Lepopäivän ratoksi ja pyhäpäivän kunniaksi

Eduskuntavaaleja ei ehditä siirtää uuden esityksen mukaisesti huhtikuulle. Nyt on maaliskuu, ja vaalit ovat täydessä käynnissä!

Perussuomalaisen puolueen viikon takainen ”Vuosi vaaleihin” -risteily oli symbolinen muistutus siitä, että kohtaloaan ei pääse pakoon. Jari Tervo tuossa jo kirjoitti, että samaan laivaan astuneilla 400 irakilaisella täytyi olla ”lystiä”. Itse arvioin asiaa niin ikään rannalta. Ja rannalla ollaan tietysti viisaita silloin kun merellä tuulee.

En usko kuitenkaan tämän ”laiva on lastattu” -leikin olleen kovinkaan hauskaa. Vaikka kyllä se kieltämättä sai omassakin suupielessäni hampaat kiiltämään, kun ulapalla ryskyi jäät kolisten suuri laiva, jonka kyljessä luki ”Viikinki”, ja paatin sisällä hillui pieni puoluekokouksellinen Turohin pukeutuneita perussuomalaisia sekä heidän seuralaisinaan puolen pataljoonallista äänestysmatkalla olevia irakilaisia. Tämä ikään kuin konkretisoi vanhan vertauskuvan laivalastillisesta maahanmuuttajia. Lisäksi suuntana oli meille kaikille niin rakas Ruotsi.

Pelkäsin pahoin, ettei laiva pääse edes matkaan, sillä edellinen Tukholman-vuoro oli juuttunut jäihin ja saapunut myöhässä Helsinkiin. Joku suomenruotsalainen Rkp:tä äänestävä kippari varmaan yritti viivyttää matkan kulkua, jotta ratkaiseva lähtö jäisi kokonaan välistä pois. Ja sabotaasiahan se oli sekin, että risteilyemäntä pani sähköt poikki kesken Veltto-Virtasen Hottentotti-esityksen. Sietämätöntä sensuuria, eikä enää lainkaan mukavaa, kuten Tervo kuvaili kiemurtelevassa ja perussuomalaisia kolhivassa kolumnissaan!

Täytyykö kaikessa nähdä ”rasismia”, kun eri kansanryhmien kesken voisi olla myös aidosti hauskaa hurtin huumorin siivin? Eikä tilaisuutta saisi suinkaan keskeyttää vain sillä perusteella, ettei esitys sopinut laivayhtiön omaan Etelä-Afrikka-teemaan. Saivathan eräät värvätyksi myös irakilaissyntyisen jäsenen Perussuomalaiseen puolueeseen.

Muutoin kyseisellä maailmanlopunristeilyllä selvisi lähinnä se, ettei puolueella ole pulaa ehdokkaista. Jokainen suomalainen haluaa luonnollisesti olla perussuomalainen kansanedustaja, ja niinhän jokainen tietysti onkin. Sillä mitäpä muita me olemme kuin perussuomalaisia kansan edustajia?

Uskottava ehdokasasettelu on tärkeää puolueelle, johon kohdistuu kannatuspaineita. Mieleen muistuu Jussi Halla-ahon maininta niistä ehdokkaaksi haluavista, jotka arvelevat tuovansa mukanaan ”ainakin ziljoona ääntä”. Useissa tapauksissa kannatus pätee kuitenkin vain melko pienillä ’ziljoonan’ arvoilla.


Mediamaksu jäihin

Suomessa kokoomus tekee kaikkensa säilyttääkseen kannatuksensa. Kirjoitin toista viikkoa sitten, kuinka tärkeää on, että mediamaksun voimaantulo estetään, sillä siitä tulisi huono järjestelmä niiden vuosien ajaksi, jonka tämä post-televisiollinen todellisuus vielä kestää. Median tavanomaisen käytön tulee olla kuluttajan ja palveluntarjoajan välinen asia eikä valtiovallan lailla hallitsema ja laskuttama asia.

Reiluinta olisi Ylen kanavien paneminen kortin taakse; tosin kuluttajien päätökset tekisivät luultavasti lopun koko valtiojohtoisesta firmasta. Jos taas nykymuotoisesta Yleisradiosta halutaan pitää kiinni, järkevin ratkaisu olisi budjettirahoitus. Se ei tekisi Ylestä ”hallituksen kanavaa” (sen enempää kuin se jo on). Eihän kukaan väitä yliopistojakaan hallituksen kanaviksi, vaikka myös niiden rahoitus tulee edelleen suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Tosiasiassa Yle on vastustanut budjettirahoitusta siksi, että sen vallitessa rahoitusta voitaisiin joskus leikatakin eikä aina vain paisuttaa, kuten nyt.

Jyrki Katainen teki oikein toimiessaan kummisetänä ja pysäyttäessään mediamaksuhankkeen kokoomuksen sisällä. Viestintäministeri Suvi Lindénin oma tahto, vaikutusvalta ja uskottavuus siihen tuskin olisivat riittäneet.


Ydinsoihdut syttyvät

Suomi on pimeä ja kylmä maa, jossa tarvitaan ydinvoimaa. Olen jo aiemmin perustellut, miksi lisäydinvoiman rakentaminen Suomeen on välttämätöntä. Nyt edessä on poliittinen kädenvääntö, kun puolueiden on sorvattava asiasta sähkönkulutusta vastaava päätös.

Tupun, Hupun ja Lupun riveissä vastustajat ovat vähemmistönä, ja näissä isoissa puolueissa asia ratkaistaan. Mutta parempi olisi myös pienempien asettua päätöksen taakse. Ymmärrän toki oppositiopuolueiden vastustuksen. Se on taktisesti kypsää. Kun ei itse ole hallitusvastuussa, ei kannata laittaa nimeään sellaiseen päätökseen, joka sitoo vastuuseen.

Seuraavan hallituksen kokoonpano ratkaistaan kuitenkin ydinvoimakannan perusteella, ellei sitten nykyinen hallitus ehdi myöntää lupaa niille kaikille kolmelle uudelle ydinvoimalalle, joita varten on jätetty hakemus. Se tuskin onnistuu. Viidennen ydinvoimalan hankintaa käsiteltiin ensimmäisen kerran eduskunnassa 1993, ja lupa myönnettiin vasta 2002. Juuri tämän vihreän viivytyksen vuoksi sähkönsaanti on myöhässä, ja Suomi joutuu ostamaan ydinsähköä hengenvaarallisesta Sosnovyi Borin ydinvoimalasta. Itse olen reaalipoliitikko ja pidän uusien ydinvoimaloiden rakentamista Suomeen välttämättömänä sähkönsaannin turvaamiseksi, vanhojen voimaloiden korvaamiseksi ja käyttöriskien pienentämiseksi. Se on vastuun kantamista.


Eläkkeelle ajoissa

Hallitus aikoo näköjään pitää kiinni Matti Vanhasen väläyttämästä eläkeiän nostosta, sillä nyt työurien pidentämistä pohditaan hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden kolmikannassa. Työuria sopisi pidentää alusta eikä lopusta. Hallitus teki väärin säätäessään supereläkekertymän houkuttelemaan töissä jatkamista vielä 63 ikävuoden jälkeen.

Samaan aikaan maassamme on paha nuorisotyöttömyys. Ei ole oikein, että varttunut väki köppelehtii työpaikoille kainalosauvojen ja rollaattorien turvin samalla kun nuoriso maleksii vailla työpaikkoja tai kunnon opiskelupaikkaa. Paljon on tehostamista tässä muutosvirrassa, ja reseptiksi sopii lukea vaikka teokseni Työttömän kuolema (2010) ohjelmaa siitä, miten myös koulutusputkea voidaan virtaviivaistaa.


Ratakadun kassakaapit auki

Maa, jossa on suuria salaisuuksia, ei ole kansanvaltainen. Ei hyvä. Niin sanottu Tiitisen lista olisi pitänyt julkaista jo kolme vuotta sitten, kun asiaa viimeksi pohdittiin. Astukoon kaapista vaikka Lipponen, Halonen tai mikä mörkö tahansa. Salaisuuksien varjelu on halvaannuttavaa. Lista on avattava, mutta armeliaassa hengessä ja hermeneuttisen historiantulkinnan valossa: muistaen 1960- ja 1970-lukujen poliittinen tilanne uhkineen ja pakkoineen.

Outoa on, että Suojelupoliisi on nyt tiedustellut tämän Itä-Saksan arkistoista löytyneen suomalaisvakoojien listan avaamisoikeutta Saksasta. Keski-Euroopan poliittisesti vapaamielisissä maissa komeroiden ovet on yleensä potkaistu muitta mutkitta auki osana Vergangenheitsbewältigungia ja siihen liittyvää kriittisen historiantutkimuksen perinnettä, joka koskee koko jaetun Saksan historiaa. Niin olisi pitänyt tehdä aikoja sitten myös meillä.


Lepopäivän ratoksi

Tähän väliin muisteloja radiomafiasta, joka tuo mieleen harppi-Saksan ja tiedotuspoliittisen aivopesun ajat ja jota sivusin jo edellä. Meidän kaikkien omistama Yleisradio piti hallussaan radiolähetysten monopolia paikallisradioiden perustamiseen asti, vuoteen 1985. Valtiovalta kontrolloi edelleen radiotaajuuksien jakoa kovin ottein: myöntäen toimilupia siltä pohjalta, mitä sisältöjä on tarkoitus välittää. Tämä on väärin viestinnän vapauden kannalta.

Muistan, kun läpikotaisin punainen Repo-radio suvaitsi soittaa listahitit vain kerran viikossa, ja silloinkin joku puolueuskollinen äänitarkkailija ajoi tahallaan uutiset listaykkösen päälle pitäen esitystä kapitalismin ja imperialismin hedelmänä. En tiedä, kannattaisiko nykymuotoistakaan Yleä elättää, vai olisiko parempi, että organisaatiota kevennettäisiin esimerkiksi yksityistämällä TV2 ja lopettamalla puolet ruotsinkielisestä ohjelmistosta sekä rituaaliseksi muodostunut kaikkien olympialajien välittäminen.

”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa vastaavat nykyään ne lukuisat ryssänrokumentit, joissa podetaan (n)ostalgiaa romahtaneen yhteiskuntajärjestelmän vuoksi. Myös ”Lepopäivän ratoksi” oli mielenkiintoinen ohjelmanimi. Monet tunsivat tuohon aikaan ilmestyneen ”Ratto”-nimisen julkaisun. Kun jumalanpalvelusten jälkimainingeissa radioaalloille ajettiin ”Lepopäivän ratoksi” -ohjelmaa, tämä kätevästi pornografisoi pyhäpäivää leimaavan hengellisen hekuman.


Pyhäpäivän kunniaksi

Taivaalla tapahtuu toki muutakin kuin radiotaajuuksien jakoa. Ihan lepopäivän ratoksi kommentoin vielä tuoretta evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispanimitystä. Luin joskus opiskeluaikoinani Miikka Ruokasen kirjoittaman Hermeneutica Moderna -kirjan, joka kelpaa edelleen vaikka lähdeteokseksi. Silti iloitsen Kari Mäkisen valinnasta, sillä hän tuntuu suhtautuvan seksuaalivähemmistöihin aidon hermeneuttisen raamatuntulkinnan mukaisesti: nähden eri aikakausien käsitykset osana historiallista ajankuvaa sekä myöntäen, että jokainen uskonnollinen mielipide perustuu henkilökohtaisiin tulkintoihin ja on siten subjektiivisuuden leimaama.

Koska se historiallinen maailma, josta Raamattu puhuu, on pitkälti kadonnut, myös Raamatussa esitetyt homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä kirjan nykylukijoille. Raamatun elämäntapanormeja ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti, vaan homoseksuaalisuuteen pitää suhtautua pohtien, mitä kristillinen rakkauden perussanoma voisi merkitä homoseksuaalisuuden yhteydessä. Jos se merkitsisi homoavioliittojen hyväksymistä, niin kyseessä olisi pelastus kristilliselle uskonnolle.

Tuskinpa heteroiden avioliitot siitä paljonkaan pahenisivat, vaikka kirkko homoja siunaisi ja vaikka päästäisi naimisiinkin. Parempi naida kuin palaa. Tosin itse en avioliiton kahleita kaipaa; avioliittohan perustuu käytännöllisesti katsoen orjanomistusoloihin, eikä ihmisten pidä toisiaan omistaa. Nyt siis homotkin ovat vaarassa joutua avioliittoon sisältyvän sosiaalisen kontrollin uhreiksi!

Kirkon piirissä asiaa on pähkäilty luullakseni enemmänkin pragmaattisesti kuin teologisesti: mitä tämä kirkolle kannattaa? Myös Uusi Suomi kirjoitti, että ateistit iloitsevat homomyönteisen piispan valinnasta. Takana on ajatus, että konservatiiviset ja varakkaat veronmaksajat kaikkoavat kirkosta ja että juuri sitä kirkko pelkää.

Ateistien ilo ja pappien pelot voivat olla kuitenkin ennenaikaisia. Ajan myötä kirkkoon saattaa liittyä enemmän väkeä, jos kirkko omaksuu nykyistä myönteisemmän homokannan. Näin saataisiin kirkon harjoittama avoin diskriminointi loppumaan. Nykyoloissa voisin jopa harkita liittymistä takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin kuusitoista vuotta sitten kirkon homoja kohtaan osoittaman läimäyttelyn vuoksi. Voisin ainakin antaa tukeni kirkon asialliselle johdolle, sillä onhan naimalupa arvokas tietylle osalle homoista.

Muutoin olen naimisiin menoa vastaan. Nuorempana inhosin käydä häissä juuri siksi, että vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Äänikynnys on kansanvallan ryöstö

Ulkomaalaislain muutos vastoin kansalaisten tahtoa, Nokian toiveesta säädetty yksityisyydensuojan heikennys, tekijänoikeuksien lahjoittaminen työnantajille, internetsensuuri ja punaisten nappien ilmiantojärjestelmä, sananvapauden kuohinta ja nyt uusimpana uutuutena tuhannen euron lukukausimaksu opiskelijoille. Siinä muutamia näyttöjä kansanvallan varkauksista, joita istuva hallitus on saanut tai saamassa aikaan.

Oikeistohallitus ajaa maatamme kovaa vauhtia kohti sosialistista valvontayhteiskuntaa. Tämä kertoo, että kokoomus ja keskusta ovat hylänneet liberaalit aatteelliset lähtökohtansa. Uusimpana kansanvallan heikennyksenä on voimaan tulossa vaalijärjestelmän muutos, jolla poliittista valtaa otetaan ihan konkreettisestikin pois. Hallituksen tällä viikolla hyväksymällä ja pian eduskunnalle annettavalla vaalijärjestelmän muutosesityksellä huononnetaan pienten puolueiden asemaa ja rapautetaan demokratiaa, kun läpi ei pääse enää vaihtoehtoisia puolueita eikä ryhmiä.

Esitys on röyhkeä läimäytys päin kansalaisten naamaa, mutta asiasta ei ole noussut porua opposition piirissä Perussuomalaisia lukuun ottamatta. Demarit ja Vasemmistoliitto katsovat kannatuksensa riittävän ja äänikynnyksen sopivasti estävän niiden kilpailijoiden menestyksen.

Olennaista vaalijärjestelmän muutoksessa ei ole se, minkä esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti esiin otsikossaan, eli siirtyminen koko maan vaalialueeseen ja vaalien heivaaminen huhtikuulle. Keskeisiä demokratian huononnuksia ovat äänikynnys ja vaaliliittokielto. Ne syövät kansanvaltaa estämällä uusien eduskuntapuolueiden syntymisen ja politiikan uudistumisen. Lisäksi ne murentavat politiikan laillisuusperustusta, kun pienryhmät ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa ne radikalisoituvat.

On kiintoisaa nähdä, miten äänikynnyksen rakentelussa lopulta käy. Kansalaiset voivat vetää kokoomusta, keskustaa, Rkp:tä ja vihreitä myös takaisin turpaan ja kanavoida kannatuksensa tietyille pienryhmille varmistaakseen niiden mukana olon. Tässä ruletissa Rkp voikin sitten pudota pois eduskunnasta samalla kun ankkalampi vetää riitteeseen.

Oikeudenmukaista olisi, että parlamenttiin voisi nousta äänillä. Ei siihen saa mitään ylimääräistä kynnystä laittaa. Jo D’Hondtin suhteellinen vaalitapa suosii suuria puolueita liiaksi. Uudessa järjestelmässä joku ehdokas voisi saada vaikka 20 000 ääntä mutta ei tulisi siltikään valituksi eduskuntaan, mikäli puolueen valtakunnallinen yhteiskannatus ei riittäisi eli ylittäisi vaadittua kolmea prosenttia. Näin ollen ehdokkaalle annetut äänet mitätöityisivät, mikä johtaisi kansanvallan ylenkatsomiseen. Uusi järjestelmä suosisi puoluevaltaa yksilöiden sijaan.

Kun poliittinen järjestelmä on kriisissä, vallassa olevat puolueet yrittävät pitää kiinni asemistaan vilpillisin keinoin. Maailmalta on saatu näyttöä siitä, että perinteisten puolueiden halu roikkua vallankahvassa kynnyksiä pystyttelemällä vain lisää ihmisten intoa kääntyä vaihtoehto- ja ääriryhmien puoleen. Lopulta niistä kasvaa suuria puolueita. Huvittavaa on, että Helsingin Sanomien kielellä hollantilaisen Geert Wildersin johtamaa Vapauspuoluetta PVV:tä luonnehditaan ”äärioikeiston” sijasta nyt ”laitaoikeistoksi” puolueen saavutettua ykkös- ja kakkostiloja maan kunnallisvaaleissa. Laita on kieltämättä laajempi kuin äärimmäinen ääri.

Suomessa äänikynnyksen tarkoituksena on nimenomaisesti estää maahanmuuttokriittisten puolueiden pääsy valtakunnanpolitiikkaan. Tässä mielessä suomalaisesta politiikasta on tulossa samanlainen konglomeraatti kuin maamme yliopistolaitos jo on: muuta ei ole eikä sallita kuin monikulttuurisuuden ja feminismin tarkoitushakuiset ideologiat.

Eri asia on sitten se, onko demokratiaa tähänkään asti vallinnut politiikassa. Edustuksellinen demokratiahan on jo sinänsä eräänlainen kansanvallan varkaus. Ihmisille uskotellaan, että heidän poliittinen vaikutusvaltansa rajoittuu vain yhden äänen antamiseen neljän vuoden välein. Todellisuudessa esimerkiksi internet on nostanut demokratian uudenlaiseen kukoistukseen ja avannut kansanvallalle mahdollisuuden, kun ihmiset voivat viestiä reaaliaikaisesti ja muodostaa yhteenliittymiä poliittisen hallinnon sekä perinteisen mediavallan ohi. Niinpä äänikynnyksen yhtenä tavoitteena on tukahduttaa Piraattipuoleen kaltaisten ja sananvapautta puolustavien ryhmien valinta eduskuntaan.

Kansalaisten etujen ja oikeuksien ajaminen kuuluisi suurten parlamentaaristen puolueiden tehtäviin. Ne menestyvät, mikäli ne suostuvat korjaamaan linjaansa nopeasti ihmisten tahdon mukaiseksi. Suomessa valtapuolueet eivät reagoi kansalaisten tahtoon vaan koettavat kuohia pois demokratian itsensä. Syinä tähän ovat suurten puolueiden EU-sitoumukset, joille puolueiden johtajat ja ministerit eivät kehtaa kääntää selkäänsä.

Saa nähdä, missä Perussuomalaiset ovat ensi eduskuntavaalien jälkeen, laidasta laitaan ulottuvassa keskustassako? Äänikynnyksen asettaminen on joka tapauksessa sellainen uudistus, jota itse en missään tapauksessa hyväksy vaan jota vastustan ehdottomasti.

Samoin suhtaudun tämän kuun aikana käsittelyyn tulevaan mediamaksuun. Ylen toiminta pitäisi rahoittaa progression huomioon ottavalla verolla eikä kotitalouskohtaisella veroluonteisella könttäsummamaksulla – ellei sitten tilaussopimusjärjestelmään siirtymistä pidetä mahdollisena.

Hallitus aikoo ilmeisesti ajaa läpi kaikki rötökset ja kolttoset vallassa olonsa aikana. Oli joka tapauksessa hyvä, että laitoin uuden kirjani nimeksi Kansanvallan varkaat. Asia näyttää tulevan päivä päivältä yhä ajankohtaisemmaksi.

Kallista ylellisyyttä

Kansanedustaja Mika Lintilän vetämä työryhmä sopi televisiomaksun korvaavasta mediamaksusta juuri viime juhannuksen alla, jotta kukaan kesälaitumille kiirehtivä ei olisi ehtinyt kiinnostua siitä. Viestintäministeri Suvi Lindén kommentoi päätöstä tuolloin, että valittavana oli vain ”huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja”.

Nyt lokakuun alussa hallitus teki asiasta päätöksen, jonka mukaan Yleisradion toiminta rahoitetaan kaikilta kotitalouksilta perittävällä tasasuurella Yle-maksulla vuoden 2012 alusta lukien. Olen analysoinut Ylen rahoitukseen liittyvät ongelmat perusteellisesti aiemmassa kirjoituksessani, joten en palaa yksityiskohtiin tarkemmin tässä. Selvää on, että postiluukkukohtainen Yle-maksu kohtelee kaltoin kansalaisia.


Yle-maksusta budjettirajoitukseen

Jos Yleä aiotaan rahoittaa edelleenkin julkisesti, olisi parempi, että varat perittäisiin valtionverotuksen muodossa. Verona perittävä maksu olisi oikeudenmukainen, sillä se sisältäisi progression ja ottaisi huomioon ihmisten erilaisen maksukyvyn. Verona perittävä maksu olisi lisäksi henkilökohtainen eikä päästäisi suurperheitä katsojakohtaisella alennuksella.

Kotitalouskohtainen Yle-maksu on perin kepulainen keksintö. Se suosii maaseudulla tavanomaisia suuria ruokakuntia ja lestadiolaisia, jotka eivät muutenkaan välitä televisiosta. Kymmenen katsojan perheissä Ylen palvelut maksavat henkeä kohti vain kymmenesosan siitä mitä yhden hengen kotitalouksissa. Tämä ei voi olla mitenkään perusteltavissa, ja suunniteltu Yle-maksu loukkaakin kansalaisten yhdenvertaisuutta niin pahasti, että sen voisi kaataa perustuslakivaliokunnassa. Hankkeella on oppositio myös hallituspuolueissa, tosin sitä ei tue avainasemassa oleva viestintäministeri Suvi Lindén.

Siinä, että hallitus Lindénin sanoin välttää ”lisäämästä veroja”, ei ole järkeä. Valtiohan perii Yle-maksuna ihan saman summan kuin se perisi vastaavana verona! Niinpä ongelma koskee kysymystä, kuinka rasitus jaetaan kansalaisten kesken. Se olisi huomattavasti parempi jakaa veroprogressiolla painotettuna.

Mediamaksua ovat arvostelleet jo melkein kaikki. Kuluttajaliitto moittii sitä, ettei tasasuuruinen maksu ota huomioon kotitalouksien erilaista maksukykyä. Sama maksu veloitettaisiin niin opiskelijalta kuin suurituloiseltakin. Lisäksi maksun perimiseen liittyy käytännön pulmia yhteistalouksissa, kuten opiskelija-asunnoissa: esimerkiksi luottotiedot voisivat mennä kerralla kaikilta asuntokunnan jäseniltä, jos päävastuussa oleva kämppis jättää maksun hoitamatta. Toisaalta ulosoton ja maksuhäiriön välttämiseksi yksi asukas voisi joutua maksamaan kaiken.

Julkisoikeuden professori Teuvo Pohjolainen puolestaan kritisoi Yle-maksua todeten sen olevan vain muodollisesti tasapuolinen mutta todellisuudessa kallis köyhille. Asia onkin juuri näin, sillä 175 euron veroluonteinen maksu iskee pahiten köyhän kukkaroon. Pohjolaisen mielestä on alun alkaen väärin kutsua Yle-maksua maksuksi, sillä se ei kytkeydy mihinkään palveluun tai suoritteeseen.

Itse pidän pääongelmana sitä, että Yle-maksu laskuttaa ihmisiä palveluista, joita he eivät tilaa. Myös matkapuhelimen ylläpitoon liittyvän laskutuksen perustana voi olla vain operaattorin kanssa tehty sopimus, eikä ketään voida pakottaa ostamaan sellaista, mitä he eivät halua. Olen toisaalta epäkaupallisen Ylen säilyttämisen kannalla, mutta budjetista tapahtuva rahoitus olisi Ylen toiminnan jatkamiseksi se haettu pienin paha.


Ylen tulevaisuus

Myös Ylen itsensä kannattaisi taipua budjettirahoitukseen, vaikka se katsookin, että veropohjainen rahoitus johtaisi jokavuotiseen kädenvääntöön. Todellisuudessa budjettirahoitus ei tee Yleisradiosta hallituksen kanavaa, sillä rahoituksen taso voidaan jäädyttää vakiotasolle ja varustaa indeksikorotuksilla. Eihän kukaan sano yliopistojakaan hallituksen äänitorviksi, vaikka nekin saavat valtaosan rahoituksestaan valtion budjetista. Ylelle voitaisiin varmistaa samantyyppinen itsehallinto kuin yliopistoille lainsäädäntöteitse. Sitä paitsi Yle on nytkin eduskunnan eikä hallituksen alainen yhtiö.

Ylen argumentteja paremmin ymmärrän kaupallisen median kateutta. Varsinkin Sanoma-konserni on hermoillut viime aikoina Ylen saaman kilpailuedun vuoksi, mikä on sangen luonnollinen seuraus siitä, että rikkainkaan ei koskaan saa aivan kaikkea. Kaupallisen median hätää ehkä lievittää, että Yle on sitoutunut olemaan mainostamatta maksujen saamisen ehtona. Mikäli Yle alkaisi mainostaa, tämä voisi viedä kaupallisen median leivästä vielä isomman siivun kuin maksujen Ylelle tuoma kilpailuetu.

Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner kehui mediamaksua taannoin sillä, että se velvoittaa Yleä tuottamaan entistä parempaa ohjelmaa myös niille, jotka ovat olleet tyytymättömiä Ylen toimintaan. Eli jos ihminen ei pidä puolukkahillosta ylipäänsä, hänelle tuotetaan jatkossa entistä marjaisampaa puolukkahilloa!

Tyytymättömyys Ylen toimintaan velvoittaisi Yleä oikeastaan vain yhteen: rahoittamaan toimintansa itse ja laittamaan kanavansa kortin taakse. Tämä ei kuitenkaan ole järkevää; esimerkiksi DVB-T-verkosta suunniteltiin alun perin lennosta vastaanotettava, ja netti-TV:stä on tullut niin yleinen, että sitä katsovat myös kaikki ne, joilla ei ole televisiota.

Tässä mielessä salasanoilla suojatut verkot ja muu vastaanoton vaikeuttaminen söisivät pois tekniikan hienot mahdollisuudet, eikä panttaaminen ole niin muodoin perusteltua. TV-maksukäytännön ja siihen liittyvän valvonnan jatkaminen johtaisi sen tapaiseen urkintaan, jonka muistamme parin vuoden takaa, kun kaapelioperaattorien kanssa tehtyjä maksu-TV-sopimuksia vaadittiin julkisiksi, jotta siten voitaisiin selvittää, kenellä on televisiovastaanotin.

Taannehtivan urkinnan puolestaan kumosi roomalaisen oikeuden periaate nullum crimen, nulla poena sine previa lege poenali, toisin sanoen ”mikään sellainen teko ei voi olla rangaistava rikos, jota ei ole tekoa edeltävässä laissa määritelty rangaistavaksi rikokseksi”. Yle-maksun puolestani haluaisin vaihtuvan budjettirahoitukseksi jo siksi, että Ylenkään ei pidä tuudittautua pyhänä pidetyn TV-maksun mahdollistamaan kellistelyyn. Vuosittainen budjettikontrolli tekisi Ylelle pelkästään hyvää.

Itse haluan Ylen toimintaa jatkettavan, mutta yhtiön pyrkimystä kaikenkattavuuteen pitäisi vähentää. Esimerkiksi ruotsinkielisen ohjelma-aineksen osuus on kohtuuttoman suuri, ja sen voisi ajaa suurimmaksi osaksi alas kulujen vähentämiseksi. Tämä varmasti sopii Rkp:lle, kunhan sen kaksi vakioministerinpaikkaa säilyvät.

Ritualisoitunutta ohjelmatuotantoa pitää karsia. Musiikkitalon tapaisista suurhankkeista pitää luopua ja keskittyä ohjelmien esittämiseen ja tuottamiseen. Vakiosuuruisen maksun vika on se, että jos firmalla on kiinteät tulot, niin menojakin kyllä riittää.