Todellisuus per se iski taas

Latinan kielen sanapari ”per se” merkitsee samaa kuin saksan kielen ”an sich”, jota käytetään paljon filosofiassa, toisin sanoen: ’sinänsä’, ’itsessään’. Todellisuus sinänsä, itsessään löi ihmisiä kasvoille, kun Uzbekistanista kotoisin oleva laillinen maahanmuuttaja nimeltään Sayfullo Saipov ajoi lavakuorma-autolla tien reunassa kävelevien ihmisten päälle New Yorkin Manhattanilla lokakuun lopussa, jolloin kahdeksan ihmistä kuoli ja tusinan verran loukkaantui.

Tietynlainen kiertoliike kohti asiasta vastaavia tapahtui siinä, kun Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikan hedelmiä jälleen korjattiin. New Yorkin pormestarina toimii nykyisin vasemmistodemokraatti Bill de Blasio, joka terrori-iskun jälkimainingeissa lausui seuraavasti:

”Viimeinen asia, joka meidän pitäisi tehdä, on pyrkiä syyttämään asiasta kokonaisia ihmisjoukkoja, uskontoja tai kansakuntia. Se vain pahentaa tilannetta.” – Hän onkin tavallaan oikeassa, sillä syyllinen löytyy aivan de Blasion läheltä.

Terrori-iskun jälkeen kävi ilmi, että terroristi oli käynyt harjoittamassa uskontoaan New Jerseyn Patersonissa sijaitsevassa moskeijassa, joka oli yksi syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen poliisin tarkkailun kohteeksi asetetuista kohteista ja jossa saarnattiin radikaalia islamia. Valvonta kuitenkin lopetettiin, koska sen väitettiin loukkaavan muslimien kansalaisoikeuksia. Lopetuksesta vastasi – yllätys, yllätys – suvaitsevuutta saarnaava pormestari Bill de Blasio itse.

Tällä taitavalla kierteislyönnillä todellisuus sinänsä, itsessään, per se ja an sich tuli heittäneeksi kuravellit terroristien kanssasyyllisten omille kasvoille. 

 

”Ei ole maltillista islamia”

De Blasion ja hänen tavallaan ajattelevien mukaan meidän länsimaalaisten pitäisi teeskennellä uskovamme siihen, että islam on rauhan uskonto. Meidän pitäisi olla muslimeille mieliksi ja mitigoida ongelma pois korostamalla, että ”vain pieni osa muslimesta on terroristeja”. De Blasion mielestä julkisessa sanassa ja politiikassa ei pitäisi keskustella siitä, mistä terrorismissa oikeasti on kyse.

Kaikkialla länsimaissa ja myös meillä täällä Suomessa olisi syytä pysähtyä miettimään, onko vika aina vain maahanmuuttokriitikoiden näkemyksissä, vai todellisuudessa itsessään, per se. Todellisuus on nimittäin päässyt lipsahtamaan entistä huonommalle tolalle myös Euroopassa.

Kaikkialla, missä muslimiterroristit kajauttavat ilmoille taisteluhuutonsa ”Allahu akbar” (kirjaimellisesti: ’Allah on suurempi’), se ei suinkaan ole vain rukouksille tyypillinen kiitollisuuden osoitus tai hartauden harjoittajan oman nöyryyden tunnustus. Sen kautta artikuloidaan uhmakas väite, että islamin jumala on suurempi kuin vääräuskoisten jumala. Tässä merkityksessä ”Allahu akbaria” on käytetty sodassa kristittyjä, juutalaisia, agnostikkoja, ateisteja ja rationalisteja vastaan.

Islamilaista terrorismia ei olisi varmasti olemassa ilman islamia, joten islam on islamistisen terrorin välttämätön alkuehto. Muslimiterroristit itse tukeutuvat islamin opetukseen sekä kannattajia värvätessään että tehdessään iskuja, joilla he sanovat haluavansa kirkastaa profeetan kunniaa. Viimeisimpänä näyttönä Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan totesi juuri, ettei ole erikseen maltillista islamia ja ääri-islamia, vaan on vain yksi islam. Hän sanoi näin:

”Termi ’maltillinen islam’ kiertää jälleen maailmalla. Patentti tästä termistä kuuluu länsimaille. Ei ole olemassa mitään maltillista tai ei-maltillista islamia. On vain yksi islam. ’Maltillinen’-termin käyttöön on vain yksi syy – heikentää islamia.” Näin asia on myös islamin opin mukaan, joten Erdoğanille on annettava tunnustusta rehellisyydestä, ja hän on ilmeisesti hurskas ja oikeauskoinen muslimi. 

Lyhyesti voidaan sanoa, että islamistisessa terrorissa on kyseessä uskonnollisesti pönkitetty väkivalta, jota käytetään Allahin, Koraanin ja Muhammadin nimissä. Olemme siis tekemisissä väkivaltaisen ideologian kanssa, joka ei ole luonteeltaan poliittista vaan hyödyntää kohtaloa, rangaistusta ja kostoa, fatalismia, determinismiä ja despotiaa.

Kristinuskon näkökulmasta Muhammad on väärä profeetta ja Allah epäjumala. Muslimi puolestaan on maltillinen, niin kuin Allah on keskikokoinen.

 

Yhteiskuntakriiittisyys ei ole terrorismin syy vaan oikeutettu seuraus

Edellä mainitsemistani syistä on sulaa hulluutta, että länsimaiden vihervasemmisto yrittää miellyttää muslimeja siinä pelossa, että muuten he saattavat ”radikalisoitua”. Vasemmisto haluaa lopettaa muslimi-invaasion vastustamisen ja todellista vihapuhetta harjoittavien muslimisaarnaajien valvonnan, ja klassista harhautusta käyttäen vasemmistolaiset syyttävät terrorismista islamin ja maahanmuuton kriitikoita sekä niitä turvallisuusviranomaisia, jotka eivät pysty pidättelemään muslimien väkivaltaisuutta.

Lopulta radikaalin islamin leviämistä, islamin leviämisen radikalisoitumista ja islamin radikalisoitumista leviämisen myötä ei estä mikään. Sitä ei edes haluta estää, koska korrelaatiopohjaisia ja vaikutusyhteydet sekoittavia argumentointivirhettä soveltaen voidaan terrori-iskuista syyttää islamin vaikutuksista varoittajia, jotka lavastetaan ”islamofoobikoiksi” tai ”vihapuhujiksi” vasemmiston hunajaisessa propagandatyössä.

Yksi kaikkein kurjimpia syyttelyn areenoille ilmaantuneita on apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, joka tuuraa Korkeimmassa oikeudessa syytettynä olevaa valtakunnansyyttäjä Matti Nissistä. Pari viikkoa sitten Toiviainen vieritti syitä islaminuskoisten radikalisoitumisesta kriitikoiden kontolle. Yleisradion toimittajan Ari Mölsän kirjoittamassa jutussa ”Valtakunnansyyttäjä huolissaan Suomen tilanteesta” Toiviainen sanoi muun muassa näin: 

”Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he tekevät?”

Jokainen, joka on viitsinyt lukea kirjoitukseni tähän asti, voinee ymmärtää näkemykseni, että Raija Toiviainen ei itse ymmärrä lainkaan, mitä hän tekee pyrkiessään ahdistelemaan syytteillään suomalaisia ihmisiä. Siis heitä, joilta vielä löytyy uskallusta ja tervettä järkeä nousta kapinaan sitä hulluutta vastaan, joka on avannut Euroopan ulkorajat ja unionin sisärajat muslimien tavoittelemalle väestöpoliittiselle valloitukselle.

Toiviaisen harhapoluilla olo ei ole tietenkään mikään ihme, sillä juristin koulutus on aivan liian kapea-alainen, jotta se tuottaisi pätevyyden yhteiskuntatieteellistä ja filosofista asiantuntemusta vaativiin johtotehtäviin.

Myös ilman mitään koulutusta jokaisen ihmisen pitäisi tosin ymmärtää, että sosiaaliturvaperustaiset maahanmuuttajat, joita suurin osa Lähi-idän ja Afrikan muslimeista on, ajautuvat sosiaalisektorin asiakkaiksi ilman mitään syrjintää, ja heidän työllistymismahdollisuutensa ovat heikot. Pahimmillaan he heikentävät myös kantaväestön työllistymismahdollisuuksia.

Terrorismista ei pidä syyttää maahanmuuttokriittisten ihmisten aktiivisuutta tai mielipiteitä vaan niitä poliitikkoja, jotka sallivat yhteiskunnalle haitallisen maahanmuuton. Vihapuheeksi väitetty totuuspuhe tuo julki yhteiskunnassa vallitsevia todellisia asenteita ja edustaa reagointia poliittisen eliitin tyhmyyteen.

Laaja yhteiskuntakritiikki ei siis ole ongelma itsessään, per se, mutta poliitikot virkavalta apunaan pyrkivät tekemään siitä ongelman, sillä omien virheiden myöntäminen on heille ylivoimaisen vaikeaa. – Miksi? – Siksi, että uhattuina ovat suomalaisten ihmisten kotimaa, turvallisuus, varallisuus ja henki.

9/11 – Mainilan laukauksia?

Missä sinä olit, kun se tapahtui? Minä olin internetissä, kuten nytkin. Maailman tätä nykyä katsotuin dokumenttielokuva on Googlen videopalvelimella leviävä Loose Change, joka esittää ”vaihtoehtoisen” totuuden syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskuista. Itse päivä on ritualisoitunut eräänlaiseksi tunteiden ambivalenssin ja kollektiivisten traumojen muistomerkiksi. Tapahtumia siis surraan – ja näkökulmasta riippuen myös iloitaan – Freudin Toteemi ja tabu -teoksen mukaisesti.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä huterammiksi ihmisten muistikuvat tulevat, ja historialliseksi totuudeksi jää helposti se, mikä on kirjattu aihetta käsitteleviin teoksiin. Totuudesta sinänsä ei voi olla versioita. Jollakin tavallahan historian immanentit asiat ovat. Historiankirjoitus on ottanut viime aikoina tavakseen leikitellä niin sanotuilla fraktaalihistorioilla, joilla tarkoitetaan vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen kuvaamista, kuten sitä, miten olisi käynyt, jos Neuvostoliitto olisi vallannut Suomen jatkosodassa. Vaikka tämäntapaiset spekulaatiot ovat mielikuvituksellisia, ne auttavat ymmärtämään myös monien todella tapahtuneiden asioiden merkityksiä tarjoamalla niille vertailukohdan.

Mutta internetin myötä ovat yleistyneet myös historian tosiasioita pitkälle kyseenalaistavat tuotokset. Loose Change on juuri sellainen ”dokumentti”. Syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on tietenkin viritelty tuhansia salaliittoteorioita. Loose Change poikkeaa vaihtoehtohistorioitten valtavirrasta laajan levikkinsä vuoksi. Se osoittaa, millainen voima internetissä liikkumaan lähteneellä historiantulkinnalla on. Se iskeytyy ihmisten tajuntaan joka tapauksessa, vaikka ihmiset eivät sitä suoralta kädeltä uskoisikaan.

Historioitsijan velvollisuus on kuitenkin pysyä kriittisessä tiedossa sekä myöntää totuuden aukot aukoiksi eikä pyrkiä täyttämään niitä spekulaatioilla. Dylan Avery -nimisen nuorukaisen käsikirjoittama ja ohjaama Loose Change toistaa ja koettaa jollakin tavoin myös perustella sen väitteen, että 9/11 oli historian suurin lavastus. Jos tämä osoittautuu epätodeksi, Loose Change itse on historian tähän asti suurin historian vääristely sekä petos, joka vain esiintyy dokumentin nimellä.


Attackin Atta

Katsotaanpa, miten asiat ovat. Dokumentin väite on, että terrori-iskut olivat eräänlaisia Mainilan laukauksia, joista George W. Bushin hallitus sai aiheen sodankäyntiin Irakissa. Elokuva väittää, että terrori-iskut olivat Yhdysvaltain hallituksen organisoimia ja että niiden vähintäänkin sallittiin tapahtua, vaikka hallitus tiesi tekeillä olevista hyökkäyksistä etukäteen. Sama argumentti on toisinaan esitetty myös puhuttaessa Pearl Harborin yllätyshyökkäyksestä. On esimerkiksi huomautettu, että Franklin D. Rooseveltille toimitettiin useita kymmeniä uhkauksia, joissa väitettiin Japanin suunnittelevan iskua Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan. Ne olivat kuitenkin kymmeniä useista tuhansista. Erottaa niistä todesta otettavat oli samanlaista kuin yrittää löytää neula heinäsuovasta. Niinpä hallitusta ei voida syyttää piittaamattomuudesta tässä asiassa, vaan terrori-iskujen ”neula” on seiväs itse.

Loose Change yhdistelee muutoinkin täysin sattumanvaraisia tapahtumia ja tekee sen nopeatempoisuutensa vuoksi melko etevällä tavalla. Katsojalle ei jää paljon aikaa ajatella. Esimerkiksi lentoyhtiöiden osakkeiden kasvaneet myyntiluvut juuri ennen tuhon päivää tulkitaan yksiselitteisiksi merkeiksi siitä, että ”jotkut omistajatahot tiesivät iskusta etukäteen”. Muutamien suomalaistenkin esittämä ajatus, että WTC:n tornit oli panostettu ja että niiden nopea romahtaminen selittyy ”hallitulla räjäytyksellä”, puolestaan kumoutuu, kun kysytään, miksi räjähteet eivät syttyneet jo lentokoneiden osuessa niihin. Tähtäsivätkö terroristit niin tarkasti? Se, että yhtä konetta ohjannut Mohammed Atta oli koulutukseltaan arkkitehti, tuskin riittää perusteluksi.

Dokumentti tuo kieltämättä esiin myös mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka eivät tunnu sopivan virallisiin selityksiin. On mahdollista, jopa todennäköistä, että lento 93 ammuttiin alas, sillä putoamisromua löytyi kilometrien päästä koneen maahan osumisen paikalta. Ellei 757 hajonnut itsestään syöksyessään kohti maata, on tarina kansannoususta koneessa pelkkä legenda, juuri sellainen, jonka mikä tahansa hallitus kokisi välttämättömäksi ja oikeutetuksi. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteivät konetta olisi kaapanneet terroristit tai että koko kaappaus olisi ollut vain lavaste.

Kiintoisa fakta on puolestaan se, että George W. Bushin hallitus on joutunut terrorismia ja lamaa torjuakseen lainaamaan yhtä paljon rahaa kuin kaikki Yhdysvaltojen presidentit yhteensä eli 1,05 biljoonaa (1,05 tuhatta miljardia) dollaria. Tämä ei kuitenkaan välttämättä todista Bushin kehnoudesta vaan terrorismin tuhoisuudesta. Se puolestaan näkyy myös kansan jakautumisessa kahtia tavalla, josta Loose Change -elokuva todistaa ja jota se edistää.


Joku tietää

Elokuvan keihäänkärki osoittaa joka tapauksessa Bushiin ja hänen hallitukseensa. Sen väite on, että Bushin hallitus oli osallisena tuhoihin, joista syytetään terroristeja. Tällaistakaan vaihtoehtoa ei voida kokonaan sulkea pois; elokuvan ulkopuoleltahan tiedämme, että myös syyskuun 18. päivän pernaruttobakteerit osoittautuivat palkitun yhdysvaltalaisen biokemistin ja armeijan laboratoriossa työskennelleen tohtori Bruce E. Ivinsin levittämiksi. Terrori tuli tässä tapauksessa valtion sisäpuolelta, ja asiasta oli juuri äsken kohahduttava juttu The New York Timesissa. Sen mukaan Ivinsin sanottiin päättäneen päivänsä itsemurhaan. Mutta mahdollista luonnollisesti on, että hänet vaiennettiin.

Se, että terroriteot olisivat olleet hallituksen tilaamia, ei vaikuta kuitenkaan uskottavalta, sillä laajan hankkeen salaaminen tuskin olisi onnistunut näin pitkään. Todennäköisempää on, että Yhdysvaltojen hallitus on vain valehdellut useissa asioiden selvittelyä koskeneissa käänteissä, ja siksi se on jäänyt monesta peittely-yrityksestään nololla tavalla kiinni. Tämä puolestaan vahvistaa konspiraatioväitteitä salaliittoteorioiden luvatussa maassa, Yhdysvalloissa. Ehkä asian tutkimiseen liittyvät ongelmat olisi voinut ratkaista tieteellisesti: teettämällä tutkimukset jonkin puolueettoman maan asiantuntijatyöryhmällä – ellei asia olisi valtiosalaisuus.

Parhaimmillaan Loose Change on analysoidessaan pilvenpiirtäjien vieressä olleen WTC 7:n äkillistä sortumista. Rakennuksessa oli muun muassa CIA:n toimistoja. Ilmeisesti tähän asiaan liittyy edelleenkin paljon salattua tietoa, ja joku istuu tämän tiedon päällä. Se puolestaan idättää mielikuvituksellisia selityksiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä.

Mitä enemmän aikaa syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista on kulunut, sitä selvemmäksi on käynyt, että terrori-iskut olivat sellaisen sodan julistus, jonka loppua ja määränpäätä ei näy. Tämä näyttää jääneen monilta huomaamatta, kuten myös se, että terrorismin vastaisessa sodassa on kuollut enemmän amerikkalaisia kuin terrori-iskuissa sinänsä.


Breaking news again

Dokumentin vastaanottoa ja ”9/11-totuusliikettä” koskevassa ilmiössä kiinnostavia ovat samat asiat, joita varsinkin kirjallisuustieteilijät ja taiteiden tutkijat ovat pohtineet ahkerasti: missä kulkee toden ja kuvitellun, reaalisen ja imaginaarisen raja? Vastaanottajan tajunnassako, jossa lopulliset valinnat tehdään? ”Hulluna” on perinteisesti pidetty ihmistä, joka ei erota todellisuutta kuvitellusta vaan jonka ”realiteettitaju on hämärtynyt”. Kun toden ja kuvitellun aineksen sekoittuminen näyttää muodostavan aina vain luontevamman ja jopa välttämättömän osan elämää, kyseinen hulluus leviää helposti ihmiskunnassa. Totuuden etsiminen ja siitä päättäminen on nykyaikana siirretty yksityisten ihmisten oman päänkuoren sisään.

Realismia taas voidaan pitää tylsänä lähestymistapana asiaan kuin asiaan, ja tämä selittänee, miksi ihmiset uskovat helposti kaiken, minkä haluavat. Esimerkiksi tätä nykyä alle puolet yhdysvaltalaisista uskoo al-Qaidan tehneen terrori-iskut. Usko taas ei petä, kun uskoo, sillä sen pätevyys riippuu vain ihmisen omasta tahtotilasta. Jos siis joku haluaa osoittaa voimatonta vihaa jotakin asiaa kohtaan, tunne kaappaa helposti otteen järjen käytöstä. Spekulaatiot puolestaan lähtevät lentoon, koska on hienoa piehtaroida tuntemuksessa, että ”jotain tapahtuu ja olen siinä mukana”.

Tämä fiilistely ja myötätunto terroristeja kohtaan voidaan kokea myös oikeutetuksi, sillä savuavaa New Yorkia kauhisteltaessa raunioiden takaa on noussut toinen kauhea uhkapilvi. Kun parin rakennuksen tuhoutumisella on näin katastrofaalinen vaikutus, mitä tapahtuisikaan, jos kaupunkiin osuisi ydinase, juuri sellainen, jolla muiden muassa Yhdysvallat on uhannut useita toisia maita?

Tapahtumien käänteitä koskevien kuvitelmien lisäksi Loose Change herättää kysymyksen, mikä oikeastaan on dokumentti. Dokumenttielokuva on nähdäkseni sellainen, joka tuo eteen kovia faktoja sekä kiistatonta ja ankaraa todistelua. Niin sanottu asiaviihde ja ”fiktiivinen dokumentti” puolestaan menettävät mielenkiintonsa, koska katsoja ei voi tietää, mitä hänen pitäisi uskoa. Jos vastaanottaja ei voi olla varma tekijän aikeista ja omasta roolistaan katsojana, se vaikuttaa lähinnä turhauttavasti. Historiallisen dokumentin pitää nähdäkseni perustua vain tosiasioihin, eikä se voi sisältää kuvitteellista ainesta muuttumatta pelkäksi taiteeksi. Mitä eroa muutoin olisi jatkosodasta kertovalla historiateoksella ja Tuntemattomalla sotilaalla?

Itse pidän kiinni siitä, että tietokirjallisuuden tehtävä on sanoa asiat yksiselitteisesti ja selvästi, kun taas kaunokirjallisuuden ja taiteen tehtävä on sanoa asiat vertauskuvallisesti ja mielikuvituksellisesti. Vanha jako, jonka mukaisesti tieteen ja taiteen perusasennoitumisia pidetään vastakohtaisina, ei ole taida olla huono.

En ihmettele lainkaan, miksi syyskuun yhdennentoista päivän terroriteot ovat myös taiteellisten dokumenttielokuvien suosittu aihe. Tapahtumathan ylittivät kaikkien lavastusten vaikuttavuuden. Niistä jäsentyy kuin itsestään draamallinen ja jopa poeettinen kertomus, johon liittyy eksistentiaalisia elämyksiä ja kauneutta: jotain on – jotain ei ole, ja vastakohta-asetelma on huima. Tästä saanee voimansa myös terrorilla dramatisoiminen, joka on kasvanut räjähdysmäisesti kaikkialla (”Erikoisjoukkue”, ”Sleeper Cell” ja niin edelleen).


Historiattomuuden vaara

Historiankirjoituksen muuttuminen performanssiksi eli esittämiseksi ja huomion kalasteluksi on kuitenkin vaarallista. Jo filosofi George Santayana lausahti, että ne, jotka unohtavat menneisyyden, ovat tuomittuja toistamaan sitä. Espanjalaissyntyinen ja Yhdysvalloissa vaikuttanut Santayana eli vielä herrasmiesmäisen tieteen aikakaudella, joten hän ei muistanut mainita siitä, mitä pitäisi ajatella historian vääristelijöistä. Historiaton ja sähköisen median varassa rimpuileva ihmiskunta perustaa maailmaa koskevat näkemyksensä varsin ohuen argumentaation varaan.

Loose Changesta puuttuvat tieteellisen todistelun välttämättömät tunnusmerkit: vasta-argumentaatio, oma todistelu ja kriittinen itsereflektio, lähteiden dokumentointi, vertaisarviot ja mallien testaaminen. Sen sijaan saamansa palautteen tekijät ovat pyrkineet ottamaan huomioon, sillä elokuvaa on jälkikäteen muunneltu, ja se on edennyt kolmanteen versioonsa.

Tietysti myös tieteellisistä arviointiperusteista voidaan tinkiä, jos väitteiden sisältö poikkeaa totutusta niin paljon, ettei koko ajatusta voitaisi muutoin esittää. Loose Change sinänsä on vasta-argumentti: se asettaa katsojan valintatilanteen eteen, jonka mukaan joko uskot tai et. Elokuvan väitesisällön uskominen merkitsee virallisesti voimassa olevien peruaksioomien hylkäämistä. Siten se muodostaa ”haastavan paradigman” täsmälleen Thomas Kuhnin kuvaileman teoreettisten selitysten välisen kilpailutilanteen mukaisesti. Vaarallista Loose Changen tarjoamassa joko/tai-asetelmassa on se, että dokumentti pitää itseään erehtymättömänä ja sulkee pois kolmannet selitysmallit.

Loose Change väittää enemmän kuin todistelee. Käytännössä elokuva yhdistelee irrallisia palasia yhdeksi kokonaisuudeksi varsin välinpitämättömästi ja ihmisten harhaluuloja hyödyntävästi. Se vetäytyy myös vastuusta ja heittää ihmisten eteen kasan pisteitä sanoen: yhdistä näistä haluamasi kuvio. Viihteenä tämä siis palvelee mainiosti. Sitä paitsi taustalla soi lähes koko kerronnan ajan mainio hopparimusa, mikä tekee elokuvan päälle puhutusta selostuksesta hyvää rappia. Juuri tällaista syntyy aina, kun ”pojat” pannaan asialle. Kyseessä on yksi totuus: skeittareitten totuus :)

Elokuvan kotisivut ovat tässä.

Vuosi bloginpitoa

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin tekstieni julkaisemisen tällä palstalla. Kirjoituksia on kertynyt lähes sata. Kokemusteni mukaan blogin pitäminen on erinomainen tapa tehdä ajatuksiaan tunnetuiksi. Lupaukseni mukaisesti olen keskittynyt kommentoimaan politiikan ja kulttuurin ajankohtaisilmiöitä, ja perusteellisemmat analyysit säästän edelleenkin kirjoihini.


Pirates of Arabian

Vuoden 2004 tsunamikatastrofissa kuoli lähes sata kertaa enemmän ihmisiä kuin New Yorkin terrori-iskussa vuonna 2001, mutta tapauksen ympärillä ei vietetä yhtä näyttäviä rituaalisia muistojuhlia, sillä asiat sattuivat maailman takapihalla, Kaukoidässä, eikä niihin liittynyt poliittista merkitystä. Vaikka Amerikan pahuus on myös arvostelunsa ansainnut, säälin silti terrori-iskun uhreja ja tuomitsen teon täysin. Pidän sitä hälyttävänä merkkinä islamin irrationaalisuudesta ja despotiasta, ja katson, että liberaalin demokratian tukema länsimainen elämäntapa on edelleenkin se paras yhteiskunnallisen elämän malli.

New Yorkin World Trade Center oli omassa rationalistisessa selkeydessään ja puhdaslinjaisuudessaan kaunis rakennus. Sen sisääntuloaulan suippokaaret hyödynsivät arabialaisen arkkitehtuurin piirteitä. Islamistien pakkomielteinen viha kyseistä rakennusta kohtaan saattoi siten heijastella aggressiota, jota he tunsivat amerikkalaisia kohtaan havaittuaan omien symboliaiheidensa päätyneen kapitalismin ja vapaakaupan ornamenteiksi. Tosin vain jonkun sairaan terroristin mielessä voi syntyä sen tapaista vihamielisyyttä, ja vapaa maailmankauppa onkin perimmältään hyvä ja kaunis ajatus, joka tukee myös Lähi-idän maiden toimintaedellytyksiä.

Monissa arabimaissa al-Qaidan kannatus on useiden kymmenien prosenttien luokkaa, ja siksi syyskuun yhdestoista on todellinen häpeän päivä islamia väkivallan välineenä käyttäville. Minulle on tosin samantekevää, vaikka joku selittäisi, ettei väkivalta ei ole ”islamin olemuksen mukaista”, sillä itse en tarkastele uskontoa sisältä päin.

Filosofian näkökulmasta islam on poliittinen joukkoliike, jonka kautta käytetään valtaa. Ja se valta ei ole demokraattista vaan autoritaarista, ylhäältä johdettua valtaa, jolla ihmisoikeuksia poljetaan ja kansalaisia pidetään yksinkertaisuudessa. Niinpä islamin luonnetta pitää arvioida sen aikaansaamien käytännön seurausten perusteella. Ne seuraukset ovat olleet lohduttomia niin länsimaissa kuin Lähi-idässäkin.

Islamin ajatussisältöjen tulkinnat vaihtelevat vallitsevien poliittisten suhteiden mukaan muslimien omassa keskuudessa. Siten islam on politiikan väline siinä, missä kansalaismielipiteet yleensäkin.


Herätyskellot soimaan

Islam pyrkii järjestäytymään poliittiseksi liikkeeksi myös Suomessa. Järjestö kerää puolueen perustamiseen vaadittavia 5000 kannattajakorttia suomalaisen, muslimiksi kääntyneen puheenjohtajansa johdolla. Järjestön puuhamiehenä toimiva Abdullah Tammi on entiseltä ammatiltaan palomies, ja hänellä on vasemmistolainen ay-tausta. Psykologisesti tulkiten hän lienee joutunut niin sanotun Tukholma-syndrooman vangiksi ja samastunut islamisteihin. Palomiesten ammattikunnalle New Yorkin terrori-isku oli luonnollisesti suuri trauma.

Tukholma-syndroomalla tarkoitetaan uhrin hakeutumista puolustamaan alistajiaan suojellakseen itseään. Niin voi käydä esimerkiksi panttivanki- tai kaappaustilanteissa. Ehkäpä kyseisen suomalaisen kääntymys selittyy näin. Ainakin hän tulee noudattaneeksi Osama bin Ladenin kehotusta, jonka tämä suuntasi videoviestissään Yhdysvaltojen kansalaisille: ainoa keino lopettaa terrori on kääntyminen islaminuskoon.

Demokratiassa kuka tahansa voi tietenkin perustaa demokratian lopettamista ajavan puolueen. Aivan samaan tapaan monikulttuurista Suomea edistävät henkilöt tulevat sitoutuneiksi islamiin, joka ei itse hyväksy muita kulttuureita. Paradoksaalista on sekin, että Suomessa oleskelevat islamistit ovat paenneet lähtömaistaan juuri sitä kurjuutta, joka johtuu islamista, ja nyt he haluaisivat perustaa saman järjestelmän myös meidän oloihimme. Ainoa kannatettava piirre islamilaisen puolueen ohjelmassa on hanke vetää alkoholijuomat pois ruokakaupoista, vaikka se islamin omat käytännöt huomioon ottaen onkin kaksinaismoralistista. Suomessa puolue, joka ajaa alkoholin myynnin vähentämistä, on joka tapauksessa varma menestys.

Länsimaiden pahin vihollinen ei ole terrorismi sinänsä vaan hyväuskoisuus. Tämä on syytä pitää mielessä tehtäessä monikulttuurisuutta ja ulkomaalaispolitiikkaa koskevia ratkaisuja. Islamilaiset terroristit tappoivat ihmisiä paitsi Yhdysvalloissa, myös Espanjassa ja Britanniassa ja suunnittelivat sitä myös Saksassa. Myöskään muut sivistysmaat eivät ole tämän barbarian ulkopuolella. Terroristien lonkerot ulottuvat todennäköisesti myös Suomeen, jonka syrjäinen sijainti tarjoaa erinomaisen paikan piiloutumiseen. Se, että Mohammed Attan kuolemanilmoitus julkaistiin aikoinaan Helsingin Sanomissa, on tosiasia, jonka luulisi laittavan herätyskellot soimaan.

Katastrofin jälkeen kerrotut selviytymistarinat paljastavat, kuinka tärkeäksi ihmiset kokevat pelastuksen. Sillä puolestaan on metafyysistä ja vertauskuvallista merkitystä tässä matoisessa maailmassamme.