Totuus kiihottaa – Mitä sanon mediatutkimuksessani?

Platon katsoi, että kenelläkään ei pitäisi olla asiaa filosofikuninkaaksi ennen viidenkymmenen vuoden ikää. Nyt kun tämäkin asia on osaltani kunnossa, nautin siitä, että minulla on poliittista valtaa enemmän kuin Ruotsin kuninkaalla.

Nimittäin Kaarle Kustaa ei voi sanoa poliittisista asioista mitään ilman, että hänen lipsautuksestaan alkaa suuri mediakohu. Sen sijaan minä voin sanoa mitä vain ilman, että media kiinnittää asiaan huomiota lainkaan!

Mutta myös minä olen kiinnittänyt huomiota median toimintaan. Tänään onkin Suuri Päivä, ja julkaisen pitkään kirjoittamani mediatutkimuksen.

Teoksen kustantaa Suomen Perusta, ja sen nimi on Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Painetussa kirjassa on 420 sivua, kirjaa jaellaan PDF:nä vapaasti, eikä tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ole mainostaa, vaan tiedottaa tutkimustuloksista.

Klikkaa tästä ja odota latautumista. Tallenna PDF koneellesi ja lue!

Teoksessa selitetään median halkeamista perinteiseen valtavirtamediaan ja toisaalta vaihtoehtoiseen uusmediaan perimmältään muuna kuin mediailmiönä. Median jakautuminen ei ole pelkkä viestinnällinen ilmiö vaan merkki huonosta politiikasta ja järjestelmäpolitiikan epäonnistumisesta. Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole itse itsensä syy.


Median halkeaminen on seuraus väestöpoliittisesta jakautumisesta

Sen sijaan median jakautuminen on seuraus yhteiskuntakeskusteluihin syntyneestä railosta ja se puolestaan yhteiskunnallisen todellisuuden halkeamisesta. Taustalla vaikuttaa väestössä tapahtunut repeäminen, jonka tuloksena on syntynyt lähinnä kaksi todellisuuden tulkintalinjaa: jakautuminen yhtäältä (1) affektiiviseen, emotionaaliseen ja idealistiseen asennoitumiseen ja toisaalta (2) realistiseen, rationaaliseen ja reflektiiviseen todellisuuden tulkintaan. Vastakkain ovat siis tunteelliset ja järjelliset ajattelutavat.

Ensin mainittua on edustanut vasemmistopopulistinen valtavirtamedia ja jälkimmäistä sen haastajaksi kohonnut kansalaisjournalismi, jota on esiintynyt sosiaalisessa mediassa, blogosfäärissä ja varta vasten perustetuilla sivustoilla sekä vaihtoehtoisissa medioissa.

Tutkimuksessa huomioidaan myös roolien vaihtumiset. Perinteinen media on ollut taantumassa, ja uusmedia on valtavirtaistunut.

Lisäksi valtamediassa ei ole huomattu, että myös valtamedian oma näkökulma on ollut vain yksi vaihtoehto muiden joukossa. Valtamedia on kuitenkin levikeillään hallinnut julkisuuden kenttää.

Koska valtaa ei ole olemassa ilman valheita, on valtamedian rooliin liittynyt per definitionem aina myös tietty valheellisuus, joka on ilmennyt ”sananvastuuna”, ”yhteiskuntavastuullisuutena”, ”vihatotuuksien” pois jynssäämisenä, ”valikoivana journalismina”, ”muunneltuna totuutena” ja pahimmillaan kertomatta jättämisenä sekä suoranaisena sensuurina. – Miten? Sen osoitan tutkimuksessani laajalla ja perusteellisella aineistolla.

Mediassa tapahtuneen repeämän aiheuttajaksi osoitetaan tutkimuksessani lähinnä maahanmuuton tuottama eripura ja siihen liittyvä kansalaisluottamuksen sekä sosiaalisen pääoman katoaminen ja Euroopan unionin liittovaltio- sekä keskittämispolitiikka.

Maahanmuutto on ollut edistämässä muun muassa suomalaisten ihmisten työttömyyttä ja julkisen talouden velkaantumista samalla, kun liittovaltiopolitiikka sekä siihen liittyvä internationalismi ovat johtaneet työn virtaamiseen pois Suomesta.


Monikulttuuri-ideologia on valtavirtamedian tendenssi numero 1

Kansalaisten sukset ovat menneet ristiin, ja se on seuraus kansanryhmien etujen ja intressien konflikoitumisesta. On syntynyt arvo-, etu- ja kulttuurikonflikteja, jotka ovat ratkaisemattomia. Tulijoiden arvot ovat poikenneet huomattavasti länsimaisesta rationalismista, ja etukonflikteja ei voida ratkaista rahalla, kun valtiovarainministeriön pöytälaatikot ovat tyhjät. Lopulta on syntynyt kokonaisia kulttuurikonflikteja, kun kansanryhmät ovat järjestyneet identiteettipoliittisiksi klustereiksi.

Jäätä on yritetty sulattaa monikulttuuri-ideologisella lähetystyöllä, jota saamme kuulla Helsingin Sanomien jokapäiväisinä aikuisten iltasatuina ja Yleisradion tauottomana äänilevykonserttina. Monikulttuuri-ideologia on kuitenkin osoittautunut paradoksiksi, niin kuin suvaitsevuuden toiveetkin. Monikulttuurisuus johtaa suureen konformismiin, eli yhteensovittamisen pyrkimykseen, ja sitä kautta monokulttuuriin. Suvaitseva yhteiskunta taas ei ole vapaa, vaan täyttyy – liberalismin paradoksin mukaisesti – suvaitsevuuden vaatimuksista, kun kansalaisille teroitetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi sietää.

Pahinta on ollut, että järjestelmäpolitiikan syrjäyttämiä kantaväestöjä ei kuulla vaan heidän poliittista yhteiskuntakritiikkiään haukutaan vihapuheeksi, joka koetetaan julistaa laittomaksi. Keskustelua käydään nähdäkseni täysin väärästä asiasta, jos taannutaan ajattelemaan, millä perustella joku pitäisi vaientaa. Oikea ongelma on, kuinka kukaan voi olla niin ymmärtämätön, että ryhtyy kieltämään yhteiskuntakritiikin esittämistä.

Entäpä jos arvostelu onkin ansaittua? Niin sanottua vihapuhetta edeltää yleensä jokin valtapuhe, jolla käytetään julkista valtaa jonkun hyväksi ja jotain vastaan. Julkinen valta ottaa entistä useammin kantaa vierasperäisten hyväksi kantaväestöjä vastaan, mikä ilmenee esimerkiksi ”positiivisessa erityiskohtelussa”.

Sananvapauden idea on kuitenkin ollut jo Magna Cartan ajoilta asti siinä, että se on vertikaalinen eikä horisontaalinen. Sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi valtiovaltaa vastaan eikä kansalaisten suojaksi toinen toisistaan esittämiä mielipiteitä vastaan, niin kuin nykyisessä ilmiantokulttuurissa ja kunnianloukkausten kansanhuveissa tunnutaan ajateltavan.

Kriittinen puhe on yleensä reaktiota vallankäyttöön. Niinpä eripuran ja luottamuspulan syy ei ole mikään äänestysaktiivisuuden lasku vaan harjoitettu politiikka, jota ovat tehneet sekä huvitteluliberaali oikeisto että vihervasemmisto.

Maahanmuutto on syventänyt kuilua, samoin liittovaltio- ja keskittämispolitiikka. Siten on rakennettu uuden ajan yhteiskuntaa, joka koostuu ruhtinaskunnista ja universaalista EU-tasosta. Paikallisella tasolla ihminen on vaikutusvallaton, ja liittovaltion taso on etäinen, abstrakti ja mittasuhteiltaan väärä.

Sen sijaan hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain kansallisvaltion toimintatasolla, jolla voidaan ottaa huomioon kansakuntien ja valtioiden erilainen väestörakenne, tuotantorakenne, teollinen ja taloudellinen rakenne sekä kulttuuriset ominaispiirteet. Tämä tekee kansallismielisyydestä ja kansallisten etujen ajamisesta ensiarvoisen tärkeää myös tulevaisuudessa.

Suomessa puhutaan paljon syrjäytymisestä ja eriarvoisuudesta sekä tehdään köyhyystutkimusta. Köyhyystutkimus onkin monille tieteilijöille hyvä bisnes, sillä valtiovallalla on suuri motiivi teeskennellä, että se lievittää tuottamiaan ongelmia.

Tämä tapahtuu kippaamalla köyhyystutkimuksen paljon rahaa, niin että kyseisestä tiedepolitiikasta on päässyt nauttimaan jo köyhyystutkimuksella kannatusta kalastellut Maria Ohisalokin (vihr.). Kyseessä on kuitenkin sadetanssi. Näin pohditaan, mistähän se maahanmuuton ja EU-aneiden aiheuttama köyhyys oikein johtuu, eikä huomata, että vastaus sisältyy kysymykseen.


Politiikan oikeusperustusta koskeva kriisi yritetään kääntää populismiväitteiksi

Mitä tekemistä tällä sitten on median kanssa? Tämänhän piti olla mediatutkimus.

Palaan alkuun. Olen todellakin tutkimuksessani osoittanut, miten mediassa vallitseva halkeaminen ja eri mieltä olevien ihmisten nimittäminen ”toisinajattelijoiksi”, ”vaihtoehtomedioiksi” tai jopa ”vastamedioiksi” ilmentää koko politiikan legitimaatiokriisiä.

Median tieto- ja totuuskriisi ei siis ole mikään irrallinen eikä erillinen ilmiö, jota voitaisiin tarkastella vain viestintäteoreettisesti, vaan se juontaa juurensa politiikan koko oikeusperustusta koskevasta syvästä eripurasta ja erimielisyydestä, joka aineellistuu kantaväestön ja tänne muualta tulleiden kilpailussa työpaikoista, opiskelupaikoista, asunnoista, sosiaaliresursseista ja aivan kaikesta, viime kädessä leivästä Hurstin leipäjonoissa.

Miten sitten toimii media? Tässä tutkimuksessa olen osoittanut, että valtavirtamedia on mennyt näiden kahden, eli maahanmuuton ja ”internatsismina” tunnetun EU:n liittovaltiopolitiikan, takaajaksi lähes kaikessa. Etenkin tämä näkyy Yleisradion ja Sanoma-konsernin viestimissä mutta myös muualla valtavirtamediassa.

Kansallista etua puoltavat äänenpainot on pyritty tuomitsemaan ”populismiksi” tai ”fasismiksi”, jonka uhkaa pidetään yllä pyörittämällä televisiossa jatkuvia natsidokumentteja ja rahoittamalla vihreää tutkijaa Oula Silvennoista Suomen Akatemian noin 434 000 euron myötäjäisillä.

Tarkoitus lienee todistella akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin tapaan, että itsenäinen rajapolitiikka, väestöpolitiikka ja verovarojen käyttö oman kansamme hyväksi ovat muka rasismia. Myös Koneen Säätiö on tukenut punavihreää tendenssitutkimusta avokätisesti.

Olen tutkimuksessani osoittanut, että populismiksi sanotuilla ilmiöillä ja populismista moitituilla puolueilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen populismin kanssa. Määrittelen populismin funktionaalisesti niin, että (1) populismia on katsomus, jonka mukaan puolue kannattaa kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toimiiko esimerkiksi Perussuomalaiset näin? – Ei varmasti, vaan puolueella on hyvinkin vankkoja perusarvoja ja lähtökohtia.

Populismiin liittyy myös se, että (2) ehdokkaina on poppareita: urheilijoita, lavalaulajia ja missejä. Katsokaa nyt, paljonko korporatiivisilla systeemipuolueilla on näitä kaikkia riveissään ja arvostelkaa vasta sitten Perussuomalaisia vastaavasta.

Populismia on myös (3) ylhäältä päin tapahtuva johtaminen ja vetoaminen suuriin liidereihin. Omien havaintojeni mukaan perussuomalaista puoluetta on johdettu viime aikoina kentältä eri puolilta Suomea, mikä ilmeni muun muassa viime eduskuntavaalikampanjassa.

Ja populismia ovat (4) eliitin vastaisuus sekä (5) kansalaismielipiteiden suora esittäminen ilman kaupan, teollisuuden, maatalouden tai ay-liikkeen intressien ajajaksi asettumista. Nämä kyllä toteutuvat Perussuomalaisten toiminnassa, mutta sepä onkin osa demokratian ihannetta.


Politiikan medioituminen on sosiaalista korruptiota

Populistiset kytkökset ovat suomalaisessa yhteiskunnassa sidoksissa maamme poliittisen universumin korruptoituneisuuteen. Eräänä tutkimuksellisena lähtökohtanani on göteborgilaiselta viestinnän professorilta Jesper Strömbäckiltä lainaamani medioitumisen käsite. Myös Kent Asp puhui samasta ilmiöstä Ruotsissa jo aiemmin.

Politiikan medioitumisella tarkoitetaan eräänlaista sosiaalista korruptoituneisuutta, jossa vaihdon välineenä ei toimi raha vaan julkisuus ja mielipiteet. Poliitikot ovat havainneet uransa olevan riippuvaista valtamedian suosiosta, ja niinpä poliitikot ovat alkaneet myötäillä toimittajien näkemyksiä.

Tätä kautta toimittajien käsiin on keskittynyt paljon valtaa, jopa enemmän kuin poliitikoilla itsellään. Toimittajat puolestaan puhuttavat sekä poliitikkoja että tieteilijöitä erittäin valikoidusti ja oman poliittisen suuntautumisensa mukaan puolueellisesti. Olen kuvannut tilannetta niin, että toimittajat seisovat valtapodiumin kultamitalikorokkeella ja asioivat puolin ja toisin sekä hopeatilalla olevien poliitikkojen että pronssisijalla olevien tieteilijöiden kanssa.

Tästä julkisuuden orkestroimisesta syntyy puolueellista agenda- ja tendenssijournalismia, jossa myös asiantuntijajulkisuus on vääristynyt tieteilijöiden tavoitellessa uralleen välttämätöntä mediajulkisuutta. Punavihreän värisuoran vallassa oleva yhteiskuntatiede ja yliopistolaitos syöttävät jatkuvasti vihervasemmistolaisesta kallistumasta kärsivän valtamedian lapaan, ja näin pyritään luomaan oikeutusta niin maahanmuutolle kuin Euroopan liittovaltiopolitiikan ja euroalueen pönkittämisellekin.

Esitän tutkimuksessani laajan näytön myös siitä, kuinka puolueellista yhteiskuntatutkimuksesta on tullut yliopistoissa, kun juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut tiedosta eikä totuudesta vaan ”tasa-arvoisuudesta”, ”arvoista” ja ”oikeudenmukaisuudesta”, ja yliopistoihin hakeudutaan parantamaan maailmaa – ei selvittämään sitä, kuinka maailma toimii tai ei toimi. Tämä johtaa väistämättä sivuraiteelle tieteellistä totuutta tavoiteltaessa, ja laaja ”arvoihin” vetoaminen on tieteenfilosofisten metodologioiden vastaista, niin kuin arvolatautunut toiminta yleensäkin on ideologista.

Mitään uutta vasemmistopopulistisen valtamedian puolueellisuudessa ei tietenkään ole. Saman ovat todenneet myös monet verkkokolumnistit, esimerkiksi Tere Sammallahti arvostellessaan entisen pornotähden nimittämistä Yleisradion kolumnituotannon portinvartijaksi – ja toisaalta vaikkapa Juha Hämäläinen tilittäessään, kuinka vinksallaan Ylen ohjelmahankinnan näkemykset ovat etenkin koskien nyky-Yhdysvaltoja. En ole siis yksin tätä mieltä. Mutta nyt puolueellisuus on tieteellisesti osoitettu tässä yli 800 viitettä kattavassa tutkimuksessani.


Sensuurijournalismi antaa valheellisen kuvan yhteiskunnassa esiintyvistä mielipiteistä

Entä puhe tiedosta ja totuudesta? Käärme neuvoi paratiisissa Eevaa, että mikäli syötte tiedon puusta, saatte tietää totuuden. Mutta sitä hän ei kertonut, että te sen vuoksi kuolette. Halu tietää totuus kiihotti kuitenkin niin paljon, että Eeva sen vuoksi poimi kärsimyshedelmän. Hän antoi hänelle ja hänkin söi.

Käärme kuitenkin valehteli, sillä vaikka olikin totta, että ihmiset saavat siten tietää totuuden, hän jätti jotakin kertomatta, eli antoi valheellisen kuvan asioista. Tämä muistuttaa Yleisradion nykyisen toimitusjohtajan kannanottoa, että ”uutisoimatta jättäminen ei ole sananvapauden rajoittamista”, minkä hän puolestaan antoi Päätoimittajien yhdistyksen varapuheenjohtajana.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin olennaisesti – ei vain oikeus sanoa asiansa – vaan myös oikeus saada tietoa kaikkien kanavien kautta. Vastaanottajan rooli on nyt niin kuin Aatamilla aikoinaan. – Kumpi siis kiihottaa ihmisiä nykyisin enemmän, totuus vai valhe?

Molempia nimittäin esiintyy. Media, joka suodattaa ja sensuroi, antaa joka tapauksessa valheellisen kuvan siitä, millaisia näkemyksiä yhteiskunnassa esiintyy, ovatpa ne sinänsä totta tai eivät.

Myös kiistanalaisista ja ongelmalliseksi koetuista asioista pitäisi käydä täysin avointa keskustelua. Se olisi todellista sananvapauden toteuttamista, kun taas ongelmattomien asioiden kohdalla sananvapauden laillinen suoja olisi tarpeeton. Tässä mielessä suhtaudun erittäin torjuvasti yhteiskuntakritiikin lavastamiseen ”vihapuheeksi” ja sen kriminalisointiin, sillä se avaisi suoran tien kaiken sellaisen aineksen sensurointiin, joka herättää vihaa vastaanottajissa.


Mikrotason kertomustalous vs. makrotason järjestelmäpoliittiset faktat

Entä sitten itse totuus; onko sitä edes olemassa? Totuus, a funny thing, usein ajatellaan. Kenties sen vastakohta, valhe, katosi diskurssista siksi, että pitkään aikaan ei katsottu mitään ehdottomia totuuksia olevankaan, kunnes totuuden ja valheen käsitteet pullahtivat jälleen esiin. – Miksi? Kirjassani on vastaus myös siihen, ja se löytyy vallan käsitteen kautta.

 

Valtavirtamedia on itse julistautunut ainoaksi laadukkaan journalismin tekijäksi ja ominut totuuden itselleen. Paradoksi on siinä, että samat postmodernistiset toimittajat, jotka ovat omaksuneet relativistisen käsityksen totuudesta jo opiskeluaikoinaan, huutavat nyt yksiäänisesti totuuden perään. Jälkimoderni näkemys, että jokaisella on oma näkökulmansa, on korvattu kovaäänisellä vaatimuksella faktajournalismin puolesta, ikään kuin mielipiteiden varaisista arvostuskysymyksistä voisi olla joitakin positivistisen tieteenihanteen mukaisia faktoja.

 

Niin sanotussa kertomustaloudessa tämä näkyy selvästi. Kun median narraatiot koostuvat tunteisiin vetoavista kertomuksista, esimerkiksi pakolaisten kujanjuoksuista, on siirrytty järjestelmäpolitiikasta subjektiivisten vaikutelmien ja kertomusten tasolle.

 

Faktoilla ei voi tällöin olla merkitystä, sillä kertomuksilla on harvoin todistusarvoa, niin kuin näkyy Irakista elossa löydetyn mutta kuolleeksi väitetyn palautetun tapauksessa. Ja tämänkin kertomuksen laatimisessa oli osallisena valtiollinen Yleisradio. ”Näkökulmiensa” kautta myös Helsingin Sanomat pumppaa ihmisten suut ja korvat täyteen monikulttuuri-ideologiaa, vaikka se tuottaakin monille näköpulmia.

 

Pahinta kyseisessä kertomustalouden syleilyyn ajautumisessa on, että silloin siirrytään politiikan makrotasolta henkilökohtaiselle mikrotasolle. Suuria politiikan kuvioita pyritään ratkomaan henkilökohtaisina mikrotason kysymyksinä, eli henkilökohtaisten pyyteiden mukaisesti. Ulkopolitiikkaa ja väestöpolitiikkaa ei kuitenkaan pidä tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan kyseiset linjaukset pitäisi ratkaista politiikan makrotasolla sen mukaan, mikä on kantaväestömme mielipide asiassa.

 

Se puolestaan perustuu kansakuntien itsemäärämisoikeuteen ja luonnonoikeudelliseen itsejärjestymiseen sekä poliittisen vallan perillisyyteen vanhan hyvän hegeliläis-snellmanilaisen valtiofilosofian mukaisesti – filosofian, jonka periaatteet on pitkälti unohdettu, eikä kansalaisten mielipiteitä ole kuultu näissä asioissa juuri lainkaan.

 

Koska katson, että kyse on pitkälti koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisistä, ulotan tarkasteluni myös siihen rooliin, joka oikeustieteilijöillä on ollut, kun perimmältään poliittiset kysymykset on haluttu ratkoa lakituvissa ihmisoikeusretoriikkaan ja perusoikeusfundamentalismiin tukeutuen. Habermasilaista yhteiskuntateoriaa arvostellen väitän, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella saati saavuttaa tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa rangaistusten uhka, ja siksi omistan kirjassani paljon sivutilaa sananvapauden puolustamiselle.

 

Tuloksena jälkikäteissensuurista on hiljaisuuden spiraali, jossa tuomiot kiertyvät perustuslainvastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun kansalaiset pelästyvät ja alistuvat sensuroimaan itseään, ja lainsäätäjä ”vain kirjaa” uudeksi normaaliksi vakiintuvaa käytäntöä. Sitä jokaisen ammattitaitoisen filosofin pitäisi työkseen vastustaa.

Kiitokset medioille runsaasta aineistosta

Miten sitten olen osoittanut mediaa ja sen puolueellisuutta koskevat väitteeni? Esimerkkitapauksia ja aineistoa on runsaasti, ja kiitänkin toimittajakuntaa siitä, että se ei ole säästellyt eikä salannut puolueellisuuttaan; tosin puolueellisuutensa tunnustaminen ei vapauta siitä.

Eräs yliopistotutkija, nimeltään Markus Ojala, arvioi asiaa jokin aika sitten Politiikasta-lehden kirjoituksessaan ”Puolueettoman journalismin aika on ohi” niin, että puolueellisuutensa myöntäminen vasta vapauttaakin vastuusta. Ajatuskulku on samanlainen kuin ryöstäisi ihmisen ja sanoisi tehneensä sen vilpittömästi. Ajatus herättääkin kysymyksen, kuka näille nuorille on opettanut yliopistossa logiikkaa ja tieteenfilosofiaa, eivät kai vain Thomas Wallgren (sd.) ja Panu Raatikainen (vas.)?

Tutkimusaineistoni on monipuolinen. Olen laatinut analyysin esimerkiksi Turun terrori-iskun mediakäsittelystä. Olen analysoinut niin sanotun alpakkatapauksen ja kirjoittanut laajasti esimerkiksi ”Me too” -hankkeen ja ”Suostumus2018”-hankkeen mediakäsittelyistä sekä koululaisten ilmastolakkoilusta, joiden uutisointi koostui pitkälti näiden hankkeiden hehkutuksesta, niin kuin vallankumous olisi juuri ovella.

Olen käsitellyt laajasti myös asiantuntijavaltaa käyttävää tiedemediaa, joka kärsii tulosten toistettavuuskriisistä ja vertaisarviointimenettelyjen mielivallasta, kun läpi näyttävät menevän ankarasta kontrollista huolimatta (tai sen vuoksi) Keijo Kaarisateen parodiatekstitkin. Paikkaansa pitää muunnelma vanhasta sanonnasta: kun tarpeeksi kauan katsot Keijoon, lopulta Keijo katsoo sinuun!

Helsingin Sanomat TV-mainostaa nyt Päivälehden työllä, jota lehti teki kansallisvaltion rakentamiseksi. Tämä on tekemisissä sen kanssa, että lehdistöllä oli aikoinaan laaja rooli kansallisvaltioiden muodostumisessa. Sen sijaan historioitsija Benedict Andersonin käsityksiä, joiden mukaan kansallisvaltiot ovat pelkästään kuviteltuja yhteisöjä, pidän vääristelevinä.

Myöskään Hesarin mainos lehdestä ”Suomen rakentajana” ei ole linjassa toimituspolitiikan nykyasennoitumisen kanssa. Nykyisin lehti näyttää mieltävän itsensä dekonstruktiivisesti kansallisvaltiomme purkajaksi ja hajottajaksi, minkä osoitan tutkimuksessani. Samoin esitän (ehkä jonkun mielestä purevaa) mutta tarkoin dokumentoitua kritiikkiä myös Yleisradion vihervasemmistolaisesta kallistumasta ja ehdotan asian asettamista uuteen parlamentaariseen tarkasteluun. Ylen ongelma ei ole koskaan ollut ulkoinen vaikuttaminen vaan sisäinen politisoituminen.

Koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa median on tietysti helppo poseerata ”totuuden kertojana”, sillä viestintä koostuu yksinkertaisten tilastotietojen välittämisestä, kuten sairastuneiden tai kuolleiden kirjaamisesta ja hallituksen ohjeiden tähdentämisestä, niin kuin aina ennenkin.

Samalla valtavirtamedia lähes vaikenee euroalueella käynnissä olevasta valtavasta tulojensiirrosta, joka tapahtuu koronakulissin varjolla, kun ankarasti verotetuilta suomalaisilta riistetään 8,5 miljardia euroa Italialle, joka on Suomea lievemmin verotettu maa. Heti kun astutaan pelkän banaalin datakirjailun alueelta poliittisten asioiden alueelle ja pohditaan, onko tämä oikein ja mitä pitäisi tehdä, alkavat valtavat erimielisyydet, ja valtamedian sekä vaihtoehtoisen toisinajattelun sukset menevät ristiin.

Syynä voi olla myös se, että kykyä analyysien tekoon ei toimituksista kerta kaikkiaan löydy, eikä ymmärretä liittovaltioon kulkevan junan olevan jo perillä. Paradoksien paradoksi on siinä, että media hyväksyy selitykset, joiden mukaan liittovaltioon ei olla matkalla. Mutta toisaalta se katsoo läpi sormien tuota yhteistä verotusta, jonka puitteissa suomalaisten tuottamia ja tarvitsemia verovaroja ammennetaan vieraiden kansakuntien hyväksi, ja EKP:n myöntämiä ikuisia keskuspankkilainoja, joilla valtiot sidotaan keskuspankkiin, toisin sanoen elimeen, jolla ei pitänyt olla mitään poliittista valtaa. Vallan vahtikoirasta on tullut salonkien sylipuudeli.

Valtamedian päänsilitys eurososialismia ajavalle sosialistihallitukselle on valtava systeemivale, jonka tuloksena maamme menee kuin vene ilman tappia kohti pohjaa. Samanaikaisesti kansalaisille teroitetaan Yleisradion ohjelmissa, miten kaikenlainen kansallismielisyys ja oman kansamme etujen puolustaminen muka on vaarallista nationalismia, joka on torjuttava!


Mihin pyrin?

Lopuksi pari tärkeää kysymystä. (1) Pyrinkö tällä tutkimuksella ohjeistamaan mediaa? Vastaus on: En pyri. En koeta neuvoa mediaa, enkä voisikaan. Tämä ei ole preskriptiivistä eli ohjaavaa tutkimusta vaan deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta. Olen siis vain kuvannut, kuinka valtavirtamedia on tähän asti toiminut, ja olen pyrkinyt tekemään kaiken silkkihansikkain, toisin sanoen pyrkimällä etsimään perusteita sille, voisiko valtamedian puolueellisuutta jotenkin puolustaa. Mutta valitan: olen epäonnistunut. En ole löytänyt puolueellisuudelle perusteita.

Toinen kysymys: (2) Olenko tyytymätön puolueemme mediakohteluun tai pyrkiikö Perussuomalaiset jotenkin määräämään mediaa taikka kerjäämään parempaa kohtelua? Vastauksenani esitän, että puolueemme ei kerjää mitään. Mutta esitän sen huomautuksen, että puolueellisuus ei taida kuitenkaan olla yleisöjen ja lukijoiden kannalta ihan oikein. Siihen on liittynyt pyrkimystä sensuroida maahanmuutto- ja EU-kriittisiä mielipiteitä valtamediassa, sosiaalisessa mediassa ja juristien nuijilla oikeussaleissa.

Puolueemme ehdokkaiden ja edustajien kohtaama kelju asennoituminen, skandalisoiminen ja vaikeneminen puolueemme ohjelmia koskevasta informaatiosta ovat antaneet kansalaisille virheellisen kuvan asioista. Siltä osin kuin painokasta sanankäyttöä on taholtamme esitetty, ei kohtelua ole ollut joissakin tapauksissa ollenkaan. Myös vaikeneminen on ollut kuuluvaa, ja sekin on toki huomattu. Kielteinenkin julkisuus on kääntynyt meille myönteiseksi.

Kuten jo totesin, yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella tilanteissa, joita varjostaa sanktioiden uhka. Juuri se tuomitsee totuuden katoamaan. Totuus on arka olento, joka pakenee hetkessä seinänrakoihin, ja lopulta kaikki puhuvat pelkkää doublespeakia vain omaksi edukseen: joko formaalisia tai sosiaalisia rangaistuksia vältellen niin kuin muinaisessa Neuvostoliitossa.

Tarkoitukseni ei siis ole piirtää ahtaampia rajoja sananvapauden ympärille vaan osoittaa, että koko sananvapauden käsite on nietzscheläisittäin arvioiden hullunkurinen. Siinä oletetaan, että vapaus on luovutettua ja tulee korkeammasta kädestä. Myös liberaalifilosofi John Stuart Millin mukaan jokainen ihminen on ajatustensa ja sanomistensa ehdoton valtias, ja näin tulee ollakin, sillä se on kaiken viestinnän idea ja syy, miksi mitään viestintää on. Merkityksistä ja tarkoitusperistä päättää viestin lähettäjä eikä sen vastaanottaja tai ulkoinen tuomari, kuten nykyisessä ammatikseen pahastujien todellisuudessa ajatellaan.

Tuossa vielä kuvaruutukuulumisena:

Mediatutkimus

Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä


Blogikirjat

Poliittisesti korrektia: Kutkuttavan kivaa kujerrusta vastuuvalheista ja vihatotuuksia sinulle, kyyhkyläiseni – Blogikirjoituksia 2019

Ankara totuus: Ansaittuja analyysejä ja valittuja verkkokolumneja – Blogikirjoituksia 2018

Vastahankaan: Punavihreän kuplan puhkaisuja – Blogikirjoituksia 2017

Sanaakaan en vaihtaisi pois: Kirjoituksia maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kansainvälisyydestä – Blogikirjoituksia 2015–2016

Minuutti on mennyt: Synkkää yksinpuhelua vieraantuneesta valtakunnasta – Blogikirjoituksia 2011–2014

Valhe kaatuu: Fatwoja ja jeremiadeja eripuraisesta Euroopasta – Blogikirjoituksia 2010–2011

Kansanvallan varkaat: Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa – Blogikirjoituksia 2009

Sensuurin Suomi: Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista – Blogikirjoituksia 2006–2008

Avoin kirje Uuden Suomen Markku Huuskolle ja Alma Medialle

Päätoimittaja Markku Huusko,

Uuden Suomen puheenvuoropalvelu poisti 7.12.2018 kirjoitukseni ”Analyysia seksuaalirikollisuudesta” (6.12.2018) lähettäen minulle ”varoituksen asiattomasta sisällöstä”.

Anonyymisti esitetyssä viestissä viitattiin sensuroinnin perusteena kirjoitukseni kohtaan:

1) ”Muslimitaustaisten turvapaikanhakijoiden todennäköisyys syyllistyä raiskaukseen oli Keskusrikospoliisin vuodelta 2016 olevan tilaston mukaan paikkakunnasta riippuen 10–30-kertainen verrattuna suomalaistaustaisiin.”

Tämä asiakohta perustuu kirjoituksessani lähteistettyyn tutkimustulokseen, josta sitä paitsi uutisoi oman konserninne Iltalehti.

Toisena poistamisen perusteena viestissänne viitattiin kohtaan, jossa olin arvostellut ministeri Mykkäsen vetoamista pelkkään rangaistusasteikkojen kiristämiseen seksuaalirikosten hillitsemiseksi:

2) ”Näin hän peittää ongelmien todellisen juurisyyn, joka on muslimikulttuurin leviäminen Eurooppaan ja Suomeen. Ilman sitä pedofilian esiintyminen olisi todennäköisesti edelleen melko harvinaista.”

Molemmat toteamukseni perustuvat asiantuntijatietoon ja asiantuntija-arvioon asioiden tilasta, eikä niissä ole mitään sellaista, mitä ei saisi, voisi ja pitäisi lausua. Myöskään muslimikulttuurin ei pidä olla arvostelun ulkopuolella, kuten vaikutatte ajattelevan.

Totesin jälkimmäisen asiakohdan jatkoksi selvästi myös, että ”[k]ulttuuriristiriitojen toteaminen ei ole kansanryhmien leimaamista, niin kuin ei epä- ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton valikoitu vastustaminenkaan.”

Niinpä pidän poistoa ja siihen liitettyä kirjoituskieltoa perusteettomana.

Uusi Suomi poisti myös kirjoitusoikeuteni kahden aiemman poiston perusteella, jotka oli niin ikään tehty perusteettomasti ja mielipiteidenvaraisesti.

Valikoimalla tai sensuroimalla asiantuntijoiden mielipiteitä tulette luoneeksi valheellisen ja vääristyneen kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Poistelemalla akateemisesti etabloituneiden ja kvalifioituneiden henkilöiden tai poliittisten ehdokkaiden (kuten viime viikolla dosentti Arto Luukkasen) tekstejä, pyritte määrittelemään yhteiskunnallisen totuuden omalla tuomaripelillänne, mikä luo huonon kuvan harjoittamastanne journalismista.

Totesin poistetun kirjoitukseni lopulla expressis verbis, että ”[k]ehotan myös valtamediaa uutisoimaan tapauksista avoimesti ja olemaan sensuroimatta aihetta koskevaa poliittista, juridista, filosofista, sosiaalitieteellistä, psykologista ja muuta asiantuntija-argumentaatiota.”

Niinpä esitän, että palauttaisitte sekä kirjoitukseni että kirjoitusoikeuteni Puheenvuoroon.

Minulla on parhaillaan tekeillä median totuuskriisiä koskeva laaja tutkimus, ja toimintanne otetaan siinä joka tapauksessa huomioon.

Olen huolestuneena pannut merkille, että Uuden Suomen puheenvuoropalstalta poistetaan perusteettomasti kirjoituksia ja että kirjoittajia asetetaan julkaisukieltoon heidän esittäessään varsinkin poliittiseen vihervasemmistoon, liberaaliin porvaristoon, EU-eliittiin, islamiin tai maahanmuuttoon liittyvää arvostelua.

Sananvapaus ei ole oikeutta valikoivaan journalismiin, vaan sananvapaus on myös lukijoiden oikeutta tietää näkemyksistämme. Se on yksilöiden vapausoikeus, ei valtiovallan rajoitusoikeus, jota median pitää suojella.

Uusi Suomi kysyi ehdotuksia puheenvuoropalstan uudistamiseksi tänä syksynä. Ehdotan, että lehti lopettaisi aiheettoman sensuroinnin, jonka vuoksi palstan käyttö on pitkälti kuivunut.

Mitään ”keskusteluohjeita” tai ”yhteisönormeja” ei pidä asettaa eikä tulkita siten, että ne palvelevat vain niitä poliittisen vihervasemmiston edustajia, jotka ovat jääneet palstoillenne rähinöimään, reuhaamaan ja kavaltelemaan ilmiannoillaan toisia ihmisiä asiallisten kirjoittajien joutuessa väistymään.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki

Kirjoituksesta on lähetetty kopio myös uutispäällikkö Teppo Ovaskaiselle ja konserninne toimitusjohtajalle Juha-Petri Loimovuorelle.

Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan

Kun ylioppilasvuonnani 1985 voitin kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liiton kirjoituskilpailun, eräs toimittaja kysyi minulta, mihin tähtään kirjoittajana.

Vastasin, että toimittajaksi – ja että haluan kirjoittaa sellaisen jutun, joka veisi minut kiven sisään vääristä sanoista!

Tuohon aikaan vastausta pidettiin kai hauskana, sillä kaikki nauroivat. Nauru kertoi, että tehtävä olisi mahdoton. Ja olihan kirjoitukseni otsikkonakin ”Nauru tulevaisuudelle”.

Myöhemmin en ole ollut lähelläkään tuota kunniaa. Sen sijaan olen päässyt todistelemaan taitojani kahdesti tieteen tuomioistuimessa väitellessäni tuplasti tohtoriksi. Tämä puolestaan on koitunut pelkäksi rasitteeksi minulle, ja rippikoulun käymisestäkin on ollut itselleni enemmän hyötyä.

Vasemmistolaiset kollegani ovat nimittäin kääntäneet asian tappiokseni pitämällä viatonta todistelunhaluani osoituksena siitä, ”kuinka huono” muka olen, kun minulle ei moninkertaisillakaan näytöillä myönnetä virkaa kommunistien hallitsemissa yliopistoissa. – Eikö olekin etevää?

No niin. – Myös puskista tullut Ilja Janitskin veti ohitseni. Hän puolestaan pystyi kirjoittamaan itsensä ihan oikeaan vankilaan (ei siis tieteelliseen) osoittamalla vapautta.

Hänet kruunattiin sananvapauden käyttämisestä vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomalla vankeusrangaistuksella – täysin dialektiikan pääsääntöjen mukaisesti. Bonuksena tuomion saivat dosentti Johan Bäckman ja eräs nimettömänä uutisoitu 54-vuotias nainen, joita oikeus ahdistelee yhteensä 239 000 euron vahingonkorvaus-, hyvitys- ja oikeudenkäyntikulutuomiolla.

Vapaus kääntyi vankeudeksi, ja sananvankeutta sanotaan vapaudeksi tässä postmarxilaisessa mediatodellisuudessa, jossa vallankäyttäjät, tieteilijät ja tuomarit pyrkivät medioimaan itsensä valtaa käyttääkseen. Ja toimittajat puolestaan käyttävät valtaa laulattamalla heitä kaikkia oman mielensä mukaisesti sekä valikoimalla, keiden nimiin poliittiset aloitteet, hankkeet ja näkemykset on lupa kirjata.

Perinnemediassa tuomiota on juhlittu laajasti, sillä siirtäähän se valtaa palkattujen agendatoimittajien käsiin, kun toimittajia ja heidän kellokkaitaan ei saa enää arvostella ilman rangaistuksen uhkaa.

Helsingin Sanomien alleviivaamat ”maineen loukkaaminen”, ”kunniansa” loukatuksi kokeminen ja itsensä ”vainotuksi” epäileminen eivät ole mitään sellaista, mistä pitäisi rangaistuksia jaella, varsinkaan kun asianomistajista toinen oli valtamedian suojista omia valheitaan huuteleva toimittaja ja toinen poliittista valtaa käyttävä taho: Sosialidemokraattiset Opiskelijat -yhdistyksen puheenjohtaja.

Tuomion motiivi oli täysin poliittinen, niin kuin koko oikeudenkäyntikin, jossa käräjäoikeus hyppäsi innosta kiljuen syyttäjän kelkkaan langettaen vieläpä vaatimuksia ankaramman rangaistuksen.


Poliittisilla oikeudenkäynneillä suojellaan EU:n valheellisuutta ja vilppivaltaa

En pitänyt erityisemmin MV-lehden rabulistisesta tyylistä, joka kohotti tyylin puuttumisen tyyliseikaksi ja osoitti (jälleen dialektisesti), että kun jokin on tarpeeksi arroganttia, siitä tulee eleganttia.

En olisi toisaalta uskonut näkeväni koskaan Suomessa päivää, jolloin joku ihminen tuomitaan vankilaan pelkästä kirjoituskoneen kilistelystä.

Tapaus ei osoitakaan tuomittujen tekojen rikollisuutta vaan niiden henkilöiden ja medioiden omaa epäilyttävyyttä, joita tuomiolla koetetaan suojella.

Koska loukatut ja sananvapautensa varastetuksi kokeneet tahot ovat mediataloja tai niiden turvamuurien takaa kiviä heitteleviä toimittajia ja poliitikkoja, he eivät ole olleet minkäänlaisen suojelun tarpeessa. Sen sijaan heidän asiansa on näköjään sitä ollut.

Ja se on maahanmuuttoa edistämään pyrkivä sekä Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa ja monikulttuurista painajaista rakentamaan tähtäävä asia.

Tämä yksi asia näyttää olevan koko Euroopan unionia hallitsevan poliittisen eliitin tunnustama ideologia, jolle ei myönnetä olevan vaihtoehtoa Euroopan unionin sisällä. Vaihtoehdottomuus ei ole enää demokratiaa. Se on totalitarismia.

Ja sitä yritetään pönkittää valheen rippeiden pelastamiseksi, vaikka Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimusta, peruskirjan no bail out -säädöstä, Schengenin sopimusta tai Dublin II -asetusta ei noudata enää kukaan, ja U-käännös unionin palauttamiseksi takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi olisi tarpeen.

Byrokraateilla on kuitenkin yhtä paljon menetettävää kuin Erich Honeckerilla ja Leonid Brezhnevillä aikoinaan: edustus-Mersut, kaviaaripäivälliset, hienoimmat viinit ja lentomatkat yksityiskoneilla. Tavalliset huvitteluliberaalit puolestaan menettäisivät EU-teemapuistonsa pomppulinnoineen. Heihin kuuluu myös pääkomissaarin virkaa Juoppo-Junckerin jälkeen tavoitteleva todellisuuspakolainen, Alexander Stubb.


Janitskin tuomittiin astumisesta valtaapitävien varpaille

Ilja Janitskin tuomittiin siksi, että hän astui valtaa pitävien varpaille. Kuten jo sanoin, en pitänyt erikoisesti MV-lehden tyylistä, mutta lehdellä ja sen työllä oli tärkeä funktionsa mediassa.

Sanon ”oli”, sillä nykyisellään lehti ei enää vakuuta. Onhan sivusto edelleenkin olemassa, mutta varoivaisuus antaa viestin, että kaikki ei taida enää olla totta. Jotain vältellään. Ja se ei enää kiinnosta ihmisiä, vaan lehteä pidetään satiirijulkaisuna, joka vain ”oirehtii” valtamedian ongelmista, niin kuin ironia, satiiri ja parodia sosialistimaissa. Vian väitetään olevan kritiikissä, vaikka se on kritiikin kohteessa: valtamediassa.

Janitskinin MV-lehti muistutti Urpo Lahtisen perustamaa Hymy-lehteä siinä, että sekin kehtasi arvostella vallanpitäjiä. Seiskan kaltaiset julkaisut keskittyvät raportoimaan vain popparien munauksista.

Sen sijaan MV paljasti vallassa olevien poliitikkojen ja virkamiesten väärinkäytöksiä ja valtamedian suojelemia tai levittämiä valheita (eräs ajankohtainen esimerkki tässä). Niinpä lehden omistaja-toimittaja teurastettiin kuin varis kepin nokkaan: varoitukseksi muille.

Juuri näin diktatuurit toimivat myös National Geographic -kanavalla pyörivän ”Hirmuhallitsijoiden käsikirja” -ohjelmasarjan mukaan. Siinä eräs psykologi totesi pelotenäyttöjen olevan erittäin vahva tapa ehdollistaa ihmisiä elämään vallan alaisuudessa ja harjoittamaan itsesensuuria.

Mieleeni tulee myös Michel Foucault’n ajatus, jonka mukaan itsekontrolli on tarkkailun muodoista pahin. Normit ovat silloin menneet ihmisten ihon alle, ja jokaisesta itsestään on tehty itsensä vihollinen.

Näin on jälleen todistettu, että diktatuureilla täytyy olla puolellaan eliitti ja EU-eliitillä puolestaan älymystön roolia raihnaisesti vetävä perinnemedia ja sen luoma populistinen valtavirtajulkisuus.


Valtamedian sankaritoimittajat ovat poliittisen vallan sorminukkeja

Janitskinille langetettu tuomio ja vahingonkorvausvaatimukset ovat kohtuuttomia siksikin, että ne perustuvat subjektiivisesti koettuihin haittoihin. Hänen vastaisensa vyörytyksen takana on Ylen omankin kehuskelun mukaan koko ajan ollut eräs Yleisradion naistoimittaja, joka on haukkunut Janitskinia Venäjän agentiksi ja joka itse on tuomittu amfetamiinin suonensisäisestä käytöstä ja hallussapidosta. Hän on omassa suvaitsevuudessaan se, jota jokainen konflikti totisesti tarvitsee.

Etsimättä voi todeta, että toimittajan tueksi mennyt valtamedia leipoo loukatusta marttyyria. Sankaritoimittajaa uhriuttamalla koetetaan pestä valtamedian paitaa ja antaa toimittajakunnan mukasuurille kärsimyksille kasvot.

Tuomioita rääkyviltä toimittajanplantuilta ja juristinäädiltä näyttää puuttuvan kaikki ymmärrys siitä, että sananvapauden pitää olla myös jälkikäteissensuurin ulottumattomissa, sillä rikosoikeudellinen rangaistusten uhka kiertyy aina myös perustuslain vastaiseksi ennakkosensuuriksi pelotevaikutustensa kautta.

Vielä tärkeämpää on, että jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, vain valta voi määritellä sen, missä nuo rajat kulkevat, ja silloin sananvapautta ei ole. Media ja juristit kiljuvat siis perimmältään ihmisoikeuksia ja sananvapautta vastaan.

Hyökätessään Janitskinia vastaan valtamedia ei ole ymmärtänyt, että valtamediassa toimivien toimittajien ideologisen propagandatyön pitää olla ankarankin arvostelun alaista. Mediassa ja oikeuslaitoksessa on tahallisesti suljettu silmät siltä tosiasialta, että yhteiskunnallista totuutta ei voida koskaan tavoitella juridis-normatiivisessa diskurssissa eikä oikeussaleissa, joissa sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka.

Valtamedia on pyrkinyt kääntämään huomiota pois siitä, että Yleisradio, Sanomien mediat ja muu valtamedia ovat muuttuneet tiedon välittäjistä tiedon muokkaajiksi, mielipidefoorumeiksi sekä valikoivaa ja puolueellista tendenssijournalismia harjoittaviksi pesukoneiksi, joissa musta pyykätään valkoiseksi.

Siitä kertovat kierolla tavalla myös uhriutettujen omat väitteet, joissa MV-lehteä on pidetty yksiselitteisesti ”valhemediana”, vaikka lehti on tuonut julki paljon paikkaansa pitäviä tosiasioita muun muassa maahanmuuton ongelmista.

Kansalaisten valtamediasta antama palaute on osoittanut, että suurissa mediataloissa toimivien toimittajien todellisuuskäsitys ei enää vastaa yleisöillä olevaa näkemystä asioiden tilasta, ja on syntynyt kaksi todellisuuden tulkintalinjaa tai narraatiota.

Lullukkaväen kulttuurimädättämässä Ruotsissa 65-vuotiaita mummojakin tuomitaan jo vankilaan liiallisesta kiihottavuudesta heidän parahdettuaan jotakin kulmakuntaansa vandalisoivia ulkomaalaisia vastaan, ja valtamedia vaikenee tästä kantaväestöjä kohtaan suunnatusta hyökkäilystä kaikin keinoin ja kuuluvasti.

Näin siitä huolimatta, että tänä syksynä julkaistun tutkimuksen mukaan 58 prosenttia maan raiskaustuomioista on langetettu ulkomailla syntyneille, mikä ulkomaalaisväestön määrään suhteutettuna pudottaa kantaväestöön kuuluvien osuuden rikoksista minimaaliseksi.

Vaihtoehtomedialla olisi haastajan asemassaan tärkeä tehtävä, mutta nyky-Euroopan kureliiveillä itseään kokoon kiristävässä käytännössä sen ei anneta elää. Liike-elämä puolestaan suuntaa mainosrahansa älyllisten medioiden sijasta viihteellisiin medioihin, jotka tyydyttävät tavallista demaritelevisionkatsojaa.

Demarien taholta oli lähtöisin myös se viha- ja maalituskampanja, jolla kansalaisia yllytettiin hyökkäämään MV-lehteä vastaan Facebookissa yrittäen katkaista lehden suuriksi väitetyt mutta todellisuudessa mitättömät mainostulot.


Tekijänoikeuksilla ratsastaminen on kerjäläisten koreografiaa

MV-lehti varasti toki myös minulta lainailemalla yksityisen blogini kirjoituksia sivuilleen ilman lupaani ja minulta mitään kysymättä tai minulle ilmoittamatta. En ole kuitenkaan kärsinyt ajatusteni leviämisestä, ja tekstini ovat avattavissa alkuperäisestä julkaisuyhteydestäänkin periaatteessa rajattoman monta kertaa. Yli miljoona kävijää on voinut huomata tämän.

Niinpä en ole mediatalojen tapaan mustasukkainen filosofisten analyysieni menettämisen vuoksi, sillä viisaus lisääntyy jakamalla, ja enemmänkin saa varastaa, jos käsi on jo piparipurkilla. Mutta en ole myöskään kiitollinen näkemysteni toistelemisesta, vaan lukijoiden pitäisi olla, kun saavat näitä lukea.

Tekijänoikeuksiin vetoaminen vaikuttaa pelkältä verukkeelta nykyaikana, jolloin kaikki netissä julkaistava voi päätyä kopiona minne tahansa. Copyright-säädösten taakse linnoittautuminen tuo mieleen 1970-luvun, jolloin eräät homokammoiset papit ja psykiatrit yrittivät salata myös homoseksuaalisuutta koskevaa informaatiota ja sensuroida väärän tiedon vääräksi paljastaneita ”tekijänoikeuksiin” vedoten.

Informaation totuusarvon selvittämistä ei pitäisi säännöstellä muotoseikkoihin vetoamalla. Myös tieteellisesti ja prosessioikeudellisesti arvioiden on asian tuomittavuus sekä asiaa koskevan tiedon hankintatapa pidettävä erillään.

Esimerkiksi jos MV-lehti on paljastanut jonkin viranomaisrikkomuksen mutta tehnyt sen tekijänoikeussäädöksiä hipoen tai loukaten, ei paljastetun teon tuomittavuus tai moraalinen paheksuttavuus riipu tiedon hankintatavasta, olipa metodi luvallinen tai luvaton, laillinen tai laiton.

Näin on myös tieteessä, jossa uuden tiedon arvoa ei kumoa, vaikka se olisi tuotettu ”epätieteellisenä” tai ”epäkorrektina” pidetyllä menetelmällä. Eihän sattumalta löydettyä pyramidiakaan haudata hiekkaan vain siksi, että se voitaisiin löytää ”tieteellisin menetelmin”.

Valheiden valhe on valtamediassa ollut se, että ministerien väärinkäytöksiin ei ole pakolaiskriisin keskellä puututtu, vaan huomio on käännetty poliitikkojen toimintaa kritisoineisiin medioihin ja väitetty niitä ”valhemedioiksi”.

Länsimaissa on yleisesti hyväksytty käytäntö, että poliitikkojen ja median ei pitäisi yrittää vastata itseään koskevaan kritiikkiin juridisin keinoin. Siksikin oikeudenkäynti on ollut (myös käräjäoikeuden omin sanoin) ”täysin poikkeuksellinen kokonaisuus” – tosin eri syistä kuin oikeus katsoo.

On muistettava, että myös valtamedia lainaa ja varastaa toinen toiseltaan jatkuvasti laittaen referoimansa jutun perään vain maininnan siitä, mistä uutinen on saatu. Jos samoilla markkinoilla kilpaileva vaihtoehtomedia ei saa tehdä niin, on perinnemedian moralismissa kyse yrityksestä poistaa markkinoilta poliittisesti eri mielipidettä edustava toimija. Ja varas huutaa: ”Ottakaa varas kiinni.”


Poliittisen oikeudenkäynnin ”ymmärrettävät syyt”

Hullunkurisinta on, että Janitskinin väitetään olevan neuvostotuote, kun hänen historialliset juurensa ovat Neuvostoliitossa. Näyttää kuitenkin siltä, että juuri tästä syystä hänen motiivinsa ovat olleet totalitarismin vastaiset, ja tuomioistuinlaitoksen oma kello käy neuvostoaikaa.

Lieksalaissyntyinen Janitskin kävi myös jonkinlaista presidentinvaalikampanjaa, millä perusteella häntä on pidetty Venäjän kätyrinä hänen kriitikoidensa toimesta. Arvelen kuitenkin, että hän aktivoitui poliittisesti vastustaakseen haitalliseksi koettua maahanmuuttoa, ja sillä perusteella häntä voitaisiin pitää isänmaanystävänä. Venäjän informaatiovaikuttamisen Janitskin on kiistänyt Nykysuomen haastattelussa.

Vastustamalla Brysselin suunnasta tulevaa kansallisen itsemääräämisoikeutemme kaventamista ja komentelua on ajettu Suomen etua. Myöskään Venäjää ei voida haukkua yksipuolisesti turvallisuuden vaarantamisesta. Jämäkät suhteet itänaapuriin ovat hyvien yhteiskuntaolojen elinehtoja tällä maailmankolkalla.

Ihmeellistä on, että poliittinen vihervasemmisto, joka aina keuhkoaa maahanmuuttajien ja maahanmuuttajataustaisen puolesta, ei ole kiljunut Ilja Janitskinin vapauttamiseksi, vaikka hänkin on maahanmuuttajataustainen!

Kun Pussy Riot -niminen tyttöbändi tuomittiin Venäjällä vankeuteen Putinin hallinnon halventamisesta ja itsetyydytyksen harjoittamisesta ortodoksisessa kirkossa, kirjoitin, että vasta tuomittuina kaikenlaiset kylähullut ovat aidosti vaarallisia. Täyttä ymmärrystä vaille määriteltyinä eivät olisi, mutta todesta otettuina ja kiven sisään laitettuina he muodostavat valtapotentiaalin, joka odottaa realisoitumistaan, aktualisoitumistaan, manifestoitumistaan ja disposition toteutumistaan – ja miksi kaikiksi erilaisia purkauksia voidaankaan sanoa?

Onko akronyymia aviisinsa nimessä ”pieteettisyys- ja hienotunteisuussyistä” käyttänyt ja sitä kautta sensuurille ilkeilevä Mitä Vittua? -lehden perustaja Ilja Janitskin Suomen pillumellakka? Jos on, niin silloin tuomitseminen ainoastaan legitimoi hänet ja viranomaisvahvistaa hänen asiansa.


Keskustelukulttuurin kaventuminen

Kaiken yläpuolella on kysymys, mitä tapaus kertoo keskustelukulttuuristamme ja vallitsevasta mielipideympäristöstä. Esseisti Timo Hännikäinen arvioi Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa, että totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, joista osa kuului tuohon alussa mainitsemaani Nuoren Voiman Liittoon. Kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan, kuten nykyisin.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” esiintymään pyrkivien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi. Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella”.

Perussuomalaisten poliittinen suunnittelija Riikka Purra kirjoitti hiljattain (25.9.2018) Facebook-sivullaan, että ”[t]iedät olevasi oikealla asialla, kun vasemmistotrollit bannaavat sinut, mutta jakavat tviittejäsi pakkomielteisesti, tekevät sinusta eri some-kanavissa perusteettomia ilmiantoja ja eivät vastaa kadulla tervehdykseesi, vaan luikkivat kiireesti karkuun.” (Facebookin harjoittamasta sensuurista lisää täällä.)

Haluan lisätä, että kaiken tuon ohella vihervasemmistolaiset sopivat keskenään myös perättömien lausuntojen antamisesta yliopistollisissa yhteyksissä ja levittävät pahanilkisiä juoruja ja arvioita ansioituneista ihmisistä kaikkialla.

Kyseisen panettelun tuloksena keskustelukulttuuri on kaventunut, mutta syy ei ole vaihtoehtoisen uusmedian vaan perinteisen valtamedian itsensä. Tilaa ei löydy sen enempää yliopistoissa, kustantamoissa, lehdissä kuin sähköisessä mediassakaan muulle kuin yhdelle yhteiskuntanäkemykselle. Ja tuo näkemys on maahanmuuttoa itseisarvona pitävä ja loputtomasti edistävä, toivotonta eurotaloutta pönkittävä ja monikulttuurista Mogadishua rakentamaan pyrkivä vihervasemmistolainen, huvitteluliberaali ja feministinen todellisuuskäsitys.


Ennen oli paremmin

Eräiksi esimerkeiksi ”sopimattomista sanoista” käykööt nyt vaikkapa jokin aika sitten julkisessa sanassa esillä olleet ihmissaastan (Jussi Halla-ahon käyttämä ilmaus) ihmisjätteen (Juhani Kenttämaan termi) ja ihmisroskan (Riikka Moilasen valitsema ilmaus) käsitteitä sisältäneet puheet.

Nykyisin ne yritetään jynssätä pois todellisuudesta, ikään kuin ihmisten aggressiot täytyisi tukahduttaa. Yleisradion toimittajaa Juhani Kenttämaata ja keskustalaista Riikka Moilasta ei tosin haastettu käräjille, koska he eivät täytä rikoksen varsinaista tunnusmerkkiä, eli edusta Perussuomalaista puoluetta.

Jokaisen vähänkin filosofian historiaa tuntevan pitäisi tietää, että jo Friedrich Nietzsche kirjoitti monta valittua sanaa ”roskaväestä” (kyllä, hän todellakin käytti tuota sanaa), ja sillä sai maineen arvostettuna kirjailijana 1800-luvulla. Esimerkiksi äidistään ja sisarestaan Nietzsche kirjoitti – saanhan siteerata – seuraavasti:

”Veriside moiseen roskaväkeen on jumalallisuuteni herjaamista...” (Ecce homo, 1888 [2002], s. 20)

Sosialisteista puolestaan Nietzsche sanoi teoksessaan Antikristus näin:

”Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä? Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, – jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa. Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on ’yhtäläisten’ oikeuksien vaatimisessa.” (Antikristus, ajatelma 57)

Ja byrokraateista Nietzsche lausui: ”Hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he sanovat hallitsemiseksi: kaupan hierontaa vallasta ja tinkimistä – roskaväen kanssa.” (Also sprach Zarathustra II, 6 §)

Kuinka sattuvasti nämä sanat sopivatkaan kuvaamaan helmikanojen, poliittisen eliitin ja vihervasemmistolaisen vaalikarjan vispilänkauppaa myös nykyisin? Mutta järjen tappiolle tunnusmerkillisesti moisen lausujaa viedään nykyaikana kuin sikaa korvasta.


Kriittisyyden tukahduttaminen ei ole hyväksi

Viimeisimpänä esimerkkinä järjen vararikosta on tapa, jolla Timo Hännikäisen Kiuas-kustannus suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta vain siksi, että turkistarhauksen vastaiseen terroriinkin kannustaneen Animalia ry:n äärivasemmistolainen aktivisti Veikka Lahtinen vaati ”turvallista tilaa” messuhalliin. Hänen Facebookissa tekemänsä kavallus oli ilmeisen aiheeton ja perätön. Sellainen turvallinen tila, jossa asioitaan ei saa vapaasti esittää, on totuuden tavoittelun kannalta vaarallinen.

Samasta kertoo myös professori Timo Vihavaisen yleispätevä toteamus, joka sopii vähän kaikkeen: ”Juuri nyt olen huomannut netissä paljonkin sitä mielipidettä, että on hienoa, kun globalisaation ja kulttuurivallankumouksen epäilijät, heikkouskoiset ja väärien yleistysten levittelijät saavat ankaran rangaistuksen.”

Toisessa yhteydessä hän kirjoittaa: ”Selittelyt, joiden mukaan Kiuas-kustantamon linja ei seuraa kirjamessujen arvoja, ovat idioottimaisuudessaan kauhistuttavia”, ja pöyristyttävää on, kun sensuurilla vieläpä ylpeillään. Filosofina lisäisin, että nuo paljon puhutut ”arvot” eivät ole mitään arvoja vaan pelkkää ideologiaa, aivan niin kuin ”yhteisönormitkin” ovat mediaa hallitsevan sosialistisen tai puhtaasti kaupallisesti ohjautuvan toimituskunnan mielipiteitä.

Eräs anonyyminä esiintyvä professori puolestaan kirjoittaa, että paras rokotus ääriajattelua vastaan on sananvapauden salliminen kaikille: sananvapauden rajoittaminen ”arvojen” perusteella on ensimmäinen askel kohti totalitarismia, ja valikoivasta sananvapaudesta on seurannut vain rumia hedelmiä.

Filosofina huomauttaisin, että sensuurin vuoksi pintaan noussut sananvapauden käsite on jo sinänsä oireellinen ja johtaa ajattelua harhaan. Siinä tullaan väittäneeksi, että sananvapauden pitää olla joko luovutettua tai pidätettyä, niin kuin vapaus johonkin tai vapaus jostakin suhdekäsitteinä ovat. Sen enempää John Stuart Millin kuin Nietzschenkään näkökulmasta sananvapaus ei ole mitään relatiivista, ei luovutettua eikä pois suljettua, vaan ajatustensa ja sanomistensa osalta on yksilö niiden ehdoton valtias.

Omaa sananvapauttaan ritarillisesti ja puhtain purjein purjein suojeleva valtamedia ei poikkea mitenkään Neuvostoliiton aina faktat tarkistaneesta journalistiikasta, jolla totuus kahlittiin ja vapaus vangittiin sen omaan valtaan ja tästä kulttuuri-indoktrinaatiosta poikkeavat yhteiskuntanäkemykset tuomittiin vihatotuuksiksi. Ennen pitkää kahle kääntyi vallanpitäjien omaan nilkaan, ja tuloksena oli totaalinen romahdus.

Sensuuri ei ole vain poliittinen tai viestinnällinen käsite, vaan myös psykoanalyyttinen. Teoksessaan Johdatus psykoanalyysiin Sigmund Freud kirjoitti sensuurista, että se ei ole psyykelle hyväksi, kun ajatukset alkavat kalvaa ihmisiä heidän sisällään. Jos jostakin ei pidä, se täytyy voida sanoa ulos. Ilman tätä ihmisoikeutta emme saa myöskään tietää, mitä toisistamme ajattelemme.

Sensuuri on sivistymättömyyttä ja kyvyttömyyttä käsitellä tai sietää kognitiivisia ristiriitoja. Siinä mielessä yhteiskuntamme vallanpitäjät ja oikeuslaitos ovat dynamiittityhmistyneet peruuttamattomasti, häpeämättömästi ja anteeksiantamattomasti.

Brutaalius ei ole tietämättömyydestä vaan välinpitämättömyydestä syntyvää tyhmyyttä, ja siksi niin sanotun EU-eliitin, puupääjuristien ja älymystönä esiintymään pyrkivän toimittajakunnan ylenkatseellisyys ja ylimielisyys ovat muuttuneet sietämättömiksi.


Kirjallisuus

Freud, Sigmund, Johdatus psykoanalyysiin. Suom. Erkki Puranen, alkut. Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1916–1917] ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse [1933]. Jyväskylä: Gummerus, 1981.

Hankamäki, Jukka, ”Nauru tulevaisuudelle”.  Eila Jaatinen ym. (toim.) Antaa tulla – ”Tähtäimessä tulevaisuus” -antologia, s. 104–105. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto ja Ikaros-kirjat, 1985.

Nietzsche, Friedrich, Antikristus. Suom. Aarni Kouta, alkut. Der Antichrist – Fluch auf das Christentum. Helsinki: Unio Mystica, 1995.
---, Ecce homo – Miten tulla sellaiseksi kuin on. Suom. Tuikku Ljungberg, alku. Ecce homo – Wie man wird, was man ist. Helsinki: Unio Mystica, 2002.
---, Näin puhui Zarathustra – Kirja kaikille eikä kenellekään. Suom. J. A. Hollo, alkut. Also sprach Zarathustra – Ein Buch für alle und keinen. Helsinki: Otava, 2009.

Salaisuus lasitalon uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä, mitä Hesari tekee

Vesilasissa myrskyää, kun Helsingin Sanomat paljasti Puolustusvoimien Viestikoekeskuksen salaisuuksia kritisoidessaan valmisteilla olevaa tiedustelulakia jutussa ”Salaisuus kallion uumenissa – Juuri kukaan ei tiedä mitä tekee Puolustusvoimien viestikoekeskus”. Sanomien toimituspäällikkö Esa Mäkinen puolustelee nyt Puolustusvoimien selustaan tekemäänsä hyökkäystä sillä, että Suomen kansalaisten pitäisi saada tietää Puolustusvoimien toiminnasta vähintään sama kuin ulkomaisten vakoojien.

Valtamedian halu talloa kansallisten turvallisuusorgaanien liikavarpaita ei ole tuntematonta. Useimmat ovat varmaan jo unohtaneet, että myös Yleisradiolla meni Puolustusvoimien kanssa sukset ristiin viime kevättalvella, kun veronmaksajien ylläpitämä valtakunnan äänitorvi paljasti joitakin Puolustusvoimien sisäisiä käytäntöjä kaksoiskansalaisten asemaan liittyen.

Anonyymeihin ilmiantajiin tukeutuen Yle väitti lähdesuojansa takaa, että Suomen armeijassa rajoitetaan kaksoiskansalaisten pääsyä salaisia tietoja sisältäviin tehtäviin. Se ei ollut toimittajien mielestä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden mukaista. Kirjoitin aiheesta tuolloin, että armeijan tehtävä ei ole harjoittaa demokratiaa vaan puolustaa sitä. Syytä huoleen ei ole, sillä aina kun armeijassa harjoitetaan todellista syrjintää, se tehdään konekiväärillä. Uusi Suomi sensuroi sittemmin kyseisen tekstini syystä, jota kukaan ei vieläkään ymmärrä.

Nyt Hesarin toimittajat puolestaan naputtelivat kirjoituskoneillaan, että valmisteilla oleva tiedustelulainsäädäntö muka vahingoittaa perusoikeuksia: tiedustelulailla Viestikoekeskukselle annettaisiin nykyistä laajemmat tiedusteluvaltuudet ja ”yksikkö voisi suodattaa ja seurata oikeuden päätöksellä valtionrajat ylittävää internet-liikennettä”. Näin Helsingin Sanomat katsoo hurskaasti ja puhtain purjein puolustavansa sananvapauden ja yksityisyydensuojan asiaa.

Valtionrajat ylittävän tietoliikenteen seuranta ei ole tosiasiassa koskaan ollut ongelma kansalaisten tiedonsaannin eikä sananvapauden tai yksityisyydenruojan kannalta. Puolustusvoimien toiminta ei ole ollut ongelmallista myöskään kansalaisiin kohdistuvan massavalvonnan muodossa.

Helsingin Sanomat ja muu valtamedia eivät olleet huolissaan Lex Nokiana tunnettua tietoliikenteen urkintalakia säädettäessä vuonna 2008. Kyseinen laki antoi työnantajille, kouluille, kirjastoille, yliopistoverkoille, taloyhtiöille ja muille yhteisöllisille internetverkon tarjoajille mahdollisuuden valvoa käyttäjien lähes kaikkea tietoliikennettä. Sanomat truuttasi lain puolesta, sillä se mahdollisti myös Sanomien itsensä harjoittaman työnantajakontrollin ja verkko- sekä sähköpostitarkkailun, joilla läpivalaistaan työntekijöitä (kirjoitin aiheesta muun muassa tässä).

En ole tarkkailun ja valvonnan lisäämisen kannalla, ja pidän kontrolliyhteiskunnan kiristymistä sairaana yleisseurauksena maahanmuuton lisääntymisestä ja terrorismin leviämisestä pakolaisuuden myötä. Tosiasiassa pakolaiset eivät ole vain paenneet väkivaltaa vaan tuoneet sen tänne.

Katson, että viisaammin valtamedia tekisi, jos se puuttuisi sotilaalliseen tiedusteluun kohdistamansa arvostelun sijasta paljastamaan muita vaiettuja salaisuuksia. Miksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio eivät käy yhtä pontevasti maahanmuuttoon liittyvien tietojen kimppuun?

Valtamedian kannattaisi paljastaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maallemme aiheuttamat kustannukset ja rikollisten etniset profiilit. Hesarin ja Ylen kannattaisi repiä Supon kassakaapeista niin sanottu Tiitisen lista ja paljastaa sillä olevat kätyrit ja kaksi demaripresidentin toimesta yliviivattua nimeä. Valtamedian kannattaisi tehdä kriittisiä juttuja tavasta, jolla Suomi vietiin EMU:n osaksi ja josta Paavo Väyrynen kirjoitti erinomaisessa blogissaan.

Näitä todellisia salaisuuksia varjellessaan valtamedia ei pääse lähellekään Julian Assagnen tai Edward Snowdenin agentintaitoja, joten syytä huoleen Suomen valtiojohdolla ei ole. Koska suuri osa Venäjän tietoliikenteestä Eurooppaan kulkee Suomen kautta, Hesari pelaa Venäjän pussiin Suomen tarkkailumahdollisuuksia heikentäessään. Luonnollisesti lehti itse väittää aivan muuta.

Lehden päätoimittaja Kaius Niemi yrittää liudentaa rikostutkintaan edenneen ongelmansa pelkäksi muotoseikaksi, joka koskee tasapainoilua kansalaisten tiedonsaantioikeuksien ja viestintäsalaisuuden välillä. Lehti yrittää hämmentää lukijoita ja kiillottaa kilpeään sekoittamalla oman urkinta- ja paljastusasiansa median tehtäviin huumepoliisin valvojana.

Tosiasiassa ongelma on ideologinen. Kenkä puristaa kyllä viestinnästä, mutta ei sillä tavalla kuin lehti antaa ymmärtää. Helsingin Sanomat on jälleen kerran asettunut anarkismillaan punavihreän ajatusklusterin puolelle halutessaan vahingoittaa ulkoisen turvallisuuden valvontaa. Sillä ei ole mitään tekemistä kansalaisten tiedonsaannin eikä yksityisyydensuojan kannalta, vaan sillä tavoin on vain puhallettu punavihreää kuplaa.

Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila julkaisi viikonloppuna loistavan pääkirjoituksen, jossa hän analysoi, mitä Helsingin Sanomille on tapahtunut. Sen asennemuokkaus, mielipiteiden manipuloiminen ja elämäntapakontrolli ovat muuttuneet viime aikoina entistäkin hyökkäävämmiksi. Kukaan ei tunnu tietävän, mitä lasitalossa tapahtuu. Tuskin tietävät itsekään. Asioiden todellisen laidan niin talossa kuin valtakunnassakin on voinut arvata siitä, minkä lehti jättää taktisesti kertomatta.

Suomen itsenäisyyden puolustaminen on lehden mukaan ”putinismia”. Vapaan seksin kannattaminen on ”seksuaalista häirintää”. Sananvapauden puolustaminen on ”nettikiusaamista”, vaikka toimittajat itse kiusaavat ilmiannoillaan, kavalluksillaan ja suomen kieleen huonosti istuvalla ”maalittamisellaan”. ”Valemediaksi” Helsingin Sanomat leimasi kaiken, mikä tuki brexitiä mutta ei tukenut Hillary Clintonia, vaikka juuri Clintonin sähköpostit olivat Wikileaksinkin mielestä kaivelun arvoisia.

Euroopan unionin kritisoiminen ja ylikansallisen vallankäytön vastustaminen tekevät Suomesta muka Pohjois-Korean, ja kansallisen itsemäärämisoikeuden puolustaminen on Hesarin mielestä ”demokratian ja liberaalien eurooppalaisten arvojen vastaista”! Mooseksen kirjan aikaisia normeja lehti vastustaa demonisoimalla EU-kriitikot vihan lähettiläiksi ja uhkaamalla Suomen teollisuuden puolustajia Vanhan testamentin vitsauksilla, kuten heinäsirkoilla ja vedenpaisumuksella. Modernina ratkaisuna tilalle tarjotaan vihreää anekauppaa.

Tällä tavoin poliittinen vihervasemmisto on aina toiminut: se on halunnut kääntää kaiken päälaelleen. Uustaistolaisen journalismin nousu ei yllätä, sillä tällaista jälkeä syntyy aina, kun puoliksi oppineet vihermimosat päästetään esiintymään asiantuntijoina – myös yliopistoissa. Johtopäätökseni: Hesarin harjoittama raivoaminen on ylipitkistä ja kaiken selittävistä otsikoista alkaen merkki siitä, että lehden ote lukijoista on kirvonnut. Lukijoille sillä ei ole merkitystä, sillä jokainen tervejärkinen on jo ajat sitten suhtautunut Helsingin Sanomien ja sen Nyt-liitteen juttuihin pitäen lehteä maamme johtavana satiirijulkaisuna.

Silmään sahatut ihmiset

Olen arvostellut tässä blogissani aiemmin sitä, että Julkinen sanan neuvosto ei koskaan arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Kyseinen piirre on sangen ymmärrettävä, sillä JSN on tiedotusvälineiden asianajaja.

Poikkeuksen on muodostanut lähinnä se, mikäli Julkisen sanan neuvoston kannanotoille on löytynyt niin sanottuja poliittisia vaateita. Tällöin JSN on suostunut tinkimään tiedotusvälineiden eduista, mikä kertoo median ja poliittisen vallan vispilänkaupasta. Julkisen sanan neuvosto on esimerkiksi ahdistellut maahanmuuttokriitikoita heidän sanankäytöstään eikä ole ainakaan asettunut puolustamaan heidän sananvapauttaan, vaikka sensuurivaarasta on tällöin kärsinyt myös valtamedian oma sananvapaus. Olen myös todennut, että JSN:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen on Matti Vanhasen lakeija.

Tänään se tuli osoitetuksi. Uutiset kertoivat eilen, että Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja eroaa tehtävästään, koska neuvoston enemmistö antoi vapauttavan päätöksen TV2:n Silminnäkijä-ohjelmalle, joka käsitteli kriittisesti Matti Vanhasen talonrakentamista.

Kaikkien pääministeri Vanhasen kohtaamien koettelemusten jatkoksi kyseinen ohjelma oli pullauttanut julkisuuteen epäilyn, jonka mukaan jokin nimeltä mainitsematon rakennusliike kustansi Vanhaselle erän ”korkealuokkaista erikoishöylättyä puutavaraa”, ja poliittisen universumin terminologiaa alkoi rikastuttaa uusi valtio-opillinen käsite: ’tuppeensahattu lauta’. Itse väite perustui nimettömään valaehtoiseen lausuntoon (minkä valossa tulee ehkä ymmärrettäväksi se, miksi uutta esitutkintalakia valmisteleva sisäasiainministeriön komitea haluaa huonontaa tiedotusvälineiden lähdesuojaa eli mahdollisuuksia olla kertomatta lähteitään.

Vanhasen taisteluille maailman vääryyksiä vastaan ei näy loppua, ennen kuin hän itse ymmärtää jättää eronpyyntönsä. On vaikea sanoa, lähtikö Hyvärinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajan penkiltä enemmän lojaaliudesta Matti Vanhasta kohtaan kuin turhautumisensa merkiksi – vai siksi, että hänen puolustelunsa kävi JSN:n muiden jäsenten katseiden alla mahdottomaksi.


Isännän elkeitä ja kepulaista tupailtaa

Joka tapauksessa asian käsittely oli lehtitietojen mukaan vaiherikas. Puheenjohtaja Hyvärisen määrättyä asian koeäänestykseen Hyvärisen oma kanta, joka oli Ylelle langettava, hävisi äänin 3–4 neljän jäsenen äänestäessä tyhjää. Äänestyksen jälkeen Hyvärinen poistui kokouksesta. Kaksi muuta Hyväristä tukenutta jäsentä puolestaan lähtivät kokouksesta vähän myöhemmin, minkä jälkeen asian käsittely jatkui varapuheenjohtaja Matti Saaren johdolla, ja lopulta Yle sai vapauttavan päätöksen yksimielisesti.

On mukavaa, että poliittinen pelaaminen kerrankin hävisi. Kepulainen juonittelu ja vallan verkkojen virittely on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että on suorastaan ihme, miten kansavaltainen yhteiskunta ja poliittinen julkisuus ovat ylipäänsä kestäneet hallituksen eroamatta.

Sen sijaan Hyvärisen oma ovien paukuttaminen heti, jos omiin näkemyksiin ei alistuta, edustaa tyypillistä kepulaista isäntämentaliteettia, sisäänpäin lämpiävyyttä ja päätöksenteon ummehtuneisuutta. Tosin myös monet edeltävät JSN:n puheenjohtajat ovat jättäneet tehtävänsä median tottelemattomuuden vuoksi. Esimerkiksi skdl:läisenä ministerinä tunnetuksi tullut Kalevi Kivistö jätti Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajuuden TV1:n käsiteltyä hänen 1970- ja 1980-luvuilla entisiin sosialistimaihin ylläpitämiään yhteyksiä.

Omasta mielestäni koko Julkisen sanan neuvosto on täysin turha ja vanhentunut toimielin. Se perustettiin aikoinaan tiedotusvälineiden ”itsesäätelyelimeksi”, jonka tehtävänä on ”tulkita hyvää journalistista tapaa”. Pahinta on, että Julkisen sanan neuvoston ratkaisut kelpuutetaan todistelun aineistoksi oikeudenkäynneissä. Tätä kautta median edustajista kokoonpantu neuvosto voi vaikuttaa ideologisesti ja valtaa käyttäen tuomioistuinten päätöksiin asioissa, joissa sen edustajilla on oma intressi. Asiantuntijalausuntoina JSN:n päätöksiä ei olisi ollut koskaan syytä pitää.

Lapsellisia ja täynnä turpeesta noussutta uhoa olivat myös Yleisradion toimitusjohtajaan kohdistetut erottamisuhkaukset, joita ladeltiin siltä varalta, että Julkisen sanan neuvosto ei suostuisi hyväksymään kantelua tai tämä yksi uutisjuttu osoittautuisi ankaksi. Ei ole ihme, että Ylen nuorekas toimitusjohtaja Mikael Youngner tuntee nyt helpotusta päätöksestä siinä missä aina oikeassa oleva Jyrki Richtkin. Richthän oli vastuussa myös Jussi Halla-ahoa koskevasta uutisoinnista, jota JSN joutui käsittelemään aiemmin ja josta se antoi niin ikään Ylelle vapauttavan päätöksen. Siksi oli paikallaan, että tasapuolisuuden nimissä annettiin vapauttava päätös myös Matti Vanhasta koskevalle kiistanalaiselle uutisoinnille.


Todella vapauttavaa

En voi mitenkään ymmärtää, miksi Ylen lautakasajuttu on tuomittu monien lehtien kannanotoissa perättömäksi tai tosiasioihin perustumattomaksi ja JSN:n päätös vääräksi. Tuntuu, että muutamat tiedotusvälineet ovat aktiivisesti unohtaneet sen mahdollisuuden, että juttu on alusta loppuun totta, vaikka kaikkia todisteita ei lyötykään pöytään. Argumentaatio oli TV-jutussa tavanomaista iltapäivälehtijuttujen tasoa.

On tietysti sääli, jos JSN:n linjanveto mahdollistaa paskanviskomisen. Mutta naurettavaa on myös se, kenen puolelle Helsingin Sanomat asiassa asettui: päätoimittaja Reetta Meriläisen suulla se pynttäytyi sananvapautta vastaan vain siksi, ettei Ylen jutussa esitetty todistelu ollut ihan aukotonta. Tämänpäiväisessä jutussaan päätoimittaja arvioi, ettei Julkisen sanan neuvosto pysty ”hoitamaan tärkeää tehtäväänsä viestintäalan itsesäätelyelimenä”.

Myös minun mielestäni Suomen sananvapaustilannetta parantaisi, jos koko itsesäätely lopetettaisiin. Tätä mieltä olen kuitenkin eri syistä kuin Meriläinen. Itsesäätely kertoo itsesensuurista. Nettisensuuria, verkonvalvontaa ja omalla nimellä esiintymään pakottamista vaatineelle Hyväriselle toivotan myös tervemenoa.

Sananvapaudesta

Suomalaiset, jotka karttavat sensuuria ja rakastavat sananvapautta, arvostavat myös iltapäivälehtiä, mikä näkyy niiden laajassa levikissä. Keltaisen lehdistön arvellaan kertovan totuuden tässä peittelyyn ja salailuun taipuvaisessa maailmassa. Mutta uutispulan keskellä media voi tehdä lööpin myös iltapäivälehden päätoimittajan erosta. Markkinointi & Mainonta -lehden mukaan Ilta-Sanomien päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän tehtävistään erottamisen syynä eivät olleet suinkaan konsernin ilmoittamat levikkiongelmat vaan huonot puolue- ja henkilökemiat, ja eroa olisivat vaatineet lehdelle kirjelmöineet keskustapoliitikot. Pietilän syntilistalle luettiin muun muassa Matti Vanhasen tekstiviestiepisodi ja Tanja Saarelan vastoinkäymiset mediassa.

Päätoimittajan lähtö näyttää aina olevan kova paikka, sillä se kyseenalaistaa lehden uskottavuuden. Kun kovia talousjuttuja Suomen Kuvalehteen tehnyt Harri Saukkomaa joutui väistymään päätoimittajan paikalta, huhuttiin, että taustalla olisi ollut Meritan johtajan Vesa Vainion painostus Yhtyneiden Kuvalehtien pääomistajaksi noussutta Otavaa ja kyseistä konsernia hallitsevia Reenpäitä kohtaan. Otava puolestaan oli joutunut turvautumaan pankin pääoma-apuun lunastaessaan SanomaWSOY:n pois Yhtyneistä, minkä taustalla oli kilpailuviranomaisen ratkaisu. Niinpä Meritan ja Nordbankenin yhdistymistä ennustanut Saukkomaa siirrettiin muihin tehtäviin, ja hänen tilalleen pantiin pappina ja pankkimiehenä tunnettu Tapani Ruokanen. Näin mediat, politiikka ja talouselämä pelaavat krikettiä.

Kepulle julkisuus on aina ollut ongelma. Jo Kekkonen myllytti mediaa kirjeillään, ja Paavo Väyrynen syytti tiedotusvälineitä mediapelistä. Keskustan hampaissa on ollut myös Uutisvuodon kaltainen sanomalehtihupailu, jota kutsutaan ”ajankohtaisviihteeksi”. On vaikea kuvitella, että SanomaWSOY:n kaltainen talo olisi ohjailtavissa poliittisella painostuksella, mutta toimittajien painostuksesta on myös selvää näyttöä, kun Aarno Laitiselle, Ruben Stillerille, Harri Nykäselle ja monille muille skandaalinkäryisille sanankäyttäjille on pantu kansi päälle eräissä viestimissä. Niin on joskus koetettu tehdä muutamilla tahoilla myös minulle.

Pieteetin vaatimisessa saattaa kuulua alkusointuja odotettavissa olevista vaaleista. Joka tapauksessa Vanhasen pääministerikaudella Suomi on ollut muuttumassa eräänlaiseksi Pohjois-Koreaksi, jossa sananvapaus ja muu henkinen ulkona liikkuminen ovat jatkuvasti uhattuina. Sananvapauden suitsiminen tuskin nostaa ainakaan sellaisen puolueen kannatusta, joka ryhtyy sitä harjoittamaan.

Yksi syypää niin sanottuun ”todelliseen syyhyn” eli iltapäivälehtien levikin laskuun olen tällä kertaa varmasti minä, joka en osta iltapäivälehtiä. Myös kirjojen kustantaminen on jatkuvassa myllerryksen tilassa, kun markkinointiporras pyrkii entistä enemmän vaikuttamaan kustannuspäätöksiin ja toimituspolitiikkaan. On tieteelle, kirjallisuudelle tai taiteelle haitaksi, jos julkaisupolitiikkaa harjoitetaan muilla kuin sisällöllisillä kriteereillä. Se johtaa kirjoittajien aliarvioimiseen. Se johtaa myös ylenkatseellisuuteen lukijoita kohtaan. Kustantamot eivät enää julkaise yhteiskunta- eivätkä kulttuurikriittisiä teoksia vaan ainoastaan mukavina pidettyjä, viihdyttäviä ja ongelmattomia Minttu-kirjoja, viinikirjoja, hyötykirjoja, käyttökirjoja, keittokirjoja, korjaus- ja huolto-oppaita, vauvakirjoja, kuningatarten elämäkertoja, Matti Nykäsen elämänviisauksia, karttoja tai sinänsä mukiinmeneviä hauskoja kirjoja, kuten Hotakaisia ja Tervoja. Mutta esseitä, filosofiaa, yhteiskuntakritiikkiä tai pamfletteja ei juuri kukaan uskalla painaa.

Se, miksi kustantamokenttä alkaa muistuttaa naistenlehtiä, johtuu myös siitä, että julkaisupäätökset tehdään Martta-kerhoissa. Toimittajien ja kirjoittajien painostaminen on yleistä, eikä olekaan ihme, että niin sanottu ”liikkuvuus” on suurta. Image-lehdessä uransa aloittanut ja vuosia Tammessa toiminut Jaakko Tapaninen sanoutui hiljattain syytä ilmoittamatta irti Bonnierin omistuksessa olevasta kustantamosta ja siirtyi pitkäaikaiselle vapaalle rekrytoituakseen lopulta toiseen kustannusyhtiöön. SanomaWSOY puolestaan nimitti erään liiketoimintaryhmänsä johtoon hollantilaisen Jacques Eijkensin. Hänen haittapuolensa on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää. Hänen etunsa puolestaan on se, että hän ei tunne suomalaista kirjallisuutta eikä kulttuurielämää.