Ylioppilaiden alennusmyynti

Uudet ylioppilaat ovat kevään merkki, ja on jälleen aika ottaa kantaa koulutuspolitiikkaan. Suomessa valmistuu nykyään yhtä paljon tohtoreita kuin ennen vanhaan maistereita. Maistereita puolestaan valmistuu kuin ylioppilaita muinoin. Ja ylioppilaaksi kirjoittaa puolet ikäluokasta. Määrien paisuminen ei selity vain kansan sivistystason kohoamisella. Sosiaalidemokraattisessa koulutuspolitiikassa laatu on muuttunut määräksi aidon dialektiikan mukaisesti.

Ylioppilaaksi kirjoittavien määrää lisää se, että ylioppilaaksi voi valmistua myös ammatillisten opintojen pohjalta. Kaksoistutkintoa suorittaneiden tulokset eivät ole kuitenkaan olleet kovin hyviä ylioppilaskirjoituksissa. Yleissivistyksen jakaminen voi olla myönteinenkin asia, mutta käytännössä taso laskee, kun ylioppilaaksi kammetaan rimanalennusten kautta.

Tutkintotehtailusta paistaa päälle ammatillisia etuja valvovien ammattijärjestöjen ja erityisesti SAK:n pyrkimys vaikuttaa koulutuspolitiikkaan tasapäistävästi ja todellisten kriteerien ohi. Ammatillisia opintoja suorittavien mahdollisuuksia laajentamalla heille halutaan tarjota suorastaan erikoisetuja lukion käyviin verrattuna.


Miehet syrjäytymisvaarassa

Yksi huolenaihe lukiokoulutuksessa on sukupuoliedustuksen vääristyminen. Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio kirjoitti taannoin Yliopistolehdessä 16/2002, että koulutusjärjestelmämme syrjii poikia: ollessaan murrosiässä pojat eivät opiskele yhtä ahkerasti kuin tytöt eivätkä siten hakeudu lukio-opintoihin ja sitä kautta yliopistoon. Hän sai feministien vesikauhuiset vaahdot silmilleen. Itse kirjoitin vähän tämän jälkeen Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006, kuinka väärin todellakin on, että lukioiden oppilaista noin 60 prosenttia on tyttöjä ja että myös Helsingin yliopiston tiedekunnat ovat opiskelija-ainekseltaan yhtä lukuun ottamatta naisenemmistöisiä.

Ilmiö ei nähdäkseni johdu siitä, että pojat olisivat tyttöjä tyhmempiä, osaamattomampia tai laiskempia. Pojat eivät myöskään ”kehity” hitaammin kuin tytöt. Sen sijaan koulutusjärjestelmä arvottaa jo kehityksen käsitteen ideologisesti: se tulkitsee poikien luontaiset ominaisuudet kielteisesti ja tyttöjen ominaisuudet myönteisesti. Pojille tyypitellyistä piirteistä, kuten reippaudesta ja kovaäänisyydestä, rangaistaan ja tytöille tyypitellyistä ominaisuuksista, kuten ahkeruudesta ja nöyryydestä, palkitaan.

Poikien väitetty ”koulunvastaisuus” on heidän tapansa osoittaa älyllisyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan. Ehkä juuri näin selittyy, miksi seiskan keskiarvon saaneista pojista tulee johtajia ja kympin tytöistä sihteereitä. Pinkoilu on seksuaalisuuden sublimaatiota, ja sukupuolten taipumukset keskittää aktiivisuutensa koulunkäyntiin ovat erilaiset.

Poikia ja miehiä syrjitään myös sitä kautta, että sisäänvalintojen sukupuolikiintiöt on säilytetty lähinnä miesvaltaisilla aloilla naisten edustuksen turvaamiseksi. Sen sijaan naisvaltaisilta aloilta mieskiintiöt on poistettu vähin äänin. Kun opettajankoulutuslaitoksen sukupuolikiintiöt poistettiin Helsingin yliopistosta vuonna 1993, peräti 85,1 prosenttia valituista oli tämän jälkeen naisia. Opettajakunnan naisistuminen vahvistaa koulutusjärjestelmän naisvaltaisuutta ja lisää poikien syrjäytymisuhkaa koulutyössä.


Ammattikoulusta yliopistoon

Myös yliopistojen opiskelijavalinnan perusteita on pyritty liennyttämään osana ylioppilastutkintojen vesitysyritystä. Pahinta on, että opetusministeriö ehdotti jo valintakokeidenkin poistamista. Todellisuudessa valintakriteereitä joudutaan tiukentamaan, kun selektion välttämättömyys siirtyy alemmalta koulutusportaalta yliopistojen oville.

Nyt koulutuspolitiikassa toimitaan päinvastoin. Viime vuonna säädetyn yliopistolain 37 §:n mukaan ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla. Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, jos on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”.

Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta viime vuonna voimaan tulleessa uudessa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Tämä ei taida olla ihan oikein. Tuntuu aivan kuin joitakin kriteerejä kierrettäisiin ja ihmisten ansioita poljettaisiin.

Leväperäinen koulutuspolitiikka johtaa maistereiden ja tohtoreiden sumaan. Maistereita tuotetaan nykyään kaksinkertainen määrä ja tohtoreita nelinkertainen määrä parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Kun yliopistojen taloudelliset resurssit sidottiin tutkintojen määrään, yliopistot alkoivat tehtailla tutkintoja tavalla, joka on johtanut tieteen tason laskuun. Suomen Akatemian viime vuonna teettämän selvityksen mukaan Suomen tieteen taso on Pohjoismaiden huonoin ja eurooppalaisittain arvioiden häntäpäässä, vaikka ja koska maassamme valmistuu tohtoreita väestöön suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Japanissa ja Ranskassa.

Kenties opetusministeriön olisikin kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa. Siellä arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Mikä neuvoksi?

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syy suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Vielä 1990-luvulla lisensiaatintutkinnot kuuluivat olennaisena osana jatko-opintoihin. Suoritin myös itse aikoinani sellaisen. Kun lisensiaatintutkinnot käytännössä poistettiin, 2000-luvulla valmistuneet tohtorit ovatkin nyt tosiasiassa lisensiaatteja.

Mutta eipä siinä mitään. Onnea kaikille. Mikään ei ole teidän omaa syytänne. Katson vain, että opintien edetessä kohtaamiskulman pitäisi jyrkentyä, jotta taso säilyisi ja jokin olisi jonkin arvoista. Nyt se on lieventynyt.

Nähdäkseni lukio-opiskelua ja ylioppilastutkintoa pitäisi painottaa älyllisesti vaativammaksi vastapainona aistimellisuutta ja elämyksiä tarjoaville kulttuuriväristyksille, käytännöllispainotteiselle ammattikoulutukselle ja mediasta pursuavalle efektikielelle. Yliopistotutkintojen määrää tulisi vähentää perustutkintojen aloituspaikkoja karsimalla ja jatkotutkintojen laatuvaatimustasoa korottamalla. Tieteen sisäisten laatukriteerien pitää tällöin riittää tason arviointiin, eikä niitä pidä säädellä rahan ruoskalla.

Sivistysyliopiston puolesta

Helsingin yliopiston opiskelijakirjasto sai kymmenen vuotta sitten uudet loistavat tilat kauppakeskus Kaisasta. Kirjastoa laajennettiin lisäksi hienolla tietokoneluokalla. Muistan vielä ajan, jolloin opiskelijakirjasto toimi kämäisissä tiloissa Domus Academicalla, mutta se haitannut tiedon janoa eikä jakoa. Ahtaiden hyllyjen välissä oli myös romantiikkaa, ja siellä saattoi vaikka rakastua.

Yliopiston hallinto ilmoitti juuri, että nykyinen opiskelijakirjasto puretaan ja tilalle rakennetaan uusi. Nykyinen toimiva kirjasto revitään ja kannetaan avolavalle. Uusi kirjasto maksaa 35 miljoonaa euroa. Kyseisellä summalla voitaisiin hankkia miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Tämä kirjoitus on kannanotto yliopiston hallinnon harjoittamaa dynamiittityperää rahan roiskimista vastaan ja kirjallisuushankintojen puolesta. Jos tulen näillä sanoilla loukanneeksi hallintoa, se on sen ansainnut.

Ymmärrän kyllä, että opiskelijakirjaston saneeraus on osa kampusalueiksi jäsentyvän yliopiston strategiaa. Kunnostettavaan Kaisaniemen kauppakeskukseen rakennetaan tilat humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen alan kirjastolle, ja sinne keskitetään muun muassa entiset tiedekuntakirjastot. Asiassa on vain yksi vika: kymmeniä miljoonia maksavan remontin toteutus on pois tärkeämmistä asioista.

Yliopiston johto on rapannut rahaa rakennuksiin jo enemmän kuin kenenkään kärsivällisyys sietää: Viikin laitokset, pääkirjaston maanalainen messuhalli, keskustan lähes kaikkien rakennusten saneeraus, joista viimeisimpänä Porthanian remontti, ja niin edelleen. Tähän kaikkeen on kulunut kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.

Samanaikaisesti muutamien laitosten määrärahat ovat niin vähissä, ettei edes tuntiopetuksen antamiseen riitä mitään. Myös kirjastojen rahat pitäisi suunnata kirjojen hankintaan eikä rakentamiseen. Nykyiset tilat ovat toiminnan pyörittämiseen riittävän hyvät. Mitä yliopisto luulee tekevänsä hienoilla toimitiloilla, jos rahaa ei riitä operatiivisen toiminnan ylläpitoon eikä kirjaston materiaalihankintoihin? Toistan muissakin poliittisissa yhteyksissä esittämäni kannan: Helsingissä ei pidä sijoittaa enää lanttiakaan julkiseen arkkitehtuuriin, vaan rahat kuuluvat ihmisille.

Miksi sitten rahaa riittää rakentamiseen, mutta sitä ei anneta tieteenharjoittajille? Tämä johtuu siitä, että poliittinen valta tukee mieluummin rakennusfirmoja ja SAK:laista duunaria subventoimalla näitä tahoja yliopiston suuruudenhullujen rakennushankkeiden kautta. Rahat korvamerkitään rakennusprojekteille eikä tieteen ja kulttuurielämän hankkeille. Ja yliopiston johto puolestaan syytää mielellään rahaa seiniin, sillä se on kuin valaisi patsaalleen jalustaa. Onhan toki komeaa odottaa, että historiankirjoihin merkittäisiin: ”Hänen rehtorikaudellaan yliopisto eli kehityksen ja kasvun aikaa, ja siitä muistuttavat kampusalueiden monumentaaliset buildingit.” Vallankäyttäjät ovat aina pyrkineet sinetöimään asemansa arkkitehtuurilla.

Julkisten palatsien rakentelu on sikäli hullua, että myös ennen vanhaan rakennettiin kartanoita ja linnoja, vaikka kansa oli rutiköyhää. Sitä paheksuttiin. Nykyään rahat upotetaan taidemuseoihin, hallintorakennuksiin, kauppakeskuksiin ja oopperataloihin, mutta sitä ei paheksu juuri kukaan, vaikka kansa on edelleen köyhää eivätkä rakennukset tule ihmisten enemmistön hyväksi. Sen sijaan kriitikot leimataan sivistymättömiksi.

Odottaisin, että yliopiston johto suuntaisi käytettävissä olevat rahat tutkimukseen ja opetukseen eikä gryndereitten pohjattomaan kitaan. Opiskelijakirjastolla on jo nyt vaikeuksia hankkia edes välttämätöntä kurssikirjamateriaalia. Filosofian laitoksen Philosophica-laitoskirjasto on kieltäytynyt aktiivisella päätöksellä hankkimasta yhtään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta, joita on kertynyt yhteensä 6, vaikka jokaista on sille tarjottu. Mutta kuolihan Suomessa 1800-luvullakin 100 000 ihmistä aliravitsemukseen kansallisfilosofi J. V. Snellmanin ajaman säännöstelypolitiikan vuoksi. Puheitaan tämä kivikasvo pyörteli vasta vanhemmalla iällä.

Kirjailijana minulla ei ole erityistä motiivia suitsuttaa kirjastotoimen puolesta, sillä ”yksityinen kirjasto: viisauden siemenet”. Omalta kannaltani olisi jopa parempi, että lukijat ostaisivat kirjojani kuin lainaisivat niitä. Siitä huolimatta vetoan opiskelijoiden, tutkijakunnan ja sivistystoimen puolesta. Uudisrakennuksen mallipiirrosta katsellessani ja tutkijakunnan surkeaa rahatilannetta pohtiessani mieleeni tulee toive: antakaa minulle pienlentokone.

Vapun ajan puheista

Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.

SAK:n palkkaporvarit

Olen jo aiemmin huomauttanut siitä, että Suomessa duunareitten ja akateemisten palkat ovat väärässä suhteessa. Kun opiskelukustannukset otetaan huomioon, hyvin palkattuina pidetyt lääkäritkin pääsevät kirvesmiesten kokonaisansiotasolle vasta viisikymppisinä, jos silloinkaan. Ja akateemisissa ammateissa vaaditaan kuitenkin äärimmäistä vastuuta, koulutusta ja pätevyyttä.

Kun sairaanhoitajat kiskovat nyt 24 prosentin korotuksia, kyseessä lienee eräänlainen naisellinen vaatimus, jonka tehtävä on polkea miesten kulkusia, ja liitto pilasi sillä tavoin koko uskottavuutensa. He sentään saavat vielä palkkaa toisin kuin monet työttömiksi pakotetut humanistit, joten tyytyisivät siihen.

Kiintoisa on Taloussanomien juttu ”Moni duunari tienaa jo kuin akateeminen”. Lehden mukaan ”moni ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut tienaa yhtä paljon tai vähemmän kuin duunari” ja ”sairaanhoitajat nousevat kuntapuolella usean eliittiammatin kanssa tasoihin, jos he saavat läpi korotusvaatimuksensa”.

Sairaanhoitajat ansaitsivat viime vuonna keskimäärin 2 416 euroa kuukaudessa. Siihen heidän vaatimansa 24 prosenttia lisää tekee suunnilleen 3 000 euroa kuukaudessa, kun taas luokanopettajien keskiansio oli vuonna 2006 vaivaiset 2 641 euroa kuukaudessa, kirjastonhoitajat tienasivat keskimäärin kuukaudessa 2 270 euroa, ja kielentutkijat, kääntäjät sekä tulkit saivat surkeaa 2 177 euron kuukausipalkkaa.

Ei ole ihme, että SAK:n jäsenistöstä suuri osa onkin poliittisen oikeiston kannattajia, vaikka järjestön hallinto on täytetty demareilla ja vasemmistoliittolaisilla. Suuri osa akateemisten matalapalkka-alojen edustajista on puolestaan kääntynyt Sdp:n tai Vasemmistoliiton kannattajiksi omassa katkeruudessaan. Outoa sakkia.

Pelottavia merkkejä

Hallitus on ryhtynyt töihinsä toimeliaasti. Työministeri Tarja Cronbergin ilmoitus siitä, että tieteilijöiden ja taiteilijoiden asemaa ”parannetaan” osoittamalla heille ”omia työvoimaneuvojia”, on hullunkurinen kupla. Eivät oppineet ihmiset mitään neuvoja kaipaa. Vielä vähemmän he kaipaavat selvitysmiehen jaarituksia siitä, millä edellytyksillä taiteellinen toiminta voidaan tulkita ”yrittäjätyöksi”.

Kun yrittäjillä ei ole (eräin poikkeuksin) oikeutta sen enempää työttömyysetuuksiin kuin toimeentulotukeenkaan, olisi y-tunnuksen hankkiminen kenelle tahansa työttömälle käytännöllinen itsemurha. Siksi kukaan työtön ei ryhdy yrittäjäksi nykyisin, ja ehdotetun jälkikäteisvalvonnan mukaisia yllätyslaskuja eivät kaipaa pöydälleen sen enempää Kelan uhrit kuin ketkään muutkaan.

Toimeentulotuen normeissa sanotaan, että yrittäjän pitää hakeutua työttömäksi työnhakijaksi, jos hänen yrityksestään saamansa kuukausitulo on vähäisempi kuin Kelan työttömyysetuus. Tällainen politiikka tukee vain joutilaaksi heittäytymistä. Nykyinen yrittäjä-, omistus-, ja sivistysvihamielinen järjestelmä, joka on laadittu pultsareitten ehdoilla, pitäisi lanata maan tasalle ja korvata paremmalla. Ihmiset pitäisi jakaa työvoimatoimistoissa kolmeen eri yhteiskuntaluokkaan.

Tutkijat, taiteilijat ja muu kulttuuriväki muodostaisi yhden, immanenttia työtä tekevät duunarit, joiden työvoimalla on mitattavissa oleva arvo, toisen ja pultsarit kolmannen yhteiskuntaluokan. Tutkijat ja taiteilijat olisivat silloin filosofikuninkaita, joita on turha lukea työvoimatoimistojen asiakkaiksi lainkaan. Duunarit sopivat viranomaisten patisteltaviksi, ja pultsarit kuuluvat sosiaaliviranomaisten kontolle. Näin myös sinänsä tarpeeton ja ihmisten joukkokontrollia varten perustettu työvoimahallinto voitaisiin supistaa minimiinsä.


Vihreät unohtivat perustulon

Annankin Cronbergille tuhannen taalan neuvon. Ensinnäkin: perustulojärjestelmä on saatettava tieteenharjoittajia ja taiteilijoita koskevana voimaan heti. Kyseinen ryhmä on vapautettava velvoitteista, jotka koskevat työttömyysetuuksien saamisen edellytyksiä, sillä taiteellista tai tieteellistä toimintaa ei voida (virkarakenteen ulkopuolella) organisoida sellaiseksi palkka- tai yrittäjätyöksi, jolla tulisi toimeen. Perustulojärjestelmän toteuttaminen pitää aloittaa soveltamalla sitä taiteilijoihin ja tieteentekijöihin, ja vähitellen järjestelmää on laajennettava.

Toiseksi: perustulon pitää olla toimeentuloon riittävä niin, ettei sen lisäksi tarvita muita tukimuotoja. Jos virkoja tai muita toimintatilaisuuksia ei ole, ainoa tapa jatkaa elämää on monelle taiteilijalle tai tieteilijälle juuri tämä. Kolmanneksi: oikeus työttömyysetuuksiin ja toimeentulotukeen pitää myöntää tasavertaisesti myös yrittäjille, ja kyseisten etuuksien saantia on välittömästi helpotettava.

Perustulo olisi syytä toteuttaa sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaavassa muodossa, mutta kaikkia koskevaksi kansalaispalkkamalliksi siitä ei ole. Vihreiden kaavailut perustulon maksamisesta kaikille ihmisille – myös Osmo Soininvaaran itsensä paheksumille vuorineuvoksille – olisi perusteetonta. Vihreiden olisi syytä tutustua omaan perustulomalliini, jonka olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 348 sivua).


Hyvä kello kauas kuuluu, huono vielä kauemmas

Suurin osa tavanomaisten ammattikäytäntöjen ulkopuolella olevista ihmisistä on erittäin päteviä työntekijöitä. Esimerkiksi minulle kuuluisi ilman muuta Yhdysvaltain presidentin virka, mutta myös vähemmistövaltuutetun äskettäin avautunut tehtävä voisi sopia hyvin.

Minua hieman huolestuttaa hallituksen päätös nimittää uudeksi apulaisoikeuskansleriksi entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, sillä niin outoa jälkeä Puumalaisen toiminta sai aikaan hänen virkakaudellaan (katso tämän blogin aiempaa kirjoitusta). Jos sama meno jatkuu oikeuskanslerinvirastossa, ovat sananvapaus ja perusoikeudet vaarassa.

Paras tapa varmistaa oma virkaura onkin näköjään olla monikulttuurisen ja internationalistisen politiikan kanssa samaa mieltä, vaikka se merkitsee tieteen vapauden, sananvapauden ja perusoikeuksien kaventamista. Esimerkin tästä tarjoaa se, etteivät viranomaiset ole saaneet enää pitkään aikaan tilastoida rikoksen tekijöitä heidän etnisen alkuperänsä mukaan. Kyseessä on tosiasioiden peittely, joka on eräs epätotuuden muoto.

Toisaalta en ole erityisen huolissani kyseisestä tendenssistä: mitä enemmän salaamista ja peittelyä, sitä nopeammin ja varmemmin ihmiset nousevat vastustamaan kansalaisvapauksien rajoituksia.

Puumalaisen nimityspäätös on myös valituskelpoinen tasa-arvolain nojalla, sillä virkaa haki kaksi naispuolista oikeustieteen tohtoria, jotka ohitettiin miespuolisella lisensiaatilla. Se, että virkaan kammetaan monikultturisti jopa pyhänä pidetyn naisten suosimisen ohi, paljastaa vallitsevan tasa-arvohierarkian luonteen. Etusijalla ovat monikultturistit ja etnistä alkuperää olevat maahanmuuttajat, toisella sijalla feministit, sitten romanit ja viimeisenä seksuaalivähemmistöt, joiden asemaan vähemmistövaltuutettu ei virkaurallaan puuttunut mitenkään.

Hauskaa Vappua, Lägga ned vapen!

Vapun päivää pidetään kansainvälisenä työväen ja akateemisen ylioppilasnuorison juhlapäivänä. Tosiasiassa työväenliikkeellä ja akateemisella väestöllä ei ole paljoakaan yhteistä, vaikka puoliksi oppineet hoilasivat 1970-luvulla, että ylioppilaiden ja työläisten edut ovat yhteiset. Ne eivät ole. Duunari vetää nykyään kaksinkertaista palkkaa valkokaulusköyhälistöön verrattuna. Tämä johtuu siitä, että kirvesmiehistä ja hitsareista on pulaa.

Ongelman alkusyy on, että nuoret eivät kouluttaudu kyseisille aloille eivätkä suorita opintojaan loppuun vaan laiminlyövät vastuunsa, dokaavat ja polttavat pilveä. Niinpä työntekijöistä on pulaa, ja vastuulliset työntekijät voivat harvalukuisuutensa vuoksi kiristää asiakkaitaan ja työnantajiaan korkeilla palkkavaatimuksilla.

Tutkimusten mukaan lääkärikin tavoittaa ammattikoulun käyneen taloudellisen aseman vasta noin 50-vuotiaana, vaikka lääkärintoimessa tarvitaan huomattavasti parempaa asiantuntemusta ja koulutusta kuin esimerkiksi paperitehtaan portinvartijan tehtävissä. Siksi en ymmärrä akateemisen väestön halua puolustella duunareitten etuja. Tosin myös tutkintojen löyhäkätisestä tehtailusta pitäisi tehdä yliopistoissa ja korkeakouluissa loppu.

Sillä, miten paljon Juha Siltala saa mielipiteilleen tilaa Yleisradiossa, ei ole mitään rajaa. Hänen uusi kirjansa työelämän viimeisimmistä huononnuksista (2007) on jatkoa työelämän kurjuudesta kertovalle historiateokselle. Teos sai jälleen ilmaismainosta Arto Nybergin ohjelmassa viime viikolla. Pitäisikö minunkin julkisuutta saadakseni mennä Stockmannin edustalle, istua jakkaralle ja veisata Siltalan kirjasta yksi luku pohjalaisille itkuvirsille ja harmonikalle sovitettuna varusteenani jalkarumpu, johon on kiinnitetty pieni kulkunen?

Julkaistessani vuonna 2005 teoksen Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, se yritettiin vaieta mediassa, vaikka esittelin kirjani lopussa myös ohjelman siitä, kuinka parempaan työyhteiskuntaan päästäisiin. Yksi ratkaisu olisi ihmisten toimeentuloa kurjistavan etuusjärjestelmän korvaaminen perustulojärjestelmällä, joka sekä takaisi toimeentulon että kannustaisi ihmisiä työskentelemään ja opiskelemaan. Asioiden tilaa ruikuttavalla Siltalalla ei ole ollut olojen parantamisesta mitään sanottavaa. Valittaminen on aina helppoa, mutta todellinen filosofi esittää toteamiensa ongelmien jatkoksi myös oikeudenmukaisen korjausvaihtoehdon.

Toivotan hauskaa ja isänmaallista Vappua kaikille. Työskennellään yhdessä entistäkin paremman Suomen hyväksi!