Iivana ahkerana – Valtiollinen terrorismi pysäytettävä

On kenties lottovoitto syntyä Suomeen mutta tappio saada naapurikseen terroristivaltio Venäjä.

Iivana on ollut jälleen ahkerana.

Iskivät joulupäivänä rajusti Ukrainaan. Varjolaiva katkoi Suomen ja Viron välisen Eastlink 2 -merikaapelin ja vaurioitti neljää tietoliikennekaapelia. Ampuivat alas myös Azerbaidžanilaisen matkustajakoneen.

Kiinalaisomistuksessa oleva alus vahingoitti Suomen ja Viron välistä Balticconnector-kaasuputkea jo viime vuoden lokakuussa, jolloin myös Ruotsin ja Viron välinen tietoliikennekaapeli vaurioitui. Syyskuussa 2022 räjähtivät Nord Stream 2 -kaasuputket.

Yhteydet toimivat kyllä muutoin, ja minä yhdistän tekijätahoksi Venäjän.

On viranomaisten viisautta sanoa kuin Dupondit, että ”eivät ne kaapelit itsestään katkea”.

Toimittajat puolestaan toistelevat varovaisissa katsauksissaan, että ”tämä asiasta nyt tiedetään”.

Kaikki kuitenkin ymmärtävät, että kyseessä on valtiollinen terrorismi, joka viittaa Venäjän aloittamaan hyökkäyssotaan Ukrainassa ja aggressiivisuuteen lähialueilla. 

Suomen ja muiden Nato-maiden poliitikot harjoittavat tietenkin pragmaattista järkeä pitäessään suunsa supussa niin kauan kunnes rikostutkinta valmistuu, eivätkä syyttele suoraan Kremliä.

Hiljaisuus Venäjän suuntaan ei johdu nyt suomettumisesta vaan siitä, että halutaan välttää Venäjän tarjoukset ”tapausten selvittämiseksi”.

Tosiasiassa rikosten selvittäjiksi ei pidä haalia syyllisiä eikä epäiltyjä.

Asia siirtyy ulkopoliittiseen viitekehykseen sitten, kun rikostutkinta on tehty ja syytteet nostettu. Mutta käytännössä on reagoitava proaktiivisesti: jo ennen.

Suomen kielioppia rikkovat ”mukavuuslippulaivat” ovat eräänlaisia merirosvoaluksia ja aavelaivoja, jotka seilaavat Suomenlahdella.

Niillä kuljetetaan hiilivetyjä hämärämaihin, joissa pakotteiden alaisia tuotteita kaupattaneen välittäjämaiden kautta myös EU:ssa toimiville energiayhtiöille.

Jos liikenne pysäytetään, öljyn maailmanmarkkinahinta nousee, mitä inflaatiokehitys vähiten kaipaa.

Toisaalta mikäli kulkueen sallitaan jatkua, jonakin päivänä paikantimensa sammuttanut ankkurinlaahaaja osuu sumussa Suomen ja Viron väliseen autolauttaan, jolloin keulaportti murtuu ja alukset uppoavat hetkessä öljynsekaiseen mereen.

Kyse on hurjasta turvallisuusuhasta ja ympäristövahingon riskistä, jolloin rantavaltiot ovat asiassa juridisesti toimivaltaisia, eikä selvittämiseen tarvita laivojen lippuvaltioiden suostumusta. Osa niistä voi olla myös mukana sabotaaseissa.

Venäjä levittää sotansa Itämerelle, mikäli sen sotalaivat alkavat saattaa Venäjän rahtia kuljettavia sabotöörialuksia.

Niinpä toivomus Naton neljännen artiklan soveltamisesta (jäsenvaltioiden koolle kutsumisesta) ei ole liioiteltu. Itämeren rantavaltioissa olisi otettava pakkokeinot käyttöön Venäjän manipuloiman hybridisodankäynnin ja valtiollisen terrorismin lopettamiseksi.

Poliisiratsiaan pysäytetty varjolaiva Eagle S on tutkittavana, ja suuri määrä Venäjän muita varjolaivoja (kuvassa oikealla) on ryhmittyneenä Suomenlahdelle tutkintaa peläten ja ilmeisestikin ankkuri pohjassa.

Myönteistä Putinin joululahjassa on, että Kremlin lehdistösihteeri Dmitri Peskov on mykistynyt kiukusta, kun sabotaasi ei mennytkään ihan putkeen, ja defenestraatio uhkaa. Ironista on, että sähkönhinta suomalaisille saattaa laskea, kun vienti Viroon vähenee.

Auringonpaistetta ja läpivalaisua varjolaivoille! 

Päivitys 26.1.2025: Kaapeleita repineen ja venäläistä rahtia kuljettaneen aluksen kiikkiin jääminen nyt myös Ruotsin vesillä on Bolshoin teatterin jälkinäytös, joka pyrkii hyödyntämään assosiaatioharhaa. Kun laivan kapteeni hopeinen sädekehä päänsä päällä tunnustaa tapauksen olevan silkka vahinko, tarkoitus on saada kaikki aiemmatkin tapaukset näyttämään vahingoilta.

Julkisuudessa on epäilty, miksi Venäjän kannattaisi tehdä moisia operaatioita Itämerellä, joka on myös Venäjälle itselleen tärkeä kulkureitti. Vastaukseni on, että juuri alueen tärkeys Venäjälle muodostaa sille alibin. Oletus, ettei Venäjän kannattaisi rikkoa rauhaa Itämerellä, tarjoaa Kremlille mahdollisuuden kääntää epäilyjä pois itsestään ja muodostaa siten savuverhon hybridioperaatioiden suorittamiselle.

Monetkin A-studioiden asiantuntijat ovat koettaneet arvata varjojen liikkeet kuin muinaisessa Platonin luolassa, mutta meillä filosofiassa nähdään asiat selvästi ja kirkkaasti.

Aiheesta aiemmin

Putkimies Putinin nilkkimäinen temppu

Vaihtoehtoinen journalismi nosti Estonian myytin pintaan

Valtavirtamedia on tapansa mukaisesti ottamassa kunniaa Estonia-aluksen uppoamisteorian kumoamisesta. Journalistisesta paljastuksesta kiitetään TV-kanava Discoveryä, joka nopeasti arvioiden edustaa valtamediaa. Mutta mietitäänpä hetken, kuinka asia oikeastaan on.

Discovery harjoitti tutkivaa journalismia sallitun rajoja hipoen ja ehkä ylittäenkin. Sukeltajat rikkoivat niin sanottua hautarauhaa, ja toimittajat olivat poliittisesti epäkorrekteja sekä ottivat salaliittoteorioina pidetyt oletukset todesta. He eivät noudattaneet hallitusten sopimuksia tai viranomaisten määräyksiä eivätkä ryhtyneet virallisten selitysten takaajiksi. Tässä mielessä valtavirtakanavan sankaritoimittajat tulivat toimineiksi nimenomaan vaihtoehtoisen journalismin tavoin!

Sen sijaan katastrofin jälkimainingeissa valtavirtamedialla oli suuri paine tukea virallisia selityksiä. Estonian uppoamisesta tuli ja tehtiin mediatapahtuma. Viralliset selitykset pysyivät pinnalla nimenomaan siksi, että valtamedia selitti asiat parhain päin. Näin omaiset saivat rauhan ja ruumiit levon. Sama rooli medialla on ollut kautta aikojen myös sotien ja muiden tragedioiden pois selittämisessä.

Tämä tepsikin, kunnes vesi virtasi valtoimenaan myös valtavirtamedian tukemaan teoriaan, joka pulahti hetkessä pohjaan. On tietenkin vaikeaa sanoa, mikä on tehnyt aiemmin raportoimatta jääneen reiän aluksen kylkeen. Se on kuitenkin varmaa, että tieto sen olemassaolosta jätettiin kertomatta. Miksi?

Jos siitä laajemmin mediassa tiedettiin, se ei ilmeisesti sopinut median ja viranomaisten yhdessä kertoman tarinaan. Se sopi keulaportin irtoamista koskevaan kertomukseen yhtä huonosti kuin maahanmuuton tuottama eripura sopii median tuottamaan legendaan monikulttuurisen yhteiskunnan ihanuudesta.

Kun toistakymmentä vuotta sitten kirjoitin aiheesta otsikolla ”Estonia uppoaa joka yö”, mielessäni oli silloinkin yhteiskunnallisen totuuden mediariippuvuus ja mediavälitteisyys. Media loi Estonian uppoamisen ympärille kertomuksen, joka ihmisten haluttiin uskovan niin Virossa, Ruotsissa kuin Suomessakin.

Tätä tarkoitan, kun mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa kirjoitin valtamedian ”yhteiskuntavastuusta”, jolla se ryömii viranomaisvallan takeeksi ja tueksi pyrkien siten auttamaan poliittisia vallanpitäjiä yhteiskuntarauhan ylläpidossa.

Estonian tapauksessa yhteiskuntarauha ei ollut vaarassa, mutta ihmisten mielenrauha oli. Media meni aisakellot helkäten turvaamaan sitä.

Se ei kuitenkaan kannattanut. Anomalioita ilmaantui liikaa. Tieteenfilosofi Thomas Kuhn tarkoitti anomalioilla teoriaan sopimattomia palasia, jotka kasautuessaan johtavat vallitsevan käsityksen romahtamiseen. Kumous tapahtuu, kun selityksen korvaa uusi teoria. Hän kirjoitti aiheesta kirjassaan Tieteellisten vallankumousten rakenne (alkut. The Structure of Scientific Revolutions).

Jo pitkään oli tiedetty, että myöskään Estonian uppoamisen selityksissä kaikki ei ollut kohdallaan. Tunnetuimman vaihtoehtoisen teorian uppoamisen syistä on esittänyt saksalainen Jutta Rabe, jonka mielestä saksalaisvalmisteisen ja jäätä murtavaksi suunnitellun aluksen ei ollut soveliasta rikkoutua pelkän myrskyn vuoksi. Hänen ja monien muidenkin esittämät poikkeavat näkemykset leimattiin kuitenkin salaliittoteorioiksi.

En käy itsekään arvailemaan tragedian syitä. Selittämättömiä tekijöitä on joka tapauksessa liikaa, jotta aiemman faktajournalismin pönkittämät faktat voisivat säilyttää uskottavuutensa.

Tapaus opettaa, millaista niin sanottu faktajournalismi yleensäkin on. Median kertomustaloudessa jokainen voi olla maapallon kiertoliikkeestä päättävä todellisuuden kuningatar, joka ratkaisee tosiasioiden todenperäisyyden. Yleensä tuo kruunupää on valtavirtamedian toimittaja.

Kunnia Estonian myytin rikkomisesta kuuluu vaihtoehtoiselle tutkivalle journalismille, joka epäilee ja kyseenalaistaa kartesiolaisesta filosofiasta tutulla tavalla. Sen vuoksi myöskään minua eivät kiinnosta niinkään faktat vaan juorut ja huhut, sillä niissä voi aina piillä jokin totuuden kipinä.

Olen nytkin satavarma siitä, että joku tässä maailmassa tietää, mitä Estonialle todella tapahtui. Omaa kieltään siitä kertoo laivan kyljessä oleva kymmenien tonnien voimalla syntynyt reikä, joka ammottaa kysyvästi ja vastauksia peräten.

Aluksen matkustajana ollut toinen kapteeni Arvo Piht ja ruorimies Kalev Vahtras ovat sitä paitsi edelleen kateissa, vaikka molemmat raportoitiin tuoduiksi Turun sairaalaan.

Mikäli terroristeja tai mafiaa olisi pidetty vakavasti otettavina ehdokkaina syyllisiksi, selvitystöitä olisi varmaankin jatkettu loppumattomiin. Vaikuttaakin kuin tutkimustyöt toimeksi antaneilla viranomaistahoilla itsellään olisi asioissa jotain salattavaa. Pelattiinko aluksen rahdin kanssa jotakin hämärää peliä Viron ja Ruotsin hallituksen sekä KGB:n jatkajana toimivan Venäjän tiedusteluorganisaation kesken?

Myös Viron liikenneministeri Andi Meister erosi pian sen jälkeen, kun selvisi, että hänellä saattaisi olla tietoa kahdeksasta Estoniasta pelastetusta miehistön jäsenestä, jotka katosivat pian onnettomuuden jälkeen. Lisätutkimusten sanottiin olevan vaarallisia. Sellaista yleensäkin on viranomaisten tilaama ja poliittisen vallan siunauksella tapahtuva ”tutkimus”.

Kadonneet saattoivat tietenkin vältellä myös juridista vastuuta. Uskoisin asiasta jotakin tietävien löytyvän Venäjän suunnalta.

Katoaminen on sikäli mielenkiintoista, että joskus etsitty ja kaivattu vihollinen tunnetaan, mutta hänestä ei saada havaintoja. Toisinaan taas vihollinen havaitaan mutta häntä ei tunnisteta viholliseksi. Selitys saattaa joskus olla silmien edessä. Myös Estonian lähistöllä läikehtineet lamput katosivat onnettomuuden jälkeen yön pimeyteen.

Vuonna 2014 venäläinen sukellusvene ajoi provokatorisesti kohti Viking Mariellaa, mikä antaa ikään kuin vihjeen myös Estonian onnettomuuden mahdollisesta syystä. Mikäli Estoniaan osui sukellusvene tai jokin muu alus, missä se tai sen jäänteet ovat?

On toki mahdollista, että joku on käynyt tekemässä laivaan reiän uppoamisen jälkeen. Aiheuttiko repeämän laivaan jäänyt ilmatasku, joka avautui alipaineen vuoksi sisäänpäin? Kolahtiko alus rajusti pohjaan? Laskettiinko hylyn päälle kiviä?

Keulaportin irtoaminen ja kyljestä löytynyt reikä eivät ehkä ole vastakohtaisia selityksiä, kuten TV-dokumentti ohjaa ajattelemaan. Onhan mahdollista, että reiän puhkaisi irronnut keulaportti, joka saattoi kellua hetken ja iskeytyä aluksen kylkeen.

Itse pidän myös mahdollisena, että Estoniaan osui jokin toisen maailmansodan aikainen jäänne. Uppoamispaikan lähistöllä noin 15 kilometrin päässä sijaitsee nimittäin panssarilaiva Ilmarisen hylky, jonka hapertuvasta rungosta on saattanut pullahdella merimiinoja aalloille seilaamaan.

Se on sekin hyvä muistaa samalla, kun risteilymatkustajat jatkavat tanssiaan yli hautojen nykyisissä matkustaja-aluksissa. Ne puolestaan viistävät vain 50–80 metrin korkeudelta yli Estonian hylyn, jonka diskoissa ja myymälöissä uhrien ruumiit jatkavat edelleen loppumatonta karkeloaan dokumentissa kuvailtu ”huulipuna kasvoillaan”.

Kunnia tämän kaiken selvittämisestä kuuluu Julkisen sanan neuvoston ohjeita noudattamattomalle ja epäkorrektille journalismille.

Videoblogi: Missä EU:n talouskriisi näkyy?

Helsingin satamassa vierailee kesäpäivinä useita loistoristeilijöitä, joiden väitetään tuovan kaupunkiimme vaurautta ja rahaa.

Tosiasiassa kyseessä on EU-lavaste. Luksusristeilijät seilaavat maittemme rannoilla kuin Karibian-laivat Väli-Amerikan köyhissä ja perifeerisissä maissa.

Ne vievät Suomesta rikkauksia ja rahaa. On kysyttävä, keiden kustannuksella kyseinen luksuselämä toteutuu.

Helsingin satamaan saapujia tervehtii suurikokoinen juliste, jossa lukee ”Our city is your city”. Slogan on juuri niin mauton ja imarteleva kuin kansainvälisyyskiimassa sorvatut lauseet yleensäkin ovat. Nämä maireat sanat uskottelevat, että pääkaupunkimme on turistien omaisuutta.

Jokaiselle kohteliaisuuden sosiologiaa tuntevalle lienee selvää, että kohteliaisuuden takana on aggression välttäminen tai hyötymisen ajatus. Ollaan kohteliaita, kuten kiinalaiset, välttääksemme konflikteja, tai sitten tavoitellaan turistien rahoja.

Meitä paremmalla itsetunnolla varustetut kansakunnat suhtautuvat myös turismiin kriittisen rehellisesti. Kun prinssi Charlesilta kysyttiin muutama vuosi sitten, mitä hän haluaisi poistaa Lontoosta, kuninkaallinen vastasi: ”Turistit.” He häiritsivät hänen rauhaansa.

Lisäksi massaturismi kuluttaa luonnonvaroja, tuottaa hiilidioksidipäästöjä ja johtaa ympäristöeroosioon. Minkään puolueen puisto-osastot eivät kuitenkaan puutu ongelmaan, jos kulkuvälineen kyljessä on EU:n lippu.

EU:n orjalaivat

En vastusta enkä arvostele turisteja enkä kansainvälistä vuorovaikutusta sinänsä. Ensisijaisesti kritisoin yli varojensa elämistä, joka on syypää Euroopan talouskriisiin ja pahimmassa tapauksessa myös siitä syntyviin sotiin.

Nämä risteilijät ovat valheellisen vapauden paratiiseja rikkaille mutta orjalaivoja tavallisille kansalaisille ja niillä työskenteleville. Luksuslaivoilla vietettävän tuhlailun maksavat muun muassa suomalaiset, joiden verovaroilla pönkitetään Euroopan rahaunionin koossa pitämistä, siis juuri sitä valheellisuutta, joka mahdollistaa pröystäilyn.

Olen aiemmin laskenut, että Suomen nykyinen valtionvelka on jo niin valtava, että kyseisellä summalla voitaisiin hankkia Helsingistä Tallinnaan ulottuva jono 300-metrisiä loistolaivoja.

EU-jäsenmaksuna Suomi nettomaksaa yhden laivan hinnan vuodessa. Pysyvän vakausmekanismin myötäjäiset, Suomen Pankin valuuttakaupoilla toteuttamat tukitoimet ja IMF:n kautta tehdyt subventiot kasvattavat ”vastuiden” pottia. Ikään kuin suomalaisten pitäisi vastata mistään muusta kuin omasta taloudestaan – toisten maiden omastaan.

Euroopan unioni on luokkayhteiskunta. EU:n mahdollistama pääoman helppo siirtely ja maastapako ovat johtaneet valtioiden väliseen verokilpailuun ja se puolestaan siihen, ettei itsenäistä veropolitiikkaa enää ole.

Pääomatulojen verotus on palkkatulojen verotusta keveämpää, mikä palvelee varakkaiden pääomanomistajien etua. Tulos on, että valtiot köyhtyvät ja harvat superrikkaat rikastuvat entisestään.

Lisäksi verotusta ollaan yhtenäistämässä liittovaltiopolitiikan mukaisesti niin, että paremmin pärjäävät kansakunnat maksaisivat ylivelkaantuneiden maiden korruptiosta ja tuhlailusta johtuvia menoja. Tämä syventää valtiontaloutemme huonoa tilaa, ja sen varmaan niin kokoomuslainen kuin demarikin ymmärtää.

Kelpaako suomalainen leipä?

Nyt kun ensimmäinen naula saatiin lyötyä Espanjan lainatakuiden arkkuun, Italian pääministeri Mario Monti on maassamme pehmittämässä suomalaisia hyväksymään Italian tulevat velkatakuut.

Kuultujen kerjuupuheiden vuoksi on syytä muistuttaa kolmesta asiasta.

1) Italian valtion ylivelkaantuminen ja nouseva korko eivät ole suomalaisten poliitikkojen – sen enempää kokkareiden, demarien kuin persujenkaan – tekemien toimenpiteiden eivätkä heidän antamisensa lausuntojen syytä. Mutta korkojen värähtäminen alas päin voisi olla suomalaisten osoittaman vastuullisuuden ansiota.

2) Suomen valtio selvisi paljon pahemmasta velkaatumisesta 1990-luvulla pelkästään omin toimin, täysin ilman muiden valtioiden tukea tai takauksia.

3) Suomalaiset haluavat euron pysyvän koossa, mutta eivät Suomen valtion varoilla, vaan niillä hyvillä neuvoilla ja esimerkillä, joista italialaiset voisivat ottaa oppia.

Mikäli luksuselämä ja tuhlailu jatkuvat, on vaara, että kaikille käy ennen pitkää niin kuin Italian rannikolle enteellisesti ja sarkastisen symbolisesti uponneelle loistoristeilijälle.

Sitoutumattomana taloustieteilijänä tunnettu Monti on tavannut kaksipäiväisellä vierailullaan Sauli Niinistön ja Jyrki Kataisen. Kovana taloudenpitäjänä tunnettu Niinistö voisi pujauttaa Montin pikkutakkinsa taskuun, josta hän sitten kurkistaisi ja toteaisi, kuinka pimeää siellä on.

Missä ovat kunnon merirosvot?

Miinalaiva Pohjanmaa palasi eilen Somalian rannikolle suuntautuneelta partiopurjehdukseltaan. Lähes viisi kuukautta kestäneen tehtävänsä aikana miehistö otti kiinni kaikkiaan 18 merirosvouksesta epäiltyä, ja heidän aluksensa upotettiin.

Koska purjehdus maksoi Suomen valtiolle 11,5 miljoonaa euroa, yhden merirosvon kiinni saamisen hinnaksi tuli noin 639 000 euroa. Kaikkien suureksi pettymykseksi nämäkin lierot jouduttiin päästämään vapaiksi, eikä heitä saatu sen enempää mihinkään lailliseen tuomioistuimeen kuin syyteharkintaankaan, sillä ”mikään maa ei halunnut ottaa merirosvoja vastaan”.

Asiaa pahentaa, että alueella toimivat merirosvot ovat poikkeuksellisen julmia. He ottavat ohi kulkevien kauppalaivojen matkustajat ja miehistön panttivangeiksi ja vaihtavat heitä rahaan. Ennen vanhaan merirosvot tappelivat ainoastaan ryöstösaaliista toisiaan ja niiden omistajia vastaan. He purjehtivat kunnon merirosvolaivalla, jossa oli mastot, purjeet ja pääkallolippu.

Merirosvoilla oli myös herrasmiestapoja sisältävä ”Säädöstö” (The Code), kuten tiedetään Johnny Deppin tähdittämistä The Pirates of Caribbean -elokuvista. Sen sijaan Somalian merirosvot liikkuvat kalastusaluksiksi naamioiduilla moottoriveneillä ja tekevät rikoksensa kansainvälisillä vesillä tuomioistuimia vältellen, vaikka heidän veneensä voitaisiin ampua pillun päreiksi yhdellä rantapyssyn tai laivakanuunan hönkäyksellä.

Perusfilosofiani mukaan kansainvälisyyteen uhratut rahat menevät poikkeuksetta hukkaan. Myöskään miinalaiva Pohjanmaan koulutuspurjehduksella ei ollut mitään merkitystä oman maamme puolustamisen kannalta. Niinpä Suomen Puolustusvoimien tulisi ampua ulkomaalaisia ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolelta.

J. Sakari Hankamäki
alikersantti, res.

Professorien monikulttuurisuusbisnes

Laivan ja lautan ero on siinä, että lautta ottaa kansirahtia mutta laiva ei ota. Suomessa on tällä tavoin arvioiden aika vähän varsinaisia matkustajalaivoja – risteilyaluksista puhumattakaan. Niin sanottujen ruotsinlaivojen pohjakerrokset kun ovat yhtä autojen pysäköimiseen tarkoitettua messuhallia omine dispositionaalisine mahdollisuuksineen, ja oikeasti ne ovatkin autolauttoja.

Risteilyalusten vähyys on kenties ymmärrettävää Suomessa, jossa on vain vähän rikkaita. Tavallaan rikkaiden vähäinen lukumäärä on ihan myönteinen asia; demokraattisissa maissa kun ei yleensä ole paljoa rahakkaita ihmisiä mutta kylläkin suuri määrä keskivarakkaita. Poliittisilta oloiltaan kurjissa maissa taas on pieni määrä erittäin rikkaita ja paljon rutiköyhiä. Ikävä kyllä, Suomi on ollut viime aikoina matkalla kohti tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa kansallisvarallisuuden kasautuessa esimerkiksi optiomiljonääreille ja pätkätyötä tekemään pakotetun väestön pystymättä hankimaan enää edes asuntovarallisuutta.

Suomalaisen risteilybisneksen lakanaa on maailman merillä urhoollisesti lepattanut varustamo nimeltä Cristina Cruises, jonka lippulaiva Kristina Regina tosin kävi vanhaksi, ja varustamo päätti hankkia uuden ristien sen Kristina Katarinaksi. Mikä helpotus tämä onkaan niille suomalaisille, joiden mieli halajaa Välimerelle ja Afrikkaan, pois pimenevästä ja kylmenevästä Suomesta?

Jokaisella laivalla pitää olla tietenkin tähtiesiintyjä, esimerkiksi Kari Tapio tai Paula Koivuniemi. Mutta mistä saataisiin sopivia lavatähtiä myös Kristina Katarinalle? Varustamon esite kertoo ilokseni, että Kristina Katarina on talven aikana lastattu muiden muassa professori Jaakko Hämeen-Anttilalla!

Islamin tutkijana tunnettu Hämeen-Anttila on mukana luennoimassa ainakin tällä, tällä, tällä ja tällä Välimeren-risteilyllä. Kuten tästä listasta puolestaan voi päätellä, risteilyille osallistuu myös paljon muutakin yliopistoväkeä, esimerkiksi professorit Jaakko Frösén ja Kimmo Rentola.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila on keksinyt nokkelan ja mukavan bisneksen. Matkasaarnaajana oleskelu ei ole hassumpi tapa viettää aikaa laivan risteillessä pitkin ja poikin Välimeren seudun islamilaisia maita.

Ikävää vain, jos professori on leipääntynyt virkaansa niin, että hänen täytyy sen vuoksi matkustaa. Matkustus nimittäin tapahtuu lukukausien aikana, jolloin moni opiskelija ja muu sivistystä tavoitteleva saattaa jäädä kaipaamaan oppinutta mentoriaan.

Varustamon internetsivuilla tai missään muuallakaan ei kerrota, ovatko professorit näiden matkojen ajan virasta vapaita, tai maksetaanko heille yliopistosta samaan aikaan palkkaa.

Sivuilta ei selviä sekään, saavatko professorit nämä matkat varustamolta ilmaiseksi tai maksetaanko heille lisäksi joitakin palkkioita (oletan, että kyllä). Olisi mukavaa tietää, kenen rahoilla siellä seilataan, kun professorien housuntaskuissa kilisevät kuitenkin meidän veronmaksajien kolikot. Kenties yliopiston taloustoimisto osaisi vastata kysymykseen – juuri se, josta minulle ei ole sivumennen sanottuna koskaan maksettu mitään.

Professorien asiantuntijaesiintymiset yksityisillä huvimatkoilla ovat tietenkin vain jäävuoren huippu kaiken sen julkisilla varoilla tapahtuvan matkustuksen keskellä, jota yliopistojen viranhaltijat harjoittavat tiedematkailun muodossa. Risteilybisnestä käsittelinkin jo edellisessä kirjoituksessani ja tiedematkailun ongelmia sitä edellisessä. Jos siis joku kaipasi esimerkkejä kritisoimastani ”kansainvälisyysvouhotuksesta” tieteessä, niin tässä nyt on yksi.

Tapaus antaa näyttöä myös suomalaisten monikultturistien elämäntavasta. Esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttila on esiintynyt islamin asiantuntijana puhuen melko yksipuolisesti ja idealisoivasti islamin puolesta, eikä hän omasta mielestäni ole kovin hyvin perillä nykyislamin poliittisesta olemuksesta. Tämän näimme viimesyksyisessä radio-ohjelmassa, josta referaatti tässä. Islam näyttääkin kieltämättä aivan erilaiselta, kun sitä arvioidaan luksusristeilijöiden äyriäispöytien äärestä kuin Itä-Helsingin takapihoilta.

Juuri tällaista on monikulttuurinen rikkaus parhaimmillaan: taloudellisen eliitin risteilyä tuhansien eurojen huvimatkoilla samaan aikaan, kun maahanmuuton kielteiset vaikutukset vievät leivän suomalaisten ihmisten pöydistä, eikä rahaa riitä edes pikavisiittiin Viking Linen purkeilla. Välimerenmatkojen hinnat vaihtelevat noin 1 200 eurosta 3 000 euroon, eli siitä vain varaamaan.

Muutamat saattavat tietysti paheksua sitä, mikä minä olen Hämeen-Anttilan retkiä arvostelemaan, varsinkaan kun etuoikeutta kuulua niin sanottuun yliopistoyhteisöön minulla ei ole eikä tilaisuutta yliopistovirkojen hoitamiseen ole koskaan suotu. Mutta tällä tavoin ei pääse syntymään myöskään sellaista kuvaa, että filosofian professorin virkaa hoitaisi yksinvaltiaana pelkästään Jukka Hankamäki. Lohtuna on sekin, ettei kenenkään tarvitse tulla sanomaan, että olisin joillekin jotakin velkaa.

Katsokaa, laiva uppoaa

Helsingissä vieraili kuluneena kesänä jälleen useita luksusristeilijöitä, jotka syksyn tullen katoavat Välimerelle tai Karibialle. Eräinä päivinä laivoja oli laiturissa niin tiheässä, että satamatila uhkasi loppua. Katajanokalle sopii yksi sellainen, joka vielä mahtuu Kustaanmiekan salmesta. Muutama kolmesataametrinen luksuslaiva voidaan ajaa Hernesaareen. Loput viedään Jätkäsaaren laituriin.

On tietysti harmillista Helsinkiin saapuvien ökyturistien kannalta, että suurin osa laivoista täytyy ajattaa Länsisataman kämäisiin tavaralaitureihin Eteläsataman ja Suomenlinnan kauttakulun sijasta, sillä vain harvalla maailman kaupungilla on satama, jonka sisääntulo mereltä päin on yhtä loistelias kuin Helsingillä. Itse en tiedä muuta vertailukohtaa kuin Ateenan, jossa ulapalle näkyvä Parthenon tervehti aikoinaan merenkulkijoita Pallas Athenen kultainen kilpi auringossa kimmeltäen.

Vierailipa Helsingissä kesän aikana myös venäläismiljonääri Roman Abramovitšin 115-metrinen yksityisjahti Pelorus, jolle kertyi hintaa vaatimattomat 250 miljoonaa euroa – ja joka ohjaa ehkä pohtimaan sitäkin filosofista määrittelykysymystä, mikä on loppujen lopuksi laivan ja veneen ero.

Ohessa onkin sitten kuva tavallisen kansan Queen Victoriasta, joka omalla tavallaan muistuttaa luokkayhteiskunnasta ja brittiläisestä imperialismista myös meidän aikanamme. Kyseistä kuvausetäisyyttä lähemmäksi tätä laivaa ei juuri pääse, sillä alusta vartioidaan terrorismin varalta.

Ja onhan ihmisten raivo luksuselämää sekä tuhlailua kohtaan ymmärrettävää. Jotkut saattavat sanoa sitä kateudeksi, mutta kyllä sitä voisi kutsua myös oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Ihme muuten, ettei minkään EU-myönteisen sertifikaattipuolueen puisto-osasto puutu saastepäästöihin eikä Itämeren suojeluun, kun kyse on näiden laivojen liikennöimisestä vesillämme. Alusten kylkeen maalatut Euroopan unionin liput ilmeisesti pelottavat kriitikot tiehensä, ja matkustajien setelitukot toimivat filttereinä, joilla suodatetaan arvostelijoiden vastalauseet pois.

Toinen valokuva esittää italialaista loistolaiva Costa Deliziosaa, jonka hinnaksi tuli 450 miljoonaa euroa. Queen Victoria oli hieman tätä edullisempi maksaen risteilijän hankkineelle Cunard-varustamolle noin 325 miljoonaa.

Alusten huimat hinnat tarjoavat sopivan vertailukohdan myös Suomen valtiontalouden tarkasteluun. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomi nettomaksoi EU-jäsenmaksua suunnilleen yhden tällaisen luksuslaivan verran eli 318,5 miljoonaa. Siinä lähti siis yksi Queen Victoria Suomen satamasta eteläiseen naapurimaahamme, Euroopan unioniin, koskaan enää palaamatta.

Ilmastotukena pois lipuu yksi Abramovitšin huvipursi, ja vuotuisena kehitysapuna peräti kaksi loistoristeilijä Costa Deliziosaa – tai kolme Queen Victoriaa. Silti suomalaiset itse harvemmin seilaavat tämäntapaisilla laivoilla, ja kaupunkiin saapuvat turistit ovatkin yleensä saksalaisia ja muita keskieurooppalaisia riemulomalaisia, joiden persetaskua raha polttaa. Pallas Athenen pelastamiseen Suomesta lähtee puolestaan 1,5 miljardia euroa eli kolme Costa Deliziosaa seuraavien kolmen vuoden aikana. Saattaa olla, että nämäkään laivat eivät enää koskaan saavu takaisin kotilaituriinsa.

Silti muutamat suomalaiset sanovat maatamme rikkaaksi vain sillä perusteella, että hallituksen mielestä kansantaloudellamme on tällaiseen lahjoitteluun varaa. Usein viitataan siihen, että maailman suurin loistoristeilijä Oasis of the Seas on valmistettu nimenomaan Suomessa ja että kyseinen teollisuudenala tuo maahamme vientituloja.

Vaikka kyseessä olikin muodollisesti Suomen kaikkien aikojen kallein vientituote, telakan omistaja STX Europe on kuitenkin ulkomaalainen, ja Suomeen tämä teollisuus luo lähinnä pelkkiä työpaikkoja. Totuudenmukaisemmin sanottuna ulkomainen omistaja ei ole vielä siirtänyt näitä alun perin Suomeen perustettuja työpaikkoja pois täältä. Vieraassa hallinnassa olevien työpaikkojen ylläpito ja luonti on puolestaan tapahtunut osittain oman valtiomme telakkatuella. Mikä onkaan nyt tärkeämpää arvotuotantoa kuin huvittelukeskusten rakentaminen kansainvälisille turisteille?

Mutta kyllähän maahamme tuodaankin ”loistoristeilijöitä”. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana Suomi on tehnyt lisää valtionvelkaa 15 431 miljoonaa euroa, ja yhteenlaskettu valtionvelka on tätä nykyä 68 645 miljoonaa. Suomessa on siis tällä hetkellä velkana noin 211 Queen Victoriaa, ja näitä rahalaivoja on valtio kiinnittänyt satamiinsa vuoden sisällä 48 kappaletta lisää! Peräkkäin aseteltuina ne muodostaisivat 62 kilometriä pitkän jonon. Parin vuoden päästä se ylettyisi Suomenlahden ylitse muodostaen kävelysillan Helsingistä Tallinnaan.

Ikävä vain, että näiden laivojen arvoa vastaavaa omaisuutta ei ole missään kiinteänä olemassa, vaan velaksi otettu rahamäärä koostuu syömävelasta, joka on kulunut muun muassa työttömyyden hoitomenoihin ja humanitaarisesta maahanmuutosta johtuviin kuluihin. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä Valtiokonttorista vastataan, kun velkojat lähtevät jonakin päivänä perimään saataviaan Suomesta.

Ehkä olisikin parempi, että Euroopan ökyturistit lähettäisivät kehitysapuun ja kolmannen maailman ilmastohuoltoon omat lanttinsa. Rahaa heillä ainakin näyttää olevan.

Epäoikeudenmukaisuus piilee siinä, että alhaisten verojen aikana tuhlailun maksumiehiksi pannaan tulevat sukupolvet, kun valtiontalouden alijäämä kuitataan velalla, eikä rikkaita veroteta heidän omaa tuhlailutasoaan vastaavalla tavalla.

Katselin tässä syksyn tullen Kieślowskin väritrilogian, jonka viimeinen osa Punainen päättyy vallankumousjulistemaiseen kuvaan ja matkustajalautan uppoamiseen. Vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä kertova kolmen elokuvan sarja oli omistettu valistusihanteille, Euroopan unionille ja beethovenilaisen harmonian haaveille. Trilogian viimeinen osa, jonka lopussa väläyteltiin kuvia keulaporttien sulkemisesta ja kumolleen kellahtaneesta matkustaja-aluksesta, herätti monien mielessä aikoinaan ihmetystä, sillä elokuva julkaistiin juuri ennen Estonia-laivan uppoamista ja katastrofin toistumista todellisuudessa.

Siinä tekijä, missä näkijä. Voi olla, että Euroopan unionille ja sen hybristiselle rahaliitolle käy aivan niin kuin elokuvasta voi lukea, ja globaalin kapitalismin periaatteilla hallittu maailmantalous romahtaa kansallisten etujen polkemiseen ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Asiaa edistää kansallisen yhteisvastuun tunteen hävittäminen ja maahanmuutto, joka johtaa kansanryhmien etujen riitautumiseen.

Myös minulla on teille filosofina eräs salaisuus. En taida kuitenkaan kertoa sitä vielä. Mutta vertauskuvat ovat usein todellisuutta todellisempia. Eikä virhe ole siinä, että otamme tämän kaiken liian vakavasti, vaan siinä, että emme ota.

Näin Suomi uppoaa

Viikonlopun uutissaldo näyttää murheelliselta. Valoa viikonloppuun toi auringonpaisteen lisäksi Jussi Halla-ahon valinta Perussuomalaisten ehdokkaaksi ja jyväskyläläisen tasa-arvotutkijan, Henry Laasasen, avaama feminismikriittinen blogi. Monet muistavat Laasasen pari vuotta sitten julkaiseman teoksen Naisten seksuaalinen valta (Multikustannus 2008), jossa vastavalmistunut sosiologi osoitti naisten käyttävän suurta valtaa pidättämällä seksiä miehiltä ja säätelemällä siten ”seksuaalisia markkinoita” eli sukupuolisen nautinnon herkkää tasapainotilaa. Jos joku haluaa lukea myös oman feminismiä arvostelevan analyysini Seksit selviksi (2007), jossa käsittelin samantapaisia asioita, kirjoitus on jälleen saatavilla, ja sen voi imuroida pdf:nä tästä.

Siitä, että feministien pyrkimykset eivät johdakaan tasa-arvoon vaan epätasa-arvoon, kertoo esimerkiksi tänään juhlittava naisten päivä. Miehille ei ole omaa päivää lainkaan, ja tasa-arvon päivääkin vietetään ensi viikolla naiskirjailija Minna Canthin kunniaksi.

Mutta viikonlopun uutispinon perkaamisen aloitan katsauksella siihen, kuinka Suomi uppoaa. On omituista, että puhuttaessa Aurajokea ylittävän sillan mahdollisesta romahtamisesta jutun otsikossa sanotaan, että rakentamisessa tapahtui ”kohtalokas virhe”. Miksi myös poliittisista päätöksistä ei sanota suoraan, että kyseessä ovat olleet ”kohtalokkaat virheet”? Sillä virheitä on sattunut viime aikoina luvattoman paljon.


Päivän maahanmuuttovirhe

Katsokaa nyt esimerkiksi tätäkin: ”maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön tulosalueen johtaja” (titteli harhauttaa uskomaan, ikään kuin maahanmuutto olisi tuottavaa toimintaa, josta seuraa tuloksia) Susanne Tengman on on selittänyt, miten Suomeen tulevien kiintiöpakolaisten valinta tapahtuu. Hänen mukaansa Suomeen tulevat pakolaiset käyvät läpi ”perusteellisen syynin”, ja YK:n pakolaisjärjestön esivalinnan jälkeen ”lennetään paikan päälle”, missä jokaista perhettä haastatellaan ”noin puolitoista tuntia”. Mukana on myös suojelupoliisi arvioimassa ehdokkaiden ”mahdollisia turvallisuusriskejä” sekä muita viranomaisia arvioimassa pakolaisten ”kotoutumispotentiaalia”.

Tämä lentely ei taida olla Suomen veronmaksajille ihan ilmaista, ja puolentoista tunnin rupattelulla ei varmaan selviä, mitä maahanmuuttajille tapahtuu Suomessa seuraavien puolentoista sadan vuoden aikana, vai kuinka? Jutussa ei kerrota myöskään sitä, että todellisuudessa pakolaisten määrä ei jää noin 750 tulijan vuotuiseen kiintiöön, vaan perheenyhdistämisohjelmien kautta pakolaismäärät kasvavat vielä paljon suuremmiksi.

Täti Tengmanin mukaan Suomeen ei tule pelkästään ”pakolaisten eliittiä”, minkä me jo tiedämmekin, kuten myös sen, että ”Burmasta ja Kongosta ei ole edes mahdollista saada kovin koulutettua väkeä”. Mihin sitä Suomessa tarvitaankaan, kun työttömänä on jo sadoin tuhansin omankin maan kansalaisia? Ettei vain kyseessä olisi pahimmanlaatuinen poliittinen virhe?


Järjetöntä tasa-arvopolitiikkaa

Samaan aikaan Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Thomas Hammarberg kritisoi muutamien maiden aikeita rajoittaa islamilaisen hunnun käyttöä. Burkan tai niqabin käyttökielto olisi hänen mielestään ”kohtuuton hyökkäys yksityisyyttä vastaan”. Kieltoa kannattavat eivät ole hänen mielestään osoittaneet, että huntua käyttävät naiset ”olisivat sorretumpia kuin muut naiset”.

Tosiasiassa etnisten vähemmistöjen ihmisoikeusongelmat liittyvät nimenomaan siihen, että sorrettuja ryhmiä kuten naisia, lapsia ja homoseksuaaleja pahoinpidellään kyseisten vähemmistöjen sisällä. Kun ihmisoikeusvaltuutetun oma väite on lisäksi se, että käyttökielto ”voisi pahimmillaan vieraannuttaa musliminaiset yhteiskunnasta”, tämä repäisee parodiahorisontin esiripun ylhäältä alas asti. Kaapu musliminaisella on sama asia kuin kahleet mustalla orjalla. Huntu stigmatisoi, eikä sitä pidetä vapaaehtoisesti vaan pakosta. Se riittää ihmisoikeusrikkomuksen tunnusmerkiksi. Thomas Hammarbergin kanssa kilpailemaan voisi laittaa jonkin Antti Hammarbergin laulun.

Tasa-arvoa ei voida edistää keinulautaefekteillä sen enempää miesten ja naisten välillä kuin eri kansanryhmienkään välillä. Suosimisen kautta ei tuoteta oikeudenmukaisuutta vaan käänteistä syrjintää. Sellainen oikeus on perimmältään kostoa. Niinpä on väärin, että Helsingin kaupunki alkaa antaa ”positiivista erityiskohtelua” maahanmuuttajille työpaikkojen ja virkojen täytössä, kunnes heitä on tehtävissä suhteellisesti yhtä paljon kuin kantaväestöönkin kuuluvia. Tämä johtaa suomalaisten ihmisten diskriminoimiseen. Vähemmistöön itsekin kuuluvana tuomitsen tällaisen toiminnan ehdottomasti.

Ei myöskään seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille ole annettu mitään erityiskohtelua työelämässä. Ihmiset pitää valita tehtäviin sellaisin perustein, jotka ovat työtehtävien itsensä kannalta asiaan vaikuttavia. Todellista tasa-arvoa on se, että pätevyys ratkaisee eivätkä sukupuoli, ihonväri tai muut toissijaiset seikat vaikuta. Minkälaisia tuppisuita siellä valtuustossa oikein istuu, kun he eivät saa leukojaan auki tässäkään kysymyksessä?

Samaa hyysäyslinjaa jatkaa tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan Suomeen valitaan ”vuoden pakolaisnainen”. Miksi julkisuuteen nostetaan pakolaisistakin nimenomaan nainen, ei miestä? Miksi pakolaisten suosiminen on sukupuolitettu erityisesti naisia suosivaksi? Feminismi, maahanmuuton suosiminen ja monikulttuurisuuden ideologia ovat osa samaa tarkoitushakuista klusterimössöä, jolla lavastetaan kaikki puolueellisuuden arvostelu ”rasismiksi” (sana poimittu uutisesta) ja jota arvostelin jo tässä.


Maidot poliitikot

Lumisessa Suomessa kiistellään myös siitä, kuinka täältä saadaan tavaroita ulos (ahtaajien lakko) ja mitä Suomeen tuodaan sisään. Suomi uppoaa muun muassa siksi, että työnantajat ja -tekijät eivät ymmärrä kansallista etua ja yhteen hiileen puhaltamisen välttämättömyyttä. Kemijärven sellutehdaskin lopetettiin aikoinaan muun muassa siksi, että paperimiehet kiristivät palkkavaatimuksillaan liikaa.

Tätä se on SAK:laisten liittojen solidaarisuus: esimerkiksi paperiteollisuuden palkka-aateliset kiskovat 4 500 euroa kolmivuorotyöstä, kun taas saman keskusjärjestön pamilaiset saavat kaupan kassalta 1 500, vaikka työ on raskaampaa kuin teollisuuslaitoksen valvomossa istuminen. Ahtaajat puolestaan kusaisevat lakollaan autokuskien tankkiin, sillä lakon pitkittyessä kuljetusala jää toimettomaksi ja vaille tuloa.

Kun avainalojen työntekijät hinnoittelevat itsensä ulos, ei tarvitse ihmetellä, miksi työpaikat siirretään ulkomaille tai täytetään tuontityövoimalla. Tässä tilanteessa muutamat saavat ehkä pitää korkeat liksansa, kun taas osa porukasta joutuu kilometritehtaalle. Parempi olisi pyrkiä kohtuulliseen palkkatasoon, jonka vallitessa useammat saisivat pitää työpaikkansa, ja vaikka palkat alenisivatkin kansainvälisesti vertailukelpoiselle tasolle.

Kun Matti Vanhanen puolestaan laittoi Arlan tuontimaidot henkilökohtaiseen kulutusboikottiin, hän tuskin tuli ajatelleeksi, että eurooppalaisten elintarvikkeiden rynnäkkö Suomen kauppoihin johtuu hallituksen itsensä harjoittamasta EU-politiikasta ja vapaista markkinoista. Erikoista politiikkaa MTK:n etua valvovalta keskustan puheenjohtajalta!

Vaikka Arlan maidot valmistetaankin S-ryhmän mukaan kotimaisista raaka-aineista, liikevoitot valuvat kuitenkin ulkomaalaiselle firmalle. Sitä paitsi S-ryhmän väite tuontitavaran suomalaisesta alkuperästä ei tainnut olla ihan totta, sillä Arla Foodsin pomo ehätti jo kysymään, miksi suomalaiset pelkäävät ruotsalaista tuontitavaraa.

Keittiön pöydälläni olevassa Valion maitopurkissa lukee muuten näyttävästi ”Sinä voit työllistää suomalaisen”. Itse en muita tuotteita ostakaan kuin kotimaisia, mikäli niitä vain on saatavilla. Tämä viestiksi vihreiden valistuneelle tohtorille, Jarkko Tontille, joka omien sanojensa mukaan ostaa vain ulkomaista ruokaa. Vihreät eivät ole vain talouspolitiikan, energiapolitiikan ja ulkomaalaispolitiikan vaan myös maatalouspolitiikan haudankaivajia.

Vaikka kaupoista ei saisikaan enää suomalaista maitoa, Helsingin käräjäoikeus puolestaan on päättänyt, että myös Suomessa pitää voida ostaa internetistä alkoholia ja tilata sitä kotiovelle. Käsittääkseni tämä tekee myynnin valvomisen alaikäisille ja humalaisille mahdottomaksi tai ainakin heikentää sitä. Nähdäkseni alkoholin saatavuutta ja anniskelun perusteita ei ole enää syytä lieventää vaan pikemminkin kiristää erityisesti nuorisojuopottelun hillitsemiseksi. Viinien postimyynti tekee juopoista entistäkin juopompia. Jos valtionsyyttäjällä vielä jotakin järkeä päässään on, hän toivottavasti vie tämän asian korkeampiin oikeusasteisiin. (Lisäys jälkikäteen: valtionsyyttäjä ei valittanut asiasta.)


Ydinvoiman välttämättömyys

Suomen tulevaisuus ratkeaa, paitsi maahanmuuttoon ja moraaliin liittyvistä kysymyksistä, myös talouden, työllisyyden ja energian kysymyksistä. Istuvan hallituksen onnistuneimpia ministereitä on Jyri Häkämies. Hänet muistetaan totuuden sanomisesta Washingtonissa (”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puhe) ja valtion omistamien yritysten luokittelusta strategisesti tärkeisiin sekä niihin, joissa valtiolla on pelkkä sijoittajaintressi.

Nyt Häkämies väittää, että ydinvoimaloiden rakentamiskysymyksessä ratkaistaan iso osa Suomen tulevaisuudesta. Olen samaa mieltä. Korvaavien ydinvoimaloiden pitäisi olla käynnissä viimeistään vuonna 2035, jolloin nykyiset ydinvoimalat joudutaan poistamaan käytöstä. Niillä tuotetaan kolmannes Suomen sähköstä.

Sähköä pitäisi myös myydä vastavuoroisesti ulkomaille. Tällä hetkellä Suomi ostaa puolentoista reaktorillisen verran ydinsähköä murenemassa olevasta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Mitä nopeammin uudet voimalat saadaan valmiiksi, sitä pienemmiksi tulevat Pohjolan alueen käyttöriskit. Käytetyn ydinpolttoaineen varastointiriskit eivät puolestaan kasva yhtään, vaikka jätteiden määrä olisi kaksinkertainen, joten uraaniresurssit kannattaa käyttää loppuun hiilidioksidin määrän pienentämiseksi.

On viisaampaa kulkea ydinvoiman kanssa valittu tie loppuun kuin kääntyä puolimatkasta takaisin. Ydinvoimasta eivät tosin päätä kansanedustajat painamalla äänestyskoneensa nappeja vaan kansalaiset vääntämällä kotonaan sähkökatkaisimista. Uusia ydinvoimaloita Suomeen on rakennettava ja rakennetaan, joten vastustavienkin puolueiden olisi parempi asettua päätöksen taakse. Se on rehellisyyttä ja vastuun kantamista.

Myös perussuomalaisten internetsivuilla ydinvoimasta äänestänyt enemmistö (56 %) on asiasta samaa mieltä. Ydinvoimakannan pohjalta säädetään seuraavan hallituksen ovensaranat paikoilleen. Vastustelu ei merkitse hallitukseen haluaville muuta kuin pelkkää neuvotteluvaluuttaa. Ydinvoimavastaisuudesta luopuminen voidaan vaihtaa joihinkin muihin tavoitteisiin hallitusohjelmaa sorvattaessa, ja perussuomalaiset voivat vastaantulollaan saada läpi joitakin sosiaalipoliittisia ideoitaan. Päätöksenteko on helppoa, sillä tuuli, turve ja ydinvoima eivät enää kilpaile keskenään. Hiili- ja öljylauhdevoimaa vähentävässä Suomessa tarvitaan niitä kaikkia, joten poliitikot tekevät aina oikean päätöksen antaessaan lupia tasapuolisesti niin ydin-, tuuli- kuin turvevoimaloillekin.


Taustalla EU

Ydinvoiman tarpeellisuutta korostaa myös se, että kasvihuonepäästöjen vähentäminen tulee Suomelle kalliiksi. Jos laivaliikenne pakotetaan rikittömään polttoaineeseen EU-lailla, siitä uhkaa kertyä Suomelle miljardiluokan lasku. Suomenlahden päällä kesäisin leijuva keltainen savupilvi kertoo, että rajoittaminen on tarpeen. Mutta itse aloittaisin Itämeren suojelun vaatimalla Venäjää täyttämään edes alkeellisimmatkin kansainväliset ympäristönormit.

Suomen kansantalouden pulauttavat pohjaan yliherkät ympäristöpoliitikot, EU-direktiivit, maahanmuutto ja kansainvälisyyden kahleisiin kytketty päätöksenteko, jonka tuloksena taloudellinen itsemääräämisoikeus ja protektionismin mahdollisuus on menetetty. Tästä kertoo professori Vesa Puttosen viimeviikkoinen toteamus, että Suomi voi olla Euroopan Kreikka vuonna 2020. Se, että maastamme on tulossa mätä persikka, ei johdu kuitenkaan epäedullisesta ikärakenteesta eikä väestöpulasta. Ongelma on, että vientiä ei saada nousuun, koska euroalueen jäsenenä me emme voi parantaa kilpailukykyämme devalvaatioilla.

TLDR, I know, mutta minkäs teet: pitkä on poliittisten virheiden piimä.

Silja E:n tarina

Kirjoitin Estonia-turman 15-vuotismuistopäivän kolumnissani siitä, kuinka haavoittuvia suuret autolautat ovat karikkoisilla vesillä, enkä siis ole vieläkään onnistunut sulkemaan silmiäni tulevaisuutta enteileviltä aavistuksiltani.

Kohtalo täyttyy suorastaan taiteellisella tavalla, sillä juuri nyt Silja Europa kiertää kehää Ahvenanmaan saaristossa ohjauslaitteet rikkoutuneina. Parodiahorisonttia koettelee myös se, että tänään sattuu olemaan Siljan päivä.

Sinivalkoiset merten kyntäjät ovat laivoista kauneimpia, ja siksi niiden epäkuntoon meno on aina lohdutonta, ellei sitten ole niin, että 50-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävä varustamo on tarjonnut komentosillalla drinkin...

Paikalliset hylkeet varmaan ihmettelisivät, miksi aluksen täytyy kiertää kehää, mutta kun hylkeet ovat legendan mukaan hukkuneita merimiehiä, ne ymmärtänevät, että taas on mennyt jotakin pieleen. Yksi selitys siihen, miksi laiva ei ankkuroidu paikoilleen odottamaan hinaajaa, saattaa olla se, että alus on kaapattu, kuten syksyllä kadonnut venäläinen rahtilaiva Ruotsin vesillä. Mikäli olisimme Venäjällä, joku Astrid Thorsin tapainen ilmaantuisi varmaan pian ilmoittamaan, että ahvenanmaalaisseparatistien terrori-isku on ehdottomasti poissuljettu mahdollisuus!

Kun Helsingin Sanomat lisäksi arvioi tänään, että Timo Soinin EU-vastaisuus olisi pehmentynyt, Silja Europan nykyinen reitti sopii symboloimaan myös tätä asennemuutosta.

Joka tapauksessa aika fiksu tämä Europa-laiva on, kun Hesarin toimittaja kirjoittaa hänestä seuraavasti: ”Alus onnistui pääsemään itse potkureiden avulla ohjaten hieman väljemmille Sottungan länsipuolella, jonne se jäi väylän tuntumaan kiertämään kehää ja yrittää samalla korjata itse vikaa.”

Saman saksalaistelakan tuote on tämä Europa kuin Estoniakin, vaikka tietysti paljon suurempi, aivan kuten Eurooppa muutenkin.

Estonia uppoaa joka yö

Viime yönä tuli kuluneeksi viisitoista vuotta autolautta Estonian uppoamisesta. Olin edeltävänä kesänä matkustamassa Siljan autolautalla Turusta Tukholmaan, kun Ruotsin rannikkoa lähestyttäessä vastaamme seilasi juuri satamasta irtautunut vitivalkoinen laiva. Sen kyljessä luki suurin kirjaimin ”Estline”, ”Estonia” ja ”Tallinn”. Ystäväni selitti, että nämä ovat niitä entisiä ruotsinlaivoja, joita on ostettu sittemmin muun muassa Viroon. Mainitsin tuolloin hajamielisesti, että olipa ruumisarkkumaisen näköinen ja että minusta tuntuu, että tuo laiva on jonakin päivänä meren pohjassa.

Syyskuun 28. päivän aamuna vuonna 1994 satoi ja myrskysi pahanpäiväisesti. Virkistyksen vuoksi avasin kotonani television, jolloin ruutuun ilmestyi helikopterista otettua kuvaa merta ristiin rastiin kyntävistä laivoista. Tapahtumien nopea paljastuminen koetteli todellisuudentajuani vielä enemmän kuin vuoden 2001 terrori-iskut, joita seurasin reaaliaikaisesti internetistä. Olen Estonian uppoamisen jälkeen säikähdellyt tiettyjä ennakko-aavistuksiani ja näkemiäni ennekuvia.

Estonia uppoaa monien autolautoilla matkustavien ihmisten ajatuksissa joka yö, sillä onnettomuus voi toistua samanlaisena yhä uudelleen. Keulaporttien rakenteita on tosin paranneltu lisäämällä alas laskettavien ajosiltojen taakse kolmansia vedenpitäviä seiniä. Mutta muutoin autokannet ovat yhtä suurta messuhallia keulasta perään asti. Viiden sentin kerros vettä pysyy yhtä vakaasti paikoillaan kuin käsissä olevalla tarjottimella ja riittää siten kellauttamaan lautan kumoon. Kaikkiin oikeisiin laivoihin (ro-ro-aluksia ja autolauttoja lukuun ottamatta) rakennetaankin suljettavat laipiot, sillä laivan tärkein ominaisuus on vedenpitävyys.


Mistä meri on matalin?

Onnettomuuksilla spekuloiminen ja tulevaisuuden aavistelu eivät ole välttämättä pelkkää tylsän elämän kompensoimista deluusioilla ja muilla harhaluuloilla, vaan yleinen epäluuloisuus saattaa olla myös terveen varovaisuuden varjopuoli. Niinpä minullakin lienee oikeus ajatuksen siivin tapahtuvaan virkistysmatkaan.

Suomalainen älymystö juo itsensä tunnetusti huolettomaksi merimatkoilla, jotta hilpeä tanssi yli hautojen tuntuisi vähemmän makaaberilta. Samalla, kun hienoston pirunsorkat laahaavat autolauttojen tanssilattioita tummia tangoja tulkitessaan, merten syvyyksissä odottavat uudenlaiset uhat. Keulaportteja osataan varmaan jo valvoa, mutta alus kuin alus voi edelleen ajaa karille, sillä verottoman viinan politiikka toi maailman karikkoisimmille vesille Euroopan suurimmat ja kömpelöimmät autolautat.

Esimerkiksi jo kertaalleen satamassa palanut mutta uudelleen rakennettu Sally Albatross upposi viidettä peräkantaan myöten Ahdin valtakuntaan ajettuaan karille Porkkalan edustalla keväällä 1994, jolloin suurkatastrofi oli lähellä. Laivan päällystö onnistui kuitenkin pelastamaan matkustajat ohjattuaan vuotavan aluksen matalikolle. Sama voisi säästää myös Turun-laivat täydelliseltä tuholta, sillä keskimäärin 23 metriä syvään saaristomereen Siljan norpat ja Vikingien höyrytkään eivät uppoaisi kuin puoliksi.

Myös perinteinen törmäys voi tehdä autokannelle vuodon, jonka vuoksi alus ei pysy pinnalla edes niitä muutamaa tuntia, jotka pelastivat italialaisen loistolaiva SS Andrea Dorian matkustajat New Yorkin edustalla vuonna 1956. (Osapuolena tässä törmäyksessä oli muuten ruotsalaisalus M/S Stockholm, ja uponnut italialaislaiva puolestaan päätyi kauhuelokuva Aavelaivan esikuvaksi.)

Odottamattomaan rysäykseen merillä voi johtaa etenkin konevika, joka tekee turvallisen tuntuisista aluksista hetkessä täysin hallitsemattomia. Lisäksi tulipalo laivassa on erittäin tappava, vaikka sammutusvettä onkin riittävästi tarjolla.


Autolauttojen joutsenlaulu

Käytössä olevat ruotsinlaivat ovat tulleet teknisille tuotteille korkeaan ikään. Esimerkiksi Viking Mariella on otettu käyttöön vuonna 1985, Silja Serenade 1990, Silja Symphony 1991, ja paljon vanhempiakin purkkeja vesillämme seilaa. Finnjet pantiin rautanauloiksi vähän yli kolmekymppisenä.

Koska lama-aikaan osuneet varustamojen investoinnit olivat isoja ja veivät monia myös konkurssiin tai fuusioihin, kalliista aluksista on pyritty myöhemmin ottamaan kaikki irti. Laivojen vanhenemista ja väsymistä ei ole tällöin välttämättä huomattu. Koollaan ne luovat harhakuvan turvallisuudesta, vaikka tekniikan mennessä pieleen myös katastrofit ovat valtavia.

Voi olla, että suomalaiset haluavat kelluvan Ison Roobertinkadun matkalleen Tukholmaan, mutta minulle kyseinen kuolonkäytävä synnyttää mielikuvan karmeasta haaksirikosta, jonka tuloksena uutistenlukijat pääsevät jälleen kertomaan, että Itämerellä on sattunut painajaismainen haveri...


Kiintoisia yhteensattumia

Estonian uppoamisen syyksi on virallisesti vahvistettu keulavisiirin irtoaminen ja veden tulviminen autokannelle. Silti myös vaihtoehtoisia teorioita on väläytelty. On edelleen mahdollista, että alus ajoi toisen maailmansodan aikaiseen miinaan. Estonian uppoamispaikka 59°23' N, 21°42' E sijaitsee vain 15 kilometrin päässä vuonna 1941 uponneen panssarilaiva Ilmarisen hylystä, josta varsinkin nyt, aluksen ruostuttua, saattaa pullahdella sota-aikaisia räjähteitä pintaan.

Koska Estonian hylky makaa pohjassa kyljellään, sitä ei ole voitu tutkia kuin päälle näkyviltä osin. Saksalainen Jutta Rabe onnistui tosin tekemään kyseisellä kansainvälisellä merialueella sukelluksia, jotka on kielletty Suomen, Ruotsin, Viron, Venäjän ja Britannian kansalaisilta. Hän kirjoitti myös teoriaa tukevan kirjan Estonia – Tragedia Itämerellä (Alfamer 2002), jonka pohjalta kuvattiin elokuva Itämeren arvoitus (2003).

Miinateorian lisäksi Raben tarkoituksena oli selvittää terrorin mahdollisuus. Varsinkin saksalaisten oli vaikea hyväksyä, että papenburgilaisella telakalla rakennettu korkeimman A1 Super -jääluokan alus, joka oli suunniteltu kulkemaan itsenäisesti ahtojäissä, olisi voinut upota pelkkien aaltojen voimasta, vaikka ne olivatkin onnettomuushetkellä 3–4 metriä korkeita. Myös ruotsinlaivat ajavat jatkuvasti Estonian uppoamista vastaavassa merenkäynnissä ja tiukan aikataulun vuoksi vieläpä samalla nopeudella.

Estonia oli pitkään Baltian maiden ja Venäjän tärkein reitti länteen. Laivalla väitetään kuljetetun niin aseita, ydinmateriaaleja kuin huumeitakin, ja sitä käytettiin Aasiasta peräisin olevien kovien huumeiden kulkutienä Eurooppaan. Estline-varustamoa puolestaan kiristettiin, koska Tallinnan ja Tukholman välistä reittiä yksinoikeudella hallitsevan varustamon tiedettiin takovan Estonian reitillä huomattavasti rahaa. Venäläismafia vaati Jutta Raben mukaan ”suojelurahaa” myös Helsingin ja Tallinnan välistä liikennettä harjoittavalta Silja Linelta, joka ei kuitenkaan taipunut painostukseen, ja myös Estline lopetti lunnaiden maksamisen juuri ennen onnettomuutta.


Mystistä merenkulkua

On mahdollista, että joku kävi avaamassa keulaportin lukot tahallisesti sisältä päin, jolloin rakenteet pääsivät vääntymään aaltojen voimasta, ja visiiri repeytyi lopulta yläsaranastaan irti, aivan kuten asioiden teknistä kulkua kuvaava virallinen teoria väittää – tapahtumaa edeltäneet vaiheet tosin salaten. Merestä myös poimittiin silminnäkijöiden mukaan kaksi ihmistä lähistöllä olleeseen pieneen alukseen, joka pian tämän jälkeen suuntasi kaikista muista paikalle kiiruhtaneista laivoista poiketen kokonaan toiseen suuntaan.

Estonian onnettomuussanoman lähettämistä puolestaan vaikeutti häiriösignaali, jonka vuoksi radioyhteydet maihin olivat tilapäisesti kaikista laivoista poikki. Ennen laivan lähtöä Tallinnan satamaan oli ajanut Virossa oleskelevan Yhdysvaltain armeijan saattue, jonka kaksi kuorma-autoa oli lastattu laivaan ilman, että niitä merkittiin rahtiluetteloon. Mystisintä kuitenkin on, että onnettomuudesta pelastuneeksi moneen kertaan todistettu Estonian toinen päällikkö Avo Piht katosi Turun sairaalasta jäljettömiin, eikä häntä ole löydetty Interpolin etsintäkuulutuksesta huolimatta.

Estonian kohtalo tarjoaa draamaa varmasti yhtä paljon kuin jo tässä käsittelemäni Lusitanian upotus tai ruotsalainen televisiosarja Rederiet. Vettä painavampien kappaleiden uppoamisessa ei sinänsä ole mitään kummallista. Se on luonnonlaki. Niinpä myös Varustamo-sarjan kuvauksissa käytetty ja alun perin Suomessa rakennettu M/S Birka Princess pulahti myöhemmin pohjaan Egeanmerellä, ja sen korvasi Silja Operaksi ja sittemmin M/S Cristaliksi nimensä vaihtanut pahanilmanlintu Sally Albatross. Ikävä sanoa, mutta mitä tahansa voi sattua.