Väestökadon syyt

Syntyvyys on laskenut Suomessa nälkävuosien tasolle, ja asiasta syytellään tietenkin homoja ja muita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, jotka eivät ole olleet ahkerimpia lisääntymään.

Eräs vaivautui tuomaan asiaa koskevan moitetaulun auton perävaunulla Prideen. Voi tuota ihmisten aktiivisuutta.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät varmasti lisääntyisi yhtään innokkaammin ilman kyseistä heteropropagandaa eivätkä myöskään sen vuoksi. Homot kun eivät muutenkaan paneskele maailmaa paksummaksi, eivätkä pahenna globaalia väestöräjähdystä.

Eikä kukaan tule homoksi tai heteroksi kehottamalla. Kokeilkaa vaikka. Mutta silti myös Suomen väestökadosta syytellään ”homopropagandaa” niin kuin Venäjällä.

Se, että heterot eivät lisäänny tai antaudu muuhun seksuaaliseen kanssakäymiseen, johtuu heteroseksuaalisen valtakulttuurin sisäisestä ongelmasta: feminismistä.

Syynä Suomen ja muidenkin länsimaiden väestökatoon (verrattuna kehitysmaihin) on feministisen liikkeen harjoittama seksinvastaisuus.

Siihen liittyy miesten henkistä ahdistelua ja syyttelyä melkein kaikesta. Seksuaalista aloitteellisuutta on rikollistettu ja rangaistuksia kiristetty, vaikka intohimorikokset ovat usein vain niin sanottuja rikoksia, ja niitä tehdään hyvässä tarkoituksessa: toiveena tuottaa toisille ja itselle mielihyvää.

Ihmisten haluttomuutta hakeutua seksuaaliseen kanssakäymiseen ihmetellään sitten Yhdysvaltoja ja Helsingin Sanomia myöten.

Sopisi syytellä heteroseksuaalisen kanssakäymisen omaa kompleksisuutta ja feminismiä.

Väite naisten alisteisuudesta pätee ehkä kehitysmaissa, mutta jos samaa läksyä taotaan myös täällä Suomessa, se johtaa tasa-arvopoliittiseen kallistumaan naisten hyväksi.

Kovapintaiset ja jakkupukuiset naiset kävelevät kaupunkien kaduilla korkokengät kopisten ja koppava ilme naamallaan sekä potevat tyytymättömyyttä ja dysforiaa. Muutama vuosikymmen sitten tiedostavat naiset polttelivat pikkupöksyjään ja rintsikoitaan vapaamielisyyden merkiksi.

Saatan vaikuttaa konservatiiviselta, mutta haluaisin 1980-luvun ja siihen liittyvän seksuaalisen vallankumouksen takaisin. Ihan vain ihmisten hyvinvoinnin vuoksi.

Mikä GCM? – Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

Global Compact for Migration (GCM) on YK-maiden kesken hyväksyttäväksi tuleva asiakirja. Sen mukaan maahanmuuttajien yhteenkuuluvuuden tunnetta on lisättävä maahanmuuttajia vastaanottaneissa maissa ja heidän positiivisia vaikutuksiaan on korostettava julkisessa sanassa. GCM:ssä toivotaan myös uusien ja joustavien muuttoreittien avaamista ja perheenyhdistämisen helpottamista maahanmuuttajille.

Asiakirja on tarkoitus hyväksyä ensi joulukuussa Marokossa järjestettävässä hallitusten välisessä konferenssissa. GCM:llä yritetään puuttua maahanmuuton ongelmiin, joista on tullut maailmanlaajuinen ilmiö.

Myös Yhdistyneissä kansakunnissa on siis havahduttu tarpeeseen säädellä maahanmuuttoa globaalisti. Raja-aitojen madaltaminen ei ole kuitenkaan oikea tapa puuttua ongelmaan, joka johtuu kehitysmaiden väestöräjähdyksestä.

Länsimaiden velkaantuminen, yhteiskunnallisen tehokkuuden heikkeneminen, ekologinen eroosio ja länsimaiden kulttuurieroosio ovat sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton kerrannaisongelmia. Pysyvää ratkaisua asiaan ei saada ilman väestönkasvun rajoittamista ongelmamaissa.

Jos GCM:llä rajoitettaisiin kehitysmaista ja etenkin Afrikasta ja Lähi-idästä läntisiin teollisuusmaihin suuntautuvaa maahanmuuttoa, se olisi perusteltu. Hanke olisi oikean suuntainen, mikäli sillä tavoiteltaisiin perheiden yhdistämistä takaisin lähtömaihin.

Mutta kun ei. Tavoitteena on vain helpottaa kehitysmaista tulevaa massamaahanmuuttoa ja ”siirtolaisuudeksi” sanottua halpatyövoiman juoksutusta sekä vaikeuttaa länsimaiden julkisen talouden tilannetta, kantaväestöjen asemaa ja poliittisen maahanmuuttokritiikin esittämistä.

Suomen ei pidä hyväksyä kyseistä asiakirjaa. Ainakin Yhdysvallat, Itävalta ja Unkari ovat jo päättäneet jättäytyä sopimuksen ulkopuolelle, sillä sopimus voisi rajoittaa valtioiden itsemääräämisoikeutta maahanmuutto- ja väestöpoliittisissa asioissa. Puola, Australia, Tshekki ja Kroatia ovat ilmaisseet aikeensa vetäytyä sopimuksesta.

Kansainvälisoikeudellisesti katsoen GCM voisi vaarantaa valtioiden itsemäärämisoikeuden ja suvereniteetin. Esimerkiksi kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on ottanut (sinänsä harvinaislaatuisen) kannan Donald Trumpin maahanmuuttopoliittisten rajoitusten puolesta Helsingin Sanomien viimevuotisessa jutussa ”Asiantuntija arvioi Trumpin aikeita suitsia muslimien tuloa Yhdysvaltoihin: Pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Niiden ei pitäisi ajaa myöskään muiden kansallisten etujen tai kantaväestöjen omien oikeuksien edelle. On vääristynyttä, että entinen perussuomalainen, ulkoministeri Timo Soini (sin.) on puhunut hyväksymisen puolesta vetomalla tulkintaan, jonka mukaan GCM ”ei ole sopimus” (aiheesta täällä).

Miksi kyseistä asiakirjaa hyväksyttäisiin, jos sillä ei olisi sitovia vaikutuksia, jos siihen ei olisi tarkoitus vedota ja jos sitä ei aiota noudattaa? Soinin tapa viitata käsitekoreografiaan on merkki ministerin juoksemisesta globalistien ja internationalistien virittämään lankaan. Ei ihme, että ministerit makaavat maassa rähmällään.

Sanakirjan mukaan englannin kielen sana ”compact” merkitsee ’sopimusta’, eikä sanallinen saivartelu siitä, että kyseessä olisi ”vain asiakirja”, auta mitään. Tietenkin myös sopimus on asiakirja.

Myös kysymys sopimuksen hyväksymisen tavasta sisältää kiertelyä. Soini on väittänyt, että sopimusta ei varsinaisesti allekirjoiteta. Se, että asiakirja menee ”normaalin YK:n menettelytavan mukaan YK:n yleiskokouksessa päätöslauselmamenettelyllä äänestykseen”, merkitsee kuitenkin, että se tulee voimaan, vaikka siihen ei kerätäkään allekirjoituksia eri maiden valtuuskunnilta. Räpäytä siis silmää, jos suostut.

Suomen maahanmuuttopolitiikassa tarvittaisiin kokonaan toisenlaisia toimia kuin GCM:ssä esitettyjä. Akuutin pakolaiskriisin aikana EU-maista Suomi otti Saksan, Itävallan ja Ruotsin ohella eniten pakolaisia ja turvapaikanhakijoita väkilukuunsa suhteutettuna. Löysää maahanmuuttopolitiikkaa aiemmin vetäneet muut pohjoismaat ovat sittemmin tiukentaneet maahanmuuttopolitiikkansa kansainvälisten sopimusten velvoittamalle minimitasolle.

Näin olisi pitänyt toimia myös Suomessa. Sen sijaan Suomi on tehnyt vain vähäisiä ja merkityksettömiä tarkennuksia etuisuus-, oleskelulupa- ja perheenyhdistämiskäytäntöihin eikä ottanut käyttöön sisärajatarkastuksia, vaikka olisi voitu.

Samanaikaisesti EU:n omat säädösneuvottelut kansainvälisen suojelun myöntämisestä, turvapaikkamenettelystä ja Dublin-asetuksesta ovat täysin auki eri tahojen välillä. On toivottavaa, että ensi vuoden europarlamenttivaaleissa EU-maiden kansalaiset ilmaisevat poliittisen tahtonsa, jolla pakolaisten vastaanottaminen ja ”taakanjakosopimusten” mukainen lähettely maasta toiseen saadaan loppumaan tai ainakin vähenemään tasolle, joka vastaa Geneven pakolaissopimuksessa tarkoitettua yksittäisten poliittisten turvapaikkojen myöntämistä.

Seuraavat europarlamenttivaalit ovat ensimmäiset vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeiset EU-vaalit, joten odotan äänestysvilkkauden kasvua ja suunnanmuutosta vaativaa tulosta. Sillä kriisi ei ole mihinkään kadonnut eikä ratkennut.

Viime vuonna EU:n alueelle tuli noin 700 000 turvapaikanhakijaa, joten kyse on edelleen väestöpoliittisesta mullistuksesta ja Euroopan kansakuntien väestölliseen rakenteeseen vaikuttavasta kumouksesta, jolla on poliittisiin ja uskonnollisiin voimasuhteisiin liittyviä vaikutuksia.

Kyse on vieraiden kansakuntien ja uskontojen ekspansiivisesta valloituspolitiikasta, joka pitäisi pysäyttää Euroopan kansakuntien ja valtioiden oman sekä yhteisen edun nimissä.

Suomen itsenäisyyttä ei saa kaventaa Global Compact for Migration -sopimuksella.

---

Päivitys 13.11.2018: Ulkoministeriön byrokraatit hermostuivat kirjoituksestani ja sen Uudessa Suomessa olevasta toisinnosta ilmeisesti niin pahoin, että he kaivoivat esiin myös Suomen Uutisten viime viikkoisen jutun ja alkoivat moittia Ilta-Sanomissa Laura Huhtasaarta (ps.) ja Ville Taviota (ps.) ”väärien väitteiden levittämisestä”. Valtamedia ja ministeripoliitikot aloittivat siis informaatiosodankäynnillisen mustamaalauskampanjan, jossa poliittista arvostelua väitettiin ”valeuutiskampajoinniksi”.

Se näyttää olevan valtamedian tapa reagoida aina, kun ministerit kohtaavat vastaansanomatonta kritiikkiä ja hallituksen omalla keinottelulla ei ole pohjaa. On alun alkaen väärin, että virkamiehet pyrkivät tekemään Eurooppa-politiikan ja ulkopolitiikan kokonaan.

Ministeriön puolustelun lapsekkuutta osoittaa Ilta-Sanomien referaatti suomenruotsalaisen professori Matti Klingen pojan, maisteri Renne Klingen selittelystä: ”Asiakirjan perimmäinen tarkoitus on Klingen mukaan saada maat yhdessä vastaamaan maailmanlaajuiseen haasteeseen. GCM:n avulla jäsenvaltiot voivat yhtenäistää ja parantaa käytäntöjään, jotta päästään kohti turvallista, järjestelmällistä ja sääntöjen mukaista siirtolaisuutta.”

Tyhjää sanahelinää, joka käytännössä merkitsee vain länsimaiden sitouttamista maahanmuuttomyönteiseen tahtotilaan. Lauselmassa mainitut toiveet eivät varmasti ole tosiasioita. Jo käsittelyn kiertelevästä muodosta käy ilmi, että sopimus on aiottu vietäväksi läpi hipi hiljaa ja kautta rantain, ilman allekirjoituksia ja ilman poliittisia päätöksiä maiden parlamenteissa, jotta sopimuksen velvoittava luonne ei paljastuisi kansalaisille ja siirtolaiskäytäntöön voitaisiin ujuttaa ”taakanjakosopimuksen” kaltaisia ja lakeihin perustumattomia raja-aitojen madalluksia. Kyse on globalistien ja avoimia rajoja vaativien pitkästä marssista halki valtioiden.

Ulkoministeriön maahanmuuttomainonnassa käytetty ”siirtolaisuuden hallintaan saaminen” merkitsee käytännössä kaiken, myös haittamaahanmuuton, näkemistä työperäisenä siirtolaisuutena (siirtolaisuuden nimitystä käytetään nimenomaan työperäisestä maahanmuutosta). Täten myös sosiaalietuusperäisen maahanmuuton päälle – joka on ongelmallisin ja laajin osa kaikesta – yritetään pirskottaa hyödyllisyyden esanssia.

Gatestone-instituutin asiantuntijan Judith Bergmanin mukaan GCM:n kautta aiotaan ajaa läpi sellainen näkemys, että maahanmuutto on ihmisoikeus ja niin sanottu subjektiivinen oikeus, johon kenellä tahansa olisi oikeus. Hänen mukaansa ”julkinen keskustelu voisi vaarantaa koko projektin”.

Vaikka sopimus ei sidokaan maita juridisesti, se sisältää suuren määrän käytänteitä siirtolaisuuden suhteen, ja keskeistä on, käyttävätkö oikeusistuimet sopimusta ohjenuoranaan, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevaa YK:n yleissopimusta. Jos niin käy, sopimus on pommi, joka voi laueta käsiin velvoitteiden muodossa. 

Kirjoituksessa mainitsemieni maiden lisäksi myös Tanska, Italia ja Slovenia ovat jättäytymässä pois sopimuksesta, ja Ruotsi ja Hollanti olisivat hyväksymässä sen vain tietyin muutoksin. EU:n ulkopuolisista maista pois jättäytymässä ovat Norja ja Sveitsi. Kiina, Etelä-Korea ja Japani vetävät itsemääräämisoikeuttaan korostavaa linjaa. Ainakin Saksassa, Suomessa ja Ruotsissa kerätään nimiä adressiin sopimuksen hylkäämiseksi, ja se kannattaa ilman muuta allekirjoittaa tästä.

Virkamiehiltä ei ole kovin rehellistä ryntäillä lavastamaan asioiden kansanvaltaisen ja avoimen käsittelyn vaatimista ja perusteltua yhteiskuntafilosofiaa ”valeuutisoinniksi”. Paremminkin sen johdosta pitäisi potkaista Katajanokan silkkipyllybyrokraatit pois nepotistisista palkintoviroistaan.

Johtavatko James Bond ja M Eurooppaa?

Euroopan federalistit onnistuivat pelastamaan keväällä nahkansa ja käyttämään Ahtisaari-ilmiötä hyväkseen lanseeraamalla Ranskan presidentinvirkaan ”epäpoliittiseksi” mielletyn Emmanuel Macronin. Äänestäjien epävarmuutta ja Euroopassa käynnissä olevan väestöjenvaihdon aiheuttamaa sekavuutta hyväkseen käyttäen Macron pystyi luomaan itsestään messiaanisen illuusion, joka toteuttaisi päämäärien valtakunnan ja Suuren Monikulttuurisen Unelman.

Saksassa puolestaan järjestetään tänään 24. syyskuuta liittopäivävaalit. Maata on hallinnut Angela Merkelin johtama kristillisdemokraattien ja sosiaalidemokraattien koalitiohallitus, ja Merkel tavoittelee vaalissa neljättä kautta liittokanslerina. 

Emmanuel Macronin ja Angela Merkelin suhde on muistuttanut elävästi James Bondin ja agentti M:n suhdetta äiti–poika-leikkeineen. Kemistiksi Leipzigin Karl-Marx-yliopistossa kouluttautuneen Merkelin asema kuitenkin horjuu, ja lähtökellot ovat soineet hänelle vuodesta 2015, josta lähtien Merkel kätilöi Saksaan yli miljoona humanitaarisin perustein tullutta pakolaista, turvapaikkaturistia, muslimimilitanttia, kerjäläistä ja muuta siipeilijää.

Niinpä esimerkiksi Uusi Suomi kirjoitti aiheesta 9.10.2015 otsikolla ”Saksassa kiehuu jo avoin kapina maahanmuuttopolitiikasta – Merkeliä uhataan oikeudella”, ja Iltalehti sekä Yleisradio toistivat asian jutuissaan. Vuoden 2016 alkupuolella ryhmä lakimiehiä nosti Merkeliä vastaan kanteen hänen harjoittamansa pakolaispolitiikan vuoksi, ja tähän päivään mennessä peltirouvaa vastaan on nostettu jo yli 1000 maanpetoskannetta oven avaamisesta hallitsemattomalle pakolaisvirralle (maanpetosrikosten distinktioista Suomen lainsäädännössä tässä).

Vaihtoehto nykypolitiikalle ei tule kuitenkaan Martin Schulzin johtamien demarien suunnalta, sillä sosialistien maahanmuuttokanta on vielä tuhoisampi kuin krisujen, ja sitä hillitsee vain puoluejohdon pelko perussaksalaisten duunarien ja työttömien kannatuksen menetyksestä.

Merkelin todellisina haastajina ovat ”professoripuolueena” tunnetun kansallismielisen Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland, AfD) -puolueen poliitikot. Puolueen nimitys ”professoripuolueeksi” perustuu siihen, että sen riveissä on esiintynyt monia näkyviä tieteenharjoittajia, minkä vihervasemmisto on koettanut kääntää ”populismiksi”, aivan niin kuin se on yrittänyt nälviä myös puolueen lempinimen olevan ”vain pilkallinen”.

Toivon lämpimästi Angela Merkelin syrjäyttämistä Saksan liittokanslerin virasta joko vaaleissa tai oikeudenkäynneissä ja hänen korvaamistaan asiantuntevilla ja vastuunsa ymmärtävillä poliitikoilla. Samoin toivon jytkyä AfD:lle, vaikka sen kannatus ei hallitusvastuuseen riittäisikään ja vaikka perinteiset valtapuolueet pyrkisivät sulkemaan maahanmuuton vastustajat poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle yhtä häikäilemättömin keinoin kuin Suomessa.

Maahanmuutto on repinyt Saksaa

Angela Merkelin poliittinen asiantuntemus on ilmentänyt enemmänkin niin sanottua ”yhteiskunnallista kemiaa” kuin todellisten olojen tuntemusta, minkä voi ymmärtää hänen koulutustaustansa valossa.

Lapsettomalla Merkelillä ei vaikuta olevan sen enempää henkilökohtaista kuin sensus communikseenkaan perustuvaa motiivia vastata Saksan tulevaisuudesta, sillä hän on koettanut perustella maahanmuuttotulvaa Saksan kantaväestön keskuudessa alenemaan lähteneellä syntyvyydellä.

Kompensoitaessa väestödiagrammien kuhmuja maahanmuutolla unohdetaan maahanmuutosta johtuvat kulttuurikonfliktit, sosiaalikustannukset ja väestöpoliittiset heikennykset, mikä merkitsee kansakunnan mädättämistä vierasperäisen eduksi.

Tällöin tallotaan kantaväestön varpaille ja tehdään saksalaisten asema entistäkin tukalammaksi. Samoin unohdetaan, että syy kielteisenä koetun nationalismin esiinnousuun on ollut ja on vastuuton idealismi, joka koettelee kantaväestön kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta (aiheesta lisää kirjoituksessani ”Maahanmuuttoa on vauhditettava, jotta natsismin uhka väistyisi”).

Mätä maahanmuuttopolitiikka on Merkelin käsissä savuava ase

Muut EU-maat eivät ole uskaltaneet vastustaa Merkeliä, koska Merkel kannattaa Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamista USA:n toivomuksen mukaisesti, ja pakotteiden jatkaminen on varsinkin Itä-Euroopan maiden turvallisuusetujen mukaista.

Avainsyy EU:n halvaantumiseen pakolaiskriisin keskellä onkin Merkelin kurjan tahdonmuodostuksen ohella Venäjä, jonka sotilaallinen uhka ohjaa EU-maita hakeutumaan keskinäiseen konsensukseen yhtä aikaa sekä pakoteasiassa että pakolaisasiassa.

Merkelin johtama Saksa on taivutellut muut EU-maat ottamaan vastaan pakolaisia hintana Venäjän vastaisten pakotteiden jatkamisesta. Näin voidaan sanoa, että Merkel on hallinnut Eurooppaa Venäjän muodostaman sotilaallisen uhan tuella, johon vedoten hän on pakottanut muut EU-maat nielemään ”taakanjaon” periaatteet ja hylkäämään Dublinin sopimuksen. Mätä maahanmuuttopolitiikka on siis Merkelin käsissä ase, jolla hän uhkaa muita EU-maita piirittääkseen Venäjää.

Venäjä tekisikin oikein, mikäli se vähentäisi sotilaallista uhkaa Euroopan suunnalla, sillä se mahdollistaisi nippusiteiden avautumisen Euroopan maiden ympäriltä. Tilanteen laukeamista Vladimir II ei nähtävästi kuitenkaan halua (Vladimir I:n ollessa jo turvallisesti vitriinissä).

Toisella tavalla sanottuna Merkel on vyöryttänyt lähi-itäläisiä Eurooppaan, koska hän ei halua joutua kahden rintaman sotaan vaan haluaa varmistaa energiatoimitukset Lähi-idästä siltä varalta, että suhteet Venäjään menevät entistä pahemmin huurteeseen. Näin tehdessään Merkelin Saksa on laittanut EU:n jäsenmaat maksamaan oman kieron ulkopolitiikkansa virheet Keski-Euroopasta valuvan muslimivirran muodossa.

Nyky-Saksa tuhoutuu omaan natsismin kammoonsa

Ideologinen pääsyy Saksan haluttomuuteen torpata islaminuskoisten Eurooppaan suuntaama miekkalähetys on saksalaisten omaatuntoa häiritsevän natsitrauman aiheuttama häveliäisyys, vieraskoreus ja kausaalisuhteet rikkova oman kansan syyllistäminen. Niiden vuoksi Saksan maaperällä tehdään nyt käänteistä kansanmurhaa, jonka kohteena on eurooppalainen kantaväestö, ja vaikutukset ulottuvat myös Suomeen.

Entisen kristillisdemokraatin ja nykyisin AfD:tä kannattavan Erika Steinbachin mielestä Saksan hallitus on toiminut kuin diktaattori. Merkel-mummun valtiatarleikki omilla liikavarpaillaan katkeaa toivottavasti pian, ja Saksa saa taas pian kunnon johtajan. Siitä riippuu pitkälti koko Euroopan tulevaisuus.

Vertauskuva James Bondin ja agentti-M:n välillä puolestaan epäonnistuu vain siksi, että sen enempää Macron kuin Merkelkään eivät ole brittejä, jotka ottivat kaukaa viisaasti ritolat EU:n konglomeraatista. Semioottisesti puhuttelevalta tilanne näyttää uutuuselokuva Victoria & Abdulissa, jossa Merkel selvästikin flirttailee maahanmuuttaja-rikastuttajan kanssa. – Sattumaako?


Kirjallisuutta

Suositeltavaa luettavaa Saksan tilanteesta ovat yhteiskunnan perusyksikön (eli nojatuolinsa ja TV-settinsä välisen myyttisen yhteyden) muodostamasta syväkoomasta heränneen entisen demaritelevisionkatsojan, Thilo Sarrazinin, vuonna 2016 julkaisema teos Wunschdenken: Europa, Währung, Bildung, Einwanderung – warum Politik so häufig scheitert? (”Toiveajattelua: Eurooppa, valuutta, koulutus, maahanmuutto – Miksi politiikka niin usein epäonnistuu?”) ja hänen vuonna 2010 ilmestynyt kirjansa  Deutschland schafft sich ab – Wie wir unser land aufs Spiel setzen (”Saksa lopettaa itsensä – Miten vaarannamme maamme?)”.

Suositeltava on myös sosiaalikasvatuksen professorin, Gunnar Heinsohnin, teos Söhne und Weltmacht – Terror im Aufstieg und Fall der Nationen (”Ihmiset ja maailman voima – Terrorin nousu ja lasku kansakunnissa”) vuodelta 2003.

Italialaisen toimittajan Giulio Meottin Gatestone-instituutille kirjoittama artikkeli Saksan tilanteesta (”The Rise of Islam”) tässä ja sen referaatti Oikeassa Mediassa tässä.

---

Päivitys 25. syyskuuta 2017: Alternativ für Deutschland sai 12,6 prosenttia kannatuksesta, ja Merkelin kristillisdemarit tipahtivat 33 prosenttiin, joten olin ennustuksessani oikeassa, toisin kuin Ylen käyttämät näennäisasiantuntijat Kimmo Elo ja Tuomas Iso-Markku Helsingin yliopistosta.

Hanna Hanhinen -nimisen toimittajan kirjoittaman jutun mukaan ”[s]uomalaistutkijat pitävät Saksan sunnuntaisten liittopäivävaalien suurimpana yllätyksenä liittokansleri Angela Merkelin luotsaaman CDU-puolueen kannatuksen merkittävää laskua.”

Yleisradion toisessa jutussa toimittaja Minna Pärssinen puolestaan itkee, ”[m]istä äärioikeistolainen AfD sai kannattajansa?” Puolue näyttää ”äärioikeistolaiselta” vain, jos sitä katsotaan äärivasemmalta. AfD:n ihana vaalivoitto veti suut apeiksi niin Ylessä kuin yliopistollakin, vaikka apeuteen olisi syytä saksalaisilla itsellään: Merkelin harjoittama terrorismi voi jatkua demarien 20,5 prosentin tuella, koska kristillisdemokraatit säilyttivät täpärästi asemansa suurimpana puolueena.

Niukkuuden aika – Mistä se johtuu?

Filosofi Ville Lähde on rakentanut käsityksensä tulevaisuuden filosofiasta niukkuuden käsitteen ja ilmiön ympärille kirjassaan Niukkuuden maailmassa (Niin & Näin 2013). Valinta on luonteva sikäli, että filosofien oma leipä on usein yhtä kapea kuin pitkäkin. Siksi oman tieteenalamme piirissä esiintyvän talousahdingon projisoiminen koko maailmaa koskeviin yhteyksiin käy vaivattomasti.

Kirjansa alussa Lähde lausuu (s. 9), että ”[s]uomalaisilla on enemmän vaurautta kuin koskaan aiemmin. Nautimme ennennäkemättömän historiallisen kehityksen hedelmistä. Asumme väljemmin, liikumme ympäri maailmaa ja syömme ravinnoksemme ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Elämme kuitenkin rajallisessa maailmassa, ja tieto kasvun rajoista lisääntyy koko ajan. Miljoonat kärsivät aineellisesta kurjuudesta. Niukkuus ei silti näy arkipäivässämme.”

Vai ei? Ilmeisesti Lähteen omaan elämään niukkuus ei yllä. Mutta muutoin rohkenen olla eri mieltä. Jo alkusanoissaan Lähde on nähnyt länsimaat laiskanpulskeina ja hyvinvoivina, ja onkin kysyttävä, keitä tosiasiassa ovat ne miljoonat hyväntekijät, jotka kärsivät tuosta monille ihmisille tutusta aineellisesta kurjuudesta. Totuus lienee se, että aineellisesta kurjuudesta on tullut varsin konkreettista ja läsnä olevaa myös hyvinvointivaltio Suomessa.

Niinpä Lähde olisi helpottanut asemaansa myöntämällä niukkuuden koettelevan myös ja nimenomaan hyvinvointivaltioina pidettyjä teollisuusmaita eikä piirtämällä ensi töikseen vastakohta-asetelmaa entisten hyvinvointivaltioiden ja entisten kehitysmaiden välille. Länsimaiset hyvinvointivaltiot ovat henkihieverissä ja elävät yli varojensa samalla, kun maailman keskeinen pääomalähde on kehitysmaaksi virallisesti luokiteltava Kiina, ja Intian talous kasvaa kohisten.

Länsimaiden kurjistumisen syy ei ole tuhlailevana pidetty elämäntapa. Esimerkiksi EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä yli puolen tullessa kehitysmaista. Taloudellisessa mielessä syynä hyvinvointivaltioiden illankoittoon ja jatkuvaan pulaan kaikesta on se, että kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeus on menetetty ja ylikansalliset yhtiöt pystyvät globaalin maailmantalouden vallitessa kilpailuttamaan kansallisvaltioiden veropolitiikan, mikä on johtanut valtiot verokilpailuun ja ennennäkemättömään velkaantumiseen.

Se, että ylikansalliset yhtiöt ovat hyödyntäneet myös kehittyviä valtioita, on tuonut niihin enemmän runsautta kuin tuotannontapaan tai riistoon perustuvaa niukkuutta, toisin kuin Lähde näkee.


Kepeähköjä keinoja ehtyvän maailman pelastamiseen

Kaikki ei tietenkään johdu vain ihmisten itsemääräämisoikeuden ja hyvinvoinnin katoamisesta ja kieroutumisesta globaalin talouden pyörteissä. Maailmassa vallitsee myös tosiasiallinen pula resursseista, ja Lähde käsitteleekin erityisesti öljyn, puhtaan veden, ravinnon ja viljelysmaan loppumista. Se, että energiavarat ehtyvät ja asuinhuoneiden lämpötiloja joudutaan pudottamaan aste asteelta niin, ettei lämmintä saa pian olla 12 astetta enempää, ei ole suinkaan Vihreän liiton keksintöä. Se ei ole myöskään seurausta pietistisestä, säästäväisyyttä korostavasta tinkimisen ja nuukuuden eetoksesta vaan reaktiota siihen tosiasiaan, että maailma on ehtymässä.

Lähde on monille filosofeille tyypilliseen tapaan antautunut analysoimaan myös resurssin, niukkuuden ja runsastumisen käsitteitä, ja hän pohtii markkinoihin, ihmisen kekseliäisyyteen, politiikkaan ja uusiin teknologioihin liittyviä mahdollisuuksia (vielä kerran) pelastaa maailma. Kyse on siis ”vaihtoehtoisten ajattelutapojen” kertailusta, vaikka kirjoittaja kieltääkin, että niukkuuden maailman politiikka olisi ”maailman pelastamista”. Parannuskeinoiksi hän tarjoaa kuitenkin vain ”eriarvoisuuden välttämistä” (s. 158) ja ”talouden ja politiikan suhteen murrosta” (s. 160), jotka ovat kovin epämääräisiä keinoja.

Lähteen havainnot ovat sinänsä paikkaansa pitäviä, mutta tärkeimpiin asioihin hänen teoksensa ei yllä puuttumaan. En tarkoita nyt vain sitä, että filosofisesti katsoen ahdingossa on ollut kyse naturalismista, josta jo Nietzsche kirjoitti, että ”darvinismista huokuu eräänlainen englantilaisen liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju” (Iloinen tiede, ajatelma 349).

En tarkoita sitäkään, että Lähde olisi voinut pohtia paremmin teknologisen kulttuurin ja maailmantalouden metafyysistä perustaa. Tarkoitan vain, että jo pelkästään sillä immanentilla tasolla, jolla Lähde liikkuu, hän olisi voinut miettiä, mistä jatkuva materiaalinen ahdinko varsinaisesti johtuu.

Runsauden aikakauden lopuksi niukkuuden profeetta Lähde esittää vain sen vaatimuksen, että kulutuksen ja kasvun pitäisi vähentyä. Se ei kuitenkaan toteudu, jos kuluttajat eivät vähene, mutta tähän tosiasiaan Lähde varoo viittaamasta.


Heteroseksuaalisuus ja väestöräjähdys syinä niukkuuteen

Syynä lähes kaikkeen maailmassa vallitsevaan energiapulaan, elintarvikepulaan, aliravitsemukseen, saastumiseen, poliittisiin levottomuuksiin, sotiin, väkivaltaan, kaaokseen sekä pulaan demokratiasta ja ihmisoikeuksista on liiallinen väestönkasvu kehitysmaissa. Väestöräjähdys eli ihmislajin liiallinen runsastuminen koettelee koko maapalloa, ja se uhkaa myös niin sanottuja kehittyneitä länsimaita, joiden väestö vähenee sekä tosiasiallisesti että suhteellisesti.

Tästä Lähde ei kuitenkaan puhu mitään, vaikka se on koko ympäristöä koettelevan katastrofin pääasiallinen syy.

Ympäristöliikkeen piirissä on vältelty sanomasta tätä tosiasiaa ääneen kannatuksen menetyksen pelossa. On arveltu, että naturalismille rakentuva ympäristöliike menettää tukijoitaan, mikäli sen piirissä lausutaan ajatus, että tuhon tielle ihmiskunnan on johtanut sen ”luonnollisena” pidetty lisääntyminen. Tämän näkemyksen artikuloiminen on leimattu linkolalaiseksi fundamentalismiksi, ja sitä on pidetty ekofasismina myös ympäristöliikkeen sisällä.

Ihmiskunnan ei pitäisi kuitenkaan sulkea silmiään tosiasioilta, vaikka ne saattavat tuntua joistakin ihmisistä sietämättömiltä. Jo teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) kirjoitin, että lisääntymisintoiset heteroseksuaalit ovat eräänlaisia biologisia aseita. Maailmaa uhkaa heteroseksuaalinen lisääntymisstrategia, joka on maailman vaarallisin ekologinen, taloudellinen, turvallisuuspoliittinen ja kulttuurinen uhka sekä uhka hyvinvoinnille kaikkialla.

Poliittista korrektiutta vaaliva vihreä liike kuitenkin vaikenee näistä perussyistä taktisesti: pitääkseen kannatuksensa nuorten heteroparien piirissä. Vaikka puoluetta ovat suosineet myös monet seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset, Vihreä liitto nojaa pohjimmiltaan heteroseksuaaliseen arvomaailmaan edustaessaan naturalismia. Myös Pentti Linkola lausui taannoin, että jokainen yö, jota mies ei vietä naisen seurassa, on vastoin luonnon järjestystä. Niinpä hänen ja muiden kumisaapas- & risupartaideologien ekologinen ajattelu sisältää selvän ristiriidan.

Ilmastonmuutosta ja vedenpaisumusta ei saada aisoihin ilman perussyyn eli lisääntymisen tunnustamista ongelmaksi, ja siinä olisikin haastetta kaikille niukkuudesta kärsiville! Poliittisen korrektiuden tavoitteluun perustuvassa kansainvälisessä toimintaympäristössä on kuitenkin lähes mahdotonta saada ajetuksi hankkeita, jotka tunnustavat ekokatastrofin ja siihen liittyvien ongelmien syyksi väestöräjähdyksen. Asian myöntäminenhän merkitsisi, että länsimaiden pitäisi vaatia lisääntymisrajoituksia Aasian ja Afrikan maissa, mikä heittäisi länsimaiden niskaan hirmumyrskyäkin pahemman vastalauseiden aallon.

Eipä taida niukkuuden filosofeille jäädä täällä Suomessa muuta mahdollisuutta kuin pureskella kynsiään kivien ja kantojen alla. Oireellisesti Lähde kirjoittaakin (s. 11), että ”ei voi olla niukkuuden puoluetta”. Vahinko vain, että kyseinen toteamus ei ole ihmisten poliittisia motiiveja tiedostava terävä huomio, vaan se jää tahattomaksi epätoivon tunnustukseksi.


Arvioitu teos:

Ville Lähde, Niukkuuden maailmassa. Tampere: Niin & Näin, 2013.

Ympäristöliikkeen motiiveista

Helsingin Sanomat referoi äskettäin tieteellistä Nature-lehteä ja sen erästä artikkelia, jossa todettiin, että taannoiset jääkaudet ovatkin alkaneet luultua nopeammin, siis vähän niin kuin ilmastonmuutos megasuositussa elokuvassa The Day After Tomorrow.

Kyseisen tutkimuksen perusteella myös nykyiset ympäristönmuutokset saattavat tapahtua ennustettua nopeammassa ajassa. Erityistä mielenkiintoa herättää tietysti merenpinnan nousu. Tämä näyttääkin olevan rajuilmojen ja yleisen paahtumisen ohella juuri sellainen konkreettinen syy, joka ihmisiä eniten pelottaa.

Pelotteen vaikuttavuuden kannalta ratkaisevaksi on osoittautunut kysymys, voiko dramaattisia muutoksia tapahtua tätä nykyä elävien ihmisten elinaikana. Ihmislajin itsekeskeisyyden vuoksi huolestuminen on juuri nyt ymmärrettävää. Kun merenpinta voi Nature-lehden mukaan nousta jopa useita metrejä viidessäkymmenessä vuodessa, on selvää, että lähestyvä uhka panee hälytyskellot kilkattamaan kaikkien työkseen perheautoilevien äitien ja isien tajunnassa.

Toisaalta maapallon tuhoutumisen prosessia vastaan taistelee moni tosiasia. Suomessa maannousema saattaa kompensoida merenpinnan nousun, sillä maa kohoaa rannikoilla noin metrin sadassa vuodessa. Auringon aktiivisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat maan ilmastoon jopa enemmän kuin ihmisen toiminta, joten luonnontapahtuman vääjäämättömyys ikään kuin vapauttaa ihmiskunnan syyllisyydestä. Merten levätilanne ja pohjasta nousevat leväkannat puolestaan tasapainottavat hiilidioksiditilannetta kuluttamalla pois osan päästöistä. Merialueiden jäätiköiden sulaminen taas ei nosta merenpintaa lainkaan. Mantereillakin napajäitä on juuri nyt enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka jäätiköitä luonnollisesti kuoriutuu reunoilta pois kuin hilsettä päästä.

Kiintoisaa tässä pelottelun ja tyynnyttelyn politiikassa sekä sen ympärille rakentuvassa viestinnässä ovat ne itse. Muutama vuosisata sitten ihmiskuntaa peloteltiin maailmanlopulla ja viimeisellä tuomiolla. Viisi vuosikymmentä sitten kirkon paikan ottivat suurvallat, jotka uhkasivat ihmisiä ydinsodalla. Totaalista tuhoa lietsovien suurvaltojen roolin perivät lopulta erilaiset ympäristöjärjestöt ja niiden pehmouhat, kuten happosateet ja kasvihuoneilmiö (ajatelkaa, kuinka pehmeää ja lämpöistä on kasvihuoneessa). Tämän skenaarion mukaan ihmiskunta ei menehdykään ihan kokonaan. – Kuinka lohdullista!

Entä mitä merkitystä tällä kaikella on? Kun ihmisiä ei pelotella enää totaalisella suurtuholla, ei kasva moraalisia aikuisia. Tämä näkyy nuorison huolettomuutena, epäpoliittisuutena ja kiinnostumisena kaikenlaisista new age -ajatuksista tiedostavan poliittisen toiminnan sijaan. Siksi olisi kenties tarpeellista alkaa taas pelotella ihmisiä mörssärimäisillä vaaroilla.

Ihmiskunta ei pysy herran nuhteessa ilman pelottelua, ja sen vuoksi pelkoja ja uhkia tarvitaan. Sosiaalisen hallintasuhteen varmistamiseksi niitä myös keksitään kaikkina aikoina. Osittain kyse on pelkästä anekaupasta: tiettyjen poliittisten piirien ohjailemasta ja niiden oman edun mukaisesta toiminnasta, jonka kautta sovitetaan syntejä. Tämän vaihtokaupan keskellä ääni vihreille on ane kirstuun, vaikka ympäristöä pilaava elämäntapa muutoin jatkuukin. Sillä elämä ei tunne mitään rajoja, paitsi oman tuhoutumisensa – joko kilpailijoiden tai omasta toimesta.

Epäilemättä Nature-lehden jutulla on oma tosiasiapohjansa. Niin Eira kuin Westendkin saattavat olla tulevaa merenpohjaa, josta löytyy tilaa kaloille. Kaikkien ekologisten ylikuormitusongelmien syynä on ihmiskunnan hallitsematon lisääntyminen kehitysmaissa. Ne tuottavat jo yli puolet maailman kasvihuonekaasuista Euroopan unionin osuuden ollessa vain 14 prosenttia ja Suomen yltäessä häviävän pieneen osaan siitä.

Oma ympäristöpoliittinen viestini on yhtä kyyninen ja ilmastoa viilentävä kuin ympäristöaktivistien angstinen panos maailman onnellistuttamiseksi: Paras lahja tulevaisuuden lapsille on jättää heidät tekemättä – varsinkin elinolosuhteiltaan ankeimmissa maissa.

Iks kiusmii, sör!

Niin sanotuista feissareista on tullut maanvaiva. Kansainvälisten rahankeräysorganisaatioiden agentteja joutuu nykyään väistelemään kaduilla ja kujilla niin, ettei eteenpäin pääse. Esimerkiksi kulkiessaan Kolmelta Sepältä Mannerheimintien kautta Kampinaukiolle tulee vähintään viidesti kerjätyksi.

Useimmiten vastaan, että ”valitan, ei ole antaa”. Tämä on totta, mutta se ikään kuin myöntää järjestön toiminnan tärkeäksi ja toisaalta nolaa vastaajaa itseään, joka tunnustaa itsensä köyhäksi. Koska köyhimmälläkin ihmisellä on kuitenkin jokin lantti pois heitettäväksi, puolustautuminen leimaa ihmisen valehtelijaksi tuottaen samalla huonoa omaatuntoa, joka tarkemmin tarkasteltuna on kuitenkin aiheetonta. Defensiivisyys on lisäksi alistumisen muoto, joka luo moraalista ylemmyydentuntoa ”hyväntekeväisyyden vuoksi” uhrautuville rahankerääjille.

Todellisuudessa feissareille maksetaan ohikulkijoiden iholle käymisestä palkkaa. Vaikka suuri osa heistä onkin ehkä samaa mieltä järjestönsä päämääristä, he tekevät työtään rahasta, tai ainakaan eivät tekisi sitä muuten. Kerjurin ja välinpitämättömän ohikulkijan moraaliset puntit menevät siis heidän rooliensa osalta tasan: köyhät kalvavat toisiaan.

Asiaa pitääkin arvioida liikkeiden ajamien tavoitteiden ja keinojen kannalta. Rahankerääjät houkuttelevat ihmisiä myös keskusteluihin voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Olen joskus antautunut, siis keskusteluihin. Tänään minua lähestyivät Suomen Punaisen Ristin, Amnesty Internationalin, WWF:n, Greenpeacen ja Oikeutta Eläimille -järjestön rahankerääjät.

SPR:n kerääjälle vastasin, että rahan sijasta voisin luovuttaa verta, mutta verenluovutuspisteisiin ei kelpaa homoseksuaalin veri. Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksellä luovutusoikeutta ei ole, mikäli on harjoittanut miesten välistä seksiä. Päätös on annettu seksuaalivähemmistöliikkeen erään kantelun vuoksi, ja sitä perusteltiin hiv-vaaralla, jota pidetään homoseksuaalien keskuudessa suurempana kuin heteroiden keskuudessa. Itse pidän EOA:n ratkaisua perusteltuna sikäli, että miesten kesken seksiä harjoittaneiden ryhmässä hiv:n esiintyminen on yleisempää kuin muiden ryhmien. Sen sijaan siinä suhteessa ratkaisu on virheellinen, että suuri osa miesten välistä (riski)seksiä harjoittaneista ei ole homoja.

Ongelma johtuukin pääosin niistä heteromiehistä, jotka harjoittavat homoseksiä salaa, satunnaisesti ja usein hämärissä olosuhteissa. Sitten nämä tuulitunnelit menevät spermat peräsuolessaan verenluovutukseen saadakseen vaivihkaa kaikelle luovutusverelle tehtävän hiv-testin. (En siis pane pahakseni, vaikka eräs eiralainen olisi ottanut puskissaan liikkuneelta senkan.)

Valitettavasti EOA:n ratkaisu tilastollisen yleistyksen tavoin a) leimaa homot, b) jättää homoseksuaaliset suhteensa salaavien heteroiden seksikäyttäytymisen paljastamatta ja c) estää minua ja muita terveitä vuodattamasta omaa vertaan Suomen Punaisen Ristin, odottavien äitien, liikenneonnettomuuksien uhrien ja leikkauspotilaiden hyväksi. Mutta mitäpä sitä ei jättäisi luovuttamatta, jos voi siten parantaa joidenkin terveydentilaa! Uhraan siis mielelläni vereni vain omaksi hyväkseni ja kärsin homosyrjinnän marttyyrina. Saattaa tosin olla, että homojen veri rajataan pois etupäässä siksi, että muuten SPR ei voisi myydä verivalmisteitaan niihin maihin, joissa homoja ei hyväksytä. Aika verenimijöitä.

Amnesty Internationalin kerjurin kanssa syntyi periaatteellisempaa keskustelua. Kaikki politiikan teorioita tuntevat tietävät, että ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain poliittisten järjestelmien osana. Siksi on tärkeää luoda sellaisia poliittisia järjestelmiä, joissa ihmisoikeuksia ei poljeta. Tähän asti olimme yksimielisiä. Sitten sanoin ratkaisevan merkitykselliset sanat: ”Jotta ihmisoikeuksia voitaisiin edistää, olisi tärkeää kumota sosialistiset järjestelmät siellä, missä niitä vielä esiintyy, ja saada kapitalismi ja liberalismi toteutumaan myös kehitysmaissa, niin nekin pääsisivät nauttimaan länsimaisesta elämäntavasta.” Se oli Amnestyn feissarille liikaa.

Seuraavaksi vastaan tuli ympäristöjärjestö WWF:n pelastava enkeli. Luonnonsuojelu on nähdäkseni kaunis mutta naiivi idea niin kauan kunnes aktivistit tunnustavat, että kaikkien maailman ekologisten, sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja terveysongelmien syy on hallitsematon väestönkasvu varsinkin kehitysmaissa: siis heteroseksuaalinen lisääntymiskulttuuri. Luontoliike välttelee sanomasta tätä pelätessään kannatuksen menetystä. Nykyäänhän luontoliikkeen kannatus perustuu paljolti heteroseksuaalisille symboliarvoille, joiden nojalla Maa-planeettaa suojellaan ja varjellaan kuin raiskaamatonta naista. Vaikka Greenpeacen lippulaiva Rainbow Warrior sateenkaaren värejä urheasti leimauttaakin, liike on ajanut kyseenalaisia hankkeita toimiessaan kuivalla maalla.

Entä miten asennoitua Oikeutta Eläimille -järjestön bambisilmäiseen kerjuriin? On tietysti oikein vastustaa supikoirien elävältä nylkemisiä Kiinassa. Oikeutta Eläimille tekee siis tärkeää työtä levittäessään kansainvälisen People for the Ethical Treatment of Animal (Peta) -järjestön videota Suomessa. Mutta samasta syystä on tärkeää jatkaa turkistarhausta Suomessa, jossa eläimille taataan siedettävät olot. Mikäli turkistarhaus lopetettaisiin Suomesta, tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan. Siksi en ole myöskään eläinten ihmisoikeuskysymyksissä absolutisti vaan relativisti. Ehdottomuus ei kannata, sillä koko maailma ei ole kenenkään kontrolloitavissa, ja tynnyri vuotaa lautojen väleistä ja niiden yli.

Oikeuksien kerjuu eläimille on joka tapauksessa virheellistä, sillä eläin ei voi olla persoona. Esimerkiksi puhe eläinten orjuuttamisesta on väistämättä harhaanjohtavaa, koska eläin ei voi olla vapaa, eikä eläimellä ole tahtoa, kuten ihmisellä. Sanomme, että ihmiset toimivat tietoisesti, kun taas eläimet käyttäytyvät reaktiomaisesti ja vaistonvaraisesti. Jos eläin olisi sama asia kuin ihminen, mihin me tarvitsisimme myöskään niitä erottavia käsitteitä?

Eläintensuojelijat ovat huolissaan pehmoisista ja karvaisista lemmikeistä, mutta oletteko havainneet yhdenkään kettutytön olevan huolissaan siitä, että lääkärit kiskovat uroskoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa? Kunpa ketut, supikoirat ja muut pehmolelut eivät olisi eläintensuojelijoille pelkästään heidän omia siirtymäobjektejaan tai projektioita, joiden kurjissa asumisoloissa he näkevät omia elämäntilanteitaan. Kettutyttöjen ja -poikien kannattaisi mesota enemmän omasta asuntokurjuudestaan kuin eläinten tarhauksesta.

Näiden filosofointien, monenkirjavien kohtaamisten ja vaiheiden jälkeen olin päässyt kauppakeskus Kamppiin. Siellä minua lähestyi peräti kolme kaupallisen huomion tavoittelijaa, jotka tunnistaa signaalista ”Iks kiusmii, sör!” Kävin lopuksi ostamassa kioskista karkkia ja annoin vaihtorahat Sotainvalidien veljesliiton keräykseen, jonka toimeenpanijoiden ei tarvitse perustella toimintaansa mitenkään.

Tosin veteraanijärjestöilläkin on yhteenlaskettua varallisuutta noin 87 miljoonan euron arvosta, joten sotiemme viimeinen solttu kuolee rikkaana, ellei lievitystä veteraanipulaan saada jostain pian. Todennäköisintä kuitenkin lienee se, että kyseiset varat perii järjestötoiminnalle tyypilliseen tapaan organisaation nykyinen henkilökunta, joka käyttää ne ”veteraaniperinnön vaalimiseen”, eikä elossa oleville 67 000:lle sodan käyneelle liikene lanttiakaan. Tai sitten Vanhanen ja Thors keksivät, että rahat kuuluvatkin oikeastaan Somalian sisällissodan veteraaneille. Vielä siis ehtivät poliitikot ammuttaa kansalaisia kumiluodeilla taistelussa jokapäiväisestä leivästä, ennen kuin viimeinen isänmaanpuolustaja kuolee asumistuen takaisinperintään kranaatinsirpale päässään.

Filosofisesti korrekteja ajatuksia

On hämmästyttävää, kuinka tärkeäksi teemaksi poliittiset puolueet kohottivat ilmastonmuutoksen torjunnan. Kun EU yrittää vähentää hiilidioksidipäästöjä 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä (verrattuna vuoden 1990 tasoon), kyse on pelkästä kosmetiikasta. Jotta asialla olisi vaikutusta, päästöjä pitäisi alentaa heti 100 prosenttia.

Ongelma ei ole taaskaan ”ilmastonmuutos” eivätkä ”hiilidioksidipäästöt” sinänsä vaan maailman väestönkasvu. Se taas johtuu heteroseksuaalisesta valtakulttuurista: lapsestahan kaikki paha tulee. Maailman noin 6,7-miljardisesta väestöstä pitäisi karsia 95 prosenttia, jotta ekokatastrofilta vältyttäisiin.

Homoseksuaalina minä en tunne syyllisyyttä ilmastonmuutoksesta. Syy on heteroiden, jotka ovat vastuussa väestöräjähdyksestä. Keskeinen syyllinen ilmastonmuutokseen eivät ole myöskään EU tai Yhdysvallat vaan Aasian ja Afrikan maat, joissa väestön paisuminen on hallitsematonta. Esimerkiksi EU tuottaa vain 14 prosenttia koko maailman päästöistä. Niin sanottu länsimainen elämäntapa onkin vastuullisin ja järkiperäisin elämäntavan malli.

Siitä kertoo jo länsimaisten ihmisten oma huoli ekokatastrofista. Sen sijaan väestön kasvaessa Kiinassa ja Afrikassa ei siellä asuvilla ihmisillä ole mitään keinoja eikä myöskään halua rajoittaa kulutustottumuksiaan. Maailman tukehtumiskuolema ja vedenpaisumus ovat varmoja tosiasioita, kun jokaisella kiinalaisella on auto ja intialaisilla jääkaappi. YK:n tarjoaman ikävän ennusteen Eurooppaan purkautuvasta väestöräjähdyksestä voi lukea tästä.


Luonnonsuojelun kaksinaismoralismi

Länsimaisten poliitikkojen käsissä ilmastonmuutoksen torjuminen näyttää vaikuttavalta aseelta, kun kalastellaan kannatusta. Sen kautta luodaan mielikuva, että poliitikot tekevät konkreettiselta uhalta näyttävälle asialle jotain. Ongelmaan puututaan, koska se huolestuttaa kansalaisia, aivan kuten mikä tahansa ulkoinen uhka. Vaikka hiilidioksidipäästöt henkilöä kohti ovat Suomessa maailman kärkeä, jää viisimiljoonaisen kansamme kokonaisvaikutus EU:n ja koko maailman hiilidioksidipäästöihin mitättömäksi.

Sillä, mitä näin pienessä maassa tehdään, ei ole kokonaisuuden kannalta vaikutusta. Sen vuoksi me suomalaiset voimme hyvin omintunnoin käyttää öljyä, turvetta, kivihiiltä, maakaasua ja muita hiilidioksidipäästöjä tuottavia energianlähteitä meidän oloissamme tuiki tarpeelliseen lämmitykseen sekä sähköntuotantoon. Koska itse en tuota myöskään ekokatastrofia vauhdittavia jälkeläisiä, pitäisin eettisenä ajaa autoista ekologisimmalla eli BMW:llä, mikäli minulla olisi siihen varaa.

En tietenkään väitä, ettei länsimaissa asuvien ihmisten teoilla voisi olla esimerkillistä vaikutusta. Mutta todennäköistä on, että ne jäävät pelkäksi kosmetiikaksi. Luontoliike välttelee sanomasta suoraan sitä, että syynä ekokatastrofiin on heteroseksuaalien lisääntyminen. Vihreät eivät kerro totuutta, koska luontoliikkeen oma kannatus perustuu heteroseksuaalisille ja jo sinänsä kaksinaismoralistisille symboliarvoille. Niiden mukaan luonto on ”nainen” ja teollisuus on ”mies”, joiden kompleksiset suhteet saavat ilmaisunsa vihreän liikkeen halussa ”sovittaa yhteen” tekniikkaa ja ekologisia arvoja.

Toisaalta ne näkyvät vihreiden pyrkimyksessä estää teollisuutta ”raiskaamasta luontoa”. Tämä symboliikka heijastuu sitten myös ruohonjuuritason pikkupolitikointiin. Mikäli luontoliike valaisisi heteroiden arvomaailmaa kertomalla, että suurin syypää ekokatastrofiin on heteroiden oma lisääntyminen, se todennäköisesti menettäisi kannatustaan kaikenlaisten viherpeukaloiden herätessä todellisuuteen.


Väestöräjähdyksen torjuminen

Väestöpommin purkaminen on yksi tärkeimmistä heteroterrorin torjuntatavoista. Yksi kaikkein typerimmistä seksuaalivähemmistöliikkeen vaaliteemoista onkin ollut adoptio-oikeuden vaatiminen homo- ja lesbopareille. Kyseessä lienee feministilesbojen hanke, sillä ainakaan minä en tunne yhtään homoa enkä homoparia, joka haluaisi lapsia.

Muutamat heistä saattavat tosin olla poliittisesti (tai omien vanhempiensa toimesta) niin manipuloituja ja henkisesti epävapaita, että he kerjäävät itse tuota heteroseksuaalista elämäntapaa. Ristiriitaista on, että niin sanottu queer-teoria arvostelee ankarasti heteroseksuaalista valtakulttuuria mutta toisesta suupielestään kerjää heteroseksuaalista elämäntapaa. Tulkitsen asiaa niin, että todelliset vaatimisen aiheet ovat näiltä tahoilta päässeet loppumaan.

Ainoa motiivi, miksi poliitikkojen kannattaa myötäillä niin sanotun seksuaalivähemmistöliikkeen julki lausumia pyrkimyksiä, on se, että näin homoista ja lesboistakin saadaan lapsiperheitä ja heidät voidaan lukea lapsiperheitä koskevan poliittisen retoriikan piiriin. Kuten jo edellä totesin, väestönkasvu ei ole toivottava asia vaan ongelma.

Niin sanottu seksuaalivähemmistöliike tekee väärin esiintyessään kaikkien homojen nimissä, vaikka kyseisen pienen (ja lähinnä Setan piirissä toimivan) kuppikunnan pyrkimyksiä eivät kannata sen enempää suoraselkäiset homomiehet kuin -karhutkaan. Ja minä kuulun vahvasti seksuaalivähemmistöön.


Lapsipolitiikka

Mielestäni lapsella on oltava oikeus sekä äitiin että isään. Jätänkin lasten tekemisen mielelläni vain heteroiden huoleksi. Aivan kuten kansanedustaja Esa Lahtela aikoinaan lausahti eduskunnassa: lapsia ei synny ilman molempia sukupuolia, ja siksi homojen ja lesbojen lastentekoon liittyy aina jonkinlaista huoraamista.

Suuri osa nuorten ongelmista johtuu tätä nykyä heidän isättömyydestään. Kun isät karkaavat perheistä, heitä syyttelevät sitten sekä naiset että lapset, vaikka todellinen syy olisi naisten ja feministien omassa toiminnassa. Ongelma ei olekaan se, ettei homoilla ja lesboilla ole lapsia. Ongelma on, etteivät heterot osaa elää lasten kasvattamisen edellyttämällä tavalla.

Se, että naiset rynnäköivät työelämässä ja pyrkivät ahnehtimaan itselleen lisää tehtäviä samalla, kun heidän pitäisi hoitaa lapsia, tuottaa kurjuutta kotioloihin. Tämän vuoksi miehet karkaavat perheistä, ja oikeus tuomitsee lapset heidän äideilleen. Isättömillä lapsilla puolestaan on moninkertainen riski suistua rikolliselle tielle verrattuna ehjien perheiden lapsiin. Syy ei ole kuitenkaan miesten vaan feministisen perhepolitiikan. Sukupuolen merkitys perhekasvatukselle on siis aivan keskeinen.

Asiaan liittyviä ongelmia ei tule lisätä. Jo siinä on liiaksi ongelmia, että heteroiden oma vanhemmuus on hukassa. Jos esimerkiksi lesbojen adoptio-oikeus hyväksyttäisiin, se polkisi miesten kulkusia riistäessään ”biseksuaalina” eläneen naisen synnyttämän lapsen hänen todelliselta isältään vastoin tämän tahtoa. Naiset käyttäisivät miehiä pelkkinä spermakoneina, ja tuloksena olisi pelkkää riitelyä. Sellaiset ovat porton polut, ja myös kaikkein irrationaalisimpien ihmisten kannattaisi ajatella aikanaan, mihin ryhtyvät tai minkälaiseen silmukaan päänsä laittavat.

Ja voi ikävyyksien kurjuus, mitä Helsingin Sanomat ja Yleisradio juuri äsken kertoivatkaan! – Ruotsin kirkko on ”sallimassa” homoille kirkkohäät. Se merkitsee myös meidän homojen alistamista kristilliselle ideologialle ja nöyryytykselle. Kirkko vieläpä väittää ”kehittyvänsä” ja olevansa askeleen edellä muita hyväksyessään homot. Me olemmekin nyt siis se taho, jonka perässä kirkko tunnustaa hiihtävänsä! Omasta mielestäni kirkon kannattaisi tietysti sopeutua meidän elämäntapaamme ja alkaa palvoa jumalanaan vaikkapa kreikkalaista poikarakkauden legitimoivaa Erosta.

Helsingin Sanomat on ottanut tehtäväkseen sen perustelemisen, että lasten kasvattaminen sopii homoille yhtä hyvin kuin heteroillekin. Täysin ideologista tuollaisessa väitteessä on käsitys, että lasten kasvattamisen ylipäänsä pitää olla jonkinlainen yhteiskunnallisen hyväksynnän normi. Jutussaan Helsingin Sanomat ensinnäkin perustelee homoseksuaalisuutta luonnontieteellisesti pitäen sitä biologisena ja geneettisenä ominaisuutena, vaikka asiasta ei ole varmaa näyttöä.

Sukupuolinen käyttäytyminenhän ei ole ensinkään ominaisuus vaan normatiivista toimintaa. Biologistisen ajattelun heikkous on siinä, että sen mukaan ihmisen toimintaa pidetään oikeutettuna vasta, jos se voidaan johdella hänen perimästään. Eikö muka ihmisellä olisi oikeutta toimia homoseksuaalisesti pelkästään nautinnon halunsa vuoksi, riippumatta mistään biologisesta tekijästä?

Eräs Helsingin Sanomien julistaman käsityskannan heikkous sisältyy oletukseen, että homot muka tavoittelevat heteroseksuaalista elämäntapaa ja lastenhankintaa. Aina kun heteromedia tavoittelee ”lapsia homoille”, se tosiasiassa taivuttelee meitä elämään heteroseksuaalisen perhenormatiivin ja lisääntymisen ihanteen mukaisesti. Sitten se arvioi meidän kansalaiskelpoisuuttamme sillä perusteella, miten alistumme tuohon heteronormatiiviseen perheihanteeseen.

Nähdäkseni ihmisten kansalaiskelpoisuutta ei pitäisi ensinkään arvioida sillä kriteerillä, kuinka soveltuvia tai sopimattomia he ovat vanhemmuuteen. Pikemminkin ihmisten kansalaiskelpoisuutta pitäisi arvioida sillä perusteella, miten johdonmukaisesti ajattelemme ja miten filosofisesti elämme.


Vähemmistöpolitiikan hullut päivät

Aina kun sosiaalidemokraattisessa Suomessa mättää jokin asia, maahamme perustetaan asiamiehen virka. Kun tilannetta kontrolloi lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu tai joku muu byrokraatti, ongelmien katsotaan olevan hallinnassa. Lapsiasiamiehen lisäksi myös vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen sekä hänen käsikassaransa, Setan entinen lakimies Rainer Hiltunen, ovat osoittautuneet virkamiehiksi, joilla ei näytä olevan aivoja ollenkaan.

Nyt he paheksuivat ”huippumuusikoiden laulua”, jossa rikottiin poliittista korrektiutta ja syyllistyttiin muka rasismiin. Toinen ylilyönti heidän taholtaan on pyrkimys kieltää Mikko Ellilä -nimisen henkilön blogitekstien julkaiseminen. Tuon tyyppinen sensuuri tuottaa paljon enemmän haittaa kuin se, että asian kuin asian voisi sanoa vapaasti.

Juristien on melkoisen mahdotonta ymmärtää ihmisen psykodynamiikkaa. Ihmiset saavat poliittisen aseen siitä, että heidän toimintansa pyritään estämään. Poliittisen korrektiuden vaaliminen on täysin ajattelematonta viranomaistoimintaa, ja näin asia on, jos sitä vaivaudutaan pohtimaan pragmaattisesti eli sen kannalta, mikä edistää viranomaisen omia päämääriä. Toinen kysymys on sitten se, onko esimerkiksi Ellilän mielipiteillä arvoa.

Minun mielestäni hän on esittänyt tavanomaisia mielipiteitä, ja hänellä on oikeus lausua ne aivan kuten kaikilla muillakin. Sen sijaan Puumalaisen harrastama nettipaimennus on lammasmaista toimintaa, joka perustuu täysin väärään käsitykseen sekä internetin olemuksesta, sananvapaudesta että lainsäädännön tarkoituksista yhteiskunnassa. Yritys kuohia netin käyttäjiä sillä perusteella, ettei ole itse samaa mieltä, todistaa vain kontrollin harjoittajan kyvyttömyydestä ymmärtää, mihin sensuuri lopulta johtaa.

Puumalaisen ja Hiltusenkin kannattaisi edistää homojen ja muiden vähemmistöjen asemaa olemalla pakottamatta meitä muita homoja häpeämään heidän hienohelmaisuuttaan ja luulotautisuuttaan. Niin sanottua monikulttuurisuuden ideologiaa näyttävätkin kannattavan vain ne, joille siitä on taloudellista hyötyä palkkatulojen muodossa, kuten Puumalaiselle ja Hiltuselle. Näin sanoessani en tarkoita sananvapaudella jotain juridisesti määriteltyä vapautta vaan sitä ainoaa oikeaa vapautta eli vapautta käyttää järkeä ja sanoa mitä ajattelee ja haluaa.

Tästä on esimerkkinä filosofia, ja siitä Puumalainen ja Hiltunen eivät näytä ymmärtävän mitään. Kyllä asiat ovat sittenkin niin päin, että ihmisten mielipiteet luovat lakeja, eikä laeilla voida luoda eikä ohjailla ihmisten mielipiteitä. Mutta vihaa ajatusten tukahduttaminen varmasti herättää, ja sitä kautta se lisää myös rasismia.


Hyvä USA!

Yhdysvalloissa osoitettiin viime lauantaina mieltä Irakin sotaa vastaan. Jopa kiinteistömoguli Donald Trump piti sotaa epäoikeutettuna ja George W. Bushia Yhdysvaltojen huonoimpana presidenttinä. Trumpin kanta on ehkä ymmärrettävä, koska hän katselee sodan oikeutusta vain taloudelliselta eikä demokratian edistämisen kannalta ja hänen yhtiönsä tekevät bisnestä bin Ladenien hallitseman rakennusfirman kanssa. Käsittämätön kannanotto oli siksi, että syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumien vuoksi myös setä-Donaldin omat kiinteistöt olivat vaarassa, eikä niiden tuhoamisesta voida syyttää ainakaan Bushia.

Hyökkäys sotilasdiktatuurin vallassa olleeseen Irakiin oli ainoa vastuullinen ratkaisu. Irakin kansa otti Yhdysvaltojen joukot vastaan riemumielin. Samanlainen hyökkäys tarvittaisiin nyt myös Iraniin ja Pohjois-Koreaan, Kuubaan ja mahdollisesti Pakistaniin, joka jakelee ydinaseita maailmalle. Samanaikaisesti kehittyneemmät arabimaat, kuten Dubai, jäljittelevät Yhdysvaltoja ja tavoittelevat amerikkalaista elämäntyyliä.

Se osoittaa, että muslimien vihassa USA:ta kohtaan on suureksi osaksi kyse ritualisoituneesta ja kateellisesta raivosta. Voi vain toivoa, etteivät Irakin sodan vastustajat joutuisi koskaan itse asumaan Irakin kaltaisessa sotilasdiktatuurissa, sillä silloin he toivoisivat USA:n väliintuloa. Toivottavasti järki voittaa.