, joka murhattiin raa’asti kadulle erään naturalistin ja eläinaktivistin toimesta vuonna 2002. Motiivinaan hänellä oli Fortuynin esittämä islamkritiikki.

Se, että monet homot suhtautuvat maahanmuuttopolitiikkaan kriittisesti, on hyvin ymmärrettävää. Se on osa meidän aitoa ja sisäsyntyistä huoltamme islamistumisen johdosta – toisin sanoen siitä, että islamin varjolla poljetaan niin homojen kuin muidenkin ryhmien, esimerkiksi vapaan tieteen ja lehdistön, oikeuksia. Monet homot ovat pohjimmiltaan kansallismielisiä, koska me tiedämme, että parhaiten kansallisten vähemmistöjen oikeuksia on voitu edistää järjen keskeisen työkalun eli itsenäisen, demokraattisen ja rationaalisen kansallisvaltion kautta. Kansallisvaltio on juuri se modernin ajan keksintö, jonka piirissä työväenluokka ja säädyt saattoivat löytää yhteiset etunsa ja työskennellä paremman huomisen puolesta. Monikulttuuristumisen myötä seuraa vaara, että Eurooppa hajaantuu takaisin eri säädyistä ja kulttuureista koostuviin yhteiskuntaluokkiin, jotka taistelevat keskenään.

Edellä lausuttu ei merkitse, että olisin Haider-fani. Biseksuaali ei oikeastaan koskaan tule kaapista. Sen sijaan hän ”kärähtää”. Haider kärähti sekä homoseksuaalisuudestaan että rattijuoppoudesta, ja siksi hänen kohtalonsa lähinnä säälittää minua. Minne hän oli kaiken lisäksi lisäksi matkalla? Vastaus: äitinsä 90-vuotispäiville, eli homobaarista pois kiirehtivä puoluejohtaja taisi elää traagisesti puun ja kuoren välissä.

Olen itse lausunut kirjani kuudennessa käskyssä homopojille, että käräytä bi-ukkomies. Se tekisi lopun tympeästä kaksoiselämästä ja puskaseksin perinteestä, johon heterot pakottivat homot homoseksuaalisuuden ollessa vielä kielletyssä ja laittomassa tilassa. Niin homojen kuin heteroidenkin pitäisi ymmärtää, että kansallisten arvojen puolustaminen on eduksi molemmille. Siksi myös oikeistolaisten pitäisi hyväksyä isänmaalliset homot omassa piirissään paremmin.


P. S.

Ei mennyt kauaa, kun netin chateissa alkoivat kiertää huhut siitä, että ehkäpä Jörg Haider murhattiin. Teoria on tämä: EU:n agentit juottivat tai huumasivat hänet hämäräbaarissa, istuttivat uhrinsa auton rattiin ja kädestä pitäen ajattivat hänellä näytösluonteisen kolarin sekä lopuksi tainnuttivat hänet ikuiseen uneen. Operaatio onnistuttiin salaamaan käyttämällä hyväksi Haiderin yöllistä retkeä, sillä homoseksuaalisuuden yllä leijuu edelleenkin häveliäisyyden haamu. Outoa onkin, että puoluejohtaja kuoli vain näin vähän vaalien jälkeen – ajallisesti yhtä vähän, kuin Pim Fortuynilta olisi kestänyt nähdä oma vaalivoittonsa.

Haideria koskeva tarina on samanlainen, joita kerrotaan Dianan kuolemasta. Erikoista on, että kiisteltyjen politiikan henkilöiden tavaksi on tullut kadota näyttämöltä tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman kautta. Haideriahan painostettiin poliittisesti jo vuonna 2000, kun EU aloitti boikottinsa koko Itävaltaa kohtaan pyrkien siten savustamaan demokraattisesti valitun puolueen pois hallituksesta.