12 hulluutta kirjani ”Totuus kiihottaa” arvioinnissa

Émile Durkheim kirjoitti klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt (Les règles de la méthode Sociologique, 1895), että pyhimysten yhteiskunnassa kohuttaisiin erilaisista pikkurikkeistä.

Sen vuoksi minulle ei ollut mikään yllätys, että moraalikarismaa säteilevät toimittajat alkoivat sättiä minua poliittisen korrektiuden noudattamattomuudesta kyseenalaistettuani journalismin tabusäännöt kirjassani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Siitä alkoi teokseni loputon julkinen näykkiminen, joka palautti mieleen vanhan sananparren ”Piru asuu pikkuasioissa”.

Median omassa asennoitumisessa ei tosin ollut kyse vähäpätöisistä vinksahduksista vaan toimittajien jättiläismäisistä ajatusvirheistä, joita olin vaivautunut korjailemaan jo kirjassani ja joutunen korjaamaan myös koskien tutkimukseni vastaanottoa. Toimittajat puolestaan koettivat viedä huomion pois teokseni mediakriittisistä tuloksista sanamaagisella tempulla: tarttumalla ajatuskulkujen sijasta muutamiin lennokkaina pitämiinsä ilmaisuihin ja esittämällä ne jonkinlaisina manifesteina.

Kuten kaikki jo tietävätkin, kirjoitin tutkimukseni yksinomaan tieteellisistä lähtökohdista, tieteellisin lähestymistavoin ja tieteellisin tavoittein.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kukaan ei kuitenkaan pitänyt outona, että kirjaani arvosteltiin puolueiden medioissa ja tutkimukseni relevanssista yritettiin päättää poliittisin perustein.

1) Ensimmäinen hulluus kirjani arvioinnissa oli juuri siinä. Yksikään kirjaani moittineista median, virkamieskunnan ja hallituksen edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla, eikä yksikään heistä ole koulutukseltaan filosofi saati tietoteorian tai tieteenfilosofian asiantuntija. Siksi heidän arvioillaan ei ole tutkimukseni kannalta mitään arvoa.

”Huono kirja” tai ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt todistamaan, että sanomani ei olisi totta tai että ei pitäisi paikkaansa. –  Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Ainoat tieteellisesti relevantit arviot esitti emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta verkkokolumneissaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” ja ”Anti-intellekualismin ydin” (loppupuolella). Ne kannattaa lukea.

Muut tieteilijät vaikenivat myöntymisen merkiksi, sillä vastaansanomista ei ilmeisesti ollut – paitsi muutama äärivasemmiston etäispääte yliopistolla ölähti, ja hekin vain osoittaen esittämäni arvostelut ansaituiksi. 

2) Toinen sekopäinen seikka kirjani käsittelyssä oli, että media pyrki päättämään itseään koskevan mediatutkimuksen merkityksestä. Siinä oli pukki kaalimaan vartijana.

Kritisoimaltani valtavirtamedialta ei voitu muuta odottaakaan kuin aggressiota tyyliin ”hyökkäys on paras puolustus”. Media pyrki peittämään itseensä kohdistuvan arvostelun vastauutisilla, joiden tarkoitus oli häivyttää tutkimukseni mediakriittinen sisältö mölyyn ”naisvihasta”.

Se koira älähti, johon kalikka kalahti. Mitään muuta merkitystä toimittajien räkäisyillä ei loppujen lopuksi ollut kuin se, että niin tehdessään media toimi kuin rikollinen, joka tekee kaikkensa paljastaakseen itsensä. Vihervasemmistolaiset toimittajat reagoivat itselleen tyypillisellä tavalla, eli maineen töhrimisellä ja yrittämällä tuottaa mahdollisimman paljon henkilökohtaista imagohaittaa minulle.

3) Kolmas hullu piirre kirjani vastaanotossa oli pyrkimys painostaa Perussuomalaisen puolueen ajatuspajaa poliittisesti: noudattamaan toisissa puolueissa vallitsevia näkemyksiä eräistä täysin tulkinnanvaraisista ja filosofisesti kompleksisista käsitteistä, kuten ’tasa-arvosta’ ja ’yhdenvertaisuudesta’. Niiden kelluvan luonteen olin osoittanut ja analysoinut kirjassani (s. 182–183, ks. myös s. 119, 188, 382–383).

Mikäli puolueiden yhteydessä toimivien ajatuspajojen valtionrahoitus ylipäänsä hyväksytään, on samalla hyväksyttävä, että ajatuspajoista voi tulla myös poliittisesti painottuneita tutkimustuloksia, yhteiskuntatulkintoja ja toimintasuosituksia. Mikään esi- tai jälkitarkastus ei sovi kuvioon, ja ajatuspajoilla pitäisi olla yhdenvertaiset taloudelliset resurssit, aivan niin kuin sananvapauskin on kaikilla tai ei kenelläkään.

Mediassa kuitenkin ajateltiin, että muissa puolueissa on aina paras käsitys siitä, kuinka hyvää tutkimusta Perussuomalaisissa tehdään, ja että Perussuomalaisten pitää mukautua siihen, jotta totuus pysyy lukkojen takana.

4) Neljäs hullu piirre tutkimukseni käsittelyssä oli pyrkimys riistää tutkijalta tutkijan vapaus ja suvereniteetti väitteillä ”laadunvarmistuksen puutteista”.

Väite laadunvarmistuksesta on filosofian ja politiikan olemus huomioon ottaen naurettava. Siten uskotellaan, että filosofiset ja poliittiset arvostuskysymykset ovat jotakin vikakoodien nollausta. Se tarkoittaisi, että tutkijat eivät saisi esittää tiettyjä johtopäätöksiä tai arvokannanottoja ja että on olemassa jokin objektiivisesti ”oikea” tapa puhua asioista. Osoitin myös akateemisen vertaisarviointijärjestelmän lahouden ja epäluotettavuuden kirjani luvussa 17.3, josta se kannattaisi jokaisen lukea.

Sitä paitsi olin ottanut ns. esilukijoiden huomautukset lähes kaikilta osin huomioon. Siirsin jopa muutamia marginaaliin lisättyjä täydennysehdotuksia tekstiin, joten väitteet tottelemattomuudesta ovat perättömiä.

Tahallisesti on jätetty huomiotta, että kirjoitin tutkimukseni asiantuntija-asemasta. Mikäli joku toinen asiantuntija on eri mieltä, se on hänen asiansa, ja siinä tapauksessa olemme eri mieltä. Mikäli joku on tosiaankin edelleen eri mieltä, kirjoittakoon itse paremman omasta näkökulmastaan. Pelkkä erimielisyys ei riitä sensuroimisen perusteeksi.

Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin tai teetettäisiin, jos tilaaja tai valtiorahoittaja itse päättäisi lopputuloksesta, julkaisemisesta tai tutkimuksen merkityksestä. Tulosten ollessa ristiriidassa ministerin omien odotusten kanssa ministeriöllä olisi oikeus kyniä valtiolliset toiminta-avustukset tutkimusyksiköltä pois? – Sekopäisen seinähullu ajatus.

Kyseisessä ajatuskehässä oletetaan, että media ja tietyt puolueet ovat jonkinlaisia tieteen vahtikoiria, jotka ovat oikeutettuja puremaan ja haukkumaan poliittisten sossunormien noudattamattomuudesta, ikään kuin tasa-arvolait olisivat tieteen metodeja. Tosiasiassa ne ovat tieteen ulkoisia periaatteita. Ministerin pyrkiessä ohjaamaan tutkimusmetodologiaa Twitterissä on häntä alkanut heiluttaa koiraa. Toimittajienko muka pitäisi olla niitä ”esilukijoita” ja ”tutkimuksen tarkastajia”, joilla on oikeus valittaa siitä, että tutkimuksellani ei ole muka ollut riittävästi ”esilukijoita” ja ”tutkimuksen tarkastajia”?

Kukaan ei huomannut, että olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisin menetelmin, tavoittein ja lähestymistavoin, eikä kukaan ole pystynyt osoittamaan, missä nimenomaisessa asiakohdassa se väitetty vika oikein piilee.

5) Viides ja samalla pölvästimäisin lähtökohta tutkimukseni käsittelyssä olikin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) näkemys, että tutkimustoiminnassa pitäisi edistää joitakin tarkoitusperiä tai tendenssejä, kuten tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Sellaisia agendoja ei voida millekään tutkimukselle asettaa, vaan tutkimustoiminnan tärkeä metodisääntö on nimenomaan arvovapaus ja toinen kriittisyys. Sen sijaan ministeriö pyrki painostamaan ajatuspajaa käsityksellä, ettei ajatuspajassa oltu edistetty ministeriön omia sisällön määrittelyjä sen omille hallintodiskursiivisille tavoitteille.

6) Kuudes sekopäinen piirre kirjani käsittelyssä oli, että sitä vastaan alettiin vyöryttää poliittisen ministerin aloitteesta opetus- ja kulttuuriministeriössä. Sekä ministeri että ministeriö ylittivät toimivaltansa syytöksillä tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain rikkomisesta, vaikka muiden muassa tasa-arvolautakunta oli ministeriön pyytämässä lausunnossaan (professori Tuomas Ojasen allekirjoittamana) nimenomaan todennut, että tasa-arvolain pohjalta ei voida ottaa kantaa julkaisujen sisältöihin.

Ministeriö on poliittisella ohjailuyrityksellään rikkonut sekä tieteenfilosofian metodisääntöjä että lakia asettamalla sopimusehdoiksi oikeudettomia vaatimuksia ja tulkitsemalla niitä mielivaltaisesti jälkikäteen.

Karttapallot ovat katollaan myös siinä, että ministeriö vaati ”tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämistä” mutta ei maininnut ajatuspajan yleistä toiminta-avustusta koskevassa rahoitussopimuksessa, millä nimenomaisilla tavoilla tai keinoilla niitä oikein pitäisi edistää. Asiasta ei ollut mainintaa myöskään työsopimuksessani, ja hullua se olisi ollutkin. Yksinkertaisimpienkin ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei tieteen eikä tutkimuksen tehtävä ole edistää mitään tarkoitusperiä.

Tieteen, filosofian ja tutkimusten arvioinnin ei pidä olla myöskään viranomaisvallan varainen asia. Sen sijaan ministeriö osoitti pöllämystyttävän typeryytensä pyrkimällä ohjailemaan tutkimustoimintaa ja laittoi vaatimustensa tehosteeksi vielä taloudellisen uhkauksen!

Viranomaiset saavat toki näyttää arvostelukyvyttömyytensä edelleenkin täysin avoimesti, mutta eivät kuitenkaan tavalla, josta on vahinkoa meille kunnon ihmisille. Ministeriön toimivallan laajennus oli toimivallan ylitys.

Muistutettakoon, että Schopenhauerin ja Montesquieun mukaan syy Ranskan suureen vallankumoukseen oli ylimysnaisten (mm. Marie Antoinetten) korruptoitunut turhamaisuus, joka johti aatelismiehet ”feminiiniseen asemaan” ja sitä kautta yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen, robespierreläiseen terroriin, pään pudottamiseen useilta filosofeilta ja lopulta Napoleonin diktatuuriin.

Suomen heppatyttöhallitus yrittää nyt ilmeisesti samaa koettaessaan alistaa filosofian kabinettipolitiikalle sekä pyrkiessään tekemään filosofian arvioimisesta laillisuus- ja normienvalvontakysymyksen. Näin ollen giljotiinin pitäisi vilahtaa Senaatintorilla aivan muiden henkilöiden kuin filosofien mestaamiseksi.

Olen myös sitä mieltä, että nykyfeministien kannattaisi opetella sanomaan ”ei” sivistyskielellä: saksaksi.

7) Seitsemäs hulluus loistaa siinä, että ministeriö on yrittänyt kääntää kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin.

Ministeriön poliittisen hallintotoiminnan pitäisi olla alisteista kriittiselle tutkimustoiminnalle, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa ministeriön kontrollille, kuten ministeriplanttu ja hänen virkamiesplebeijinsä ovat ajatelleet.

Yleensä tutkimuksiin suhtaudutaan hallinnossa niin, että viranomaisvalta ottaa kohtaamastaan arvostelusta opikseen ja korjaa omaa toimintaansa eikä ryhdy ripittämään tutkijaa, saati että valtiovalta perisi rahoitusta pois tutkimustyönantajalta sillä perusteella, että tulokset eivät miellytä.

Typerykset eivät ymmärtäneet, että minkään tutkimustoiminnan tavoite ei ole miellyttää, myötäillä eikä tyydyttää ketään vaan tavoitella tietoa ja totuutta, sopiipa se poliittiselle virkamieskunnalle tai ei.

8) Kahdeksas hulluus vallitsee ministeriön aloittamassa taloudellisessa kiristyksessä. Se on ennenkuulumattoman röyhkeää ja haavoittaa vakavasti koko tutkijakunnan halukkuutta tehdä kriittistä tutkimusta. Sillä tavoin ministeriö tuli julistaneeksi avoimen sodan filosofia ja filosofiaa vastaan.

Ministeriön aloittaman takaisinperinnän vaikutukset ovat tuhoavia, kun tutkijat säikähtävät ja alkavat muokata näkemyksiään hallitusvaltaa mielisteleviksi. Tuosta hulluudesta on saatu jo riittävästi näyttöä Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvostosta, joka jakaa 55 miljoonaa euroa vuosittain ”hallitusta tukevaan tutkimukseen”! Neuvoston jäsenet nimittää ja tutkimuksen suuntaviivat määrää valtioneuvosto (neuvostovaltio).

Tieteen paiskaaminen byrokratian rattaiden väliin on filosofian, tieteen metodisääntöjen ja tutkimusetiikan näkökulmasta niin hullua, että kyseinen politiikka pitäisi nuijia maan tasalle tavalla, jolla ei kiveä kiven päälle jää. Tieteellisen tutkimuksen painopisteistä ja tärkeyksistä pitää päättää tieteellisin perustein tiedeyhteisössä, toisin sanoen tutkijoiden omassa keskuudessa, eikä poliittisin perustein missään hallinnossa.

9) Yhdeksäs mielipuolinen piirre kirjani vastaanotossa ja käsittelyssä on ministeriön tapa ratsastaa tieteen ulkoisilla seikoilla, kuten tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella. Sen tapaisilla tekijöillä ei pitäisi olla mitään merkitystä siihen, mitä tutkijat sanovat esimerkiksi valtamedian valheellisuudesta ja sen tavoista käsitellä vaikkapa sukupuolisuuteen liittyviä asioita.

Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella voi olla merkitystä vain koskien tutkimustoiminnan työyhteisönormeja. Niitä puolestaan oli noudatettu ja edistetty suorastaan loisteliaasti, kun Suomen Perusta oli (Perussuomalaisten väitetystä homovastaisuudesta huolimatta) palkannut palvelukseensa henkilön, joka tiedetään homoseksuaaliksi!

Sen sijaan ministeriö ja media toimivat syrjivästi kääntäessään oman homovastaisuutensa väitteiksi kirjani tai minun itseni ”naisvihamielisyydestä”. Käytettiinpä STT:n uutisoinnissa ja valtavirtamedian jutuissa yksiselitteisesti käsitettä ”naisvihamielinen kirja”, mihin liittyvä sananvalinta antoi selvän kuvan toimittajien raivostuneisuudesta ja kostonhimosta.

Myönnän toki, ettei kirjoitukseni ollut heterofeminismin eikä naistenpalvonnan mukaista. Tavoitteeni ei ollut miellyttää myöskään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vaan kirjoittaa asiasta vain ja ainoastaan filosofisen kriittisyyden näkökulmasta. Translakiuudistuksen, ”Me Too” -kampanjan ja ”Suostumus2018”-aloitteen arvosteleminen ei ole kuitenkaan mitään ”raiskausten puolustelua”, niin kuin lakien kritisoiminen ei yleensäkään ole lakien rikkomista vaan oikeusfilosofiaa tai oikeussosiologiaa.

Muutamat kyselivät sitten, mitä tekemistä naiseudella on mediatutkimuksen kanssa. Vastaukseni: sitä tekemistä, että media itse on tekaissut feminismistä verukkeen yleissosialististen päämäärien ajamiseen ja kertonut edellä mainituista hankkeista täysin puolueellisesti. Sen vuoksi feministien valtaa mediassa piti arvostella.

Toimittajat olivat varmaankin olevinaan neuvokkaita pyrkiessään korventamaan minua ja perussuomalaista puoluetta yhdellä kirjastani poimimallaan lillukanvarrella, eli sukupuolipolitiikalla. Toimittajien populistisuus näkyi siinäkin, että he yrittivät hukuttaa kirjani teoreettisen selitysvoiman omaan hölinäänsä seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta.

Metsään meni median vastakritiikki siksikin, että käyttäessäni sanaa ”grooming” en etäisestikään edustanut ”raiskausten puolustelua”, vaan arvostelin tapaa, jolla sotilaskarkureina maahamme laittomasti saapuneet arabielvikset ovat syyllistyneet useisiin seksuaalirikoksiin sekä loistoautoilleet kaduillamme blingivanteet ja kultakorut kimaltaen. Alkuperäismerkityksen mukaisesti grooming (’siistiytyminen’, ’hienostelu’) ei tarkoita seksuaalista hyväksikäyttöä, kuten toimittajat olivat ymmärtäneet, vaan pelkkää itsetehostusta ja muuta pörhistelyä.

Tämä on groomingia.

Kun nuoret neidot ovat tästä asianmukaisesti säikähtäneinä alkaneet pitää kymmenpennistä polviensa välissä, ovat siitä joutuneet kärsimään suomalaiset miehet heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, ja seksuaaliset markkinat ovat sekoittuneet ulkomaalaisten miesten ylitarjonnan vuoksi. Kaava on ollut seuraava:

Karvakädet iholla ––> Kaikkiin kohdistuvia normien kiristyksiä ––> Suomalaismiehet syyllisiksi ––> Tappiota länsimaiselle seksuaaliselle vapaudelle.

Näin koko hyvä suomalainen seksuaalikulttuurimme ja saavutettu vapaamielisyys ovat menneet huurteeseen. Tämänkö toteaminen muka oli tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rikkomus, seksuaalista ahdistelua tai syrjintää? Mutta ymmärrän: ajatuskulkuani oli aivan liian vaikea käsittää sekä hallinnossa että puolueissa, jotka reagoivat median syötteisiin ja nielivät median syötit siimaa ja vapaa myöten.

Sen sijaan Suomen Perustassa oli edistetty tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Voidaan huomauttaa, että kaltaisellani tutkijalla voisi vähemmistöasemaani perustuen olla yhdenvertaisuuslain mukainen mahdollisuus lain 9 §:n mukaiseen positiiviseen erityiskohteluun. Sen pohjalta ministeriöllä olisi velvoite sietää valtavirrasta ja ministeriön omasta sukupuolipoliittisesta normatiivista poikkeavia näkemyksiä niin naisista kuin miehistäkin.

10) Kympin arvoinen hullu piirre kirjani käsittelyssä on, että tutkimukseni relevanssista pyrittiin päättämään piipittämällä Twitterissä. Lähes jokainen mediaan päätynyt kannanotto oli muodostettu kirjaa lukematta. Twitterissä tutkimuksestani sormettivat niin Hanna Kosonen (kesk.), Li Andersson (vas.) kuin Sanna Marinkin (sd.) sekä kaikki ne vaikeroitsijat, joiden mielestä tekstissäni oli jotain ”asiatonta”.

”Asiattomuus” lienee kaikista perusteista asiattomin, sillä maailmassa ei ole asiatonta asiaa, vaan jokainen asia esitetään nimenomaan siksi, että sanojalla on asiaa.

Vastaanoton jyrkkyys todisti oikeaksi tutkimuksessani toteamani yleishavainnon: nykyisin vastaanottajat ja lukijat pyrkivät päättämään, mitä lähettäjä ja kirjoittaja tarkoittaa. Mikäli ajatukset eivät tyydytä vastaanottajien pyyteitä, he pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä ja julkisuudesta poistamista täysin luonnollisena tapana toimia.

Tähän liittyvä mielivaltaisuus on todellinen epä-älyllisyyden crescendo, jonka vuoksi intellektuaalinen elämä kituu ja kärsii kuin kumolleen käännetty kilpikonna, ja teokseni viranomaiskohtelusta tuli telaketjufeministien toimeenpanema tutkimuksen raiskaus.

11) Oikeuskansleri Tuomas Pöysti puolestaan palautti sinänsä vastaansanomattomat kanteluasiakirjani (täällä ja täällä) niitä puoli vuotta märehdittyään, sillä oikeuskansleri ei voi ratkaista asiaa, joka on käsiteltävänä jossakin toisessa toimivaltaisessa viranomaisessa.

Perussuomalainen puolue tuli siten vetäneeksi hätäkatkaisemisesta, kun se alkoi riidellä rahoistaan ministeriössä ja hallinto-oikeudessa. Näin ollen asian käsittely oikeuskanslerinvirastossa päättyi.

Oikeuskanslerinvirastossa toimii ilmeisesti asioiden valmistelijana joku humoristi, sillä saamasssani vastauskirjelmässä todettiin ministeri-hiihtosuunnistaja Hanna Kososen (kesk.) ainoastaan käyttäneen sananvapauttaan yksityisesti aloittaessaan Twitter-kannanotoillaan hallinnolliset sortotoimet Suomen Perustaa kohtaan.

Samalla kun oikeuskansleri selitteli ministerin vain käyttäneen sananvapauttaan, hän vei sen minulta.

Ministerin yksityiselämän ja virkatoimien muodollinen erottaminen on aina tarjonnut oikeuskanslerille verukkeen pestä kätensä ja luikerrella ministerin tueksi myös selvissä väärinkäytöksissä. Näin ministerin mielipiteet muuttuivat mielivallaksi.

Oikeuskanslerin kirjelmän mukaan kanteluni oli muilta osin ”yksilöimätön”. Hän lienee oppinut tuon sanan minulta, sillä totesin yhteensä 25-sivuisissa kanteluasiakirjoissani, millä tavoin ministeriön kirjaani vastaan osoittamat syytökset ovat yksilöimättömiä. Jokainen voi itse todeta näistä asiakirjoista, mikä niissä muka on ”yksilöimätöntä”.

Tuomas Pöysti ei ymmärtänyt ministerin käyttäneen mielipiteillään valtaansa väärin viranomaisasemassa ja ministeriön ylittäneen toimivaltansa.

Näin tuli jälleen osoitetuksi, että Suomessa valtioneuvosto valvoo oikeuskanslerin toiminnan lainmukaisuutta. Hallituksella on valtioneuvoston linnan kivijalassa valkopesula, jossa musta pyykätään valkoiseksi ja jossa ei ilmeisesti osata lukea, tai luettua ei haluta ymmärtää.

Sivumennen sanottakoon, että Tuomas Pöysti oli Juha Sipilän (kesk.) löytö oikeuskansleriksi, jossa tehtävässä hänen toivottiin toimivan kumileimasimena Sote-uudistukselle. Valtiontalouden tarkastusviraston ryvettynyt pääjohtaja Tytti Yli-Viikari puolestaan oli Tuomas Pöystin taannoinen löytö virkauralle, jota oikeuskansleri selittelee nyt täällä ja täällä. Tämä yliviikarointi antaa jälleen näytön virkamieskunnan läpikotaisesta korruptoituneisuudesta, jonka mafiamaisuudesta eräs iltapäivälehti kirjoitti täällä. Naurettavalla tavalla keltaisessa ovat nyt kaulaansa myöten.

Apulaisoikeuskanslerina puolestaan toimii suvivirsisuvaitsematon persuvihaaja Mikko Puumalainen, joka sai aikoinaan nimityksen vähemmistövaltuutetuksi kahden kiistattomasti itseään ansioituneemman naishakijan ohi, joten nimityspäätös olisi ollut valituskelpoinen tasa-arvolain nojalla. Luotettavissa käsissä ovat siis tasa-arvoasiat! Siperiantiikerin kanssa samassa häkissä toivottavasti kohtaa vertaisensa myös tuo puumalainen.

12) Se, että Suomen Perusta ja Perussuomalainen puolue joutuvat nyt taistelemaan tutkimustoimintansa julkaisu- ja rahoitusehdoista hallinto-oikeudessa, kertoo kuinka sairaasti ministerit ja ministeriön virkamiehet asioita arvioivat.

Myös hallinto-oikeudessa foorumi asian käsittelylle on väärä. Minkään tutkimuksen relevanssista ei voida eikä pidä päättää normatiivisessa eikä kurinpidollisessa viitekehyksessä.

Tieteen normit ovat erilaiset kuin lainsäädännön normit, ja totuuden tavoittelu estyy, mikäli sitä varjostaa sanktioiden uhka. Tieteellisesti ajatellen ”häiriöiden” tuottamista systeemeihin on pidetty myös filosofian ihanteena. 

Mitä tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen tulee, kummallakaan (filosofisesti katsoen) epäarvolla ei pidä olla vähäisintäkään merkitystä tieteellisen ajattelun ja metodologian näkökulmasta. Tasa-arvolla ja yhdenvertaisuudella ratsastaminen on latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta demari-ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla nimenomaan poljetaan ihmisarvoa ja loukataan ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja valtavirtapoliitikkojen yhdessä pakkosyöttämästä das Man -ihanteesta ja tavanomaisuuteen sekä normaaliuteen liittyvästä löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

Omaa seksuaalivähemmistötaustaani vasten tarkasteltuina ministeriön hokemat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” suositukset, pakotukset ja velvoitteet sekä syytökset syrjinnästä ja (ilmeisestkin tekstuaalisesta) ahdistelusta ovat saaneet suorastaan kafkamaisen absurdin aseman. Minunko nyt olisi täytynyt moninkertaisesti diskriminoituna tuplatohtorina ryhtyä tuolle ministeriön hyvinpalkatulle tätiarmeijalle selventämään, mikä on syrjintää?

Suoraan sanottuna perintäpäätöksen takana olevat opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehet ovat niin pihalla tieteenfilosofian ja metodologian alkeellisimmistakin periaatteista, että heidät pitäisi heittää leppäkeihäinä ulos viroistaan.

Säädöspohja

Poliittisilla tai juridisilla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusnäkökohdilla ei ole minkäänlaista relevanssia päätettäessä tieteellisestä totuudesta, vaan minuun ja Suomen Perustaan kohdistetussa painostuksessa on ollut koko ajan kyse häikäilemättömästä yrityksestä polkea perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta (16 §) ja sananvapautta (12 §).

Ministeriön aloittama taloudellinen kiristys rikkoo YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19. artiklaa, jossa korostetaan viestinnän häiriöttömyyttä: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Euroopan unionin ihmisoikeussopimuksen 10. artiklassa painotetaan viranomaisvallan puuttumattomuutta viestintään: ”Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”

EY:n tuomioistuin on korostanut sananvapauden merkitystä ratkaisussaan C-274/99 toteamalla seuraavaa: ”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.” 

Näissä lauselmissa on selkeästi ilmaistu kansalaisen ja julkaisijan oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää, joten tutkimustoiminnan vapaus on turvattu lakien lisäksi myös valtiosopimuksilla a fortiori.

Ei ole olemassa sellaista erityslakia, joka velvoittaisi poikkeamaan perustuslaillisista oikeuksista periaatteen lex specialis derogat legi generali pohjalta, eivätkä myöskään tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki anna mahdollisuutta tutkimusten sisältökontrolliin tai -ohjailuun. Koska ilmaisunvapautena tulkittu sananvapaus on pääsääntö ja rajoitus ennakkosensuurin kieltoa rikkova poikkeus, on mahdollinen derogaatio-ongelma ratkaistava sananvapautta seuraten perusoikeusmyönteisesti periaatteen lex superior derogat legi inferiori pohjalta.

Kannanottoni on linjassa Suomen perustuslain kirjaimen ja sen tarkoitusten ja tavoitteiden kanssa ex lege, mutta asia on selvä myös itse asioiden olemuksen pohjalta sui generis: ongelmattomiksi koettujen asioiden suojaksi sananvapauden suoja olisi tarpeeton. Näiden säädösten ja sopimusten idea on nimenomaan suojata kansalaisia hallitusvallan painostukselta.

Viranomainen ei myöskään saisi käyttää niin sanottua sopimussuojaa pyrkimällä solmimaan tai tulkitsemaan ajatuspajojen rahoitusehtoja poliittisten toimintavapauksien tai perusoikeuksien vastaisiksi. Näin tilanteessa, jossa näyttöä lainvastaisesta toiminnasta tutkimustoiminnassa tai muuallakaan ei ole.

Syytökseni ministeriötä vastaan

Ministeriö loukkasi perustuslaillista tieteen ja tutkimuksen vapautta, sananvapautta ja ajatuspajojen yhdenvertaista oikeutta nauttia valtionrahoitusta.

Ministeriö loukkasi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen ja EU:n ihmisoikeussopimukseen sisältyvää oikeutta muodostaa, levittää ja vastaanottaa mielipiteitä häiritsemättä ja viranomaisen asioihin vaikuttamatta kaikkien kanavien kautta.

Lisäksi ministeriö syyllistyi asianosaisen kuulematta jättämiseen, oman toimivaltansa ylitykseen ja asioiden arvioimiseen hyvän hallintotavan vastaisesti, oma lehmä ojassa.

Ministeriö syyllistyi tasa-arvolaissa ja yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettuun häirintään, syrjintään ja ahdisteluun, joilla vahingoitettiin elinkeinon ja ammatin harjoittamistani rikoslain kunnianloukkauspykälää rikkovalla tavalla.

Myös ministeriön minua vastaan vyöryttämä yhdenvertaisuuslaki on puolellani, sillä seksuaalivähemmistöön kuuluvana voin olla oikeutettu lain 9 §:ssä mainittuun positiiviseen erityiskohteluun.

Asian voi nähdä niin päin, että Suomen Perustassa oli nimenomaisesti pyritty edistämään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta noudattamalla tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslain työnantajavelvoitteita, kun homovastaisuudestaan aiemmin moitittu puolue oli suostunut palkkaamaan ajatuspajaan julkisuudessa homoseksuaaliksi tiedetyn henkilön.

Tämän tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain mukaisen tuloksen ministeriö kuitenkin mitätöi tuottamalla tilanteen, jossa se pilasi mahdollisuuteni tehdä työtäni ajatuspajassa.

Johtopäätöksiä ristiriitaisesta asiasta nimeltä ”tiedepolitiikka”

Aivan siitä riippumatta, mikä ajatuspajan valtionrahoitusta koskevan prosessin lopputulos on, sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tieteen, filosofian eikä tutkimustoiminnan kannalta, enkä aio itse antaa sille minkäänlaista arvoa.

Tämä johtuu siitä, että viranomaiset eivät ole oikeita henkilöitä päättämään tutkimuksen merkityksestä. Jotakin ymmärtääkseen heidän pitäisi pysytellä etäällä ihmisten välisen viestinnän kysymyksistä tai tenttiä kirjani minulle ollakseen oikeutettuja tekemään siitä johtopäätöksiä.

On muistettava, että sananvapaus laadittiin alun perin kansalaisten suojaksi esivaltaa vastaan, ja sen funktio on vertikaalinen, ei horisontaalinen. Toisin sanoen sananvapaus on tutkimustoiminnan vapauden tavoin perusoikeus, jota valtiovallan ei pidä rajoittaa kurinpidollisilla toimilla eikä pyrkimällä toimimaan erotuomarina kansalaisten keskinäisissä poliittisissa kiistoissa.

Tämänkin periaatteen ovat ministeriön sossuvirkamiehet olleet kääntämässä nurin. Perusteluni voitte lukea kirjani Totuus kiihottaa luvuista 8 ja 16.5. Mikä huvittavinta, teoksessani on jo vastattu kaikkiin minua, puoluetta ja ajatuspajaa koskeviin moitteisiin, kunhan argumenttini maltettaisiin sieltä lukea.

Media ja byrokraatit voivat tietenkin voittaa minut ja tutkimustyönantajani taloudellisesti tai hallinnollisesti, mutta muutoin heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä. 

Historia osoittaa, että filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi suitsijoiden omalta kannalta.

Virkamieskunnan synkin tyhmyys piilee juuri siinä, että he näyttävät olettavan, että tapaus jää vaille seurausvaikutuksia tulevaisuudessa. Heidän kannanottonsa ovat jo nyt saaneet aikaan tuhoa säikäyttämällä tutkijoita kuuliaisiksi poliitikoille. 

Toinen vaikutus on se, joka seuraa maailman sisäisen tuomion kautta. Totesin jo kirjassani, että newtonilaisen fysiikan mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Voin vannoa, että tässä erityisessä tapauksessa kaikki se paha, mikä poliittisesta hallinnosta ”hyvyyden” varjolla lähtee, palaa sinne kolminkertaisena takaisin.

Ministeriön minua ja Suomen Perustaa vastaan suuntaama aggressio oli ennennäkemättömän röyhkeä henkisen väkivallan ilmaus, jolla tulee olemaan väistämättömät seurauksensa ja vastavaikutuksensa, niin kuin kaikella auringon alla.

Kirjani jakelua jatkettava

Hyökkäämällä mediatutkimustani kohtaan valtamedia osoitti kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta ja epäluotettavuudesta tosiksi. Sensuroimalla kirjani perussuomalaiset puolestaan kävelivät valitettavasti (mutta eivät peruuttamattomasti) median virittämään miinaan.

Olin kontrastoinut valtamedian journalistisia linjauksia kirjailemalla näkyville perussuomalaisten omassa piirissä esitettyjä näkemyksiä, jolloin puolueessa säikähdettiin sen omaa peilikuvaa, ja puolue päätti kunnioittaa teokseni vastaansanomattomuutta lopettamalla sen jakelun. Kiitos tästä.

Mutta puolueen oman edun, maineen ja totuuden vuoksi ajatuspajan pitäisi jatkaa kirjani jakelua, sillä sitä kysytään minulta koko ajan, eikä muodollisia esteitä tutkimuksen jakamiselle edelleenkään ole.

Kyseinen panttaus osoittaa vain defensiivistä moraalisäteilyä, joka sitoo pellekengät puolueen jalkaan. Puolueen tapa reagoida median ja ministeriön syötteisiin ”korjaaviin toimiin ryhtymisellä” oli nöyristelyä ja kyyristelyä sekä itsesyytöksissä piehtarointia, aivan niin kuin myös sijaisvastuun ottamisella väitettiin, että jossakin on syyllinen: Hankamäki.

Asiaa lieventää ja tekee ymmärrettäväksi vain se, että puolue perui julkaisun jouduttuaan ministeriön harjoittaman kiristyksen kohteeksi.

 

Aiheesta aiemmin

Kirjaholokausti

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Kirjaholokausti

Mennyt vuosi oli minulle todellinen kauhujen ja vastoinkäymisten vuosi. – Etteikö jokainen vuosi olisi? Koko maailma näyttää olevan sodassa minua vastaan, joten ilmeisesti kyllä. 

Filosofina minun on nähtävästi oltava eri mieltä lähes kaikista aikamme trendeistä ja tendensseistä, sillä tietämättömyys vallitsee kaikkialla.

Olen eri mieltä maahanmuuton oikeutuksesta, ilmastonmuutoksen torjuntamenetelmistä ja niiden tehokkuudesta, Euroopan unionin katastrofaalisesta taloudenpidosta, Suomen valtiontalouden hoidosta ja siitä, miten verovaroja pitäisi kantaa ja mihin käyttää.

Olen eri mieltä sähköverkkojen ja muun julkisen omaisuuden myynneistä, sukupuolten valtasuhteista, seksuaalipolitiikasta – jopa sellaisista pienemmän mittakaavan asioista kuin asumisoikeuslain muutosesityksestä, metsien suojelusta ja kaivoslaista, joiden parantelussa ei ole ajateltu perustuslaillista omaisuudensuojaa ollenkaan vaan lähinnä luonnonsuojelunäkökohtia ja ulkomaisten yhtiöiden etua.

Erimielisyyteni ei johdu väitetystä konservatiivisuudestani vaan siitä, että en ilmeisesti vastaa tämän ajan idealistisia vaatimuksia, vaan tulevaisuuden realismia. Sen sijaan tyhmyys on vihervasemmiston suojaväri: se ottaa kaiken annettuna, niin kuin asiat ovat joissakin viranomaismääritelmissä, EU:n määräyksissä tai muussa Ilmoituksessa. Niin toimii entistä useammin uusvasemmistolainen yliopistotutkija tai demlalainen hallintojuristi. Ja rahaa tulee. Heille. Sitä myös menee. Meiltä.

Onneksi tuli tuo koronakriisi, joka on estänyt sosialistihallitusta toimeenpanemasta suurimpia hulluuksiaan, kun aikaa on kulunut viruksen valvontaan. Tosin kalliiksi sekin käy.

Ministeriön harjoittama tiedeterrori on pysäytettävä ajoissa 

Koronakriisi ei tuonut omiin elämäntapoihini juuri minkäänlaista muutosta. Koronaa ja muita elämän arpia kroonisempi vastoinkäyminen oli mediatutkimustani Totuus kiihottaa vastaan aloitettu poliittinen ajojahti sekä tiedevaino ja teoksen pikainen sensurointi saatavilta.

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Kaikki varmaan muistavat, miten vihervasemmiston käärmeet alkoivat levitellä teoksestani pahanilkisiä huhuja ja irrallisia otteita Twitterissä heti kirjan ilmestyttyä 8.6.2020. Valtavirran uutismedia tarttui niihin ja suurensi muutaman poleemisen katkelman sivuilleen peittääkseen teoksessa esittämäni mediakritiikin.

Kirja ja sen kirjoittaja leimattiin mediajulkisuudessa ”naisvihamieliseksi” toiveena murentaa Perussuomalaisten kannatusta sekä yrityksenä vivuta minua irti puolueesta. Vihamieliset juorut ja väärinkäsitykset levisivät mediassa kulovalkeana, ja teoksen julkaissut Suomen Perusta keskeytti sen jakelun jo kahden vuorokauden kuluttua julkaisemisesta 10.6.2020, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin ajauspajan ohimolle uhaten noin 120 000 euron vuotuisen toiminta-avustuksen takaisinperinnällä.

Ja kaikki tämä ilman, että kukaan olisi ehtinut lukea teosta ja arvioida sitä asiallisesti – saati että minulta itseltäni olisi kysytty mitään!

Pikkusummaltahan tuo tietenkin näyttää, sillä Suomen Akatemiasta on puolestaan myönnetty 482 206 euron henkilökohtaiset apurahat Vihreiden näyttöpäätteelle Oula Silvennoiselle (Suomea jatkosodassa puolustaneiden lokaamiseen) ja 280 104 euroa Vasemmistoliiton kansanedustajalle Veronika Honkasalolle (”monikulttuurisen seksuaalipolitiikan” propagoimiseen). Sosiaalipsykologi Inari Sakille Suomen Akatemia on kipannut yhteensä 1 178 062 euroa vääristelevään ja manipuloivaan historiatyöhön ja Koneen Säätiö 391 400 euroa isänmaallisten puolueiden lavastamiseen ”populistisiksi” sekä muuhun kansanvaltaista ajattelua koskevaan mustamaalaukseen.

Mutta Suomen Perustalta uhattiin viedä koko valtionapu ihan vain ministerin poliittisen erimielisyyden vuoksi ja ajatuspajan toiminnan lopettamiseksi. Lopulta (8.9.2020) ministeriö määräsi ajatuspajalta perittäväksi kirjani tuotantokustannuksiin arvioidun summan 10 200 euroa. Tutkimustukien kiistäminen julkaisun sisällön perusteella oli ennenkuulumaton hyökkäys tieteen ja tutkimuksen vapautta vastaan. Se oli todellinen aasilauman mylväys, jolla kansan valitsema ministeripoliitikko kävi tieteilijän kimppuun.

Ministeriö käytti perusteenaan väitettä, että kirjani edustaa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien vastaista ”häirintää” ja ”syrjintää”, jopa ”ahdistelua”. Nettihuutajien mielestä minä muka loin vastakkainasetteluja ja puolustelin raiskauksia, vaikka tosiasiassa totesin vain, että kumpiakin esiintyy, sekä selitin, mistä ne oikeastaan johtuvat. Olisi kannattanut lukea kirjani, niin tietäisivät ministeritkin, kuinka ei pidä toimia, jotta tilanne ei pahenisi.

Lausunnon ministeriö oli tilannut yliopistonlehtori Liisa Niemiseltä, joka tunnetaan persuvihastaan ja vaatimuksestaan, että eräät perussuomalaiset kansanedustajat pitäisi sulkea puheidensa vuoksi määräajaksi pois eduskunnan täysistunnoista! Eipä näkynyt Liisa politiikan ihmemaassa seikkaillessaan ymmärtävän, mihin moinen johtaisi, mutta antoi kylläkin näyttöä siitä, miksi hänen muitakaan kannanottojaan ei pidä ottaa todesta.

Perintätoimet alulle pannut ministeri-hiihtosuunnistaja puolestaan kiitti ministeriötä ”tärkeästä päätöksestä”, johon feministilehtorin mielipide oli siirretty sellaisenaan.  

Pölvästi feministiministeri kiristi ajatuspajaa ja minua tutkimustoiminnan autonomian vastaisesti.

Törkeä päätös antaa näyttöä juuri siitä tiedepoliittisesta mielivallasta, jota olin arvostellut teokseni luvussa 17. Kriittiseen ja todelliseen tieteeseen ei pitäisi kuulua ministeriön vaatimien tarkoitusperien ”edistäminen” eikä myöskään joidenkin toisten ”eliminoiminen”, ”kitkeminen” tai ”eristäminen”, ei myöskään kiristäminen, ehdollistaminen eikä ”arvoihin” tai ”periaatteisiin” sitouttaminen, sillä juuri ne edustavat useimmiten ideologioita. Kirjani lukeneille tämän piti tulla selväksi. Sen sijaan ministeriön toiminta antaa esimerkin siitä, mitä tapahtuu, kun moukkien tietämättömyys ja reippaus yhdistyvät drakonisella tavalla.

Kyseinen perintä oli selvästi laiton, minkä olen todennut oikeuskanslerille tekemissäni kanteluissa (täällä ja täällä). Ministeriö unohti tieteen autonomian ja ylitti toimivaltansa pyrkimällä ulottamaan tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakien normit koskemaan tutkimustoiminnan sisältöjä. Jopa (kirjassa arvostelemani) professori Tuomas Ojanen joutui toteamaan yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan puheenjohtajana toimiessaan, että sananvapausnäkökohtien vuoksi lautakunta ei ota kantaa julkaisujen sisältöön, vaikka ministeriö oli juuri sitä pyytänyt.

Kanteluasiakirjani kannattaa lukea huolella, sillä osoitan niissä yksiselitteisesti, että ministeriöllä ei ole valtuutusta julkaisutoiminnan suitsimiseen myöskään sopimuskäytäntöjen perusteella. Normiristiriidan esiintyessä viranomaisen asettamat oikeudettomat ehdot jäävät perustuslailliseen sananvapauteen nähden tehottomiksi.

Mikäli moinen painostus hyväksyttäisiin, sillä olisi tuhoisat vaikutukset tieteen vapauteen, kun tutkijakunta alkaisi asetella sanojaan sillä perusteella, mikä on kulloinkin istuvan hallituksen toiveiden tai normatiivisten muotoseikkojen mukaista. Tämä saisi yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, sillä totuuden tavoittelu estyy tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Siksi ministeriön päätöksen kumoaminen on ehdottoman tärkeää tutkimustoiminnan ja tieteen vapauden kannalta. 

Ministeri ja ministeriönsä tuskin ymmärtävät, millaista vahinkoa he ovat jo nyt saaneet kiristystoimillaan aikaan tutkijakunnan keskuudessa. Eräs filosofianprofessori sanoi minulle aikoinaan, että noiden hallinnossa istuvien kovapalkkaisten byrokraattien kanssa pitää olla varovainen, sillä he tekevät tieteen hyväksi vähiten mutta ovat meille oikeaa tutkimustyötä tekeville haitaksi eniten, ja toimillaan he osaavat tehdä kaikkien elämän vaikeaksi.

Ministeriön minua vastaan tähtäämä aggressio oli punavihreiden feministien läimäytys suoraan kirjoittajan naamatauluun. Tällä tuhkatkin pesästä imuroivalla vihamielisyyden osoituksellaan ministeriö tuli osoittaneeksi, että kirjani on tieteellisesti perustellussa vastaansanomattomuudessaan vaarallinen vihervasistiselle politiikalle ja että kirjoittajalla ei saisi sen vuoksi olla sijaa yhteiskunnassamme. Ilmeisesti he yrittävät julistaa minut yhteiskunnan viholliseksi ja ajaa minut tiedepakolaiseksi maanpakoon.

Korostettakoon, että punavihreät yliopistot eivät ole milloinkaan rahoittaneet toimintaani mitenkään, vaan olen myös molemmat tohtorintutkintoni ja kaikki julkaisuni joutunut tuottamaan itse. Kun tiedepoliittinen mielivalta jatkuu nyt sensuurilla, se todellakin osoittaa vastustajieni olevan kaulaansa myöten pulassa.

”Siellä, missä poltetaan kirjoja...”

Painotan edelleen, että feminismin kritiikkini ei edustanut minkäänlaista naisvihaa. Esitin muutaman sarkastisen huomatuksen feministien nurinkurisesta vallankäytöstä ja toki myös systemaattista analyysia siitä, kuinka media ajaa monikulttuuri-ideologiaa ja maahanmuuttoa feminismin tuella. Se sitouttaa naisäänestäjiä poliittiseen vihervasemmistoon, ikään kuin vihervasemmisto omistaisi naiset.

Median ja ministeriön asennoituminen edusti eräänlaista miesvihaa, jonka objektiivisena näyttönä on kustantajaani vastaan suunnattu taloudellinen kiristys. Tuo alhainen ja matalamielinen painostus antoi synkän kuvan ”liberaaleina” esiintyvien poliitikkojen kataluudesta samalla, kun media lavasti homosta ”naisvihaajan”. Tosiasiassa naisvihaväitteet olivat heterotoimittajien kieroa ”piilokostoa”, joka kyllä kävi kaikille selväksi.

En kuitenkaan ota vastuuta muutamien erimielisten kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ymmärtää eräitä humoristisiksi tarkoittamiani katkelmia, joilla koetin keventää muutoin tymäkkää asiaa. Heidän oma tosikkomainen ja sisällöllisesti määrittelemätön vallankumouspuheensa ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” ”edistämisestä”, ”lujittamisesta” ja ”kehittämisestä” sekä ”syrjinnän” kaikinpuolisesta ”vähentämisestä”, ”eliminoinnista” ja ”pois sulkemisesta” on filosofian näkökulmasta pelkkää metafyysistä kverulatoriaa.

Hallintodiskursiivisiin ja sisältä onttoihin julistuksiin sekä muihin kelluviin merkitsijöihin (signifiant flottant) takertuminen ilmaisee vain byrokratian tunkkaisesta umpiosta kantautuvaa huolta ja ahdistusta, joka on aina ollut tyypillistä vihervasemmiston itse itseään syrjivälle ja lamentaatioistaan sekä regressioistaan masokistisesti nautiskelevalle elämän kieltämiselle.

Alhaista oli myös kirjani silppuaminen muutamiksi lauseenpätkiksi ja niiden irrallinen esittely mediassa erillään kontekstistaan ja tarkoitusperistäni, jotka ovat hyvän tieteellisen etiikan mukaiset.

Tutkimukseni kohtelu oli henkistä pahoinpitelyä ja kirjani sensuroiminen tulos punikkifasistisesta tiedepolitiikasta, jonka seurauksena maassamme poltetaan jo tieteellisiäkin julkaisuja eräänlaisen kirjaholokaustin merkiksi.

Vaikuttaa todellakin, ikään kuin minulla ei olisi olemassaolon oikeutusta missään, vaan kaikkialla missä jotakin sanon, vihervasemmiston raivopäät yrittävät sabotoida, sensuroida, mustamaalata ja tuhota kaiken, minkä saan aikaan. Nyt he tulivat verivanojeni perässä väliaikaiseen turvasatamaani Suomen Perustaan, jonka reagointi oli puolestaan taloudellisen painostuksen edessä ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää eikä poliittisesti toimivaa. Myöskään perussuomalaisten on mahdotonta samanaikaisesti puolustaa sananvapautta ja kävellä sensuuria vaativien miinaan.

Väitän edelleen, että teokseni on älyllisintä, mitä tässä maassa on tällä vuosituhannella julkaistu, vaikka (tai koska) se hallituksen mielestä on huonointa ja perussuomalaisten näkökulmasta epätarkoituksenmukaista. Minä en kuitenkaan ole mainostoimisto enkä kansanviihdyttäjä vaan tavoittelen filosofisia totuuksia, ja myös useimmat perussuomalaiset hyväksyvät sen.

Media yritti kylvää epäsopua

Olen varma, että jokainen perussuomalainen joutuu vuorollaan poliittisten vastustajiensa tai median grillattavaksi. Minuun kohdistettu paskamyrsky vain oli poikkeuksellisen sakea, sillä siten media pyrki peittämään omat paheensa ja valheensa sekä rakentamaan minusta olkiukon julkista murjontaa varten. Myös perussuomalainen puolue pakotettiin vastaamaan median syötteisiin ja median levittämiin pahanilkisiin näkemyksiin minusta ja kirjastani, ja siksi myöskään puoluejohdon kannanotot eivät voi antaa todellista kuvaa heidän mielipiteistään ja tutkimuksestani.

Asiaa ei lievittänyt se, että minulle ei myönnetty televisiossa eikä muualla valtavirtamediassa sekuntiakaan lähetysaikaa, vaan toimittajat keskittyivät kiskomaan vastauksia vain kirjaani lukemattomalta puoluejohdolta, jonka ei sivumennen sanoen pidä eikä tarvitse päättää siitä, mitä minä sanon tutkimuksessani.

Kysymällä puheenjohtajistolta, ”voiko tämmöinen ihminen olla Perussuomalaisten ehdokkaana” Yleisradion A-studion toimittaja Katri Makkonen pyrki nähtävästi 15.6.2020 päättämään jopa vaalikelpoisuudestani ja koetti siten takavarikoida sananvapauden ohella myös kansalaisen erään perusoikeuden, toisin sanoen mahdollisuuden osallistua vaaleihin ehdokkaana ja toisten oikeuden äänestää tämmöistä ihmistä. Syytös oli suora ja persoonaan käyvä, ja se uskotteli, ikään kuin ihmisessä olisi jotakin vikaa.

Turbulenssi oli kovaa, sillä tutkimukseni pitää kutinsa väiteainekseltaan ja todistelultaan. Sammutetuin lyhdyin vaaleihin menevien ei kannata kuitenkaan iloita ennenaikaisesti, sillä myös te joudutte ottamaan vastaan median lyönnit, mikäli vähänkin kynnelle kykenette. Leimaaminen ja väärän tiedon levittäminen aloitetaan valtamediassa heti, kun ilmaisette periaatteellisen erimielisyytenne suhteessa vihervasemmistolaiseen ja monikulttuuriseen arvokonstituutioon. Ja juuri sen minä tein, juurta jaksaen.

Miten perussuomalaisten pitäisi suhtautua hyökkäyksiin?

Vastalauseista ei pidä kuitenkaan hätkähtää. Puolueen pitäisi koota rivinsä ja asettua kulloinkin hiillostusvuorossa olevien tueksi eikä tarttua itse vartaan kampeen. Sillä sitä vastustajamme toivovat, ja ulkoisella painostuksella kansallismielisten keskuuteen on saatu kaikkialla Euroopan maissa lietsottua hajaannusta ja eripuraa, joka vie vaikutusvaltaa. Jokainen korvennettava on vuorollaan tämän taktiikan uhri, ja siihen pitää reagoida yhteistuumin eikä potkimalla.

Oletan, että monet muutkin perussuomalaiset ovat sanoneet joskus jotain jonkun mielestä sopimatonta, mutta siitä huolimatta (tai juuri sen vuoksi) heistä on tullut kelpo poliitikkoja. Mitä poliittiseen pragmatiikkaan tulee, olen yleensä asettanut puolueen edun oman etuni edelle ja filosofian edun virkaurani edelle, enkä siksi ole saavuttanut kummoisia muodollisia asemia.

Median pyrkimys skandalisoida tutkimukseni osoitti, että toiminnallani näyttää olevan yllättävän suurta vaikutusvaltaa. Samoin se osoitti, että valtamedian asema on perin heikko, sillä se ei kestä vähäisintäkään kyseenalaistamista.

Myöskään mediatutkimukseni merkitystä ei pitäisi ratkaista kritisoimissani medioissa. Se olisi hullunkurisinta, mitä missään arviointiprosesseissa on nähty. Mediatutkimukseni mediapalautteille on nyt kuitenkin annettu ”lähteistettyjen arvioiden” rooli infosodan ytimessä, Wikipediassa.

Olen saanut kirjastani paljon palautetta arvovaltaisilta tahoilta, tosin yksityisesti ja varustettuina maininnoilla, joiden mukaan nämä kehujat eivät uskalla puolustaa teostani julkisesti tiedepoliittisen vainon pelossa. ”Tabu tarttuu” -ajattelu on tehnyt kirjani välttelystä samanlaista magiaa kuin on vertaisarvioinnin mukainen oikeutuksen pyytäminen omilta vastustajilta. Se puolestaan nojaa uskomukseen, että yhteiskuntatulkinnat muuttuvat kuin taikaiskusta ”tosiksi”, kun ne on hyväksytty kilpailevien paradigmojen puoluetoimistoissa – ja vaikka ne piloille pyöristeltyinä antaisivat läpikotaisen valheellisen kuvan siitä, mitä filosofi itse ajattelee.

Ainoa tieteellisellä vastuulla varustettu professoritason julkinen arvioija on ollut emeritusprofessori Timo Vihavainen, joka kirjoitti aiheesta blogissaan. Perussuomalaisten naisten ymmärtäväisyydestä puolestaan näyttöä antoi Johanna Sirén-Kaplas omassa blogissaan. Molemmat pyytämättä ja yllätäen. Kiitokset heille.

Korostan lisäksi, että teokseni mustamaalaaminen arvioilla ”laadunvarmistuksen pettämisestä” oli vääristelevää, sillä otin käsikirjoitusta lukeneiden huomautukset pääsääntöisesti huomioon ja suorastaan lisäsin marginaaliin kirjoitettuja täydennyksiä teokseen. Ja tämän sanon kiitollisena, sillä ne olivat hyviä. Olen myös sitä mieltä, että teokseni taitaa olla laadukkaampi kuin mikään varmistus.

”Korjaaviin toimenpiteisiin ryhtyminen” Suomen Perustassa oli puolestaan epäviisasta median ja ministeriön myötäilyä. Se edustaa noloa moraalisäteilyä ja alistumista tanssimaan vastustajan pillin mukaan: tuloksena turhaa itseruoskintaa.

Oikea reaktio olisi ollut: korjatkoon valtamedia ja vihervasemmistolainen hallinto omaa toimintaansa. Jäävuorta kun ei pidä törmäyskurssilla väistää, vaan vähemmän vahingollista on ajaa keula edellä päin. Myös yhden hitin ihme, kuninkaallinen postilaiva Titanic, upposi mediapaineen vuoksi: jotta herra Ismay saisi etusivun juttunsa. Lopulta myöskään sähköttäjä ei saanut viestejään perille.

Jokaisen pitäisi sekä mediassa että ministeriössä ymmärtää, että filosofisen tutkimustoiminnan ihanne ei ole normien noudattaminen eikä poliittisen soveliaisuuden tavoittelu vaan niiden kyseenalaistaminen. Filosofian ei pidä perustua toiseudenvaraiseen riippuvuuteen, sillä riippuvuus on vapauden ja totuuden vihollinen. Tieteen ja politiikan ihanteet ovat erilaiset, eikä tutkimuksia pitäisi arvioida poliittisin perustein. Tiedettä ei pidä kriminalisoida, eikä erilaisten näkemysten esille asettaminen politiikassa vapaasti kilpailtaviksi ole mikään rikos.

Sellainen ministeri, joka pyrkii pamputtamaan tieteilijöitä poliittisilla vaatimuksillaan, ei ole ymmärtänyt tieteestä mitään. Pahoittelen, että omilla toimillaan media ja ministeriö ovat tulleet julistaneiksi avoimen sodan kriittistä filosofiaa, tutkimustoiminnan vapautta ja sananvapautta vastaan.

 

Sensuurin oire: filosofialle pitää hakea oikeutusta oikeuskanslerilta

Oikeuskansleri on nähtävästi päättänyt lukea hänelle toimittamiani kanteluasiakirjoja (täällä ja täällä) vuodenvaihteen yli. Tuekseni esitän myös EY:n tuomioistuimen ratkaisun C-274/99, jossa on korostettu sananvapauden merkitystä seuraavasti:

”Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sananvapaus on eräs demokraattisen yhteiskunnan keskeisistä perustoista, eräs sen edistyksen ja jokaisen yksilön kehityksen perusedellytyksistä. Ellei ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdasta muuta johdu, sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.”

Tässä lauselmassa on selkeästi ilmaistu kansalaisten oikeus myös sellaiseen argumentaatioon, joka voi olla jonkun toisen tahon tai yhteiskunnan kannalta epäsopivaa tai häiritsevää.

Sen sijaan ministeriön minua ja ajatuspajaa kohtaan harjoittama taloudellinen ehdollistaminen, kiristys ja rahoituksen takaisinperintä ovat sananvapauden ja yhdenvertaisuuden rikkomista sekä tiedepoliittista syrjintää, joka ei ole hyväksyttävää sen enempää juridiikan kuin tutkimusetiikankaan näkökulmasta.

Nämä lait ja tieteenihanteet ovat olemassa siksi, etteivät ministerit tai virkamiehet voisi kukin vuorollaan määritellä sitä, mikä on hyvää, totta, oikein ja tiedettä. Yleensäkin ajatus, että valtiovallalla olisi oikeus päättää siitä, mitä kansalaiset saavat ajatella ja viestiä toisilleen, on filosofian näkökulmasta mielipuolinen.

Toivon tälläkin lausumallani helpottavani oikeuskanslerin työtaakkaa ja hänen voivan ratkaista asian pikaisesti, ennen kuin kirjajulkaisuni ministeriön panttaustoimista johtuen vanhenee. Tosin tällöin sen arvo tiedepoliittisen diskriminaation muistomerkkinä nousee.

Vastustajieni moraaliseksi tappioksi totean silti, ettei kirjaani sen syrjintä klassikoksi tee, eivätkä ansiot siten kuulu kirjarovion sytyttäjille. Historiaan teokseni jää varmasti, mutta mikäli se muistetaan eikä ainoastaan unohdeta siellä, johtuu tulos yksinomaan sisällöstä, jonka jokainen uusi päivä osoittaa entistä oikeaan osuvammaksi.

Toivon myös Suomen Perustan jatkavan kirjani jakelua, sillä panttaaminen on väärin lukevaa yleisöä kohtaan ja muodostuu pitkän päälle kertomukseksi aikaamme varjostavasta brezhneviläisyydestä.

Historiasta puheen ollen, ne jotka menneisyyttä tuntevat, voinevat havaita kirjani käsittelyssä yhtymäkohtia monarkioiden kukoistuskauteen liittyviin skandaaleihin, jolloin monilta filosofeilta pudotettiin pää ihan vain vallasväen pyyteiden vuoksi. Nykyisen vihervasemmistolaisen hoviväen pyrkimys määritellä ”yhteiskunnallinen totuus” tuo elävästi mieleen myös vallankumoukset, joissa oppineiden haaveet korvattiin rahvaan mielikuvituksen houreilla.

Aiheesta aiemmin

Tämän vuoden halutuin tietokirja on vaikemmin saatavin

Ministerit tuhoamassa Suomen sananvapauden

Tutkimus jatkuu: kohteena nyt median mielikuvaterrori

Sensuuri on murha ja minä olen uhri

Selvitytän kirjani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Tavoittelen tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoa

Mitä on tieteen medioituminen?

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

Valtamedia todisti kirjani väitteet oikeiksi reaktioillaan

Skandaali: hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen kiristää Suomen Perustaa tiedepolitiikalla

Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Soteen ja saveen

Useiden huonojen esitystensä (hiilineutraalius, asumisoikeuksien mitätöiminen, ”Suostumus”-aloite, translaki, henkilötunnusten uudistaminen jne) lisäksi punavihreä hallitus vie läpi nyt myös Sote-uudistuksen. Juuri sen varmistamiseksi Keskusta uiskenteli hallitukseen liukkaasti kuin liemikilpikonna.

Maakuntahallinto on tarpeeton, kallis ja haitallinen himmeli, jonka ainoa tehtävä on tarjota Kepun kunnallispampuille hyväpalkkaisia luottamus- ja virkapenkkejä uudessa väliportaanhallinnossa. Keskustalla on pienissä kunnissa suuri määrä valtuutettuja ja muita paikallisia suuruuksia, jotka tykkäävät mutustella kakkua maakuntahallinnon kekkereissä.

Kokoomus, Kepu ja Siniset junailivat aikoinaan Sote-uudistuksen niin pitkälle, ettei sitä voinut enää perua. Puolueet purkivat terveydenhuoltoa ja siirsivät erikoissairaanhoidon muutamaan yliopistosairaalaan niin, että organisaatioita ei voitu enää palauttaa ennalleen, kun työntekijät olivat omilla teillään. Purkaminen on aina nopeampaa kuin rakentaminen, ja helpompi on tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi.

Niinpä totesin jo 2019 Yleisradion vaalitentissä, että tuleva hallitus joutuu viemään Soten läpi jossakin muodossa, ja uudistuksesta tulee hallituksen Musta Pekka, joka jää jonkun käsiin. Ketään tuskin hämää, että ”maakunnat” on nyt nimetty demariretoriikkaan sopivasti ”hyvinvointialueiksi”. Ne lisäävät vain byrokraattien hyvinvointia, eivät muiden. – Taas yksi syy olla äänestämättä hallituspuolueita tulevissa kuntavaaleissa.

Arvostelin ja analysoin Soten haitat jo täällä. Erona alkuperäiseen ehdotukseen maakunnat saisivat nyt myös oman verotusoikeuden, ja nykyhallitus lupaa, ettei kokonaisverotus kasva. – Kuka uskoo? Maakuntahallinto on vastoin hallinnon subsidiariteettiperiaatetta, jonka mukaan julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä ihmisiä, siis kunnissa. Sote olisi pitänyt siirtää siihen historiallisten muinaisjäänteiden kasaan, jonne läänit päätyivät tuloksena vuosikymmeniä kestäneestä väliportaan hallinnon uudistuksesta.

Sen sijaan Kepu ja Kokoomus sopivat edellisessä hallituksessa keskenään, että Kepu saa maakuntahallinnon, mikäli Kokoomuksen hellimä terveyspalvelujen yksityistäminen voi jatkua. Yksityistämisen tuloksena verovaroja päätyy ostopalveluiden maksusuorituksina yksityisille terveysfirmoille, jotka puolestaan ovat päivä päivältä enemmän ulkomaisten yhtiöiden omistuksessa. Näin suomalaisten ihmisten veroeuroja päätyy ulkomaisten pääomasijoittajien taskuihin, eivätkä ne jää kartuttamaan ja elvyttämään omaa talouttamme. Se on epäisänmaallista, globalistista ja internatsistista politiikkaa.

Kun asiasta päätettiin syksyllä 2015 Kepun ja Kokoomuksen kesken, Perussuomalaiset jäivät siinä soitimessa statisteiksi. Tilanne ei ole paljon parempi nykyisinkään. SDP räksytti Sote-uudistusta vastaan ollessaan oppositiossa, mutta nyt demarit ajoivat uudistuksen läpi pääministeripuolueena keulien. Kokoomus taas on tehnyt aktiivista ja äänekästä oppositiopolitiikkaa vaatien muun muassa perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurun (sd.) eroa.

Perussuomalaiset ovat tehneet honteloa oppositiopolitiikkaa, eikä eduskunnassa ole pidetty Sote-uudistuksesta ponnekkaita ja kovaäänisiä puheita. Jopa Kokoomus on ollut äänekkäämpi. Ilmeisesti asiantuntemus ei Perussuomalaisissa riitä, ja sosiaali- ja terveysala muodostaakin sotkuisen syherön, jonka hallinta edellyttäisi huomattavaa asiantuntemusta.

Perussuomalaiset ovat kyllä puhisseet kiitettävästi koronan hoidosta ja turvallisuustekijöistä, mutta talouden suurissa suuntaviivoissa käytännön oppositiopolitiikka on jäänyt kauaksi periaate- ja vaaliohjelmien sinänsä loistavista linjauksista. Eduskuntaryhmästä ei löytyne riittävästi valtiotieteellistä ja taloustieteellistä ekspertiisiä, mutta Kokoomuksella on vanhana valtionhoitajapuolueena paljon omia kellokkaita hallintoviroissa, joten tieto kulkee.

Perussuomalaiset tarvitsisivat puoluekannatustaan vastaavan edustuksen virkamieskuntaan, tai muutoin tulokset jäävät laihoiksi myös hallituksessa. Viimeksi hallituksessa ollessaan perussuomalainen puolue meni lähes aina Kokoomuksen tueksi talousasioissa, kun kyse oli julkisten menojen leikkauksista. Säästäminen on omalla tavallaan vastuullista, mutta hyödyn korjasivat porvarit, kun taas sosiaaliturvan heikennyksistä kärsivät pieni- ja keskituloiset, joiden joukossa on paljon Perussuomalaisten entisiä, nykyisiä ja potentiaalisia äänestäjiä.

Perussuomalaiset olisivat voineet vaatia myös opetus- ja kulttuuriministerin eroa, mutta jostakin syystä puolue ei niin tehnyt. Sen sijaan Hanna Kosonen (kesk.) pääsi iloitsemaan Twitterissään, että opetus- ja kulttuuriministeriön päätös periä Suomen Perustalta kirjani Totuus kiihottaa tuotantokuluja koskevan valtionavustuksen pois, oli ”tärkeä päätös ja viestii siitä, mitä julkisilla varoilla rahoitetaan”. – Törkeä päätös, sanon minä.

Ministerinä toimineen Hanna Kososen kannanotto oli ennennäkemättömän häpeällinen ja röyhkeä tutkimustoiminnan vapauden ja sananvapauden loukkaus. Päätöksen sai aloitteellaan aikaan puolikoulutettu ministerinplanttu, joka pitäisi laittaa takaisin koulunpenkille opiskelemaan kriittisen tutkimustoiminnan periaatteita ennen kuin ryhtyy jakelemaan nypläysohjeita meille.

Kantelukirjelmäni oikeuskanslerille löytyy täältä, ja käsittääkseni se on sekä tieteellisesti että juridisesti vastaansanomaton. Laissa ei ole kohtia, jotka velvoittaisivat edistämään arvovapaassa tutkimustoiminnassa mitään tarkoitusperiä, kuten ”tasa-arvoa” tai ”yhdenvertaisuutta”, joiden käsitesisällöt ovat jo sinänsä filosofisesti kyseenalaisia.

”Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen” ei ole tieteellinen metodi eikä ansioitumisen peruste. Jos niin olisi, tieteenharjoittajat valittaisiin Vuoden Pakolaisnainen -kilpailussa ja Tuure Boelius olisi professori.

Selvitytän tutkimustoimintani viranomaiskohtelun oikeuskanslerilla

Kulttuuri- ja tiedeministerin sijainen, hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen päätti laajentaa ministerin toimenkuvaa ja ryhtyi toimimaan tutkimuksen ohjaajana minulle, tietenkin täysin pyytämättä ja yllättäen.

Kuten monet ovat jo joutuneet huomaamaan, opetus- ja kulttuuriministeriö laittoi pistoolin kirjani Totuus kiihottaa julkaiseen Suomen Perustan ohimolle ja alkoi kiristää ajatuspajalta toiminta-avustuksia sen vuoksi, etten ollut ministerin mielestä noudatellut juuri hänen itsensä näkemyksiä siitä, mitä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus merkitsevät.

Tapaus osoittaa oikeaksi sen, mitä kirjassani väitin: valtiollinen tasa-arvopolitiikka on ämmämafian korkokenkien alle tungettua naistenpalvontaa, jota jokaisen tasa-arvosta jotakin ymmärtävän olisi syytä välttää.

Täysin arvotonta ja suorastaan vahingollista kyseinen politikointi on kaltaiseni homomiehen näkökulmasta. Ministeriön harjoittamassa kiristyksessä oli kyse eräänlaisesta mielivallan ja henkisen väkivallan ilmaisusta perustuslaillista tieteen ja tutkimustoiminnan vapautta vastaan.

Jo pelkkä selvityksen kohteeksi asettaminen oli äärimmäisen typeryyden ilmaus, todellinen aasilauman mylväys, jolla byrokraatit pyrkivät päättämään filosofian sisällöistä ja osoittivat siten oman pölvästimäisyytensä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön osoitettua minua ja Suomen Perustaa vastaan tiedepoliittisen aggression olen pyytänyt oikeuskansleria selvittämään, menettelevätkö tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen (kesk.), edeltäjänsä ja seuraajansa Annika Saarikko (kesk.) sekä ministeriö hyvän hallinnon tai lain vastaisesti pyrkiessään taannehtivasti kiistämään rahoituksen ajatuspaja Suomen Perustalta sen julkaistua tutkimukseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (Helsinki: Suomen Perusta, 2020).

Julkaisen kanteluasiakirjani PDF-dokumenttina myös tässä.

Asiakirja kannattaa lukea sanasta sanaan ja ymmärtää sekä sisäistää sen argumentit ennen kuin lausuu asiasta mitään puoleen tai toiseen. Sama pätee tietenkin myös kiistelyä herättäneeseen tutkimukseeni.

Sisällön ymmärtämisvaatimus koskee etenkin sitä valtavirtamediaa, joka on antanut teoksestani ja sen motiiveista perättömän kuvan ja jonka syötteisiin myös muutamat poliitikot lankesivat kirjaa arvioidessaan.


Ministeriö on ylittänyt toimivaltansa

Käsittääkseni oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että julkinen hallinto ei puutu tutkimustoiminnan sisältöihin poliittisella ohjauksella eikä ministeriön harjoittamalla taloudellisella kiristyksellä.

Näkemykseni mukaan ministeri ja ministeriö ovat ylittäneet toimivaltansa ja yrittävät painostaa kirjani julkaisijaa tavalla, joka vaarantaa hallinnossa asioivien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, toisin sanoen PeL 6 §:n periaatteet, joihin myös ministeri itse on vedonnut kirjaani moittiessaan.

Ministeriö menettelee alun alkaen hyvän hallinnon ja tieteen vastaisesti nähdessään tutkimustoiminnan kurinpidollisena normien valvontakysymyksenä. Tutkimustoiminnan ihanteet ja normit ovat erilaiset kuin hallinnon ja politiikan ihanteet ja normit.

Näyttää siltä, että ministeriössä ei ymmärretä tieteen olemusta eikä sen poikkeavuutta konventionaalisesta ajattelutavasta lainkaan.

Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa tutkimustoimintaa pidetään hallitukseen, median ideologisuuteen ja poliitikkoihin kohdistuvan kriittisyyden esittämisenä, eikä tutkimustoimintaa pitäisi alistaa hallituksen tai median harjoittaman arvostelun kohteeksi, kuten nyt on tapahtumassa.

Yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun ehdoton vaatimus on tutkimusten julkisuusperiaate ja esteetön saanti, ja siksi työtäni ei pidä haudata missään hallinnossa.


Vaarassa tieteen vapaus ja sananvapaus

Käsittääkseni ministeriön menettely rikkoo sananvapautta (PeL 12 §) vastaan ohjatessaan tutkijakuntaa ja julkaisijoita harjoittamaan itsesensuuria. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklan mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Ministeriön menettely on nähtävissä edellä viitatuksi häirinnäksi ja rikkoo siten sekä julkaisijan oikeuksia että kansalaisten tiedonsaantioikeuksia vastaan.

Ministeriön harjoittamalla taloudellisella ehdollistamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset tutkimustoiminnalle pelotevaikutuksensa kautta, ja siksi se saattaa vahingoittaa tutkimustoiminnan vapautta myös laajemmin.

Oikeusvaltiossa minkään ministeriön ei pitäisi selvitellä tutkimustoiminnan oikeutusta eikä tutkijoiden tai tutkimuslaitosten joutua selittelemään tekemisiään poliittiselle hallinnolle, virkamieskunnalle tai esivallalle.

Kun niin on päässyt käymään vihervasemmistolaisen hallituksen toimesta, on se merkki tiedehallinnon punavihreästä kallistumasta, jota arvostelen kirjani luvussa 17. Siten se osoittaa esittämäni kritiikin täysin oikeaan osuvaksi.


Puolueettomuusperiaate vaakalaudalla

Vaarassa on niin ikään hallintolaissa (HL 6 §) viitattu viranomaistoiminnan puolueettomuusperiaate, jonka mukaan viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään.

Vaikka ministeri ei osallistuisi asian käsittelyyn ministeriössä, tutkintaa suoritetaan hänen aloitteestaan, jolloin esteellisyys muodostuu eri puoluetta (kesk.) edustavien ministerien intressijääviydestä suhteessa ajatuspaja Suomen Perustaan (ps.).

Näin on syntynyt tilanne, jossa ministeri pyrkii pidättämään julkisen rahoituksen eri puoluetta edustavalta ajatuspajalta edistääkseen oman puolueensa etua tai tuottaakseen haittaa toiselle puolueelle. Tämä ei ole lain valossa hyväksyttävää.

Olen kiinnittänyt kanteluasiakirjassani huomiota myös siihen, että perussuomalaisten kohtelu hallinnossa ja oikeuslaitoksessa ei ole ollut yhdenvertaista muissakaan asioissa. Olen esittänyt asiasta näyttöä tutkimuksessani, jonka argumentteja kukaan ei ole pystynyt kumoamaan. Vaikuttaa, että Suomen Perustaan ja minuun kohdistettu painostus on osa Perussuomalaisia vastaan laajemminkin suunnattua poliittista kampanjointia.


Kuulemisen laiminlyönti

Ministeriön ryhtyessä Suomen Perustaan kohdistamiin painostustoimiin ei ministeriöstä otettu minuun mitään yhteyttä eikä varattu teoksen kirjoittajalle tilaisuutta vastata kirjasta esitettyihin väitteisiin, kunnes itse otin yhteyttä ministeriöön ja toimitin sinne kaksi kirjelmää, jotka nimesin asianosaisen kannanotoiksi (täällä ja täällä).

Ministeriön menettely on ollut viranomaiselle säädetyn kuulemisvelvollisuuden vastainen, mikä rikkoo hyvän hallinnon ja hallintotoiminnan avoimuuden periaatetta.

Myös siinä tapauksessa, että minuun olisi otettu ministeriöstä yhteyttä ja tilaisuutta vastata olisi tarjottu, menettely olisi ollut tieteenfilosofisesti ongelmallinen. Vääristymähän on nimenomaan siinä, että viranomaisvalta ylipäänsä pyrkii ohjaamaan tutkimustoiminnan sisältöjä taloudellisella uhkailulla.


Tieteellisen arvovapauden mitätöinti ja tutkimustoiminnan vapauden riisto

Ministeriön menettely saattaa olla ristiriidassa myös lehdistönvapauden kanssa, toisin sanoen se voi rikkoa tiedotustoimintaa harjoittavien julkaisijoiden oikeutta ilmaista näkemyksensä hallitusvallasta riippumatta.

Vaatiessaan tutkimustoiminnalta arvosidonnaisuutta ja tarkoitusperien huomioon ottamista ministeri Kososen pyrkimykset ovat joka tapauksessa tieteenfilosofisen ja metodologisen arvovapausvaatimuksen vastaisia. Rahoituksesta tai julkaisustatuksesta ei pidä päättää jälkikäteen sillä perusteella, että jotkut poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin.

Nähdäkseni Suomen Perustan ja tutkijakunnan oikeus esittää yhteiskuntatulkintoja pitäisi olla turvattu nimenomaan ministerin viittaamien yhdenvertaisuus- ja tasa-arvonäkökohtien nojalla. Ajatuspajoilla on tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän, eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen, varmistamiseksi.

Kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä vaan tieteellisesti argumentoituna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä. Näin ollen ajatuspajaa vastaan ei voitaisi käyttää myöskään sitä näkökantaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeat kriteerit täyttävä).


Rahoitussopimusten tulkinnanvaraisuus ja oikeudettomuus

Tutkimusten tuloksista päättämisen ei pidä olla hallinnollisen virkamiestyön alainen asia, eikä viranomaisella ole työnantajan privilegio-oikeutta tutkimusten sisällöistä, julkaisustatuksesta ja tulosten relevanssista päättämiseen tai rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella.

Toimivallan ylitys on tapahtunut jo siinä, kun ministeriö on käynnistänyt selvityksen tutkimukseni poliittisesta ”soveliaisuudesta”, ”asianmukaisuudesta” ja ”poliittisesta korrektiudesta” poliittisin perustein. Kyseinen uhkaus haavoittaa pahoin tutkijakunnan halukkuutta esittää yhteiskuntakritiikkiä tulevaisuudessa ja mitätöi siten tutkimustoiminnan edellytyksiä myös laajemmin.

Nähdäkseni oikeuskanslerin tulisi puuttua asiaan siksikin, että vaakalaudalla eivät ole vain Suomen Perustaan kohdistuvista painostustoimista kärsineiden oikeusturva vaan tutkijoiden oikeusturva ja tutkimustoiminnan vapaus yleisesti.

Filosofian ja tieteen oma olemus vaativat, että tutkimustoiminnan piirissä voidaan olla myös erimielisiä ilman, että mikään ministeriö pyrkii ohjaamaan tutkimus- ja julkaisutoimintaa taloudellisella uhkailulla, ahdistelulla, painostuksella, ehdollistamisella, kiristyksellä tai muulla häirinnällä.

Ministeriön vaatimukset ovat perusteettomia myös sopimusoikeudellisesta näkökulmasta, sillä viitatut näkökohdat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisestä eivät ole yksiselitteisesti määriteltävissä, kuten totean jo tutkimuksessani. Niiden hallintodiskursiivinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, mikä kumoaisi kriittisen tutkimuksen tehtävän.

Ei ole myöskään lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edistämään mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä julkaisuissaan. Myös siinä mielessä ministeriön vaatimukset, menettelytavat ja sisältöjä koskevat sopimukset (mikäli niitä on) ovat oikeudettomia.

Kannattaa lukea myös, mitä sanon politiikan ja yhteiskuntamoraalin alistamisesta juridis-normatiiviselle pakotukselle kirjani luvussa 8 (s. 165 jss). Sen tyyppinen painostus olisi filosofian koko olemuksen tuho.

En luonnollisestikaan vastustele sitä, että virkamieskunta lukee kirjaani. Lukijat voisivat kuitenkin oppia jotakin teoksestani sen sijasta, että he pyrkivät asettumaan argumentaationi yläpuolelle pelkän omavaltaisuutensa turvin sekä pyrkivät estämään muita ihmisiä saamasta ja lukemasta teostani.

Ministeri Kososen ja jokaisen, joka aikoo kirjastani jotakin sanoa, olisi luettava se ensin alusta loppuun ja omaksuttava sisältö sanasta sanaan, mahdollisesti myös tentittävä teos minulle ja läpäistävä tentti hyväksytysti. Vasta sitten heillä olisi oikeus esittää siitä arvionsa.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, mitä oikeuskansleri Tuomas Pöysti ja apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen vastaavat. Olisiko niin, että Suomessa hallitus ei pyri määräilemään vain filosofeja, vaan se valvoo myös oikeuskanslerinviraston toimintaa ideologisesti?


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori
Valtiotieteiden tohtori

Jatkan kamppailua kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta

”Älkää koirasta välittäkö, varokaa vihaista emäntää!” – Tämä on tullut todeksi monien perussuomalaistenkin keskuudessa, kun valtavirtamedia sekoitti kansalaisten pään ja propagoi hädissään ihmisille, että kriittisessä mediatutkimuksessani on muka kyse naisvihasta.

Kuten melkein kaikki jo tietävätkin, julkaisin kevätkesällä teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Arvostelin kirjassani valtamedian puolueellisuutta ja osoitin, että median vihervasemmistolainen tarkoitushakuisuus ilmentää syvemmälle yhteiskuntarakenteeseen pesiytynyttä legitimaatiokriisiä.

Median halkeaminen on yhteiskuntamme oikeusperustusta koettelevan ongelman ilmentymää. Sen juurisyitä ovat maahanmuuton aiheuttama eripura ja EU:n liittovaltiopolitiikka, johon sisältyy monietnisen ja monikulttuurisen ajatusmallin lietsontaa. Juuri ne ovat panneet sekä maailman, median että tieteen sekaisin. Luvussa 11 oli toki myös ripaus feminismin kritiikkiä, joka kohdistui translakiuudistukseen, ”Me too” -hankkeeseen ja Vihreiden Naisten tekemän ”Suostumus2018”-aloitteen mediakampanjointiin.

Klikkaa kuvaa ja odota latautumista, tallenna sen jälkeen PDF:nä ja lue!

Tiede- ja kulttuuriministerinä toiminut Hanna Kosonen (kesk.) alkoi painostaa teoksen julkaisijaa ja jakelijaa Suomen Perustaa taloudellisella uhkailulla katsoen, että teos ei vastaa hänen näkemyksiään tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Ministeriö on muun muassa uhannut periä ajatuspajalta sen yleisen toiminta-avustuksen takaisin.

Käsittelin kirjani vastaanottoa täällä, täällä ja täällä. Jatkan kamppailuani kirjani ja yhteiskunnallisen totuuden puolesta myös nyt, Annika Saarikon (kesk.) palatessa tiede- ja kulttuuriministerin virkaan ja selvitysten jatkuessa ministeriössä.

Olen toimittanut ministeriöön kaksi omaa kannanottoani, joissa vaadin Suomen Perustaan suunnatun taloudellisen painostuksen lopettamista ja teokseni jakelun jatkamista esteettömästi ja välittömästi.

Julkaisen kirjeeni myös tässä:

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 11.6.2020.

Kirjelmäni opetus- ja kulttuuriministeriölle 30.7.2020.

Osuvimman arvion teoksestani on esittänyt emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoituksessaan

”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020. Se kannattaa lukea.



Pääargumenttini ovat seuraavat:

1) Sananvapaus koskee myös ja etenkin tutkimustoimintaa. Tieteen ja tutkimuksen piirissä sananvapauden tulisi olla erityisen hyvin suojattua.

Vaarassa on nyt perustuslaillinen sananvapaus (PeL 12 §) johtaessaan sensuuriin taloudellisen uhkavaatimuksen kautta. Jo pelkkä viranomaistutkinnan kohteeksi asettaminen voi loukata ennakkosensuurin kieltoa, koska se saattaa vaikuttaa tutkijoiden asentesiin etukäteen ohjaavien vaikutustensa tuloksena.

Vaakalaudalla on myös tieteen ja tutkimustoiminnan yleinen vapaus (PeL 16 §), jota ei pitäisi suitsia viranomaismääräyksillä niin, että julkaisijoilta kiristetään toiminta-avustuksia julkaisutoiminnan sisältöihin viitaten.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklassa todetaan: ”Jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.”

Ministeriön harjoittama taloudellinen painostus ja siihen liittyvä tutkimustoiminnan ehdollistaminen ministeriön oman poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaiseksi on nähtävissä lauselmassa viitatuksi häirinnäksi. Siten ministeriön harjoittama kiristys loukkaa myös tätä periaatetta.

Sananvapauteen kuuluu kansalaisten oikeus saada tietoa kaikista lähteistä. Kustantajan julkaisuresurssit ja kirjani saatavilla olo pitäisivät siis olla turvatut säädösten valossa.


2) Tieteen ja tutkimustoiminnan julkisuus on totuuden tavoittelun elintärkeä ominaisuus.

Olen kirjoittanut tutkimukseni tieteellisten periaatteiden mukaisesti. Tieteen normit ovat erilaiset kuin politiikan ja hallinnon normit. Tutkimustoiminnan periaatteisiin kuuluu, että viranomaisvalta ja poliittinen valta eivät puutu tieteilijöiden toimintaan eivätkä tutkimusten sisältöihin eivätkä yritä ohjata tutkimuksia.

Jo pelkkä tutkimusten alistaminen viranomaistutkinnan kohteeksi saattaa olla vaikutuksiltaan kauaskantoista ja tuhoisaa, kun tutkijakunta säikähtää ja alkaa itsesensuroida tai muokata näkemyksiään ministeriön toiveiden mukaisiksi. Taloudellinen uhkailu ja siihen liittyvä puuttuminen tutkimuksen sisältöön haavoittavat tieteen ja tutkimuksen vapautta.

Niinpä rahoituksesta ei pitäisi päättää jälkikäteen sillä perusteella, että poliitikot ovat tyytymättömiä tutkimuksen tuloksiin. Tieteellisessä ajattelussa ja filosofiassa lähdetään siitä, että tutkimusten relevanssia ei saa ratkoa valtiollisen yleisrahoittajan alku- eikä loppusanoissa saati ministerin henkilökohtaisilla mielipiteillä. Tutkimustuloksista tulee tutkijoiden päättää tutkimusprosessissa.

Filosofian alistaminen ministeriön painostuksen kohteeksi on tutkimustoiminnan kannalta tuomittavaa. Voidaan kysyä, miksi tutkimuksia tehtäisiin ja teetettäisiin, jos tuloksista pyrkivät päättämään toimeksiantajat tai rahoittajat itse.

Ministeriössä vaikutetaan ajateltavan, että tutkimusten tuloksista päättämisen tulee olla poliittisen virkamiestyön alainen norminvalvonta-asia. Ministeriö näyttää pyrkivän ratkaisijan rooliin päättääkseen tutkimuksen julkaisustatuksesta (käytännöllinen sensuuriuhkaus) sekä halutessaan pyörtää julkaisijan toiminta-avustuksen kirjani sisällön perusteella.

Tieteessä lähdetään siitä, että tulokset on hyväksyttävä, kun tutkimus on perustellusti suoritettu ja tulokset julkaistu. Poliitikkojen tulisi tällöin mukautua myös tutkimuksen mahdollisiin toimintasuosituksiin eikä ryhtyä painostamaan tutkijoita sillä perusteella, että tulokset eivät ole joidenkin poliitikkojen toiveiden mukaisia.

Koska ministerin vaatimus tarkoitusperien vaatimisesta tutkimuksen lähtökohdaksi on perimmältään epätieteellinen ja edellyttäisi tutkimukselta tendenssimäisyyttä, se on perusteeton ja tieteen vastainen. Niinpä ministerin vaatimuksen ei pitäisi johtaa mihinkään kirjaani koskeviin johtopäätöksiin – ei varsinkaan sellaisiin, joissa ministeriö uhkaa julkaisijaa rahoituksen takaisinperinnällä ja ohjaa julkaisijaa suoranaiseen sensuuriin.

Emeritusprofessori Timo Vihavainen lienee oikeassa, kun hän arvioi, että kirjani on ”liian hyvä” ja että teoksellani on mahdollisesti ”suuri tulevaisuus”.

Siinä on todennäköisesti ylisanoja, mutta olen kyllä itsekin sitä mieltä, että kirjani on parasta, mitä tässä maassa on politiikan tutkimuksen ja filosofian alalta tällä vuosituhannella julkaistu.

Toisella tavalla sanoen mediatutkimukseni asettaminen käytännöllisen sensuurin alaiseksi on ennenkuulumattoman röyhkeää ja jäänee myös historiaan juuri sen tyyppisen tiedepolitikoinnin merkkipaaluna, jota arvostelen tutkimuksessani.


3) Viranomaisella ei ole työnantajan privilegio-oikeutta tai työnjohto-oikeutta tutkimusten sisällöistä päättämiseen eikä rahoituksen kieltämiseen sisältöjen perusteella. Työnjohto-oikeus ei ulotu tutkimusten sisältöihin myöskään yksityisten säätiöiden ja muiden yleisrahoittajien rahoittaessa tutkimuksia.

Tutkimusten tekoa ei pitäisi ensinkään nähdä sellaisena laillisuudenvalvontakysymyksenä, jollaisena ministeriö pyrkii sen näkemään alistaessaan filosofian poliittiselle ja hallintodiskursiiviselle kontrollille. Sellainen kuuluu Neuvostoliittoon, sosialismiin ja muuhun totalitarismiin.

Taloudellinen kiristäminen on keinoista katalin ja alhaisin. Kun poliitikoilta ja byrokraateilta loppuvat argumentit tai niitä ei ole ensinkään esitetty, on muutamien nykypoliitikkojen keskuudessa yleistynyt sellainen ajattelutapa, että on aivan tavanomaista ja suorastaan velvoittavaa kiskoa tekijöiltä rahat pois.

Olen pannut huolestuneena merkille, että myös tiettyjen tieteilijöiden keskuudessa pidetään nykyisin luonnollisena, että jos tutkimusten tulokset eivät miellytä heidän omaa kuppikuntaansa, on sensuroiminen, vaientaminen ja muu todellisuudesta poistaminen täysin oikeutettu tapa toimia. Tämän politikoinnin mielivaltaisuudesta olen esittänyt kirjassani laajan arvostelun, jota kukaan ei ole pystynyt kumoamaan.

Kansanvaltaisessa valtiossa ja vapaassa tutkimustoiminnassa asioista pitäisi ajatella niin, että tieteen ja tutkimuksen nimenomaisena tehtävänä on hallituksen, poliittisten normien ja konventioiden jatkuva kyseenalaistaminen eikä alistuminen poliittiselle ohjailulle! Ministeriön asennoituminen on kääntämässä tämän periaatteen päälaelleen.


4) Ministeriö suorittaa tutkintaa ilman oikeudellista perustetta, ilman tieteellistä asiantuntija-asemaa, epätieteellisesti motivoituneena, poliittisesti jäävinä ja kansalaisten perusoikeudet vaarantaen. 

Ministerin vaatimus vuotuisen toiminta-avustuksen (noin 120 000 euron) takaisin perimiseksi Suomen Perustalta on perusteeton, katsotaanpa asiaa sitten tutkimukseni sisällön valossa tai niiden mahdollisten vaikutusten valossa, joita ministeriön harjoittamasta kiristyksestä voisi seurata tutkimustoiminnan vapaudelle (sisällön suitsiminen ja tutkijakuntaan kohdistuva pelotevaikutus).

Ministeriö on eräissä aiemmissa yhteyksissä vastustellut ajatuspajojen kehittymistä ja pyrkimyksiä profiloitua tieteellisesti toimiviksi sekä käyttänyt ajatuspajojen suhteellisesti alempaa statusta oman poliittisen holhouksensa verukkeena. Vasta-argumenttinani totean, että kirjani ei ole vain ajatuspajoille asetetut normit täyttävä, vaan tieteellisesti perusteltuna tutkimuksena se on ne ylittävä, siis riittävä.

Siksi teostani vastaan esitetyn vyörytyksen argumenttina ei voida käyttää myöskään sitä muotoseikkaa, että kirjaani ei ole tuotettu yliopistossa vaan ajatuspajassa (jonka ei edes tarvitse olla yhtä korkeiden kriteerien alainen).


5) Ei ole olemassa lakia, joka velvoittaisi tutkijoita edustamaan mitään tiettyjä näkemyksiä tai mielipiteitä missään julkaisuissaan. Siihen ei voida velvoittaa myöskään millään sopimuksilla, sillä viitatut käsitteet (’tasa-arvo’, ’yhdenvertaisuus’) ovat kelluvia merkitsijöitä (signifiant flottant) ja sisällöltään soveltumattomia yksiselitteisesti määriteltäviksi, kuten totesin jo tutkimuksessani. Niiden hallinnollinen määritteleminen voisi perustua vain pakottamiseen tai vallan käyttöön, joka kumoaisi tutkimustoiminnan idean.

Käsittääkseni kirjani saatavilla olo pitäisi taata sekä lain että tieteellisten periaatteiden valossa, samoin kuin sen julkaisijan loukkaamattomuus teokseni kustantajana ja yhdenvertaisen valtiorahoituksen saajana.

Nähdäkseni erilaista poliittista näkökantaa edustavalla ministerillä ei ole oikeutta käyttää taloudellista painostusta toista poliittista puoluetta lähellä olevan ajatuspajan kiristämiseen. Kun ministeri ja ministeriö ovat niin tehneet, ne ovat ylittäneet toimivaltansa.

Ajatuspajoilla on nimenomaan tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen perustuva oikeus nauttia julkista rahoitusta niiden yleistehtävän – eli yhteiskunnallisen keskustelun herättämisen – varmistamiseksi.

Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että kansalaiset voivat saada tietoa sekä tieteilijöiden että poliittisten edustajien ja ehdokkaiden näkemyksistä pidäkkeettömästi. Kiistän esittäneeni naisvihaa, häirintää, syrjintää tai mitään muutakaan mediassa väitettyä ja totean esittäneeni lainvalmistelun arvostelua sekä tasa-arvopolitiikan filosofista tarkastelua.

Rahoituksen takaisinperintää ajatuspajalta voitaisiin harkita nähdäkseni vain siinä tapauksessa, että ajatuspaja ei jatka julkaisemansa teoksen jakelua alkuperäisessä muodossa: sekä painettuna niteenä että verkkosivuillaan.

Esitän, että ministeriö luopuisi Suomen Perustaa kohtaan osoittamistaan vaatimuksista ja että kirjani saatavilla olo varmistettaisiin viivyttelemättä.


6) On huomattava, että sekä ministeri Kosonen että Perussuomalaisten puoluejohto ovat asioita arvioidessaan reagoineet median syötteisiin – eivät teokseeni, jota kukaan kommentoijista ei ollut lukenut.

Kuten professori Vihavainenkin viittaa edellä mainitussa kirjoituksessaan, on valtavirtamediassa annettu vääristelevä kuva tutkimuksestani. Esimerkiksi Ilta-Sanomien Timo Haapala väitti kirjoituksessaan ”Persujen kohuhahmot eivät Timo Soinille kelvanneet – Halla-aholle kelpasivat” (13.6.2020), ettei minua olisi hyväksytty Perussuomalaisen puolueen jäseneksi (olin kyllä puolueen jäsen 2010, vaikka ehdokkaaksi en tuolloin mahtunut).

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola puolestaan levitti minusta kirjoituksessaan ”Alkukesän kirjarovio lupaa lämmintä loppukesää” (12.6.2020) henkilökohtaisia ja perättömiä huhuja hyvän lehtimiestavan vastaisesti.

Ylen TV-uutisissa 13.6.2020 kello 18 kirjani kirjoittajaksi mainittiin virheellisesti kansanedustaja Ano Turtiainen, jolla ei ole mitään tekemistä kirjani kanssa!

Valtiorahoitteinen Yleisradio valehteli Jussi Halla-ahon sanoneen kirjaani Ano Turtiaisen kirjoittamaksi!

Näyttöä ja esimerkkejä toimittajakunnan taitamattomuudesta ei ole tarvinnut erikseen hakea. Median sekopäisyys on ollut systemaattista ja toimitukset sekaisin kuin seinäkello. Vaikka totuus nyt poltteleekin toimittajien sormia, heidän tulisi malttaa sen verran, että vaivautuisivat kirjoittamaan edes nimet ja tekijät oikein.

Kirjaani koskeva mediakohtelu on ollut valtavirtamedian raihnainen kosto kirjassani esittämästäni mediakritiikistä.

Tältä pohjalta – ja 420-sivuisessa teoksessa esittämäni dokumentoidun mediakritiikin valossa – esitän, että Ylen asema laitettaisiin uuteen parlamentaariseen tarkasteluun ja valtioneuvosto tutkituttaisi, pitäisikö valtavirran medioilta periä takaisin niiden vuotuiset valtion lehdistötuet (noin 18 miljoonaa euroa).

Ministerillä tai ministeriöllä ei ole mitään oikeutta välillisesti tai välittömillä toimillaan tuhota tutkimusta, kiristää julkaisijoita eikä estää tai rajoittaa sananvapauteen kuuluvaa mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta sekä kansalaisten tiedonsaantioikeutta.

Filosofien, tieteilijöiden, kirjailijoiden ja muiden kulttuurintuottajien painostamisella on taipumus päättyä ikävästi etenkin suitsijoiden omalta kannalta.
 
Vaadin tutkimukseni jakelun jatkamista esteettä ja välittömästi. Oikeusvaltion toteutuminen edellyttää, että sitä pitäisi olla saatavissa sekä kirjakaupoissa, kirjastoissa että kirjamessuilla viimeistään syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä. Esitän teostani seuraavien oppiaineiden tutkintovaatimuksiin yliopistoissa: media-ala (viestintä ja informaatiotieteet), käytännöllinen filosofia sekä yhteiskuntatieteet, kuten valtio-oppi, poliittinen historia ja politiikan tutkimus yleensä.


JUKKA HANKAMÄKI

Filosofian tohtori, filosofi
Valtiotieteiden tohtori, sosiaalipsykologi
Helsinki