Mitä on etnonationalismi? – Filosofinen katsaus

Etnonationalismi nousi jälleen puheenaiheeksi, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestössä toiminut Toni Jalonen lausahti Viron-matkallaan olevansa etnonationalisti. Media tarttui asiaan sillä seurauksella, että puolue alkoi ripittää Perussuomalaisia Nuoria sääntömuutosvaatimuksella. Kun järjestö ei asiasta äänestäessään siihen taipunut, järjestön mahdollisuudet jatkaa puolueen nuoriso-organisaationa kuihtuivat, ja kansanedustaja Jenna Simulan vetämänä perustettiin uusi yhdistys, Perussuomalainen Nuoriso ry.

Suhtautuminen etnonationalismiin näyttää olevan herkkää. On ymmärrettävää, että puolue torppaa sen tapaisen politikoinnin, joka olennaisesti poikkeaa puolueen ohjelmasta ideologisella tai aatteellisella tasolla. Sellaisia ovat fasismin lisäksi tietysti myös kommunismi, sosialismi ja muu totalitarismi, joiden vääryyksistä soisi puhuttavan enemmänkin.

Mutta samalla on epäiltävä, olisiko perussuomalaisella puolueella ollut aihetta tarttua asiaan, mikäli valtamedia ja muut puolueet eivät olisi nähneet etnonationalismin käsitteessä kuivaa ruutia omiin tarkoituksiinsa. Sanaa ”etnonationalismi” käytetään poliittisessa retoriikassa warranttina (perusteena tai vakuutena) kansallismielisen politiikan puolesta, mutta useimmiten sitä vastaan. Puolesta puhuminen on ollut varsin heikkoa ja hiljaista. Sen sijaan vastaan hangoittelu on ollut kovaäänistä ja laajaa, ja syy siihen löytyy mediasta.

Media näkee etnonationalismin käsitteessä aseen, jota se pitää eräänlaisena ässäkortin lyömisenä pöytään: ”Ahaa, mikäli olet etnonationalisti, puheesi on tuomittava, ihmisarvosi riistettävä ja sananvapautesi pantava kahleisiin!” Media reagoi sähköiskumaisesti ja ilmeisesti odottaa sähköiskumaisia reaktioita kansalaisilta.

Vikana on, että tällöin ei lainkaan ajatella, mitä etnonationalismi oikeastaan on. Juuri tämä onkin pelkällä reagoimaan pakottamisella tarkoitus peittää.

Koetan seuraavassa vastata kysymykseen, miksi kansallismielisyyden tulee olla etnonationalistista, eli perustua etnografiseen näkemykseen kansoista ja kansakunnista. Miksi niitä on syytä pitää valtiomuodostelmien ontologisina edellytyksinä? Lähestymistapani on filosofinen ja teoreettinen toisin kuin muutamien arkipäivän pragmaatikkojen, joiden näkemykset on voitu yhdistää suorasukaisesti ja epäanalyyttisesti ”rasismiin”. Mainittakoon, että myös rotuajattelu, rotuerottelu ja rotusorto ovat kaikki täysin eri asioita, eikä rotujen ja niiden välisten erojen myöntämisestä seuraa väistämättä rotusortoa, jolla tarkoitetaan näkemystä, että jokin ihmisrotu olisi ihmisarvoltaan toisia parempi. Sitä kysymystä olen analysoinyt aiemmin täällä.


Etnonationalismin käsitehistoriaa

Nationalismin käsitteen otti nykymerkityksessään käyttöön 1770-luvulla weimarilainen kirjailija, filosofi ja Immanuel Kantin oppilas Johann Gottfried von Herder (1744–1803), joka oli näkemyksiltään lähinnä isänmaanystävä ja kulttuurinen nationalisti. Herderin näkemyksen mukaan ihminen hukatessaan isänmaallisuutensa kadottaa myös itsensä ja maailman ympäriltään. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, kun katsoo, kuinka huonossa huudossa kaikki isänmaallisuus nykyisin on – ja millaisessa tilassa ovat maailma ja kansallisvaltiot Euroopassa, osittain juuri kansallisten etujen laiminlyömisen vuoksi.

Herderin ajatuksista innostui myöhemmin Berliinissä yliopiston rehtorina toiminut idealistinen filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814), joka vuosina 1807–1808 piti yliopistolla kuuluisat puheensa Reden an die deutsche Nation. Sekä Herderiä että Fichteä on ymmärretty myöhemmin laajalti väärin pidettäessä heitä saksalaisen nationalismin ja antisemitismin perustajina. Esimerkiksi Fichten puheet olivat suunnatut Napoleonin ratsuväkeä vastaan, jota liikkui tuohon aikaan sankoin joukoin Berliinin kaduilla. Samaan tapaan monia nykyfilosofeja väärinymmärretään irroittelemalla heidän ajatuksiaan konteksteistaan.

Herderin ja Fichten ajattelu viritteli saksalaista kansallismielisyyttä ja etenkin kansallisvaltioajatusta, joka puhkesi kukkaan G. W. F. Hegelin (1770–1831) käsityksessä, että kansallisvaltio on inhimillisen Järjen korkein ja kirkkain luomus. Yhteistä heille kaikille oli idealismi, jota Immanuel Kantin (1724–1804) teoria tietoisuuden ja havaintokyvyn rakenteesta täydensi. Käsitykset ihmisen minuudesta ja persoonasta yhdistyivät yhteiskunta- ja valtioteoriaan muiden muassa J. V. Snellmanin (1806–1881) filosofiassa ja yhdysvaltalaisen G. H. Meadin (1863–1931) pragmatismissa, josta olen kirjoittanut toisen väitöskirjani.


Kansallisvaltio vaatii kansakunnan ja kansallinen etu subjektin: kansan

Näkemykset subjektiviteetin yhdistymisestä valtiofilosofiaan tulivat erityisen tärkeiksi hegeliläis-snellmanilaisessa filosofiassa ja näkemyksessä persoonasta. Snellmanin mukaan kansakunta on kuin perheen laajennus ja muodostaa kansakunnan subjektin tai – henkevämmin sanoen – sen sielun. Kulttuurinen kansallismielisyys on tätä kautta laajennettu myös poliittiseksi nationalismiksi ja etniseksi nationalismiksi. Ne ovat loogisia seurauksia ajattelusta, jossa kytketään yhteen kansa sekä sen poliittisesti hallinnoima alue, ja molemmat liitetään yhteen ekvivalentisti, eli toisiaan vastaavasti.

Näiden eri kansallismielisyyksien (kulttuurinen, poliittinen, etninen) välillä ei ole todellisuudessa suurta eroa, sillä niiden kaikkien taustalla täytyy olla etnografinen näkemys jokseenkin yhtenäisestä kansasta. Sille vastakkainen monikulttuuri-ideologia puolestaan sisältää yleensä monietnisyyden vaatimuksen.

Kansallismielisyyden tulee olla loogisesti ajatellen etnonationalistista, kun taas sille vastakkainen monikulttuurisuuden julistaminen puolestaan on monietnisyyden ja maahanmuuton lietsontaa ”kulttuuripolitiikan” paketissa. EU:n kautta levitetty universalismi ja paneurooppalaisuus ovatkin jyrkässä ristiriidassa klassisen eurooppalaisen valtiofilosofian ja sen arvojen kanssa.

Hegeliläis-snellmanilainen valtiofilosofia muodosti perustan kansallisvaltioajattelulle Euroopassa ja oli omiaan luomaan aatteellisen perustan kansallisvaltioiden synnylle. Vielä uudella ajalla Keski-Euroopassa elettiin pitkälti ruhtinaskuntien tilkkutäkissä – niin myös Saksassa, jonka Bismarck sittemmin yhdisti. Garibaldi puolestaan yhdisti Italian. Asiassa voidaan nähdä myös romanttisia vivahteita, sillä kirjoittihan myös J. W. von Goethe (1749–1832) eräässä runoelmassaan, että ”työn suuren täyttöön tähdätyksi saa tuhat kättä, henki yksi”.

Ennen kansallisvaltioiden aikaa säädyt riitelivät keskenään, ja oli erikseen aatelisto, papisto, porvaristo, työväestö sekä talonpojat ja torpparit, jopa maaorjuus tunnettiin. Vasta kansallisvaltioajattelu teki mahdolliseksi sen, että säädyt saattoivat voittaa kiistansa ja puhaltaa yhteen hiileen oman ja yhteisen etunsa edistämiseksi.

Kansallisvaltiota on pidetty noista ajoista asti välttämättömänä hyvinvointivaltion muodostamiselle. Käsitykseni mukaan kansallisvaltio on edelleenkin hyvinvointivaltion edellytys. Pelkästään paikallisella tasolla toimiessaan ihmiset ovat voimattomia, ja universaali tai Euroopan laajuinen toimintataso on liian etäinen ja mittasuhteiltaan tavoittamaton.

Sana ”etnonationalismi” viittaa tässä konstellaatiossa ajatukseen, että tietyllä alueella asuva kansa muodostaa luonnonoikeudellisesti itsejärjestyessään yhteiskunnan. Kun yhteiskunta alkaa organisoitua poliittisesti, se muodostaa kansakunnan ja sittemmin valtion, joka puolestaan voi myöntää kansalaisuuksia.

Kansalaisuus on juridinen käsite, kun taas kansa on etninen käsite, yhteiskunta sosiologinen käsite ja kansakunta sekä valtio asian poliittisia tematisaatiota. Kun kaikki nämä vastaavat ekvivalentisti toisiaan, muodostuu kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan instrumentti. Tällöin tietyllä alueella asuu tietty kansa, joka käyttää poliittista valtaa suvereenisti.

Näkemys on hyväksytty valtion määritelmäksi Max Weberin (1864–1920) ajoilta asti. Hänen mukaansa valtio on organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä alueella. Etnonationalismiin liitetty väkivaltamonopolin idea ei siis ole merkki mistään nationalismin raakalaismaisuudesta, vaan se on valtion julkisoikeudelliseen määritelmään analyyttis-apriorisesti per definitionem sisältyvä asia. Ei ole valtiota ilman alaltaan rajattua vallan käyttöä. Sen takana täytyy olla myös väkivaltapotentiaali, eli yksinomainen kyky käyttää pakkokeinoja.

Pahimman virheen nationalismin moittijat tekevät nähdäkseni siinä, kun he yhdistävät nationalismiin imperialismia ja kolonialismia, eli pyrkimystä maailmanvaltaan ja toisten maiden siirtomaapoliittiseen hallintaan. Sitten antinationalistit syyllistävät yleistyksellään muita. Tosiasiassa kansallismielisyys voi olla ja usein onkin vähemmistönationalismia, kuten Suomen itsenäistyessä, ja useasti se on myös pasifistista.

Myöskään enemmistönationalismiin ei välttämättä liity valloituspyrkimyksiä, vaan pelkästään identiteettipoliittista pyrkimystä etnografisesti jokseenkin yksimielisiin yhteenliittymiin. Nationalismin hyveestä on kirjoittanut etevästi israelilainen nykyfilosofi Yoram Hazony teoksessaan The Virtue of Nationalism (2018).

Nationalismi ei välttämättä ole militaristista eikä imperialistista. Tämän osoittaa esimerkiksi entisen Jugoslavian valtioiden itsenäistyminen. Tuollekin alueelle saatin rauhantila vasta, kun jokaisella kansakunnalla oli oma etnografisin ja kulttuurisin perustein jäsentynyt kansallisvaltionsa.

Rajat luovat rauhaa, kun taas monikulttuurisuudella ja monietnisyydellä on taipumus johtaa konflikteihin. Tämän puolestaan osoitti tunnettu yhdysvaltalainen politiikan tutkija ja monen presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington nyt jo klassikoksi muodostuneessa teoksessaan The Clash of Civilizations – Remaking the World Order (1996). Teoksen mukaan sotia ja konflikteja esiintyy eniten kulttuurien kohtaamisvyöhykkeillä, joissa eripuraa syntyy paljon, ja useimmissa konflikteissa osapuolena on islam.


Kansallismielisyys on etnografista – ja syystä

Käsitehistoriallisesti tarkasteltuna ’etnonationalismi’ on tautologia. Sana perustuu kahteen juureen. Kreikan kielen sana etnos on tarkoittanut alun perin ’kansaa’. Latinan kielen sana natio puolestaan on merkinnyt ’syntymistä’, ’kansakuntaa’ ja ’heimoa’. Etnonationalismi on siis ’kansallista kansallismielisyyttä’. – Ja miten muutoin voisi ollakaan? Totta kai kaikki nationalismi on etnistä, eli kansan olemassaoloon tukeutuvaa, sillä on vaikea ajatella kansallismielisyyttä ilman viittauskohdetta: kansaa. Myös Ludwig Wittgensteinin mukaan jokainen totuus on tautologia, siis eräänlainen analyyttinen totuus.

Etnonationalismin käsitteen itsemäärittelevyys ei ole toisaalta vain käsitteellistä vaan myös empiiristä ja ontologista. Se nojaa kansan olemassaoloon orgaanisena entiteettinä. Tämä on siis pohjimmiltaan realismia, niin kuin idealismi aina on silloin, kun ihanteellisuus perustetaan faktoille, eli kokemuksellisesti havaittaville empiirisille ja ontologisille tosiasioille.

Sen sijaan myöhempi postmoderni lähestymistapa on osoittautunut perinteiseen valtion käsitteeseen verrattuna vieraaksi, huteraksi ja honteloksi. Esimerkiksi äärivasemmistolaiset historioitsijat Benedict Anderson ja Eric Hobsbawm ovat väittäneet, että kansakunnat ja valtiot ovat pelkkiä kuvitteellisia luomuksia; Anderson teoksessaan Kuvitellut yhteisöt (alkut. Imagined Communities, 1983) ja Hobsbawm sekä kanssakirjoittajansa Terrence Ranger teoksessaan ”Keksityt perinteet” (The Invention of Tradition, 1983). Kommunisti Hobsbawm tunnetaan myös hänen antamastaan tuesta Neuvostoliiton hyökkäykselle Suomeen talvisodan aikana.

Edellä mainitut ja historioitsijoina esiintyvät vasemmiston sissit ovat olleet täysin harhateillä näkemyksissään, aivan niin kuin myös heidän omiin kuvitelmiinsa tukeutuneet myöhemmät vasemmiston etäispäätteet yliopistoissa (arvioin asiaa muun muassa täällä).

Silti Andersonin ja Hobsbawmin konstruktionistisia harhakuvia paukutetaan opiskelijoiden päähän pitäen heidän opuksiaan tenttikirjoina. Heidän ajattelunsa antaa lohduttoman kuvan tilasta, jossa postmodernistien, jälkistrukturalistien ja sosiaalisten konstruktionistien hallitsemassa yliopistolaitoksessa nykyäänkin eletään. He ovat sivuuttaneet ontologiset tosiasiat kokonaan ja yrittäneet siirtää todistelutaakan meille, jotka nojaamme argumentaatiossamme empiirisiin ja ontologisiin tosiasioihin, kuten juuri kansakuntien olemassaoloon. Itse he eivät ole todistaneet mitään, eivät etenkään väitettään, että kansat ja valtiot ovat ”pelkkiä sosiaalisia konstruktioita”.

Ei ole olemassa ihmisiä vai? Ei yksilöitä eikä kansoja? Mitä dehumanismia, epäinhimillisyyttä ja yliyksilöllistä ihmisyyden kieltoa kyseinen nihilismi edustaakaan!

Heidän kannanottonsa ovat toisaalta ymmärrettäviä, sillä jos jokin asia määritellään pelkäksi käsitteelliseksi luomukseksi, sitä ei voida kokeellisesti todistaa. He kuitenkin unohtavat, että ei-todistuvuus ei ole argumentti itse väitteen puolesta.

Entä miten asiat ovat todellisuudessa? Mikäli Suomen kansa katoaa tai väestömme koostumusta suuresti muokataan, katoaa samalla myös Suomen valtio, sillä siltä häviää hallitseva subjekti, eli juuri tuo Snellmanin valtiofilosofiassaan painottama suuri persoona, josta George Herbert Mead puolestaan käytti hegeliläiseen filosofiaan tukeutuen nimitystä the generalized other (”yleistynyt toinen”). Asiaa voitaisiin kuvata myös kansallistunteeksi tai kansansieluksi, kuten von Herder käsitteissään Volksgeist ja Volksseele. Ajatusta lähellä oli klassinen sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841–1931) teoksessaan Joukkosielu (alkut. La psychologie des foules, 1895).

Tässä valossa myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman vanhempi oli eräänlainen ”etnonationalisti”, sillä hänenkin ajattelunsa perusaineksia olivat kieli, kulttuuri ja – kansakunta. Siis kansakunta, joka viime kädessä nojaa kansan etniseen rakentumiseen ja jäsentymiseen. Kansan ja kansakunnan ero puolestaan on hiuksenhieno.


Fennofiilien ja svekomaanien kielisota ei ollut vain kielipoliittista vaan etnistä

Ennen Aleksanteri II:lta vuonna 1863 saatua kielireskriptiä ja vielä sen jälkeenkin Suomessa käytiin fennomaanien ja svekomaanien kesken tuimaa kiistaa siitä, voisiko Suomessa saada asiansa hoidetuksi viranomaisten kanssa enemmistön käytössä olevalla suomen kielellä. Niin sanotussa kielisodassa 1800-luvulla ei ollut kuitenkaan kyse vain siitä, pitäisikö tai saisiko Suomessa käyttää suomea vai ruotsia vai molempia.

Kiihkoruotsalaiset svekomaanit menivät nimittäin niin pitkälle, että he katsoivat suomalaisten olevan ruotsalaisiin nähden alempaa ja huonompaa rotua, jolle ei pitäisi antaa oikeutta korkeampiin opintoihin. Helsingin yliopiston ruotsinkielen professorin Axel Olof Freudenthalin (1836–1911) johdolla ruotsalaisuusliike puolusti ruotsinkielisten elitistisiä erityisoikeuksia, vastusti säätykiertoa ja yleistä asevelvollisuutta sekä kannatti ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -politiikkaa vastavoimana Snellmanin ajamalle ”yksi kieli, yksi mieli” -suomalaissuuntaukselle.

Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) nähtiin kieleen pohjautuvana entiteettinä, joka tosin samalla viittasi myös rodulliseen alkuperään, sillä ajan katsomuksen mukaan kieli ilmaisi kuulumista etniseen ja rodulliseen viiteryhmään.

Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansakunnan” (finländska folket) hallinnollisessa merkityksessä mutta eivät kuuluneet samaan kansaan (nationalitet). Freudenthalin ajatuksia voidaan luonnehtia etnonationalistisiksi, sillä niissä tehtiin tiukka ero kansojen välille.

Ruotsalaisuusliikkeen pohjalle 1870 perustettu Ruotsalainen puolue toimi vuoteen 1906 asti nykyisen Svenska Folkapartietin edeltäjänä, ja hyvä on muistaa sekin, että kielipuolueeksi usein mainittu SFP (RKP) säilytti aina 1950-luvulle asti ohjelmassaan maininnan puolueen tavoitteesta edistää ruotsalaisen rodun asemaa Suomessa. Kyseessä on ollut salonkikelpoisena pidetty light-versio etnonationalistisesta rasismista. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

En tietenkään tarkoita, että rotujen olemassaolon tunnustamisessakaan mitään vikaa olisi. Rodullisen erilaisuuden myöntämistä sinänsä voidaan pitää eettisenä, mikäli asiaan ei liity rotusortoa. Biologisten ja ontologisten tosiasioiden tunnustaminenhan suo jokaiselle mahdollisuuden olla oma itsensä (lisää aiheesta täällä).

Rotuajattelu sinänsä voi perustua tuohon sosiaalisten konstruktionistien itsensä painottamaan ”käsitteelliseen kategorisointiin”, sillä jokainen käsite määrittää sekä konnotaatioltaan että denotaatioltaan ominaisuusluokan. Sekä merkitys että viittauskohde edellyttävät rajanvetoa, ja siksi käsitteiden käyttäminen ylipäänsä johtaa väistämättä olemusajatteluun. Jokainen käsite kun piirtää ympärilleen kategorian.

Ristiriitaista sosiaalisten konstruktionistien näkemyksissä on seuraava. Yhtäältä he vetoavat mielipiteeseensä, että rodun käsite on ”vain käsitteellinen kategoria” ja huomauttavat, että ”ei saa kategorisoida!” Mutta toisaalta he yrittävät perustaa koko oman teoreettisen lähestymistapansa oletukseen, että yhteiskunnallinen todellisuus koostuu nimenomaan käsitteellisistä kategorioista ja konstruktioista!

Tosiasiassa ihmisten ominaisuudet eivät ole vain käsitteellisiä vaan empiirisen todellisuuden ontologisia ominaisuuksia. Aivan niin kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa (vrt. Liisa Ihmemaassa), ei voi olla myöskään ihmistä, jolla ei olisi rodullisia tai sukupuoliominaisuuksia. Vaatimus käsitteellisen kategorisoinnin kieltämisestä ja nimittelyn poistamisesta ”rasistisena” on vaatimus luopua rationaalisesta ajattelusta kokonaan, ja sen mukaisesti vihervasemmisto on laajalti toiminutkin.


Oikeuttaako identiteettipoliittinen vähemmistönationalismi kaiken?

Etnonationalismin moraalisen aseman arvioimiselle on usein pidetty ratkaisevana sitä, onko kyse vähemmistönationalismista vai enemmistönationalismista. Freudenthalin näkemyksiä on myöhempinä aikoina pyritty oikeuttamaan ja ymmärtämään siitä näkökulmasta, että ruotsinkieliset ovat olleet Suomessa vähemmistönä. Tämä noudattelee niin sanotun identiteettipoliittisen ja intersektionaalisen ajattelun nuottiviivastoja.

Kyse on ollut pitkälti kuitenkin vähemmistödespotiasta, sillä ruotsinkieliset olivat vähemmistöasemastaan huolimatta valta-asemissa, joihin suomenkielisiltä oli pääsy kielletty. Vähemmistöön kuuluminen ei sinänsä oikeuta nationalismia, kuten usein ajatellaan. Ovathan diktaattoritkin maailmassa vähemmistönä ja käyttävät raakaa valtaa. Vähemmistönationalismilla on taipumusta elitisoitua omia etujaan suojellessaan, kuten aatelistolla Suomessa.

Ruotsinkielisiä J. V. Snellmania ja J. L. Runebergia voidaan kiittää heidän avarakatseisuudestaan ja suvaitsevuudestaan, joten kyllä molemmat ovat patsaansa ansainneet. Mutta kuka muu kuin Paavo Lipponen (sd.) kehtaisi edelleen ottaa vastaan Freudenthal-mitalin?

Snellmanin ja Runebergin kautta valottuu myös se, että isänmaallisuus sen enempää kuin etnonationalismikaan eivät välttämättä ole konservatiivisia vaan edistyksellisiä ja liberaaleja katsomuksia. Olihan suomalaismielisyyden tavoitteena nimenomaan orgaaninen yhteiskuntakäsitys, jossa lähtökohtana oli kansa ja sen ominaisluonteen kehittäminen, vapauden merkityksen korostaminen kielen ja kulttuurin vaalimisessa sekä valtiollisen osallistumisen lisääminen. Hienoja moderneja ja demokraattisia kehitysaskelia siis!

Itse tulkitsen rkp:läisten ja perussuomalaisten välillä edelleenkin jatkuvaa kiistelyä tuon vanhan kielisodan ja etnistä hallintaa koskevan kähinän merkiksi nykyaikana. Ruotsinkielisillä on edelleenkin tiettyjä erityisoikeuksia, kuten suhteellisesti enemmän aloituspaikkoja yliopistoissa, joissa ruotsinkielisille on myös omat kielipoliittisesti läänitetyt työpaikkansa. En tiedä sellaista olevan minkään muun valtion yliopistolaitoksessa, en myöskään Kanadassa tai Sveitsissä, joissa puhutaan useita virallisia kieliä.

Vähemmistönationalismin on usein nähty oikeuttavan kaiken, jopa drakonisen vallankäytön. Se näkyy nykyisin tasa-arvon filosofisen määritelmän vastaisessa ”positiivisessa erityiskohtelussa”, joka on vähemmistöpoliittisen etnonationalismin hapan hedelmä. Etiikan, moraalifilosofian ja arvofilosofian päämääränä ei kuitenkaan tule olla tasa-arvo vaan oikeudenmukaisuus. Tasa-arvo voi olla moraalitonta ja oikeuttamatonta silloin, kun siihen pyritään keinotekoisesti, etuoikeuttamalla tai ihmisten ansioita polkien. Ainoa oikeudenmukainen menettelytapa onkin niin sanottu meritokraattisuus, eli yhteiskunnallisen hyvän jakaminen ansioihin perustuen.


Vähemmistöjen etnonationalismi voi olla vähemmistödespotiaa

Kansallista etua puolustettaessa voidaan meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian ohella tukeutua myös poliittisen vallan perillisyyteen, jolla tarkoitetaan osallisuutta yhteiskuntaan ja valtiovaltaan jälkeläisyyden, kantaväestöön kuulumisen ja syntyperäisyyden kautta. Tällöin poliittisen vallan katsotaan periytyvän kantaväestöltä ja kansalaisilta heidän jälkeläisilleen, kuten perintöoikeudellisessa ajattelussa yleensäkin.

Tämän vasemmisto on halunnut aina kumota, kuten perillisyyden muutoinkin. Sen sijaan he ovat kaupitelleet universaalia ja internationalistista väitettään, että Suomi kuuluu kaikille. Perheiden ylirajaisen yhdistämisen he esittävät subjektiivisena oikeutena, johon kaikilla tulisi olla oikeus. Todellisuudessa valtiofilosofiaa ei voida tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, eikä makrotason väestöpolitiikkaa pidä johdella henkilökohtaisista mikrotason toimijoiden etupyrkimyksistä. Ylirajaisen pariutumisen ei pidä tuottaa kansalaisuutta.

Suomen nykyinen ja EU-päivitetty perustuslaki onkin jyrkässä ristiriidassa kansallisvaltioajatuksen ja valtiollisen suvereniteetin kanssa, sillä siinä perusoikeudet ulotettiin koskemaan (eräitä poikkeuksia lukuunottamatta) kaikkia maassa oleskelevia. Sen vuoksi perustuslakimme vaatisi pikaista palauttamista tältä osin ennalleen. Itsemääräämisoikeutta ja suverenieettia rikkoo myös se, että lain tasoiset EU-direktiivit asetetaan perustuslakiemme edelle normien joutuessa ristiriitaan. Tämä on kääntänyt normihierarkian kumoon, ja perustuslait on röyhkeästi sivuutettu.

Isossa-Britanniassa, joka erosi EU:sta, tämä asia ei ollut aktualisoitunut, sillä maassa ei ole kirjoitettua perustuslakia ollenkaan vaan pelkkä tapaoikeus. Siihen nähden EU-asetusten ja -direktiivien konfliktit muodostivat kylläkin suuren ja sekavan ongelman juuri siksi, että kansallinen vertailukohta oli ylös kirjaamaton. Siksi brittien aivot sanoivat no, mutta suu mutrusi yes Brysselin suuntaan, kunnes ongelma ratkaistiin periaatteellisesti ja pysyvästi erolla EU:sta.

Mutta maahanmuutto jatkuu sielläkin, sillä sillä on juurensa ja vakiintuneet käytäntönsä Brittiläisessä kansainyhteisössä, joka muodostaa eräänlaisen oman unioninsa. Siinä missä britit makselevat suurvalta-aikaisia moraalivelkojaan, suomalaisia ei voida syytellä imperialismista eikä kolonialismista, sillä meillä ei ole siirtomaapoliittista historiaa muutoin, paitsi uhreina.

Samasta syystä suomalaiset ovat olleet ajatuksellisesti valmistautumattomia torjumaan vieraiden kansakuntien tänne suuntaamia entonationalistisia hyökkäyksiä, joista käytetään hienostuneempaa diasporan nimeä. Suomeen saapuneet etniset vähemmistöt ja heidän paikalliset tukijansa ovat itse tehneet voimakasta identiteettipolitiikkaa, eli klusteroituneet viiteryhmiensä mukaisesti peräämään erilaisia etuja kantaväestöön kuuluvien kansalaistemme laskuun.

Kieroa tässä eturyhmäpolitiikassa on ollut se, että he ovat itse järjestyneet etnonationalistisesti, piilottaneet oman etnonatsisminsa loputtomiin vaatimuksiinsa, paheksuneet kantaväestön pyrkimystä pitää asemastaan kiinni sekä taivutelleet kantaväestöä selittelemään, että me suomalaiset ja kansallisen etumme puolustajat emme ole natseja. 

Vähemmistöjen identiteettipoliittisen etnonationalismin suosinta on viety vihervasemmiston, etnisten vähemmistöjen itsensä sekä valtamedian propagandatyöllä niin pitkälle, että etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen toivotaan mielihyvin käyttävän omia viiteryhmäpoliittisia tunnuksiaan kaikkialla. Sen sijaan Suomi-paidan tai leijonakorujen käyttämistä paheksutaan ”rasismina”, ”fasismina” ja vähintäänkin kansallisten tunnusten omimisena. Kansallisten tunnusten käyttöä pidetään jopa loukkauksena ja suomalaisuuden häpäisynä. – Se jos mikä on hullua.

Peruslähtökohta, joka jokaisen maahan pyrkijän ja täällä olevan olisi pitänyt ymmärtää, on se, että Suomi on suomalaisten kansallisvaltio ja maa, jonka me ja edeltäjämme olemme luoneet. Tänne pyrkijöiden itsensä pitäisi perustella tarkoin väitteensä, miksi juuri heidän pitäisi oleskella täällä, päästä tänne asumaan tai saada jopa kansalaisuus.

Sen sijaan he ovat pyrkineet kääntämään todistelutaakan nurin vaatiessaan selityksiä maahanmuuton vastustajilta. Tosiasiassa heidän itsensä pitäisi pystyä todistamaan olettamuksensa, jonka mukaan heidän edustamansa monikulttuurinen ja monietninen toimintamalli on mukamas kansallisvaltioista koostuvaa toimintamallia parempi. Kantaväestöjä ovat muualta tulleet vaatineet vastaamaan oikeuksiin, mikä on vääryyksien vääryys.


Monikulttuuri-ideologialta puuttuu myönteinen näyttö

Kansallisvaltioajattelun voitokkuus on sen kokemusperäisyydessä. Sen sijaan monikulttuurisen ja monietnisen ajattelun paremmuudesta puuttuu näyttö. Silloin kun näyttöä on saatu, se on ollut yleensä huonoa.

Kuten jo totesin, hajonneen Jugoslavian liittovaltion alueelle saatiin rauha vasta, kun jokaisella alueen kansakunnalla oli oma etnisesti jäsentynyt kansallisvaltionsa. Nykyisin vallitseva EU:n sisäinen eripura heijastelee kansallisvaltioajattelun ylenkatsomista. Liittovaltiopolitiikalla poljetaan kansallista itsemääräämisoikeutta, jota kuuluisi pitää valtiofilosofian itseisarvona.

Rajat luovat rauhaa, ja siksi on parempi, että myös kansanryhmien konfliktit kohdataan, käsitellään ja torjutaan rajoilla, kuin että niiden annetaan siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa ihmiset joutuvat riitelemään työpaikoista, asunnoista, sosiaalietuuksista ja kaikesta.

Sitten ei tarvitse ihmetellä, mistä kumpuavat myös ne paljon paheksutut rasismi ja fasismi, ne kun ovat suoria seurauksia löysästä raja- ja väestöpolitiikasta sekä ajattelemattomasta monikulttuurisuuden ja monietnisyyden ihanteesta. Moniarvoisuutta kannatan itsekin, mutta sepä onkin mahdollinen nimenomaan tässä länsimaisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassamme, jota ei johdeta saarnaajien opeilla (monikulttuurisuuden, moniarvoisuuden ja monietnisyyden eroista täällä).

Edellä esittämässäni valossa etnonationalismi ei ole moraalisen paheksumisen vaan ymmärtämisen arvoinen asia. Piirteet, joita siihen on liitetty julkisessa sanassa, kuten rasismi, ovat erillisilmiöitä eivätkä mitenkään elimellisesti tai määritelmällisesti sisälly etnonationalismiin. On olemassa oikeutettua kansallisen edun puolustamista, jonka lähtökohtana on kansa.

Neuvoisin yleensäkin pidättäytymään voimakkaista kannanotoista asioissa, joiden olemusta mielipiteiden esittäjät eivät tunne. Tässä mielessä etnonationalismin käsite kuuluu samaan poliittisen vasemmiston repertuaariin kuin ’vihapuhe’, jonka sisältöä ei ole pystytty määrittelemään.

Se onkin pelkkä puheen muotopiirteisiin liittyvä termi, joka kuvaa pikemminkin vastaanottajan omaa vihaa tai muuta tunnetilaa kuin lähettäjän aikomuksia. Intentiot ja niihin liittyvät merkitykset ovat kuitenkin lähettäjien – eivät vastaanottajien – päätettävissä olevia asioita. Viestinnän idea on se, että viestien merkityksestä päättää lähettäjä, ei vastaanottaja tai välittäjä. Näin ollen jokainen ”vääristä sanoista” nostettu syyte on jo pelkästään sillä perusteella filosofisesti katsoen absurdi.


Nuorten innostusta pitäisi ymmärtää eikä tuomita

Entä mitä ajatella nuorison innostuksesta etnonationalismiin? Nuorisossa on kansakuntamme tulevaisuus, ja siksi nuorison toimet ovat aina symbolisia. Juuri tuosta vertauskuvallisuudesta johtuu, että nuorten tekoja olisi ensisijaisesti ymmärrettävä eikä tuomittava.

Pitää paikkaansa, että nuorten perussuomalaisten piirissä on paljon suoraviivaista ajattelua ja toimintaa, mikä kuvastaa nuorison huolta tulevaisuudesta. Mielestäni huoleen on oikeus ja jopa velvollisuus.

Siksi suhtautuisin maltillisesti nuorten kannanottoihin, joissa ei ole ehkä vielä oivallettu poliittista pragmatiikkaa, toisin sanoen sitä, että edistääkseen myös omia tärkeitä päämääriään on omaksuttava toisinaan relativistinen eli suhteellisuudentajuinen asennoituminen toisiin puolueisiin ja politiikkaan yleensä. Politiikka on sovittelua ja yhteistoimintaa; se on politiikan olemus.

Kaikkea ei siis kannata tuoda etulinjaan, ja monien voi olla vaikea hyväksyä myös sitä, että aivan kaikkea ei voida myöskään edistää eikä ajaa. Toivon edelleenkin yhteistyöhalukkuutta kaikilta, myös keskenään eri tavoin ajattelevilta nuorilta.

Eripura ei tuo kannatusta eikä vaikutusvaltaa, vaan se vie molempia. Muuten meillä on jokaisella yhden miehen armeija.

Nano-ongelmallinen tasa-arvovaje aiheutti valtavan mikroskandaalin

Yleisradion uutiset raportoivat laajassa ja perusteellisessa jutussa siitä, kuinka erään romaniperheen ei annettu tankata huoltoasemalla ilman aseman pitäjän kehotusta suorittaa maksu tiettyjen ehtojen mukaisesti. Asiointia ei kuitenkaan kielletty, vaan kiista koski kaupankäyntiä.

Kun kameransa esille kaivanut romanihenkilö tiedusteli, onko syynä hänen romaniutensa, myyjä tuli pahaksi onnekseen lausuneeksi, että ”näin se valitettavasti on”.

Romaniperheen kovaa kohtaloa suree nyt myös yhdenvertaisuusvaltuutettu. Tehdäänpä kuitenkin jälleen hieman vertailua, sillä vertaileva tutkimus valaisee.

Kun helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps Oy kieltäytyi myymästä vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluja Vaasan Perussuomalaisille viime vuonna, Yleisradion uutiset teki firman toimitusjohtajasta sankarin ja kutsui hänet TV-ohjelmaan mainostamaan suvaitsevaisuuttaan.

Toimittaja haki tukea perustuslakivaliokunnan kahdelta asiantuntijalta, vasemmistoa edustavilta Tuomas Ojaselta ja Juha Lavapurolta. Yle teki kaikkensa tehdäkseen syrjinnän uhrista rikollisen sekä lainsäädäntöä rikkoneesta yrittäjästä moraalikarismalla marinoidun hyviksen.

Tapauksesta voi oppia, että jos aikoo harjoittaa syrjintää, se on tehtävä niin, ettei syytä kerrota. Näinhän perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä syrjitään lähes kaikissa tapauksissa: mediassa, kustantamoissa, kouluissa, kaupassa, yliopistoissa ja yhteiskuntakäytännöissä. Myöskään syitä puuttumattomuuteen ei julkaista. (Kirjoitin puolueellisuudesta täällä ja täällä.)

Joskus joutuu kysymään, mikä toimittajien ja muutamien muiden ihmisten päässä on vinksahtanut heidän kitistessään ”syrjinnästä”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta”. Miksi he yleensäkin mäkättävät mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista aina, kun kyseessä on jotakin erilaista etnistä alkuperää edustavien kansalaisten asema tai oikeudet? Eivät täällä muutkaan vähemmistöt mitään erityiskohtelua saa.

Kaikki tietävät, ettei mainetta synny ilman ansioita. Moitteiden ja epäilyjen kohteina olevat kansanryhmät ovat itse olleet mitä suurimmassa määrin syypäitä oman maineensa huononemiseen.

Näinköhän vähemmistöt luulevat voivansa mainostaa itseään ja parannella mainettaan valittamalla asioista joillekin valtuutetuille. Luulevatko he todella, että jokin viranomainen voi heidän maineensa parantaa tai puhdistaa? He voisivat korjata asiat itse, mikäli heistä olisi siihen.

Myöskään jutussa mainittu ”ennakkoluulo” (jota etenkin sosiaalitieteilijät ahkerasti käyttävät kääntääkseen epäilyjä pois tietyistä ryhmistä), ei ole yleensä luulo. Sen sijaan kyseessä on ennakkotieto, joka perustuu saatuihin kokemuksiin.

Pitäisikö ihmisten hylätä kaikki empirian ja historian tuottama viisaus ja vajota kuin laupiaat lampaat jonkinlaisen ennakkokäsityksiä vailla olevaan Nirvanaan? Ja jos ei niin suostu tekemään, siitäkö pitäisi rangaista?

Olisi kiintoisaa nähdä, milloin tulee ensimmäinen tapaus, jossa joku etniseen vähemmistöryhmittymään kuuluva tuomitaan perussuomalaista vastaan tehdystä rikoksesta.

Ai niin, mutta niitähän onkin jo. Juuri siksi vankilat ovat täyttyneet etnistä alkuperää olevista kunniakansalaisista, joiden rikoksentekoalttius on väestöön suhteutettuna olennaisesti suurempi.

Joten missä on jatkuvan valituksen ja kitinän syy? Ilmeisesti ”positiivisessa syrjinnässä” eli tarkoituksellisessa etuoikeuttamisessa ja perustuslain vastaisessa epätasa-arvon tuottamisessa, jota myös oikeuslaitos ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto luovat.

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?

Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan. Myös syyttäjäviranomaiset ovat käyttäneet sanaa laajalti kirjoittaessaan syytteitä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.

Sanan ”vihapuhe” käyttäminen on arveluttavaa lain käytön yhteydessä, sillä ”vihapuhetta” ei mainita lainsäädännössä. Tämän sanan käyttäjät eivät ole myöskään itse määritelleet käsitteen merkitystä.

Kun käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa. Kun toisten ihmisen esittämä arvostelu, epäily ja kyseenalaistaminen tulkitaan ”vihapuheeksi” (joskus myös ”häirinnäksi”), kyse on psykologisesti sanottuna havaitsija–toimija-virheestä.

”Vihapuheen” esiin nousussa on kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena. Psykologisesti tulkiten kyse on myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.

Seuraavassa pohdin filosofis-analyyttisin keinoin, minkälaisia asioita voidaan luonnehtia ”vihapuheeksi” ja millaisia ei. Lähestyn asiaa esimerkkien kautta ja kysyn, miksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa pääosa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta on suuntautunut maahanmuuttoa ja islamia vastaan. Käänteisesti kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja muualla Euroopassa niin sanottua ”vihapuhetta” ei kohdisteta juuri lainkaan kansallisvaltioiden sisällä olevia syntyperäisiä vähemmistöjä vastaan, vaan etupäässä muualta tulleita ja vierasperäisiä laittomia maahanmuuttajia kohtaan. Onko kyse lainkaan vihasta vaan jostakin aivan muusta?

’Vihapuheen’ käsitteellinen analyysi

Pienessä ja melko yksiaineksisessa Suomessamme asuu monenlaisia etnisiä vähemmistöjä. Otetaan esimerkiksi vaikka (A) saamelaiset, (B) romanit, (C) tataarit ja (D) juutalaiset. Näihin vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia vastaan ei kohdisteta juuri minkäänlaista vihaa, aggressioita eikä halveksuntaa sen enempää arkielämässä kuin viestinnässäkään.

Mikäli jotakin mainittua kansalaisryhmää kohtaan alkaisi nousta laajamittaista vastustusta tai syrjintää eikä ilmiölle voitaisi löytää järjellistä perustetta tai syytä, ilmiötä voitaisiin kuvailla tai selittää tunneperäisen asenteen, vihan, esiin nousulla.

Koska ihmisiä on aihetta pitää järjellisinä olentoina, kielteisenä pidettävien asenteiden esiintymistä olisi pyrittävä selittämään ensisijaisesti muilla kuin tunneperäisillä seikoilla. Ehkä jokin kansanryhmä rötöstelee muita enemmän tai on muita ahneempi, ja näkemys perustuu tietoon sekä kokemukseen, ei ennakkoluuloon. Tiettyjä kansanryhmiä voitaisiin luonnollisesti myös arvostaa ja tuntea sen jäseniä kohtaan empatiaa tai sympatiaa, mikäli sen jäsenet olisivat esimerkiksi toisia kärsineempiä, keskimääräistä anteliaampia tai muilla myönteisenä pidetyillä ominaispiirteillä varustettuja.

Mikäli kansanryhmät A, B, C ja D ovat kuitenkin keskenään samalla viivalla niin, että niitä kohtaan osoitettavia näkemyksiä tai mielipiteitä ei voida selittää millään järkiperäisillä tekijöillä, mutta vastustusta silti ilmenee, se voidaan selittää tunneperäisellä reaktiolla: ”viha”-nimisellä asenteella. Esimerkiksi jos vaikkapa saamelaisia kohtaan alettaisiin yllättäen kohdistaa täysin järjenvastaista ja selittämätöntä vastustusta ja syrjintää, tuo kielteisyys voitaisiin selittää vihaksi.

Entä miten tilanne ja sen selitykset muuttuvat, jos joukkoon astuu kokonaan maamme ulkopuolelta tuleva uusi kansanryhmä E, jota vastaan aletaan suunnata tosiasioiden tukemia mielipiteitä. Vastustetaanpa maahan tuloa sinänsäkin. Onko silloin kyse vihasta?

Jos oletetaan edelleen, että ihmisten toiminta on järkiperäistä ja että ihmiset valistuneen rationaalisuutensa perusteella myös tekevät valintoja, joiden mukaisesti he arvottavat ilmiöitä joko kannatettaviksi tai vastustettaviksi, olisi myös heidän tekemiään ratkaisuja selitettävä ensisijaisesti muilla tekijöillä kuin pitämällä niitä tunteiden ilmaisuina, kuten ”vihana”.

Oletetaan, että maahan saapuva uusi kansanryhmä E aiheuttaa kantaväestölle suuria rasitteita, kuten sosiaalikustannuksia, työttömyyden pahenemista, asuntopulan kärjistymistä, kilpailua yhteiskuntamme voimavaroista ja yleensäkin luo maahamme voimakkaita eturistiriitoja. Oletetaan, että E tuo mukanaan myös uskonnollisperäisiä arvokonflikteja, jotka ovat pitkälti ratkeamattomia tulijoiden oman periksi antamattomuuden vuoksi, ja että tulijat vieläpä vaativat kantaväestöä sopeutumaan ja hyväksymään heidän norminsa, jotka merkitsevät kantaväestölle järjen taantumusta. Voidaanko tämän kaiken vastustamista pitää silloin vihana?

Vastaus on yksiselitteisesti: ”ei voida”. Ei voida eikä pidä voida, sillä vastustukselle voidaan helposti osoittaa järkiperäinen selitys. Kantaväestö puolustaa asemaansa ja oikeuksiaan, jotka perustuvat kansakunnan itsemääräämisoikeuteen, kansallisvaltioiden itsejärjestymisperiaatteeseen ja meritokraattiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää tuottaa, ennen kuin niitä voidaan jakaa. Lopultakin niiden pitää kuulua ensisijaisesti maamme rakentajille ja heidän perillisilleen itselleen ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnallisen vallanperimysjärjestyksen mukaisesti.

Kantaväestön vastustusta kansanryhmää E kohtaan ei siten voida selittää vihaksi eikä syrjinnäksi, koska kansalaisuutta vailla olevana ryhmänä E ei ole eikä sen pitäisikään olla alun perin samalla viivalla A:n, B:n, C:n ja D:n kanssa. Jos kansanryhmää E kohdeltaisiin tällaisessa tilanteessa samoin kuin kantaväestöön kuuluvia, tilanne kääntyisi kantaväestöön kohdistuvaksi syrjinnäksi, sillä kansanryhmä E saisi ansioihinsa verrattuna paremman aseman kuin suomalaiset itse. Suhteellisesti arvioiden tuloksena olisi kantaväestöön kohdistuvaa syrjintää.

Näin kävi esimerkiksi viime viikolla, kun hallitus perui perussuomalaisten aloitteeseen nojaavan, sinänsä loogisen ja oikeudenmukaisen päätöksen, jonka mukaan pakolaisille ja turvapaikanhakijoille myönnettäisiin alennettua sosiaaliturvaa. Ulkomaalaispolitiikkaa muotoiltaessa on kerrassaan perusteetonta vedota tavan takaa kommunisti Martin Scheininin, monikultturisti Martti Koskenniemen, persuvihaaja Tuomas Ojasen sekä sananvapautta kriminalisoivan Kimmo Nuotion vääristyneisiin mielipiteisiin ”perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta”.

Suomen perustuslakia ei ole järjellistä soveltaa kaikkiin maailman ihmisiin silloinkaan, kun he ovat (vaikka kaikkikin) käymässä Suomessa, ja etenkään kun he ovat täällä laittomasti. Tämä menettely kääntäisi kumoon koko valtion suvereniteetin, ja siksi myös yhdenvertaisuuden ylistämisellä on rajansa. Perustuslaissa tämä on otettu huomioon sanamuodossa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan [...]”. Eli jos ja kun tuo hyväksyttävä peruste on, raja voidaan vetää.

Mikä se raja sitten on, ja missä se kulkee? On hyvä muistaa, että perustuslait ja niiden mukaiset perusoikeudet ovat maakohtaiset. Perustuslain idea on, että sen takaamat oikeudet ovat voimassa vain säätäjämaassa. Suomen perustuslakiin kirjatut perusoikeudet koskevat Suomen kansalaisia, kun taas Irakin perustuslain perusoikeudet ovat voimassa Irakissa ja koskevat irakilaisia.

On virhe kuvitella, että Suomen perustuslain perusoikeudet koskisivat kaikkia maailman kansalaisia. Ulkomaalaisilla ei ole Suomen perusoikeuksien täyttä turvaa, mutta luonnollisesti heitä koskevat YK:n ihmisoikeudet Suomessakin. Suomeen muuttaminen puolestaan ei ole YK:n takaama ihmisoikeus, joka antaisi oikeutuksen saapua nauttimaan Suomen sosiaaliturvasta subjektiivisen oikeuden muodossa.

Muutamat näennäisasiantuntijat ja niin sanottu vanha media sekoittavat perusoikeudet ja ihmisoikeudet tahtomattaan tai tahallisesti toisiinsa luodakseen paremmat olot pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä vauhdittaakseen maahanmuuttoa.

Kun julkisessa hallinnossa suositaan maamme ulkopuolelta tulevia ihmisiä esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja julkisesti rahoitettujen asuntojen jaossa, kyse on kantaväestöön kohdistettavasta suorasta syrjinnästä, mikä puolestaan rikkoo oikeudenmukaisuusperiaatteita varmasti. Kun kantaväestöt vastustavat tällaista epäoikeudenmukaisuutta, kyse ei ole vihasta eikä muustakaan tunteiden ilmaisusta vaan ihmisten järkiperäisestä ja oikeutetusta pyrkimyksestä puolustaa asemaansa.

Vastustusta ei voida selittää myöskään ”ennakkoluuloisuudeksi” sikäli kuin suhtautumisen taustalla on olosuhteita koskevaa tietoa: tietoa esimerkiksi kansanryhmään E kuuluvien ihmisten suuremmasta rikoksentekoalttiudesta. Mikäli kansaryhmään E kuuluvat ovat maassa vieläpä laittomina maahan tulijoina, jo heidän läsnäolonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Järkiperäisten selitysten ollessa näin vahvoja ei kantaväestön osoittamaa vastustusta voida selittää vihaväitteiden ohella myöskään millään muulla tuntemuksella eikä pitää sitä edes ”kielteisten asenteiden” ilmaisuna, sillä kyse ei ole välttämättä kielteisyydestä eikä asenteista. Sen sijaan kyse on järkiperäisestä harkinnasta, joka koskee maahantulon oikeutusta. Vastustus voi olla kokonaisuuden kannalta myönteistä sikäli kuin se on yhteiskunnallemme hyväksi. Filosofisesti tätä sanotaan oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi.

Olen tällä tavoin osoittanut, että suomalaisten ihmisten maahanmuuttoa kohtaan osoittama vastustus ei ole välttämättä eikä yleisesti ottaen tunnelähtöistä lainkaan, eikä se ole erityisesti vihaperäistä, ja niinpä sitä ei pidä nimittää vihapuheeksi.

Tämä on vastaansanomaton analyyttinen a priori -totuus eli loogis-analyyttinen käsitteellinen tosiasia, jota ei tarvitse perustella millään kokeellisella argumentilla. Sitä ei voida myöskään kumota millään näkökannalla, joten toivotan ”vihapuheeksi” leimaajille hyvää loppuelämää.

Vihapuheen psyko- ja sosiodynamiikasta

On ymmärrettävää, että maahanmuuton jatkuessa kantaväestöön kuuluvien ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet lisääntyvät. Kun Suomen ja EU:n viranomaisvalta polkee suomalaisten ihmisten omaa asemaa maahanmuuttoa lisäämällä sekä ylenkatsoo suomalaisten ihmisten järkiperäisiä vaatimuksia haittamaahanmuuton lopettamiseksi, on ymmärrettävää, että suomalaisille ihmisille vahingollisen politiikan jatkuessa herää myös tunneperäisiä reaktioita, jotka kohdistuvat sekä maahan tulijoihin että viranomaisvaltaan.

Näin syntyvä viha on kuitenkin tyhmän politiikanteon ja mielivaltaisen viranomaistoiminnan itse aikaan saama tulos, jonka oikeutus astuu voimaan silloin, kun kansalaisten järkiperäiset reaktiot on tyrmätty ja järjelliset selitykset tilanteen korjaamiseksi on torjuttu pitäen niitä pelkkänä asenteiden ja tunteiden varaisena ”rasismina”.

Kun ”vihapuheesta” syytetään kaiken lisäksi suomalaisten ihmisten kansanvaltaisilla vaaleilla valitsemia parlamentaarikkoja, joilla on poliittinen valtakirja suomalaisten ihmisten puolustamiseen, mutta ei syytetä maassa laittomasti olevien siirtolaisten harjoittamaa kansankiihotusta ja terroristien värväystä, sanaa ”vihapuhe”on tietoisesti ja tarkoituksellisesti käytetty tunneperäisen vihan lietsontaan kantaväestöön kuuluvia ihmisiä kohtaan.

Sanaa ”vihapuhe” on silloin käytetty yhtä vihamielisesti kuin sanoja ”rasismi”, ”fasismi”, ”nationalismi” ja ”populismi”, joita on niin ikään käytetty niitä mitenkään määrittelemättä. Koska sana ”vihapuhe” viittaa pelkästään tunteiden ilmaisuun ja siten argumentaation muotoon eikä sisältöön, sitä ei voida määritellä sisältönsä, aiheensa tai kohteensa kautta. ’Vihapuhe’ merkitsee yksinkertaisesti ’aggression sisältävää ilmaisua’.

Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.

Psykologisesti katsoen vihan tuntemusten ilmaiseminen on myös hyvin tärkeää, sillä ulkoa päin tukahdutettuina ja ihmisten sisälle padottuina epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat vihan tuntemukset aiheuttavat joko masennusta tai aggressioiden voimistumista kasautumisen myötä. Vihan patoaminen sisäänpäin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta sekä tuhoaa ihmisten omaa psyykeä.

Viranomaisvalta ja erityisesti EU-byrokraatit tekevät suuren virheen vaatiessaan Euroopan kansallisvaltioiden kantaväestöiltä toleranssia eli ”suvaitsevaisuutta” ja konfliktien sietämistä, sillä nämä vaatimukset ovat jyrkässä ristiriidassa ihmisten kokemien epäoikeudenmukaisuuksien ja niistä kumpuavien kielteisten tuntemusten kanssa.

Monet lainvalvonta- ja maahanmuuttoviranomaiset ovat antaneet omien tunteidensa sekoittaa kokonaiskuvan muodostamista. Muukalaisia vastaan suunnattu ”viha” ei välttämättä esiinny todellisuudessa lainkaan vaan ristiriitaisesti toimivien viranomaisten sisällä, heidän tajunnassaan, josta se pursuilee ulos kahdella tavalla: projisoituna heidän vihaamiensa kansalaisten ominaisuudeksi ja toisaalta heidän itse ilmaisemanaan vihana, jonka monet maahanmuuton kriitikot ja kansallisen edun puolustajat ovat joutuneet kokemaan nahoissaan maahanmuuttajien ja heitä puolustavien anarkistien kokoontuessa rähinöimään esimerkiksi ”Rajat Kiinni”- ja ”Suomi Ensin” -tapahtumiin.

Islam ja homot kuin tuli ja vesi

Tämän aamun valjetessa on varmistunut, että afgaanitaustainen terroristi Oman Mateen, joka murhasi 50 ihmistä orlandolaisessa homoravintolassa, työskenteli ISIS-järjestön hyväksi, ja että hänen motiivinaan oli homoseksuaalisuutta vastaan suunnattu viha.

Verilöyly on Yhdysvaltain historian pahin. Karmaisevaa on, että sama olisi voinut tapahtua myös Helsingissä tai missä tahansa paikassa, joka vain on riittävän helppo kohde kiilusilmäisille terroristeille.

Ei tarvinne erikseen mainita, että tämä(kin) terroriteko seurasi suoraan islamin ideologisesta olemuksesta, toisin sanoen uskonnon sisällöstä. Maailma ei tule tuomitsemaan kyseistä veritekoa, sillä siinähän tapettiin vain homoja, mutta sallinette sanasen islamin ja homoseksuaalisuuden suhteista ihan vain totuuden vuoksi.

Islamin raivo länsimaista kulttuuria kohtaan on jatkunut jo pitkään yleispoliittisissa yhteyksissä, viimeisimpinä esimerkkeinä Pariisin (1. ja 2.)  sekä Brysselin terrori-iskut. Sen sijaan homoseksuaalien ihmisoikeuksia islam on tyytynyt polkemaan lähinnä arabimaiden omilla tonteilla. Esimerkiksi Iranissa, Pakistanissa ja Saudi-Arabiassa on tuomittu kymmeniä homoja vankeuteen tai kuolemaan vuosittain.

Eilisen terrori-iskun voisi helposti nähdä vain yhtenä länsimaista vapaamielisyyttä vastaan kohdistettuna tekona. Länsimaissa (toistaiseksi) vähemmistönä olevan muslimiväestön viha seksuaalivähemmistöä kohtaan kuitenkin jakaa homot automaattisesti eri leiriin islamin ilosanoman kanssa. Orlandon joukkomurhaa ei voida selittää millään yleisellä ”liberalismin vastaisuudella”, vaan siinä on kyse oikeaan ja hurskaaseen islamiin sisältyvän homovihan manifestaatiosta. Islam ja homoseksuaalisuus ovatkin kuin tuli ja vesi.

Tämä on tietenkin kauhistus poliittiselle vihervasemmistolle, sillä se on halunnut laittaa kaikki vähemmistöt samaan junaan myöntämättä sitä eroa, joka vallitsee syntyperäisen suomalaisen homoseksuaalin ja muualta muuttavan sekä eri kansakuntaa, uskontoa ja kulttuuria edustavan muslimin välillä. Valtionpolitiikassa kotimaiset vähemmistöt on sivuutettu muualta muuttaneiden hyysäämisellä, jotta maahanmuuttajille on saatu hyviä virkoja ja muita etuja, vaikka näin on loukattu kansalaisoikeuksia ja meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta. Homot ovatkin olleet yhteiskuntamme viimeisiä ”neekereitä”.

Poliittinen vihervasemmisto on saarnannut, että suvaitsevaisuus ei voi olla valikoivaa ja että sen vuoksi niin homot kuin muslimitkin ovat samalla viivalla kaikkien muiden kanssa. Totuus on, että suvaitsemisen pitää olla nimenomaan valikoivaa. Perusteen tähän antaa se, että suvaitsemisen kohteena olevat asiat ovat arvoltaan erilaisia.

Jo suvaitseminen sinänsä on arvovalinta, sillä suvaittaessa tehdään arvoarvostelmia. Muutamat arvot ovat parempia kuin toiset. Samoin muutamat uskonnot ovat vähemmän huonoja kuin toiset ja niin edelleen. Jo arvon käsite sinänsä sisältää ajatuksen arvojen erilaisuudesta. Jos kaikki arvot olisivat tasan (eli vallitsisi tasa-arvoisuus), mitään arvoja ei olisi, sillä yhtäkään arvoa ei voitaisi erottaa mitään muuta arvoa paremmaksi, ja vallitsisi yksiarvoisuus eli totalitarismi. Niinpä arvojen olemassaolosta sinänsä seuraa arvojen hierarkkisuus.

Minä puolestani tiedän, että islam on olennaisesti mädempi kulttuuri kuin länsimaiseen liberalismiin ja valistusfilosofiaan perustuva kulttuuri, ja tämän lausuman tuen akateemiseen asiantuntemukseeni. Niinpä meillä länsimaalaisilla ei ole mitään velvollisuutta suvaita sellaista uskontoa, joka repii yhteiskuntaamme, murhaa kansalaisiamme, tuhoaa kulttuuriamme ja tuottaa silmitöntä tuskaa ja kärsimystä syyttömille ihmisille.

Ei ole epäilystäkään, ettei länsimaiden poliittinen vihervasemmisto tule vetoamaan islamia puolustaakseen kahteen näkökohtaan. Ensinnäkin se vaatii tekemään eron maltillisten ja terrorististen muslimien välille, ja toiseksi se syyttää maahanmuuttokriitikoita väkivaltaisuuksien provosoimisesta. Ehkä vihervasemmisto väittää terrori-iskun olevan myös ovela provokaatio, johon länsimaalaisten ei pitäisi langeta vaan hyväksyä itkusta kiittäen tämäkin katkera opetus.

Kaikki kyseiset puolustelut ovat kliseisiä ja naurettavia. Terroristinen islam hyödyntää samaa islamia kuin ”rauhan uskontona” esiintyvä islam. Uskonoppineiden mukaan ei ole erikseen maltillista islamia ja radikaalia islamia vaan yksi islam. Ja juuri tämä islam julistaa kuolemantuomioita muiden muassa homoille.

Ei ole erikseen myöskään ”uskontoa” ja ”terroristien värväystä”. On huomattava, että islamin koko olemus perustuu joukkosuggestioon ja manipulaatioon. Islam kehottaa alistumaan osaksi joukkoliikettä. Sen sijaan esimerkiksi kristinusko korostaa individualismia ja yksilönvastuuta sekä ihmisten omia valintoja.

Koska islamin olemus on joukkosuggestio, on vaikea erottaa uskonnon harjoittamista kansankiihotuksesta. Ja juuri siksi moskeijoista tuleekin niin helposti terroristien värväyskeskuksia. Itse en tiedä islamin lisäksi mitään muuta suurta uskontoa, joka edistäisi tavoitteitaan terrorin keinoin.

Näyttöä löytyy myös Suomesta. TV2:n keskusteluohjelmassa vuonna 2013 esiintynyt suomalainen imaami Abbas Bahmanpour julisti säteilevästi hymyillen, että julkisesta homoseksuaalisuudesta pitäisi tuomita islamin sharia-lain mukaisesti kuolemaan! (Aiheesta tässä.) Ainoa, joka vaivautui puolustamaan homoja kyseisessä TV-ohjelmassa, oli Perussuomalaisten Simon Elo – vasemmiston ja vihreiden edustajien hihitellessä sekavasti taustalla.

Nyt kun islamin agendan tuella listitään myös seksuaalivähemmistöjä, poliittisen vihervasemmiston pelimerkit ovat aivan sekaisin.

Länsimaiden vihervasemmisto on pitkään silittänyt muslimiterroristien päätä ”selittelemällä pois” islamin sisään rakennettua homofobiaa. Monet seksuaalivähemmistöliikkeen edustajina esiintyneet tahot ovat nähneet asian niin, että homot ovat sorrettuja muslimimaissa ja että sen vuoksi he ovat länteen tullessaan suojelun tarpeessa.

Aivan kuten totesin jo tässä puolen vuoden takaisessa kirjoituksessani, Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry antoi viime marraskuussa julkilausuman, jossa yhdistys vaatii, että ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville pakolaisille ja turvapaikanhakijoille taataan turvallinen oleskelu Suomessa sekä asiallinen ja kunnioittava viranomaiskäsittely”.

Lisäksi Seta on esittänyt ukaasin, että ”turvapaikanhakijat tulee sijoittaa heidän halutessaan suurempiin kaupunkeihin tai pääkaupunkiseudulle, joissa heillä on mahdollisuus laajempaan vertaistukeen ja palveluihin”! Yhdistys väittää, että ”tällä on keskeinen merkitys heidän kotoutumisessaan”.

Pidän kyseisiä vaatimuksia turhina ja suomalaisten homojen asemaa huonontavina. Itse olen huolissani niiden suomalaisten homojen ja lesbojen asemasta, joiden siirtyminen ”suurempiin kaupunkeihin” esimerkiksi töihin tai opiskelemaan estyy, koska ulkomailta tulvivat maahanmuuttajat valloittavat suomalaisten ihmisten asuinsijat juuri noissa suurimmissa kaupungeissa, jotka näyttävät olevan kaikkien ihmisten unelmien kohteina.

Vihervasemmistolaisen seksuaalivähemmistöpolitiikan ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että sen piirissä ei ole haluttu suojella sorrettuja ihmisiä vaan heidän uskontoaan. Mikäli Seta ja sen vihervasemmistolaisfeministinen transgenderistihallitus haluaisivat oikeasti edistää arabimaista tulevien homojen asioita eivätkä vain tukea maahanmuuttoa ja monikulttuurisuuden ideologiaa, niiden kannattaisi ohjata ihmisiä vapautumaan heitä sortavasta uskonnosta.

Suurmoskeijoiden sijasta pitäisi perustaa uskonnosta vieroittamista varten antimanipulaatio- ja desuggestiokeskuksia, joissa muslimien joukkosuggestio purettaisiin ja ihmisiä ohjattaisiin järkiperäisiin ajattelutapoihin.

Eilinen terroriteko ohjaa myös seksuaalivähemmistöliikettä pohtimaan tarkemmin, kenen agendaa se oikein ajaa.

Seksuaalivähemmistöliike on niin sanotun kompensoivan suvaitsevuuden vanki. Tämä tarkoittaa, että hintana homojen asioiden edistämisestä poliittinen vihervasemmisto vaati homoilta sitoutumista edistämään kaiken maailman vähemmistöjen, myös muslimien, asioita. Takana on tuo edellä kritisoimani kaiken suvaitsemisen ihanne. Tämä on ollut homoille huono kauppa, sillä vihervasemmistoon klusteroituneet homot on vieritetty tukemaan monikulttuurisuuden nimissä myös islamia, joka sortaa homoja.

Homoja on ahdisteltu tietysti myös kristinuskon ja konservatiivien taholta, joten en pyri asettumaan kannanotossani kummallekaan laidalle. Mutta paheksun sitä kaksinaismoralismia, jonka vallitessa islamin leviämistä tukeva poliittinen vihervasemmisto on tullut ajaneeksi kaiken maailman hullujen asiaa.

Mikäli islamilaisen yhdyskunnan edustajat eivät tämänkään terrori-iskun tapahduttua ryntää äänekkäästi ja kuuluvasti tuomitsemaan kaikkea islamin nimissä harjoitettavaa väkivaltaa ja vaadi sen lopettamista, minun on pääteltävä, että islamilainen yhdyskunta antaa hiljaisen hyväksyntänsä verilöylylle. Kun kyse ei muka taaskaan ollut ”siitä varsinaisesta rauhan ja oikeudenmukaisuuden islamista”, niin minä puolestani pohdin, missä piilee se pulmusen puhdas ja hyvyyttään laupiaasti jakeleva islam, joka tuomitsee ankarasti terroristiset väkivallanteot.

Hyväksyntänsä terrorismille antaa myös media, joka tulee torumaan, miten tuhoisaa monikulttuurisen yhteiskunnan rakentamiselle on, jos islamkriitikoiden sallitaan ”kylvää vihaa” käyttämällä hyväkseen Orlandossa sattunutta ”yksittäistapausta”. Ei tule olemaan myöskään mitään rajaa sillä, miten ISIS-järjestölle teostaan ilmoittaneen Omar Mateenin mainetta yritetään puhdistaa kaikesta vastuusta viittaamalla (tosin toteamattomaan) mielisairauteen, jotta terroriteon yhteydet islamin ideologiseen sisältöön voitaisiin kiistää.

Hänen opettajansa imaami Shafiq Rahmanin sallitaan pestä käsiään Ilta-Sanomissa samalla, kun hänen entiseltä työtoveriltaan ja vaimoltaan haetaan tukea väitteelle ”henkisestä tasapainottomuudesta”, jotta islaminuskolle lankeava syyllisyys ja vastuu saataisiin häivytettyä pois.

Yleisradio, Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat tulevat balanssoimaan uutisointia kaivamalla esiin myös ja erityisesti muiden kuin muslimien tekemiä ja suunnittelemia viharikoksia, jotta näin voitaisiin välttää ärsyttämästä muslimeja. Lopulta uhriksi paljastetaankin avuton ja onneton muslimiterroristi itse, kun otsikoissa surraan, että ”erikoisjoukot ampuivat Orlandon terroristin” ja ne ”sadat muut laukaukset” vain ”kaikuivat yössä”!

Tähän laupiaitten lampaiden kuoroon tulee yhtymään myös Seta, joka kaiken ymmärtävästi ja anteeksiantavasti teroittaa, kuinka tärkeää on erottaa oikea islam terroristisesta islamismista. Ja niinhän se olisikin, kunnes...

Miten muslimeista voidaan enää lietsoa esiin vihaa, kun islam sinänsä jo pursuaa ja kerjää silkkaa vihaa?

Lopuksi kaksi artikkelia islamin olemuksesta:

Miksi islam on uskontoelämän alkeismuoto?

Islam ja väkivallan arkipäiväistyminen

Bob Dylanille tyly rasismisyyte

 
Monet varmaan muistavat tavan, jolla entinen filmitähti Brigitte Bardot tuomittiin Ranskassa 15 000 euron sakkoon vuonna 2008 yllyttämisestä kansanryhmää vastaan. Tuomion peruste oli lausunto, jossa Bardot oli vaatinut eläinten tainnuttamista ennen muslimien toimeenpanemia rituaaliteurastuksia.

Nyt Ranskassa on nostettu syyte rock-ikoni Bob Dylania vastaan perusteena epäily kansanryhmää vastaan kiihottamisesta! Dylan oli verrannut serbien ja kroaattien välisiä suhteita juutalaisten ja natsien suhteisiin aikakauslehti Rolling Stonesille antamansa haastattelun sivuhuomautuksessa vuonna 2012. Tämän tuloksena kroatialaiset radiokanavat olivat lakanneet soittamasta Dylanin musiikkia, ja aloitteen syytteen nostamiseksi teki Ranskassa asuvien kroaattien neuvosto.

Tapaus antaa jälleen näyttöä siitä, kuinka hölmöksi rasismisyytöksillä politikoiminen on mennyt. Vuosien 1992 ja 1995 välillä käyty Bosnian sota oli erittäin verinen vaatien noin 97 000 kuollutta, ja sodan motiivit olivat nimenomaan kansallisia ja etnisiä. Sotaan liittyi sekä etnisiä puhdistuksia että keskitysleirejä, joten Dylanin rinnastus juutalaisten ja natsien suhteeseen ei ollut kaukaa haettu tai huono.

Serbien identiteetti perustui ortodoksisuuteen ja kroaattien katolisuuteen, tosin sodan alku- ja loppuvaiheessa kroaatit tekivät yhteistyötä myös muslimien kanssa kukistaakseen serbit. Tämä yhteistyö johtikin viimein sodan loppumiseen. Eniten paheksuntaa sodan aikana herättivät serbien harjoittamat julmat etniset puhdistukset, Srebrenican verilöyly ja Dubrovnikissa toimeenpannut kroaattisiviilien pommitukset. Esimerkiksi serbien johtajaa Radovan Karadžićia syytetään edelleenkin sotarikoksista YK:n tuomioistuimessa Haagissa. Toisaalta Kroatiassa on jatkuvasti esitetty mieltä serbien käyttämiä kyrillisiä kirjaimia ja katukylttejä vastaan, ja maassa on tehty aloite serbian kielen kieltämiseksi.

Jakoipa Dylan ”juutalaisten” ja ”natsien” roolit kroaattien ja serbien kesken miten päin tahansa, selvää on, että yksikään sodan osapuoli ei ollut puhdas pulmunen. Siksi kroatialaisten puolustelu vaikuttaa lähinnä omaa syyllisyyttä paljastavalta.

Absurdia syytteen nostossa Dylania vastaan on se, että hän on koko ikänsä puhunut ihmisten välisen yhteisymmärryksen puolesta ja rasismia vastaan. Hänelle myönnettiin myös Ranskan Kunnialegioonan arvomerkki tunnustuksena Ranskan etujen ja ranskalaisten arvojen, kuten vapauden, veljeyden ja tasa-arvon, edistämisestä. Niinpä ei voi välttyä vaikutelmalta, että rauhantrubaduurin syyttely on eräänlaista persoonaan kohdistuvaa väkivaltaa.

Aivan samanlaista on ollut suhtautuminen myös moniin muihin länsimaisiin ihmisiin, jotka ovat sanoneet mielipiteensä esimerkiksi maahanmuuton ongelmallisuudesta. Sen enempää järkiperustein kuin tunneperusteinkaan esitettyjä näkemyksiä ei ole haluttu ymmärtää, vaan ihmiset on leimattu suoraa päätä rasisteiksi.

On syytä muistaa, että liitoksistaan revenneen Jugoslavian alueelle saatiin rauha vasta, kun kansojen erot ja kansallinen itsemääräämisoikeus oli tunnustettu ja rajat saatettu voimaan. Etnisten erojen myöntäminen on siis myös rauhaa, vapautta ja hyvinvointia tuottava menetelmä, ja sikäli ”rasisteiksi” moitittuja voitaisiin useasti palkita pyrkimyksestään taata yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja järjestys.

Mielipiteen- ja ilmaisunvapautta rajoittavissa oikeudenkäynneissä outoa on oletus, että ihmiset eivät saisi ajatella ja sanoa totuudenmukaisesti, mitä haluavat. Filosofi Adam Smithin mukaan ihmisyksilö on suhteessa omiin sanomisiinsa ja tekemisiinsä oman itsensä täydellinen valtias, eikä kukaan ihminen voi itse päättää siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat ja sanovat. Niinpä ajatuksista ja niiden esittämisestä tuomitseminen on perusolemukseltaan järjetöntä ja tukahduttaa totuuden löytämistä.

Rasismisyytöksillä politikoimisesta on tullut samanlaista kiusantekoa kuin kunnianloukkausten kansanhuveista. Myös kunnianloukkauksia koskevien ilmoitusten vuosittainen määrä on räjähtänyt ja hipoo jo neljää tuhatta. Suomalainen sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. Mikäli siis tuntuu siltä, että oma maine ei kestä kritiikkiä, voi olla syytä tarkistaa omaa toimintaansa joiltakin osin. Vika ei aina ole palautteessa.

Rasismikielloilla pamputtaminen ja hienohipiäisyyden varjeleminen näyttävät myös toimivan varsin huonosti. Vaikuttaakin omituiselta, mikäli julkinen valta kuvittelee saavansa tietyt ajatukset katoamaan kielloilla ja rajoituksilla.

Siteeraan lopuksi Eppu Normaalia:

”Dylan on messias
Dylan on vapahtaja
Dylan meidät pelastaa
Nyt mennään Dylania kumartamaan
Come on
Mennään Dylania kumartamaan.” 

Vastinetta verovaroille: mamumaisteri virkaan tohtorin asemasta

Suomessa on jälleen keskusteltu poliittisista virkanimityksistä, kun Kevan toimitusjohtajaksi Kepun mandaatilla nimitetty Merja Ailus todettiin tehtävissään epäonnistuneeksi. Jonkun eläkerahat olivat kiinni hänen työsuhdeautossaan, ja henkilökohtaisia asumiskulujaankin Ailus siirteli työnantajansa maksettaviksi. Palkinnoksi luottamuksen menetyksestään hänelle annettiin 303 500 euron kultainen kädenpuristus, joka hänen omasta mielestään oli ”pienipalkkaisten mielestä suuri”.

Hän teki siis ”Himaset”.

Sekä poliitikot että tieteenharjoittajat ovat vaatineet, että tärkeisiin tehtäviin ja virkoihin pitää nimittää hakijoista pätevimmät, kelpoisimmat, ansioituneimmmat ja parhaiten koulutetut. Tämä on meritokraattisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaista, ja se on myös työntekijöiden ja työnantajien edun mukaista. Jos niin ei tehdä, yhteiskunnalliselta luottamukselta ja kouluttautumiselta murenee pohja. Esimerkiksi kauppatieteen maisteri Ailusta nimitettäessä sivuutettiin useita tohtoreita.

Ilmeisesti poliittinen tahto ei ole vielä ehtinyt muuttua teoiksi, sillä sain eilen sisäasiainministeriöltä virantäyttöön liittyvää sähköpostia. Dnro SMD no/2013/1512 kuului näin:


”Hyvä Jukka Sakari Hankamäki,

sisäasiainministeriön oikeusyksikössä on ollut avoinna ylitarkastajan virka, jota määräaikaan mennessä haki 74 henkilöä.

Tehtävään on nimitetty Peter Kariuki.”


Myös minä hain kyseistä virkaa, eikä minua kutsuttu edes kuultavaksi, mutta kuka on Peter Kariuki? Vastaus: hän on etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteerinä toiminut filosofian maisteri.

Nyt ei ole kyse ensisijaisesti siitä, että virkaan nimitettiin afrikkalaisperäinen maahanmuuttaja, vaan siitä, että virkaan nimitettiin alemmin koulutettu henkilö. Virkaan pitäisi nimittää muodollisesti parhaiten koulutettu siinäkin tapauksessa, että alemmin koulutettu täyttäisi kelpoisuusehtoina olevat minimivaatimukset. Muutoin on kyse kantaväestöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuvasta etnisestä syrjinnästä ja ulkopuolelta tulleen epäoikeudenmukaisesta suosimisesta kantaväestöön kuuluvan vahingoksi.

Selvähän se, että Päivi Räsäsen ministeriössä kaltaiseni ihminen on pelkkää ilmaa. Kristillinen laupeus yltää kyllä kehitysmaista tulleisiin ihmisiin, mutta kantaväestöön kuuluvia lyödään kuin vierasta sikaa ja vieläpä kantaväestöltä kannetuilla verovaroilla.

Valittaminen ei tietenkään kannata tällaisissa tapauksissa, sillä Suomi ei ole enää oikeusvaltio. Myöskään asiasta mainitseminen ei auta mitään, vaan se tulkitaan ihmisen omaksi vahingoksi, ja siksi tästäkin pitäisi olla hissun kissun. Vain oikeuden ottaminen omiin käsiin voi taata oikeuden toteutumisen.

Lapsikortti idänsuhteissa

Suomen tasavallan presidentin vaihduttua Venäjä on tökkinyt länsinaapuriaan kepillä ja heitellyt tontillemme erilaisia koepalloja. Myös viime viikkoina käyty lapsikiista oli ulkopoliittinen koe. Venäjä on Krimin sodasta asti pitänyt ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että maa puolustaa kansalaisiaan myös rajojensa ulkopuolella, esimerkiksi Suomessa. Krimin sotahan syttyi Venäjän alettua penätä ortodoksien oikeuksia Osmanien valtakunnassa.

Suomea koskeva lapsikiista on tuulesta temmattu. Mitä pahaa on siinä, että Suomen viranomaiset kantavat vastuuta ja ottavat huostaan myös venäläislapsia, jotka kärsivät oloistaan perheissä? Kyse on hyvinvointivaltion huolenpidosta maassa olevia ihmisiä kohtaan.

Lapsikortti sopii näköjään poliittiseksi verukkeeksi niin idänsuhteissa kuin kunnallisvaaleissakin, jotka ovat ne tunnetut ”päivähoito- ja lapsiperhevaalit” muiden ihmisten ollessa puolueille pelkkää ilmaa.

Mutta jatkuva lapsiargumenttien käyttö on myös eräänlaista lasten hyväksikäyttöä. Ei kaikista asioista pidä päättää vain sillä perusteella, mikä on hyväksi lapsille tai lapsiperheille, eikä huoltajuuden pidä olla sellainen pyhä lehmä, jolla oikeutetaan mitä vain, esimerkiksi kaikkien muiden ihmisten yli kävelemistä. Ei pitäisi hankkia lapsia, jos ei pysty niistä huolehtimaan, ja vastuu lapsista kuuluukin pääasiassa heidän vanhemmilleen. Tässä mielessä venäläislasten huostaanotot ovat olleet Suomen viranomaisilta uhraus ja eräänlainen palvelumuoto venäläisperheitä kohtaan. Siitä kannattaisi pikemminkin kiittää kuin moittia.


Desantin mielipiteet

En ymmärrä surullisen kuuluisaa dosentti Johan Bäckmania, joka on kääntänyt kotimaalleen selkänsä ja huhkii Suomen ja Venäjän välisten suhteiden haudankaivajana. Helsingin Sanomat julkaisi hänestä lyttäysarvion, ja sosiologin koulutuksen saaneen dosentin kompleksisuus on paljastunut myös keltaisen lehdistön kaivettua luurankoja hänen kaapeistaan. Lehtien mukaan Bäckman on käynyt omaa huoltajuuskiistaa venäläisnaisen kanssa vuosia. Kuinka se onkin niin, että ääriajattelun ja muun yltiöpäisyyden takaa löytyy melkein aina mätä koira?

HS tilittää, miten Bäckman on heikentänyt Suomi-kuvaa systemaattisesti Venäjällä toimiessaan. Myös ulkoministeriössä ollaan asiasta tietoisia Ulkopolitiikka-lehden raporttien mukaan.

On vaikea sanoa, mikä ajaa dosenttia Suomi-kuvan tietoiseen vääristelyyn. Onko kyseessä katkeruus, kun ei ole myönnetty akateemista virkaa? Myöskään minulla ei ole vakituista virkaa, mutta siitä seurannut vapaa-aika ei ole suinkaan ohjannut minua älylliseen velttouteen vaan kriittisyyden kasvuun.

Sen sijaan Bäckmanin esittelemät tilastotiedotkin ovat Helsingin Sanomien mukaan tekaistuja, eikä ole ihme, miksi Helsingin yliopisto sanoutui irti hänen mielipiteistään. Pelkästä symbolisuudestaan ja tehottomuudestaan huolimatta tämä oli itse asiassa varsin jyrkkä kannanotto, sillä akateemisen käytännön mukaan tieteenharjoittajilla tulee olla oikeus edustaa näkemyksiään yliopistoyhteisössä vapaasti.

Myös itse olen vapaan tieteen ja tutkimuksen kannattaja. Väärätkin käsitykset pitää kernaasti sanoa niiden kumoamiseksi. Julistaminen ja propaganda ovat sitten toinen juttu.

Tapaus antaa ehkä laajemminkin näyttöä siitä, millaisia henkilöitä yliopistot valitsevat dosenteiksi. Tiedän paljon postmodernisteja, feministejä, *erään tietyn poliittisen ideologian edustajia* sekä kaksiarvoisen sukupuolieron kiistäviä queer-teoreetikoita, jotka on nimitetty dosenteiksi, vaikka heidänkään käsityksensä eivät kestä kriittistä tarkastelua.

Sen sijaan olisi vaikea kuvitella, että dosentiksi nimitettäisiin esimerkiksi muuan tohtori J. H., vaikka hänen tulkintansa päivänpolttavista poliittisista puheenaiheista ovat olleet täyttä asiaa. Dosentti alkaakin olla se nykyajan akateeminen pelle, joka on ottanut hajamielisen professorin paikan. Tällä menolla dosentuuri ei ole kunniaksi enää kenellekään. Myös Bäckmanin harjoittama reuhaaminen edustaa niin sanottuja tyypillisiä ”dosentin mielipiteitä” kyseenalaisimmillaan.

Helsingin Sanomat muisti Bäckmanin toimintaa arvioidessaan lähes kaikki hänen oudot tempauksensa Suomen Antifasistisen Komitean johtajuudesta Viro-kiistoihin, mutta vaikeni kuuluvasti yhdestä. Lehti ei kirjoittanut mitään siitä, että dosentti puolusti myös sharia-tuomioistuimia ja piti niitä soveltuvina Suomeen. Islamin ja poliittisen korrektiuden suojelu on Helsingin Sanomille tyypillistä. Mutta onko lausuntoautomaattien julkisuudenkipeydellä mitään rajaa?


Hyökkäys paras puolustus?

Näennäisellä lastensuojelulla Venäjä ei tosiasiassa puolusta kansalaisiaan vaan estää Suomen viranomaisten lastensuojelulliset toimet sekä lavastaa Suomen ja Venäjän välille eripuraa. Todellisuudessa Venäjä ei välitä kansalaistensa ihmisoikeuksista mitään. Pahinta näyttöä siitä antaa tapa, jolla Venäjä tukahduttaa mielenosoituksia ja harjoittaa heteropropagandaa kieltämällä homoseksuaalisuutta koskevan tiedonvälityksen ja seksuaalivähemmistöjen pride-kulkueet.

Venäläisten nootit, joilla vaaditaan Suomea ”kunnioittamaan ihmisoikeuksia” ovat yrityksiä peittää Venäjän harjoittama kansanryhmien sorto. Tässä suhteessa itänaapurin logiikka on sama kuin talvisodassa: hyökkäys on paras puolustus. Lapsikiista on vastaus Euroopan unionille, joka on vaatinut Venäjää noudattamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Mielestäni on kehnoa, että ulkoministeri Tuomioja on lepsuillut ja todennut lapsikysymyksen ”yhteistyön” varaiseksi kysymykseksi, josta neuvotellaan ja keskustellaan. Kyllä Suomessa pitää noudattaa Suomen lakia, eikä asioissa ole mitään soviteltavaa sen enempää yksittäistapauksia kuin periaatteitakaan koskien.

Suomen ja Venäjän kiista antaa jälleen kerran näyttöä siitä, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus eivät toimi. Olen jo aiemmin huomauttanut monta kertaa siitä, että maassamme oleva suuri venäläisvähemmistö antaa ennen pitkää Venäjälle perusteen käyttää kansalaistensa asemaa Suomen valtiota vastaan. Pitäisikö siis viisumikäytäntö poistaa, kuten Alexander Stubb on vaatinut?

Filosofiassa on se hyvä puoli, että kun on kerran ajatellut tietyt asiat loppuun, ei tarvitse joka päivä muuttaa käsityksiään vaan voi pitää niistä kiinni ja katsella, kuinka maailma osoittaa näkemykseni oikeiksi. Maahanmuuttokritiikki pysyy voimassa, sillä kansanryhmien etujen ja elämäntapojen konflikoitumisesta seuraa lähinnä riitoja ja rasismia sekä kantaväestön aseman huonontumista ja oikeuksien menetyksiä.

Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku

Angstiin tepsii taksi. Vapaus on taksi. Taksi on paon väline, lähtemisen, jättämisen ja uuteen sekä tuntemattomaan astumisen metafyysinen välikappale.

Mutta entäpä, jos taksiakaan ei saa enää haluamassaan muodossa? Uuden Suomen puheenvuoropalstalla keskusteltiin alkuviikosta siitä, onko oikein, että asiakas ei saisi tilata taksia toivoen ”suomalaista kuskia”. Onko oikein, että vähemmistövaltuutettu ripitti taksikeskusta pitäen toiveita ”suomalaisesta kuljettajasta” perustuslain vastaisina?

Kysymykset ponnahtivat esiin muun muassa tämän Helsingin Sanomissa olleen uutisen perusteella, jossa väitettiin, että taksikeskus rikkoo lakia rasistisilla keikkaohjeilla: välittämällä asiakkaan pyynnöt suomalaisesta kuskista eteenpäin kuljettajille.

Toiselta puolen vaa’assa painavat vapaat markkinat, ihmisten oikeus itse valita, mitä ostavat ja keneltä: vapaus tehdä kuluttajavalintoja. Pitäisikö ihmisten ostaa vain valmiiksi valikoituja tuotteita: sitä, mitä tarjotaan, kuten osuustoiminnassa tai sosialismissa?

Entäpä rasistisen taksitilauksen motiivi? Miksi joku haluaa suomalaisen kuskin? Ehkä tilaaja arvostaa paikallistuntemusta, joka suomalaisella on todennäköisesti parempi. Ehkä hän haluaa jutella kotimaisella kielellä, tai ehkä hän ei yksinkertaisesti pidä ulkomaisista janttereista. Miksi tilaajan mielipide ei ylipäänsä saisi näkyä hänen ostopäätöksissään, jos kerran hän on jotakin mieltä?

Sitä paitsi taksikeskuksista tilataan takseja eri tarkoituksiin joka tapauksessa. Halutaan tilatakseja, tunnuksettomia takseja, Mersuja, Kleinbusseja ja niin edelleen. Tässä valossa kuluttajan pitäisi voida valita, keneltä ostaa ja mitä ostaa.

Ja niinhän ihmiset joka tapauksessa tekevät. Nyt tilaajan valikoivuus vain paljastui, kun ostopäätöksen välitti ulkopuolinen taho.

On totta kai myönnettävä, että kuluttajaboikotit voivat viedä myös kohti natsi-Saksan menininkiä, jonka mukaisesti juutalaiskauppojen ikkunoita rikottiin ja markkinoita vandalisoitiin. Asuntoja ei vuokrata homoille eikä työpaikkojakaan anneta enää kenellekään muille kuin työssä käyville kahden lapsen vanhemmille, joiden elämä on läpivalaistu.

Rasismia on monenlaista. Ilmeisesti kuitenkaan (edellä viitatussa jutussa esiintyvä) marokkolaisen arabin kommentti, että osa suomalaisista on ”rasistisia paskiaisia”, ei ole rasismia. Näin se monikulttuurinen maailma toimii.

No, eipä Suomessa paljoa rasismia esiinny, ainakaan päätellen turkkilaispizzerioiden, kebab-liikkeiden ja muiden etnisten ravintoloiden suosiosta. Itse olen joskus kysellyt, mistä saisi suomalaista ruokaa. Liekö sekin rasismia?

Sen verran kotiin päin vedän kyllä, että ostan aina kotimaisia tuotteita, mikäli niitä on tarjolla edes jokseenkin kilpailukykyiseen hintaan. Tämä suomalaisuuden suosiminen taas on utilitaristista työvoima- ja talouspolitiikkaa. Nationalismia ja protektionismiakin ehkä, mutta ei rasismia.

Kansallisia strategioita laativat nykyään entiset kehitysmaat ja Aasian nousevat suurvallat, joihin on vaikea saada kaupaksi kerrassaan mitään. Maailma on kova. Taksin tilaajille pääkaupunkiseudulla sanon, että jos haluaa kunnon taksin, kannattaa soittaa Kovanen.

Tähän loppuun laitan viitteen yhteen aikaisempaan juttuuni, jonka puolivälissä siteeraan erästä parikymppisen nuoren miehen kertomusta taksimatkasta. Kaverille oli sattunut ulkomaalainen kuski.

Muslimit ja dialogisuus

Julkaisin vuonna 2003 teoksen nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino). Toimitin siitä vielä 2008 ajantasaistetun laitoksen (Books on Demand GmbH). Käsittelin kirjassani erilaisten kulttuurien kohtaamista, ja nykyään teos kuuluu Helsingin yliopiston kurssikirjoihin, eli kiitos ja olkaa hyvä.

Tänään muslimimaailma kuohuu sinänsä mitättömän YouTube-videon vuoksi, jossa jälleen kerran puhuttiin islamista islamistien kannalta sopimattomalla tavalla. Yhdysvaltain Libyan-konsulaattiin tehdyssä kranaatti-iskussa kuolikin joku.

Länsimaiden akateemisessa ja tieteellisessä perinteessä on totuttu suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin kunnioittavasti ja pieteetillä. Korostin omassa kirjassanikin sitä, ettei länsimaiden taloudellisen valta-aseman tulisi tukahduttaa muita kulttuureita.

Mutta saman pitäisi päteä myös toisin päin. Dialogisuus on mahdollista vain, jos kaikki keskusteluosapuolet ottavat vastaan ja kestävät myös itseä koskevan arvostelun. Tämän pitää koskea myös muslimeja.

Miksi muslimeilla itsellään olisi yksinoikeus islamia koskevaan tulkitsemiseen? Miksi juuri heidän käsityksensä uskonnosta olisi se ainoa oikea? Dialogisuus ei ole mahdollista, jos joku taho katsoo omistavansa vallan avaimet oikeaan ja kiistattomaan tulkintaan.

Sama pätee moneen muuhunkin kysymykseen, joita käsittelin kirjassani, esimerkiksi feminismiin, seksuaalivähemmistöhin ja etnisyyteen. Sisältä päin tapahtuva tulkinta on oikeutettu ja tavallaan välttämätönkin, sillä kaikkihan me elämme jonkin kulttuurin sisällä. Mutta kaikkien edun mukaista on myös antautua laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja unohtaa omat ideologiset sitoumukset.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yhteydessä on nähty, että vapaa dialoginen keskustelu tekee kulttuureille yleensä hyvää eikä kivittämisestä ole mitään hyötyä. Yleensä kivittäjät ja pomminheittäjät ovat niitä, jotka käyttävät ideologista valtaa.

Myös muslimimaailman tulisi pyrkiä ymmärtämään länsimaisen rationalismin perusteita eikä pakottaa muita hyväksymään omaa tulkintaansa elämästä ja islamista. Vain näin aito dialogisuus on mahdollista, eikä myöskään muslimien tarvitse langeta jokaiseen eteen tulevaan trolliin ”provosoituakseen provokaatiosta” tai pelkän ”rituaalisen aggression” (Rom Harré) ilmaisemiseksi.

Eräs ongelma on tietysti se, jos itse kulttuuri ei tunne sanaa ”tulkinta”. On vain ”totuus”.

EU – Syypää myös homofobian kasvuun

Kuten muutamat poliitikotkin ovat huomanneet mainostaa, Euroopan unionin komissio ja parlamentti ovat tuominneet Euroopassa kasvuun lähteneen homofobian.

Kuinka voin kyllin kiittää tästä ylhäältä päin tulevasta jalomielisyyden osoituksesta?

Koska EU on johtanut kansallisvaltioiden taloudet kuralle, EU on nyt paljon homoja itseään epäsuositumpi.

Koska EU on tätä nykyä tavattoman vihattu, se ottamalla kantaa homojen puolesta aiheuttaa itse tuota paheksumaansa homovastaisuutta.

Epäsuositun tuki on käytännössä samaa kuin mustamaalaus, sillä kukaan ei halua EU:n huonoa mainetta takkiinsa.

Niinpä voisi kysyä, vähenisikö kasvava homofobia, jos EU lopettaisi meidän tukemisemme.

Itse arvelen, että näin juuri kävisi.

EU on myös maahanmuuttoa lietsomalla aiheuttanut eripuraa kansallisvaltioiden sisällä. Siten se on aiheuttanut yleistä rasismia, joka on levinnyt etnisistä vähemmistöistä koskemaan myös homoja.

Seksuaalivähemmistöt ovat kärsineet maahanmuutosta, kun etnisyyteen liittyvä syrjintä on kohdistettu valikoimattomasti myös kansallisiin vähemmistöihin.

Kun EU nyt ilmoittaa vastustavansa tuota lentoon lähettämäänsä homofobiaa, siinä on kyse EU-byrokraattien omasta huonon omantunnon tunnustuksesta.

He eivät ilmeisesti tiedä, mitä tarkoittaa defensiivisyys.

Homoja tukemalla EU istuu meidän pöksyillämme tuleen. Se pyrkii käyttämään homoja välineenä oman itsensä oikeuttamiseen.

Koska EU on yhteisen rahan ja EMU:n kautta tuhonnut kansallisvaltioiden taloudet, se koettaa oikeuttaa itseään sosiaalisten ja moraalisten normien mestarina.

Tähän homot ovat kelpo välineitä, kun EU yrittää ostaa kannatusta ja käyttää homoja kauppatavarana.

Mikäli EU ei lopeta tätä homojen tukemista, on vaarana, että yleinen EU-kriittisyys ja maahanmuuttokriittisyys kohdistuvat entistä pahemmin myös meihin homoihin, kun meistä lavastetaan EU:n hameenhelmojen alla piileskeleviä syntipukkeja.

Muutenhan meidän asiamme eivät olisikaan hullummin.

Pizzerian tuhopolttoa ei pidä vähätellä

No niin. Tampereella viime marraskuussa sattuneen pizzeriapalon motiiviksi on varmistunut vakuutuspetosyritys. Taas nähtiin tieteellisen metodin ylivoimaisuus: ensin kannattaa tutkia ja vasta sitten hutkia.

Ulkomaalaisomistuksessa olleen ravintolan yrittivät polttaa sen ylläpitäjät itse, mutta julkisessa sanassa monet poliitikot kiirehtivät tuomitsemaan tulipalon ”rasistiseksi tuhopoltoksi”. Nauran raikuvat naurut demarien kansanedustaja, filosofian tohtori Päivi Lipposelle, joka meni syyttelemään palosta suomalaisia ihmisiä ja jonka maltti ei riittänyt edes alustavien selvitysten saamiseen.

Toisaalta olen surullinen ja pahoillani niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät tuhopoltossa henkensä tai lähimmäisensä. Toivonkin, että Lipponen ja hänen taustaryhmänsä huutaisivat nyt yhtä kovaäänisesti tuomiota palon sytyttäneille kuin he vaativat sitä maahanmuuttokriitikoille.

On valitettavaa, että poliittinen vihervasemmisto on jatkanut perinteistä epäisänmaallista linjaansa myös nykypäivänä ja on valmis tuomitsemaan jokaisen moraalikannanoton ”rasistiseksi”, vaikka me suomalaiset ihmiset koetamme lähinnä pitää hengestämme ja omaisuudestamme kiinni. Maahanmuuttokritiikkiä esittäneille pizzeriapalo tuli kuin kreivin aikaan ja nosti varmasti perussuomalaisten kannatusta jälleen prosentin. Tapauksen poliittiset fleimit ovat tulipalon liekkejä suuremmat.

On tärkeää, ettei oikeus vähättelisi monen ihmisen kuolemaan johtanutta tuhopolttoa vain sillä perusteella, että palo riistäytyi aiottua suuremmaksi vahingossa tai että tarkoitus ei ollut tappaa ketään. Polttajat varmasti tiesivät, että niin voi joka tapauksessa käydä, joten syytteessä pitäisi lukea ”kuolemantuottamuksen” sijasta ”tapon yritys”. Lopputuloshan oli käytännössä murhapoltto, sillä polttajien täytyi tietää jonkun saavan palossa mahdollisesti surmansa.

Myös minun taloyhtiössäni toimii valitettavasti etninen pizzeria, joka aiheuttaa rähjäisyyttä ja levottomuutta pihoille ja ympäristöön joka päivä ja yö aamuyhdeksästä aamuviiteen. Toivon, ettei se nyt syty tuleen sen enempää vakuutuspetoksen, palomääräysten rikkomisen kuin rasistisen tuhopoltonkaan vuoksi.

Minä muuten syön pelkästään suomalaista ruokaa ja ihmettelen, mitä tämä Suomen kansa noissa pizzerioissa niin pirusti rakastaa.