20. syyskuuta 2019

Miksi ei pidä pukeutua ”#Suostumus”-aloitteen punaviherburkaan?


Eduskunnan istuntosalissa pulistaan ”#Suostumus”-kansalaisaloitteesta, jonka vihervasemmistolainen hallitus on näköjään päättynyt juntata läpi. Mikroskooppisen pienten ”tasa-arvo-ongelmien” sijasta huomio kannattaisi kiinnittää esimerkiksi Oulun raiskaustapausten tosiasiallisiin syihin, niin kuin dosentti Edward Dutton erinomaisessa uudessa kirjassaan (aiheesta täällä). Ainakaan ei pitäisi toimia tavalla, joka entisestään pahentaa miesten tasa-arvo-ongelmia miessukupuolen tappioksi.

Raiskausongelma on räjähtänyt käsiin nimenomaan maahanmuuttotulvan myötä, kun turvapaikanhakijat ovat raiskanneet suuren määrän naisia ja lapsia Euroopan maissa. Espanja, Britannia, Saksa, Ruotsi ja Kypros (kaikki maahanmuutosta paljon kärsineitä maita) eivät olisi todennäköisesti koskaan säätäneet suostumusaloitteen mukaista lakia, jos vierasperäiset maahantunkeutujat eivät olisi aiheuttaneet raiskaustsunamia, jolla ilmeisesti on jokin yhteys heidän kulttuuriinsa.

Niinpä pitäisi puhua aidasta eikä aidan seipäistä. Suomen poliittinen vihervasemmisto pitää päällään näkymätöntä henkistä punaviherburkaa ja haluaa pukea siihen kaikki muutkin. Tosiasiassa raiskausongelma ei ole polttava muutoin kuin maahanmuuttajien tekemien väkivallantekojen vuoksi. Tavallisia suomalaisia ihmisiä kurittamalla tehdään seksuaalikäyttäytymisestä entistäkin vaikeampaa, feministien korkokengillä poljetaan miesten kulkusia, kiristetään normiruuvia ja aiheutetaan yleisen ahdasmielisyyden leviämistä yhteiskuntaan. Sellainen aloite ei ole mikään suostumusaloite vaan kieltäymysaloite, ja pihtaus on ennen pitkää pois pihtareilta itseltään.

Koska asia on ajankohtainen, julkaisen ajantasaistettuina 25 perustettani sille, miksi ”#Suostumus”-kansalaisaloitetta ei pidä edistää eikä siihen suostua.


”#Suostumus2018” -aloitteen taustaa

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on aina se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä eikä paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen ja tuloksena todennäköisesti yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite etenee, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi

15. syyskuuta 2019

EKP:n elvytystoimet ovat talouden paukkumaissia


Euroopan keskuspankin jatkama elvytyspolitiikka ei pelasta euroalueessa mukana olevien maiden taloutta vaan pahimmillaan tuhoaa sen. Tuloksena on talouden kuplaantumista ja pysyvä tasehäiriö, jonka vain totaalinen romahdus voi korjata.

EKP päätti pudottaa (jo nyt negatiivista) talletuskorkoaan 0,4 prosentista 0,5:een ja käynnistää myös arvopaperien osto-ohjelmansa uudelleen. EKP rikkoi tunnettuun tapaansa no bail out -säädöstä jo aiemmin ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja ei vain jälkimarkkinoilta vaan suoraan anneista.

Veloissa olevien valtioiden epätoivoista rahoittamista jatketaan keskuspankin viimeviikkoisilla päätöksillä, mikä ei ollut yllätys, sillä EKP:n pääjohtaja Mario Draghi tulee korviaan myöten veloissa olevasta Italiasta.

Rahan puskeminen markkinoille ”tavoiteinflaation” saavuttamiseksi on kohtalokasta siksi, että se kuplaannuttaa hinnat. Rahan määrän kasvattaminen ei lisää ostovoimaa vaan heikentää sitä.


Rahan todellinen arvo mitataan asumisen hinnassa

Rahan löysä jakelu ja tehtailu pankkien tiskeillä on johtanut erityisesti asuntojen hintojen järkyttävään nousuun Suomen kasvukeskuksissa ja kaikkialla, missä kysyntä riittää ylittämään tarjonnan.

Tätä kautta palkansaajien ostovoimasta on kadonnut suuri osa, ja rahan todellinen arvo mitataankin nykyään asumisen hinnalla. Asian voi sanoa myös niin, että matalasta tilastoinflaatiosta huolimatta on maassamme vallinnut huikea piiloinflaatio, kun asuntojen hinnat ovat nousseet viimeisten 20 vuoden aikana moninkertaiseksi pääkaupunkiseudulla ja muissa kasvukeskuksissa ilman, että ihmisten tuloissa olisi tapahtunut vastaavaa kasvua.

Kuvapäivitys 16.9.2019: Tulin eilen kertoneeksi ”huomisen uutiset jo tänään”.
Rahan arvon katoaminen ei näy kuukausi- eikä vuositasolla, sillä laskut on siirretty tulevaisuudessa maksettaviksi kiinteiden tasaerälyhennysten lainoilla, joiden kuukausierä pysyy samana ja laina-aika joustaa lopusta. Lainapääomien jatkuva paisuminen on johtanut siihen, että lainalaskujen loppupäätä ei näy, ja käytännössä ollaankin siirtymässä elinkautisiin asuntoluottoihin.

Juhana Vartiaisen tapaiset kokoomuslaiset ovat vaatineet asumiseen liittyvien ajattelutapojen muutosta ja siirtymistä Ruotsista tuttuun politiikkaan. Sen mukaisesti pankit omistavat asunnot, ja velalliset maksavat pankeille korkoa lyhennysvapaiden vuosien vieriessä. Vartiainen jopa ”pitää suomalaista ajatusmallia asuntolainan takaisinmaksusta ja siihen liittyvästä kunniasta hullunkurisena”.

On muistettava, että Ruotsin mallissa myöskään varallisuus ei kartu. Oman näkemykseni mukaan ex-demari Vartiaisen suosima välinpitämättömyys merkitsisi taantumista juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan. Nykyajan vuokraviljelijä onkin nyt omistusasuja, joka ei koskaan saa asuntoaan omaksi eikä kovaa maata jalkojensa alle. Totaalisen huonoa politiikkaa.


Raha virtaa markkinoille pikavippeinä

Samalla kun asumisen hinta on karannut palkansaajien ulottuvilta, on luotu rahoituskupla ja sitä vastaava tasehäiriö. Markkinoilla kohtaavat tietenkin myyjä ja ostaja, joiden kesken hintojen pitäisi määrittyä kysynnän ja tarjonnan mukaan, paitsi että perustarvetta, kuten asumista, ei koskaan saisi jättää vain markkinamekanismin varaan. Maksajan roolissa on tätä nykyä pumpattava Barbara, jonka sisällä on kuumaa ilmaa.

Markkinamekanismi ei riitä korjaamaan asumisen hintakuplaa, sillä suuri kysyntä nostaa hintoja rajattomasti ja pankkien vakuusasiantuntijat antavat asuntojen arvonkehityksestä perättömiä arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon rahaa ja sitä kautta tuottoa alhaistenkin korkojen aikana.

Kuplan puhjetessa on edessä Suomen 1990-luvun taantumaa ja Yhdysvaltain subprime-kriisiä 2008 muistuttava tilanne, jonka tuloksena ylivelkaantuneet roikkuvat löysässä hirressä. Samalla kun asuntojen hinnat kasvukeskuksissa räjähtävät, ne EU:n harjoittaman keskittämispolitiikan tuloksena romahtavat taantuvilla paikkakunnilla ja taaskin velallisten tappioksi.

Perussuomalaisten Laura Huhtasaari kiinnitti laman runtelemiin uhreihin huomiota presidentinvaalikampanjansa aikana. Mutta huomataanko, että Euroopan keskuspankki on nyt orkestroimassa vielä pahempaa kuplaa ja romahdusta? Oman käsitykseni mukaan euroalue ja EKP ovat uusi Säästöpankkien-Keskus-Osake-Pankki SKOP, tosin elefanttimaisemmassa koossa.

Kun pankit luottotappioiden iskiessä kääntyvät taas valtioiden kukkarolle, kohde on tavallaan oikea, koska valtiot luovat tilanteen laiminlyömällä pankkien kontrolloimisen. Mutta tavallaan kohde on väärä, sillä pankit itse kieltävät puuttumasta asioihinsa noususuhdanteiden aikoina, vaikka ne kääntyvätkin valtioiden puoleen aina lama-aikojen koittaessa pankkitukea kerjäten. Syy on eurovaltioiden, pankkien ja opportunististen asiakkaiden, jotka yhdessä luovat kuplan. Vastuu sysätään viattomille nettoveronmaksajille, jotka laitetaan maksamaan talouden kelvottomasta hoitamisesta lankeavat laskut.

EKP:n markkinoille sysäämä löysä raha näkyy myös populistisilla televisiokanavilla esitettävissä pikavippifirmojen mainoksissa: ”Ota tuosta 50 000 tai pistä taskuusi 70 000 euroa ilman vakuuksia!”

Ei tarvitse erikseen kylvää kansakunnille rahaa helikoptereista, kun sitä virtaa tiskin alitse erilaisista rahanvälitysfirmoista, joiden välistävetäjät tulevat toimineiksi EKP:n elvytyspolitiikan apureina.

Erikoinen tapahtuma oli muuten eurojackpotin päätyminen Siilinjärvelle Jyrki Kataisen kotikonnuille heti hänen päästyään matkalle SITRAn yliasiamieheksi. Siinä taattua ”helikopterirahaa”.


EU polttaisi käteisen rahan ottaakseen käyttöön negatiiviset talletuskorot

EU:n päähuolena näyttää nyt olevan se, että negatiivisten korkojen aikana rahan pitämisestä pankeissa voi tulla maksullista. Henkilöasiakkaiden pankkitilejä ei tosin vielä rokoteta kantamalla korkoa talletuksista, sillä kaikkialla tiedetään, että kansalaiset voisivat kaataa koko pankkijärjestelmän hakemalla rahansa pankeista käteisenä pois. Negatiivisten pankkikorkojen aikana käteisen arvo kasvaa suhteessa tileillä oleviin varoihin.

Tästä syystä EU käy jatkuvaa taistelua käteistä rahaa vastaan. Myös EU:n uusi maksupalveludirektiivi, jolla lopetetaan tunnuslukukortit ja siirrytään matkapuhelinsovelluksiin, on tekninen askel kohti täysin elektronista rahaa ja käteisen poistamista. Sitä EU ajaa, jotta kansalaisten rahavarat olisi pakko pitää pankkien tilijärjestelmissä ja siten alttiina negatiivisille koroille ja talletuspääomien verottamiselle.

Tuloksena käteisen poistamisesta olisi rahan yksityistäminen ja pidättäminen pankkien valtaan sekä pankkien vallan suunnaton kasvu. Siksi olen vastustanut käteisen käytöstä poistamista ehdottomasti (aiheesta tässä ja tässä kirjoituksessani). Itävallan järkipuolueet ajavat käteisen käyttöä perustuslakiin, sillä vaakalaudalla on myös kansalaisten yksityisyydensuoja.

Kaikki edellä mainitsemani oireet ovat merkkejä EU:n yhteisvaluutta-alueen toimimattomuudesta ja sen tuhoisista valuvioista, joita yritetään nyt korjailla pankkiunionilla, EU:n yhteisellä valtiovarainministerillä, kuittaamalla varat ja velat yhteisiksi sekä yhteisellä finanssi- eli varainhankinta- ja veropolitiikalla.


Ettekö tunnista talousromahduksen klassisia ennusmerkkejä?

Ilmassa ovat kaikki romahduksen merkit. Rahaa tehtaillaan markkinoille vailla vastaavaa lisäystä tuotannossa. Sijoitukset euroalueelle tuottavat heikosti, ja varat karkaavat Kaukoitään, jopa Afrikkaan. Esiintyy veronkiertoa, varain hakeutumista turvasatamiin ja liikevoittojen kotouttamista paratiisisaarille. Kullan hinta on katossa. Harmaa talous kukoistaa, ja sitä torjutaan lavastamalla syyllisiksi tavallisia kansalaisia, joita kuritetaan pankkien tiskeillä ankarilla kuulusteluilla, vaikka varojen virtaamista virtuaalivaluutoissa ei puolestaan estä mikään.

Euroalue on niin syvällä suossa, että sen pelastaminen on nykykeinoilla mahdotonta. Kreikka onnistuttiin vetämään tilapäisesti kuiville väliaikaisen rahoitusvakausvälineen ja pysyvän vakausmekanismin keinoin. Mutta jos Italian tai Espanjan kokoinen valtiontalous ajautuu vararikkoon, puskurit ehtyvät ja koko euroalue menee kokoon kuin korttitalo. Juuri sitä EKP:ssä pelätään, ja se halutaan kaikin keinoin estää.

Lamat, romahdukset ja taantumat tulevat aina ”suurina yllätyksinä”, sillä taloutta on tapana pönkittää niin pitkään kuin mahdollista. Valheellisuutta viljellään vahinkojen välttämiseksi tai oman nahan pelastamiseksi. Romahduksia onnistutaan kuitenkin yleensä vain lykkäämään, ja pitkittämällä tilanne pahenee.

Kuplat olisi syytä puhkaista heti. Muutoin voi käydä kuten maantiekiitäjille, jotka juoksivat kanjonin reunan yli, ja lopulta alla ei ollut mitään. Putoaminen alkoi vasta, kun he katsoivat alleen, ja maan pinta alkoi tulla vastaan kiihtyvästi.


Ilmastopoliittinen moraaliposeeraus syventää talouden ahdinkoa

EU:n edustamassa monetarismissa talouden elvyttämisen pitäisi lähteä ketjun toisesta päästä. Ostovoimaa voidaan luoda ilman keynesiläisyyttä ja velkainstituutiota vain tehostamalla tuotantoa sekä parantamalla työllisyysastetta ja työn tuottavuutta. Tämä puolestaan tapahtuu turvaamalla teollisuuden kilpailukyky.

EKP:ssä on luotu ristiriitainen tilanne, jossa talouspolitiikan instrumentit ovat monetaristisessa asennossa, mutta talouteen koetetaan puhaltaa aktiivisuutta keynesiläisin keinoin. Syy kiperään tilanteeseen on kovan rahan politiikka ja siihen liittyvä yhteisvaluutta, jonka arvo on haluttu säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Se hinta maksetaan nyt eurooppalaisten työttömyytenä ja julkisen talouden sekä yksityisten talouksien velkaannuttamisena. Edes inflaation polkaiseminen keinotekoisesti käyntiin ei onnistu, koska taloudesta puuttuvat sen dynaamiset elementit.

Entä mitä käytännön talouspolitiikassa tapahtuu? Suomen vihervasemmistolaisen hallituksen linjaama kireä ympäristöpolitiikka on johtamassa muun muassa Rauman paperikoneen sulkemiseen ja irtisanomisiin. Ostovoimaa kuluttajien mikrotasolla heikentävät myös valtionyhtiö Postissa työtä tekevien palkkojen alennukset, jotka johtuvat EU:n kuljetusalalle avaamasta ankarasta kilpailusta.

Ekonomistit hifistelevät ja spekuloivat väärillä asioilla suuntaamalla katseensa ”geopoliittiseen tilanteeseen”, kuten täällä. Kannattaisi tarkentaa katseita siihen, miten kuluttajien mikrotaloudessa ja reaalitaloudessa menee. Valtioiden velkaantuminen ja kuluttajille kaupatut pikavipit saavat yhdessä aikaan katastrofaalisen tilanteen, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin koko järjestelmän romahdus.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset


Aiempia taloudellis-filosofisia käsikirjoituksia:

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä
Thomas Piketty: kurpitsanaamio tai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”


Päivitys 16.9.2019: Asuntopolitiikasta puheen ollen, Yleisradion TV1:n MOT esitti kirjoitukseni julkaisemista seuranneena päivänä ohjelman ”Talobisnestä demarien tapaan”. Lähetyksessä valaistiin, miten toveritaustaiset organisaatiot ovat rakennuttaneet vuokra-asuntoja, jotka on rahoitettu valtion ARA-lainoilla ja asumistuella. Nyttemmin vasemmistolaiset omistajat ovat laittaneet asuntoja lihoiksi ja lähetelleet asukkaille toistuvia vuokrankorotuksia. Ohjelman voi katsella täältä, jutun lukea täältä ja käsikirjoituksen täältä.

Ylen esiin nostamat tapaukset ovat kuitenkin vain rikkoja rokassa, ja niillä peitellään suurempaa ongelmaa. Vuoden 2018 maaliskuussa vasemmistolaisten ay-liikkeiden osittain omistama Kojamo Oy (entinen VVO) myi enemmistön valtion tuella rakennetuista vuokra-asunnoistaan kansainvälisille sijoittajille. Asunnot olivat olleet vasemmiston rahasampo, sillä ammattiliitot kuittasivat asuntojen tuotoista verovapaat osingot. Näin valtion asumistuet virtasivat vasemmiston vaalitileille, mutta yhtä kaikki, rahat jäivät Suomeen. Sen sijaan jatkossa kansainväliset sijoittajat voivat imuroida valtion asumistuet ulkomaille, joten ei ihme, että ostajaosapuoli on innoissaan. Asiassa käynee niin kuin Carunan sähköjohtojen myynnissä: maksut nostetaan kattoon. Ja vasemmisto laittaa saamansa rahat punastellen liiveihinsä.

Myös Iltalehti julkaisi kirjoitukseni jälkeen 16.9.2019 lööppijutun, jossa Hypoteekkiyhdistyksen Juhana Brotheus taivasteli, että suomalaisten asuntojen hinnat ovat romahduspisteessä. Asiaa itkettiin laajalti ymmärtämättä kuitenkaan hintaromahduksen syytä, joka on pankkien luoma rahoituskupla. Lievityskeinona esitettiin jopa ”ylimääräisten kotien” purkamista, ja tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä kaivettiin lausunto, että ”velallinen voisi jäädä vuokralle asuntoon, vaikka asunnon omistussuhde järjestettäisiin uudelleen”. Se olisi samanlaista kuin ihmistä ammuttaisiin jalkaan ja iloittaisiin siitä, että hän voi jatkaa kävelyä kainalosauvojen turvin.

13. syyskuuta 2019

Etnisiä eteisvärinöitä


Espoo oli pitkään se ”parempi Vantaa”, kunnes kulttuuririkastuksen vaikutukset ulottuivat sosiaalirakenteeltaan keskiluokkaisempaan lähiöparatiisiin, jonka napapaikkaa ”Espoon keskusta” on perinteisesti käytetty esimerkkinä oksymoronista.

Kirjoitin autojen tuhopoltoista Matinkylässä jo noin vuosi sitten jutussani ”’Uusi normaali’ toteutumassa myös Suomessa”. Ilta-Sanomat otsikoi tuolloin, että ”[u]seita autoja paloi Espoossa, tuhon jäljet paljastuivat aamun koittaessa” ja jatkoi lakonisesti: ”tältä Matinkylässä näyttää nyt”.

Nykyisin nuorisojengit käyvät myös ihmisten iholle. MTV3:n uutiset kertoivat 10.9.2019, että ”Poikajoukko kävi 14-vuotiaan dysfasiasta ja astmasta kärsivän pojan kimppuun ja vei tämän rahat ’poikani ei saanut sen vertaa henkeä, että olisi voinut pyytää apua”. Tässä jutussa ei valaistu epäiltyjen taustaa, eikä ulkomaalaisuutta mainittu; tosin täällä aavistellaan jotakin joko aikaisempaan perustuen tai paikallisten havaintoihin liittyen.

Myös aiemmin Espoossa sattui ja tapahtui. MTV3:n uutiset julkaisivat 29.8.2019 jutun ”Teinien joukko kävi 16-vuotiaan kimppuun Espoossa – pojan äiti kuvailee tilannetta uhkaavaksi: Osalla oli nyrkkirautoja vyöllään”. Tässä kirjoituksessa tekijöiden ”ulkomaalaistaustaisuus” mainittiin.

MTV3:n uutiset kertoivat 4.9.2019 elokuun lopulla sattuneesta toisesta yksittäistapauksesta jutussa ”Neljää nuorta epäillään väkivaltaisesta ryöstelystä Espoossa nuorin tekijöistä vain 12-vuotias”. Tässäkin jutussa mainittiin selkeästi – tosin tarkemmin täsmentämättä tekijöiden ”ulkomaalaistaustaisuus”.

Mainostelevisio liitti kirjoitustensa kupeeseen myös kainalojutun, jonka videolla espoolainen nuorisotyöntekijä kertoi, että ”Suomessa on tällaista tapahtunut jo jonkin aikaa” pystymättä tosin keksimään vähäisintäkään syytä toimittajan narisemaan kysymykseen, ”mitkä tekijät ajavat nuoria tekemään tällaisia rikoksia”. ”Ryhmäpaine” ja ”raha” eivät riitä selityksiksi, sillä ryhmäpainetta on ollut aina ja rahasta on vallinnut pahempikin pula. ”Se on vaikea sanoa, en osaa yhtään sanoa, miks jotkut niin tekis”, totesi hän vain (3:24).

Myöskään ”Ruotsin malli” ei kelvanne selitykseksi. Ruotsissa tosin sytytettiin tuleen noin sata autoa viime vuoden elokuussa, ja aivan hiljattain kolmen tekijän kopla tappoi 18-vuotiaan Göteborgissa, joten yhteiskunnallinen ja poliittinen toimintamalli moisen käytöksen levittämiseen on kyllä olemassa. Mutta se ei selitä toimijoiden omaa aggressiivisuutta.

MTV3:n julkaisema video kannattaa katsella. Siinä muuan väistyvän sukupolven valkonaama itkee voivansa ”sanoa vain”, että ”mihin Ruotsi oikein on menossa” ja ”tämä on niin surullista”. Pääministeri Stefan Löfven puolestaan puhisee silmät valheesta vetistellen, että ”näiltä ihmisiltä pitää kysyä, keitä te luulette olevanne tuhotessanne kokonaisia alueita?”

Kyseleminen on kuitenkin alistumista ja vallan luovuttamista vastaajille. Enemmänkin voitaisiin sanoa. Ruotsissa tekijät kyllä tiedetään. Ei siis tarvitse tiedustella, keitä he luulevat olevansa, kun identiteettipoliittinen pullistelu on noinkin vahvaa. Voidaan sanoa muun muassa, että minä en halua Suomesta Afrikkaa.

Myös uutiskertomusten loppunarraatioon liittyvä maininta, että ”tekojen motiiveja ei vielä tiedetä”, on tuiki turhaa taivastelua. Miten voitaisiinkaan tietää, kun koko käyttäytymisessä ei ole järjen hiventä?

Mutta sitä voidaan selittää. Kyse on filosofi-sosiaalipsykologi Rom Harrén kuvailemasta ritualisoidusta aggressiosta. Sen mukaisesti yhteiskuntaan integroitumattomat väestönosat pyrkivät itse luomaan omat norminsa ja arvojärjestyksensä, joiden sisäpuolelle syntyy ennen pitkää omalakisia mikrovaltioita. Ranskassa sellaisista on jo saatu huonoa esimerkkiä, josta kerrotaan muun muassa tässä The Washington Timesin julkaisemassa artikkelissa.

Haluatteko te, että Matinkylässä näyttää jonkin ajan kuluttua tältä ja Westendillä tältä? Google-kartan linkit osoittavat Nigerian entiseen pääkaupunkiin Lagosiin.


Keskusta hallituslietteessä

Ja sitten ”aivan toiseen aiheeseen”.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko, joka vihaa avoimesti perussuomalaisia, vaatii nyt, että Keskustan puheenjohtajaksi valitun ”Katri Kulmunin on pakko haastaa tosissaan Jussi Halla-ahon perussuomalaiset jos mielii nostaa keskustan suosta”. Muutenkin lehti käy hyökkäykseen Perussuomalaisia vastaan koettaen kylvää Kepun ja puolueemme välille riitaa.

Huvittavaa on, että Kulmunin oman lausuman perusteella Uusi Suomi laittoi lehteen, että ”Kulmuni on valmis samaan hallitukseen Jussi Halla-ahon kanssa, vaikka perussuomalaisten ’taustalla on pimeitä voimia’”. Kannatuskasvumme taustalla lienee todellakin ”pimeitä voimia”, jotka ovat tulleet edellisen hallituksen suostumuksella maahamme ja raiskanneet tai pahoinpidelleet täällä useita kansalaisia.

Katri Kulmuni on kyllä otettava vakavasti. 32-vuotias toisen kauden kansanedustaja on maamme vaikutusvaltaisin nainen, sillä Kepu on hallituksessa ollessaan vaa’ankieliasemassa ja hallitusyhteistyössä kiinni kuin spitaalisen peukku.

Siksi on tervehdittävä iloiten Kulmunin MTV3:lle lausahtamaa toteamusta, jonka mukaan hän ”ei tyrmää yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, jos löytyy linja, jolla isänmaan tavoitteita voi edistää”.

Toivotan Kulmunille onnea vasemmistolaisen hallituksen kanssa. Hän tekee työtä kannatuksemme ja sitä kautta isänmaamme hyväksi jo nyt, sillä Kepun kylki vuotaa koko ajan meille, ja kannanottonsa näyttävät olevan pelkkää pois virtaavien äänten kosiskelua.

On syytä muistaa, että vaikka Kulmuni pyrkiikin näyttäytymään maahanmuuttokriittisenä, hän kannattaa maahanmuuton lisäämistä ja ulkomaisen työvoiman tarveharkinnan poistamista. Hän toimii siis täsmälleen samoin kuin Keskustanuoret ja Keskustan Opiskelijaliitto, jotka vaativat pakolaiskiintiön nostamista 10 000:een vuodessa.

Persututkija Lauri Nurmen Iltalehteen kirjoittamassa jutussa toimittaja siteeraa Kulmunia aivan oikein sanoin ”jos ei ole oikeutta maassaoloon, ole hyvä ja poistu”, mutta täsmentää, että ”todellisuudessa Kulmuni kannattaa maahanmuuton lisäämistä Suomeen”.

Tosiasiassa Kulmuni onkin samoilla linjoilla kuin hallitustoverinsa, eurooppaministeri ja sosiaalidemokraatti Tytti Tuppurainen, joka esitti pakolaiskiintiön kymmenkertaistamista, laittoi ensimmäisten joukossa nimensä työvoiman saatavuusharkinnasta luopumista koskevaan aloitteeseen ja varoitti tyttöjä pahoista miehistä siirtäen näin vastuun uhrien omalle kontolle.

Onnea Kulmunille ja Tuppuraiselle valitsemallaan tiellä. Kannatuksen kaksinaamainen kalastelu ei ole kuitenkaan meidän tiemme. Kepu on hallituksessa vain loputtoman taktikointipelinsä vuoksi. Puolueessa ilmeisesti laskettiin, ettei Keskustan kannatus voisi enää nykyisestä pudota, vaeltaapa puolue sitten missä tahansa. Mutta tosiasiassa se voi. Ruotsissa Kepu on vajonnut valliriutan alapuolelle noin 8 prosentin tuntumaan.


Kokoomus arvojensa pohjalla

Helsingin pormestari ja Euroopan investointipankista 340 000 euron siirtymäkorvauksella kotoutunut eliittieläkeläinen Jan Vapaavuori lauloi jälleen kauniisti kuin satakieli arvopohjasta. Uuden Suomen mukaan liverryksen sävy on kuitenkin muuttunut.

Perussuomalaisille vaaleissa hävinneelle oppositiopuolue Kokoomukselle näyttäisi nyt kelpaavan hallituskumppaniksi Perussuomalaisetkin, vaikka vielä pari vuotta sitten Vapaavuori oli keskeinen takapiru kiristäessään Perussuomalaisten eduskuntaryhmää halkeamaan kahtia ja painostaessaan Jussi Halla-ahon johtamaa puoluetta pois hallituksesta.

Koroillaan kääntyminen on ymmärrettävää. Kokoomus on puoluekentän oikeassa nurkassa, joten sillä ei ole hallitukseen asiaa ilman keskiryhmien, Kepun ja Perussuomalaisten, tukea. Kokoomuksen kannattajien todellinen arvopohja on niin etäällä vasemmiston ja vihreiden leiristä, ettei vihervasemmiston ja Kokoomuksen yhteishallitusta saada enää aikaan, ja huvitteluliberaalien täytyy väistyä vapaassa pudotuksessa olevasta Kokoomuksesta.

Stubbin, Orpon, Mykkäsen ja Vapaavuoren oma arvopohja on ollut jo Kataisen pääministeriajoista asti kaukana puolueen äänestäjien arvopohjasta ja kaiken kaikkiaan niin hukassa kuin olla voi.

Filosofian näkökulmasta myös sananen arvopohjaa koskevan kilpalaulannan pinnallisuudesta.

Vapaavuoren arvot eivät oikeasti ole mitään arvoja vaan puolueideologiaa. Hänen arvojensa mukaista on Talouselämä-lehden mukaan se, että palveluammateissa ei tarvitse osata suomen kieltä ja Helsinki tarvitsee tuhatmäärin turvapaikanhakijoita sekä kaupunkimme miljoonittain velkaa, jotta veroäyrin korotuksilta voidaan välttyä. On totta, että meidän perussuomalaisten käsitykset ovat erilaiset myös koskien hiilivoiman tarvetta ja autoilijoiden kohtelua.

Mutta myös arvomme ovat kansallisen edun mukaiset, niin kuin pitäisi olla Kansallisessa Kokoomuksessakin. Myös me haluamme turvata suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan. Yhteiskunnalliset vaikutusyhteydet tuntevina me tosin tiedämme, että se ei käy nykykokoomuksen keinoilla vaan pitämällä huolta ensisijaisesti omista kansalaisistamme.

Kokoomuksen ja vihervasemmiston ylevät arvot eivät siis toteudu niillä keinoilla, joita he edustavat. Pahimmillaan mitään keinoja ei heillä ole.

”Arvopohjaan” vetoaminen on ollut hullunkurista myös monien muiden monikultturistien puheenvuoroissa. Kannatan toki itsekin moniarvoisuutta, mutta en monikulttuurisuutta. Moniarvoisuus on mahdollista tässä yhdessäkin kulttuurissa, toisin sanoen länsimaisessa vapaamielisessä kulttuurissa.

Sen sijaan monikulttuurisuudessa moniarvoisuus kuoleentuu. Syy: jatkuvat yhteensovittamisen, mukauttamisen ja sopeuttamisen vaatimukset, eli tieteellisesti sanottuna konformismi. Niin sanottu suvaitsevainen yhteiskunta ei ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä etukäräjöintien yhteiskunta, jossa myös henkiset vapaudet, kuten sananvapaus, pyritään korventamaan pois.

”Arvopohjan” perään huuteleminen on Vapaavuorelta ristiriitaista siksikin, että hän näyttää pakottavan muita oman arvopohjansa orjiksi. Mikäli lähtökohtana pidetään moniarvoisuutta, Vapaavuoren kannattaisi suvaita myös perussuomalaista arvopohjaa. Pormestari yrittänee rakentaa omasta arvopohjastaan jonkinlaista totaliteettia, jolle ei saisi olla poliittista vaihtoehtoa.

10. syyskuuta 2019

Arvio: Teräviä analyyseja ympäristöpolitiikasta


Kesäisen säätilan jatkuessa on luontevaa pohtia ympäristöpoliittisia kysymyksiä. Suomen Perusta julkaisi äskettäin kokoelmateoksen Ympäristörealistin käsikirja, jossa eri alojen asiantuntijat ja vaikuttajat arvioivat ympäristöpolitiikan tilaa ja tulevaisuutta, etenkin ilmastopoliittisen argumentaation asemaa poliittisen retoriikan välineenä. Teoksen voi ladata täältä.

Simo Grönroosin ja Marko Hamilon toimittamassa artikkeliteoksessa kirjoittavat muiden muassa valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä, filosofian tohtori Tiera Laitinen, päätoimittaja Matias Turkkila sekä tekniikan tohtori Eero Paloheimo. Vahvimmiksi teoksesta nousevat juuri heidän artikkelinsa.


Ydinvoima voidaan korvata vain ydinvoimalla

Suomen Pankin pitkäaikainen asiantuntija Heikki Koskenkylä arvioi Saksan Energiewendeä, eli maan energiapolitiikan suurta käännettä hätäisesti tehdyksi ja kohtalokkaaksi virheeksi.

Saksa päätti lopettaa ydinenergian käytön Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkimainingeissa. Energiantuotantoon syntynyttä vajetta ei pystytä nyt kattamaan sen enempää tuulivoimalla kuin hiilivoimallakaan. Tuulivoimaloita on rakennettu hurjalla panostuksella noin 30 000, mutta tarve olisi 200 000, ja soveltuvat alueet on jo käytetty. Hiileen turvautuminen puolestaan nostaa päästöjä ja päästömaksuja.

On huomattava, että Fukushiman onnettomuus ei johtunut ydinvoimasta itsestään vaan maanjäristyksestä ja tsunamista, eli luonnonilmiöistä, joten ydinvoimasta luopuminen on järjetöntä alueilla, joilla maa ei järise. Koskenkylän mukaan Suomessa ei pitäisi tehdä Saksan virhettä, vaan ydinvoiman käyttöä voidaan jatkaa ottamalla käyttöön Olkiluodon kolmas yksikkö, rakentamalla Kivennavalle lisäkapasiteettia sekä saneeraamalla vanhoja voimaloita. Vain näin voidaan tyydyttää myös vihreiden intohimoa hiilidioksidipäästöjen alentamiseksi.


Lentotomaattikuorman päällä ilmastokokoukseen

Ilmatieteen laitoksella työskentelevä Tiera Laitinen puolestaan arvioi ilmastopoliittisen keskustelun populistisuutta. Hän muun muassa toteaa, että hiilidioksidiin kiinnitetään liikaa huomiota, vaikka metaani muodostaa tuhoisamman kasvihuonekaasun. Myös kasvisruokavaliosta vouhotetaan, ja mediassa eri ruoka-ainesten aiheuttamia päästöjä verrataan niiden massaan, kun oikeampi vertailukohta olisi niiden sisältämä energia tai ravintoarvo. Argumentaatiossa olisikin paljon korjaamisen varaa.

Samaa teemaa jatkaa Matias Turkkila artikkelissaan, jossa hän pohtii ”lasten ristiretkenä” tunnetun ilmastolakkoilun asemaa poliittisen retoriikan keppihevosena. Terävään tapaansa Turkkila analysoi, mikä tekee lasten ja nuorten protesteista ”vastustamattomia” ja kuinka media sekä sen kanssa symbioosissa elävä vihreä liike käyttävät nuorten kokemattomuutta hyväkseen.

Ilmastoahdistuksella ja ilmastopaniikin lietsonnalla on nähdäkseni myös selvä vasemmistoretorinen tehtävänsä. Ilmastonsuojelu ja vasemmistolainen ajatteluperinne nojaavat samaan metafysiikkaan, toisin sanoen globaaliin, yliyksilölliseen ja kaikkia ihmisiä ylirajaisesti pakottavaan politiikkaan, jolla syyllistetään aiheettomasti myös syyttömiä ihmisiä ja hyvällä ympäristösuhteella toimivia valtioita. Turkkilan mukaan itsensä rankaisemisesta on tehty jonkinlainen hyve, jolla signaloidaan moraalista poseerausta ja yritetään näytellä parempia ihmisiä.

Turkkila kiinnittää huomiota vihreiden poliitikkojen häpeämättömän räikeään kaksinaismoralismiin, joka ilmenenee viehtymyksenä matkustamiseen ja erityisesti lentomatkailuun. Outi Alanko-Kahiluoto ja Maria Ohisalo ovatkin jo näyttäneet esimerkkiä tekemällä ympäristöteon, jättämällä autonsa kotiin ja kiitämällä lentokoneiden nokassa pitkin ja poikin Japania sekä Etelä-Amerikkaa huvimatkoillaan tai ympäristöseminaareissaan.


Vihreän liikkeen kaksinaismoralismi

Ilmiö ei ole uusi. Filosofi Georg Henrik von Wright totesi jo 1990-luvun puolivälissä, että maailman merkittävin ympäristöongelma on massaturismi, joka aiheuttaa kulttuurieroosiota ja kuluttaa luonnonvaroja. Hänen mielestään parasta ympäristöpolitiikkaa olisi energian säästäminen. Eräs filosofian laitoksen tutkija totesi silloin Yliopisto-lehdessä, että von Wright oli täysin sopimaton arvostelemaan matkailua, sillä hän oli yksin matkustanut enemmän kuin muu filosofian laitos yhteensä.

Väittämä matkailun tuhoisuudesta ympäristölle on sinänsä valitettavan tosi. Turkkilan analyysin kautta valottuukin, että yhtäaikaiseen moralismiin ja aitoon huoleen sisältyy aimo annos elitismiä. Asian voi sanoa niin, että ihmisten pitäisi elää kuten opettavat.

Olen samoilla linjoilla kuin Turkkila asioita arvioidessaan, ja tuon näkemyksiäni esille lähiaikoina ilmestyvän mediatutkimukseni ympäristöpoliittisissa osioissa. Viittaan erääseen jo aiemmin lanseeraamaani ilmiöön nimeltä ”ekokatastrofin intimiteetti”. Tarkoitan sillä vihreän liikkeen vaikeutta tunnustaa, että ihmisen luonnonvarainen ja pidäkkeetön lisääntyminen on lähes kaikkien ympäristöongelmien (ja myös poliittisten ongelmien) primus motor.

Todettakoon kuitenkin, että tähän Ympäristörealistin käsikirjaan ei omaa artikkeliani sisälly, joten nyt käsillä olevassa arviossa ei ole kyseessä omakehu eikä pyrkimys arvostella omia tuotoksia!


Ympäristönsuojelun ydinongelma: väestöräjähdys kehitysmaissa

Väestön lisääntymisen teemasta päästäänkin artikkelikokoelman lopussa olevaan kirjoitukseen, jonka on laatinut pitkän kokemuksensa pohjalta suomalaisen ympäristöliikkeen legenda ja veteraani Eero Paloheimo. Hän toteaa suurimmaksi ympäristöongelmaksi väestön määrän. Hänen arvionsa mukaan maapallo voisi kantaa enintään miljardin ihmisen populaation.

En päässyt heti jyvälle Paloheimon näkemyksestä, jonka mukaan ongelma ei ole väestönkasvu vaan väestön määrä. Väestön määrähän on seuraus väestön kasvusta.

Yksi mahdollisuus ymmärtää Paloheimon argumentti on ajatella, että väestö voisi maapallon tietyissä osissa kasvaakin, kunhan se toisaalla vähenisi. Juuri tästä syystä ratkaisevaa maapallon tulevaisuudelle on väestön yhteismäärä, ei vain paikallinen kasvu.

Paloheimo näyttää olevan samaa mieltä kuin Sir David Attenborough, joka on pitänyt kehitysmaiden väestönkasvua niin suurena ongelmana, että hänen mielestään myös kehitysapu pitäisi lopettaa. Tällöin kehitysmaiden asukkaat joutuisivat harkitsemaan lisääntymistään tarkemmin, tai luonto hoitaisi asian itsestään. Olen omasta puolestani esittänyt poliittisessa manifestissani (s. 81), että kehitysavun ehtona pitäisi apua saavien maiden laatia suunnitelma väestönsä määrän kääntämiseksi laskuun ja pysyä siinä.

Paloheimo pitää Kiinan yhden lapsen politiikkaa merkittävimpänä ympäristötekona. Murheellista onkin, että Kiina on lopettanut yhden lapsen politiikan. Vihreän liikkeen ristiriitaisuus näkyy myös siinä, että toisaalta liikkeen feministit vaativat yhden lapsen politiikasta luopumista naisten vapautumisen puolustamiseksi, mutta toisesta suupielestään he vaativat ympäristörasituksen keventämistä ja kulutuksen hillitsemistä. Sitä kautta hekin tulevat vaatineiksi myös väestön määrän rajoittamista.


Taustamusiikkia ilmastotuhotieteilijöille

En kuitenkaan spoilaa kirjan sisältöä. Lukekoon jokainen itse ja päättäköön, mitä ymmärtää. Teos on tärkeä lisä ympäristöpoliittiseen keskusteluun ja tuo esille perussuomalaisten näkemyksiä ympäristönsuojelusta. Perussuomalaiset asettavat nykyisin standardin myös ekologisille keskusteluille, mistä näyttöä antaa Eero Paloheimon kääntyminen vihreistä perussuomalaisille linjoille.

Ympäristönsuojelun tavoite ja päämäärät meillä perussuomalaisilla ovatkin luonnon kannalta myönteiset, ja mielestämme politiikkaa tulisi tehdä tehokkailla eikä ristiriitaisilla keinoilla. Kirjan viestinä voi pitää sitä, että ekofundamentalismi ei kannata, ja ympäristönsuojelussa tulisi noudattaa suhteellisuudentajua niin, että hyvän ympäristöpolitiikan taloudelliset edellytykset säilyisivät. Vain siten hyvää ympäristöpolitiikkaa voidaan jatkaa.

Mainittakoon, että kirjan kirjoittajat eivät ole ilmastodenialisteja, eli ilmastonmuutokseen liittyvien vaikutusten kieltäjiä. Erimielisyys vihreän liikkeen kanssa koskee lähinnä sitä, millä keinoilla ympäristöä voidaan parhaiten suojella. Tässä suhteessa menetelmiä koskevat ehdotukset ovat usein osoittautuneet vastakkaisiksi, mikä on ymmärrettävää aina, kun vastakkain ovat realistit ja idealistit.

Aihetta esittelevän minidokumentin voi katsella täältä (https://youtu.be/LGwHu7hht7A).


Jukka Hankamäki
FT, VTT

4. syyskuuta 2019

Poliittiset tehtävänimitykset kaikille tai eivät kenellekään


”Aina kannattaa totella sitä, jolla on valta.” – ”Koskaan ei pidä arvostella niitä, jotka istuvat rahasäkin päällä”.

Niinpä jokaista, joka kritisoi Jyrki Kataisen nimittämistä SITRAn johtajaksi, voidaan moittia oman etunsa vastaisesta toiminnasta – ainakin, mikäli opportunismi hyväksytään ylimmäksi arvoksi ja ihanteeksi.

Jyrki Katainen on oppinut läksynsä hyvin. Kokoomuslaisena hän on ollut tottelevainen yhteiskunnan Midaksille, ja nyt hänestä itsestään on tulossa Midasten Midas. SITRAn yliasiamiehen kuukasipalkka on yli 22 000 euroa, mikä ei tosin vedä vertoja Postin pääjohtajan ja pääsaneeraajan Heikki Malisen palkalle, ja sehän on 82 100 euroa kuukaudessa! Aika kovalla voitolla saa siinäkin postimerkkejä myydä ja jakelua harventaa, jotta palkkansa tienaa ja itsensä korvaamattomaksi tekee.

Jyrki Katainen tuli opiskelemaan valtio-oppia Tampereen yliopistoon aikana, jolloin itse olin lähdössä sieltä. Fuksina hän oli niin pienikokoinen, että luulin hänen olevan jonkun varttuneemman opiskelijan lapsi, mutta ei – kyllä hän oli ihan oikea noviisi, josta maisteriksi valmistuttuaan tuli erilaisten puoluetehtävien kautta Suomen pääministeri.

Siltä paikalta alkoi myös alamäki, kun ylämäkeen työntäminen puolueen toimesta loppui. Syitä oli monia. Aivan aluksi hän petti vaalitäkynä sairaanhoitajille antamansa 500 euron palkankorotuslupauksen ja junaili hoitajat vaalien jälkeen pakkolailla töihin.

Hän sai nuhteet myös oikeuskansleri Jaakko Jonkalta kätilöimällä Pekka Himaselle lähes 700 000 euron kultaisen kädenpuristuksen – muistatte kai mistä – no tietysti Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahaston SITRAn ruhtinaallisesta aarrekammiosta täysin ilman julkista hakuprosessia, tieteellistä arviointia ja kilpailutusta. Kirjoitin aiheesta Tiedepolitiikka-lehteen artikkelin, jota kukaan ei ilmeisesti lukenut.

Vuonna 2008 pääministeri Katainen osoitti arvostelukykynsä lausahtamalla televisiossa, että Suomi tarvitsee vuoteen 2020 mennessä 1,8 miljoonaa maahanmuuttajaa!

En mene nyt kuitenkaan Jyrki Kataisen poliittisiin ansioihin tämän pitemmälle. Totean vain hänen olleen pakastimessa vuodesta 2014, jolloin EU:n komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ”ymmärsi” Kataisen tilanteen ja pelasti hänet EU:n talouskomissaariksi Olli Rehnin tilalle. Myöhemmin Jean-Claude Juncker naarasi Kataisen EU-komission varapuheenjohtajaksi, eli käytännössä omaksi sihteerikseen, jolla ei ole toimialakohtaista salkkua. – Ei valtaa, mutta tottelevaisuutta ja tietenkin kuuliaisuutta EU-katakombien lobbaukselle. Hän on tutkitusti EU:n toiseksi lobatuin komissaari.


SITRA on EU pienoiskoossa

Näin tulemme jälleen kirjoitukseni alun teemaan: aina on syytä totella niitä, joilla on vallan avaimet taskuissaan ja jotka jakavat yhteiskunnan rahat. Muuten sanotaan tyhmäksi.

Juuri tämä oivalletaan Kokoomuksessa, ja siksi kokoomuslaisilla onkin aatteelliseen painoarvoonsa verrattuna suhteettoman paljon valtaa. Asia on SITRAn kannalta olennainen, sillä opportunismi sopii SITRAn toimintaperiaatteisiin loistavasti. SITRA hallinnoi noin 800 miljoonan euron pääomaa, ja se jakaa resurssinsa poliittisin ja sitä kautta myös korruptiivisin periaattein.

Monien yliopistotutkijoiden on vaikea arvostella SITRAa juuri siksi, että kritisointi on kuin purisi ruokkivaa kättä. Muutamat tosin ovat nämä ongelmat havainneet ja todenneet, kuten professori Matti Virén kolumnissaan.

SITRA toimii huonolla yhteiskuntasuhteella, ja sen investointitulos oli viime vuonna 55 miljoonaa euroa tappiollinen. Tämä korreloi huolestuttavasti SITRAn poliittisen johdon, poliittisen hallinnon ja poliittisten tehtävänimitysten sekä yleisen nepotismin kanssa, kun virkoihin on nimitetty kaikenlaisia wileniuksia ja pantsareita. Ja valtamedia lyö löylyä tupaan määrittelemällä aina etukäteen, ketkä ovat ”ennakkosuosikkeja” tehtäviin.

En siis tarkoita, että Kataisen kilpahakijat olisivat häntä parempia: listallahan ovat olleet muiden muassa takkinsa kääntäneen Suvi-Anne Siimeksen (ent. vas.) ja Yöradio-kuiskaajana tunnetuksi tehdyn kaupunkipoliitikko Pekka Saurin (vihr.) nimet. SITRA toimi pelastusrenkaana Esko Aholle (kesk.), aivan niin kuin Kokoomukselle läänitetty Euroopan investointipankin varatoimitusjohtajan virka toimi varalaskupaikkana Sauli Niinistölle (kok.), Jan Vapaavuorelle (kok.) ja Alexander Stubbille (kok.).

Poliittiset tehtävänimitykset ovat saaneet aikaan mielikuvan, ettei EU muuta olekaan kuin säilytyspaikka tehtävissään epäonnistuneille poliitikoille, kuten Anneli Jäätteenmäelle (kesk.). SITRA on nyt EU pienoiskoossa.


Idealismi SITRAn helmasynti

SITRAn strategioista on päätetty banaalisti toistamalla tulevaisuudentutkimuksen kliseitä, kuten ”innovatiivisuutta”. Sekin on ymmärretty pelkäksi keksintöjen tuottamiseksi, vaikka maailma on täynnä keksintöjä, jotka vain odottavat tuotteistamista ja markkinoille saantia.

Suomi on sen verran pieni maa, että täällä kannattaisi panostaa pikemminkin keksintöjen hyödyntämiseen tuotteistamisella ja markkinoille saattamisella kuin panostamalla pelkkiin keksintöihin.

En tarkoita, etteivät keksinnötkin voisi tuottaa esimerkiksi patentteina, joita muut hyödyntävät. Mutta tarkoitan, että harvassa ovat ne suomalaisyritykset, jotka ovat niin isoja, että perustutkimus, keksinnöt, tuotteistaminen, teollistaminen ja markkinoille saattaminen onnistuisivat saman katon alla. Niinpä olisi viisaampiakin tapoja toimia kuin panostaminen innovaatioihin, jotka ovat pelkkiä visioita tai fantasmoja. Loputtomien innovazionien asemasta voisi tuottaa myös niitä solussoneja.

Nyt SITRA on saamassa johtajan, jolle kaikki on fan-tas-tis-ta ja joka totisesti osaa tehdä kultaisia kädenpuristuksia. SITRAn hehkuttama tulevaisuudentutkimus on siitä hullunkurinen tieteenala, että tutkittavaa substanssia ei oikeastaan ole olemassa, vaan se koostuu pelkästään mielikuvista, haaveista, ennusteista ja odotuksista. Kannattaisi tutkia, mitä markkinat haluavat eikä yrittää dumpata kuluttajille omia ideoitaan, kuten aatteissa marinoidut perinteiset poliitikot ovat oppineet tekemään.

SITRA toimii huonolla tulos/panos-suhteella ja suuren epäluottamuksen varjostamana, aivan niin kuin lähes kaikki muutkin poliittisesti hallinnoidut organisaatiot, kuten Yleisradio, Fortum ja Veikkaus, nyt myös Posti, jonka vuokratyöntekijöiden lakko ei ole pelkkää katkerien Kaarinoiden kateutta vaan myös oikeudenmukaisuuden kaipuuta. Tämän ovat monet todenneet, muiden muassa professori Jukka Kekkonen (sd.), jonka kannattaisi toki muistuttaa myös oman puolueensa SDP:n kyvystä räätälöidä poliittisia ja tieteellisiä tehtäviä omille suosikeilleen.


Julkisten tehtävien poliittinen täyttö lopetettava tai tasapainotettava

En tarkoita, että eduskunnan alaisissa laitoksissa kaikki poliittiset tehtävät pitäisi lopettaa. Sen sijaan tarkoitan, että poliittisia tehtäviä pitäisi harventaa ja ylipalkatut poliittiset palkintotehtävät sekä suojatyöpaikat pitäisi karsia pois.

Kun poliittisista tehtävänimityksistä ei ilmeisesti koskaan päästä eroon, olisi tehtävät jaettava poliittisten puolueiden kannatussuhteiden mukaisesti. Poliittisia virkoja olisi myönnettävä kaikille tai kenellekään. Tieteelliset tehtävät pitäisi jakaa tieteellisin periaattein ja poliittiset sekä julkiset hallintotehtävät avoimin poliittisin periaattein.

Suomen ministeriöiden viroissa värisuora on pitkään hallituksessa olleilla puolueilla: SDP:llä, Kokoomuksella ja Kepulla. Myös Vihreillä on laaja edustus etenkin Helsingin kaupungin viroissa, ja hallitusvakio RKP:llä on kannatustaan huomattavasti laajempi edustus julkisissa viroissa kielitasa-arvon verukkeella. Jopa entisiä kommunisteja on ollut suurin määrin esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön viroissa työministeriön ajoilta asti ja ay-järjestöpoliittisista syistä.

Vihervasemmistolainen hallitus huolehti ensi töikseen ylipalkatun avustajakaaderin haalimisesta ministeriöihin ja muutamien omien kellokkaidensa junttaamisesta korkeimpiin virkoihin vuosiksi eteenpäin, tuttuun demarityyliin ja vailla valitusoikeutta.

Suomen suurin puolue on gallupien mukaan nykyisin Perussuomalaiset. Kannatuksemme on ollut pitkään valtakunnan kärkipäässä. Silti puolueellamme ei ole poliittista painoarvoaan vastaavaa edustusta valtion virkarakenteessa eikä muissa julkisissa tehtävissä, vaikka pitäisi.


Perussuomalaisten läsnäolo julkisissa tehtävissä takaisi kansallisen edun näkökulman

Tilanne olisi tasapainotettava viipymättä niin, että perussuomalaisille saataisiin puoluekannatustamme (noin 20 prosenttia) vastaava edustus valtion ja kuntien virkoihin sekä muihin julkisiin tehtäviin. Perussuomalaisia pitäisi suorastaan suosia tehtävänimityksissä siihen asti, kunnes edustussuhteet ovat puoluekannatusten mukaisessa tasapainossa.

Kansallista etua painottavan puolueen edustus olisi julkisissa tehtävissä erittäin tärkeää siksi, että poliittisen vallan käytön painopiste on lipsahtanut yleisen internationalismin ja monikulttuuri-ideologian mukaisesti sekä kansanvallan vastaisesti maamme rajojen ulkopuolelle. Perussuomalaisten läsnäolo voisi tuoda yhteiskuntavastuun ja kansallisen edun näkökulman paremmin esiin julkisessa hallinnossa ja niin sanotuissa valtionyhtiöissä.

Edellä mainitsemistani syistä en kannata myöskään puoluetukien lopettamista enkä vähentämistä. Valtiollinen puoluetuki varmistaa kansanvaltaisten puolueiden toiminnan, ja valtion budjetissa sen kokonaismäärä on vain rikka rokassa.

Demokratian säilymisen kannalta valtiollinen puoluetuki on erittäin tärkeä, koska juuri se estää puolueita tulemasta riippuvaisiksi liike-elämän suosiosta ja yksityisistä lahjoituksista. Varoittavana esimerkkinä on Kehittyvien maakuntien Suomi ry – yhdistys, joka tuki muiden muassa Jyrki Kataista ja josta aiottiin leipoa järjestelmällinen korruptioautomaatti Suomeen (aiheesta professori Esko Riepulan ja Petri Koikkalaisen teoksessa Näin valta ostetaan).

Kokoomuksella on paljon valtaa juuri siksi, että puolue on läpikotaisin liike-elämän kahleissa ja kytköksissä. Poliittinen mielipidevaikuttaminen on taloudellisista intresseistä riippumatta lähes mahdotonta kyseisessä puolueessa, kun liike-elämä maksaa heidän mainoksensa. Kepu on maatalouden ja vasemmisto korporaatioiden asianajaja, ja Vihreitä vaivaa heidän naturalistinen fundamentalisminsa, joka koostuu pelottelusta ja jonka teollisuuden organisaatiot koettavat ostaa pois. Ovelaa bisnestä on ilmastonmuutos-Angstikin.

Platonin yhteiskuntateorian mukaan poliitikon pitää varoa kultaisia kahleita, sillä vain siten kykenemme todelliseen filosofiaan ja päättämään siitä, mikä on yhteiskuntamme kokonaisedun mukaista. Ristiriitaista on, että puhdasta poliittista mielipidevaikuttamista edustavaa Perussuomalaista puoluetta moititaan ”populismista”, vaikka tosiasiassa kyse on kansanvallan jalosta ihanteesta: pyrkimyksestä saada oman kansakunnan edut, arvot ja ihanteet toteutumaan korruptiosta ja byrokratiasta välittämättä.


Punavihreän ideologian suoltamot

Norjalla näyttää olevan samanlainen tilanne öljyrahastojensa kanssa kuin Suomella on SITRAn kanssa, tosin suuremmassa mittakaavassa. Yleisradion Ulkolinja esitti aiheesta viime viikolla dokumentin Norjan öljymiljoonat. Sen mukaan Norjan valtio rahastoi öljystä saamansa triljoonan dollarin varat, ja Norjalla on nyt maailman suurin valtion omistama rahasto.

Ohjelman sisältö ei yllättänyt. Aivan kuten jo ohjelman oheisjutussa annettiin ymmärtää, lähetys koostui jälleen monikulttuuri-ideologisesta ripityksestä, jonka mukaan valtion omistama rahasto sijoittaa – tai ainakin sen pitäisi sijoittaa – ”eettisesti”. Yleisradion kielellä tämä tarkoittaa, että Norjan öljyrahat pitäisi kylvää maailman tuuliin ilmastoahdistuksella lietsotun syyllisyydentunteen vuoksi.

Haastateltaviksi oli löydetty muutamia moraaliposeerauksella sosiaalista pääomaansa kasvattavia sijoittajia, jotka pitivät tärkeänä investoida Intian vaihtoehtoiseen energiantuotantoon ja ”kehittyviin markkinoihin”.

Teroitettiin, kuinka hyödyllistä olisi nimittää pankkiirien apulaisiksi maahanmuuttajataustaisia monikultturisteja, jotka toisivat ”monipuolista informaatiota” sijoitusyhtiöihin. Sellaista mahdollisuutta, että he toimivatkin omaksi tai oman kansakuntansa tai maansa eduksi, ei nähty eikä tunnustettu.

”Valeinformaatiosta” varoitellen ja vihjaten tähdennettiin vain, ettei nykyajan ongelma ole informaation saanti vaan vaikeus erottaa ”hyvä” informaatio ”huonosta”. Lähetyksessä todellakin viljeltiin hyvän ja huonon käsitteitä estottomasti koettaen osoittaa katsojille, mikä on sitä oikeaa hyvesignalointia ja mikä ei.

Muutamat liituraitapankkiirit totesivat sitten vastalauseinaan, että ”eettinen sijoittaminen” tuottaa 7–8 kertaa huonommin kuin perinteinen, mikä puolestaan merkitsee, että Norjan rahastot myös hupenevat vastaavaa vauhtia. Ylen esittämässä dokumentissa nämä huomautukset koetettiin kumota lavastamalla menestyneestä sijoittajasta paheellinen ja ahne ”turbokapitalisti”, joka on opettanut ihmisiä olemaan itsekkäitä. Näin tavallisilta demaritelevisionkatsojilta toivottiin asianmukaisia inhoreaktioita ja hukuttautumista länsimaalaisten ihmisten kollektiiviseen häpeään ja syyllisyyteen.

Tarkoitus oli sivuuttaa se ilmeinen tosiasia, että lähes kaikki yksilörationaalisesti toimivat ihmiset ovat itsekkäitä, myös kehitysmaissa. Minua kauhistuttaa, mitä tapahtuu, kun väestönkasvultaan räjähdysmäisissä maissa jokaisella asukkaalla on lämpöpumppu, jääkaappi ja skootteri. Siitä tulee allekirjoitus planeettamme kuolintodistukseen. 

SITRAn tilanne ja asioiden käsittely on aivan samanlaista kuin poliittisesti hallinnoidussa Yleisradiossa.

Myös SITRAssa panostetaan kehittyviin markkinoihin, monikulttuurisuuteen, ilmastonsuojeluun, tuulivoimaan ja yleiseen hyvesignalointiin tavalla, jossa investointitoimintaa ja puolueetonta tutkimusta ei osata tai haluta pitää erillään. Samanlaiseksi on muuttunut Suomen Akatemia, jonka strategisen tutkimuksen neuvosto hallinnoi noin 60 miljoonan vuosittaisia määrärahoja ja jonka tutkimusohjelmien pääteemat määrittelee ja jäsenet nimittää valtioneuvosto.

Myös SITRAn palkkaama tutkijoiden armeija käy loputonta informaatiosotaa aseinaan ilmastoahdistus ja muut tavanomaiset pelottelukliseet. Niihin vetoaminen on tutkijakunnalle selvää rahaa, sillä se tukee oman egon ja uran rakentamista sekä pätevyyden osoittamista punavihreässä ja puolueellisessa kansainvälisessä tendenssitutkimuksessa.