Miksi Lewis Hamilton voittaa?

Kamppailu vuoden 2021 F1-mestaruudesta jäi tämänpäiväisen osakilpailun jälkeen tasapisteisiin Max Verstappenin ja seitsemän maailmanmestaruutta voittaneen Lewis Hamiltonin kesken. Tämä merkitsee, että viimeiseen kilpailuun lähdettäessä taistelu ikään kuin alkaa alusta.

En salaa mitenkään sitä, että inhoan F1-kilpailuja, sillä tapahtuma on perin ideologinen. Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2003 esseen ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria? F1-huumaa filosofisesti formuloituna”.

Urheiluun ei kuulu se, että kilpailijoille annetaan erilaiset välineet. Se on samanlaista kuin hiihtokilpailijat ja säkkijuoksijat koottaisiin yhteen tai pelattaisiin pokeria omilla nopilla. Urheilun tunnusmerkki on reiluus, ja se on F1:stä kaukana.

Urheilun ei pitäisi myöskään vaarantaa henkeä eikä terveyttä. Samalla kun MTV3 glorifioi kolarihulluista kuskeista sankareita, jotka kömpivät ehjinä romukasojen keskeltä, saman konsernin kaupallinen radiokanava raportoi viikonlopun paluuliikenteessä tapahtuneista kuolonkolareista! Yksi käsi ei tiedä, mitä toinen tekee. 

Tuhoisat samastumisen mallit vaikuttavat ihmisiin alitajuisesti, ja lopulta kansa kolhii itseään kuoliaaksi liikenteessä. Mitä populismia valtavirtamedialta!

Identiteettipoliittiset formulakilpailut

F1-kilpailut ovat myös politisoituneet, eikä kyse ole vain sirkushuvien tarjoamisesta, vaan kisojen kautta katsojille syötetään identiteettipoliittista pehmitystä.

Asia avautuu pohtimalla, miksi formula-ajaja Lewis Hamilton on menestynyt jatkuvasti. Vastaus on, että hän ajaa koko viiteryhmänsä puolesta, ja hän on saanut Mercedes-Benzin rahatiimin työskentelemään omaksi edukseen.

Selityksenä lienee, että suuri osa kyseistä automerkkiä valmistavan Daimler-Benzin osakekannasta on lipsahtanut arabiomistukseen, ja kansainvälisen autoliiton FIAn puheenjohtajaksikin nostettiin Arabiemiirikuntien edustaja, joka haluaa kehittää autourheilua ”alueellisesti tasa-arvoisempaan suuntaan”. Tasa-arvo urheilukilpailuissa on kuin rauha ja sota Orwellin romaanissa.

Näyttönä identiteettipoliitikalla ratsastamisesta ovat formula-autoihin näkyvästi kiinnitetyt sloganit We race as one. Race? Tosiasiassa puolueellisuus on karkeaa.

Asian paljasti Mercedes-tallissa pitkään ajanut mutta sittemmin sopimuksensa menettänyt Valtteri Bottas MTV3:n haastattelussa 23.9.2021, ja TV-kanavan sivusto kirjoitti:

”Valtteri Bottas kertoo, ettei Mercedes-talli ole tällä kaudella sallinut hänen osallistumistaan taisteluun kuljettajien maailmanmestarudesta. Röyhkeän itsekkääksi hän ei silti aio edessä olevasta tallin vaihdoksestaan huolimatta ryhtyä.”

Tosiasiassa avoin kilpailu ei olisi suomalaiselta ”röyhkeää itsekkyyttä”. Röyhkeää itsekkyyttä on rakentaa saman tiimin toiselle pelurille Hamiltonille parempi auto ja kilpailutaktiikka sekä kieltää toista menestymästä. Esimerkkejä löytyy.

Meksikon F1-kilpailussa 7.11.2021 ensimmäisen lähtöruudun saavuttanut Bottas pakotettiin tallimääryksellä päästämään toisena ollut Hamilton ohitseen. Autot lähestyivät lähtösuoran kurvia rinta rinnan, mutta Bottas päästikin kolmantena olleen Verstappenin ulkokautta ohi, jolloin hollantilainen livahti kurvissa molempien ohitse ja varmistelemaan MM-johtoaan Hamiltonia vastaan.

Kuin kostoksi tallille Bottas pyörähti lopulta radalla luopuen siten myös tallipisteiden tavoittelusta, mistä Hamilton haukkui häntä. Ei ollut suomalainen sillä kertaa alistuva ja nöyrä.

Valtteri Bottas on ollut Mersulla vain siksi, että kukaan muu kuin suomalainen ei suostuisi hävitettäväksi ja nöyryytettäväksi joukkueen sisäisessä tiimipelissä. Bottas on ollut Hamiltonin valkoinen miespalvelija. Hän ei haasta eikä kilpaile, niin kuin edeltäjänsä Nico Rosberg, vaan kaveeraa, mistä Hamilton on antanut hänelle aiemmin kiitosta.

Iltapäivälehdistö on rakentanut Bottasista sankarillista häviäjää kerronnalla, jossa Hamiltonin työntäminen mestariksi nähdään sinivalkoisen olympiajuoksun veroisena Suomen lätkäisemisenä maailmankartalle. Harvoin on pelkällä häviämisellä luotu yhtä paljon mainekarismaa, eikä tuota logiikkaa voi ymmärtää muutoin kuin seurauksena identiteettipoliittisesta myllytyksestä.

Jokaiselle, joka F1-lajista jotakin tietää, on selvää, että jompikumpi tallin ajajista johtaa tiimiä ja auto räätälöidään niin sanotulle ykköskuskille sopivaksi.

Yhdysvaltain kisaviikonloppuna 22.10.2021 Valtteri Bottas pudotettiin tallin toimesta jo kuudennen kerran moottorinvaihdon verukketta käyttäen viisi sijaa alaspäin, jotta Hamilton voitiin nostaa hänen edelleen aika-ajoissa. Hamiltonille aika-ajorangaistukseen ja lähtöpaikan pudotukseen johtavia moottorinvaihtoja ei ollut tehty yhtään, vaan auto näyttää hajoavan aina vain Bottasilta. 

Bottasin alamaisuus piilee hänen suvaitsevuudessaan, jonka mukaisesti hän on auttanut toisen kilpailijan toistuvasti maailmanmestariksi. Eri asia on, onko tämä hyväntekeväisyys enää urheilun oman idean mukaista, vai olisiko Bottasin paikka jo kansainvälisissä avustusjärjestöissä.

Pitkään aikaan kukaan britti ei olekaan voittanut formulakilpailuissa

Formulat on vesitetty identiteettipoliittisella Black Lives Mattes -kampanjalla, jota Hamilton on edistänyt esiintymällä varikolla BLM-paita päällään. Tapahtumajärjestäjän suora viittaus valkoisen väestön syyllistämiseen näkyy myös sloganissa Stop racism, jolla torjutaan BLM-etuoikeuttamisen aiheuttamia epäilyjä ja vastaväitteitä.

Entinen lajipomo ja TV-oikeudet pitkään omistanut Bernie Ecclestone sanoi BLM-kampanjoinnista vuonna 2020, että ”tummat ihmiset ovat usein rasistisempia kuin valkoiset”, ja sai aikaan woke-kohun sekä vaatimuksen hänen erottamiseksi tehtävistään.

Totuus on, että Hamilton ei ole muita parempi tai muista erottuva ajotaitojensa vuoksi. Hän erottuu porukasta siksi, että muut pelkäävät hänen identiteettipoliittista valta-asemaansa ja väistelevät siksi.

He näkevät taustapeileistään Hamiltonin tulevan ja ajattelevat, että on aivan pakko väistää, jottei joutuisi kuulemaan ”rasismista”.

Poikkeuksena on tuo hollantilainen Max Verstappen, joka on ilmeisesti saanut tarpeekseen kotimaassaan harjoitetusta maahanmuuttopolitiikasta, ja hänen tuekseen on organisoitunut ”oranssiliikkeeksi” itsensä nimennyt kansanliike. Hän uskaltaa voittaa.

Mitään oikeaa dominanssia Hamilton ei taitojensa puolesta osoita. Dominoivuus on suhdekäsite, eikä sitä esiinny ilman muiden hyväksyntää. Muut puolestaan on syyllistetty länkytyksellä valkoisen miehen pahuudesta niin, että syyllisyydentunne on sisäistynyt pysyväksi traumaksi heidän itsetuntoonsa, ja jokin heidän sisällään sanoo, että ”täytyy hävitä, täytyy väistää, sillä rikkaat länsimaat...”

Puhun asiasta, koska sillä on yleistä merkitystä koko yhteiskunnalle. Identiteettipolitiikalla ja rasismisyytöksillä orjuuttava ajattelu on kahlinnut valkoiset ihmiset pysyvästi häpeäpaaluun ja kaakinpuuhun ilman mitään syytä.

Asiasta huomauttajia ja tämänkaltaisen tulkinnan esittäjiä moititaan sitten ”vihapuheesta”. Psykologian näkökulmasta viha voi olla myös myönteinen tunne, kun se auttaa voittamaan oman objektina olemisen ja vapautumaan siitä alisteisuudesta, johon Euroopan kantaväestöt on ajettu maahanmuuttajien harjoittamalla syyllistämisellä. Epäoikeudenmukaisuutta ja epäreilua peliä on oikein vastustaa.

Hyvänä puolena on formulakisojen siirtyminen MTV3:lta ensi vuonna Viaplayn maksukanavalle. Toivottavasti valtateiden vauhtihulluus ja kuolokolarit lähtevät laskuun.

---

Päivitys 13.12.2021: Kun Max Verstappen voitti F1-maailmanmestaruuden ohittamalla Hamiltonin viimeisen osakilpailun viimeisellä kierroksella, ei Hamiltonia kyydittänyt Mercedes-Benz hyväksynyt sankarillista ohitusta vaan teki valituksen Kansainväliselle autoliitolle FIAlle, jotta Verstappenin voitto saataisiin kumotuksi. Talli veti myöhemmin valituksensa pois mutta kieltäytyi Hamiltonin itsensä tavoin osallistumasta palkintojen jakogaalaan.

Hamiltonin pullikointi olisi voinut aiheuttaa hurjan viiteryhmäpoliittisen myrskyn, mikäli MM-kannu olisi viety Verstappenilta tuomarien jälkipelillä. Myös julkinen sana piti Hamiltonin ja taustaryhmänsä suonenvetoa heikkohermoisena. Hamiltonilla olisi oppimista Valtteri Bottasin mestarillisesta tavasta hävitä!

Lohdutukseksi Hamilton kävi hakemassa Windsorin linnasta ritarin arvon, jolla voitiin hillitä identiteettipoliittista kuohuntaa. Ritari? Epäurheilijamaista käytöstä, sanon minä, ja merkki omahyväisestä ja ahneesta asenteesta.

Ylen irvokasta

Ylen TV1 esitti 21.11. Niklas Meltion ja Ari Lehikoisen tekemän dokumenttiohjelman ”Docstop: Kun unelmat kuolevat”, jossa esittelytekstin mukaan oli tarkoitus pohtia, ”kuka päättää ja kenellä on oikeus jäädä Suomeen”. Koska kyseessä oli Yleisradion lähetys, siinä keskityttiin junttaamaan monikulttuurista suurta unelmaa katsojien tajuntaan. Otsikko sisälsi viittauksen – paitsi maahan tuppautujien valloituksenhalun paikoittaiseen epäonnistumiseen – myös suomalaisten monikulttuuristien unelmien raunioitumiseen. – Mutta kuka tai mikä ohjelmassa lopultakin kuoli?

Ylen dokumentti paneutui surkuttelemaan irakilaisen Ahmed Hussein Ali Alin kurjaa elämää. Yhdessä Ali Qasim Hammood Beni Zaidin kanssa kyseinen parikymppinen kulttuuririkastuttaja surmasi hieman yli vuosi sitten suomalaisen 52-vuotiaan kajaanilaismiehen Arto Mikkosen yli tunnin kestäneen pahoinpitelyn jälkeen Kajaanin Otanmäellä.

Yle sen enempää kuin muukaan valtamedia ei ole valitellut maahanmuuttajien puukottaman ja kuristaman viattoman suomalaisen hengenriistoa eikä tehnyt dokumentteja siitä. Mutta valtiollinen ja verovaroilla ylläpidetty Yleisradio keksi nyt lähettää propagandaohjelman, jossa kerättiin säälipisteitä ulkomaalaistaustaisille väkivaltarikollisille ja selitettiin heidän raaka rikollisuutensa suomalaisen yhteiskunnan kurjuudesta, syrjinnästä ja kotouttamisen epäonnistumisesta johtuvaksi.

Lähetyksessä toki valaistiin Ahmedin olleen ongelmissa jo Kemijärven vastaanottokeskuksessa aggressiivisen luonteensa vuoksi. Hänen kerrottiin myös ehtineen paukauttaa paksuksi jonkun suomalaisen blondibimbon, joka monikulttuurisen koulun indoktrinoimana oli päässyt nauttimaan tuhannen ja yhden yön seikkailuista. En ota tässä yhteydessä kantaa siihen, kuinka toivottua tai ei-toivottua ylirajainen pariutuminen ja siihen liittyvä risteytyminen on etnisesti tai kulttuurisesti. Mutta monikulttuurisen unelman kannalta kurjaa on jo sekin, että lapsen elämän täytyy alkaa tilanteessa, jossa isä onkin vankilassa omaa hyvyyttään sovittamassa. Tapaus palveli ohjelman tekijöiden härskiä yritystä liudentaa surmaajan rikollisuus sentimentaaliseen lemmenseikkailuun.

Koska surmaajat onnistuttiin lavastamaan suomalaisen yhteiskunnan uhreiksi, helpotusta suomalaiskatsojille lietsottuun syyllisyydentuntoon tuo kenties vain se, että pian nämäkin rikolliset ovat jälleen vapaalla jalalla. Tapaus on melko samanlainen kuin veroprofessori Kari S. Tikan vuonna 2006 tapahtunut surmatyö, josta tuomitut Alexander Ionin ja Mika-Martti Zukov ovat jo vapautuneet vankilasta; ensin mainittu vuonna 2010 istuttuaan tuomiostaan vain kolmasosan, ja jälkimmäinen lähdettyään karkuteille 2009 ja 11 vuoden tuomion vihdoin päätyttyä. Karkotettuina he voivat jatkaa elämää entisissä kotimaissaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Yhdysvaltojen useissa osavaltioissa asiasta ei selviä ukko-Freudilta lainatulla psykologisoinnilla, vaan kyseisenlaisia rikoksia tehneet laitetaan sähkötuoliin, ja kuolemantuomioon yhdistetään pitkähkö vankeusrangaistus, jotta rangaistuksen suorittaminen ei muodostuisi liian helpoksi.

Sen sijaan kotimainen media etsii vikaa suomalaisesta yhteiskunnasta aidon kommunistisen yhteiskuntateorian ja sosialistisen ihmiskuvan mukaisesti, ja Ylen toimittajat piehtaroivat monikulttuurisen unelmansa romahtamisesta johtuvassa itsesäälissä. Koska lähettäjänä on Yleisradio, toimittajien asettuminen maahanmuuttajarikollisten puolelle ei voi olla satua. Juttu polkee rikosten suomalaisia uhreja niin häpeämättömästi, että Yleisradion propagandatuutista tulleena kyseisen kulttuurimädätyksen täytyy olla totta.

Irvokasta sosiaalipolitiikkaa

Miten huonosti suomalainen yhteiskunta sitten kohtelee sosiaaliturvaperustaisia maahanmuuttajia? Asiasta saatiin näyttöä Helsingin kaupunginhallituksen päätettyä 20.11. yhden äänen enemmistöllä laajentaa laittomasti maassa olevien oikeutta maksuttomiin palveluihin ja toimeentuloon. Kyseessä on päätösehdotus, jota valtuusto käsittelee kokouksessaan 29.11.

Esitys ylittää perustuslain 19 pykälän ja terveydenhuoltolain 50 pykälän velvoitteet, jotka takaavat välttämättömän hoidon ja huolenpidon myös laittomasti maassa oleville. Se olisi myös vastoin sosiaali- ja terveysministeriön linjausta. Nyt kaupunki on laajentamassa palveluja koskemaan myös pitkäaikaissairauksien hoitoa, majoitusta ja sosiaaliturvaa.

Vihreiden ja vasemmiston ehdotuksessa vaaditaan, että kaupunki alkaa mainostaa ja markkinoida palvelujaan muille kuin Suomessa asuville ja täällä laillisesti oleville, mikä avaa helposti oven terveysturismille. Afrikkalaisten ja lähi-itäläisten pakolaisten sekä turvapaikanhakijoiden lisäksi myös Venäjältä ja Baltiasta tulevat voisivat käydä hoidattamassa vaikeita kroonisia sairauksiaan Helsingissä kuntaveronmaksajien piikkiin ilmoittamalla olevansa ”paperittomia”.

Samanaikaisesti suomalaisille ihmisille on säädetty lääkekustannusten katto ja terveydenhuollon asiakasmaksujen katto riippumatta ihmisen tuloista. Tukiessaan vierasperäisiä ihmisiä suomalaisten ohi Helsingin kaupunki on ryhtynyt tuottamaan omia turvapaikkoja Suomen valtion harjoittaman yleisen ulkomaalaispolitiikan vastaisesti ja helsinkiläisten kustannuksella.

Helsingin anteliaisuuden mainostaminen on muissa kunnissa asuville paperittomille kutsu muuttaa Helsingin lihapatojen ääreen. Tämä on perustuslain yhdenvertaisuussäädösten vastaista ja kuntalain vastaista, sillä kuntalain 1 pykälän toisessa momentissa todetaan, että ”[k]unta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla.”

Esitys ei ole taatusti kestävä taloudellisesti, sillä sosiaali- ja terveysviraston budjetti on noin 13 miljoonaa euroa miinuksella, ja vajausta saatiin kompensoitua tiukoissa budjettineuvotteluissa 21 miljoonalla. Jäljelle jäävät runsaat 7 miljoonaa tulee neuvotteluissa sovitun perusteella käyttää muun muassa ikäihmisten palveluihin, joten kaikki maahanmuutosta koituvat lisäkulut tulisi säästää joistakin suomalaisten ihmisten kuntapalveluista, mikäli esitys menee läpi.

Tätä ei kenenkään kuntalaisen pitäisi hyväksyä, mutta äänestettyään vihervasemmistoa monet ovat antaneet valtakirjan oman asemansa heikentämiselle ja myös muiden suomalaisten ihmisten kiduttamiselle.

Mitä pitäisi tehdä?

Vaikka perustuslakia säädettäessä luovuttiinkin eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta (vaalioikeudet ja oikeus oleskella maassa) perusoikeuksien kytkemisestä Suomen kansalaisuuteen (HE 309/1993) ja esitys vietiin voimassa olevaan perustuslakiin, on globaaleista väestöjensiirroista kärsivässä nykytilanteessa käynyt selväksi, että muotoilu on aivan liian löyhä. Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, eikä Suomi voi olla koko maailman sosiaalitoimisto. Valtion sekä kuntien tehtävä on palvella ensisijaisesti Suomen kansalaisia sekä turvata omien kansalaistemme oikeudet ja edut.

Niinpä kyseisiä perustuslain kohtia ei voida eikä pidä tulkita tavalla, jolla Suomen perustuslaki ulotettaisiin koskemaan koko maailman väestöä. Tällaisen lainluennan perusteella Suomen valtio olisi velvollinen tarjoamaan ylläpidon miljardille kiinalaiselle, mikäli he päättäisivät muuttaa pakolaisina Suomeen. Kaaoksen estämiseksi ja kansallisen suvereniteetin merkiksi jokaisella maalla onkin oma perustuslakinsa.

Olen jo aiemmin osoittanut kirjoituksessani ”Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia”, miksi Suomen perustuslakiin sisältyvien perusoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten tulkinnoilla ei voida velvoittaa ylläpitämään laittomasti maassa olevia. Myös monet pitkän linjan valtiopäivämiehet, kuten Ben Zyskowicz ja Kimmo Sasi, ovat olleet samaa mieltä.

Oikeusfilosofinen ongelma on, että eduskunnan käyttämät perustuslakispesialistit Juha Lavapuro, Tuomas Ojanen ja Martin Scheinin ovat lukeneet lakia deduktiivisesti ja johdelleet omat perustuslaintulkintansa YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksesta, jotka ovat lähtökohdiltaan idealistisia ja absolutistisia. Heidän ihmisoikeusfundamentalisminsa on muuttunut pahimmillaan heidän omaksi perustuslakipopulismikseen. Mikäli asiaa ei saada järjestymään nykyisen perustuslain realistisella tulkinnalla, on perustuslain kirjainta muutettava muotoon, jonka mukaan Suomen valtion tehtävä on ensisijaisesti Suomen kansalaisten oikeuksien turvaaminen, aivan kuten kansanedustaja Ville Tavio on esittänyt.

Ulkomaalaisten suosimisessa on toki moni muukin seikka vinksallaan. Laadin aiheesta jokin aika sitten perusteellisen analyysin ”Maahanmuuttajien erityiskohtelu lopetettava”, jossa selvitin, kuinka häikäilemättömästi maahanmuuttajataustaisia suositaan kantaväestöön kuuluvien ohi niin työvoimapolitiikassa, asuntopolitiikassa, veropolitiikassa, yrityspolitiikassa kuin koulutuspolitiikassakin. Jälkikäteen hieman harmittaa, etten lähtenyt Helsingin kuntavaaliehdokkaaksi, vaikka Perussuomalaisten piirin puheenjohtaja ystävällisesti pyysi. Myös kuntasektorilla näyttää asioiden korjaamiseksi olevan paljon palkatonta työtä tarjolla meille suomalaisille.

---

Päivitys 29.11.2017: Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallituksen esityksen maahanmuuttajien palvelujen laajentamisesta perussuomalaisten, sinisten ja kokoomuksen äänestäessä vastaan.

Seta hyödyntää assosiaatioharhaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry ja Yleisradio tekivät Helsingin pride-viikolla jälleen kaikkensa kytkeäkseen homot maahanmuuttopropagandaan ja punavihreään agendaan.

Yleisradio esitti tiistaina Matthew Warchusin ohjaaman puolidokumentaarisen elokuvan Pride (Britannia 2014), jossa gay-aktivistit päättivät tukea kaivostyöläisiä Margaret Thatcherin Britanniassa 1980-luvulla.

Elokuvassa koetettiin uskotella, että homot ja vasemmistolainen ammattiyhdistysliike kuuluvat muka asiallisesti yhteen. ”Hyvän tuulen komediaksi” mainostetussa elokuvassa homojen vapautusliike yritettiin esittää sosialismin hedelmänä, vaikka historiallisesti katsoen seksuaalivähemmistöliikkeen esiinnousu ja myönteiset tulokset ovat etupäässä amerikkalaisperäisen liberalismin aikaansaannoksia.

Yhteen kytkeminen koetettiin verhota elokuvassa ”komedian” kaapuun aivan samalla tavalla, kuin maahanmuuttokriitikoita kohtaan suunnattu vihamielisyys lavastetaan usein ”vain satiiriksi” maahanmuuton arvostelijoita vastaan suunnatuissa hyökkäyksissä.

Homojen ja ”kaivostyöläisten” lavastaminen samaan kuvaan on jo vertauskuvallisestikin hullunkurista. Sitä paitsi elokuvassa parjattu Margaret Thatcher oli järkevä, realistinen ja monella tavalla etevä poliitikko, aivan niin kuin Ronald Reagan, Donald Trump ja Theresa Maykin.

Mr. Gay Finland -äänestyksen tuotot maahanmuuttajille

Assosiaatioharhaa, eli toisiinsa liittymättömien asioiden mielikuvallista yhteen kytkemistä, hyödynsi myös Seta omassa maahanmuuttopropagandassaan. Tänä vuonna yhdistys ohjasi Mr. Gay Finland -kilpailun puhelinäänestyksestä keräämänsä tuotot Helsingin Setan ”Together-työlle, joka järjestää vertaistuellista toimintaa turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisille LHBTIQ-ihmisille”. Jo viime vuonna varat suunnattiin Amnestyn HLBTI-ryhmälle (aika esineellistäviä nuo kirjainlyhenteet muuten).

En voinut äänestää kyseisessä vaalissa lainkaan, sillä en halunnut tukea pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaa. Sitä tuetaan aivan liikaa jo verovaroistakin. Niinpä kilpailun järjestäjät tekivät epäreilusti suuntaamalla puhelinäänestyksen tuottamat varat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittymättömään poliittiseen propagandatyöhön, jolla puututaan valtiolliseen väestöpolitiikkaan, ulkopolitiikkaan ja turvallisuuspolitiikkaan.

Sitä kautta Seta saa huonon maineen Suomen kantaväestön silmissä, ja yhdistys tulee leimanneiksi homot epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan syypäiksi. Seta siis teloittaa homot ja vaivalla hankitun hyvän maineemme edustaakseen yhdistyksen intresseille vieraiden ryhmien asioita, joita ajaa tässä yhteiskunnassa moni valtiollinen ja runsaasti rahoitettu taho.

En tarkoita, etteivät ”vähemmistöjen vähemmistöjen” asiat eivät olisi tärkeitä. Mutta tarkoitan, että Setan nyt tukemat maahanmuuttajavähemmistöt eivät ole mitään vähemmistöjä, vaan suomalaisiin verrattuina he ovat etnisiä enemmistöjä niin maailmanlaajuisesti katsoen kuin nykyiset syntyvyysluvut huomioon ottaen pian myös Suomessa.

Assosiaatioharhaa hyödyntäen Seta pakottaa jäseniään ja tukijoitaan hyväksymään toiminnassaan lisukkeita, jotka eivät kuuluisi yhdistyksen toimintaperiaatteisiin.

Setan maahanmuuttajaeliitti järjesti blingi-bileet Clarionissa

Pahimmillaan assosiaatioharha näkyi Helsingin pride-kulkueessa ja puistojuhlassa pidetyissä palopuheissa, joissa vihervasemmiston äänitorvet koettivat uskotella julkiselle sanalle, että ”pride” (suom. lauma) on täällä rymytäkseen maahanmuuton puolesta.

Tosiasiassa homot, lesbot ja muut pride-tapahtuman osallistujat eivät riemuitse maahanmuuton edistämiseksi vaan siksi, että seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen on kivaa. Tästä sinänsä mukavasta tapahtumasta Setan aktivistit koettivat tehdä vihervasemmistolaisen maahanmuuttoagendan ”KY-Jellyä”.

Helsingin seudun Seta on toiminut maahanmuuttopropagandaa tekevänä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etujärjestönä siitä asti, kun afrikkalaistaustainen Hassan Hnini kaappasi puheenjohtajuuden yhdessä häntä tukevien vihreiden, sosialistien, kommunistien ja queer-ideologiaa levittävien transgenderistien kanssa.

Myös jäsenistön jakaminen sisäryhmään ja ulkoryhmään alkoi heti. Koska suomalaisille tarkoitettu kämäinen Nosturi tai kauhtuneen oloinen ravintola Dtm eivät riittäneet juhlien pitopaikaksi eliittiin kuuluville haittamaahanmuuttajille, Hassan Hnini varasi itselleen ja kavereilleen kaupungin parhaimmistoon kuuluvan Clarion-tornihotellin, jossa hän järjesti ”Tuhannen ja yhden yön bileet” kertomatta tosin juhlien hulppeaa pitopaikkaa tapahtumajulisteessa lainkaan.

Se kyllä kerrottiin, että ”bileiden teema on noussut HeSetan Together-toiminnan jäseniltä”, että ”Together on vertaistuellinen yhteisö lhbtiq-turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille ihmisille” ja että siellä ”esiintyivät Baghdad Band, Club La Persé” – ja niin edelleen.

Voidaan kysyä, mihin tällaista ”vertaistuellista Together-yhteistoimintaa” tarvitaan, kun se jo lähtökohtaisesti kumoaa itsensä tapahtuman järjestäjien nostaessa itsensä tornihotellin parempiin pirskeisiin muun kansan yläpuolelle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, paljonko bileisiin käytettiin Setan jäsenmaksurahoja tai yhteiskunnan myöntämiä avustuksia, sillä pelkillä pääsylipputuloilla tällaisia sisäpiirijuhlia ei voida järjestää.

Sama maahanmuuttopropagandistinen linja jatkui puistojuhlassa, jonka puheenvuoroista puolet olivat suomalaisia syrjivällä tavalla englanninkielisiä. Ainoat suomenkieliset sanat tämän paatoksen keskellä olivat ”Jussi” ja ”Halla-aho”, jonka nimistä poliitikkoa puhujat muistivat henkilökohtaisilla solvauksilla ikään kuin olettaen, että kaikkien paikalla olijoiden pitää hurrata julkiselle herjaukselle. – Tyylikästä?

Ei ihme, että kuulin Helsingin puistojuhlaan osallistuneiden homomiesten tahoilta pelkkiä vihaisia avautumisia tavasta, jolla yhdistys on luopunut alkuperäisistä periaatteistaan. Pian se päässee eroon myös alkuperäisistä jäsenistään.

Kaava on sama, jolla kantaväestöön kuuluvia ihmisiä syrjitään kaikkialla muuallakin yhteiskunnassamme. Suomalaiset homot ja lesbot pakotetaan väistymään omasta yhdistyksestään aivan samalla tavalla kuin Suomi Ensin -järjestön vastamielenosoitus pakotettiin perääntymään Rautatientorilta pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden telttojen saadessa jäädä vielä hetkeksi paikoilleen ikään kuin valloituksen merkiksi.

Missä on suvaitsevaisuus?

Seuratessani pride-tapahtumaa tällä tavoin ”ulkopuoliseksi” pakotettuna homomiehenä eräs demarituttavani kysyi minulta, ”missä pride-tapahtumien poliittiselta kentältä ovat teidän perussuomalaisten kojut ja ständit” (en ole puolueen jäsen).

Vastasin hänelle niin kuin asia on: eräs Perussuomalaiseen puolueeseen kuuluva kolmekymppinen tuttavani oli hyvissä ajoin ennen festivaalia tiedustellut HeSetalta mahdollisuutta osallistua tapahtumaan muiden puolueiden ohella.

HeSetan edustaja asetti yhdistyksen sisällä käydyn neuvonpidon jälkeen perussuomalaisten osallistumisen ehdoksi sen, että osallistujien täytyy sitoutua heidän itsensä määrittelemiin poliittisiin tavoitteisiin ”sataprosenttisesti”.

Seurasi pitkä lista poliittisen vihervasemmiston ideologista julistusta, ja listalla olivat tietenkin myös maahanmuuton edistäminen ja isättömien lasten tuottaminen lesbopareille. Mikäli ei kannata näitä, ei voi osallistua homoseksuaalina sen enempää pride-tapahtumaan kuin yhdistyksen toimintaan puolueen nimissä.

Lisäksi asiaa tiedustelleelta vaadittiin aihetta koskevan ”kirjeenvaihdon saattamista julkiseksi”. Yhdistyksen sisäpiiri aikoi siis kehittää mielipiteidenvaihdosta jonkinlaisen skandaalin, jonka se toivoi palvelevan omia etujaan. – Reilua?

Nämä vaatimukset muistuttivat kovasti Sdp:n kunnallisvaaliehdokkailta vaadittavaa ja allekirjoituksella vahvistettavaa sopimusta, jolla ”rasismin” kieltoon vedoten kiellettiin kaikenlainen maahanmuuttoa koskeva arvostelu. Tästä lannistuneena perussuomalaisten nuorten edustaja vetäytyi ideastaan olla mukana pride-tapahtumassa.

Seta antaa näyttöä syrjinnästä

Seksuaalivähemmistöliikkeen asianajajaa näyttelevä Seta ry on taantunut pelkäksi vihervasemmiston käsikassaraksi. Ei pystytä ymmärtämään, mikä ero on kuulumisessa seksuaalivähemmistöön tai etniseen vähemmistöön. Ei ymmärretä myöskään eroa, joka on kansalaisella ja laittomalla maahanmuuttajalla.

Ymmärrettävää on, että Seta haluaa nyt diskriminoida homoja, sillä yhdistys yrittää osoittaa meille suomalaisille homoille, miltä syrjinnän kohteeksi joutuminen tuntuu oman vähemmistön sisällä.

Niinpä siellä ei kuulla mitään järkeen perustuvaa puhetta, joka poikkeaa yhdistyksen matalamielisestä järjestöretoriikasta. Tämä on vahinko, sillä yhdistys voisi tehdä järkevääkin politiikkaa, ja monet homot ja lesbot ovat ihan kunnon ihmisiä eivätkä mitään maahanmuuttopropagandaa tukevia Terijoen hallituksen agentteja.

Kuvaavaa on, että raati valitsi tämän vuoden Mr. Gay Finlandiksi ja hänen perintöprinsseikseen henkilöt, jotka kaikkein lipevimmin nuoleskelivat Setan maahanmuuttoagendaa.

Yleisöäänestyksessä eniten kannatusta saanutta ehdokasta tuomaristo ei valinnut palkittujen joukkoon lainkaan, sillä hänellä kyseistä agendaa ei ollut. Mikko Silvennoisen johtama jury tunnusti hiillostaneensa ehdokkaita aiheesta takahuoneissa jo aiemmin.

Tapaus osoittaa, että myös Mr. Gay Finland -kilpailu ratkaistiin tuomaripelillä maahanmuuttopoliittisin perustein. Laajemmin ottaen tapaus antaa näyttöä siitä, että kansallisten vähemmistöjen keskuudessa ei voida enää toimia ilman, että niissäkin ratkaisijan rooliin nostetaan maahanmuuttostrategiset tekijät. Valinnan tulos oli seuraus siitä, miten käy, kun asioista ei päätetä demokraattisesti kansanäänestyksellä, vaan raati ratkaisee, kuten Neuvostoliitossa ja Euroopan unionissa.

Totaalinen tasa-arvotykitys

Kolumnistit ovat lehtien maskotteja, joita toimitukset käyttävät omien tarkoitusperiensä vahvistamiseen ja jotka omasta puolestaan käyttävät heille suotua tilaisuutta mielipiteidensä laukomiseen.

Toimitukset toivovat saavansa kolumnisteilta tukea lehden harjoittamalle asennemuokkaukselle, ja siksi heille yleensä maksetaan lehden saamista ostoksista. Jos kolumnisti ei ole akateemisesti etabloitunut ja tieteellisesti kvalifioitunut ja tutkimukselliset näytöt siltä osin puuttuvat, kolumnistien mielipidevalta pyritään lehdissä naamioimaan ”asiantuntijuudeksi”, joka puolestaan muuttuu helposti asiantuntijavallaksi.

Vihreiden entinen kertakäyttökansanedustaja Rosa Meriläinen julisti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”miesten asevelvollisuus on väärin”, koska ”se kasvattaa miehiä hyväksymään epätasa-arvon osana luonnollista järjestystä”. Aihe ei ole uusi, mutta kommentoimisen arvoiseksi sen tekee kirjoituksen julkaisemiseen liittyvä tarkoitusperä.

On huvittavaa, että vakaumuksellinen feministi parkuu nykyään myös miesten mahdollisesti kokemaa epätasa-arvoa vastaan. Kun naiset mielihyvin kelpuutetaan tykinruoaksi siinä missä miehetkin, epätasa-arvon ydin on Meriläisen mielestä nyt siinä, että miehille asevelvollisuus on pakon eikä oman valinnan varaista. Loogisesti ajatellen Meriläisen ongelmana ei ole siis se, että miehille asevelvollisuus on pakollista, vaan se, että asevelvollisuutta ylipäänsä on, eikä se olekaan kaikille pelkkää asevapaaehtoisuutta.

Meriläisen pakinassa on myös vakava asiavirhe. Perustuslakimme mukaan jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, joten kyllä velvollisuus puolustaa Suomea koskee ihan yhdenvertaisesti sekä naisia että miehiä. Tapa, jolla sitä toteutetaan, vain vaihtelee sen mukaan, onko kyseessä aseellinen, aseeton vai siviilitehtävä.

Mutta myös tasa-arvon käsite ansaitsee analyysia ja avaamista. Voidaan todellakin väittää, että tasa-arvoa ei tule pitää ihanteena, koska tasa-arvoisuus ei välttämättä palvele oikeudenmukaisuutta. Toiseksi voidaan väittää, että epätasa-arvo on (Meriläisen näkemyksen vastaisesti) hyväksyttävää, kun se perustuu meritokraattiseen yhteiskuntanäkemykseen, eli ansaintaperiaatteelle rakentuvaan yhteiskuntaan.

Miksi sitten näin on?

Tasa-arvo on yhtä ristiriitainen ilmiö kuin itse käsitekin. Jos kaikki asiat ja ihmiset olisivat keskenään tasa-arvoisia, ei voitaisi tunnistaa arvoja ollenkaan, koska arvon ilmiö on sen oman käsitteellis-apriorisen olemuksen vuoksi hierarkkinen.

Eli jos arvoja ylipäänsä on, ne voivat (itseisarvot pois lukien) kuvata arvokkuutta ja olla voimassa vain suhteessa toisiinsa. Niinpä arvojen olemassaolo ja edellyttäminen vaativat, että ne asettuvat toisiinsa nähden hierarkkiseen paremmuusjärjestykseen, jonka mukaisesti esimerkiksi terveyttä ja vapautta pidetään korkeampina arvoina kuin sairautta ja riippuvuutta. Tasa-arvon käsite on yksi etiikan kompleksisimpia, sillä tasa-arvon ihanne kuolettaa peruslähtökohtansa, eli arvon, kokonaan.

Tasa-arvon käsitteen ongelmallisuus näkyy myös Suomen perustuslaissa. Niinpä siinä ei puhutakaan tasa-arvosta vaan kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Ja sen vuoksi tasa-arvovaltuutetun nimi on korjattu nykyisin ”yhdenvertaisuusvaltuutetuksi” – melko orwellilainen käsite sekin.

Tasa-arvoihanteen vaikeus näkyy käytännössä siinä, että äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu koetaan ahdistavana ja epäilemättä on sitä.

Esimerkiksi Kiinan kansantasavallan armeijasta poistettiin aikoinaan sotilasarvot tasa-arvon merkiksi. Tämä tasa-arvon tavoittelu koettiin hyvin epäluonnollisena. Tasa-arvon lavastamisessa osaksi kommunistisen yhteiskunnan ja materialistisen luonnon järjestystä epäonnistuttiin täysin, ja arvohierarkiat palautettiin voimaan kiertoteitse. Ne osoitettiin rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä. Armeijan toimintaedellytys – komentoketjun katkeamattomuus – olisi muutoin menetetty, ja tuloksena olisi ollut pelkkää anarkiaa.

Yhteiskunnassamme on useita organisaatioita ja instituutioita, joiden nimenomainen tehtävä on luoda yhteiskuntaan ja ihmisten välille arvoasemaan perustuvia eroja.

Niitä muodostetaan esimerkiksi kouluissa, joissa ihmisiä arvostellaan monien mielestä tietenkin täysin väärin perustein. Kuitenkin yhteiskunta hyväksyy tämän ilmiselvän epätasa-arvon tuottamisen mukisematta. Se suorastaan tukee sitä, sillä oppilaiden samanlaisena pitäminen, arvostelun laiminlyöminen ja samanlaistamiseen perustuva tasa-arvo kieltäisivät ihmisten lahjakkuuserot ja johtaisivat kaikkien pitämiseen yhtä tyhminä.

Samoin työelämässä ihmisten tiedoilla ja taidoilla on erilainen arvo työn tuottavuuden kannalta, ja siksi ihmisille maksetaan erilaista palkkaa. Syrjintäkieltojen aikakaudella eroja palkkauksessa ei voida selittää syrjinnällä vaan sillä, että eri työtehtävien tuottavuus on todellakin erilainen, samoin työntekijöiden saatavuus, vaadittava osaaminen, kouluttautuminen ja monet muut seikat.

Tämä saattaa näyttää ideologiselta tavalta ajatella, mutta todellisuudessa se on objektiivinen tosiasia ja samalla myös oikeudenmukaista sikäli kuin arvoasemien väliset erot ovat todellisia ja ihmisten nauttimat ja toisilleen luovuttamat arvostukset perustuvat ansioihin. Epätasa-arvo on siis hyväksyttävä osana yhteiskunnan olemusta.

Aristoteles lähti oikeudenmukaisuusteoriassaan siitä, että yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun sen jäsenet toimivat ominaisuuksiaan ja taipumuksiaan vastaavissa tehtävissä. Nykyisin monet ihmiset toimivat täysin itselleen sopimattomissa tehtävissä, joten sanomista asiasta varmaan riittää.

Mutta armeijayhteyksissä oikeudenmukaisuus toteutuu sikäli hyvin, että naisia ei pakoteta tykinruoaksi, ja miehillekin on varattu tilaisuus astua siviilipalvelukseen, jos oma vakaumus vaatii. Toiseksi, asepalveluksen meritoivalta vaikutukselta ei tarvitse naistenkaan välttyä, sillä hakemuksesta riviin kyllä pääsee, ja miehet – vaikka pakolla ruotuun joutuvatkin – saavat kiiltävät kaulaan hyvästä palveluksesta.

Joten missä oli epätasa-arvon ydin?

Olen monessa yhteydessä korostanut, että liberaalin ja kansanvaltaisen yhteiskunnan primus motor on eriarvoisuuden tavoittelu. Meritokraattinen yhteiskunta nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, jolloin tasa-arvo asetetaan lähtökohdaksi mutta ei päämääräksi.

Meriläinen tekee monien vihervasemmistolaisten tavoin sen virheen, että hän mieltää tasa-arvon päämääräksi, jota pitää tavoitella. Tosiasiassa tasa-arvon pitää olla lähtöviiva, jolta ihmiset alkavat kilpailla ja tavoitella erilaisia omia yksilöllisiä päämääriään. Muu johtaa tasapäistämisen ja yksiarvoistamisen tielle: tasa-arvolla tykittävään totalitarismiin.

Vaikka epätasa-arvo onkin hyväksyttävä yhteiskunnallisen todellisuuden osana, sen ei tule johtaa ihmisarvon kiistämiseen. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovatkin täysin eri asioita. Tasa-arvo on suhteellinen (ei itseisarvo). Mutta ihmisarvoa on pidettävä ehdottomana, eikä sitä pidä keneltäkään riistää pois. Kuitenkin myös ihmisarvon käsite on pulmallinen siksi, että se on pelkästään muodollinen ja sisällöllisesti määrittelemätön ja jouduttu edellyttämään järjen postulaattina, toisin sanoen vain siksi, että etiikka ylipäänsä olisi mahdollista. 

Suomalainen yhteiskunta on oikeudenmukainen siksi, että se on meritokraattinen. Meritokratiaan kuuluu, että jokainen yksilö voi edetä samalta lähtöviivalta kykyjensä mukaisesti yhteiskunnan tikapuilla, lähtökohdistaan riippumatta. Suomalainen koulutusjärjestelmä on asiasta maailmankuulu.

Samanlainen on myös Suomen Puolustusvoimat. Asevelvollisuus on monelle nuorelle viimeinen tilaisuus, jossa ihmiset asetetaan samalle lähtöviivalle, jolta voidaan tavoitella erilaisia asemia – kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.
 
Joten missä oli epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden ongelma? – Ei missään.

Meriläisen kolumni on yritys taivutella lukijoita hyväksymään näkemys, että vallitsevan todellisuuden olemuspiirteet ovat muka jollakin tavoin virheelliset, väärät tai epäoikeudenmukaiset, kun ne eivät suostu toimimaan punavihreästä ajatuskuplasta esitettyjen haaveiden ja toiveiden mukaisesti.

Mitä Meriläisen kolumni sitten artikuloi? – Kun Helsingin Sanomat laittaa sivuilleen huonosti ajateltuja ja paikoin täysin perätöntä informaatiota sisältäviä kannanottoja ja tekee sen tiedotusvälineen asemassa, se ei jakele informaatiota vaan disinformaatiota. Kun epätieto esitetään tiedotusvälineen kautta, siitä väistämättä tulee – niin mitä? Vastaus: propagandaa. – Tai sitten pelkkää provokaatiota, jonka tarkoitus on kerätä huomiota lukijakadon kanssa kituvalle lehdelle.

Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta.

Julkaisin pari päivää sitten kirjoituksen, jossa arvostelin Helsingin Sanomien kolumnistina toimivan Ronja Salmen juttua ”käänteisen rasismin” suosimisesta. Kirjoitukseni meni ilmeisesti perille myös Helsingin Sanomien toimitukseen, sillä lehti alkoi puolustella kolumnistiaan kaivamalla esiin yhdenvertaisuusvaltuutetun sekä häiritsemällä eläkkeellä olevaa Timo Airaksista, joilta lehden toimittaja Juho Typpo kertoi ”kysyneensä” asiaa olettaen, että totuus löytyy nimenomaan heiltä.

Jutussa ”Käänteistä rasismia tai käänteistä syrjintää ei ole olemassa, filosofi ja yhdenvertaisuusvaltuutettu kertovat miksi”, Helsingin Sanomien toimittaja pyrki hakeutumaan keskustelua tuntemattomien tahojen selän taakse koettaen samalla vaieta siitä tosiasiasta, että asiastahan oli jo esitetty perusteellinen filosofinen analyysi!

Päiväuniensa keskeltä herätetty Timo Airaksinen puolestaan nieli Helsingin Sanomien syötin ja ryhtyi arvostelemaan ”käänteisen syrjinnän” käsitettä. Käsite on omastakin mielestäni paradoksi, mutta se kuvaa kuitenkin hyvin sitä, millaisen ristiriidan käsitteen kuvaama ilmiö sinänsä sisältää, kun tasa-arvoa yritetään tuottaa etuoikeuttamalla.

Koska Airaksinen oli johdettu lehden toimesta harhaan, en voi pitää perusteltuna hänen sitä kannanottoaan, jonka mukaan mielipiteeni olisivat ”rasistien vastaisku sille, että he kokevat asemaansa loukatun”. Helsingin Sanomat on kuitenkin valmis uhraamaan oman uskottavuutensa lavastaakseen filosofien välille auktoriteettikiistan.

Totuus on, että etuoikeuttaminen on, paitsi filosofisesti epäoikeudenmukaista, myös sosiaalipoliittisesti huono ratkaisu, koska se tuottaa koettua vääryyttä sekä katkeruutta ja mahdollisesti lisää rasismia.

Myös yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsti Pimiän lihavoidulla painettu kannanotto, jonka mukaan ”se, että kaikkia kohdellaan aina samalla tavalla, ei riitä edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista”, on aivan pimeä. Jonkin erityisryhmän suosiminen johtaa suoraa päätä kyseisen ryhmän yhteiskunnalliseen halveksumiseen, jolloin myös suosimispolitiikka menettää kaiken arvovaltansa ja oikeusperustuksensa.

Filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja ihmistieteitä tuntemattomien juristienkin pitäisi ymmärtää, että heidän kannattamansa ”positiivinen erityiskohtelu” voi olla perusteltua vaakakuppien tasapainottamiseksi vain silloin, jos etuoikeutettavat ryhmät, kuten naiset, värilliset tai jotkin erityisryhmät ovat kautta linjan ansaitsemaansa huonommassa asemassa.

Kun tämä perusotaksuma ei pidä paikkaansa, etuoikeuttamiselta katoaa pohja.

Suomalaisessa yhdenvertaisuuspolitiikassa on lähdetty liian pitkälle siitä virheellisestä ja todeksi osoittamattomasta perusaksioomasta, että tietyt etuoikeutettavat ryhmät ovat automaattisesti huonommassa asemassa kuin paljon parjatut valkoiset miespuoliset ihmiset ja että kyseiset erityisryhminä pidetyt klusterit ylipäänsä ovat keskenäänkään samassa asemassa. Lisäksi on pyritty liiaksi etuoikeuttamaan vierasperäisten ihmisten asemaa kantaväestöjen ohi ja kustannuksella.

Tutkin asiaa aikoinani jo Suomen Akatemian ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmassa, jossa totesin, että pahin virhe, jonka kollegani saattoivat tehdä, oli juuri vähemmistöjen pitäminen yksiaineksisina ryhminä, joita pitää lähestyä stereotyyppisin oletuksin.

Erään ajankohtaisen esimerkin tällaisesta vähemmistöjä nolaavasta politikoinnista antaa vasemmistopuolueiden tapa ratsastaa sukupuolineutraalilla avioliitolla ja repiä ääniä homojen selkänahasta. Homoavioliittoasian tuominen eduskunnan täysistuntoon vielä kerran äänestettäväksi ei tosiasiassa nolaa homoja lainkaan vaan ainoastaan vahvistaa kansavaltaisen menettelyn, joka minun näkökulmastani taipuu jo viihteeksi. Sen sijaan tiettyjen puolueiden tapa kalastella ääniä omalla suvaitsevuudellaan vaikuttaa halpahintaiselta poliittisen kaupan käynniltä, jossa homot lavastetaan surkeaksi valtion, kirkon ja piispojen, niin kommarien kuin kokkarienkin, armoilla eläväksi vaalikarjaksi.

Helsingin Sanomien tapa lavastaa käänteistä syrjintää vastustavat argumentit ”populismiksi” on merkki samasta propagandasta ja puolueellisesta kirjoittelusta, josta lehteä on arvosteltu laajalti muutoinkin. Asiassa ei auta myöskään Timo Airaksiselta nyhdetty pönötys, jonka mukaan syrjittyjen ryhmien ja vähemmistöjen ”on oikein tölviä muita ihmisiä”. Juuri tuon tapainen asennoituminen vahvistaa ennakkoluuloja ja jyrkentää asenteita tässä pitkälle tasapäistetyssä maassamme, jossa mihinkään erityisryhmään kuuluminen ei sinänsä merkitse syrjäytyneisyyttä.

Sen asemasta, että lehti kautta rantain haastattelee asioista ulalla olevia lausuntoautomaatteja, lehden kannattaisi kysyä asioita meiltä etiikan ja yhteiskuntafilosofian todellisilta asiantuntijoilta.

Mutta niin Helsingin Sanomat ei tee – ehkä juuri käänteisen syrjinnän merkiksi!

Laadukkaaseen journalismiin tähtäävän toiminnan sijasta Helsingin Sanomat onkii kannanottoja kaiken maailman mekkoeinareilta, jotka ovat valmiita kieltämään itsensä, kansakuntansa ja sukupuolensa sekä kannattamaan mitä tahansa tasa-arvon, maahanmuuton, monikulttuurisuuden tai jonkin muun kompleksisen ilmiön tueksi laadittuja poliittisesti korrekteja periaatteita, kunhan he voivat sitä kautta varmistaa feministien suosionosoitukset, välttyä vihervasemmiston taholta uhkaavilta rasistileimoilta ja pitää pelosta täristen työpaikkansa.

Niitä öyhöttäjiä minä halveksun.

Naiset ja värilliset eturiviin

”Ikäluokkansa kokeneimmaksi tv-juontajaksi” mainostettu Ronja Salmi (josta itse en ollut tosin koskaan kuullut mitään) antoi tänään loistavan esimerkin käänteisestä syrjinnästä. Hän julisti Helsingin Sanomien kolumnissaan, että muuan ”rap-artisti käski Helsingissä naiset ja vähemmistöt eturiviin, koska emme itse tajua sitä tehdä”.

Salmi kertoo Helsingissä pidetystä konsertista, jossa esiintynyt Destiny Frasqueri pyysi kaikkia paikalla olevia naisia sekä ”people of color” (Yhdysvalloissa käytetty termi, joka viittaa ei-valkoisiin) siirtymään eturiviin. Kirjoittaja jatkaa: ”Samaan hengenvetoon artisti ilmoitti että rasismiin, vihapuheeseen tai seksismiin syyllistyvät ihmiset poistetaan keikalta välittömästi. Hän myös julisti salin turvalliseksi tilaksi, jossa syrjintä oli kiellettyä.”

Huvittavia tuollaiset avautumiset, jotka kumoavat itsensä viipymättä.

Salmen truuttaama estoton suomalaisten ihmisten ja miessukupuolen syrjintä jatkui kehuskelulla, jolla räppärin harjoittama yleisön komentelu käännettiin jutussa ”nerokkaaksi”. Lisäksi sitä puolusteltiin väitteillä, että esiintyjän etuoikeuttamat ihmiset ”joutuvat elämässä usein pinnistelemään nähdäkseen tai tullakseen nähdyiksi”.

Vai eivät feministit ja maahanmuuttajat ole tulleet nähdyiksi? Joudun itse pinnistelemään nähdäkseni ja kuullakseni Sanoman ja Yleisradion medioista ylipäänsä mitään muuta kuin feminististä propagandaa ja maahanmuuttoa suosivaa valheinformaation suoltamista.

Erääksi esimerkiksi Helsingin Sanomien harjoittamasta totuuden peittelystä käy vaikkapa lehden eilinen juttu, jossa muita medioita referoiden kerrottiin kautta rantain Tukholman Rinkebyssä tapahtuneesta poliisien pahoinpitelystä sanomatta suoraan, että tekijät olivat uusruotsalaisia ja maahanmuuttajataustaisia.

Mutta harvoin myöskään kukaan esiintyjä osoittaa yleisöä kohtaan noin suoraa ja tylyä epäsuosiota kuin Helsingissä esiintynyt ja suomalaisittain melko tuntematon tai ainoastaan tietyn marginaaliryhmän suosima tyyppi.

Sekä Salmen että hänen kehuskelemansa amerikkalaisartistin harjoittama seksismi ja ihonvärillä politikoiminen ovat omasta mielestäni juuri sellaista syrjintää, joka ei ansaitse arvonantoa yleisöltä.

Totuus on, että tasa-arvoa ei voida tuottaa etuoikeuttamalla. Etuoikeuttamiseen perustuva Titanic-tasa-arvo on keinotekoista suosimista, joka nolaa etuoikeutettuja itseään ja saattaa jopa lietsoa syrjintää. Tasa-arvoisuus ei yleensäkään takaa oikeudenmukaisuutta, sillä meritokraattisen oikeudenmukaisuusnäkemyksen mukaisesti oikeudenmukaisuus voidaan perustaa vain ansioihin. Keinotekoinen suosiminen sen sijaan tuottaa epäoikeudenmukaisuutta ja on omiaan lisäämään ennakkoluuloja ja aggressioita.

Kirjailijana esiintyvä Ronja Salmi menettelee epäviisaasti laukoessaan mielipiteitä ja ollessaan ymmärtämättä yhteiskunnallisesta sosiodynamiikasta mitään. Hänen kirjoituksensa on esimerkki feministien tavoittelemasta uuspieteettisyyden ilmapiiristä, jolla kantaväestöjä ja etenkin miehiä yritetään syyllistää omista ominaisuuksistaan, kuten kansallisuudestaan tai sukupuolestaan. Sellainen kontalleen ajaminen muistuttaa rasismia, sillä se kohdistuu ihmisten luonnollisiin ominaisuuksiin.

Feminismin, maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa tätä ei kuitenkaan huomata lainkaan, vaan lehti luovuttaa kernaasti sivutilaa vastaavan kaltaiselle omahyväiselle moraaliposeeraukselle valokuvan kera. Ei tarvitse ihmetellä, mistä johtuu lehden tilaajakato.

Myös Salmen viittaama turvallisen tilan politiikka on absurdi vitsi. Miten kukaan voi tuntea olonsa turvalliseksi tilassa, jossa esiintyjä uhkailee yleisöä paikalta poistamisella, mikäli ei alistu tottelemaan hänen miehiä ja valkoisia syrjivää julistustaan, joka tuo vahvasti mieleen mediassa paheksutut vihapuheet?

Turvallisen tilan politiikasta on tullut feministien ja maahanmuuttajien harjoittama ahdistelun muoto, jolla luodaan no-go-vyöhykkeitä ja estetään vapaa kokoontuminen ja mielipiteiden ilmaiseminen. Tämä näkyy julkisten tilojen, kuten koulujen, kirjastojen ja yliopistojen, julistamisessa ”syrjinnästä vapaiksi alueiksi”, joilla halutaan estää kaikki feminismin ja vihervasemmiston agendasta poikkeava ajattelu ja toiminta (kirjoitin aiheesta tässä).

Sanomattakin on selvää, että rakastan rap-konsertteja kuin sika teurasautoa, eikä minua saisi rap-konsertin ovesta sisään kiskomallakaan, sillä en ensinkään pidä rap-musiikkia musiikkina. Sen sijaan kyseessä on tietyn kansalaisryhmän äänekäs valitus ja yhteiskunnallinen mielenosoitus. Toivoisin kuitenkin, että myös he ymmärtäisivät pidättäytyä leimojen jakelusta, ihmisten jakamisesta eri ryhmiin sukupuolensa tai ihonvärinsä mukaan ja siitä paljon parjatusta vihan lietsonnasta.

Mitä on nationalismi?

Kultaisella 1970-luvulla Jokamiehen Listaa kuunneltiin National-merkkisestä kasettimankasta. Sieltä raikasi ”Lievestuoreen Liisan”, ”Hyppykeppimiehen” ja ”Kissa vieköön” -hittien lisäksi myös muuta kaupallista, ja niinpä Repo-radion jäsenkirjatoimittaja ajoi listaykkösen päälle usein uutislähetyksen. Mutta ei ole maailma muutoinkaan ennallaan. Myös radionauhurien valmistaja vaihtoi mekastajiensa nimeksi ”Panasonic”, jotta merkki ei kuulostaisi yliherkimpienkään korvaan ”natsistiselta” vaan mahdollisemman maailmaa syleilevältä ja kansainväliseltä. Siihen viittaa etuliite ”pan” (suom. ’kaikki’).

Näin itsenäisyyspäivänä, jolloin jokainen arka kynttilänsytyttäjä joutuu helposti natsismisyytösten kohteeksi, on hyvä pohtia, mitä tuo paheksuttu nationalismi oikein on ja kuinka se erottuu suomalaisesta kansallismielisyydestä. Sana ”nationalismi” on ’kansaa’ (engl. nation) merkitsevän sanan johdos. ’Kansa’ on etninen käsite, kun taas ’kansakunta’ on poliittis-hallinnollinen käsite. Sanan ”nationalismi” venyminen niin, että sitä käytetään sekä kansaan että kansakuntaan viitattaessa, johtuu osittain englannin kielen merkitysopillisesta epätäsmällisyydestä. Englannin kielessä sana ”nation” merkitsee sekä ’kansaa’ että ’kansakuntaa’.

Todellisuudessa ’kansalla’ ja ’kansakunnalla’ on suuri ero. ’Kansa’ viittaa etnisesti jäsentyvään kansanryhmään ja ’kansakunta’ kansalaisuuden omaaviin ihmisiin. Suomen kielessä sanaa ”nationalismi” voidaan käyttää, kun viitataan kansaa koskevaan keskusteluun, jossa käytetään etnisiä tai rodullisia argumentteja. Sanaa ”kansallismielisyys” puolestaan voidaan käyttää tarkoittamaan argumentaatiota, jossa puhutaan kansakunnasta ja sen poliittis-hallinnollisesta asemasta ja keskustelua käydään esimerkiksi valtio-opillisessa tai juridisessa viitekehyksessä koskien vaikkapa kansalaisuutta.

 

 

Nationalismin ja kansallismielisyyden ero

Nationalismi ja kansallismielisyys poikkeavat toisistaan seuraavasti. Siirtomaa-ajan politiikkaan nojatessaan nationalismi vetoaa kansojen etnisiin eroihin ja sisältää siten mahdollisuuden myös paljon paheksuttuun rasismiin, jolla puolestaan voidaan tarkoittaa ihmisarvon kiistävää – mutta ei kaikkea – eriarvoisena näkemistä. Kansallismielisyys taas viittaa poliittis-hallinnollisesti erottuvien kansakuntien itsemääräämisoikeuteen riippumatta, mitä etnistä alkuperää kansalaiset ovat.

Olennaista on myös asennoitumisen aste: kuinka aktiivista kansallismielisyys on? Tähtääkö se vain oman edun tavoitteluun kotitontilla, vai ulottuuko edunvalvonta myös ulkomaailmaan. Esimerkiksi keskieurooppalaisella, venäläisellä ja jopa ruotsalaisella nationalismilla on aivan eri merkitys kuin sillä nationalismilla, joista muutamia suomalaisia on silloin tällöin syytelty.

Suomalaisesta näkökulmasta nationalismi kuuluu imperialismin aikaan, kun taas kansallismielisyys liittyy oman kansallisvaltiomme muodostamiseen. Moraalisesti niiden ajatussisällöt voivat olla jopa vastakohtia. Kansallisvaltion muodostamisella on oikeutus luonnonoikeudellisen itsejärjestymisen perusteella. Kansallismielisyyden kautta toteutuu tärkeä itseisarvo: vapaus. Vapaus taas on ihmisten subjektiviteetin, eli käytännössä ihmisarvon, ydin. Näin kansallismielisyys luo ja vahvistaa kansalaisten ihmisarvoa.

Moraalisessa mielessä myöskään nationalismia ei pidä arvottaa kielteisesti, sillä valtioiden syntyhetkellä etniset kansakunnat järjestyvät kansakunniksi. Nationalismi katalysoi sitä itseään jäsentyneempää kansallismielisyyttä, ja toisaalta kansallismielisyys myös ammentaa nationalismista.

Kansallismielisyys edistää rauhaa, sillä rauhantila on saatu yleensä aikaan vasta silloin kun jokaisella kansakunnalla on itsenäinen kansallisvaltio, jossa toteutuvat demokratia, liberalismi ja valistusihanteet. Valistusajan tärkein filosofi Immanuel Kant kirjoittaa teoksensa Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden – Ein philosophischer Entwurf, 1795) toisessa pääluvussa, että ihmisten luonnollinen olotila, status naturalis, on sodan tila ja että rauhantila astuu voimaan lailla, kun kansat järjestyvät perustuslaillisiksi tasavalloiksi. Euroopassa näin on tapahtunut viimeksi Balkanilla, kun hajoava Jugoslavian liittovaltio järjestyi uudestaan itsenäisiksi valtioiksi.

Kansallisvaltiot ovat kansojen itsemääräämisoikeuden keinotekoinen mutta kehityksen kannalta välttämätön seurausilmiö: konfliktien säätelyn tarpeellinen väline.

Kansakunnat pyrkivät muodostamaan valtion ”suurimpien yhteisten nimittäjiensä” perusteella taatakseen yhteiskunnallisen tehokkuuden. Tästä juontaa juurensa J. V. Snellmanin teoksessaan Valtio-oppi (Läran om staten, 1842) edustama näkemys kielestä, kulttuurista ja kansakunnasta. Hänen aikanaan käytiin tuimaa kiistaa fennomaanien ja svekomaanien kesken, ja etnis-rodullista argumenttia tässä taistelussa käyttivät etenkin suomenruotsalaiset Axel-Olof Freudenthalin johdolla. Kieli- ja kulttuurisodan hävittyään he ovat tosin pyrkineet näyttäytymään myöhemmin jokseenkin ”liberaaleina” puolustaakseen omia vapauksiaan, vaikka ajatus, että Svenska Folkpartietin pitää toimia ruotsalaisen rodun etujen valvojana Suomessa, olikin kirjattu puolueen ohjelmaan aina vuoteen 1956 asti.

Imperialismi puolestaan on suurvaltapolitiikkaa ja kolonialismi muiden maiden valloitusta sekä vieraiden kansojen riistoa. Suomalaiset eivät ole moiseen nationalistiseen pullisteluun syyllistyneet, vaikka vanha sanonta kuuluukin, että maailman orjalaivat tilkittiin Pohjanmaan ja Savon tervapadoissa tuotetulla tervalla. Totuus kuitenkin on, että tuo puolivalmiste riistettiin pois Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisia on turha syyllistää nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Myös siirtomaapolitiikkaa harjoittaneiden valtioiden nykyistä kantaväestöä on väärin syyllistää ”valkoisen miehen taakalla”, sillä nykyiset sukupolvet eivät ole vastuussa edeltäjiensä teoista. Harvoin huomataan sitäkään, että siirtomaaimperialismin vaikutus kehittyviin maihin ollut myös myönteinen; esimerkiksi Etelä-Afrikka ja Egypti ovat maanosansa kehittyneimpiä valtioita eurooppalaisten vaikutteiden ansiosta.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että keskieurooppalainen nationalismi ammensi (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (eli siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalainen kansallismielisyys puolestaan koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa.

Kansallismielisyydellä tulisi olla merkitystä erityisesti tehtäessä Eurooppa-politiikkaa. Immanuel Kant lausui edellä mainitun teoksensa ensimmäisessä pääluvussa:

”Ei saa tehdä semmoisia valtionvelkoja, joita valtio käyttää sisäisen toimintapiirinsä ulkopuolella. Mikään valtio ei saa mennä toiselle valtiolle omaisuudeksi perinnön, lahjoituksen eikä kaupan kautta sen vuoksi, että järjellä varustetuin ihmisten yli ei ole kellään minkäänlaista käsky- eikä omistusoikeutta.”

Näissä sanoissa kansallisvaltion oikeutus ja valtiollinen itsemääräämisoikeus kytketään hienosti kansalaisten ihmisoikeuksiin. Ja kuinka häikäilemättömästi EU ja sen etuja ajavat poliitikot ovatkaan tuon periaatteen rikkoneet, kun valtiot on velkaannutettu pankeille, joiden haltuun suuri osa kansallisvaltioiden varallisuudesta on maat, metsät, yritykset ja luonnonvarat mukaan lukien siirtynyt! Tämän internatsismin vastareaktiona on kansallismielisyydellä totisesti yhteiskunnallinen tilaus ja myös oikeutus.

 

 

Onko kansallismielisyys rasistista?

Entä mitä on rasismi, joka usein liitetään nationalistiseen politiikkaan? Rasismi on lyhyesti sanottuna rotusortoa tai rotusyrjintää. Sen sijaan rotuoppi, eli biologisperäisiin tai antropologisiin havaintoihin nojaava näkemys rotujen erilaisuudesta, ei ole rasismia. Rotuoppia (käsitystä rotujen erilaisista ominaisuuksista) pidetään usein virheellisesti rasismina, sillä sen pelätään avaavan tien rotusyrjintään.

Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Ajatusta rotujen erilaisuudesta voidaan pitää perusteltuna, kun se on kuvauksena todenperäinen. Sitä voidaan pitää myös eettisesti perusteltuna, sillä mahdollisuutta olla tunnustetulla tavalla omaa rotuaan voidaan pitää suurena oikeutena. Kyse ei ole tällöin normatiivisesta suvaitsevuudesta eikä hyväksymisestä, vaan niiden ulkopuolelle sijoittuvasta rekognitionismista, eli tosiasioiden tunnustamisesta.

Rotuoppi liitetään yleensä biologiaan. Biologiset argumentit ovatkin vakuuttavia, mutta biologisen tason havainnot edellyttävät aina niiden merkityksen tulkintaa. Usein sanotaan, että rodulliset erot ovat vain pieniä, mutta niinhän kaikki biokemiallisen tason ilmiöt ovat. Niillä voi olla kuitenkin suurta merkitystä fenotyyppisellä tasolla, eli havaittavalla kehollisella tai toiminnallisella tasolla.

Fenotyyppinen ilmiötaso ei puolestaan liity biologiaan vaan antropologiaan ja filosofisesti katsoen käsitteiden muodostamiseen. Jokainen käsite nimeää luokan, ja ilman luokittelevaa rajanvetoa ei voisi olla mitään käsitteitä eikä nimiä. Esimerkiksi tuolin käsite viittaa tuolien luokkaan, jonka perusteella tuolit erotetaan muista huonekaluista. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että tuo käsite olisi rasistinen.

Tasa-arvoa koskevassa keskustelussa sekoitetaan usein rotuoppi, rotuerottelu ja rotusyrjintä. Rotuopiksi sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina tosiasioina. Rasismi taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy.

(1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin genotyyppisissä, taksonomisissa, essentiaalisissa tai fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (N 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tässä).

Tämä viittaa siihen, että asia on kiistanalainen. Kiistanalaisuus voi johtua siitä, että eräät käyttävät rodun käsitettä taksonomisessa merkityksessä ja toiset populaatioon viittaavassa merkityksessä (vrt. eroon kansa / kansakunta). Lisäksi vastauksiin on voinut vaikuttaa poliittisen korrektiuden tavoittelu, häveliäisyys, vastaajien halu ”äänestää” (eli itse vaikuttaa tutkimuksen tulokseen) sekä toisesta maailmansodasta asti jatkunut manipulaatio, jolla rodun käsite on pyritty poistamaan argumentaatiosta kokonaan. Todellisuudessa rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

(2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset. Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se kiistää vain ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin.

Niin tehdessään tämä käsityskanta on perusteltu, sillä ihmiset ja ihmisryhmät eivät ole eivätkä voi olla perimmältään samanlaisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat monesti osoittautuneet paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat menestyneet keskimäärin muita paremmin keihäänheittäjinä. Selitystekijöitä voidaan luonnollisesti etsiä muualtakin kuin biologisista ominaisuuksista, mutta biologia vaikuttaa asiaan välttämättä, koska ihminen on biologinen olento, eikä ilman biologiaa ole elämää lainkaan.

Myös tasa-arvoisuuden ihanne on kovin kyseenalainen. Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Tasa-arvon tavoittelu on ongelmallista, jos tasa-arvoa luodaan samanlaisena näkemisen tai samaan muottiin valamisen kautta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti tärkeää, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tällöin eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta.

Tämä käsityskanta nojaa ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se siis hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

(3) Rasismi (racism) eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että se ei tyydy vain myöntämään ihmisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo koulussa, armeijassa ja työelämässä on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen yksiselitteisesti tuomittavaa eettisessä mielessä.

Kun Suomen perustuslaki tähdentää ihmisten olevan lain edessä yhdenvertaisia, sekään ei merkitse, että ihmiset olisivat kaikissa suhteissa tasa-arvoisia, vaan sitä, että ihmiset ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Myöskään tasa-arvoisuuden epäileminen tai kiistäminen ei ole rasismia, tapahtuupa se viittaamalla ominaisuuksiin tai ansioihin. Joissakin tapauksissa olisi epäeettistä kiistää ihmisten epätasa-arvo, varsinkin jos poikkeuksellinen arvoasema on vaivalla hankittu. Esimerkiksi olisi vastoin meritokraattista (ansioon perustuvaa) oikeudenmukaisuutta kieltää oppiarvot ja sotilasarvot, sillä niiden saavuttaminen vaatii ansioita ja vaivannäköä. Niinpä osan ihmisistä pitääkin nauttia parempaa arvostusta kuin muiden.

Rasismin käsitettä on tällä tavoin voitu rajoittaa merkitysyhteyteen, jolla se voi kiistattomasti päteä. Rasismia on vain ja ainoastaan sellainen rotusorto tai rotusyrjintä, joka kieltää ihmisten ihmisarvon. Sellaisena rasismi on moraalisesti paheksuttavaa. Toisaalta sekä ihmis- että eläinpopulaatioiden pitää harjoittaa jonkin verran myös rodullisin perustein tapahtuvaa valikointia minimoidakseen kiistoja ja varmistaakseen tehokkuuden populaation tuottoalueella, joten sen tapainen rasismi voidaan mieltää rotujen myötäsyntyiseksi tai yhteiskunnallisesti välttämättömäksi ominaisuudeksi.

 

 

Rotujen olemassaolo on rikkautta

Näkemystä ihmisroduista vastustetaan usein siksi, että sen ajatellaan avaavan tien rotusortoon. On kuitenkin aivan eri asia väittää, että rodut ovat olemassa, kuin väittää, että ne ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Olemassa olevia tosiasioita ei pitäisi kiistää sillä perusteella, että niiden pohjalta on mahdollista luoda eettisesti kyseenalaisiakin arvoväittämiä. Lisäksi olisi omituista, jos ihmiset eivät saisi tai voisi olla avoimesti omaa rotuaan. Ihmisten rodullisten erojen kieltäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia ja sitkeimmin yllä pidettyjä tabuja.

Rodut ovat kehittyneet pitkäaikaisen evoluution seurauksena, joten niiden puhtautta tulisi suojella kaikin keinoin. Näin on erityisesti siksi, että tietyt rodut ovat tutkimuksissa osoittautuneet muita älykkäämmiksi ja henkisesti kyvykkäämmiksi. Sen vuoksi on väärin, jos ihmisrodut päästetään sekoittumaan maahanmuuton ja siihen liittyvän pariutumisen seurauksena. Evoluutio ei tällöin etene myönteiseen suuntaan, vaan voi tapahtua järkyttävää taantumista. Koska siirtolaisuus on ollut miesenemmistöistä, vastuu pariutumisen tuloksista kuuluu heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa naisille, joilla on mahdollisuus säädellä kanssakäymistä.

Pahimmassa tapauksessa rotujen sekoittumiseen riittää muutaman sukupolven mittainen aika, ja lopputulos on käytännöllisesti katsoen peruuttamaton. Sen vuoksi maahanmuuttoa on vastustettava myös rodullisen monipuolisuuden takaamiseksi. Huomion kohteena ei tulisi pitää vain monikulttuurisuuden ajatusta vaan kulttuurien ja kansakuntien välisten erojen taustalla vaikuttavaa biologista lähtökohtaa, eli monirotuisuutta ja rotujen erilaisuutta, joka puolestaan on itseisarvo. Samaa logiikkaa noudattaen myös luonnonsuojelun kohteena oleva luonto ja sen uhanalaiset eläimet on julistettu itseisarvoisiksi suojelun kohteiksi. Länsimaisten ihmisten pyrkimys suojella omaa valkoista ja älykkääksi todettua rotuaan perustuu viime kädessä yleisiin ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon.

Politiikassa sanan ”rasismi” merkitys onkin liudentunut tarkoittamaan lähinnä tietyn uskonnon ja poliittisen suuntauksen arvostelemista, vaikka paljon perustellumpaa olisi lukea rasismin piiriin vaikkapa iän, sukupuolen tai sukupuolisen suuntautumisen perusteella tapahtuva sorto. Uskontoihin ja mielipiteisiin keskittyminen on ollut väärin rasismia torjuttaessa, sillä silloin myös näiden ideologioiden kritisoimista on tultu arvostelleeksi ”rasismiksi”. Hallinnon ja vanhan median kielessä tähän erehdykseen syyllistytään toistuvasti.

Rasismin kohtuullinen suvaitseminen saattaa olla yhteiskunnalle myös hyväksi, sillä se tunnustaa erään historiallis-empiirisen tosiasian: eri kansakunnat eivät ole pitäneet kovin paljon toisistaan. Rasismin totaalinen kieltäminen johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa. Koska rasismia ei voida hyvistä yrityksistä huolimatta kitkeä pois, yhteiskunnassa tulisi toimia niin, ettei tietä rasismiin avattaisi esimerkiksi liiallisella maahanmuutolla. Edellä sanotusta seuraa, että kansallista etua puolustava kansallismielisyys ei ole rasismia, vaikkakin äärimmäinen nationalismi voi sisältää aineksia siitä.

 

 

Mitä on identiteettipolitiikka?

Sekä rotuoppiin, nationalismiin että kansallismielisyyteen on liittynyt eri ryhmien hyvin voimakkaasti pönkittämää identiteettipolitiikkaa. Identiteettipolitiikan käsitteen ovat ottaneet käyttöön postmodernistiset ja jälkistrukturalistiset yhteiskuntatieteilijät, ja itse ilmiö, identiteettipolitiikka, on tullut tunnetuksi lähinnä vähemmistönä olevien kansanryhmien toimintana. Identiteettipolitiikalla tarkoitetaankin lähinnä eturyhmäpolitiikkaa.

Voimakasta identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa ovat harjoittaneet yhteiskunnissa vähemmistöinä olevat ryhmät tai sellaiset tulokasryhmät, jotka ovat kulttuurisen tai väestöllisen haastajan asemassa, kuten vierasperäiset maahanmuuttajat. Tämä viittaa siihen, että myös nationalismi, johon identiteettipolitiikka liittyy ja jota se luo, on tullut viime vuosina tunnetuksi nimenomaan vähemmistönationalismina. Sitä voidaan toki pitää myös enemmistönationalismina, kun Suomessa olevan vähemmistön maailmanlaajuinen edustus muodostaa suomalaisiin itseensä verrattuna enemmistöaseman globaalisti tarkastellen.

Näin on esimerkiksi islamin uskoa tunnustavien maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten kesken. Näin on myös turkkilaisten maahanmuuttajien ja kantaväestöön kuuluvien suomalaisten välillä. Muslimit ja turkkilaiset käyttävät vähemmistökorttia suomalaisia ihmisiä vastaan valittaessaan vähemmistösyrjinnästä Suomessa, vaikka he ovat suomalaisiin verrattuina suurempia ryhmiä maailmassa.

Keskeinen kysymys onkin, kumoaako Suomessa vähemmistönä olevien vierasperäisten etnistä kansan käsitettä hyödyntävä identiteettipolitiikka suomalaisten oman, kansanryhmään, kansalaisuuteen ja kansakuntaan integroimiseen tähtäävän identiteettipolitiikan.

Näyttöä asiasta on saatu esimerkiksi Suomen Somalia-verkoston puheenjohtajan ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenen Saido Mohamedin erotessa viime keväänä kokoomuksesta ja liittyessä vihreisiin. Hän sanoi syyksi sen, että kokoomus on hänen mielestään vaikeuttanut maahanmuuttoa ja perheenyhdistämistä kokoomuslaisen sisäministerin johdolla. Hän siis näki oman viiteryhmänsä edun ministerin ajaman suomalaisten ihmisten yhteisen edun vastaisena. Hän katsoi, että hänen on parempi edustaa oman kansansa tai kansakuntansa etua kuin identifioitua osaksi Suomen valtiojohteista kansan ja kansakunnan edun ajamista.

Tämä antaa tyypillisen esimerkin siitä, että kansoihin tai kansakuntiin identifioitumisella on edelleenkin vahvaa eturyhmäpoliittista merkitystä. Etnisesti hahmottuvien kansojen väliset erot johtavat konflikteihin arkitodellisuudessa, ja myös kansakuntien väliset erot tuottavat vastaavia ristiriitoja. Huomionarvoista on, että sekä kansoja että kansakuntia koskevat identiteettipoliittiset ristiriidat johtuvat usein voimakasta eturyhmäpolitiikkaa harjoittavien vähemmistöjen omasta arvo- ja kokemusmaailmasta, aivan kuten Saidon tapauksessa.

Kun kerran etniset vähemmistöt harjoittavat vähintäänkin kansallismielistä ja joskus jopa nationalistista eturyhmäpolitiikkaa, voidaan kysyä, onko myös enemmistöillä oikeus samaan: harjoittaa tiukkaa identiteettipolitiikkaa ilman, että sitä pyritään arvottamaan kielteisesti. Kysymykseen voidaan vastata, että vähemmistöjen syrjintä voi olla (vähemmistönä olevien kansanryhmien tasolla tarkasteltuna) vaikuttavampaa kuin enemmistöjen syrjintä, joten vähemmistöjen ponnistelut olisivat perusteltuja ja enemmistöjen voimakkaalta eturyhmäpolitiikalta puuttuisi oikeutus.

Mutta vaikka näin onkin ryhmäkohtaisella tasolla, yksilön kokemalla tasolla kaikki syrjintä on yhtä vaikuttavaa, siis myös se suomalaiseen ihmiseen kohdistuva syrjintä, jota kohtaa niin sanotussa käänteisessä syrjinnässä. Sillä tarkoitetaan suomalaisten asettamista maahanmuuttajia huonompaan asemaan esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa.

Vastaankin kysymykseen suomalaisten harjoittaman vahvan identiteetti- ja eturyhmäpolitiikan oikeutuksesta seuraavasti. Kyllä: myös suomalaisilla Suomen kansalaisilla on oikeus luoda vahvaa identiteettipolitiikkaa. On oikeus olla avoimesti kansallismielinen ja identiteetiltään suomalainen. Asian oikeutusta vahvistaa se, että olemme sekä kansana että kansakuntana mikroskooppisen pieni vähemmistö maailman kansojen joukossa: riistetty, syrjitty, alistettu ja monia koettelemuksia kärsinyt kansakunta, joka on vaivalla luonut häikäisevän elintason.

Minun itsenäisyyspäiväni ei taaskaan koostu Linnan juhlista eikä mellakoista. Sen sijaan minä sytytän nyt henkiselle ja fyysiselle itsenäisyydellemme kynttilän, joka lepattakoon sekä Euroopan unionille menetetyn itsenäisyyden muistoksi että parempien tulevien aikojen toivoksi.

Sensuurin viikate niittää taas

Mikäli luottamus esivallan järkevyyteen alkaa tuntua vaarallisen itsestäänselvältä, on hyvä perehtyä valtakunnansyyttäjänviraston päätöksiin, joilla ahdistellaan sananvapauttaan käyttäviä ihmisiä. Luottamus juristien arvostelukykyyn karisee tällöin hetkessä. On valtakunnansyyttäjänvirastolta jälleen suuri virhe vetää käräjille perussuomalainen kansanedustaja. Päätöksen Teuvo Hakkaraisen syyttämiseksi teki apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.

En pidä Teuvo Hakkaraisen tapaa ilmaista itseään erityisen eleganttina, mutta puolustan hänen oikeuttaan ajatella ja sanoa, minkä kansanedustajan kyvyillään katsoo oikeaksi ja hyväksi. En ole samoilla linjoilla myöskään Terhi Kiemungin kanssa, mutta pidän hänenkin toimintaansa hyväksyttävänä kansanvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen luottamuspääoma mitataan siinä, minkä verran se sietää sarkasmia, ironiaa ja parodiaa sekä yleensäkin huumoria.

En pidä kaikesta, mitä oikeudessa tuomitut Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari ovat sanoneet, mutta heidän kamppailunsa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien osoittamiseksi ovat olleet oikeutettuja ja poliittiset ansionsa suuria verrattuna niihin pieniin epäkohtiin, joista heitä voidaan arvostella.

Syyttäjien ja tuomiosta riemuitsevien kannattaisi ymmärtää muutama asia.

Yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itsesensuroida näkemyksiään.

Mikäli siis sananvapautta kahlitaan normatiivisilla sanktioilla, ihmiset eivät enää keskustele esittämällä todellisia ajatuksiaan vaan valheita, joilla he pyrkivät välttelemään sakkoja tai koppituomioita – tai vaihtoehtoisesti tavoittelemaan jotakin hyötyä, kuten parempaa virka-asemaa hallintohierarkioiden tikapuilla. Totuus on tällöin tuomittu katoamaan, kuten DDR:ssä ja Neuvostoliitossa.

Monessa oikeusvaltiossa kansanedustajat nauttivat syytesuojaa juuri siksi, että kansanvaltaan liittyvää sananvapautta ja poliittisia toimintaoikeuksia ei voitaisi rajoittaa poliittisilla oikeudenkäynneillä. Suomen perustuslain pykälässä 30 kansanedustajan syytesuojasta säädetään seuraavasti:

”Kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen, eikä hänen vapauttaan riistää valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta, ellei eduskunta ole siihen suostunut päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä.”

Silti syytteitä nostetaan! Parlamentaarikkojen syyttäminen ”vääristä sanoista” on absurdi ja politiikan vastainen tendenssi, jonka alkusyy on Euroopan unionin osittain aiheuttama maahanmuuttotulva ja seuraus EU:n paimenkirjeillään pohjustama noitavaino, jonka kohteina ovat isänmaataan ja kansallista etua puolustavat ihmiset.

Samasta kertoo myös Geerd Wildersiä vastaan suunnattu ajojahti, joka jatkuu ja jatkuu äskettäin uudestaan alkaneessa poliittisessa oikeudenkäynnissä. Tämä ihmisparka ei voi nukkua kahta yötä peräkkäin samassa paikassa terrori-iskujen pelon vuoksi, vaan häntä kiikutetaan paikasta toiseen, koska uhkaukset...

MV-lehden Ilja Janitskinia puolestaan viedään kuin sikaa korvasta oikeuteen tekijänoikeussyytteitä ja mielensäpahoittamissyytteitä heilutellen, vaikka kaikki tietävät niiden olevan verukkeita maahanmuuttokritiikin vaimentamiseksi. Eihän kukaan haasta Googleakaan oikeuteen, vaikka se tallentaa ja esittää välityspalvelimiensa kautta kaiken Internetissä julkaistun!

Sitä paitsi Teuvo Hakkaraisen väite on totta. Pitää paikkaansa, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”. Tästä terroritekojen ajantasaisesta tilastosta voitte laskea, että noin 98 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekemiä.

Vaikka logiikan kielissä ”kaikki”-kvanttorin käyttö vaatisikin läpikotaista ja täydellistä 100 prosentin edustusta, sanaa ”kaikki” voidaan kuitenkin käyttää pyöristävässä merkityksessä luonnollisissa kielissä, kun jonkin ryhmän edustus hipoo täydellisyyttä, aivan niin kuin se on muslimien tekemien terrori-iskujen tapauksessa. Lähemmäksi totuutta on vaikea päästä.

Myös Hakkaraisen vaatimusta maahan saapuneiden muslimien palauttamiseksi kotikonnuilleen voidaan pitää oikeutettuna, sillä se liittyy maahan laittomasti tulvineiden kehitysmaalaisten valtiollemme aiheuttamaan taakkaan ja kantaväestölle aiheutuviin kuluihin. Kansanedustajien poliittiseen toimintaan sisältyy oikeus ja velvollisuus myös väestöpoliittiseen harkintaan, jossa arvioidaan maahan pyrkivien soveltuvuutta muun muassa heidän uskontonsa mukaan. Hakkaraisen arvio oli kielteinen ja kriittinen, ja hän sanoi sen.

Mikäli Teuvo Hakkarainen tuomitaan kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, oikeuden tuomio tuskin toimii hänen näkemystensä vaientamiseksi. Pikemminkin seurauksena on kovaäänistä korostumista. Juristin nuijalla pamputtaminen ei siis toimi myöskään viranomaisvallan omien tarkoitusperien kannalta, sillä se entisestään herättää epäluuloja syyttäjä- ja oikeuslaitosta kohtaan ja jakaa kansakuntaa kahtia.

Räikeän näytön tästä tarjoavat ne toimittajat, jotka ovat vaatineet Timo Soinia ripittämään perussuomalaista kansanedustajaa siksi, että apulaisvaltakunnansyyttäjä on toimittanut hänelle poliittisen syytteen. Soinin kannattaa miettiä tarkkaan, alkaako kumartelemaan tai pyllistelemään mihinkään suuntaan, vai olisiko aika asettua omiensa tueksi.

Keskeinen valtio-opillinen kysymys on, kuka oikeastaan on antanut syyttäjäviranomaisille vallan ja välineet juntata suomaisten ihmisten ja kansallisen edun vastaista politiikkaa viranomaisvallan tuomalla näennäisoikeutuksella. En ole huolissani ”vihapuheeksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden esittämisestä. Minä olen huolissani ”vihapuheeksi” lavastettujen näkemysten viranomaisvihasta, joka on paljon turmiollisempaa kuin kansalaisten juureva pyrkimys puolustaa omia oikeuksiaan ja kulttuuriaan.

On syytä muistaa, että tyrannien valta päättyy tuomioihin, mutta marttyyrien valta alkaa niistä.

Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla

Kävellessäni pahaa aavistamattomana Kolmen sepän patsaan tuntumassa jouduin yllättäen feissausyrityksen kohteeksi. Ja eipä tuossa rehellisessä kerjuutyössä olisi mitään vikaa ollutkaan, paitsi että feissarit olivat Plan Suomi -järjestöstä, joka ilmoittaa ajavansa kehitysmaiden lasten, erityisesti tyttöjen, asiaa.

Plan Suomi on avannut jälleen raivokkaan epätasa-arvokampanjan. Edellinen näkyvä katukampanja oli vuonna 2010.

Tämä puolueellinen naisten ja kehitysmaalaisten suosiminen ällöttää minua. Eikä kyse ole vain tunneperäisestä reaktiostani epätasa-arvoa tuottavaan toimintaan, vaan on ihan oikeasti väärin, eli filosofian kielellä sanottuna epäoikeudenmukaista, että mikään järjestö suosii omassa avustustoiminnassaan räikeästi toista sukupuolta. Lähes jokaisessa nykyisessä syrjintätapauksessa suosittu on kehitysmaalainen nainen, kun taas syrjitty on valkoihoinen länsimainen mies, tällä kerralla myös kehitysmaassa asuva mies tai poika.

Avauduinkin näkemyksestäni feissareille, samoin kuin mielipiteestäni, jonka esitin jo kuusi vuotta sitten, kun Plan-järjestö edellisen kerran keräsi näkyvästi rahaa kadulla, televisiomainoksissa ja muussa mediassa. ”Koska olen tyttö” -kampanja sai tuolloin paljon ilmaismainosta median feministisen puolueellisuuden vuoksi.

Tällä kertaa järjestön edustajat kertoivat Plan Suomi -järjestön keräävän rahaa ”kehitysmaalaisten naisten erottamiseksi pakkoavioliitoistaan”. Tiedustelin heiltä, miksi järjestö ei kerää rahaa suomalaisille miehille heidän erottamiseksi omista pakkoavioliitoistaan?

Miksi järjestö ei rahoita suomalaisten miesparkojen elatusmaksuja tai puolusta heitä oikeudessa entisiä vaimojaan vastaan, tosin sanoen vastusta niitä naaraspuolisia hyeenoja, jotka sosiaaliviranomaisten avustamina riistävät yhteiset lapsetkin itselleen käyttäen hyväkseen naisvaltaisen sosiaalialan feminististä solidaarisuutta?

Miksi Plan ei taistele poikien oikeuksien puolesta kehitysmaissa, sillä pojat ja miehet ovat suurimmassa vaarassa sotaa käyvissä maissa, kun taas tytöt ja naiset viettävät suhteellisesti suojatumpaa elämää kotipiirissä joutumatta ryvettymään sotarintamilla?

Miksi työskennellään vain naisten kouluttamiseksi eikä miesten hengen pelastamiseksi maissa, joissa 12-vuotiaat pojatkin opetetaan ja pakotetaan käyttämään rynnäkkökivääriä? Miksi paheksutaan vain ”tyttöjen ympärileikkauksia”, vaikka tytöillä ei ole juuri mitään leikattavaa, mutta ei vastusteta poikien ympärileikkauksia kaikkialla, missä niitä tapahtuu? Miksi?

Tähän Plan Suomen edustajilla ei ole mitään vastausta. Järjestö on käänteisen syrjinnän primus motor kehitysmaissa ja symbolisen syrjinnän edistäjä länsimaissa propagoidessaan miesvastaista ja naisia suosivaa ajatusmallia. Paljastin ongelmien ytimien vuonna 2010 tässä kirjoituksessani, jossa osoitin, että tasa-arvo on mahdollinen vain, mikäli islamiin tai sosialismiin perustuva yhteiskuntajärjestys kumotaan ja korvataan länsimaisen mallin mukaisella oikeusvaltiolla.

Tasa-arvoisuus ei voi toteutua erillisoikeutena, vaan ainoastaan siten, että länsimainen demokratia, valistusihanteet, liberalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan voimaan myös Lähi-idän ja Afrikan maissa, joihin laupeuden lantit koko ajan valuvat. Feissauksen ongelmallisuudesta sinänsä ja kaiken kehitysavun päätymisestä tätä nykyä yksinomaan islamilaisen, feministisen ja punavihreän agendan hyväksi kirjoitin puolestaan vuonna 2009 tässä.

Miten sitten on selitettävissä, että nuoret suomalaiset miehet keräävät aktiivisesti ja ainakin näennäisen vapaaehtoisesti rahaa kehitysmaiden tytöille Suomen lokakuisessa pakkassäässä? Kyse on seksuaalisesti aktiivisten miesten halusta kohottaa omaa sosiaalista arvostustaan ja vaihtoarvoaan kotimaamme seksuaalisilla markkinoilla.

Kun suomalainen nuori heteroseksuaalinen mies tavoittelee naisten suosiota ja valitsee menetelmäkseen naisten mielistelyn, kyseistä käyttäytymistä voidaan sanoa uusherrasmiesmäisyydeksi. Mustavalkoisista elokuvista tunnettu herrasmiesmäisyys ei ole noussut uudestaan pintaan minkään konservatiivisuuden merkiksi vaan siksi, että poliittinen korrektius on levinnyt kulovalkean tavoin yliherkäksi muuttuneessa yhteiskunnassamme. Se on vaatinut seksuaalisten aloitteiden lavastamista entistäkin varovaisempaan ja epäsuorempaan muotoon.

Nykyisin se ilmenee seuraavanlaisena toimintalogiikkana: Kun kerjää naisten hyväksi kadulla ansaiten siitä palkkaa, voi saada naisilta myönteistä huomiota paljastaessaan tämän jalomielisyytensä seuraavana lauantai-iltana jossakin Sedu Koskisen baarissa ja juottaessaan rahansa drinkkeinä alas jonkun naishenkilön kurkusta.

Profeministimiehet toimivat sukupuolirasistisessa ”Tukekaa tyttöjä” -hankkeessa vetääkseen valomerkin jälkeen esiin ratkaisevan kortin ja ilmoittaakseen ajavansa naisten asiaa, minkä jälkeen naiset ovat sulaa vahaa heidän käsissään. Näille kuhnureille ja hunajakimalaisille naisten imarteleminen on keino levittää pilluhaavejaan ja tuottaa sellaisia sosiaalisia pelimerkkejä, jotka voidaan vaihtaa seksuaaliseksi pääomaksi illan viimeisessä jaossa mehiläiskuningattarien kanssa.

Keskivertomiesparkojen tappioksi tämä mekkomarkojen harjoittama oman sukupuolensa polkeminen ei kuitenkaan enää toimi, sillä nykyaikainen nainen tunnistaa mielistelyn mielistelyksi ja kokee sen sortona! Siksi moisesta ritarillisuuden näyttelemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Naisia voi miellyttää vain tiettyyn rajaan asti. Naiset eivät lopultakaan syty kilteistä miehistä vaan niistä, joita naiset arvostelevat röyhkeiksi, omahyväisiksi ja brutaaleiksi. Näissä miehissä on kuitenkin se hyvä puoli, että he osaavat nussia, mitä kiltit miehet eivät tee. Olisin ihan homona sanonut tämän vinkiksi myös kerjuutyötä tekevälle nuorelle miehelle, mutta en ollut varma, oliko hän niin hetero kuin näytti.

Vastinetta verovaroille: mamumaisteri virkaan tohtorin asemasta

Suomessa on jälleen keskusteltu poliittisista virkanimityksistä, kun Kevan toimitusjohtajaksi Kepun mandaatilla nimitetty Merja Ailus todettiin tehtävissään epäonnistuneeksi. Jonkun eläkerahat olivat kiinni hänen työsuhdeautossaan, ja henkilökohtaisia asumiskulujaankin Ailus siirteli työnantajansa maksettaviksi. Palkinnoksi luottamuksen menetyksestään hänelle annettiin 303 500 euron kultainen kädenpuristus, joka hänen omasta mielestään oli ”pienipalkkaisten mielestä suuri”.

Hän teki siis ”Himaset”.

Sekä poliitikot että tieteenharjoittajat ovat vaatineet, että tärkeisiin tehtäviin ja virkoihin pitää nimittää hakijoista pätevimmät, kelpoisimmat, ansioituneimmmat ja parhaiten koulutetut. Tämä on meritokraattisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista, ja se on myös työntekijöiden ja työnantajien edun mukaista. Jos niin ei tehdä, yhteiskunnalliselta luottamukselta ja kouluttautumiselta murenee pohja. Esimerkiksi kauppatieteen maisteri Ailusta nimitettäessä sivuutettiin useita tohtoreita.

Ilmeisesti poliittinen tahto ei ole vielä ehtinyt muuttua teoiksi, sillä sain eilen sisäasiainministeriöltä virantäyttöön liittyvää sähköpostia. Dnro SMD no/2013/1512 kuului näin:


”Hyvä Jukka Sakari Hankamäki,

sisäasiainministeriön oikeusyksikössä on ollut avoinna ylitarkastajan virka, jota määräaikaan mennessä haki 74 henkilöä.

Tehtävään on nimitetty Peter Kariuki.”


Myös minä hain kyseistä virkaa, eikä minua kutsuttu edes kuultavaksi, mutta kuka on Peter Kariuki? Vastaus: hän on etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteerinä toiminut filosofian maisteri.

Nyt ei ole kyse ensisijaisesti siitä, että virkaan nimitettiin afrikkalaisperäinen maahanmuuttaja, vaan siitä, että virkaan nimitettiin alemmin koulutettu henkilö. Virkaan pitäisi nimittää muodollisesti parhaiten koulutettu siinäkin tapauksessa, että alemmin koulutettu täyttäisi kelpoisuusehtoina olevat minimivaatimukset. Muutoin on kyse kantaväestöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuvasta etnisestä syrjinnästä ja ulkopuolelta tulleen epäoikeudenmukaisesta suosimisesta kantaväestöön kuuluvan vahingoksi.

Selvähän se, että Päivi Räsäsen ministeriössä kaltaiseni ihminen on pelkkää ilmaa. Kristillinen laupeus yltää kyllä kehitysmaista tulleisiin ihmisiin, mutta kantaväestöön kuuluvia lyödään kuin vierasta sikaa ja vieläpä kantaväestöltä kannetuilla verovaroilla.

Valittaminen ei tietenkään kannata tällaisissa tapauksissa, sillä Suomi ei ole enää oikeusvaltio. Myöskään asiasta mainitseminen ei auta mitään, vaan se tulkitaan ihmisen omaksi vahingoksi, ja siksi tästäkin pitäisi olla hissun kissun. Vain oikeuden ottaminen omiin käsiin voi taata oikeuden toteutumisen.

”Tukekaa tyttöjä!”

Plan Suomi -niminen säätiö kampanjoi ”Koska olen tyttö” -hankkeellaan ”kehitysmaiden tyttöjen auttamiseksi”. Rahaa projekti tavoittelee kampanjalla, jonka tavoitteena on kerätä 25 euron kuukausittaisia lahjoituksia.

Päämääränä on edistää naisten lukutaitoa ja koulunkäyntiä sekä vastustaa tyttöjen käyttämistä lapsityövoimana sekä heidän varhaista äidiksi tuloaan. Kampanjan suomalaiset projektipäälliköt, -koordinaattorit ja ”tuotepäälliköt” (!) katsovat asioiden ratkeavan rahallisilla avustuksilla eli länsimaiden taloudellisella tuella.

Hei, haloo! Kuinka monessa asiassa hanke menee päin seiniä?

Ensinnäkin (1): Mikä on syy naisten kehnoon asemaan kehitysmaissa? Onko syynä rahan puute? Onko kyseessä länsimaiden harjoittama hyväksikäyttö?

Ei ole.

Syynä on useimmiten islam ja sen konservatiiviset normit, jotka estävät kansanvaltaisen yhteiskunnan kehittymisen ja pitävät naiset nyrkin ja hellan välissä.

Sen sijaan kyseinen projekti näkee syyllisinä länsimaiset ihmiset ja ratkaisuna heidän avokätisyytensä. Ideologiseen ja uskonnolliseen vallankäyttöön hanke ei puutu poliittisen korrektiuden vuoksi. Naisten kehnoksi väitetyn aseman ei myönnetä johtuvan uskonnosta vaan feminismin opinkappaleiden mukaan ihmisen sukupuolesta, ”koska hän on tyttö”. Näin feminismi itse muodostaa oman uskontonsa.

Toiseksi (2): Miksi pitäisi auttaa vain tyttöjä? Vain tyttöjenkö asema on huono? Ei missään tapauksessa. Totuus on, että miehet kuolevat kehitysmaissa paljon naisia nuorempina. He kärsivät sodista, joita käydään – yllätys, yllätys – islamilaisissa maissa ja niiden raja-alueilla olennaisesti enemmän kuin missään muualla.

Poikia pakotetaan tutustumaan AK-47-tuliaseeseen jo kymmenvuotiaina. Poikia käytetään ihmiskilpinä. Heitä pakotetaan kuluttaviin ja vaarallisiin töihin, kun taas tyttöjä käytetään kevyissä ja siisteissä sisätöissä. Näistä syistä naisten elinajanodote on kehitysmaissa miehiä korkeampi.

Kolmanneksi (3): Entä raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja väestöpolitiikka? Tyttöjen niin sanottu seksuaalinen hyväksikäyttö 10–14-vuotiaina ei johdu pelkästään miesten vaan sekä naisten että miesten yhteisestä seksuaalisesta intohimosta. Joka tapauksessa sitä oikeuttaa islamin suhtautuminen asiaan, joten pohja ilmiölle on ideologinen eikä korjaannu länsimaiden runsaallakaan rahoituksella.

Syy varhaisiin ja määrällisesti liiallisiin raskauksiin ei ole vain miesten. Miehet ja naiset yhdessä uskovat islamiin, ainakin päätellen naisten ”itsenäiseksi” väitetystä ja ”täydelliseen vapauteen” perustuvasta halusta pukeutua kaapuun ja huntuun. Juuri tämän ihmisoikeuden heidän länsimaiset sisarensa, nämä vihervasemmistolaiset Mimosat, haluavat kaikin keinoin turvata. Profeministiset mekkoeinarit asettuvat heidän puolelleen oman uusherrasmiesmäisyytensä merkiksi ja alistuakseen islamin valtaan.

Neljänneksi (4): Usein väitetään, että kehitysmaiden yleisetkin olot korjaantuisivat, jos naisten asema paranisi. Naisten aseman parantaminen nähdään siis edellytyksenä koko yhteiskunnan korjaantumiselle. Mutta mikä onkaan syy ja mikä seuraus?

Todellisuudessa asia on ihan toisin päin. Yhteiskunnan kehittäminen (eli liberalisoiminen ja demokratisoiminen) on ehtona naisten aseman parantamiselle – ja myös yhtä tärkeälle miesten aseman korjaamiselle.

Mitään ihmisoikeuksia ei voida edistää erillisinä ilmiöinä – ei myöskään näitä feministien tavoittelemia ”naisten oikeuksia”. Ihmisoikeudet edistyvät vain, jos koko poliittista järjestelmää uudistetaan. Se taas tapahtuu luomalla uskonnollisesti johdetun primitiiviyhteiskunnan tilalle vapaa kansanvaltainen yhteiskunta.

Kehitysmaiden väestöräjähdys on, paitsi ihmisoikeusongelma, myös maailman suurin ekologinen ongelma. Jos naisten ei haluta tulevan raskaiksi, tätä tavoitetta ei voida edistää epämääräisesti ”tukemalla tyttöjä” vaan kumoamalla islamilainen yhteiskuntajärjestys ja sen lisääntymispoliittisesti velvoittavat normit. ”Tyttöjen tukeminen” onkin käytännössä heidän suosimistaan poikien ohi koulunkäynnissä ja yhteiskuntaelämässä sekä taloudellisten avustusten ohjaamista vain tytöille.

Ja todettakoon nyt vielä balanssoimisen vuoksi: mikäli halutaan pysäyttää länsimaita vaivaava väestön väheneminen, teollisuusmaissa puolestaan pitäisi kumota vaarallisesti lentoon lähtenyt feminismi, jonka tuloksena tietyt heteroseksuaaliset nirppanokkanaiset kieltäytyvät ihan tahallaan lisääntymästä ja pitävät seksin perään kyynelehtiviä heteromiehiä kaiken pahan alkuna ja juurena.

Sen sijaan Plan Suomen ”Koska olen tyttö” -niminen rahankeruuhanke ei ole mikään muu kuin sukupuolista rasismia levittävä syyllistämis- ja kerjuuprojekti, jota organisoitunut feminismi edistää lastensuojelun pääomalinnakkeestaan.

Ainakaan henkilökuntaa hankkeelta ei puutu, minkä voi todeta tästä yhteensä 48 naista ja vain 8 miestä sisältävästä luettelosta.

Totuus on, että kyseiset tehtävät ovat pelkkiä suojatyöpaikkoja suomalaisille feministinaisille. Miehet toimivat organisaatiossa lähinnä toteuttavissa rooleissa: esimerkiksi AV-tuottajana, web-toimittajana ja graafikkona - ja tietysti myös ällöttävänä gender-neuvonantajana, jonka tehtävänä on kiistää sukupuolieron kaksiarvoisuus ja vastata kaikille miesten aseman perään kysyjille, ettei mitään biologista sukupuolieroa ole edes olemassa, niin kuin ei miehiäkään.

Jaa – taitaapa organisaation tärkeimmässä taloudellisessa tehtävässä eli talousjohtajana toimia mies. Sillä kukapa muu taloudellisen vastuun tästäkin ninninellien ja millamallojen hyvinvointihankkeesta kantaisi kuin mies, joka huolehtii rahantulosta?

Yhteiskuntamme syytää verovaroja miljardi euroa kehitysapuun vuodessa, mikä on jo 2,5 % valtion budjetista. Toivon, ettei kukaan lahjoittaisi tälle sukupuolisyrjintää harjoittavalle hankkeelle mitään. Tai jos lahjoittaa, niin rangaistukseksi hän kärsii tappiota laajakaistan ylläpitohinnan kuukaudessa.

Femakot!