Häiriintyneet kansanedustajat ja seksuaalinen vapaus

Nyt kun kansanedustajat ovat istuntotauolla, medioille ei synny oikein mitään kirjoitettavaa. Muutoin tilanne on hallinnassa, sillä virkakunta pyörittää valtiota hyvin, ja poliitikoista olisi vain haittaa.

Koska politiikan toimittajat eivät saa uutisoitavaa, toimituksissa on uutistyhjiön keskellä päädytty pohtimaan, mistä saataisiin jotain kohistavaa.

Myös puolueissa on mietitty, kuinka julkisuutta voitaisiin pitää yllä tauon aikana. SDP:ssä tultiin ilmeisesti tulokseen, että jotakin on tehtävä, sillä puolueen kannatus on vajoamassa prosenttiyksikön verran.

Demarien eduskuntaryhmässä todennäköisesti ajateltiin näin: uhrijulkisuutta ei saa rasismiväitteillä, koska eduskunnassa ei ole juurikaan uhriksi kelpaavaa etnojengiä, joten rasismiväitteet eivät tepsi. Lisäksi rasismisyytökset satavat Perussuomalaisten laariin, ja Perussuomalaisten kannatus on noussut pari prosenttiyksikköä jokaisen rasismikohun jälkeen.

SDP:ssä päädyttiin sitten patenttiratkaisuun ja päätettiin vedota ”häirintään”, ”ahdisteluun” tai ”epäasialliseen käytökseen”. Ne kun ovat sosiaalidemokraattisen soveliaisuuden ja poliittisen korrektiuden vastaisia inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, joista niiden kohteiden katsotaan voivan päättää omavaltaisesti itse. Aivan samalla tavalla vihervasemmistolaiset yleensäkin pyrkivät päättämään viestien lähettäjien puolesta siitä, mitä lähettäjät sanoillaan tai teoillaan tarkoittavat.

”Häirinnästä” avautui aluksi SDP:n kansanedustaja Ville Merinen Yleisradion ohjelmassa, ja Tytti Tuppurainen lausahti asiasta lehdissä.

Erikoista on, että ”häirintää” sanottiin esiintyvän SDP:n sisällä, mutta täysin tavallista se, että asiasta syytettiin miehiä. Tavaksi tullutta oli sekin, että mies moitti miehiä, mikä puolestaan osoitti, että hyvesignalointi ja moraalisen karisman keruu jatkuvat lomallakin.

Opimme tästä sen, että yhteiskunnan tekemisessä intohimottomaksi ei ole poliitikkojen kovasta yrittämisestä huolimatta vielä onnistuttu, sillä seksuaalisia yllykkeitä, kuten ”epäasiallista koskettelua” ja ”vihjailua”, näyttää esiintyvän jopa eduskunnan sisäpuolella.

SDP:n tarkoitus oli tietenkin vain ilmaista syvää huolta kansalaisten keskinäisestä hyvinvoinnista puuttumalla vakavaan ongelmaan, sillä eduskuntahan on yhteiskunta pianoiskoossa. Ville Meriselle tapaus toi julkisuutta, jota hän kaipasi, sillä ”terapeutti-Villenä” tunnettu kansanedustaja on vaalipiirin vaihtaja ja hänen asemansa horjuu, ja ilman provokatorista esiintymistään hän on värittömämpi, huomaamattomampi ja vähäeleisempi kuin tämän blogin kirjoittaja.

Uutisnälkäiset toimittajat löysivät jutun nopeasti tunnistaen kuitenkin samalla demaripuolueen huonon viestintästrategian, joka oli nyt menossa täysin metsään.

Häirintää SDP:n sisällä, ja vielä itse sanovat? – Ei toimi.

Niinpä Helsingin Sanomat tuli apuun ja lavensi orastavan kohun pikaisesti ”koko eduskunnan” ja ”poliittisen kulttuurin” ongelmaksi sekä kirjoitti yleisellä tasolla ”eduskunnan avustajien huonosta kohtelusta”.

Myös Yleisradio himmensi SDP:n sisällä myrskyävän pintaväreilyn nopeasti ”eduskunnan häirintäkohuksi” ja ”useiden puolueiden ongelmaksi”, josta vain SDP:ssä kehdataan avautua.

Tämä järjestelmätasolla ilmenevä valtava systeemiongelma nimeltä ”häirintä” saa siis ilmaisunsa miesten ja naisten keskinäisenä kiistana ja kähmintänä tuossa varmasti heteroseksuaalisessa viitekehyksessä eduskuntatalon sisäpuolella, kaikille tutussa pylvästalossa, joka muistuttaa kaltereista ja normatiivisesta kahleissa olosta.

Ilmiö on kuitenkin paljon laajakantoisempi. Häirintäsyytöksillä kurittaminen on sinänsä mitä vakavinta häirintää, eli asia on vice versa.

 

Mistä oikeasti on kyse? 

Asian varsinainen kristalloituma on seuraava. Ei pidä suinkaan paikkaansa, että seksuaalinen ahdasmielisyys olisi kapitalismin, oikeiston, konservatiivien tai porvariston suojavalli ja väline työväenluokan orjuuttamisen puolesta ja vapaamielisyyttä vastaan. Ne muurit ovat ajat sitten murtuneet.

Porvarilliselle ylimystölle on aina ollut täysin samantekevää, mitä orjat puuhaavat keskenään, kunhan he työskentelevät ahkerasti. Myös nykykapitalismin ilmentymä EU pyrkii edistämään talousliberalismin kylkiäisenä arvo- ja sosiaaliliberalismia juuri siksi, että se saa orjuuttamansa ihmiset harjoittamaan seksiä. Ilmiö on sama kuin napolilaisessa sananlaskussa, joka sanoo, että sänky on köyhän ooppera.

Poliittinen porvaristo roomalaisine patriiseineen ja oikeisto amerikkalaisine libertaareineen ovat nimenomaan rohkaisseet taloudellisesti alistettuja ihmisiä seksuaaliseen vapaamielisyyteen pitääkseen heidän ajatuksensa pois alistamisesta. Silloin kansan syvien rivien mielenkiinto kohdistuu muualle kuin talouteen ja politiikkaan, ja kapitalistit voivat riistää ja rikastua rauhassa!

Poikkeuksen oikeistossa on tehnyt vain konservatiivinen kristillisyys ja vulgaarinaturalismi, jotka keskinäisestä kaukaisuudestaan huolimatta ovat moraalijylisseet ankaran heteroseksuaalisen normiston puolesta ja tehneet sen lajinsäilytysstrategisista syistä.

Nyky-yhteiskunnassa puritaanisuutta harjoittaa nimenomaan poliittinen vasemmisto ja sen feministiset woke-aktivistit, jotka pyrkivät esiintymään hyvyyden abbedissoina.

Poliittinen vasemmisto ei siis ole pohjimmiltaan seksuaalisesti vapaamielinen vaan pyrkii kiristämään seksuaalimoraalia, varjelemaan hameenhelmoja, sensuroimaan säädyttöminä pitämiään julkaisuja, kuvamateriaalia ja viihdettä sekä yleensäkin määrittelemään sopivuuden rajoja unohtaen, että seksuaalisuuden omaan olemukseen sisältyy sovinnaisen käytöksen ja arkipäiväisten normien ylittämistä.

Kohun kohteena olevan SDP:n toiminta tarjoaa tästä nyt pienen mutta valaisevan näytön. Feministinen vasemmisto on jälleen osoittanut oman sisäisen ristiriitaisuutensa, joka vallitsee sen julistaman näennäisen vapaamielisyyden ja tosiasiallisen viktoriaanisuuden välillä.

En pysty osoittamaan yhtäkään vasemmistolaista ajatteluperinnettä, joka ei olisi ennen pitkää ajautunut vapaan rakkauden julistuksista ankaraan seksuaalikäytöksen kontrollointiin ja nautintojen kieltämiseen, kuten Neuvostoliitossa. Näin on tapahtunut feministiselle liikkeelle, niin sanotulle seksuaaliselle vallankumoukselle ja kulttuurikapinallisille, jotka toisten kahleita katkottuaan ovat korvanneet ne omillaan.

Siveellisyyden partiointi näkyy nykyisin ”turvallisen tilan” julistuksina, jotka pelottavat, vaarantavat totuuden tavoittelun yliopistoissa ja johtavat siihen, että ihmiset eivät uskalla koskettaa toisiaan edes liberaaleiksi itseään mainostavissa homobaareissa. Myös urheilumaailmassa pyörii jatkuvasti jokin feministien kampanjoima häirintäkohu.

 

”Häirinnän” moni-ilmeisyys

Se, jonka koetaan häiritsevän, käyttää yhteiskunnallista valtaa, sillä hän hallitsee poikkeustilaa osoittaen suvereenia kykyä poiketa normeista. Siksi ei ole yllättävää, että häirintä koetaan ongelmaksi eduskunnasssa.

Toimittajien, jotka pitävät ”epäasiallisena käytöksenä” esimerkiksi paljon moitittua ”huutamista”, kannattaa mennä tarkistamaan epäasiallisen käytöksen määritelmä vaikkapa Britannian, Italian tai jonkin muun sivistysmaan parlamentista.

Koko eduskunta on yhteiskunnallisten konfliktien tihentymispiste, sillä lainsäädäntötoiminta koostuu vallankäytöstä ja edustaa pakkovallan muotoa. Niinpä ei ole kovinkaan ihmeellistä, että kansanedustajat ja heidän avustajansa saattavat joutua kokemaan erilaisia häirinnän muotoja.

Minua häiritsee tavattomasti se, että kansanedustajat kehtaavat häiritä minua sekä velvoittaa ja rajoittaa toimiani kaikilla niillä tavoilla, joilla se tekee.

Olen jatkuvan häirinnän kohde kansanedustajien taholta. He häiritsevät kansalaisia muun muassa leikkauksilla, verojen korotuksilla ja käsky-, kielto- sekä lupanormeilla, joilla kajotaan ihmisten käyttäytymiseen ja läpivalaistaan elämäämme: pyritään päättämään esimerkiksi sanankäytöstämme ja seksuaalikäytöksestämme. 

Kehtaavatpa puuttua jopa tieteen ja tutkimustoiminnan vapauteen, mikä kertonee siitä, että he eivät voi mitään loogiselle ajattelulle, paitsi polkemalla itseään oppineempien kulkusia (aiheesta täällä ja täällä). 

Eduskunnassa toimivien kansan palvelijoiden keskinäinen perseestä puristelu on pikkujuttu verrattuna siihen puristeluun, jolla poliitikot puristelevat mehuja kansalaisista. 

Edustuksellisen demokratian ja poliittisen ohjauksen idea on pahasti vinoutunut, sillä se perustuu vääristyneeseen näkemykseen, että kansanedustajilla olisi jonkinlainen etuoikeus hallita toisia ihmisiä laeiksi muovatuilla mielipiteillään, pakkovallalla ja pakkotoimilla.

Kansanvallan oma idea on käänteinen ja vaatisi päinvastaisia toimia: kansalaisten pitäisi kontrolloida kansanedustajia, eikä valittujen pitäisi kurmottaa valitsijoitaan. 

Poliittisesti johdettu häirintä ja ohjailu ovat leviämässä myös liike-elämään tiedostavaisten woke-aktivistien toimesta. Esimerkiksi kauppaketju Lidl ilmoitti korottavansa muovikassien hinnan 59 senttiin tavoitteenaan ohjata asiakkaiden kulutustottumuksia ja vähentää muovikassien käyttöä. – Siis mitä? Kauppias yrittää päättää, mitä asiakas tarvitsee, haluaa ostaa ja kuinka toimii.

Pöhvelimpienkin töyhtöpäiden pitäisi ymmärtää, että asiakkaiden tarpeista ja kulutustottumuksista pitää asiakkaiden itsensä voida päättää. Muovikassivihassa on kyseessä sama vihreä kiilusilmäisyys, jolla halutaan myös liharuoat pois ihmisten ruokapöydistä.

Palataanpa pylvästaloon ja pohditaan politiikan asiakkaiden asemaa.

Eduskunta hyväksyi viime vuoden lopulla lain eduskunnan turvatoimien kiristämisestä. Jatkossa eduskunnan turvahenkilöt voivat kantaa esimerkiksi etälamautinta, ja kansanedustajien tukena ja turvana saapastelevat ”henkilösuojaajat” voivat saada luvan kantaa asetta. Häiritseväksi koettu kansalainen voidaan jatkossa siis myös ampua eduskunnan turvatoimialueella tai eduskuntatalon sisällä! Ei häiritse kansalaisia?

Mitä pelättävää sellaisilla poliitikoilla voi olla, jotka toimivat reilusti? Ja ovatko sellaiset poliitikot reiluja, joilla on paljon jotakin pelättävää?

Erään kansanedustajan katsottiin aiheuttaneen jokin aika sitten vaaraa ympäristölleen laukaistessaan käsiaseen eduskuntatalon lähiympäristössä, tullessaan muina miehinä baarista kuin villin lännen saluunasta.

Eduskunnan ja siellä vaikuttavien puolueiden viestintästrategia ei ole mennyt ihan nappiin tässä uhkakuvista ja peloista tärisevässä turvallisuusdiskurssissa, jossa operoidaan jatkuvasti ihmisten vapauksia kaventavilla uhkien ja vaarojen oletuksilla.

---

Päivitys 23.1.2026:  Iltapäivälehtien aina anteliaat tiedot paljastivat, että ”häirinnästä” epäiltyinä ovat SDP:n kaksi vähäsen oikeistolaiselta vivahtavaa äijäkansanedustajaa, vaasalainen ay-jyrä Kim Berg ja painija Marko Asell, joka oli erehtynyt tiedustelemaan ”häirintäyhdyshenkilöksi” nimettynä joltakin naiselta vitsin vuoksi, haluaisiko hän tulla häirityksi. Epäiltynä on myös julkisesti homo kansanedustaja Jani Kokko, joka oli lipsauttanut erään avustajansa kuuluvan seksuaalivähemmistöön. So what?

Demarikohu viestittää, että miehet laitetaan SDP:ssä jalkapuuhun, jolloin puolueen mieskato jatkuu. Tuloksena oli järkyttävä määrä miesten anteeksipyyntöjä, kyyristelyä ja nöyristelyä, vaikka anteeksi pyytelyn aihetta olisi katalan kohun käynnistäneillä feministeillä itsellään. Feministit ovat luoneet tähän maahan pelon kulttuurin, jossa naisen kanssa samaan huoneeseen uskaltaa mennä vain pakottavassa työasiassa, hätätilanteessa ja kahden esteettömän todistajan läsnäollessa. Muuten saa osakseen varmasti epäasiallisia ja häiritseviä ahdistelusyytöksiä.

Mitä opimme tästä? Myöskään SDP:stä ei ole valtionhoitajapuolueeksi. Kokoomus ja persut kynivät köyhät ja keskiluokan, ja vasemmisto länkyttää lillukanvarsista sekä jatkaa ilmastopoliittista vihersosialismia ja maahanmuuttoparaatia, vaikka maailma ympäriltä räjähtäisi. Järjellä ei ole puoluetta.

Päivitys 28.1.2026: Suomen Tietotoimisto teki samanlaisen virheen kuin antaessaan aikoinaan täysin vääristelevän kuvan kirjastani Totuus kiihottaa. Nyt STT väitti uutisessaan, että Tytti Tuppurainen olisi käyttäytynyt eduskunnassa jotenkin ”epäasiallisesti”, vaikka näyttö oli päinvastaista, kun sekä puolueensa että yleisöt saattoivat havaita mahdollisten väärinkäytösten oikaisemisen saaneen alkunsa Tuppuraisen aloitteesta.

Kohun ainoaksi järjelliseksi syyksi paljastui poliitikkojen kyynärpäätaktikointi, SDP:n sisäinen ruusujen sota ja medioiden tarve kohottaa omaa uskottavuuttaan mukapuolueettomana vallan vahtikoirana sekä halu nostattaa julkisuuden pintakuohuja lavastamalla huomionkipeän kähmintäjutun.

Mikäli puolue tai joku siellä tietoisesti tavoitteli julkisuutta tyhjällä ja tekaistulla kohulla, kyse oli niin sanotusta tökerön vaikuttamisen strategiasta.

Sen tunnusmerkkinä on solmia jalkaan henkiset pellekengät ja lavastaa itsestä uhri tai sankari sekä ponnahtaa esiin vieteriukon tavoin hihkaisemaan, että ”hei mekin ollaan täällä” pyörittelemässä samaa vanhaa levyä tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömydestä, vaikka kaikkien mielestä ne ihanteet ovat jo saavutetut ja jos eivät ole, se kuuluu elämään, eikä asialla ole kenellekään väliä.

 

Aiheesta aiemmin

Pelkoa ja inhoa eduskunnan edustalla (2008)

Jarrut pohjassa, levyt ja palat irti

Jarruttaminen ei kannata enää silloin, kun konepelti on mutkalla ja puskurit seinässä. Toisaalta sukeltaminen kannattaa lopettaa, kun ollaan pohjalla.

Kun eduskuntapuolueet (Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta) sopivat tänään niin sanotun velkajarrun käyttöönotosta, sovinnon merkitys oli lähinnä symbolinen ja signaloiva.

Velkaantumisen hillitsemisessä ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta se alkaa aivan liian myöhään toimiakseen toivotusti. Jarruvalot loistavat nyt punaisina, mutta sopeuttamisen menetelmät, toisin sanoen jarrulevyt ja -palat, räjähtävät kuin formuloissa, ja poljin menee pohjaan kuin lehmän henkäys.

Puolueiden oli helppoa päästä sopuun, sillä velkajarrun käyttöönotossa päätettiin vain tavoitteesta mutta ei keinoista. Politiikan liikkumatilaa nykypoliitikkojen omatoiminen itsejarrutushanke joka tapauksessa kaventaa – ja samalla myös kansan mahdollisuuksia valita puolueiden kesken. Lisäksi tulevilta poliitikoilta vedetään jarrulailla matto alta, ja valtaa valuu ulkoparlamentaariselle Talouspolitiikan arviointineuvostolle.

Virallisen nuhdesaarnan eli ”EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen”mukaan valtion velka saisi olla enintään 60 prosenttia BKT:stä ja vuotuinen budjettialijäämä korkeintaan 3 prosenttia BKT:n arvoon verrattuna. Suomen valtion velkasuhde on nyt 86,9 prosenttia (lähde).

Petteri Orpon (kok.) ja Riikka Purran (ps.) aloitteesta sovittu velkajarru vaatii nyt velkasuhteen painamista 40 prosenttiin vuoden 2080 paikkeilla! 

Totuuden nimissä on sanottava, että tavoite on täysin epärealistinen.

Läntisten maiden taloushistoriassa ei ole näyttöä puolen vuosisadan mittaisten taloussuunnitelmien toteutumisesta, ja huvittavaa asiassa on myös sopimukseen sisältyvä siirtymäaika, jonka vuoksi jarru ei velvoittaisi Petteri Orpon omaa hallitusta. Porvarit antoivat suurituloisille täysin perusteettomat ja valtion tulopuolta näivettävät veronkevennykset ja lukitsivat sen jälkeen poliitikkojen kädet hamaan tulevaisuuteen.

Tavoitteessa pysyminen vaatisi yhden prosenttiyksikön sahaamista pois velkasuhteesta monen vuosikymmenen ajan, mikä tarkoittaisi ylijäämäisten budjettien tekoa vuodesta toiseen.

Valtiontalouden pitäisi siis leipoa jostakin joka vuosi miljardeittain voittoa, jolla vanhat velat ja niiden korot hoidettaisiin.

Vertailun vuoksi Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 43,8 miljardia euroa, josta nettovelkaa on 14,3 miljardia, eli enemmän kuin Marinin (sd.) hallitus teki yhtenäkään vuonna. Toisaalta vihervasemmistolainen hallitus ja sen edeltäjät loivat Suomen valtiolle suuria pysyväisluonteisia menoja muun muassa humanitaarisella maahanmuutolla ja ympäristönsuojeluvelvoitteilla.

Velkajarruun tarttuminen kertoo Orpon hallituksen sopeuttamistoimien täydellisestä epäonnistumisesta.

Sopeutuksia on tehty sosiaaliturvaa leikkaamalla, mikä on hyydyttänyt kotimaista kysyntää, kun köyhät eivät käy kaupassa. Hyvätuloisten verohelpotukset puolestaan makaavat pankkitileillä, ja ihmisiä syytetään liiallisesta säästämisestä. Tosiasiassa joka neljännelle suomalaiselle ei ole jäänyt säästöön mitään, ja hallitus on aikaansaanut keskimäärin 100 uutta työtöntä joka päivä toimikautensa ajan.

Hallituksessa ei ole ymmärretty talouden keskinäisriippuvuuksia. Etenkin asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset runtelivat pahoin rakennusteollisuutta ja sen alihankkijoita, asukkaiden itsensä lisäksi (aiheesta täällä).

Sangen tyhmää oli alkaa laskea myös Valtion asuntorahaston korkotukemat lainat osaksi julkista velkaa (aiheesta täällä). Sillä tavoin valtion laskennallinen velkataakka on kasvanut 5,9 prosenttiyksiköllä (suhteessa BKT:hen), vaikka korkotukilainat eivät oikeasti ole valtion lainoja vaan takauksia, eikä takauksia ei ole juuri koskaan jouduttu maksamaan vuokra- ja aso-yhtiöille.

Toinen suuri virhe laskentatavan muutoksessa oli, kun eläkerahastot vuonna 2024 poistettiin valtion nettovarallisuudesta, vaikka ne valheellisesti luettiin valtion varoiksi, jotta BKT-velvoite saatiin täyttymään euroon liityttäessä 1990-luvulla. Hulluinta oli, että valtiovarainministeriö itse pyysi uusinta muutosta ja siten suorastaan aneli raippaa itselleen ja kansalaisille, vaikka valhe kelpasi EU:lle, kun Suomea kammettiin euroalueen jäseneksi.

Velkajarrulla hallitus ja opposition majoriteetti sopivat nyt vieläpä EU:nkin talouskuria ahtaammasta kehyksestä tuleville vuosikymmenille. Säästämisintoa siis on kyllä, mutta innokkuus saapuu myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin.

Kirjoitin EKP:n velkaelvytyksen tuhoisuudesta, miinuskorkojen velkaannuttavista vaikutuksista ja euron valuvioista jo täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, mutta näkemyksilleni naurettiin tai niitä ei kuultu ollenkaan. Asioiden teoreettisia puolia käsittelin muun muassa täällä, ja kontroversiaalini euromyönteisille talousoppineille esitin täällä ja täällä. Neljä tietä kurimuksesta vapautumiseen esittelin täällä ja keinot täällä. Analyysini kriisien syöksykierteestä löytyy täältä.

 

Jarrukengät savuavat myös kysynnässä ja kulutuksessa 

Lähitulevaisuudessa käyttöön otettava velkajarru pahimmillaan heikentää valtiontaloutta enemmän kuin vahvistaa sitä, sillä kaikkeen sopeuttamiseen, kuten juuri leikkaamiseen ja verojen kiristämiseen, liittyy rekyylivaikutus.

Velkajarrulla on samanlainen kaksisuuntainen vaikutus kuin korkojen nostolla. Yhtäältä koronnostot voivat hillitä inflaatiota, kun rahan määrä markkinoilla vähenee, mutta toisaalta koronnostot myös kiihdyttävät inflaatiota, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat nousevat (aiheesta täällä ja täällä). Olennaista olisi löytää tasapaino näiden kahden välillä.

EKP:n sanelema keskuspankkikorko ei ole koskaan optimaalinen kaikkien euroalueen kansantalouksien kannalta, mutta yhteisellä rahapolitiikalla valtiot on sidottu keskuspankin orjuuteen. EU ja euroalueen valuviat ovat keskeisiä syyllisiä Suomen ulkomaankaupan taseiden epätasapainoon ja sitä kautta valtion velkaantumiseen. Kirjoitin jo 2000-luvun alkupuolella, että toistaiseksi kannatus eurosta irtautumiseen ei riitä, ja kun kannatusta on tarpeeksi, olemme niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Liian myöhään ja liian kireälle vedetty velkajarru voi romuttaa Suomen julkisen talouden lopullisesti, kun koneesta loppuu höyry kokonaan, ja ollaan syvenevän kierteen äärellä.

Perusturvan leikkaukset heikentävät kotimaista kysyntää ja rapauttavat kansaa, mikä voi näkyä sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen kasvuna. Veronkiristykset hyydyttävät kuluttamista nekin. 

Pahimmillaan jarru leikkaa kulutuksen ja talouskasvun pois, siis juuri sen, joka valtiontalouden hoitamisen keinoista on tehostamisen ohella jäljellä, kun muut keinot, eli velanotto, verotus ja leikkaaminen on jo käytetty.

Leikkaamalla aiheutettu ostovoiman aleneminen pudottaa asuntojen hintoja ja hävittää niissä olevan arvon pois. Kun suuri osa kansalaisten varallisuudesta on asunnoissa, tämä merkitsee kansallisen varallisuuden ja vakuusarvojen tuhoutumista ilman silminnähtäviä drooni-iskuja ja pommituksia.

Ainoa keino valtionvelkojen hoitamiseen niin Suomessa kuin muissakin Euroopan entisissä hyvinvointimaissa (eli nykyisissä kehitysmaissa) taitaa olla akordi, eli julkisten velkojen anteeksi antaminen. Tämä voisi käydä päinsä keskuspankkivelkojen osalta. Noin 40 prosenttia Suomen valtion veloista on keskuspankkiluottoja, jotka voidaan kirjata keskuspankin taseeseen ikuisina roskalainoina. Koron niistä saa valtio itse, koska ne ovat valtionpankin luottoja.

Akordi tai velan hävittäminen keskuspankin taseesta olisivat perusteltuja ratkaisuja, koska vuoden 2008 finanssikriisistä ja viimeistään koronakriisistä asti keskuspankit kautta maailman ovat muutenkin ottaneet rahamarkkinat haltuunsa käyttäen rahaprintteriä.

Keskuspankin jakaman helikopterirahan osalta valtion veloista ei tarvitse olla niin hirveän huolissaan, kuin poliittisessa retoriikassa väitetään. 

Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti jo vuosia sitten New York Timesiin artikkelin Nobody understands debt ja tarkoitti muun muassa, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä luotottamisen olevan kaiken talouden primus motor.

Siihen perustuu väite ”money is debt”, jonka voisi kääntää ”varallisuus on velkaa”.

Olennaista on, että velkapääomalla rakennettaisiin jotakin pysyvää ja tuottoisaa, kuten bluffiin perustuvalla fiat-rahalla on tehty teollistumisen aikakaudelta asti, eikä myöskään helikopteriraha valuisi syömävelaksi. 

Kansainvälistä sympatiaa Suomelle ei ilmeisesti kuitenkaan heru, koska EU todennäköisesti rajoittaa tai lopettaa tukipakettipolitiikkansa juuri silloin kun Suomi romahtaa Kreikan ja Espanjan tasolle, ja maamme olisi aika ojentaa kätensä Brysseliin ja Frankfurtiin.

Sieltä suomalaiset kerjäläiset ohjattaneen ”liiallisen alijäämän menettelyyn” ja IMF:n ruoskinnan alle, vaikka EU ja sen euroalue ovat itse syypäitä julkisen taloutemme rampauttamiseen jatkuvalla aneiden kiskonnallaan ja vahvan euron sekä korkean koron politiikallaan.

Vertailun vuoksi, pieni on vielä Suomen valtion velka, sillä rikkaana pidetyn Yhdysvaltojen valtionvelka on 37 300 miljardia dollaria, eli asukasta kohti noin 109 000 dollaria, kun Suomen vastaavat luvut ovat 183 miljardia euroa ja asukasta kohden 32 300 euroa. Tosin USA:n varallisuusaste ja suoritumiskyky ovat huomattavasti parempia. EU:n sisäisessä vertailussa Suomi sijoittuu nettovelan puolesta edelleenkin hyvin, mutta kuritustoimet suunnataan jostakin syystä etupäässä Suomeen (aiheesta täällä).

Velkajarru tekee Suomesta Singaporen ja SDP menetti pelin

Velkajarru voi olla myös poliittisesti kohtalokas, kasvua jarruttavan ominaisuutensa lisäksi. Itsepetos on petoksista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

En ilahtunut lainkaan eräiden vasemmistoliittolaisten tavasta vastustaa esimerkiksi NATO-konsensusta eduskunnassa, mutta tässä velkajarruasiassa Vasemmistoliitto oli varmasti puolueista rehellisin ja totuudenmukaisin.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millä metodeilla ja instrumenteilla tuota velan supistamistavoitetta lopulta edistetään. 

Kun pelkkä käsijarrukäännöksen tekeminen (velkasuhteen taittaminen ja velkaantumisen pysäyttäminen) tekee kipeää, kuinka mahdotonta onkaan tehdä ylijäämäisiä budjetteja?

Täysin mahdotonta, ainakin leikkaamalla.

Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää julkista terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa eikä maksutonta koulutusta, ja maassamme kukoistaisi ainoastaan ruumisarkkuteollisuus.

Amerikkaa Suomesta ei sillä tavalla tulisi, vaan Singapore. Yhdysvalloissa kun on vielä edes jonkinlainen julkinen ja osittain maksutonkin terveydenhuolto ja peruskoulutus, työttömyysturva ja sosiaaliturva, toisin kuin Singaporessa.

Singaporen malli on Kokoomuksen tavoite Suomelle. Singaporessa ei ole nimittäin minkäänlaista työttömyys-, sosiaaliturva- eikä eläkejärjestelmää, vaan kaikki perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen niin sanotuille sosiaaliturvatileille. (Jälkikäteissäästämistä sanottaisiinkin kansalaisten henkilökohtaiseksi velkaantumiseksi.)

Todennäköisesti velkajarru on jäävä samanlaiseksi poliittiseksi Pinokkioksi kuin Juha Sipilän (kesk.) aikoinaan mainostama ”kilpailukykyloikka” ja tajunnan räjäyttävä ”yhteiskuntasopimus”, jonka hän keksi kai Jean-Jacques Rousseaulta. Niitä ei muistane enää kukaan.

Mutta tuleviin eduskuntavaaleihin velkajarrulla on merkitystä. Merkitystä on erityisesti sillä, millä keinoilla velkajarrun kahvasta ryhdytään vetämään.

Kun gallupeja johtava SDP meni velkajarrusopimukseen mukaan, se livahti Kokoomuksen povitaskuun samalla tavalla kuin Perussuomalaiset kesän 2023 hallitusneuvotteluissa, joissa persut pettivät äänestäjänsä ja vaalilupauksensa (”perusturvasta ei leikata”)pahan kerran.

Harmonian havina kertoo nyt, että kulissien takana puuhataan kolmen suuren hallitusta. SDP on seuraavassa hallituksessa kuitenkin vain, jos se voittaa vaalit ja saa hallituksenmuodostajan tehtävän sekä naaraa perässään Kepun ja Kokoomuksen. Näin ei välttämättä käy, koska leikkauksista kärsineiden demarien kylki vuotaa Vasemmistoliittoon, ja SDP jää vaaleissa kakkoseksi, kuten viimeksikin.

Myös Keskusta taipui Kokoomuksen ja Perussuomalaisten velkajarruehdotukseen, koska Kepu himoaa seuraavaan hallitukseen. Todennäköisesti käykin niin, että nykypohja jatkaa täydennettynä Kepulla, jonka kannatus nousee saman verran kuin Perussuomalaisten romahtaa perusturvaleikkausten vuoksi.

 

Velkajarrun vaatimat leikkaukset voivat repäistä yhteiskuntamme kahtia

Velkajarru tarkoittaa siirtymistä kahden kolmasosan diktatuuriin, jossa työssä käyvä kansanosa menestyy kohtalaisesti ja yksi kolmannes vedetään kokonaan kölin alta.

Solidaarisuuden vuoksi seuraavan hallituksen pitäisi hakea sopeutukset ansiotuloveron korotusten ja korkeiden työ- ja virkamieseläkkeiden leikkaamisen suunnalta, mikä ei tietenkään käy Kokoomukselle.

Totuus on, että mikäli on jatkuvia ansiotuloja, on varaa myös maksaa veroja. Tyhjästä ei voi ottaa. Nyt olisi palkansaajien vuoro kärsiä.

Hyvätuloisten hunajaiset ansiotuloveron alennukset ovat olleet tähänkin asti virhe, sillä niillä ei ole ollut kansantalouttamme elvyttävää vaikutusta palkkojen päädyttyä ulkomaanmatkoihin, tuontiluksukseen ja rahastoihin. Työeläkepommi puolestaan on rakennettu valheellisten lupausten varaan, joita ei voida kattaa mistään rahastoista eikä verovaroista, joten työeläkkeiden leikkaaminen on yhtä välttämätöntä kuin eläkeiän korottaminen.

On myös aika leikata pelkästään säilyttävistä yritystuista ja maataloustuista. Maatalousyrittäjät eivät ole koskaan maksaneet kunnolla veroja laittaessaan lähes kaikki menonsa maatilatalouden poistoihin, ja tuloistaan noin puolet ovat tukia.

Olisi lopetettava myös pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistä maksettavien osinkojen verohuojennukset, sillä vastaavia helpotuksia ei ole esimerkiksi yksityisillä metsänomistajilla ollenkaan. Metsien uudistamiseen tarkoitetut Kemera-tuet valtio lopetti kokonaan vuoden 2023 lopussa, vaikka se lailla pakottaa istuttamaan metsät hakkuiden jälkeen. Kuitenkin puun kasvamista joutuu odottelemaan noin sata vuotta, ja valtio vie pääomatuloista 30 tai 34 prosenttia, mutta jatkuvaa vuosituottoa tekevien listaamattomien osakeyhtiöiden pääomatuloja kohdellaan silkkihansikkain.

Varallisuusveroja ja pääomatulojen verottamista en kuitenkaan priorisoi, sillä omaisuuden pois verottaminen tarkoittaa köyhdyttämistä ja perustuslaillisen omaisuudensuojan vaarantamista. Vertailun vuoksi esimerkiksi asumistuen poistaminen omistusasukkailta oli monelle työttömäksi joutuneelle omistusasukkaalle 100 prosentin varallisuusvero, josta monet varmasti hirttäisivät valtiovarainministerin. 

Valtion pitäisi hakea säästökohteensa sellaisista menoista, jotka eivät ole Suomen kansalaisten ja valtion ydintoimintojen kannalta välttämättömiä.

Niitä ovat byrokratia, sukkapuikkoneuvostot, kehitysapu, maahanmuuttokulut, kotouttamisteollisuus ja yleinen vihersosialismi, kuten ilmastonsuojeluvelvoitteet, asunto- ja rakentamisdirektiivit, metsiensuojelumääräykset, hiilinieluhysteria ja kaikki muu etenkin energian hintaa nostanut puoskarointi, joka on heijastunut monen asian kallistumiseen ja runnellut maatamme tavoilla, joista kirjoitin muun muassa täällä ja täällä.

Koko sosiaaliturvajärjestelmämme pitäisi korvata yksitasoisella, tasasuurella ja juustohöylätyllä työttömyysturva-, eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmällä, joka olisi negatiivisen tuloveron kaltainen ja painotettu asuinpaikasta johtuvalla luokituksella.

Se poistaisi korkeat työttömyyspäivärahat ja työeläkkeet ja toisaalta nostaisi perusturvan riittävälle tasolle, jotta sen lisäksi ei tarvittaisi sen enempää asumistukia kuin toimeentulotukekaan, joka yhdessä varattomuusehtojensa kanssa on pahiten köyhyyteen kannustava loukku.

Olen luonnostellut perustulon kaltaisen dynaamisen perusturvamallin jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. uud. p. 2010, 3. uud. p. 2015), ja palaan asiaan myöhemmin yleistukiprosessin edetessä.

 

Aiheista aiemmin

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan? (2011) 

Euroalueen tukitoimet ovat laittomia (2011) 

Euron ja EU:n ruumiinvalvojaiset (2011)  

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä (2014)  

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka? (2016) 

Sixten kuin ”sixteen” (2016) 

Luurangot taloustieteilijöiden kaapeissa (2018) 

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia (2019) 

Jälleenrakentaminen ja loputtomien kriisien aika (2020) 

Viimeinen sammuttaa valot (2020) 

Porvarihallituksen ohjelma on suomalaisille susi – Pahimmat virheet asuntopolitiikassa (2023)

Hallituksen keltainen kirja: täyttä kuraa! (2023)

Perussuomalaiset kokoomuslaisen politiikan vankeina (2023)

Hallitus heittää kotioville hevosenpään (2023)

Kokoomuksen näkemys kannustamisesta (2023)

Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille (2023)

Mitä kaikkea alati vähenevillä valtionvaroilla rahoitetaankaan? Kolme hullua pointtia (2024)

Työmiehen tuumausriihi: Kuinka kansa kiittää, kun leikkaukset alkavat, Purra? (2024)

”Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan (2024)

Hallitus ulosmittaa suomalaisten kodit asumistukileikkauksilla (2024)

Kutkuttavat kuntavaalit ovat hallituksen välivaalit (2025)

Perussuomalaiset saivat mitä ansaitsivat (2025)

Perussuomalaiset, kaatakaa hallitus tai katukaa! (2025)

Korko alas (2025)

Ministeriero enteilee hallitukselle kuumeista loppukautta

Perussuomalaisen elinkeinoministerin Vilhelm Junnilan ahdistelu ja hänen pakottamisensa eroamaan ei erityisemmin harmita minua, sillä puolue petti äänestäjien valtaosan tekemällä porvarien kanssa kelvottoman hallitusohjelman. Kirjoitin aiheesta täällä.

Perussuomalaiset on kieltämättä oikeistolainen puolue, mutta se ei ole kansallismielinen puolue, koska Suomen kansan etu pääsi unohtumaan.

Junnilan tapaus on kylläkin puhutteleva – ja sopii varoittavaksi esimerkiksi woke- ja cancel-terroristien häiriköinnistä. 

Hullua siinä on vihervasemmistolaisten käsiterealistinen tapa lavastaa värikkäistä ilmaisuista, kielikuvista ja vitseistä muka-vaarallisia ajatusten kaaria ja kokonaisia ideologioita, joita uhrinsa muka-edustavat. Kaikki tämä tapahtuu valtavirtamedian vyörytyksellä.

Vastaavanlaista nähtiin, kun Perussuomalaisten puoluesihteeriä Arto Luukkasta syyteltiin hänen käytettyään Keskustan vaalitappioon liittyen ranskankielistä sanontaa coup de grâce (armonlaukaus). Myös tuosta tokaisusta verkkovaikuttajat kohisivat pohtien, aikooko puoluesihteeri ampua jonkun!

Vastaavasti Junnilan pitämät kansallismieliset puheet yhdistettiin muitta mutkitta uusnatsien toimintaan, ja pesukarhusolmiosta kaiveltiin viittauksia rasismiin. Homoihin kohdistuvasta kansankiihotuksesta syytelty Päivi Räsänen puolestaan pyrki puhdistamaan pahaa mainettaan moittimalla Junnilan väläyttämiä ”ilmastoabortteja”, ikään kuin väestöräjähdyksen rajoittamiseen kehitysmaissa ei olisi syytä.

Vanhassa vitsissä kysytään, mitä eroa on perussuomalaisilla ja krisuilla. Vastaus: perussuomalaiset suhtautuvat rasistisesti kaikkeen erilaisuuteen, kun taas kristilliset suhtautuvat erilaisesti kaikkeen rasismiin. Päivin kilvenkiillotus oli siis varmasti moralisistista.

Mutta on hyvä muistaa myös, mitä on nationalismi. Nationalismi on kansallismielisyyttä ja kansallisen edun edistämistä. Kansallisen edun edistämisen pitäisi kuulua jokaisen ministerin virkatehtäviin.

Nationalismin vastakohta on internationalismi, eli tuttavallisemmin internatsismi. Se on aatteista synkin, sillä se pyrkii ajamaan kansainvälisiä etuja omien kansalaistemme etujen ohi. Internatsismille on nyt annettu valta Euroopan unionissa, ja Junnilaakin vivutettiin irti elinkeinoministerin tehtävästä vedoten ”kansainväliseen maineeseen”.

Ollessaan kansallismielinen Junnila oli elinkeinoministeriksi jokseenkin sopiva. Erään todistuksen Junnilan puolesta tarjosi eräs mustan väestönosan edustaja, joka kehui Junnilaa Helsingin Sanomissa. Tuossa roolissa Junnilan puolestapuhuja tosin saattoi toimia vain siksi, että hän täytti lehden etnis-poliittisen normatiivin.

Nationalismin hyveestä suosittelen luettavaksi israelilaisen filosofin Yoram Hazonyn teosta The Virtue of Nationalism. Siinä kerrotaan vähemmistönationalismin näkökulmasta, kuinka hyvä aate nationalismi pohjimmiltaan on.

Nationalismia ei pitäisi yhdistää sen enempää imperialismiin kuin Hitlerin museorasistisiin juutalaisvainoihinkaan. Nationalismia moittiva vihervasemmisto tosin tulee yhdistäneeksi omat aatteensa Putinin nykyiseen ”denatsifikaatioon”.

Ilmastoabortit

Entä sitten ilmastoabortit? On tosiasia, että väestön paisuminen kehitysmaissa muodostaa suurimman ekologisen uhan koko maailmalle. Jo yli puolet maapallon kasvihuonepäästöistä tulee kehitysmaista ja yli kolmasosa yksinomaan Kiinasta, joka rakentaa noin 200 uutta hiilivoimalaa, koska Pariisin kelvoton ilmastosopimus sallii sen. Kiina ei vain korvaa hiilivoimaloita uusilla vaan rakentaa hiilivoimaa lisää ja samalla lisää päästöjä.

Suurin päästölähde on asuminen, mikä indikoi, että ihmisiä planeetallamme on kerta kaikkiaan liikaa.

Väestöpainetta ei pidä päästää purkautumaan kehittyneisiin maihin, koska silloin ongelma vain siirtyy toiseen paikkaan. Ratkaisuksi jää väestönkasvun rajoittaminen, johon voidaan päästä ehkäisyllä tai yhden lapsen politiikalla. Siitä voidaan aivan mainiosti käyttää lennokasta ilmaisua ”ilmastoabortti”.

Nähdäkseni se oli vain iskevää kielenkäyttöä, mutta vihervasemmiston töyhtöpäät nostavat nykyään kohun kaikesta, mikä ei noudata kukkahattusanastoa tai viranomaisdiskurssia.

On demokratian vastaista, että ministerillä ei saisi olla poliittisia mielipiteitä ja niitä ei saisi sanoa.

Minua ei huolestuta sekään, että Riikka Purra tai Wille Rydman ovat esittäneet yksityisessä viestinnässään joidenkin toisten kansalaisten mielestä sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria, sillä kaikkihan ihmiset esittävät yksityisessä viestinnässään sopimattomia näkemyksiä tai sisäpiirihuumoria.

Sen sijaan minua huolestuttaa hallitusneuvotteluissa läpi juntattu kokoomuslainen hallitusohjelma, joka on suomalaisia ihmisiä kohtaan tyly ja saattaa vaakalaudalle Suomen kansalaisten toimeentulon ja sosiaaliturvan.

 

Sananen puoluepoliitikkojen naurettavuudesta

Julkisessa sanassa syytellään jatkuvasti ”äärioikeistolaisuudesta”, mutta äärivasemmistolaisuudesta ei moitita, vaikka ministereinä on ollut väkivaltaisen kommunistisen diktatuurin puolueperillisiä. 

Vallan vahtikoirana toimimisen sijasta eräs TV-kanava on päättänyt tehdä valtiontaloutemme tuhlaajatytöistä feministisen pyhimystarinan otsikolla ”Viisi valittua”.

Vertailukohdan tarjoaa vasemmistoliittolaisen apulaispormestarin Paavo Arhinmäen äskettäinen vajoaminen rautatiealikulkusillan alle maalaamaan graffitia sinänsä karuun betoniseinään (junaa ei juuri silloin tullut).

Kun siis Arhinmäki tuhosi julkista omaisuutta juhannusaattona tekemällään graffitilla sekä vaaransi siten junaliikenteen sujuvan kulun, Helsingin Sanomat haki hänelle puolustelijan, joka pyrki selittelemään apulaispormestarin töherrykset pois: rangaistuksettomiksi ja läpi sormien katseltaviksi performansseiksi.

Arhinmäen ansioluettelo on pitkä: vandalisointia ja virkavallan vastustamista mellakoissa, futishuligaaniaikoihin liittyviä pahoinpitelyjä, virantoimitus päihtyneenä ja sammuminen olympialaisissa, kansanedustajan fyysinen töniminen, raideliikenteen pysäytys, serbien haukkuminen kansanmurhaajiksi, autojen potkiminen ja niin edelleen (ks. Wikipedian lähteitä).

Itse en moralisoi Arhinmäen taiteellista aktiivisuutta, sillä hänen maalamansa graffiti oli lehtikuvien perusteella kaunis, mutta se oli väärässä paikassa.

Arhinmäen graffititempaus oli todennäköisesti tarkkaan harkittu mediateko. Sen tarkoitus oli varmistaa, että punaporvarilla säilyy anarkistinen maine, kun valtakunnalliseen päivänpolitiikkaan ei muutoin ole asiaa pitkään aikaan. 

Ongelma ei ole siis se, että Vilhelm Junnila harrastaa kaksoisviestintää esittelemällä hervottomia kaksisuuntaisia symboleja.

Kyse on siitä, että Suomen valtavirtamedia syyllistyy kaksinaismoralismiin ja vihervasemmistolaiset toimittajat silittävät suosikkipoliitikkojensa päätä.

Olen itse kokenut Junnilan ja Purran nyt nauttimaa ajojahtia vastaavan elämyksen kirjani Totuus kiihottaa mediakäsittelyssä, jolloin minua, mediatutkimustani ja sen julkaisijaa syyteltiin valtavirtamedian kostoissa perättömillä ja suorastaan rikollisen vääristelevillä naisvihaväitteillä.

Osoitin tutkimukseni jatko-osassa Pavlovin koirat, että juuri sillä tavoin toimittajat todistivat entistäkin paikkaansa pitävämmäksi kaiken, mitä olin heistä sanonut. Asiaa arvioi professori Timo Vihavainen teosta koskevassa kirjoituksessaan ja oli oikeassa.

Junnilan tapaus asettuu tutkimukseni todistusaineistoksi jälkikäteen ja saumattomasti. Myös se osoittaa, kuinka valtavirtamedia ja vihervasemmiston kätyrit pyrkivät tuhrimaan tiettyjen poliitikkojen maineen pelkällä mudanheitolla, kaikkien demokratia-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusihanteiden vastaisesti. 

Toimittajat kiljuvat hysteerisinä ”maalittamisesta”, mikäli heidän harjoittamaansa maineterroria vastaan puolustaudutaan. Mutta toimittajien itsensä raadellessa toisia ihmisiä kyse onkin heidän etujärjestöjensä mielestä vain ”taustoittamisesta”.

Edellä lausuttu ei tarkoita, että olisin Junnilan tai hänen puolueensa kanssa samaa mieltä kaikista asioista. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että kannattaisin hallituksen ohjelmaa, sillä se on surkea.

Mutta vääristynyttä on, että toimittajien valtavirran mielestä äärivasemmistolaiset saavat ja voivat seurauksetta tehdä kaikkea, mikä muilta ihmisiltä on kielletty ja mistä ei-sosialisteille heiluu häkki.

Junnilan väitetyt natsisitoumukset ovat lillukanvarsia verrattuina siihen, kuinka karmea on kokoomusjohtoisen hallituksen ohjelma, jolla ihmiset uhataan ajaa kodeistaan asumistukia leikaten.

Huomio pitäisi kiinnittää siihen eikä yrittää hallitusta nurin tekosyihin vedoten.

---

Päivitys 5.7.2023: Kovin kauan ei ehtinyt kulua Junnilan ministerierosta, kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää eristettiin eräiltä musiikkifestivaaleilta hänen maahanmuuttopoliittisiin mielipiteisiinsä viitaten, ja myös sisäministeri Mari Rantasta (ps.) alettiin ahdistella hänen viittauksistaan väestön vaihtumiseen. Sitten alkoi jälleen jankutus tuosta kovan onnen Wille Rydmanista, joka nostettiin Junnilan paikalle.

Tilastollinen totuus asiassa on, että nykymenolla väestö todellakin vaihtuu. Kyseessä ei ole mikään salaliittoteoria vaan tosiasia (aiheesta täällä).

MTV3 haki perättömien syytöstensä vahvistukseksi jälleen erään pahimmista riidankylväjistä: Jyväskylän yliopistossa toimivan Tuija Saresman, joka kysyi, onko Rantasen tapaan ”vahvasti värittynyt henkilö kykenevä sisäministeriksi” (Rantanen on muuten puoluekannaltaan entinen demari).

Vastaan: Tuija Saresman tavoin vahvasti värittynyt henkilö ei varmasti ole sopiva yliopistotutkijaksi.

Päivitys 20.10.2023: Huomionarvoista on, että valtiovaranministeri Riikka Purra kutsui erityisavustajakseen Perussuomalaisten puoluetoimistolla työskennelleen Mikael Lithin, joka on tuomittu tyttöystävänsä pahoinpitelystä, aivan niin kuin työmies Matti Putkonen on tuomittu raiskauksesta.

Erikoista on, että myös rikoksesta epäilty Rydman kelpuutettiin Perussuomalaisten ehdokkaaksi heti.

Sen sijaan Perussuomalaiset harjasivat minut pois kuntavaaleista 2021 ja kaikesta muustakin poliittisesta toiminnasta vain siksi, että media kohdisti minuun töhrimiskampanjan kostoksi mediatutkimukseni Totuus kiihottaa kirjoittamisesta – ja vaikka minua ei ole koskaan epäilty, kuulusteltu, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta.

Nuhteeton tutkijataustani ei ilmeisesti riittänyt ehdokkuuden pitämiseen perussuomalaisessa puolueessa, mutta ”kokoomuksen Nixon” ja muut rikosoikeudellisen tutkinnan kohteena olevat tai olleet sekä tuomitut henkilöt kelpasivat heti.

Hallitus korvautui käänteisellä peilikuvallaan

Hallitus korvautui käänteisellä peilikuvallaan, joka ahmaisee valtiolle yhtä paljon velkaa kuin entinenkin mutta tekee sen varakkaiden ja hyvätuloisten eduksi sekä vähäosaisten haitaksi.

Draamaa lisäävät pääministeri Petteri Orpon (kok.) komentelevansävyiset äänenpainot, joiden kautta ihmisiä patistellaan ja elinoloja huononnetaan samalla kun hyväosaisille pedataan veronalennuksia.

Ja kaikki tämä aikana, jolloin jokaisen tulisi osallistua talkoisiin eikä päästä entistä vähemmällä.

Minulle tulee mieleen Esko Ahon (kesk.) hallitus, joka toimi taloudellisesti yhtä huonossa tilanteessa ja joka sai kansalaisten taholta selvän tuomion seuraavissa eduskuntavaaleissa. Ennustan samaa nyt nimitetylle hallitukselle.

Paavo Lipposen (sd.) kaksi seuraavaa hallitusta vetivät Suomen valtiontalouden kuiville, tosin tämä tapahtui pitkälti ulkomaisen vetoavun ansiosta.

Sanna Marinin (sd.) punaviherhallitus oli kyllä aidosti huono, ja sen taloudellista kevytkenkäisyyttä tässä korjataan.

Siinä missä Marinin hallitus velkaannutti Suomea kansalaisten hyväksi, siinä Orpon hallitus velkaannuttaa kansalaisia valtion hyväksi.

Ennustan Kepun ja vasemmiston paluuta hallitusvaltaan. Parempaa pelipaikkaa oppositiopolitiikan tekemiseen Kepu ja vasemmisto eivät olisi voineet saada kuin porvarihallituksen tehtävälistalle lankeavat isot leikkaukset ja siitä seuraava kannatuskato.

SDP:n paluu hallitukseen edellyttää Antti Lindtmanin valintaa puheenjohtajaksi. Hän on käyttänyt huomiota herättävän anteliaasti käsitettä isänmaa, joka Marinilta unohtui täysin.

Hallitustunnustelujen näytelmällisyydestä (kuiskauksia kulisseista)

Ei pidä paikkaansa, että hallitusneuvotteluista tulisi vaikeat. Sen sisältöistä narraatiota harjoitetaan vain narraamisen vuoksi: jotta oikeistohallitusta jarruttava media saisi puserrettua omiin tarpeisiinsa sopivaa draamaa. Luodaanpa katsaus hallitustunnustelujen roolipeleihin.

Petteri Orpo (kok.) näyttelee, että hallituksen ovet ovat avoinna kaikille, jotta hän pystyisi kilpailuttamaan Perussuomalaiset ja SDP:n keskenään, toisin sanoen puristelemaan Perussuomalaisia myöntymään perusturvan leikkauksiin ja maahanmuuttoparaatin jatkamiseen. Kaiken asian kilpailuttaminen on muutenkin Kokoomuksen ideologian mukaista.

Sanna Marin (sd.) suorastaan hukuttautuu rooliinsa luopumalla puolueensa puheenjohtajuudesta ja näyttelemällä, ettei ainakaan itse ole esteenä SDP:n osallistumiselle hallitukseen. Dramaattisen käänteen tarkoitus on osoittaa, että SDP voi joustaa hallitusneuvotteluissa, kun aate meni Marinin mukana.

Anneli Saarikko (kesk.) näyttelee vaikeasti tavoitettavaa, sillä hän tietää, että kutistuneenakin Kepu on suurin vaa’ankielipuolue, ja sitä tarvitaan porvarihallituksen muodostamiseen. Mitä selvemmin vetäytyy hallituksesta, sitä enemmän se tuo valtaa hallitusneuvotteluihin, ja Kepun valta onkin kiinni näyttelemisen taidoista. Niitä tarvitaan, sillä oppositiossa Kepu ei välttämättä lihoisi, mutta hallitukseen osallistuminen voisi auttaa puoluetta ajamaan päämääriään.

Myöskään Kepu ei ole olemassa nostaakseen kannatustaan vaan ajaakseen tavoitteitaan, joita varten sillä on kannatusta. On näyteltävä ovelasti, jotta pääsisi hallitukseen korjaamaan virheensä, joita Kepu teki vasemmiston kanssa.

Anna-Maja Henriksson (r.) puolestaan roolipelaa samassa mutta pienemmässä roolissa. Sitä tosin on vaikea tunnistaa rooliksi, koska RKP on tuossa tilanteessa aina, ja neuvotteluissa ratkaistaan vain se, keitä muita hallitukseen osallistuu. Hän muotoilee asian niin, että puolueensa ei lähde hallitukseen, joka tekee ”perussuomalaista politiikkaa”.

Hänenkin täytyy ymmärtää, että jokainen puolue tekee tietenkin omanlaistaan politiikkaa. Hän ei kuitenkaan vastusta hallituksessa oloa Perussuomalaisten kanssa, mikä tarkoittanee, että Anna-Maja varaa itselleen tilaisuuden livahtaa hallitukseen ovenraosta kiltin salonkipuudelin tavoin.

Päivi Räsänen (kd.) sen sijaan on rehellinen kuin nurmikkoa haravoiva suntio sanoessaan puolueensa olevan hallitukseen valmis. Orpon hallitukseen kuljetaan laveaa tietä eikä ahtaasta portista, joten Päivin kannattaisi hieman hangoitella edes neuvotteluteknisistä syistä, ja siksi Päivin näyttelijäsuorite meni nyt aivan penkin alle.

Mutta simsalabim: krisuista ja RKP:stä on tullut oikeistohallituksen kuninkaantekijöitä, mikäli Kepu ei rooliin suostu. Muutoin Petteriä uhkaa Kepun entinen sivurooli uudessa vasemmistoenemmistöisessä hallituksessa!

Maria Ohisalolla (vihr.) on paljon kokemusta TV-työstä kaukovarjostimen orwellilaisena aaveena, joten hän vetäytyy kaksoispuhetta vastaavalla tavalla. Hän tiedostaa, että kannattaa näytellä oppositioon menijää, vaikka tosiasiassa puoluetta himottaa päästä jatkamaan taloudellisesti tuhoisaa vihreää politiikkaa hallitukseen. Onhan globaalin luontokadon pysäyttäminen tärkeämpää kuin vähäpätöisen Suomen asiat, joten sankariroolin vuoksi kannattaa uhrata ja martyyrisoida myös itsensä.

Li Andersson (vas.) on rakentanut koko politiikkansa näytelmälliseksi. Kilpaillessaan SDP:n kanssa ja syyttäessään demareita taktiseen äänestämiseen kannustamisesta Andersson on valehdellut, että demarien äänestäminen ei kannattaisi vasemmistoliittolaisille. Tosiasiassa Vasemmistoliitto on aina hyötynyt nimenomaan siitä, että demarit ovat päässeet hallitusvaltaan, sillä SDP on tarjonnut kommunisteille ainoan tien hallitukseen.

Riikka Purra (ps.) puolestaan esittää itseään. Hän on tässä näytelmässä ainoa poliitikko, joka on roolissaan herself. Tämä johtuu siitä, että Perussuomalaisten koko kannatus perustuu vaihtoehdon tarjoamiseen nykymenolle, eli politiikka on asiavetoista, ei pragmaattista.

Perussuomalaisilla ei yksinkertaisesti ole mitään taktikoitavaa. Puolueen teemoista, kuten maahanmuutosta, ei voi valehdella, sillä muut ovat tehneet sen jo. Niinpä puolueella ei ole hallitusneuvotteluihin muita kuin tosiasioita.

Sanna Marin näytti jo esimerkkiä siitä, A) miten äänestäjät hylätään vaalien jälkeen, vaikka kampanja oli rakennettu hänen omien kasvojensa varaan, B) kuinka oppositiojohtajan rooli ei kiinnosta, kun hallitusvalta on mennyttä, C) kuinka pestään puolue karttuneista henkilökohtaisista kaunoista ja D) että mukavuudenhalu voitti sekavan hallituskauden jälkeen.

Minulla ei ole valtaa yhtään, mutta sanon perussuomalaisille neuvottelijoille sen, että älkää nyt vain alkako roolipelata äänestäjien kanssa. Jos alatte leikata kansalaisten perusturvasta, kuten asumistuesta ja terveydenhuollosta siksi, että Kokoomus sitä vaatii, Perussuomalaisten kannatus romahtaa seuraavissa vaaleissa puoleen.

Kokoomuslaiset eivät tuosta kärsi, mutta Perussuomalaiset kärsivät. Jo Timo Soini antautui roolipelaamaan maahanmuuttoasiassa yrittäen näytelmällistää Kokoomuksen ja Kepun vaateet oman puolueensa äänestäjille muka pakollisina ehtoina.

Jabba epäonnistui, ja niin epäonnistuu jokainen, joka ryhtyy tekemään hallitusneuvotteluissa vaihtokauppaa panoksinaan Suomen kansalaisten sosiaaliturva ja puolueen maahanmuuttokanta.

Toisella tavalla sanoen, roolipelatkaa muiden puolueiden mutta älkää oman väen kanssa. Purran kannattaisi näytelmällistää itseään sen verran, ettei hän olisi lainkaan valmis sellaiseen hallitukseen, joka suostuu takaamaan ilmastoveivauksen ja maksamaan muiden maiden velkoja.

Ilmastonsuojeluargumentin teho on Suomessa ollut hämmästyttävä. Kaiken muunhan voi Suomessa menettää, muttei tätä kurjaa ilmastoa. Sen tietää kapitalistinenkin tiede.

Tiedän myös sen, että jokaisen puolueen kannattaisi jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. 

Onkin huikea vääryys, että vihervasemmiston talouspoliittisista tyhmyyksistä kannatuskadon kärsii seuraava oikeistohallitus, joka joutuu aloittamaan ennennäkemättömän savotan talouden laittamiseksi kuntoon.

Sen jälkeen kaikki suomalaiset kaipaavat seuraavat 20 vuotta iloa, valoa ja hauskuutta, ja Hurstin soppatykki on valtiovarainministeriön linnan edessä. Silloin täytyy Sannan ja sannamaisten tarkistaa sanan ”hauskanpito” merkitys sanakirjasta.

Viisasta olisi Perussuomalaisten jättää asiat vihervasemmiston itsensä korjattaviksi ja odotella oppositiossa niin kauan, että vasemmiston pää putoaa pärekoriin, EU-ero on pakollinen, suomalaismielinen vallankumous on ovella ja PS pääsee hallitsemaan yksin.

Vihreitä ei pidä hallitusvaltaan enää koskaan päästää eikä heidän opeillaan peltoja kyntää. Puolue show-paini itsensä syvään mutaan telaketjufeministien puskutraktoroidessa miesoletetut omasta piiristään nurkkaan, jonka ahtaassa identiteettipoliittisessa klusterissa jokainen suusta päästetty ilmastototuus on pingviininmunan kokoinen vale. Sen osoittaa Nasan raportti hiilinielujen kadosta.

Kosmonautinkovat feministit sulkivat aprillipäivänä puolet Helsingin hiilikeskuslämmityksestä ja laittavat kai merivettä lämpöpattereihin samalla, kun Kiina avaa uuden hiilivoimalan joka kolmas viikko. Hulluimmat voimalan tuhoajista pohtivat nyt rakennuksen säilyttämistä skeittareille ja värikuularäiskimiselle, ikään kuin jatkuvan riitelyn tuomisesta suomalaiseen konsensukseen ei olisi ollut jo tarpeeksi huonoa karmaa vihreille ja heidän vierasperäisille suojateilleen.

Pohtikoot idiootit sitä ensi talvena, kun energiasta on pula ja hiilivoimala romuna.

Yksi syy Vihreiden coup de grâceen oli muuntojoustava sukupuolipolitiikka, johon aletaan kasvattaa jo päiväkerhoissa ja jota psykiatrian naisprofessorikin vastustaa kaikkien järkevien ihmisten tavoin.

Kun minä sanoin tuon saman kirjassani Totuus kiihottaa, sain median vesikauhuiset vaahdot naamalleni, ja puolue laittoi minut sivuun, mikä oli harmi, sillä minulla olisi ollut vielä paljon lisääkin sanottavaa ja monesta asiasta.

Long live political persuation. Stop political persecution!

Enempää en kuitenkaan ennusta, en jälkipui enkä mene asioiden edelle. Kojootit kulkee ja karavaani ulvoo. Ei siitä pyhälisät kartu, eli hyvää pääsiäistä kaikille. Paremman analyysin saa tilaamalla.

Vaalitulos yllätti Suomen kuin energiakriisi Euroopan

Kaikkihan sen tiesivät, missä järjestyksessä puolueet maaliin tulevat, jopa minä, joka olen huono ennustamaan mitään varsinkaan etukäteen.

Kokoomuksen 48 (+10) ja Perussuomalaisten 46 (+7) paikkaa kertovat selvin sävelin, että kansakunta kaipaa rationalismia, ei hasardihommia, jotka jatkoivat nyt Kepun laskuliukua 8 paikan menetyksellä 23:een. Syy: Keskustan hallitusyhteistyö väärien puolueiden kanssa.

Äänestäjien vastausta vihervasemmistolaiselle politiikan teolle ei voi peitellä SDP:n kolmen paikan lisäyksellä (43 [+3]), sillä puolue pumppasi kannatuslisäyksensä Vihreistä (13 [–7]) ja Vasemmistoliitosta (11 [–5]). Kaikki tuo romahdus ei kuitenkaan mahtunut SDP:hen, vaan sitä virtasi yhdeksän paikan verran myös Perussuomalaisiin ja Kokoomukseen, ja kahdeksan siirtyi Kepusta. Epäluottamuslause vihervasemmistolaiselle politiikalle oli kirkas.

Vihervasemmiston kokonaistappio on voitto Suomen julkiselle taloudelle, ja siitä hyötyy jokainen suomalainen. ”Kunnianhimoinen” ilmastopolitiikka ei riittänyt viemään Vihreitä läheskään pohjalle, vaan paljon hiilineutralisointia ja muuta suomalaisten kiusaamista vielä tarvitaan, ennen kuin puolue on aivan nollan tuntumassa.

Hallitustunnustelijan nimeämistapa ohjaa äänestämistä tavalla, jolla demarit pystyivät vierittämään kannatusta kontolleen. Perussuomalaisten eristäminen ennakolta oli vivutusta, jolla SDP pyrki hyödyntämään Perussuomalaisia kohtaan kytevää vastustusta. Demarien ja RKP:n persuvastaisuus käyttää voimanlähteenään vihaa ja luo kahtiajakoja.

Pois sulkemisen politiikkaan nämä puolueet tukeutuvat aina, kun se on kyseisten puolueiden oman edun mukaista, mutta silti ne kehtaavat sanoa itseään demokratian, vapauden ja tasa-arvon puolustajiksi. Yhteistoiminnasta kieltäytyminen perussuomalaisten kanssa on ahdasmielistä ja nurkkakuntaista politiikkaa, joka edustaa impivaaralaisuutta, sisäänpäinkääntyneisyyttä, umpioitumista ja näivettyneisyyttä. Politiikkaa niissä ei ole ollenkaan, sillä politiikan olemus on keskustelevuus ja sovittelevuus.

Sanna Marinin (sd.) markkinoima taktikointisyöte ei johtanut vilpittömään vaalikäyttäytymiseen, eikä taktinen äänestäminen anna oikeaa kuvaa kansalaisten poliittisista näkemyksistä. Siksi ”pääministerivaaliin” johtavan hallitusprosessin käytänteitä kannattaisi pohtia uudestaan. Perustuslain 61 § ei ylipäätään velvoita luovuttamaan hallituksen muodostajan tehtävää suurimmalle puolueelle, vaan kyseessä on pelkkä eduskunnan omaksuma käytäntö.

Joka tapauksessa enemmistöhallituksen kokoaminen vaatii taaskin enemmän puolueita kuin kaksi.

Hallituksen syntymistä Kokoomuksen ja Perussuomalaisten rungon ympärille vaikeuttaa se, että 10 paikan RKP on neliraajajarruttanut hallitusyhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, ja Keskusta jäänee kahden peräkkäisen eduskuntavaalitappionsa jälkeen oppositioon. Krisujen 5 paikkaa ei yksin riitä oikeistolaisen enemmistöhallituksen tilkkeeksi, ja vihervasemmistolaiset puolueet ovat ilmoittaneet kielteisyydestään jo etukäteen.

Mikä neuvoksi? Juonittelun ja pelaamisen hallitsevassa Kepussa voidaan herätä vaalikrapulasta siihen tosiasiaan, että puolueen kannatus ei välttämättä kasva oppositiossa, mutta oikeistohallituksessa Keskustalla olisi mahdollisuus korjata virheensä. Oikeistojohteiseen hallitukseen osallistuminen todennäköisesti korjaisi Kepun kolhuja paremmin kuin räksyttäminen samassa ekologisessa lokerossa, jossa se tähän asti oli vihreiden ja vasemmiston kanssa.

Annan Anneli Saarikolle (kesk.) vinkin: älä vaihda paikkaa hallitusaitiossa vaan vaihda paikkaa väärästä jengistä oikeaan porukkaan. Menee paremmin. Lisäksi Kepu voisi edistää omia tavoitteitaan paremmin porvarihallituksessa kuin vasemmiston kanssa oppositiossa.

Minun veikkauskuponkini on kuitenkin KOK + PS + RKP + KD. Vaaleissahan ratkaistaan tunnetusti vain se, keistä tulee RKP:n hallituskumppaneita, joten tämä rivi on sen verran todennäköinen, ettei sen voittokertoimella saisi edes rahojaan takaisin. Kokoomuksen komennossa joka tapauksessa leikataan perusturvasta, edistetään maahanmuuttoa ja nopeutetaan ilmastotavoitteita vuoteen 2027 asti...

Erityisesti iloitsen Kokoomuksesta poissuljetun ja Perussuomalaisiin siirtyneen helsinkiläisen Wille Rydmanin uudelleenvalinnasta. Hänen saamansa luottamus osoittaa, että Helsingin Sanomien harjoittama mustamaalauskampanja ei toiminut eikä valheiden levittäminen kannata.

Willen kohtelu muistutti mediatutkimukseni Totuus kiihottaa vääristelyä Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muissa valtavirran medioissa, jotka kostivat esittämäni mediakritiikin terrorisoimalla tutkijanmaineeni perättömillä naisvihaväitteillä ja pilaamalla poliittisen osallistumiseni mahdollisuudet ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi.

Iloitsen myös nuorten perussuomalaisten Joakim Vigeliuksen valinnasta Tampereelta ja Miko Bergbomin valituksi tulemisesta Sastamalasta. Molemmat ovat entisiä asuinkaupunkejani.

Nuorissa on kansakunnan tulevaisuus, ja heidän viisinumeroiset äänimääränsä osoittavat, että nuoret ovat kiinnostuneita Suomen taloudesta ja tulevaisuudesta eivätkä vain kehitysmaiden hyvinvoinnista ja abstraktioista, kuten ”luontokato”, ”hiilinielu”, ”ilmastonmuutos” ja ”monimuotoisuus”. Uusia valtiomiehiä tämä maa tarvitseekin.

---

P. S. Aika erikoinen oli muuten tuo naisvihaväite, jonka kautta ei vihata vain minua vaan josta on tullut globaali kulttuurimeemi. Brittilehdessä väitettiin, että Sanna Marinin kampitti ”naisviha” (misogyny), ja suomalaisessa lehdessä valiteltiin, että kyse oli ”naisvihasta”, kun muuan politiikan asiantuntijana esiintyvä median lausuntoautomaatti ei saanutkaan omalle narsismilleen mieluista vastaanottoa yleisössä.

Kyse ei ole naisvihasta, kun joku sanoo jotain älyllistä, tai sitten on vain niin, että kaikki älyllinen on naisvihaa. Ehkä feministien kannattaisi hillitä hormonejaan, tai muuten meitä uhkaa misandria (miesviha).

Taktinen äänestäminen ja äänestämisen paradoksi

Ideologisuuden olemus: politiikassa riittää vaihtoehtoja, mutta taloudessa niitä on vain yksi.

Eduskuntavaalien tämänvuotinen meemi on ”taktinen äänestäminen”.

Sillä tarkoitetaan äänten suuntaamista niin, että vaalin lopputulos olisi tyydyttävä, vaikka ääni ehdokkaalle ei menisikään ihan nappiin.

Taktiseen äänestämiseen on ohjannut pääministerin salkusta kisaavien puolueiden täpärä tilanne.

Erityisen houkuttelevaa taktinen äänestäminen on vihreille ja vasemmistolaisille. Demarit ovat takamatkalla ja pumppaavat lisää ääniä Vihreiltä ja Vasemmistoliitolta. Taktinen äänestäminen kannattaa nimenomaan vasemmistolaisille, koska siitä hyötyy enemmän vasemmistoblokki.

Kokoomus ja Perussuomalaiset puolestaan syövät toistensa kannatusta. Oikeistohallitusta kaipaavat joutuvat omalta osaltaan pohtimaan, kumpaa puoluetta kannattaisi äänestää, jotta jommastakummasta tulisi hallituksenmuodostaja.

Koska kumpikaan ei ole selvässä johdossa, tästä ei seuraa äänten keskittämistä, niin kuin käy vasemmistossa, jossa äänestetään vihervasemmiston veturina toimivaa SDP:tä.

Taktiseen äänestämiseen kannustaa vihervasemmistolainen media, joka piirtää tilanteen selväksi niille, jotka eivät sitä muuten keksi.

Tällaisessa tilanteessa ihmiset voivat antautua äänestämään omasta mielestään huonoa ehdokasta tai puoluetta, jotta ei tulisi vielä huonompaa lopputulosta. Taktisen äänestämisen perustilanteen sondeeraavat media ja tutkimuslaitokset kattamalla pöydän omilla gallupeillaan, joten myös vaalin tulos on suurelta osin medialuomus.

Ja tietäähän sen, kuinka käy, kun juostessa sutta pakoon tuleekin karhu vastaan.

Taktinen äänestäminen on siis epäviisasta, vaikka siinä on oma logiikkansa. Vaalista ei tule kreikkalaista ostrakismosta (poistoäänestystä) vaikka kuinka äänestäisi ehdokasta A, ettei valituksi tulisi ehdokas B.

Nimittäin jos kaikki menettelevät noin, läpi pääsee vain ei-toivottuja tai toiseksi parhaita ehdokkaita.

Minusta tosin tuntuu, että juuri tämä selittää vaalien lopputuloksia oikein hyvin.

 

Äänestyskopissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät

Usein kuulee sanottavan, että politiikassa asiat ratkaistaan äänestyskopin yksinäisyydessä.

Medioituimisen vaikutuksesta äänestyskopeissa eivät kuitenkaan päätä yksilöt vaan ryhmät. Tämä selittää, miksi vasemmistoa äänestää kolmasosa kaikista, vaikka sosialismin ja kommunismin kannatus on paljon heikompaa. Vasemmiston kannatus kasvaa median mankelissa, sillä media klusteroi ihmiset ryhmiin ja sitouttaa heidät puolueiden ulkopuolisessa toiminnassa.

Tällaista toimintaa on esimerkiksi aktivismi ay-liikkeessä, Elannossa, Silakkaliikkeessä, Varisverkostossa, ilmastopoliittisissa yhteenliittymissä ja muissa klustereissa, joissa toverit muistuttavat toisilleen, että käyhän sitten äänestämässä vihervassareita.

Oikeistossa sitouttamisen vaikutus ei ole yhtä vahvaa. Oikeistolaiset äänestävät yleensä yksilöinä ja yksilöllisesti, sillä se on individualistisen ja oikeistoliberaalin ihmiskuvan mukaista. Tästä johtuu myös se, että oikeistolaiset harvoin kokoontuvat mielenosoituksiin kaduille, vaikka kansalaistemme perusoikeuksia poljetaan EU-direktiivien vihersosialismilla jatkuvasti (aiheesta täällä ja täällä).

Sen sijaan vasemmistolaisen ja puoluejärjestelmän ulkopuolisen sitouttamispropagandan kautta syntyy joukkoliikkeitä. Tämä merkitsee, että vasemmistolaisten ajatussuuntien todellinen kannatus on paljon pienempää kuin niiden edustus äänestäjien määrässä mitattuna. Vasemmistolla on siis suhteettoman paljon valtaa.

Sitä kautta vasemmisto on saanut ja saa edelleen läpi päätöksiä, joilla ei ole kansan enemmistön kannatusta. Tämä on näkynyt nykyiselläkin hallituskaudella, kun eduskunnassa on selvä oikeistoenemmistö, mutta Keskusta hurahti vasemmiston tueksi, eikä oikeistohallitusta saatu kokoon Kokoomuksen persuvihan vuoksi, joka oli pelkästään ideologista alkuperää.

Poliittiset virkanimitykset ratkaisevat enemmän kuin vaalit

Monille saattaa olla yllätys, että politiikan tärkeimpiä valintoja ei tehdä vaaleissa. Ne tehdään siinä, kun valitaan toteuttavat virkamiehet hallintoon. Heitä taas ei valita demokraattisesti vaan keinottelemalla ja juonittelemalla. 

Esimerkiksi tämän hallituskauden lopulla demarit aikoivat perustaa valtioneuvoston kansliaan erityisen turvallisuuspoliittisen neuvonantajan viran saadakseen oman ehdokkaansa peliä sotkemaan. He epäonnistuivat, mutta valtioneuvoston kansliaan perustettiin kuitenkin tietojohtajan uusi virka, jotta vasemmisto voi saada pääministerin kansliaan oman etäispäätteensä.

Samoin Li Anderssonilla (vas.) oli kova kiire nimittää opetusministeriön opetusneuvokseksi oma puoluetoverinsa Turusta, jotta näin saatiin penkki täyteen vuosiksi eteenpäin ja tuleva perussuomalainen tai kokoomuslainen ministeri olisi vasemmistolaisten virkamiestensä armoilla.

Reilua? – Ei varmasti. Turhia virkamiehiä ja -naisia pitäisi myös karsia, mutta vihervasemmistolainen hallitus nimitti heitä kaaderillisen lisää, perusti vihreille suojatyöpaikkoja ympäristöministeriöön ja palkkasipa sitä ”parempaa väkivaltaa” puolustelleen Dan Koivulaakson (vas.) valtiosihteeriksi oikeusvaltion kehittämistä pohtivaan työryhmään. Hän kävi tietenkin myös ”Ilmianna pomosi” -kampanjaa työnantajia vastaan.

Tällä tavoin äärivasemmiston luokkakaunaisista kätyreistä on tehty järjestelmäpolitiikan osasia, jotka voivat laittaa kapuloita rattaisiin virkakoneistossa toimiessaan. Ja sen vuoksi vaaleilla valitut poliitikot eivät pysty toteuttamaan haluamiaan uudistuksia.

Ollessani itse ehdokkaana eduskuntavaaleissa vuonna 2019 pelkäsin jonkin verran vasemmistolaisperäistä väkivaltaa. Siihen on ollut ilmeinen syy, kuten näette esimerkiksi täältä; tosin julkisuuden näkökulmasta jokaisen ehdokkaan kannattaisi toivoa tulevansa kohtuullisesti pahoinpidellyksi ihan vain säälipisteiden ja uhripääoman saamiseksi.

Tasapainotuksen vuoksi on sanottava, että ollessani edelleenkin tavallisen kansalaisen kengissä minä pelkään jonkin verran myös sitä väkivaltaa, jota poliitikot itse alkavat harjoittaa meitä kansalaisia kohtaan, kun he pääsevät toteuttamaan käsissään polttelevia leikkauslistojaan.

Siitä olen joka tapauksessa varma, että mitään vaaleja ei ole voitettu poistoäänillä, taktisella äänestämisellä eikä myöskään uhriutumalla, sillä aitoja turpaan vetoja ei kerta kaikkiaan riitä kaikille niitä haluaville ehdokkaille, vaan niitä täytyisi alkaa lavastaa.

Signalointiäänestäminen, ja miksi äänestäjät nukkuvat?

Lopuksi muutama sana äänestämisen vaivasta ja nukkuvien äänestäjien logiikasta.

Äänestämisen paradoksin mukaan kansalaisen todennäköisyys vaikuttaa päätöksentekoon on niin pieni, että siitä keskimäärin koituvat hyödyt alittavat asioihin perehtymisen vaivan ja vaivan käydä äänestyspaikalla.

Asioihin perehtyminen puolestaan olisi tärkeää, koska demokratia voi toimia vain, jos ihmiset tietävät, millainen politiikka on heille parhaaksi.

Mutta kun eivät tiedä. Ja sehän näkyy esimerkiksi ilmastohysteriassa ja maahanmuuton haalimisessa maailman takapihoilta työvoimapulaa muka paikkaamaan.

Demokratia on huono hallintomalli, sillä se antaa vallan asioita tuntemattoman rahvaan käsiin.

Sen vuoksi puhutaankin edustuksellisesta demokratiasta, jonka mukaisesti poliittinen eliitti pyrkii uusintamaan asemansa vaaleissa ja kaappaamaan vallan kansalaisilta pitääkseen sitä hallussaan vaalikauden ajan. Näin kansa ei voi käyttää valtaa omaksi vahingokseen (tosin heidän edustajansa voivat tehdä sen).

Asian voi sanoa myös niin, että demokratia toimii heikosti, koska yksittäisen ihmisen ei kannata perehtyä riittävästi poliitikkojen tekemisiin, ja järkevän äänestämisen hyödyt koituisivat kaikille kansalaisille eivätkä välttämättä asioihin paneutuvalle äänestäjälle itselleen.

Ei siis kannata äänestää yhteiskunnan kokonaisedun hyväksi, jos omistaa pakolaiskeskuksen.

Siksi ihmiset usein äänestävät vain signaloidakseen eli viestiäkseen muille tietynlaisia asioita itsestään, sillä siitä hyödyt koituvat itselle. Se luo Tiktok-julkisuutta ja Instagram-suosiota. Kannattaa esimerkiksi näytellä solidaarista, hyväntekeväistä ja anteliasta, vaikka se ei olekaan järkevää, mutta sitä kautta voi kerätä kunniaa (ainakin tietyltä ihmisjoukolta).

Politiikan tutkijat Geoffrey Brennan ja Loren Lomasky arvioivat, että tämän vuoksi poliitikot keskittyvät vaikuttamaan ekspressiivisiin (ilmaisullisiin) motiiveihin sisällöllisten motiivien kustannuksella.

Tämä johtaa äänestyskäyttäytymisen irrationalisoitumiseen. Esimerkiksi ihmiset saattavat kannattaa vasemmistoa ilmaistakseen ”liberalismiaan”, vaikka vasemmisto vastustaa vapaamielisyyttä, kun on kyse sananvapauden käytöstä tai vapaudesta tehdä seksuaalisia aloitteita.

Vastaavasti monet oikeistolaiset puolestaan kannattavat poliisivaltiota ja poliisien lisäämistä, vaikka lisääntyvä tarkkailu ja valvonta vähentävät oikeiston ihanteenaan pitämää yksilönvapautta.

Tuloksena on populismia, korruptiota, lehmänkauppoja, lobbaamista sekä välistävetoa, sääntelyhäiriöitä ja vapaamatkustajan ongelma, sillä joku hyötyy aina muita enemmän, kuten velvoitteita epätasaisesti jakavassa globaalissa ilmastopolitiikassa.

Tämän symbolisen ja tunteenomaisen signalointipolitiikan jalkoihin jää politiikan tärkein asia, jonka varassa koko hyvinvointia pyöritetään: talouden hoito.

Aiheesta ovat kirjoittaneet muiden muassa edellä mainitut Brennan ja Lomasky teoksessaan Democracy & Decision sekä Kenneth Arrow Nobel-palkitussa kirjassaan Social Choice and Individual Values.