Digitaalinen sota yksityisyydestä

Jokaisessa hallituksessa pitää ilmeisesti olla umpikierojen esitysten generaattori. Taannoin hänen nimensä oli Astrid Thors, sitten Alexander Stubb ja nykyisin Anne Berner. Yhteistä heille on, että kukaan heistä ei ole millään tavoin perussuomalainen.

Berner on pöllyttänyt suomalaista yhteiskuntaa ”norminpurkutalkoillaan” koettaen peittää sen, että normeilla taataan ihmisten oikeuksia. Hänen viimeisin kansalaisia pöllämystyttänyt ideansa koskee mustia laatikoita, joilla mahdollistettaisiin ajoneuvojen seuranta.

Digitaalisesta tarkkailusta on tulossa ihmisten yksityisyydensuojaa murentava ongelma. Sen perusteluksi ei riitä, että ihmisten liikkeitä ja sijainteja voidaan jäljittää myös matkapuhelimista. Ajoneuvoihin kiinnitettävät anturit vain pahentaisivat asiaa.

Puhelimien käyttö tallentuu operaattorien keskuksiin, eikä mikään takaa, että tiedot poistuvat niistä. Vaatimukset siirtymisestä digitaaliseen rahaan sisältävät pyrkimyksen kahlita kansalaisten varallisuus yksityisiin pankkeihin ja niiden tileihin. Kaikki taloudellinen valta kuuluisi silloin pankeille, joiden tileiltä ihmisten ostoksia, liikkumista ja koko elämäntapaa voidaan läpivalaista (aiheesta lisää tässä).

Myös kauppaliikkeet keräävät tietoja ihmisten kulutustottumuksista digitaalisiin tiedostoihinsa, ja tämän jatkuvan seurannan tuloksena elämme pian kuin akvaariossa. Mikään ei takaa, ettei myöskään viranomaisten keräämää informaatiota käytettäisi kansalaisten vapautta, yksityisyyttä ja meidän itsemääräämisoikeuttamme vastaan.

Eräs blogisti väläyttikin vastavetonaan, että kansanedustajille ja muille julkisissa viroissa toimiville asennettaisiin seurantalaitteet, jollaisina voisivat toimia esimerkiksi nilkkaan asennettavat tunnistuspannat tai ihon alle ommeltavat mikrosirut. Myös minä kannatan lämpimästi tällaista ratkaisua, jonka tuloksena kansalaiset voisivat paremmin valvoa palvelijoidensa toimia!

Vakavasti puhuen kaikenlaisen kyttäysmielialan lisääntyminen on erittäin vastenmielistä. Se kertoo sekä yhteiskunnallisen luottamuksen murenemisesta että vallan vierimisestä kansalaisilta viranomaisten haltuun. Digitalisoitumisen tuloksena kansanvaltaiset perusoikeutemme ovat huomaamatta kaventuneet. Niin käy helposti, sillä uudet järjestelmät otetaan käyttöön ilman kansalaisten suostumusta ja saamatta niistä kokemuksia.

Militaristisesta diskurssista tunnetaan infosodan, kybersodan ja hybridisodan käsitteet. Ehkä olisi aika ottaa käyttöön myös digisodan käsite. Tarkoitan sillä sotaa, jota kansalaiset käyvät digitaaliseen maailmaan liittyvien oikeuksiensa puolesta. Työtä asian hyväksi tekee Electronic Frontier Finland EFFI ry, joka omasta mielestäni on yksi tärkeimpiä perusoikeusjärjestöjä.

Taistelua digitaalisten oikeuksien puolesta voi käydä joka päivä arkielämässä. Suosittelen kaikille esimerkiksi käteisen rahan käyttöä elektronisen maksamisen sijasta, mikäli ette halua, että viranomaisvalta ja pankit lopettavat käteisen rahan kokonaan vain siksi, että ”sen käyttö on vähäistä”. Näin puolustatte oikeuksianne ja lakia. Käteinen raha on eurosta annetun lainsäädännön mukaan valuuttaunionin ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena.

Digitaaliselta tarkkailulta voi koettaa välttyä myös käyttämällä Internetissä liikkuessaan avoimia proxy-palvelimia. Näiden välityspalvelimien kautta voi vierailla anonyymisti sivustoilla, joille ette toivo jäävän jälkiä omista IP-tunnuksistanne. Tällä tavoin voitte torjua sivustojen ylläpitäjien yrityksiä tarkkailla vierailujanne ja kerätä tietoja teistä.

Yksi hyvä keino on lopettaa kaikenlaisten kanta-asiakaskorttien käyttäminen. Se on perusteltua asiointia hidastavien korttipelien lopettamiseksi kauppojen kassajonoissa, mutta näin voitte välttyä myös ostostenne yhdistämisestä henkilötietoihinne, joita liikkeet käyttävät elämäntapatarkkailuun ja mainostusmanipulaatioon. Mainittakoon, että itse en käytä mitään kortteja enkä omista moottoriajoneuvoja, ja puhelimessa rupattelen yhtä ahkerasti kuin Osama bin Laden, joten olen lähes kokonaan pahan silmän ulottumattomissa.

Mutta vastustan politiikkaa, jolla yhteiskunnasta rakennetaan digitaalista vankilaa. Tietäisittepä, mitä kaikkea teistä tiedetään, tutkitaan, tarkkaillaan ja rekisteröidään ihan systemaattisesti, mutta kansalaisethan eivät tiedä. Tietoa tietosuojan vielä voimassa olevista rippeistä markkinointiestojen asettamiseksi tai itseltä urkittujen tietojen selvittämiseksi saa tietosuojavaltuutetulta ja henkilötietolaista.

Digitaalista sotaa yksityisyydestä voi ja kannattaa käydä arkielämässä joka päivä, sillä oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään. Muutoin on vaara, että kansalaisvapauksia ja valtaa valuu koko ajan ja huomaamatta niin viranomaisvallan kuin liike-elämänkin piiriin. Tarkkailun ja valvonnan vastustaminen ei ole vainoharhaista, mutta ne itsessään ovat harhaista vainoamista.

Kontrollin kasvuun on ohjannut tekniikan kehitys, EU-jäsenyydestä johtuva temmellyskentän laajeneminen ja ongelmien ongelma, maahanmuutto, jota pitäisi rajoittaa. Digitalisoitumisen ei pidä merkitä kansanvallan varkautta. Kyse on viime kädessä siitä, annammeko teknisten keinojen ja käytäntöjen kahlita elämäämme vain siksi, että ”välineet ovat olemassa”, vai toimimmeko filosofisesti ja päätämme asioistamme kansanvaltaisesti itse.

Digitaalisesta taantumasta

Digitaalisessa maailmassa ei näytä tapahtuneen mitään uutta kymmeneen vuoteen. Internet keksittiin jo 1990-luvulla. Taulutelevisiot, digitaalikamerat ja älypuhelimet yleistyivät viime vuosina niin, että niitä kaupitellaan tätä nykyä supermarketeista kuin makkaraa. Markkinoita on jäljellä enää tuotteille, joiden toivotaan itse luovan oman kysyntänsä. Eräs asiaan liittyvä turhake on älykello.

Kun kehityksen lakipiste on saavutettu, alkaa taantuminen: kaiken tavaran huonontuminen tai tahallinen huonontaminen. Kutsun digitaaliseksi taantumaksi tapaa, jolla tietokonealan teollisuus on systemaattisesti heikentänyt digitaalisia tuotteita, käyttöjärjestelmiä ja ohjelmia sekä niiden käytettävyyttä ja laatua.

Nyt, kun suurikokoiset 24–27 tuuman näytöt saatiin lopultakin ihmisten työpöydille kohtuulliseen 200–300 euron hintaan, ATK-alan teollisuus päätti alkaa suunnitella käyttöjärjestelmät ja kotisivut kannettavien matkaviestimien ehdoilla. En tarkoita vain Microsoftin kaikkien aikojen mokaa. Microsofthan yritti pakottaa ihmiset hankkimaan tietokoneisiinsa matkapuhelinten käyttöjärjestelmän ja tuputti meille pahamaineista Windows 8:aa, kunnes markkinat ratkaisivat toisin. Ensisijaisesti tarkoitan, että nykyaikana matkaviestinten laaja käyttö on houkutellut kaikkia Internet-toimijoita suunnittelemaan kotisivunsa pienille kannettavien laitteiden näytöille.

Tämä on ohjannut Internet-sisältöjä ja palveluita digitaaliseen taantumaan. Vielä muutama vuosi sitten sanomalehden saattoi avata pöytäkoneen ruudun kokoisena tietokonenäytölleen. Nykyisin lehtien sivut tehdään 4–5 tuumaisten tirkistysreikien ehdoilla, eikä tekstistä näe juuri mitään. Tällä tavalla lehtiä ei ole ilo lukea. Mikäli saman sivun avaa sitten kunnolliselle tietokoneen näytölle, pienten sivujen fontit näyttävät suhteettoman suurilta, ja sivujen graafinen ilme on pilalla.

Matkaviestinten käyttöönotto taannutti alaa siksikin, että puhelimien ja tablettien prosessorit ovat heikkotehoisia. Kun tabletteja ja kännyköitä on kuitenkin erehdytty pitämään standardin asettajina koko alalle, on samalla pysäytetty kehitys kymmenen vuoden takaiselle tasolle.

Tietokonealan digitaaliseen taantumaan kuuluvat myös laitteiden laadun huononnukset. Esimerkiksi Applen raportoitiin muutama vuosi sitten suunnitelleen puhelimiensa akut kestämään vain noin 500 latausta. Sen jälkeen kuluttajille markkinoidaan uutta puhelinta akun vaihdon sijaan. Akkua noihin laitteisiin ei voi tietenkään itse vaihtaa ilman hitsauslaitteita.

Microsoft puolestaan korvasi tietokoneissa hyvin toimivan Messenger-pikaviestiohjelmansa Skypellä, koska se muka toimii paremmin puhelimissa. Tätä nykyä Microsoft yrittää pakottaa Office-paketin käyttäjiä vaihtamaan kertamaksullisen lisenssinsä vuosimaksulliseen Office 365-ohjelmistoon. Microsoft pyrkii siis tekemään Office-paketistaan lypsykoneen. Sillä voidaan riistää niitä, joille Word-tekstinkäsittelyohjelmasta on tullut yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Piraatit ovat aivan oikeassa näkemyksessään, että tekijänoikeuksien verukkeella tapahtuva rahanriisto pitäisi saada loppumaan tapauksissa, joissa jonkin ohjelman päätyminen monopoliasemaan ei ole ollut tekijöiden omaa ansiota vaan historian kulun määräämä sattuma tai markkinoiden tahaton valinta.

Järjestelmien ja ohjelmistojen käyttäjät voivat onneksi valita käyttöjärjestelmäkseen ilmaisen Ubuntun tai Lubuntun ja toimistoon vaikkapa Open Officen sekä kuvankäsittelyyn esimerkiksi Gimpin. Ongelmia voi tosin tulla yhteensopimattomuudesta, joka on väistämätöntä suhteessa markkinoiden valtavirtaan.

Kurjinta digitaalisessa taantumassa on kuitenkin kannettavien laitteiden aiheuttama taantumus. Tekniikan kehitys mahdollistaisi pöytäkoneisiin avautuvat loisteliaat palvelut, mutta suuri osa kansasta haluaa netin taskuunsa ja kokee kannettavuuden jotenkin edistyksellisenä. Eikö ihmisillä ole kotia, jossa datailla ja katsella televisiota?

Itse kuulun siihen edistykselliseen ihmisryhmään, joka käyttää vain kotitietokonetta ja vihaa kannettavia laitteita. Enkä tarkoita nyt vain kannettavia matkapuhelimia vaan myös kannettavia ghettoblastereita ja melkein kaikkea aina alkaen kynnyksen yli kannettavista morsiamista päätyen mukaan otettaviin jääkaappeihin, grilleihin ja hiuskihartimiin. Kun itse matkustan, en ota mukaani mitään. – En mitään, sillä vain silloin olen oikeasti matkalla.

Sen sijaan suuri osa ihmisistä haluaa mukaansa kaiken. Digitaalinen taantuma liittyy nimenomaan kannettaviin laitteisiin. Ajatellaanpa kahta muuta digitaalisen tietokonetaantuman lähialaa: valokuvausta ja äänentoistoa.

Aikana, jolloin ihmisten käsiin saatiin kohtalaisen hyvät digitaaliset järjestelmäkamerat kohtuullisen hyvillä linsseillä ja kohtuulliseen hintaan, valokuvausala alkoi kärsiä digitaalisesta taantumasta siksi, että valtaosa valokuvista alettiin ottaa kännyköiden VGA-kameroilla. Myönnän toki, että nykyiset kännykkäkamerat ovat kuvanlaadultaan parempia, mutta vain näennäisesti, sillä niissä hyvän kuvanlaadun illuusio luodaan parantamalla kuvaa kontrastin lisäyksillä. – Selvä digitaalisen taantuman tunnusmerkki siis! Ihmiset eivät valokuvaa niin hyvillä kameroilla kuin voisivat vaan näppäilevät satunnaisotoksia kehnoilla kännykkäkameroillaan ja tuottavat lähes yhtä huonoa kuvanlaatua kuin 1800-luvun lopulla saatiin filmikameroita käyttäen.

Eräs digitaalisen taantuman piirre löytyy äänentoiston piiristä. Monet muistavat varmasti, millaista taistelua C-kasettien kanssa jouduttiin käymään, jotta ne saatiin soimaan edes jokseenkin tyydyttävästi. Tarvittiin Dolby-B- ja -C-kohinanvaimennusta, käytettiin kromi- ja metallinauhoja ja niin edelleen, ja silti äänenlaatu oli kurjinta kuraa.

CD-levyjen puhdas ja pakkaamaton äänentoisto ratkaisi kaikki ongelmat, mutta vain hetkeksi. Silloin elettiin hifi-maailman huippuhetkeä ja kukoistuksen kautta, jonka jälkeen tilanne on huonontunut. Nörtit menivät nimittäin keksimään pakatun äänentoiston ja ottivat käyttöön MP3:et, joiden myötä palattiin takaisin C-kasettien aikaan.

Äänilevyteollisuus tietenkin iloitsee pakatuista tiedostoista, sillä tuottajat toivovat ihmisten ostavan alkuperäisiä tallenteita. Mutta niitä ei saa enää juuri mistään CD-levyjen muodossa! Netistä tulee vain latauslistojen MP3:sia.

Ai että eivät ne niin huonoja ole? On totta, että MP3:t soivat paremmin kuin C-kasetit, mutta tosiasiassa korkeat äänet leikkautuvat pois, ja tilavaikutelmat kutistuvat surkeiksi. Kunnollisilla stereoilla eron kuulee selvästi, ja se on häkellyttävä. Mutta eihän ihmisillä olekaan enää mitään muita kuin kannettavia laitteita ja korvanappeja, joista ei kuule kuin rahinaa. Yhtä kaikki, kyse on digitaalisesta taantumasta, josta syytän tietokonealan nörttejä. He sössivät pelin.

Olen siis täysin samaa mieltä kuin Kenny Everettin komediahahmo Angry of Mayfair oheisella suoraan 1980-luvulta periytyvällä videolla, jonka linkkaan tähän loppuun muistuttamaan taantumuksen ikävästä kurjuudesta. Tuolloin ei digitaalista taantumaa tunnettu.

Nettilehtien tulevaisuus

Helsingin Sanomat pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttuu tabloid-kokoiseksi ensi vuonna. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että jatkossa ilmaiseksi saa lukea vain viisi juttua viikossa.

”Uudistus” tarkoittaa nykymaailmassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta – niin tässäkin yhteydessä. Moni kysyy, täytyykö Hesaria enää lukea lainkaan.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneissa kuin puhelimissakin.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin, kuten Uuteen Suomeen tai Yleisradion sivuille.

Nostan hattua Niklas Herlinille, joka arvokasta kultturityötä tehden osti Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen ja jatkoi kunnianarvoisan lehden tekoa verkossa. Tietääkseni myös Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

On joka tapauksessa hienoa, että Uuden Suomen tekoon on löytynyt sellaista uhrimieltä kuin on löytynyt. Voi olla, että minusta moiseen anteliaisuuteen ei olisi ollut, vaikka moral man olenkin. Kun lehti tekee edelleen Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, vaatii todellista hyväntekeväisyyttä pitää lehteä yllä. Luulen, että itse valitsisin Maseratin ja ajaisin sillä. Mutta minähän olenkin tavallinen köyhä pulliainen.

Uskon, että Hesarin ratkaisu on yksi seikka, joka auttaa Uutta Suomea nousemaan tappiolta lukijoiden lisääntyessä ja mainostulojen kasvaessa.


Salsingin Henomien lautsenjoulu?

Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta nyt vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin ”vapautunut” tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu useisiin osiin sen uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY Bonnierille, Suomalainen kirjakauppa Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Meneillään on freudilainen pesänjako.

Sanomaa on joskus arvosteltu tietystä monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta: levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueelle. Purkaessaan mediaimperiumia nykyjohto tekee joka tapauksessa täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti.

Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista höttöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin luonnollisesti vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi kaapeliverkoista kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnallisia lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin Ylioppilaslehteä.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Tällaista selektiota en ole havainnut esimerkiksi Uudessa Suomessa, jonka vapaamielinen blogipalsta onkin institutionalisoitunut maan keskeisimmäksi puheenvuoro- ja mielipidefoorumiksi.

Sen sijaan Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unionin jäsenyyden sekä euroon liittymisen puolesta. Se on natottanut Suomea ja työskennellyt yksipuoliseen tapaansa maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan kylläkseen tavasta, jolla lehden toimitus löi maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.


Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se johonkin elektroniseen lukulaitteesseen, jossa sitä voi lukea maksusta. Kympin kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi Uutta Suomea, Ylen uutisia tai Kansan Uutisia, kun kiireisellä ihmisellä ei yleensäkään ole aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Tämä ei ole kovin epäfilosofinenkaan asenne. Jo Georg Henrik von Wright piti tapanaan lukea sanomalehdet aina ohimennen, seisaaltaan. Selitys oli ilmeisesti se, että niin ei tarvitse enää pompata ylös jokaisen järkytyksen vuoksi, tai se, ettei ole syytä syventyä lukemaan kaikkia juoruja istualtaan.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta.

Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Maksullistaminen ei onnistune siksikään, että lukijat ovat tottuneet siirtyilemään eri lehtien ja sivustojen välillä hakukoneiden antamien tulosten mukaisesti, eivätkä he maksa kaikkiin medioihin niiden vaatimia kymmeniä euroja saadakseen linkit auki. Lopulta vain niitä luetaan, jotka tarjoavat pääsisältönsä ilmaiseksi tai mainostulojen varassa, kuten MTV3.

Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi vaikkapa 1,95 kuukaudessa. Sellaisena myös Uusi Suomi voisi lopettaa tappiollisuutensa, mikäli tilaajia kertyisi noin 10 000 verran. Jos tilaajia olisi tyypillisen keskikokoisen sanomalehden verran, eli sanokaamme 70 000, muutaman kymmenen sentin kuukausitilausmaksu riittäisi.

Tähän asti Uusi Suomi on ollut kahden kauppaa: lehti on ollut lukijoille auki ilmaiseksi ja Puheenvuoro-palstan kirjoittajat ovat kirjoittaneet siihen (etupäässä) ilmaiseksi. Nettikolumnit ovat osittain pitäneet yllä myös lehden toimituksellisen aineksen suosiota, ja toimitetut jutut ovat viestineet hedelmällisesti blogikirjoitusten kanssa. Voi olla, että pelkkä lukijoiden siirtyminen Hesarin piiristä Uuden Suomen sivuille riittää paikkaamaan Uuden Suomen taloutta.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun ja painotekniikan kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Voi olla, että suurten yleissanomalehtien aika on ohi, sillä elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi.

Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleentuotettu internetiin. Esimerkkinä ovat vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisena jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä kiinnittää huomiota elektronisten julkaisujen pysyvyyteen ja säilymiseen aikojen yli.

Kallista ylellisyyttä

Kansanedustaja Mika Lintilän vetämä työryhmä sopi televisiomaksun korvaavasta mediamaksusta juuri viime juhannuksen alla, jotta kukaan kesälaitumille kiirehtivä ei olisi ehtinyt kiinnostua siitä. Viestintäministeri Suvi Lindén kommentoi päätöstä tuolloin, että valittavana oli vain ”huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”.

Nyt lokakuun alussa hallitus teki asiasta päätöksen, jonka mukaan Yleisradion toiminta rahoitetaan kaikilta kotitalouksilta perittävällä tasasuurella Yle-maksulla vuoden 2012 alusta lukien. Olen analysoinut Ylen rahoitukseen liittyvät ongelmat perusteellisesti aiemmassa kirjoituksessani, joten en palaa yksityiskohtiin tarkemmin tässä. Selvää on, että postiluukkukohtainen Yle-maksu kohtelee kaltoin kansalaisia.


Yle-maksusta budjettirajoitukseen

Jos Yleä aiotaan rahoittaa edelleenkin julkisesti, olisi parempi, että varat perittäisiin valtionverotuksen muodossa. Verona perittävä maksu olisi oikeudenmukainen, sillä se sisältäisi progression ja ottaisi huomioon ihmisten erilaisen maksukyvyn. Verona perittävä maksu olisi lisäksi henkilökohtainen eikä päästäisi suurperheitä katsojakohtaisella alennuksella.

Kotitalouskohtainen Yle-maksu on perin kepulainen keksintö. Se suosii maaseudulla tavanomaisia suuria ruokakuntia ja lestadiolaisia, jotka eivät muutenkaan välitä televisiosta. Kymmenen katsojan perheissä Ylen palvelut maksavat henkeä kohti vain kymmenesosan siitä mitä yhden hengen kotitalouksissa. Tämä ei voi olla mitenkään perusteltavissa, ja suunniteltu Yle-maksu loukkaakin kansalaisten yhdenvertaisuutta niin pahasti, että sen voisi kaataa perustuslakivaliokunnassa. Hankkeella on oppositio myös hallituspuolueissa, tosin sitä ei tue avainasemassa oleva viestintäministeri Suvi Lindén.

Siinä, että hallitus Lindénin sanoin välttää ”lisäämästä veroja”, ei ole järkeä. Valtiohan perii Yle-maksuna ihan saman summan kuin se perisi vastaavana verona! Niinpä ongelma koskee kysymystä, kuinka rasitus jaetaan kansalaisten kesken. Se olisi huomattavasti parempi jakaa veroprogressiolla painotettuna.

Mediamaksua ovat arvostelleet jo melkein kaikki. Kuluttajaliitto moittii sitä, ettei tasasuuruinen maksu ota huomioon kotitalouksien erilaista maksukykyä. Sama maksu veloitettaisiin niin opiskelijalta kuin suurituloiseltakin. Lisäksi maksun perimiseen liittyy käytännön pulmia yhteistalouksissa, kuten opiskelija-asunnoissa: esimerkiksi luottotiedot voisivat mennä kerralla kaikilta asuntokunnan jäseniltä, jos päävastuussa oleva kämppis jättää maksun hoitamatta. Toisaalta ulosoton ja maksuhäiriön välttämiseksi yksi asukas voisi joutua maksamaan kaiken.

Julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen puolestaan kritisoi Yle-maksua todeten sen olevan vain muodollisesti tasapuolinen mutta todellisuudessa kallis köyhille. Asia onkin juuri näin, sillä 175 euron veroluonteinen maksu iskee pahiten köyhän kukkaroon. Pohjolaisen mielestä on alun alkaen väärin kutsua Yle-maksua maksuksi, sillä se ei kytkeydy mihinkään palveluun tai suoritteeseen.

Itse pidän pääongelmana sitä, että Yle-maksu laskuttaa ihmisiä palveluista, joita he eivät tilaa. Myös matkapuhelimen ylläpitoon liittyvän laskutuksen perustana voi olla vain operaattorin kanssa tehty sopimus, eikä ketään voida pakottaa ostamaan sellaista, mitä he eivät halua. Olen toisaalta epäkaupallisen Ylen säilyttämisen kannalla, mutta budjetista tapahtuva rahoitus olisi Ylen toiminnan jatkamiseksi se haettu pienin paha.


Ylen tulevaisuus

Myös Ylen itsensä kannattaisi taipua budjettirahoitukseen, vaikka se katsookin, että veropohjainen rahoitus johtaisi jokavuotiseen kädenvääntöön. Todellisuudessa budjettirahoitus ei tee Yleisradiosta hallituksen kanavaa, sillä rahoituksen taso voidaan jäädyttää vakiotasolle ja varustaa indeksikorotuksilla. Eihän kukaan sano yliopistojakaan hallituksen äänitorviksi, vaikka nekin saavat valtaosan rahoituksestaan valtion budjetista. Ylelle voitaisiin varmistaa samantyyppinen itsehallinto kuin yliopistoille lainsäädäntöteitse. Sitä paitsi Yle on nytkin eduskunnan eikä hallituksen alainen yhtiö.

Ylen argumentteja paremmin ymmärrän kaupallisen median kateutta. Varsinkin Sanoma-konserni on hermoillut viime aikoina Ylen saaman kilpailuedun vuoksi, mikä on sangen luonnollinen seuraus siitä, että rikkainkaan ei koskaan saa aivan kaikkea. Kaupallisen median hätää ehkä lievittää, että Yle on sitoutunut olemaan mainostamatta maksujen saamisen ehtona. Mikäli Yle alkaisi mainostaa, tämä voisi viedä kaupallisen median leivästä vielä isomman siivun kuin maksujen Ylelle tuoma kilpailuetu.

Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner kehui mediamaksua taannoin sillä, että se velvoittaa Yleä tuottamaan entistä parempaa ohjelmaa myös niille, jotka ovat olleet tyytymättömiä Ylen toimintaan. Eli jos ihminen ei pidä puolukkahillosta ylipäänsä, hänelle tuotetaan jatkossa entistä marjaisampaa puolukkahilloa!

Tyytymättömyys Ylen toimintaan velvoittaisi Yleä oikeastaan vain yhteen: rahoittamaan toimintansa itse ja laittamaan kanavansa kortin taakse. Tämä ei kuitenkaan ole järkevää; esimerkiksi DVB-T-verkosta suunniteltiin alun perin lennosta vastaanotettava, ja netti-TV:stä on tullut niin yleinen, että sitä katsovat myös kaikki ne, joilla ei ole televisiota.

Tässä mielessä salasanoilla suojatut verkot ja muu vastaanoton vaikeuttaminen söisivät pois tekniikan hienot mahdollisuudet, eikä panttaaminen ole niin muodoin perusteltua. TV-maksukäytännön ja siihen liittyvän valvonnan jatkaminen johtaisi sen tapaiseen urkintaan, jonka muistamme parin vuoden takaa, kun kaapelioperaattorien kanssa tehtyjä maksu-TV-sopimuksia vaadittiin julkisiksi, jotta siten voitaisiin selvittää, kenellä on televisiovastaanotin.

Taannehtivan urkinnan puolestaan kumosi roomalaisen oikeuden periaate nullum crimen, nulla poena sine previa lege poenali, toisin sanoen ”mikään sellainen teko ei voi olla rangaistava rikos, jota ei ole tekoa edeltävässä laissa määritelty rangaistavaksi rikokseksi”. Yle-maksun puolestani haluaisin vaihtuvan budjettirahoitukseksi jo siksi, että Ylenkään ei pidä tuudittautua pyhänä pidetyn TV-maksun mahdollistamaan kellistelyyn. Vuosittainen budjettikontrolli tekisi Ylelle pelkästään hyvää.

Itse haluan Ylen toimintaa jatkettavan, mutta yhtiön pyrkimystä kaikenkattavuuteen pitäisi vähentää. Esimerkiksi ruotsinkielisen ohjelma-aineksen osuus on kohtuuttoman suuri, ja sen voisi ajaa suurimmaksi osaksi alas kulujen vähentämiseksi. Tämä varmasti sopii Rkp:lle, kunhan sen kaksi vakioministerinpaikkaa säilyvät.

Ritualisoitunutta ohjelmatuotantoa pitää karsia. Musiikkitalon tapaisista suurhankkeista pitää luopua ja keskittyä ohjelmien esittämiseen ja tuottamiseen. Vakiosuuruisen maksun vika on se, että jos firmalla on kiinteät tulot, niin menojakin kyllä riittää.

Digitaalinen televisio on lupamaksujen loppu

Television digitalisointia on vatvottu sen verran ahkerasti julkisessa sanassa, että kukaan ei pidä asiaa enää minään ihmeenä. Niinpä kyseinen aihe sopii esimerkiksi siitä, kuinka asian kuin asian käsittely latistuu, kun keskustelut joudutaan käymään aina vain alimman ymmärtämiskyvyn mukaan. Suurimmalle osalle ihmisistä muutaman kympin hintaisen digisovittimen hankinta ja käyttöönotto eivät tuota mitään ongelmia. Varsinaisen pulman digitaalinen televisio tuottaakin Yleisradiolle, jonka hermoileminen johtunee siitä, että uusi tekniikka mahdollistaa lupamaksujärjestelmän romuttamisen.

Yleisradion näennäisesti maksuttomat kanavat ovat samanlainen poliittinen kupla kuin ”ilmainen” joukkoliikennekin. Todellisuudessa Yleisradion TV-kanavat muodostavat Suomen kalleimman maksutelevisiojärjestelmän. Erotuksena muihin maksukanaviin on vain se, että Yleisradion toiminnasta joutuvat maksamaan kaikki televisionkatsojat, vaikka he eivät Ylen kanavia katsoisi tai haluaisi.

Kun viimeisetkin analogiset lähetykset päättyvät tänään kaapeliverkoissa, lupamaksut voitaisiin alkaa periä korttipohjaisen digitaalisen järjestelmän kautta. Mutta myös sille on olemassa tiettyjä esteitä, mikä tekee tv-maksun perimisen verotusteitse järkeväksi. Lupamaksujärjestelmää ei ole syytä jatkaa, sillä laskuttaessaan kanaviensa katsomisesta hakuammuntamaisesti Yle menettelee epäoikeudenmukaisesti kuluttajia kohtaan.


TV-luvan tabu murtuu

Television digitalisoituessa on puhuttu paljon siitä, mitä teknisiä uudistuksia järjestelmään liittyy ja mitä lisäarvoa ne tuovat katsojille. Vähemmän on keskusteltu kysymyksestä, mistä kanaville riittää ohjelmaa, ketkä ohjelmia katsovat ja kuinka kanavat pystyvät rahoittamaan toimintansa. Vähentääkseen kitkaa digi-TV:n tieltä ja saadakseen laitekannan uudistumaan televisioyhtiöt välttelivät kertomasta sitä, että digitaaliseen järjestelmään siirtyminen merkitsee lupamaksupohjaisen television loppua ja kanavakohtaisen maksutelevision alkua.

Yleisradion rahakriisin keskellä sen oma tulevaisuus näyttää vaikealta, eikä Ylen taloudellinen asema jatkossakaan helpotu. Ylen kriisi ei kuitenkaan koske ensisijaisesti sen toiminta-ajatusta vaan on lähinnä tekninen ja taloudellinen. Koetan seuraavassa valaista, kuinka julkisen vallan kannattaisi näihin haasteisiin tarttua.

Lupamaksupohjainen rahoitus on perustunut muun muassa siihen, että Yleisradio omisti aiemmin jakeluverkon. Myös mainostelevisioyhtiöt joutuivat maksamaan Ylelle huomattavia summia lähetysverkon käytöstä toimilupamaksuina. Käytäntöä voitiin perustella omistussuhteella. Digitaalisen lähetysverkon omistaa nykyisin ranskalaisyhtiön hallitsema Digita Oy. Viestintävirasto, joka huolehtii lupamaksujen perimisestä, muutti lupamaksun nimen jo aikaa sitten ”TV-maksuksi”.

Todellisuudessa kyseessä on entinen lupamaksu, jota Yle perii Digitan verkon käytöstä, kun suurin osa lupamaksuvaroista tilitetään Ylelle. Kattaessaan sillä noin 90 prosenttia toimintamenoistaan Yleisradio on eriarvoisessa asemassa kaupallisiin TV-yhtiöihin verrattuna, ja keskeinen kysymys kuuluu, ansaitseeko Yleisradio erityisoikeuksiaan.

Kun digitaalinen verkko muodostuu vallitsevaksi, kaupallisten TV-yhtiöiden kannattaa hakea Kilpailuvirastolta ratkaisu kysymykseen, onko oikein, että Yleisradio nauttii kilpailullista erityisetua. Luultavasti kaupalliset TV-yhtiöt olisivat hakeneet ratkaisua jo aiemmin, ellei se olisi ollut omiaan hidastamaan digitaalisen television yleistymistä. Kun katsojille olisi valjennut, että digitalisoinnin mahdollistama maksutelevisio saattaakin merkitä kanavakohtaisia tv-maksuja, digiboksien hankinta olisi entisestään hidastunut. Samalla koko toiminnassa olisi jääty helposti analogiseen aikaan.

Sen sijaan laitekannan muututtua täysin digitaaliseksi on TV-luvan romuttaminen ja maksutelevisiojärjestelmän käynnistäminen mahdollista. Lupamaksuttomat kotitaloudet voidaan pimentää, kun lähetykset saadaan näkymään vain kuluttajan ja palveluntarjoajan välisellä sopimuksella sekä laitteeseen asennettavalla Conax-kortilla. Näin myös lupamaksujen perimiskäytäntöä tulee järkeväksi muuttaa.


Tekniikka luo maksutelevision

Tekninen kehitysaskel muodostaa ratkaisevan perusteen kaupallisten yhtiöiden vaatimuksille. Vastaanottimen hallussapitoon perustuvan lupamaksun keruu ei ole enää oikeutettua, sillä Yleisradio ei voi pakottaa ketään maksamaan pelkästä laitteen olemassaolosta. Sehän on sama, kuin puhelinyhtiöt laskuttaisivat matkapuhelimen haltijaa, vaikka hänellä ei olisi liittymäsopimusta. Hyväksyttävä peruste tv-maksulle voi olla vain tilattu sisältö, josta laskuttamiseen on olemassa tekninen järjestelmä.

Digivastaanottimessa voidaan saattaa näkymään vain ne kanavat, joista kuluttajat maksavat – tai ne, jotka lähettäjä haluaa välittää ilmaiseksi. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi eräät satelliittikanavat. Näin Yleisradiolla, Digitalla tai Viestintävirastolla ei olisi oikeutta periä maksua pelkästä TV-vastaanottimen hallussapidosta – sitä kun voidaan käyttää pelkästään muiden kuin Ylen kanavien katselemiseen.

Lupamaksujärjestelmän vuoksi Ylen koko toiminta-ajatus on ollut vaarassa muuttua ristiriitaiseksi. Tämä puolestaan on luonut Ylen katsojakontakteihin erityisen värin. Lupatarkastajien tehtäväksi mielletään sen varmistaminen, että televisiota ei katsottaisi; se on ikään kuin paheksuttavaa ja nuhteen alaista toimintaa – paitsi erityisellä luvalla. Toisaalta television katselemista pidetään itsestään selvänä, ja siihen suorastaan painostetaan tuputtamalla lupia kaikille. Mainostelevisioyhtiöt puolestaan toivovat, että niiden kanavia katsoisi ihan omasta halustaan mahdollisimman moni! Tämä näkyy ohjelmien tasossa.

Ylekin tietysti toivoo, että myös sen omat kanavat voisivat oikeuttaa olemassaolonsa omalla katsojapohjallaan. Mutta käytännössä valtiollinen viihde on osoittautunut niin ”ammatikseen” tehdyn näköiseksi, että hauskanpito on muuttunut työksi myös kotikatsomoissa. Lupamaksujen siirtäminen verotusteitse perittäväksi olisi ollut perusteltua jo analogisenakin aikana, sillä TV-lupatarkastajat mielletään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksia tekeviksi elämäntapatarkastajiksi, jotka eivät tähän maailmanaikaan kuulu ja joiden soisi häipyvän historian hämäriin.

Yleisradion asema digitalisoitumisen keskellä on vaikea. Sen oman edun mukaista olisi pitää kiinni lupamaksuun perustuvasta järjestelmästä. Näin se pystyisi laskuttamaan jokaista television haltijaa, vaikka tekniikka on olemassa vain kanavakohtaista laskutusta varten. Ylen ohjelmat ja kanavat kun eivät ole olleet katsotuimpien joukossa. Esimerkiksi MTV3:lla on yhtä paljon katsojia kuin TV1:llä ja TV2:lla yhteensä.

Yle saattaa yrittää jarruttaa kanavakohtaiseen maksutelevisioon siirtymistä vedoten siihen, että näin kansalaisille voidaan taata näennäisesti ”ilmainen” televisio. Tosiasiassa se perustuu edelleenkin Ylen etuoikeuteen periä lupamaksua. Tuon oikeuden loppuminen vähentäisi Yleisradion tuloja ratkaisevasti. Niin on käynyt jo nyt, kun osa katsojista on sanonut irti lupansa – ilmeisesti protestiksi koko käytännön järjettömyydelle.

Sen sijaan kaupallisille televisioyhtiöille digitaalinen tekniikka lupaa aurinkoisia aikoja. MTV3 ja Nelonen toimivat nyt valtaosin ilmaiskanavina, joille lupamaksuista ei tilitetä mitään. Mutta ne voivat jatkossa päättää siitä, mitkä ohjelmat näkyvät ilmaiseksi ja mitkä vain maksullisen kortin kautta. Esimerkin tästä antaa formulakilpailujen osittainen siirtyminen uusille mini pay-kanaville.

On todennäköistä, että kaupalliset yhtiöt eivät koskaan muuta ohjelmiensa päävirtaa täysin maksulliseksi, sillä mahdollisimman laaja katsojapohja on mainostelevisioyhtiöiden elinehto. Tulevaisuudessa saattaa käydä jopa niin, että Yleisradio joutuu sopeutumaan tilanteeseen tavalla, jolla kaikki sen ohjelmat muutetaan varainhankintasyistä maksullisiksi, kun taas mainostelevisioyhtiöt pystyvät tarjoamaan pääohjelmistonsa ilmaiseksi, kuten tähänkin asti. Sitten on kiintoisaa nähdä, mitä kanavia kansalaiset katsovat.


Kieroutunut kilpailutilanne

Sekä teknisistä että poliittisista syistä on lupamaksukäytännöstä luopumista syytä pitää todennäköisimpänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Eiväthän sanomalehdetkään voi lähettää koteihin laskua tai tarkastajaa vain sen oletuksensa perusteella, että niissä luetaan kyseistä lehteä salaa. Myös lehtipuolella ilmaisjakelu on lisääntymään päin, ja kenttä on jakautumassa kahtia ilmaisen ja tilattavan aineiston kesken. TV-kanavien välisen kilpailutilanteen vääristyminen toteutuu nyt siinä, että keräämällä itselleen rahaa pelkästä vastaanottimen hallussapidosta Yle syö markkinoita kaupallisten kanavien mahdollisuuksilta myydä katsojille omia palvelujaan.

Ylen automaattilaskutukselle ja pakkotilausperiaatteelle ei ole vedenpitävää pohjaa, sillä vapaassa markkinataloudessa ketään ei voida pakottaa ostamaan palveluja yhdeltä tarjoajalta. TV-lupajärjestelmässä Ylen kanavien pakko-ostaminen on ollut myös muiden kanavien katsomisen ehto, ja näin Ylelle on suotu totaalinen etulyöntiasema. Vaikka Yleisradio itse ei tunnusta toimintansa perustuvan kilpailuun, tämä ei kumoa sen kokonaismarkkinatilannetta vääristävää vaikutusta. Kun markkinoilla toimii erityisoikeuksilla varustettu kilpailija, vähenevät kaupallisten toimijoiden mahdollisuudet.

Yleisradion etuoikeuksien puolesta on tosin lausuttu, että Yle on TV-maksun perimisoikeuden vastikkeeksi sitoutunut olemaan mainostamatta. Mutta kuinka vedenpitävä tuokin argumentti on? Ajatellaanpa, että Suomessa toimisi kenkäkauppias, joka jakelisi kansalaisille näennäisesti ilmaisia kenkiä ja perisi samanaikaisesti kenkien käyttömaksua, jonka perusteeksi mainittaisiin se, ettei kyseinen kauppias salli mainoksia ikkunoissaan.

Ensinnäkin tämä veisi pohjaa kaupallisten toimijoitten myynniltä. Toiseksi se, että toimija ei asetu markkinaehtoiseksi yritykseksi, ei riitä perusteeksi sen laissa säädetyille positiivisille erityisoikeuksille, sillä pelkkä kilpailemattomuus kaupallisten yhtiöiden kanssa ei tuo Ylelle niin suurta etua kuin sen nykyinen erityisasema sille suo. Muutoinhan Ylen olisi kannattanut muuttaa toimintansa kaupalliseksi jo aikoja sitten, ja juuri kaupallisuutta se nyt pelkää.

Entä toisiko digitalisoimisen suoma kanavakohtainen maksullistaminen Ylen varainhankintaan suurta muutosta? Liikenne- ja viestintäministeriön vuonna 2003 julkaistu ”Kohti digiaikaa” -väliraportti linjasi vielä TV-lupajärjestelmän puolesta vedoten tulonmuodostuksen ennustettavuuteen ja hurskastellen kansalaisten näennäisellä ”halukkuudella” suorittaa maksunsa herran pelossa.

Vuoteen 2010 ulottuvassa ennustuksessa jopa budjettirahoitus tyrmättiin pitäen sitä valtiovaltaan sitovana ja puolueellisuutta lietsovana. Raportissa unohdettiin kuitenkin tärkein tekninen fasiliteetti eli korttipohjainen maksu-TV lähes kokonaan, eivätkä lupamaksujen tasaisilla nostoilla uhkaavan raportin muutkaan perustelut tunnu enää uskottavilta. Nykykäytännön pohjana olevan selvityksen olikin laatinut valtion viranomainen toisen valtion laitoksen toimeksiannosta, eikä sitä ole syytä pitää puolueettomana.

Vaikka TV-lupajärjestelmä onkin vielä yleiseurooppalainen (Espanjaa, Hollantia, Luxemburgia, Portugalia ja Brysselin kaupunkia ottamatta), useimmissa Euroopan maissa joudutaan siirtymään digitalisoimisen myötä nykyistä järkevämpään rahoituskäytäntöön. Ranskassa, Irlannissa ja Italiassa mainostulot ovat perinteisesti muodostaneet merkittävän osan julkisten TV-yhtiöiden tuloista luotettavuuden kärsimättä.

Huonon esimerkin uuteen tilanteeseen reagoimisesta puolestaan tarjoaa Saksa, joka laittoi hätäpäissään tietokoneetkin luvanvaraisiksi. Tämän logiikan mukaan 3G-puhelimetkin jouduttaisiin tekemään erikseen luvanvaraisiksi, sillä niillä voidaan katsella TV-ohjelmia. Niiden puolestaan toivotaan yleistyvän, jotta GSM-verkko voitaisiin suunnitelman mukaisesti lopettaa vuoteen 2015 mennessä.

Viestinnällisiä olosuhteitamme hyvin vastaavassa Norjassa TV-maksu peritään siten, että kaikkien kotimaisten kanavien katselu on pantu kortin taakse. Lupa yksinkertaisesti korvattiin maksukortilla, jossa myös kaupalliset yhtiöt ovat mukana. Mikäli kaupalliset yhtiöt eivät pääse Ylen kanssa sopimukseen siitä, että myös niiden kanavien katselu laitetaan kortille, Yle voisi laskuttaa vain omat kanavansa. Käytössä olevan kortin pitäisi silti olla yhteinen, sillä korttien jatkuva vaihtelu kotipäätteissä ei tule teknisistä syistä kyseeseen ja yhteiselle kortille kaupallisetkin yhtiöt voisivat ladata omien kanaviensa katseluoikeuksia.

Erään teknisen ongelman muodostaa se, että eräissä kotipäätteissä ja kannettavien tietokoneiden TV-korteissa ei ole Conax-korttipaikkaa ollenkaan, ja antenniverkon digijärjestelmä rakennettiin alun perin myös tien päällä tapahtuvaa vastaanottoa varten. Niinpä kortittamiseenkin liittyy ongelmia.

Mikäli Suomessa halutaan pitää kiinni Yleisradiosta, ainoaksi vaihtoehdoksi näyttää jäävän se, että Ylen kulut kuitataan valtion budjetista. Tämä merkitsisi veroluonteisen maksun siirtämistä verotusteitse perittäväksi, mikä kattaisi myös pelkkää 3g-puhelinta tai netti-TV:tä käyttävien osuuden kustannuksista. Maksun periminen tuloveron yhteydessä olisi oikeudenmukaista siksikin, että nykyinen lupamaksu kohtelee ihmisiä epätasavertaisesti. Yhden ja kahden ihmisen taloudet maksavat nyt enemmän henkilöä kohti kuin suuremmat perheet.

Uudistusta valmisteleva työryhmä on laskenut, että tuloverona perittäväksi muutettu lupamaksu merkitsisi noin sadan euron lisäystä vuotuiseen verorasitukseen henkilöä kohti. Näin laskien yhden ihmisen taloudet maksavat nyt kaksinkertaista lupamaksua, kun taas nelihenkiset perheet pääsevät puolella hinnalla. Ne ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista vastaanotinta, voisivat veropohjaisessa järjestelmässä lohduttautua sillä, että julkinen valta rahoittaa verovaroista myös moottoritiet ja koulut, vaikka kaikilla ihmisillä ei ole autoa eikä lapsia. Informaatiotekniikan huippumaana Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä, eikä myöskään poliittisia päätöksiä pidä enää viivyttää.


Puolueettomuuden puolustaja?

Kysymys televisiotoiminnan rahoituksesta ei ole tietenkään vain kaupallinen vaan myös poliittinen. Moniarvoisuuden takaamiseksi voi olla hyväkin, että on olemassa epäkaupallisesti toimivia viestimiä. Yleisradio ei ole tosin osoittanut puolueettomuuden pyrkimyksessään kovin luotettavaa linjaa, kun pää- ja toimitusjohtajilta vaadittu tärkein ominaisuus on ollut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenyys.

Ei ole olemassa myöskään selvää näyttöä siitä, että valtiolliset kanavat takaisivat monipuolisempaa tai objektiivisempaa tiedonvälitystä kuin useiden kaupallisten yhtiöiden kirjavoittama mediakenttä. Myös mainosten ja markkinoinnin karttaminen voi antaa todellisuudesta vääristyneen kuvan, sillä mainosten olemassaolo on osa todellisuutta. Yle kategorisoi TV-kanavat uusien kotisivujensa ohjelmatiedoissa ”kaupallisiin” ja ”ei-kaupallisiin”, mutta kaupallisuus ei liene loppujen lopuksi kovin ratkaiseva ohjelmien valintakriteeri. Tärkeämpää on se, mitä televisiosta todella tulee.

Entä miten olisi suhtauduttava Esko-Juhani Tennilän puheisiin, joilla hän on vedonnut TV-maksun puolesta ja väittänyt, että budjettirahoitteisuus tekisi Ylestä ”hallituksen äänitorven”? Valtaapitävät luonnollisesti tukevat viestimiä ja viestimet tarvitsevat valtaapitäviä, mutta tosiasiassa vuorovaikutus ei ole noin automaattinen eikä suoraviivainen. Rahoittavathan yliopistotkin menonsa suurimmaksi osaksi valtion budjetista, eikä niitä ole silti syytä pitää ”hallituksen kanavina”. Myös Yleisradion autonomia voitaisiin varmistaa lailla. Tämänkin tietäen poliitikot eivät mielellään tartu Yleisradion asemaan, sillä he ovat mediasta riippuvaisia, ja käytännössä Yle hallitseekin nyt poliitikkoja eikä päinvastoin.

TV-lupajärjestelmä herätti Ruotsin eduskuntavaalien alla poliittista kohua, josta kävi ilmi, että sen enempää poliitikot kuin kansalaisetkaan eivät pidä nykyjärjestelmiä perusteltuina. Matti Vanhanen oli tuolloin oikeassa vastustaessaan TV-lupatietojen julkistamista. Se johtaisi kontrolliin, joka ei kuulu demokraattisiin yhteiskuntiin mutta jota voidaan käyttää poliittisten ajojahtien välineenä – aivan niin kuin toimeentulotukiasiakkaiden pankkisalaisuuden murtamista tai valtioneuvoston jäsenille jo nyt lankeavaa velvoitetta luetella kaikki omaisuutensa kellon käätyjä myöten.

Kimmo Sasi puolestaan totesi jo liikenne- ja viestintäministerinä toimiessaan, että TV-lupamaksun käsite on albanialainen ja että vastaanottimen hallinnasta verottava järjestelmä olisi korvattava rahoittamalla Yleisradion toiminta suoraan valtion budjetista. Helsingin Sanomien syksyllä 2006 tekemä tiedustelu osoitti, että noin puolet kyselyyn vastanneesta sadasta kansanedustajasta olisi tähän myös valmis. Nykyeduskunnan aikana tällaista tiedustelua ei ole tehty.

Yleisin peruste veroluonteisen maksun korvaamiseen budjettirahoituksella on se, että nykyinen TV-maksu on könttäsummavero, jonka mukaisesti jokainen kuluttaja maksaa saman osuuden tuloistaan riippumatta. Sen sijaan veroprogression sisältävä budjettirahoitus rasittaisi kansalaisia heidän maksukykynsä mukaan ja olisi sosiaalisesti oikeudenmukaisempi. Toisaalta lupamaksun tasaveroluonteessa on joskus nähty myös sen tietty ”oikeudenmukaisuus”.

Onpa valtiollisen rahoituksen muoto sitten lupamaksu- tai budjettipohjainen, varsin vahva poliittinen peruste Ylen toiminnan tukemiseen julkisella rahoituksella on ollut se, että sillä tavoin on tehty tulonsiirtoja ohjelmien kotimaisille tekijöille eli tuettu kulttuurielämää. Kun suuri osa ohjelmista ostetaan kuitenkin jo nyt talon ulkopuolella toimivilta yksityisiltä tuotantoyhtiöiltä, voidaan kysyä, miksi kyseistä valtion tukea ei suunnattaisi suoraan tekijöille vaan ostajana toimivalle Ylelle.


Strategisia virheitä

Tosiasia, jonka Yleisradio joutuu tunnustamaan, on se, että sillä on vain yksi tie. Se johtaa nykyisen rahoitusjärjestelmän päätepisteeseen, eikä ratkaisua voida kuin viivyttää keinotekoisin konstein. Ylessä on tehty strategisesti eli koko organisaation tavoitteiden ja päämäärien kannalta huonoja ratkaisuja. Selkeä linjanveto on puuttunut, sillä asioista ovat päättäneet poliitikot. Näin on päädytty epätyydyttäviin kompromisseihin.

Kiristyvässä kilpailussa ja talouskriisissä olisi tarvittu profiloitumista ja keskittymistä tietyille aloille. Yleisradio aikoi toimia muun muassa huippukalliin Musiikkitalon rakennuttajana, kunnes se vetäytyi hankkeesta oivallettuaan, että viestintätalon pitää keskittyä ohjelmien tuotantoon ja hankintaan. Mielestäni Yleisradio ei tarvitse tehtäviensä toteuttamiseksi omaa sinfoniaorkesteriakaan, vaan myös sen toiminta kannattaisi ulkoistaa.

Eräs infrastruktuuria koskeva virhe oli oman lähetysverkon myynti. Digita olisi kannattanut pitää kansallisessa omistuksessa jo turvallisuusstrategisista syistä, kuten muukin kansallisesti tärkeä viestintäinfrastruktuuri. Lähetysverkon omistaminen olisi ehkä voinut toimia oikeutuksena myös jonkinlaisten veroluonteisten TV-maksujen perimiselle. Teräväpiirtolähetyksiin siirtymistä hidastaa nyt se, että Digita veloittaa televisioyhtiöitä välitetyn bittimäärän mukaan, ja HDTV-lähetyksissä tuo määrä on moninkertainen.

Uusien kanavien luominen on ollut hallinnollisesti epäviisasta. Kun sisällöntuotantoon ei ole ollut varaa, kanavia on täytetty uusinnoilla. Yle on pyrkinyt oikeuttamaan itseään laajoilla arkistoillaan sekä lähettämällä uusilla kanavillaan, kuten Teemalla, muutamia Kekkosen aikaisia aarteita sekä sosialismin historiasta kertovia dokumentteja. Huolestuttavaa onkin, että arvokkainta Yleisradiossa alkavat olla ovat sen arkistot. Tämän (n)ostalgian vaaliminen kuuluu kuitenkin museolaitoksen tehtäviin, eikä nykypäivää palvelemaan tarkoitettu yhteiskunnallisen kulttuurintuotannon yksikkö voisi olla sillä tavoin laudoissa, kuin se nyt on.

Arkistot olisi syytä pitää netti-TV-pohjaisina, ja Yle onkin rakentanut melko hyvin toimivan nettiarkiston (Areena). Tämä vastaa arkistotoiminnan omaa ideaa: ohjelmiin kohdistuvan kysynnän kärki on kapea ja käyttäjäkunta on valikoitunutta. Arkistoista ei kannata kaivella ohjelmia TV:ssä esitettäviksi paitsi poikkeustapauksissa. Vuodenvaihteessa lopetettu Yle Extra oli samanlainen strateginen virhe kuin radion Q-kanava: sille ei ollut kysyntää. Jos kanavien määrän oletetaan muuttuvan laaduksi, voi laatukin muuttua ennen pitkää määräksi.

Hallinnollisiin ongelmiin kuuluu niin ikään se, että Ylessä on edelleen liikaa henkilökuntaa, ja hallinto on paisunut. Yhden ulkomaankirjeenvaihtajan ylläpito maksaa lähes 200 000 euroa vuodessa. MTV3 pystyy tekemään ulkomaanraportteja murto-osalla Ylen kustannuksista. Se kykenee välittämään suosikkiurheilulajit, kuten Keski-Euroopan mäkiviikon ja formulat, tekemään katsotuimmat viihdeohjelmat ja draamat sekä esittämään suosikkielokuvat varsin kevyellä organisaatiolla. Yle ei pysty mihinkään näistä. Mielenkiintoarvonsa menettäneiden olympialaisten tai naisten MM-jalkapallon kaikkien ottelujen näyttäminen ”peruspalveluna” antaa toiminnasta ritualisoituneen kuvan.

Monipuolisen kansalaispalvelutoiminnan perusteleminen marginaaliryhmien holhoamisella ei ole järkevää valtakunnan pääverkoksi sanotussa organisaatiossa. Lopulta tuotetaan TV-ohjelmaa sokeille ja radio-ohjelmia kuuroille. Helposti tulee mieleen aika, jolloin radion ykköskanavalla lähetettiin ”säätä rannikkoasemilla tänään kello 12” parhaaseen lähetysaikaan ja sen päälle ikimuistoista ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa. Nykyisinkin Yleisradion ohjelmistossa saavat silmiinpistävän paljon tilaa Venäjän-dokumentit, joissa haikaillaan sosialistisen järjestelmän perään, ja sellaiset Yhdysvaltojen-vastaiset ohjelmat, joissa taivastellaan kommunisminvastaisen taistelun kauheutta.

Myös FST:n suhteellinen osuus ohjelma-ajasta on kasvanut kohtuuttoman suureksi, eikä ruotsinkielisen radion eikä television oikeutusta voida pitää enää pyhänä. Suomalaisen kulttuurin säilymistä ei ole aiemminkaan edistänyt ruotsinkielisyyden tukeminen, vaan se, mitä ruudussa esitetään, onpa tuotetun ohjelman kieli mikä tahansa. Tekstityksen kun Ylen ohjelmiin voi tunnetusti valita itse.


Viestintä vapaaksi

Ylen entinen johtaja Arne Wessberg arveli Arto Nybergin haastattelussa syksyllä 2004, että Yleisradio on yksi suomalaisen yhteiskunnan arvostetuimmista instituutioista kirkon, armeijan ja yliopiston rinnalla. Se, että Ylen uutistoiminta on arvioitu survey-kyselyissä luotettavimmaksi, saattaa johtua viranomaislisästä. Se kertoo kansalaisten tajunnassa vallitsevasta uskomuksesta, että valtio on aina oikeassa.

Yli 200 euroa vuodessa on kuitenkin liian paljon instituutiosta, joka radiomonopolin aikoina kiusasi kansalaisia soittamalla Jokamiehen Listan vain kerran viikossa, ja silloinkin uutiset ajettiin ”kaupallisuuden” leimasta kärsivän listaykkösen päälle.

Yhä edelleen viranomaiset kiristävät kaupallisia viestimiä tiukoilla toimilupaehdoilla vaatien niiltä ”monipuolisuutta” ja pitäen esimerkiksi paikallisradioiden toimiluvat tiukasti hallussaan, vaikka kyseiset ehdot eivät olisi sen enempää tuottajien kuin yleisöjenkään etujen mukaisia. Esimerkiksi Susanna Huovinen aikoi liikenneministerinä toimiessaan lopettaa radio Novan kokonaan. Lähetysten katkaisuissa ei ole järkeä, sillä yleisöt ovat jo äänestäneet kaupallisten yhtiöiden puolesta, kun kuunnelluimpia radioasemia ovat niiden omilla kuuluvuusalueilla juuri Nova, Nrj ja Kiss FM, ja Mtv3 ja Nelonen keräävät yhdessä yli 60 prosenttia katsojista.

Sinänsä ei ole mitään moraalifilosofisesti oudoksuttavaa siinä, että valtio pyrkii sääntelemään luonnonvarojen niukkuudesta johtuvia konflikteja niin radioaalloilla kuin kaivostoiminnassakin. Mutta sääntelyn ei pitäisi johtaa myöskään vapaan kilpailun vääristymiseen eikä resurssienjaon puolueellisuuteen. Kilpailuviranomaiset ovat puuttuneet viime aikoina myös siihen, että valtiot tukevat tiettyjen telakoiden toimintaa pelkkien kaupallisten resurssien varassa toimivien yksiköiden kustannuksella.

Haluaisin mielelläni nähdä Ylen kansallisena kanavatalona, jonka valikoimista riittää ohjelmaa kaikille. Nykyisellä rahoituspohjalla narun pää tulee kuitenkin vetäjän käteen, sillä tekniikka on ajanut lupamaksujärjestelmän ohi, ja myös toiminta-ajatuksen mukaiseen kaiken kansan palvelemiseen päästäisiin keskitetymmillä ratkaisuilla.

Entä miltä alan tekninen lähitulevaisuus näyttää? Yleisradio teki strategisen virheen siinäkin, että se ei rakentanut digiverkkoa suoraan HDTV-muotoiseksi. Näinhän menetellään tv-toiminnan pioneerimaassa, Yhdysvalloissa, jossa suuri osa elokuva- ja sarjaohjelmatuotannosta tehdään jo nyt HDTV-muotoon. Kaiken kukkuraksi Suomeen luotu ensimmäisen polven digi-TV-järjestelmä takeltelee, sillä laitekanta on kirjava. Ylellä on kuitenkin tilaisuus korjata tekemänsä virheet.

Kun HDTV-lähetystoiminta tulee Suomessakin ajankohtaiseksi parin vuoden kuluttua, on juuri silloin sopiva aika siirtyä maksukorttijärjestelmään ja antaa korttimaksua vastaan jokaiselle kansalaiselle toimiva HDTV-kotipääte Ylen omasta kädestä. Tämä on käytännössä ainoa keino luoda maahan toimiva digi-TV-järjestelmä. Puolet ensimmäisen vuoden kortti-TV-maksusta tosin humahtaisi laitteiden valmistus- ja jakelukustannuksiin, mutta kuluttajat lähtisivät siihen varmasti mukaan, kun tietäisivät saavansa toimivan laitteen ja teräväpiirtolähetysten myötä myös lisäarvoa television katseluun.

Kaupalliset TV-yhtiöt pyrkinevät Ylen erityisaseman lopettamiseen heti, kun digitaaliset lähetykset ovat muuttuneet yksinomaisiksi ja edellytykset kanavakohtaisen katsojamaksun perimiseen ovat olemassa. Syyt tähän ovat kilpailullisia.

Todennäköisesti Yleisradio on jo viiden vuoden kuluttua joutunut profiloimaan toimintansa uutis-, ajankohtais-, opetus- sekä tietopalveluohjelmien tarjoamiseksi, ja sen toiminnot on organisoitu kahden kanavan ympärille. Osa Yleisradiosta on yksityistetty. Yksityistäminen saattaa alkaa esimerkiksi TV2:n myymisestä ei-valtiolliselle omistajalle. Vireästi toimivilla yksityisillä tuotantoyhtiöillä voikin olla lopulta pelastajan rooli haettaessa toimintakykyisiä tahoja vastaamaan Yleisradion toiminnan jatkamisesta. Jo nyt suuri osa Ylen ohjelmista tuotetaan niissä, kun taas Ylen omat toimituspäälliköt ja tuottajat toimivat sensoreina päättäen siitä, mitä ohjelmia tuotantoyhtiöt saavat eetteriin.

Ennen pitkää television kautta välitettäneen samat palvelut kuin internetistä, josta puolestaan voidaan jo nyt katsella netti-TV:tä. Esimerkiksi MTV3 on luonut TV-toimintansa ohelle kattavat mobiili- ja internetpalvelut. Tulevaisuuden kanavakilpailussa menestynee parhaiten se, joka pystyy tarjoamaan monipuolisimman palvelukokonaisuuden. Lisäarvoa internetpalvelin luo edullisesti, sillä oheisinformaatiota tarjoavan palvelimen ylläpito on halpaa verrattuna varsinaiseen ohjelmatuotantoon ja tekijänoikeusmaksuihin.

Vuosikymmenten kuluessa sekä televisio että internet yhdistyvät yhdeksi tiedon valtaväyläksi, ja vastaanottimet ja tietokoneet alkavat muistuttaa toisiaan. Kun molempien kautta saadaan samat palvelut, on päällekkäisyyksien välttämiseksi syytä alkaa jälleen ”säästää kaistaa” eriyttämällä toimintoja radioaaltojen ja kaapelin sekä eri taajuuksien kesken. Tähän saattaa liittyä myös palveluntarjoajien vähenemistä tai keskittymistä.

TV-ohjelmista maksettaneen tulevaisuudessa niin kuin laajakaistaliittymistä ja niiden kautta saatavissa olevista palveluista: video on demand -periaatteella. Esimerkiksi itse saan jo nykyisin kaikki tarvitsemani sisällöt tietokonepohjaisen laitteiston kautta internetistä tarvitsematta sen enempää TV-vastaanotinta kuin TV-korttiakaan. Erään skenaarion mukaan perinteiselle televisiolle käy kuin lankapuhelimelle. Valmiisiin ohjelmakaavioihin perustuva TV-lähetystoiminta loppuu ajan myötä, ja ohjelmat imuroidaan internetin kautta tuottajilta suoraan kotona oleville kovalevytallentimille.

Mediafilosofisesti kiintoisaa on, miten postmodernistien enteilemä joukkotiedotuksen valtavirtojen hajoaminen vaikuttaa ihmisten subjektiviteettiin, intersubjektiivisuuteen ja jopa kansalaisuuden kokemukseen. Ennen vanhaan Yle määritteli aikamerkeillään ja uutisillaan kansakunnan rajat, ja siitä syntyi reaaliaikainen kansakuntakokemus. Nykyaikana ihmiset eivät enää keräänny katselemaan ajankohtais- ja sarjaohjelmia, joista he aiemmin keskustelivat kouluissa ja työpaikoilla. Näin myös poliitikkojen keinot hallita kansaa samanaikaisilla radio- ja televisiolähetyksillä heikkenevät. Juuri niiden varaan on näihin päiviin asti perustettu sekä ihmisten välistä yhteisymmärrystä että mielipiteiden muokkausta.

Kuluttajan kannalta myönteistä on, että tulevaisuudessa pakkomaksaminen loppuu, vaihtoehdot lisääntyvät ja ohjelmien yksikköhinta laskee. Internetissä tämä edellyttää kuitenkin laajakaistayhteyksien nopeuden kasvua noin 20 megabittiä sekunnissa välittäviin liittymiin, joiden yleistyminen ei kuitenkaan toteutune vielä pitkään aikaan. Siksi maahan on nyt syytä rakentaa korttipohjainen HDTV-järjestelmä ja entistä keskitetymmin toimiva Yle, joka palvelee kansaa samoin periaattein kuin ennenkin mutta tehokkaammin ja kenties myös hieman entistä niukemmin taloudellisin voimavaroin.