Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkiksi kaikille ihmisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

On hyvä muistaa, että maine koostuu siitä, mitä toiset ihmiset olettavat sinusta, kun taas luonne ja muut olemuspiirteet määrittävät sen, mitä todella olet. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Sellainen on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta mutta ei mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin lehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan raivokas kostosodankäynti kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä huomata, että Israelin yleisradioyhtiöön kohdistuessaan kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken. 

Woke vahvana hengen ja ruumiin kulttuurissa

Woke oli jälleen vahvana kirjojen Finlandia-kilpailussa, joka on sikäli korruptiivinen taidepalkinto, että sen myöntämisestä päättää Suomen kirjasäätiö, joka valitsee ehdokkaat ja päättää myös tuomarista.

Kirjasäätiö puolestaan edustaa kustantajia. Ymmärrätte varmasti yhtälön. Se kiertyy kehälle, ja käsi kättä pesee. Rahat palkintoihin tulevat suurilta kustantajilta ja opetus- ja kulttuuriministeriöltä.

Kaunokirjallisuuden palkinto myönnettiin jo toistamiseen Kosovon albaanina tunnetulle Pajtim Statovcille, joka on jälleen onnistunut kirjoittamaan sekavan ja väkivaltakokemuksia pursuavan romaanin omasta maahanmuuttajataustastaan.

Romaani nimeltä Lehmä synnyttää yöllä (Otava 2024) on täydellinen, koska siinä piehtaroidaan maailman pahuudessa, väkivaltakokemuksissa, turhautuneisuuden tunnelmissa, vieraantuneisuudessa, Jugoslavian hajoamissotien jälkimainingeissa ja muissa Balkanin suunnalla vallitsevissa kulttuurijäristyksissä.

Asioita käsitellään peittelemättömän elämyksellisesti ja kokemuksellisesti nimenomaan maahanmuuttajataustaisen omasta subjektiivisesta näkökulmasta, joka sattuu olemaan synkkä ja pimeä.

Statovcista on tulossa Sofi Oksasen (maahanmuuttajataustainen hänkin) tapainen palvonnan kohde helmikanojen kulttuuri-iltamiin. Tällä kerralla palkinnon myönsi teatterimaailman nepotismista nautiskeleva kympin tyttö Alma Pöysti. Eikö näillä tunnotonta rahaa jakelevilla kulttuurivasemmistolaisilla ole kerta kaikkiaan mitään itsekritiikkiä?

Pöystiin yhtyy Helsingin Sanomien moraalituomari Vesa Sirén, joka hehkuttaa Statovcin kirjaa lyömällä palleaan kaikkia suomalaisia ihmisiä omalla syyttävällä raivollaan:

Alma Pöystin mukaan voittaja ”kirjoittaa sellaisella ihmeellisellä voimalla, että on täysin mahdotonta puolustautua. Knock out”. Muun ohessa kirja on täystyrmäys myös suomalaiselle rasismille.

Sirén kehuu Statovcin ”itsetuhoista häpeää ja kostonhaluista vimmaa” pitäen näitä rasittavia ja raskasmielisiä piirteitä mitä myönteisimpinä tyyliseikkoina, joilla kirjailija onnistuu puolustelemaan maahantunkeutujien vapautta asettua minne tahansa ja vastustamaan kantaväestöjen oikeutta puolustaa itseään ja asemaansa. Helsingin Sanomista saamme lukea, että Statovcin näyttöpaneelina toimivan päähenkilön

[k]oulukaverien äiti on juonitteleva ”rasistiämmä” ja Suomen pääministeri saa päähenkilöltä vimmaisen kirjeen: ”Johdat maatasi rasistien kanssa, sinä selvästi tahdot että maahanmuuttajat tapetaan.” Myös kosovolainen perhe ja päähenkilön sukunsa parissa kokema väkivalta ja hylkääminen tuottavat ongelmia.

Tämän paranoidin itkuhumanismin varjossa on unohdettu tapa, jolla eräs toinen Kosovon albaani nimeltä Ibrahim Shkupolli murhasi Espoon kauppakeskus Sellossa vuonna 2010 neljä ihmistä ja lisäksi tyttöystävänsä miespuolisen kaverin (aiheesta täällä). Mielistä on pyyhitty myös muut suomalaisiin ja toisiin länsimaalaisiin ihmisiin kohdistetut kylmäveriset murhat ja nuorisomme myrkyttäminen huumeilla ja väkivaltaa ihannoivalla muhamettilaisella kulttuurimullistuksella.

Opetus- ja kulttuuriministeriön manageroiman diversiteetti-ideologian levittämiseen Statovcin kirjat sopivat loistavasti, sillä niissä muslimiterroristinen väkivalta projisoidaan kantaväestöjen viaksi ja ”rasismiksi”, vaikka yhden syyttävän sormen osoittaessa suomalaisiin kolmen muun pitäisi osoittaa kirjailijaan itseensä.

Palkittu ei saa minulta pisteitä siitä, että hän on homo, koska olen homo itsekin, joten kiittäminen pelkästään siitä olisi puolueellista. Punaporvarillinen kulttuuriväki korostanee kirjailijan homoutta siksi, että kaksinkertainen vähemmistöön kuuluminen toimii tehokkaana suojakilpenä kaikkea kriittisyyttä vastaan, ja kirjailija onnistuu neuvomaan suomalaisia, että emme saisi odottaa suopeudestamme, suvaitsevuudestamme ja avustusten jakelemisestamme edes mitään kiitollisuutta. Sekin olisi kverulatorisessa grievance-marmatuksessa ”väärin”.

Kirjailijan jalustana toimii valtavirtamedia, joka rakentaa suosikilleen myönteistä julkisuuskuvaa kansainvälisissä suihkuseurapiireissä. Yle julkaisi jo 2018 Statovcin esikoisromaanin ilmestyttyä henkilöjutun, jossa tanssittiin New Yorkin ravintoloiden katoilla. Kun kyseinen ilmaismainostus vuotaa yli äyräiden, se ei luo kirjailijalle paineita. Samppanjasosialistien maljojen loiskuessa menee läpi mikä tahansa.

Monikulttuuri-ideologiaa uudelle nuorisolle

Nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa Skutsi kolme suomalaisnuorta menevät metsään Nasim-nimisen iranilaisen kanssa saaden oppia muun muassa maahanmuuttajataustaisen uskonnosta, joten eipä ihme, että toimittaja Maria Veitolan valinta osui juuri tähän Päivi Lukkarilan kirjoittamaan omakustanteeseen.

Kiitospuheessaan suomea vieraana kielenä opettava Lukkarinen pyrki oikeuttamaan maahanmuuttoa haukkumalla kriittisiä ihmisiä ”ääliöiksi” ja ”vihan lietsojiksi” sekä julistamalla muun muassa näin:

Kirjailijan töiden lisäksi saan työskennellä maailman parhaiden ihmisten kanssa. He ovat tulleet maahamme eri syistä. Osa on paennut sotaa, vainoa, hirmuhallitsijoita tai sietämättömäksi käynyttä ilmastoa, osan on tuonut maahamme unelma paremmasta, tasa-arvoisemmasta maailmasta. [...] Kunpa kaikki ymmärtäisivät, millainen voimavara nämä lapset ovat!

Epäilen kuitenkin, miten tällainen paasaava asennemuokkaus, syyllistävä mielipiteiden manipuloiminen ja paatoksellinen propaganda toimivat siinä todellisuudessa, jossa kärsitään koulukurittomuudesta, oppimisvaikeuksista, lähiölevottomuuksista ja yleisistä kulttuurikitkoista, jotka lisäävät julkisia menoja ja vähentävät yhteiskunnallista tehokkuutta meillä täällä Suomessa.

Kirjailijan kokemat kulttuuriväristykset eivät riitä kumoamaan sosiaaliturvalaskurien osoittamaa negatiivista saldoa. Niinpä humanismin korkeaveisuissa onkin usein kyse vain yhteiskunnallisia tosiasioita tuntemattomien idealistien piittaamattomasta itsekkyydestä, omahyväisyydestä ja moraalikarisman tavoittelusta, jolla suomalaista vähemmistökulttuuriamme romutetaan samalla, kun valtiontalouttamme kytketään osaksi kansainvälisiä sitoumuksia, kehitysapuvaateita ja ilmastopoliittista anekauppaa.

Murhellisinta on maahanmuuttoon liittyvä väestönvaihto, joka ei ole salaliittoteoria vaan vääjäämätön tilastofakta, joka johtaa kansakuntamme perikatoon, jos mitään ei tehdä.

Tässä kulttuurisodassa Päivi Lukkarilan objektivoima ja kehuskelema implisiittinen vastaanottaja ”lukeva ihminen” on kiikkustuolissa eläkepäiviään viettävä sivistyksen airut, joka lammasmaisesti ottaa vastaan monikulttuurisuutta ihannoivan, omakulttuurisuudesta syyllistävän ja ylhäältä päin annetun maisteriviisauden.

Tosiasiassa kyseessä on vain käänteisen ja kulttuurisen uuskolonialismin muoto, jota manageroidaan yhtä peittelemättömän laajasti (ja sen vuoksi huomaamattomasti) kuin väitettä, että meidän kaikkien pitäisi hyväksyä perimmältään samanlainen arvojen ja merkitysten maailma, jossa vallitsee yksimielisyys tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden olemuksesta, ja filosofiset kysymykset tainnutetaan unholaan järjestöretorisella tai hallintodiskursiivisella pakottamisella.

Varoittavana esimerkkinä olkoon nyt vaikka se, että tasa-arvo loukkaa ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tai se, että arvojen ollessa tasan ei ole arvoja ollenkaan, koska arvojen tunnistaminen edellyttää niiden tunnustamista arvoiltaan erilaisiksi. Tasa-arvo puolestaan merkitsee yksiarvoisuutta, joka on totalitarismin muoto. Jo arvon käsite on analyyttis-apriorisilta käsitteellisiltä ominaisuuksiltaan hierarkkinen, aivan kuten kuvaamansa asiatkin.

Filosofisen analyysin jäljiltä tiedostavaisten leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Kenenkään ei pitäisi antautua ajattelemaan, että Finlandia-palkinto olisi suomalainen kulttuuri-instituutio. Todellisuudessa se on markkinointi-ilmiö, joka tuo saajalleen kasan riihikuivaa rahaa.

Jotta myös käännösoikeudet saataisiin kaupattua ulkomaille, on palkintokirjojen viitekehyksen oltava kansainvälinen ja monikulttuuri-ideologinen. Tämä merkitsee, että Finlandia-palkinnolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa, vaan kyseessä on yksi internatsismin eksponentti.

Erinomaiset julkaisut vedetään myynnistä kustantajien omasta toimesta ”poliittisesti epäkorrekteiksi” julistettuina, vaikka juuri ne vedettäisiin myyntipöydiltä ostajien toimesta. Mitättömät julkaisut puolestaan työnnetään pakolla pois myynnistä kärräämällä niitä rekkalavoittain Prismojen ja Cittarien ovenpieliin, kun myös jakelu- ja viestintäporras sekä mainostoimistojen lumihiutaleet ovat levitystyössä mukana.

Klassikoita ei kaupallisesti marinoiduista teoksista tule koskaan. Niistä tulee markettikirjoja, jotka päätyvät alelaareihin jo keväällä. 

Ruumiin kulttuuri

Kirjamessuihin on nykyisin tapana yhdistää ruokamessut. 

Yleisradion TV-uutiset truuttasivat eilisessä uutislähetyksessä ajankohtaisraportin koskien jokin aika sitten julkaistua valtakunnallista ravitsemussuositusta, vaikka itse uutinen on jo kolme viikkoa vanha.

Viranomaissuosituksen mukaan meidän tulisi syödä enintään 50 grammaa lihaa päivässä. Kasviksia taivutellaan pureksimaan 800 grammaa päivittäin, mikä ainakin minun tapauksessani puklaa ulos kurkusta.

Sääntösuomea edustava lihaviha lienee lähtöisin vihervasemmistolaisten feministien taholta, koska sen tavoitteena on vetää pöydästä tyypillinen miehen ruoka ja korvata se tyypillisellä naisen ruoalla.

Miksi sitten liharuoka olisi nimenomaan miehen ruokaa ja kasvisruoka naisen ruokaa? Sen voi lukea julkaisusta itsestään, jonka mukaan miehet syövät kaksinkertaisen määrän lihaa naisiin verrattuna.

Viranomaisohjeen julkaisseesta Valtion ravitsemusneuvostosta 15/19 ovat naisia, ja suositusten työryhmästä peräti 10/11 ovat naisia, joten työryhmän kokoonpano on räikeästi tasa-arvolain vastainen.

Eipä ihme, että sellerit pursuavat korvista ja retiisit roikkuvat nyt suupielistä miesten kommenteissa.

Ei ole pitkä aika, kun Helsingin vihreät saivat kouluihin yhden pakollisen kasviskiusauspäivän. Se on ikävää ideologista holhousta ja laitosmielialan lietsontaa, jolla riistetään ihmisten valinnanvapautta ja joka kuuluu DDR:n tapaisiin valtiomahteihin.

Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa junk foodilla McDonald’sissa.

Poliittisesti kyse ei ole myöskään mistään eläinten oikeuksista. Sama puolue, joka keuhkoaa eläinten puolesta, puolustaa erään uskontokunnan oikeutta nauttia lihaa, kunhan se on julmasti teurastettua.

Voin vain kuvitella, miten vasikat ilahtuvat tiedosta päätyä oikeaoppisen rituaaliteurastuksen kautta uskonnollisen toteemiaterian materiaaliksi. 

Kulttuurin ruumis

Jossakin Italian tai Ranskan tapaisessa maassa, jossa ymmärretään hyvän ruoan päälle, valtion ravitsemussuositukset pantaisiin suoraan roskiin, mutta viranomaisvallalle kuuliaisessa Suomessa ne otetaan todesta.

Valtion ravitsemusneuvottelukunnan ja THL:n Kestävää terveyttä ruoasta -julkaisu olisi mielestäni ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon, koska siinä edustetaan vihreää feminismiä niin tyylipuhtaan pakottavalla tavalla, että sen ylitse ei voi päästä.

Nuorisokieltä edustava sana ”pakottavuus” realisoituu konkreettisesti, kun ihmisten integriteettiä loukataan pyrkimällä määrittelemään, mitä ihmiset saavat ottaa gastronomisesti haltuun kehonsa rakennusaineeksi.

Mediassa on korostettu ravitsemussuositusten ”tieteellisyyttä”, vaikka kaikki tietävät, että tutkimusten tulokset voidaan manipuloida näyttämään miltä tahansa käyttämällä erilaisia painotuksia. Filosofinen merkitysanalyysi unohdetaan.

Ruokailusuosituksessa toteutuvat viranomaisvallan halu käyttää valtaa kolonialisoimalla ihmisen kehoja ja tunkeutumalla yksilöllisyyden alueelle sekä pyrkimys alistaa kansalaisia kontrolloimalla ihmisten elämälle välttämättömien ravintoaineiden kulkua, saatavuutta ja hintaa. Ruokahalu kiistetään.

Ravinto on osa ihmisen identiteettiä, sillä me koostumme ravinnosta.

Ruokapöytien antimista ei kuulu päättää vihreiden puoluekokouksissa eikä Heidien ja Marioiden kiitäessä lentotomaatti- ja salaatinlehtikuormien päällä Brysselin ja Helsingin välillä.

Pahinta on, että elintarviketeollisuus on lähtenyt omaksi tappiokseen myötäilemään viranomaisten suosituksia. MTV3:n Kymmenen uutiset haastatteli 29.11.2024 muutamia elintarviketeollisuuden markkinointipuolta edustavia naisia, jotka ilmoittivat teollisuuden mukautuvan viranomaisohjeisiin.

Teollisuuden mukaan lihan käyttö vähenee, ja käytön vähetessä liharuoka kallistuu.

Valtavirtamedia on myötäillyt lihavihaa kritiikittömästi, ja vihervasemmistolainen toimittajakunta pyrkii näyttäytymään trendikkäänä suostuessaan puolueideologian myötäilijäksi. Somevaikuttajat ovat imeneet lihavihan itseensä kuin palanen WC-paperia uima-altaassa.

Carnegie Mellon -yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kasvisruokapainotteinen ruokavalio on kuitenkin ilmastoa kohtaan vahingollisempaa kuin niin sanottu tyypillinen amerikkalainen ruokavalio, johon sisältyy naudanlihapihvi.

So, where is the beef? Tätä voi kysyä myös katsomalla kirjojen kansien väliin.

Olemme poliittisesti johdetussa kokeessa, jossa panttina ovat perinteinen suomalainen hengen ja ruumiin ravinto sekä maamme väestö ja kulttuuri. Kokeen tulokset ovat kerran toteuduttuaan peruuttamattomia.

Aiempia kirjoituksia kirjojen palkitsemispolitiikasta

Viva Finlandia!
Marginaalista markettiin monikulttuuri-Finlandian selässä
Svenlandia-rangaistukset lukijoille
Kirjojen missikisat pahinta populismia
Vastuullisesta journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Poliittisesti korrektit Finlandiat
Kireää kirjallisuuspolitiikkaa
Kirjallisuutemme kaikki palkinnot
Finlandiasta Wunderbaumiin

Valtaoja voitti median valtavirran

Intersektionaalinen feminismi ja siihen liittyvä kantelupukkina toimiminen eivät ole laantumassa, sillä kuukauden takainen Afrikan tähti -kohu sai jatkoa Yleisradion Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla -nimisessä lähetyksessä viime perjantaina.

Oli vain ajan kysymys, milloin professori Esko Valtaoja ajetaan cancel-terroria harjoittavan woke-aktivismin uhriksi, sillä Valtaoja tunnetaan vapaa-ajattelijana, joka ei ole taipunut kumartelemaan kuvia missään yhteyksissä.

Kun Yleisradion radiotoimittaja ja Iranin kurdipakolaisena Suomeen tullut Renaz Ebrahimi alkoi syyttää Valtaojaa ”turvattoman tilan” luomisesta Marja Sannikan TV-ohjelmassa, Ebrahimi ei selvästikään pysynyt ymmärtämään eroa, joka vallitsee siinä, milloin jotakin sanaa käytetään ja milloin se mainitaan.

Valtaojan hyvä yritys selittää, että on aivan eri asia käyttää N-sanaa kuin mainita se, epäonnistui täysin Ebrahimin oman tietämättömyyden tai tahallisen ilkeyden, uhriutumisen ja ymmärtämättömyyden vuoksi.

Filosofian piirissä eroa käsitteen käyttämisen ja mainitsemisen välillä on kutsuttu de re- ja de dicto -puhetavan eroksi. Huomauttamalla eri merkitysyhteyksistä olisi koko kohu voitu todeta pelkäksi kuplaksi.

Tapaus todistaa, että woke- ja cancel-aktivistit eivät ole kovin älykkäitä, tai sitten he ovat yksinkertaisesti häijyjä pyrkiessään tietoisesti pilaamaan arvollisten ihmisten maineita, uria ja työsuhteita.

Kuitenkin noita intersektionaalisia vikisijöitä, vääryyksistä valittajia ja rotupolitiikalla sekä feminismillä ratsastavia ammatikseen loukkaantujia nimitetään jatkuvasti tiedotusvälineisiin ja yliopistoihin, joita he hallitsevat vihervasemmistolaisen junttauspolitiikan ja omaa narsismiaan puhkuvan pelottavuutensa tuella.

Heihin eivät uppoa edes tieteellisesti perustellut argumentit, kenties juuri heidän oman heikon tasonsa vuoksi, ja siksi he ovatkin aina äänessä mekastaen sekä yliopistoissa että medioissa.

Tarkoitus oli keskustella niin sanotun cancel-aktivismin haittapuolista, mutta siitä ei luonnollisestikaan tullut mitään, sillä studioon kutsuttu Ebrahimi alkoi itse havainnollistaa cancel-kulttuurin haittapuolia omalla käytöksellään.

Ylen ja muun vihervasemmistolaisen median tarkoitus ei varmaankaan ollut, että niiden paisuttaman kohun kautta Valtaojasta tulisi järjen äänen puolustaja koko kansan edessä. Ylen toimittajien peittelemättömänä pyrkimyksenä oli taivutella suomalaisia polvilleen ja aiheettomiin anteeksipyyntöihin.

Ei ole ihme, että professori Valtaoja ilmoitti harkitsevansa jatkossa tarkoin, suostuuko enää yhteenkään Ylen ohjelmaan koulukiusattavaksi. 

Postmodernista feminismistä ja Black Lives Matter -kampanjoinnista alkunsa saaneet cancel- ja woke-liikkeet eivät oikeasti arvostele rakenteita vaan käyvät henkilökohtaisia mustamaalauskampanjoita eri tavalla ajattelevia yksilöitä vastaan.

Ei ole mihinkään vähemmistöön kuuluvan yksinomainen oikeus vaatia erityiskohtelua, jaella etnisiä leimoja tai piirrellä syyllistäviä ympyröitä toisten ihmisen ympärille, saati päättää siitä, keillä on oikeus osallistua keskusteluihin ja millä tavoin. ”Ruskeus” ei ole tieteellinen argumentti vaan ad hominem -virhepäätelmä.

Kauheinta panettelua on lavastaa suomalaiset ihmiset ”etuoikeutetuiksi valkoiseksi patriarkaatiksi” sillä perusteella, että olemme alun perin asuneet omassa maassamme. Maahanmuuttajien pitäminen ”aliedustettuina” sisältää virhepäätelmän, että meidän maamme ilman muuta kuuluu yhdenvertaisesti ja kaikkine etuineen muualta tulleille ulkomaalaisille. Ebrahimi on sitä paitsi edelleen iranilainen, koska Iran ei hyväksy kansalaisuudesta luopumista.

”Rasismin normalisoinnista” Yle-veron turvin länkyttävä tyhjäntoimittaja Renaz Ebrahimi sai aiemmin erään (sinänsä heikkotasoisen) bändin katoamaan television kuvaruudusta tämän käytettyä N-sanaa. Tällöin ei lainkaan kysytty, kuinka vaarallista on, että valtamedia on tekemässä cancel-terrorista ”uutta normaalia” yhteiskuntaan ja yliopistoihin.

Dosentti Mikko Paunion laskujen mukaan monikulttuuri-ideologian ja feminismin äänitorvi Renaz Ebrahimi itse käytti N-sanaa 57 kertaa ja naista halventavaa H-sanaa 99 kertaa Ylen 95-vuotisjuhlissa varaten siten solvaamisen ja herjanheiton omaksi oikeudekseen.

Kulttuurien sota puolestaan syvenee ja konfliktit pahenevat ja kärjistyvät siksi, että maahanmuuttajataustaisten sissien vaikutusvalta ja määrä kasvavat koko ajan.

Kun kulttuureista oppiminenkin nähdään ”kulttuurien omimisena”, kääntyvät hyvät asiat huonoiksi aktivistien harjoittaman syyttelyn vuoksi.

Lohdullista on, että konfliktit ja vastakkainasettelut voivat olla demokratian kannalta myös myönteisiä.

Kulttuuriantropologi Claude Lévi-Strauss ajatteli, että totuus tulee parhaiten julki juuri vastakkainasettelujen kautta. Ihmiset haluavat nähdä niitä, sillä ajatusten pidäkkeetön kilpailuttaminen ja kärjistyminen polarisaatioissa ovat demokraattisen yhteiskunnan ja totuuden tavoittelun ehtoja.

Toivon siis, että cancel-terroristit saavat jatkossakin runsaasti julkisuutta Ylessä, sillä siten tyypillinen demaritelevisionkatsojakin voi huomata, kuinka sakeaa puppua tuo rotuerottelua jatkava, uusintava ja hyödyntävä woke-porukka edustaa.

Joudun lopuksi toistamaan useasti esittämäni vanhan lauseen: Tila, jossa ei voi ääneen ajatella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Yliopisto ei ole vieläkään täysin antikolonialistinen – Etnonationalistiset piilorakenteet romahdusvaarassa

Kirjoitin teokseni Totuus kiihottaa luvussa 17 yliopistoihin pesiytyneestä ongelmasta, jonka mukaisesti kampuksilla ei voi enää vapaasti keskustella, argumentoida eikä ylipäätään toimia ilman, että joutuu jonkin etnisen vähemmistön tai feministien silmätikuksi ja sensuurin sekä tiedepoliittisen eristämisen kohteeksi.

Yhdysvaltain ja Ison-Britannian yliopistoissa on jo pitkään kärsitty militantti-aktivistien lietsomasta woke-ideologiasta, jolla tarkoitetaan ’hereillä oloa’ ja ’valppautta’ erilaisten (yleensä kuviteltujen) ”syrjinnän” ja ”rasismin” muotojen kitkemiseksi.

Ajattelutavan alkujuuret ovat intersektionaalisessa feminismissä ja marxilaisperäisessä standpoint-teoriassa, jonka mukaan vähemmistöön kuuluvan ihmisen näkökulma on aina parempi ja oikeampi. Tämä ideologia on ollut tuhoisa tieteille, sillä sen kautta syrjinnän vastaisesta politikoinnista on pyritty tekemään tieteen metodi.

Asiasta saatiin näyttöä Suomessa jokin aika sitten, kun muuan kurditaustainen naishenkilö alkoi räksyttää Stockmannilla esitetystä ”Tiernapojat”-kuvaelmasta pitäen sitä ”rasistisena”. Tavaratalo taipui anteeksipyyntöihin, pahoitteluihin ja itsesensuuriin vasemmistoliittolaisen professorin Vesa Puurosen toimiessa median syväkurkkuna (aiheesta täällä).

Askelta lähempänä akateemista maailmaa oltiin, kun students of colourin edustaja Faith Mkwesha kiusaantui Åbo Akademin ankkalammessa siitä, ettei siellä puhuteltu ihmisiä oikeilla pronomineilla (aiheesta täällä, täällä ja täällä). Neekerinsuukot ja lakritsikääreet oli painostettu pois kulttuurisesta kuvastostamme jo aiemmin (aiheesta täällä).

Aivan äskettäin vaihto-opiskelijana Helsingin yliopistossa oleskeleva ”tummaihoinen Saksan kansalainen” julisti pahoittaneensa mielensä, kun suomalaiset opiskelijat esiintyivät fuksitapahtumassa Afrikan tähti -pelin rosvoina. Nainen valitti asiasta Instagram-tilillään, jossa hän esitti opiskelijoiden kuvia – tosin ilman heidän lupaansa – ja väittäen heidän pukeutuneen orjiksi sekä edustavan ”kolonialismia” ja ”rasismia”.

 

Kontekstualisointi unohdettiin taas

Naisen postaus johti nopeasti kahteen keskenään vastakkaiseen reaktioon. (1) Suomalaiset opiskelijat kiistivät ja torjuivat naisen väitteet täysin, kun taas (2) Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan hallitus taipui anteeksipyyntöihin, ja Helsingin yliopiston anonyyminä esiintyvä tiedotusyksikkö tuomitsi opiskelijoihin suuntautuvat ”rasistiset hyökkäykset” – jättäen tosin avoimeksi sen, kuka oli hyökännyt ja ketä vastaan.

Helsingin yliopisto asettui rasismista syyttelijän puolelle.

En puutu tässä siihen, että naisopiskelijan videollaan esittämät väitteet ja yksityiskohdat tapahtumien kulusta ja pelin luonteesta olivat suureksi osaksi virheellisiä. En puutu myöskään opiskelijoiden peräämään oikeusturvaan tai vaatimuksiin, joiden mukaan väärien tietojen ja luvatta julkaistujen kuvien esittäjä pitäisi saattaa oikeudelliseen vastuuseen.

Olen toki sitä mieltä, että uhriksi ajettiin syyttä suotta ne suomalaiset opiskelijat, joita nolattiin loukkaantujan oman huomionkipeyden vuoksi.

Kurjinta asiassa on, että HYY ja HY hyväksyivät väitteet ”rasismista” muitta mutkitta, kannustaen tosiasiapohjaisen käsittelyn sijasta valheellisen tiedon levittämiseen ja asioiden yksipuoliseen huuteluun sosiaalisessa mediassa.

Yksittäisen henkilön kokemus asetettiin jälleen totuuden edelle, ja kontekstualisointi unohdettiin täysin.

Tapaus muistuttaa myös kirjani Totuus kiihottaa sensurointiin johtanutta tapahtumakulkua, jossa sossumedian vihervasemmistolaiset kiilusilmät painostivat valtavirtamediaa ja ministeriötä irrallisilla väitteillään, ja ministeriö alkoi kiristää teokseni julkaissutta perussuomalaista ajatuspajaa rahoituksen perintävaatimuksilla.

Konteksti unohdettiin silloinkin täysin: etenkin se, että kirjani on huolellisesti argumentoitu ja viiteapparaatiltaan täysin dokumentoitu tutkimus eikä mikään poliittinen mielipidekirja, jollaisena se pyrittiin esittämään mediassa.

Jos joku väittää, että ydinvoimalat ovat maailman pahimpia hiilidioksidin päästäjiä, se ei tarkoita, että ne oikeasti olisivat sitä.

Jos joku väittää, että Afrikan tähti -peli on rasistinen, sekään ei merkitse, että asianlaita olisi niin.

Ja jos joku lausuu, että kirjani on ”naisvihamielinen”, sekään ei tarkoita, että väite pitäisi paikkaansa, vaan ainoastaan sitä, että jostakin henkilöstä tuntuu siltä tai että hänellä on motiivi vääristellä asiaa.

Afrikan tähti -tapauksen ja kirjani käsittely muistuttavat toisiaan myös siinä, että molemmissa tapauksissa asiaan liittymättömät taustaorganisaatiot keskittyivät maineen hallintaan ja damage controliin täysin piittaamatta siitä, että mihinkään anteeksipyytelyyn, pahoitteluun tai sensurointiin ei ole ollut aihetta.

HYY ja Helsingin yliopisto ilmeisesti oppivat Perussuomalaiselta puolueelta, että mediassa esitetty vääristely on hyväksyttävä faktana ja että siltä pohjalta on antauduttava pahoitteluihin sekä kääntämään selkä oman yhteisön jäsenille.

Ovet siis hitsattiin kiinni junassa, joka jatkoi kulkuaan rikoksen uhriksi joutuneiden suomalaisopiskelijoiden yli. Myös minut heitettiin bussin alle, mutta kapusin sieltä kulkuneuvon katolle samaan tapaan kuin Harrison Ford tunnetussa elokuvassa Indiana Jones: Kadonneen aarteen metsästäjät.

 

Syrjityt syyllistävät muita ja päättävät itse omasta roolistaan

Yhteistä kohujen narratiiveissa on sekin, että niitä pyrittiin ratkomaan sosiaalisessa mediassa. Nyt myös yliopisto antautui ottamaan kantaa tieteellisen argumentaation pääfoorumiksi muodostuneessa Twitterissä!

Kirjani repimiselle ominaiseen tapaan myös HYY alkoi pitää opiskelijoiden toimintaa virheenä. Virheeksi määritteleminen on vaarallista, sillä se vaatii, että jotakin toimintatapaa pidetään ehdottomasti oikeana. 

Ylioppilaskunta haluaa likvidoida ”virheet”.

Ymmärrettävää ”virheellisyyteen” vetoaminen on siksi, että jonkin asian tultua määriteltyä ”virheeksi”, on jatkossa helpompi harjoittaa suoraa sensuuria kaikkeen sellaiseen, joka vähänkin kolahtaa.

”Ongelmallisuuden” pitäminen torjuttavana ongelmana puolestaan on etevää siksi, että ongelmattomuutta tavoiteltaessa voidaan estää kaikenlainen kriittisyys ja sananvapaus, jolla voisikin olla merkitystä vain ongelmallisten asioiden käsittelemisessä.

Ylioppilaskunnan hallinto pitää lautapeliä suurena ongelmana.

Militantti-aktivistien syrjintä- ja rasismisyytökset ovat siitä vaarallisia, että niissä ihminen, joka kokee olevansa rasismin, naisvihan tai muun vääryyden kohde, määrittelee itse sen, mikä on syrjintää ja milloin sitä tapahtuu. Vastaavalla tavoin median sallittiin päättää (yhdessä kritisoimieni feministien kanssa) siitä, mikä on hyväksyttävää mediatutkimusta.

Tällaisissa tapauksissa etuoikeutetuiksi julistetuilla valkoisilla ihmisillä (”white priviledge”) tai miessukupuoleen kuuluvilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä tai olla hiljaa, sillä asian kieltäminen johtaa vain entistä raivokkaampiin syytöksiin.

Myöntäminen puolestaan olisi asian tunnustamista vastoin todellisuutta, siis poliittisen korrektiuden vuoksi harjoitettavaa valheellisuutta ja sietämistä vastoin todellisia asenteita: suvaitsevuutta.

Omien toimintatapojemme muokkaaminen on täysin väärä reaktio tällaisiin tapauksiin. Ulkomaalaisina Suomessa olevien pitäisi itse sietää tapojamme, käytäntöjämme ja kulttuuripiirteitämme sekä opiskella niiden taustoja eikä esittää vaatimuksia siitä, miten maassamme pitää elää. Sellainen saksalainen, joka tulee tänne opettamaan tapojemme olevan ”rasistisia”, on itse ihonväristään riippumatta uuskolonialisti.

Surkuhupaisaa Afrikan tähti -tapauksessa oli, että suuri osa yliopistoyhteisön opiskelijajäsenistä esitti HYY:lle vastalauseensa ylioppilaskunnan hallituksen anteeksianomisista. Mutta samat opiskelijat olivat itse valinneet HYY:n edustajistoon juuri ne vihervasemmistolaiset ja kokoomuslaiset opiskelijapoliitikot, jotka nyt asettuivat ulkomaalaisen opiskelijan puolelle suomalaisia opiskelijoita vastaan.

HYY:n kyyristely ei tietenkään edusta opiskelijoiden yleistä kantaa vaan ainoastaan julkitulon tehneen puheenjohtajan Jessika Isomeren henkilökohtaista mielipidettä.

Muut opiskelijat täyttivät marinoillaan sekä Jodelin että Ylilaudan niin, että palstat olivat revetä, mutta kukaan ei ollut valmis myöntämään, että HYY:n ja Helsingin yliopiston suomalaisia jäseniään kohtaan osoittama ylenkatse on seuraus yliopistolaitoksen pitkään jatkuneesta vihervasemmistolaisesta politisoimisesta.

Oli kieltämättä hauska havaita ja todistaa, että yliopisto sensuroi nyt Twitter-tililtään useiden vihervasemmistolaisten ja kokoomuslaisten hätähuutoja, joissa vedottiin sananvapauden ja suomalaisen kulttuuriperinteen puolesta. Järkyttyneille opiskelijoille yliopisto antautui tarjoamaan omaa kriisiapuaan, jolloin parodiahorisontin yli mentiin taas niin, että heilahti!

Yliopisto poistaa rationalistiset tilanteet.

Näyttöä rasismiväitteiden järjettömyydestä antoi eräs somalipakolainen, joka ei pidä Afrikan tähti -peliä millään tavalla rasistisena. Hänen mukaansa ”[s]e on mahtava peli, joka päinvastoin lisää ymmärrystä toisesta kulttuurista ja maanosasta.” Helsingin yliopiston virallisen hyvesignaloinnin mukaan peli on kuitenkin rasistinen.

Myöskään rasismista syyttelevä musta vaihto-opiskelija ei voinut perääntyä väitteistään kasvojensa menetyksen pelossa, sillä erehdyksensä tunnustaessaan hän olisi menettänyt uhripääomansa. Tapaus todistaa, että sosiaalisessa mediassa paljon seuratut henkilöt eivät välttämättä ole suosittuja, eikä laaja huomio ole merkki arvostuksesta vaan pelkästä yleisön uteliaisuudesta.

 

Hyödyllinen opetustilanne

Tapaus oli varmasti shokki fuksitapahtumaan osallistuneille uusille opiskelijoille, jotka joutuivat myrskynsilmään ilman omaa syytään. Kyseinen opetustilanne syöpyy heidän mieleensä iäksi, ja jatkossa he muistanevat olla esittämättä mitään ”rasistista” kulttuurien välisessä sodassa, jossa Afrikan tähti -peliä väitetään ”kulttuuriseksi omimiseksi”, tietysti sensuurilla uhaten.

Voidaankin kysyä, mitä tällöin on omittu? Kun Afrikan tähdessä roistot ovat valkoisia, toisin kuin Somalian rannikolla, niin onko tätä kautta kyseessä siis mustan kulttuurin omiminen?

Myös Jodel sensuroi.

Lautapelin valmistajat voisivat tasa-arvon nimissä kehittää Afrikan tähden rinnalle uuden kehitysapupakettipelin, jossa suvaitsevaiset etenevät pitkin Afrikkaa jakaen suomalaisten veronmaksajien miljardeja kylästä kylään.

Yliopistolaitoksessa puolestaan kannattaisi vähentää Suomen yliopistoihin hyväksyttävien ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden määrää, sillä he eivät näytä viihtyvän läpikotaisin rasistisissa yliopistoissamme, ja viihtyvyyttähän sekä valittaja että yliopisto näyttävät pitävän tärkeimpänä arvona.

Turvallisten tilojen politiikka on johtanut vääryyksistä valittajat ääntä eristäviin bunkkereihin, joissa he moraalihohdettaan säteillen sanovat takaavansa turvallisuutemme, mutta ottavat hinnaksi vapautemme.

Tahdon vain sanoa, että sellainen yliopisto, jossa erimielisiä tai väärinymmärrettyjä pitää tuomita (yliopiston sananvalinta), ei ole turvallinen vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Tätä vaaraa syventää ja realisoi Tampereen yliopiston palkkalistoilla rasismitutkijana esiintyvä Anna Rastas, joka epäili Afrikan tähti -kohun olevan tarkoituksellista, aivan niin kuin muutamat epäilivät kirjaani kohtaan esitetyn julkisen solvaamisen olleen Perussuomalaisten tarkoituksella järjestämä tempaus.

Tosiasiassa yritin vain julkaista tutkimukseni tulokset, ja voisikin sanoa, että molempien tapausten mediakäsittely on ollut alusta alkaen sekä opiskelijoita että kirjaani vastaan hyökänneiden omaa tarkoitushakuista kampanjointia.

Myös narratiivi on molemmissa tapauksissa sama: kansalaiset kapinoivat rasismisyytöksiä vastaan, mutta hallinto kyyristelee ja nöyristelee valittajien edessä mainehaittoja torjuen. Lopputuloksena seuraa pahoitteluja, anteeksipyytelyä ja ankaraa kuritusta, ja silmukka sananvapauden ympärillä kiristyy.

Yliopisto takaa turvallisuuden ja vie vapauden.

”Rasismin tutkijoina” esiintyvien länkytys, että rasismista keskustelu on ollut muka ”vähäistä suomalaisissa yliopistoissa”, että opiskelijat eivät ole tiedostaneet kulttuurimme rakenteellista rasismia ja että meidän pitäisi ottaa opiksi Black Lives Matter -kampanjoista säikkyen niiden syyllistävää puhetta, muodostaa sinänsä uhan tieteen vapautta vastaan, sillä se vaatii ajattelua ohjautumaan tieteen ulkoisista poliittisista kampanjoista.

Toistuva vetoaminen rasismin ”rakenteellisuuteen” on vain tapa tunnustaa, että mitään todellista moitteen aihetta ei pystytä osoittamaan, ja siksi nojataan ontologisesti kestämättömiin sosiaalisiin konstruktioihin. Mutta onhan kliseetä käytettävä, jotta se kuluisi ja säilyttäisi elinvoimaisuutensa.

Uhrien ja syyllisten puuttuessa on hyvä pyytää anteeksi koko maailmalta.

Tasa-arvohorisontalistit taistelevat itseään vastaan

Myöskään naisten kohtelu ei näytä koskaan olevan riittävän kosher, vaikka miehet nuolisivat feministien edessä lattiaa. Tieteen medioitumisen merkiksi Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla jutun, jossa kolme viestinnän opiskelijaa ”avoimina” kertoivat yliopistolla ”rehottavasta naisvihasta”.

Kiusaamisesta valiteltaessa ei taaskaan kysytä, millaista kiusaamista, panettelua, henkistä ahdistelua ja syyttelyä on se median ja yliopistofeministien yhteinen nalkutus, jolla toimittajat ja yliopistoväki pyrkivät lavastamaan itselleen epämieluisista ajattelijoista yhteiskunnallisesti epäkelpoja, poissuljettavia ja ulkopuolisia yksilöitä.

Saunominen loukkaa tunteita.

Olen viime aikoina hakenut yliopistoista useita tehtäviä, mutta kaikki hakemukseni on joko hylätty tai jätetty ylenkatseellisesti käsittelemättä, vastauksena vain, että hakemusta ei voida huomioida, koska ”poliittiset näkemyksesi tunnetaan”. Tällaisesta syrjinnästä ei olla huolissaan, sillä se ei majaile ”piilorakenteissa” vaan on suoraa ja tuntuvaa.

Erään hämmästelyn aiheen muodostaa poliittisten tendenssitutkijoiden väite rodullistamisesta. Sanonta viittaa keinotekoiseen tekemiseen, ikään kuin ihmisten ominaisuudet eivät olisikaan pysyviä vaan kuviteltuja tai muuttuvia, ja onkin kysyttävä, miten tuo rodullistaminen oikeastaan tapahtuu. Voisiko siitä hakea viranomaiselta vahvistuksen, kuten sukupuolen vaihtamisesta tai korjaamisesta?

Syrjimättömyyden kultti muodostaa ristiriitaisen ideologian, sillä sen mukaan tasa-arvoa pidetään päämääränä, vaikka tosiasiassa myös yliopistojen tehtävänä on sosiaalisten arvojärjestysten luominen ja arvohierarkioiden osoittaminen. Myös etiikan tehtävä on erottaa hyvä huonosta.

Sen sijaan tasa-arvohorisontalistit pyrkivät oman aikuistumisensa sijasta muuttamaan ympäröivän maailman poistamalla hierarkiat, kilpailutekijät, prosessit ja maskuliinisuuden sekä saattamaan kaiken vastaamaan omaa matalamielistä tasoaan.

Valtamedia laati suomalaisten penseät vastalauseet huomattuaan Afrikan tähti -kohulle myös vastauutisen, jossa suomalaiset leimattiin suoraan natseiksi, joten kaksoispuhe on muodostunut parodiauniversumin puhkaisevaksi, ja joudun myös itse laatimaan aiheesta vihapuhetta jynssäämään tarkoitetun kannanoton:

Koettu kohu osoittaa, että yliopistolaitoksemme ei ole vieläkään täysin antikolonialistinen. Antirasistinen taistelu on lopetettu lähes täysin, ja saan päivästä toiseen kuulla uuskolonialistista puhetta, jolla kielletään suomalaisten oma osuus siirtomaaimperialismiin.

Demokratia ja liberalismi keksittiin kolonialistisissa länsimaissa, joten olemme osallisina Euroopan rasistisessa historiassa. On syytä muistaa, että koko yhteiskuntamme on rakennettu rasismin perustalle.

Rakenteellista syrjintää on vielä paljon jäljellä, ja juuri tämä on sitä, mitä jatkuva kamppailu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta kaipaa. Yliopistolle pitäisi asettaa antirasistinen komissio, joka kitkee viimeisimmätkin epätasa-arvon pilkahdukset, kuulustelee opiskelijat ja työntekijät sekä poistaa epäilyttävät viestit, likvidoi väärämieliset ihmiset ja eliminoi rakenteellisen rasismin etnonationalististen piilorakenteiden lopulliseksi murskaamiseksi.

Yliopistolla asia taidettiin ottaa todesta, sillä hallinto postasi Twitteriin, että yliopisto sisällyttää antirasistiseen teemavuoteensa myös henkilöstölle suunnattua ripitystä:

Antirasistinen autodafee.

Yliopisto siis muokkaa henkilöstöään olemaan ”antirasistisia” ja sopeuttaa suomalaisia internatsistisiin ihanteisiin. Tosiasiassa yliopiston tehtävä olisi opettaa ulkomaalaisille suomalaisia perinteitä, käytäntöjä ja kulttuuria sekä kehittää tänne tulleiden kykyä sietää kognitiivista moniselitteisyyttä ilman, että joudumme ottamaan vastaan syytöksiä ”syrjinnästä”. He kaikki pystyvät kyllä siihen, mikäli ovat niin älykkäitä, että ovat yliopistoihin tiensä löytäneet. 

Kun yliopisto opettaa opettajilleen tasa-arvopolitiikkaa prosessina eli lusikalla annostellen, sivuutetaan se älyllinen kysymys, mitä tasa-arvo, yhdenvertaisuus, syrjintä ja muu kähinä ovat ja merkitsevät. 

Suurin osa yliopiston henkilökunnasta tuskin on niin tyhmää, ettei näkisi asioiden naurettavuuden läpi. Mutta kyseinen kriittinen oppositio ei uskalla enemmistöroolistaan huolimatta avata suutaan, koska pelkää työpaikkojensa puolesta. Tapaus osoittaa, että suomalaiset eivät ole enää herroja omassa maassaan, eikä mihinkään voi suhtautua kriittisesti päätymättä woke-aktivistisen tarkastuslautakunnan känselöimäksi.

---

Päivitys 31.10.2021: Lokakuun hyväksi lopuksi täytyy tehdä tunnustus ja pyytää anteeksi. Menin ilmeisesti taitavan parodiantekijän Keijo Kaarisateen lankaan, aivan kuten aiheesta mediakirjoittelun aloittanut Iltalehden toimittaja Sami Koski. Mutta syy ei ole minun, sillä erehdyin luottamaan Kosken Iltalehdessä ilmaisemaan informaatioon, ja onhan hän Julkisen sanan neuvoston jäsen!

Oudoksuin hetken, miksi missään mediassa ei ole esitetty ”rasismista” valittaneen ”saksalaisen tummaihoisen vaihto-opiskelijan” henkilöllisyyttä, eikä kukaan ole tavannut häntä yliopistolla. 

Opiskelija ei ollut myöskään paikalla häntä järkyttäneessä opiskelijatapahtumassa, ja hän vain ”sai kuulla” niistä myöhemmin. Myös hänen Instagramiin rakentelemansa profiili ja muu taiteellinen työ katosivat kuin tuhka tuuleen.

Sami Koskella on paljon oppimista toimittajana, eikä haastattelemisen FaceTime-puhelussa pitäisi riittää fatwantarkistuksen läpäisemiseen.

Myös Keijo Kaarisade voisi oppia pitämään identiteetistään tarkempaa huolta, sillä hän tuli paljastaneeksi itsensä esittämällä Twitterissään suuren määrän aihetta käsitteleviä postauksia. Kyseessä lienee trollauksen historian rajuin keijotus, ja yliopisto puolestaan antautui valehtelemaan ”opiskelijan” olemassaolosta pelastaakseen kasvonsa.

Naurettavaa asiassa on tapa, jolla satriirin ja parodian suvereeni mestari onnistui nöyryyttämään valtamedian ohella myös lähdekritiikistään tarkkaa yliopistolaitosta ja sen älykästä varadekaania matemaatikko Samuli Siltasta, jolta trollipeikko sai puristettua valittelun, että suomalaisen yliopiston johtoon kuuluu ”pääosin valkoista porukkaa”.

Yliopiston antirasistiset koulutusleirit on joka tapauksessa keskeytetty, ja muussa kyykytyksessä on tilapäinen huoltokatko. Kun seuraavan kerran kuulette yliopistolla väärän pronominin, älkää luottako kriisiapuun vaan soittakaa 112. Kiitos huomiosta.

Aiheesta aiemmin:

Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä 

Keppimiehen kauppaketju sensuroi moraalipaniikissa tähtipojat 

Symbolisia kieltoja