Oodi filosofian opiskelulle

Pian on taas se aika vuodesta, jolloin monta viatonta ihmistä aloittaa filosofian opinnot yliopistolla. Haluankin antaa uusille opiskelijoille tuhannen taalan neuvon: kääntykää tieltä vielä kun voitte, aikana jolloin elämänne ei ole täysin pilalla.

Filosofian opiskeleminen on umpikuja. Se on sumppu, joka suppenee opintojen edetessä. Tien päässä on luukku, josta päädytään paistinpannulle.

Opiskelijoiden elämä on nykyisin tehty mahdottomaksi. Vielä omassa nuoruudessani opiskelija saattoi jopa asua jokseenkin kunniallisesti tarvitsematta käyttää sekä opintolainaa että (mahdollisen) palkkansa rippeitä pelkkään vuokrien maksuun. Sen sijaan nykyinen vuokrakiskonta ja yliopiston yhtäaikaiset suoritusvaatimukset tekevät opiskelemisesta sellaista helvettiä, että itsensä elättämiseen eivät riitä enää runsaimmillakaan ryntäillä varustetun Johanna Opintotukiaisen avut.

Itse en missään tapauksessa tuhlaisi enää omaa elämääni mihinkään niin tyhjänpäiväiseen ja arvottomaan kuin filosofian opiskelemiseen yliopistoissa. Tämä johtuu, paitsi opiskelijoiden taloudellisen aseman vaikeudesta, erityisesti akateemisen filosofian huonosta tasosta. Kaiken, minkä olen filosofian piirissä oppinut, olen oppinut tutkintovaatimusten ulkopuolella: en opetuksen ansiosta vaan siitä huolimatta. Myös opinnäytteeni tein omaehtoisesti, ilman ohjausta ja taloudellista tukea. Yleensäkin olen sitä mieltä, että jos ihminen ei kaksikymmentävuotiaana osaa mitään itse, opettaminen on toivotonta ja turhaa.

Filosofia on toisaalta ainoa oppiaine, jota saatoin opiskella yliopistossa. Erityistieteet ovat banaaleja ja sidottuja disipliineihin ja paradigmoihin. Ne tappavat luovuuden. Luova ajattelu ei ole pitkän päälle mahdollista myöskään akateemisen filosofian piirissä, sillä yliopistolaitoksessa filosofia sidotaan tieteellisyyden ihanteisiin. Niitä leimaavat todistelun pakko ja alistaminen toiseuden kiroukselle, jolloin periaatteellisesti eri mieltä olevat viholliset päästetään päättämään omien ajatusten arvosta. Ja kuten jo Nietzsche sanoi: mikään sellainen ei ole suuriarvoista, mikä voidaan todistaa.

Yliopistofilosofia on puoliksi oppineiden kinastelua. Sillä tavoin syntyy töpselinokkaisia professorivallan kellokkaita, jotka hautovat viisauksiaan seminaareissa kuin hanhiemot. Lopulta kaikki rimpuilevat toistensa tukassa kiinni kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tietääkseni kukaan filosofi ei ole tullut kuuluisaksi märehtimällä tieteellisissä kollokvioissa vaan lähinnä sen perusteella, mitä on onnistunut sanomaan omapäisissä ja kielletyiksi julistetuissa kirjoissaan.


Filosofia ei sovi köyhille

Filosofia on oppiaine, jonka opiskelemisesta ei ole odotettavissa taloudellista hyötyä. Tässä tapauksessa en tarkoita sanalla ”hyöty” ’ylijäämää’ tai ’liikevoittoa’, sillä sitähän tekevät monet liike-elämän konsultit filosofeina esiintyessään. Oikean filosofian tunnistaa siitä, ettei se takaa edes toimeentuloa niin kuin ei mikään, mikä on totta.

Muiden muassa Platon ajatteli, että filosofien kuuluukin olla muille ihmisille hyödyttömiä. Varjopuolena tässä puolueettomuuden tavoittelussa on se, että ellei filosofeja nosteta samalla kuninkaiksi, he ovat pian myös elottomia.

Filosofit onkin yritetty lytätä yhteiskunnassa siksi, että filosofien ylivertaisuus tunnetaan, eikä erityistieteilijöille ole jäänyt muuta keinoa oikeuttaa virkojen saalistustaan kuin koettaa osoittaa filosofit muka-kelpaamattomiksi kaikkeen. Koska filosofit ovat pysyvästi erityistieteilijöiden yläpuolella ja tavoittamattomissa, erityistieteilijöille ei ole jäänyt muita keinoja epäoikeudenmukaisten hallintopäätöstensä perustelemiseen kuin väitteet filosofien ”epäsosiaalisuudesta”, ”epätieteellisyydestä” tai ”räyhähenkisyydestä”.

Kuinka usein ”räyhähenkisyydeksi” onkaan sanottu älyllistä vastaansanomattomuutta ja ”loukkaavuudeksi” julkaisujen korkeaa kirjallista tasoa? Itsenäisyys puolestaan on yritetty kääntää ”epäsosiaalisuudeksi” tai ”kansainvälisyyden vastaisuudeksi”. Niinpä tiedeyhteisön tuomiot ovat olleet todellisia Sokrateen kuolonäänestyksiä, ja Platonin ylöskirjaama tarina on klassikko juuri siksi, että vallitseva todellisuus pitää sen aina ajankohtaisena.

Filosofian opiskeleminen tuottaa kelpoisuuden vain filosofin virkoihin, joita Suomen yliopistolaitoksessa on parisenkymmentä. Jotta virkoja riittäisi kaikille, maamme jokaiselta filosofian laitokselta pitäisi valmistua vain yksi maisteri ja tohtori vuosikymmenessä. Loput putoavat mustaan aukkoon.

Yliopisto jättää käytännössä kaikki filosofiasta valmistuneet täysin heitteille olemalla takaamatta filosofeille minkäänlaisia toimintaresursseja. Lainsuojattomuus vallitsee myös yhteiskunnassa. Teologit ja uskonnonopettajat kaappasivat itselleen lukioiden filosofian opetuksen. Psykologit puolestaan ovat pyhittäneet itselleen psykologinvirat, joihin muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta on pääsy kielletty. Tosiasiassa psykologitkin ovat velkaa filosofialle, jonka kyljestä psykologia irtautui noin sata vuotta sitten. Ja tuskin kukaan huomaa sitäkään, että jokainen meistä on luonnostaan psykologi, ja juuri siksi (eli rahanteon varmistamiseksi) psykologina toimiminen onkin ”laillistettu” ja pantu lukkojen taakse.

En sano näin kateudesta tai esittääkseni vaatimuksia vaan julistaakseni oikeudenmukaisuutta. Filosofiasta valmistuneet ovat vailla minkäänlaista oikeusturvaa. Filosofit ovat henkipattoja, joiden nujertamiseksi voidaan vedota ”kaikki on omaa syytä” -periaatteeseen eli ihmisten vapauteen kaikista rajoitteista sekä heidän omista valinnoistaan johtuvaan syyntakeellisuuteensa. Mitään oikeuksia filosofeilla ei ole koskaan katsottu olevan, toisin kuin esimerkiksi kasvatustieteilijöillä ja niinkin turhan tieteenalan edustajilla kuin sosiologeilla, joilla on omat suojatyöpaikkansa sosiaalihallinnon piirissä.

On hämmästyttävää, kuinka vapaasti ihminen saa ja voi kuolla. Amerikkalaiset poliisisarjat ovat opettaneet ajattelemaan, että ihmisen jouduttua onnettomuuteen paikalle saapuu viranomaisvalta siniset muoviämpärit hälytysajoneuvojen katolla leiskuen, ja defibrillaattorit kaivetaan esiin sydänkohtausdramatiikan luomiseksi. Hollywoodissa ihminen voikin saada osakseen vielä jonkinlaista hospitaliteettia! Tämä osoittaa, kuinka inhimillinen yhteiskunta Yhdysvallat on. Sen sijaan Suomessa filosofit kuolevat kaduille.

Voit palvella yliopistoa kaksikymmentä vuotta, ja loppujenkaan lopuksi sinulle ei myönnetä yliopistolaitoksen piiristä kerrassaan mitään toimintaresursseja saati vähäisintäkään virkaa. Paljon moititut tarkkailu- ja valvonta-alojen ammattikäytännöt ovat siihen verrattuna vähemmän väkivaltaisia kuin yliopistolaitos. Esimerkiksi poliisin, palokunnan tai armeijan palveluksessa voi saada osakseen edes jonkinlaista kunnioitusta, ja vuosien myötä jopa ylenee tehtävästä toiseen. Sen sijaan yliopistolaitos on mieltä ja moraalia vailla.


Pragmatismin sietämätön kepeys

Opiskelu on suuri riski ja uhraus. Tutkintojen suorittaminen on kallista ja vie aikaa, jonka kuluessa syntyy ansioiden menetystä eivätkä eläkkeet kartu. Varoitankin opiskelijoita opiskelemasta yliopistolaitoksessa mitään muita tutkintoja kuin niitä, jotka tuottavat kelpoisuuden tiettyyn tehtävään tai virkaan. Tämä tarkoittaa, että nyky-yliopistossa ei kannata opiskella muita aloja kuin rahatieteitä: oikeustiedettä, lääketiedettä, taloustieteitä ja muutamia ammattipätevyyden tuottavia virkatutkintoja.

Mikäli nämä alat eivät kiinnosta, on syytä mennä ammattikouluun ja valmistua vaikkapa parturiksi tai rakennusmieheksi sekä veloittaa tunnin kestävästä työstä 120 euroa, kuten Helsingissä on tapana. Filosofiaa, sosiologiaa ja humanistisia tieteitä voi harrastaa vapaa-aikana ja oppia niistä omin toimin enemmän kuin jonkun kommunistin tai feministin propagoimana yliopistossa.

Älyllisen elämän käytännöllistyminen on tietenkin kulttuurin kannalta tuhoisaa. Periaatteellisten ongelmien sijaan ihmiset alkavat pohtia pelkkiä aineellis-immanentteja kysymyksiä. Periaatteita ei uskalleta eikä voida kyseenalaistaa, kun ihmiset keskittyvät vain selviytymään arkipäivän ongelmien keskellä. Tällä tavoin akateemisesta filosofiasta tulee juuri sellaista helmikanojen hienostelua, jollaista se nykyisin on, ja köyhien ihmisten kapinallisuus tapetaan pois. Kuitenkin juuri kritiikin esittäminen olisi filosofian sisältö.

Tämä tehtävä ei toteudu materialisoimalla henkistä ja teoreettista elämää, esimerkiksi pitämällä filosofisen elämän ongelmia todisteina aineellisen ja käytännöllisen näkökulman tärkeydestä ja hallitsevuudesta. Sillä tavoin filosofit vedettäisiin pragmatismin suohon, jossa teoreettinen järki haudattaisiin massakulttuurin, perheen, toimeentulon ja sosiaalisen elämän tuottamiin vaikeuksiin.

Filosofia on mahdollista vain, mikäli teoreettinen ja periaatteellisesti kyseenalaistava näkökulma hallitsee ja filosofit voivat repiä auki poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet. Filosofien vapaus taas on mahdollista perustamalla maahamme 200 uutta filosofin virkaa. Tämä puolestaan olisi koko kulttuurielämällemme hyödyllisempää kuin jonkin taidelaitoksen rakentaminen.

Erään tunnetun lauselman mukaan ainoa filosofinen ongelma on, miksi ihminen ei tee itsemurhaa. Ehkä tämän ajatuksen osakseen saama huomio kertoo sen osuvuudesta, toisin sanoen siitä, miten hyvin se peilaa filosofien elämää.

Omasta mielestäni ainoa filosofisesti merkityksellinen ongelma on, miksi filosofian opiskelijat eivät tapa filosofian laitoksen viranhaltijoita, sillä ristiriita syömävelaksi elävien filosofien ja kultapossukerhoon kuuluvien byrokraattien välillä on sen verran raju. Tavallaan jokainen filosofiasta valmistuva onkin nykyään zombi: elävä kuollut. Hän on käynyt läpi oman kuolinrituaalinsa jo suorittaessaan tutkinnon. Nyt hän vain kamppailee pyhän sotansa sen kohtalokkaaseen loppuun.

Filosofiaa lapsille?

Filosofeista ja kasvatustieteilijöistä koostuva kaaderi yliopistojen virkamiehiä ehdotti äskeisessä vetoomuksessaan, että filosofiaa alettaisiin opettaa myös peruskouluissa jo 7-vuotiaille. Minulta on kysytty, miksi oma nimeni ei ollut listalla.

Pitää paikkaansa, ettei ollut. Ei ollut myöskään Esa Saarisen, Pekka Himasen, Heidi Liehun, Timo Airaksisen, Maija-Riitta Ollilan eikä juuri kenenkään muunkaan julkisuudessa pilaantuneen filosofin nimi.

Ensimmäinen syy siihen, miksi itse loistin poissaolollani, on se, että listan allekirjoittamista ei edes esitelty minulle, ja tämä taas on ymmärrettävä osa syrjinnän vastaista taistelua. Toinen syy on, että tulin ehdottaneeksi filosofiaa peruskouluihin jo Niin & Näin -lehden 1/2006 kirjoituksessani ”Myrkkymaljan pohjanhuuhtojaiset – Miten sokraattinen lainsuojattomuus lopetetaan?”. Ilmeisesti on katsottu, että saman asian kuuluttamiseen viranomaisille tarvitaan sata muuta filosofia, mutta oma juttuni riittää julkisuuden saamiseen yksin.

Tarkastelkaamme nyt hetken, mitä mahdollisia etuja ja haittoja filosofian kouluopetukseen lapsille liittyy.


Mitä etuja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Kun filosofian oppikirjat kirjoitetaan 7-vuotiaille, on mahdollista, että Pekka Himanenkin ymmärtää niistä jotain.

2) Kun peruskouluistakin valmistuu filosofeiksi, kaikki ovat samalla viivalla, alalle tulee todellista kilpailua, ja vasta oman tuotannon kautta nähdään, kuka on kuka.

3) Filosofian kouluopetus tuo bisneksen kaikkien ulottuville. Ja rahaa on tultava, sillä julkkisfilosofien palkkioista tiedämme, ettei kukaan vaikene yhteiskunnan ongelmista pienellä rahalla.

4) Filosofien suhteellinen työttömyysprosentti laskee: kun kaikki kansalaiset ovat filosofeja, suurimman osan heistä pitää päätyä myös johonkin ammattiin ja tehdä työtä.

5) Filosofian opetuksen ahmaisivat lukioissakin papit. Niinpä teologian opettajat saavat lisää tunteja myös peruskouluissa, kun oppiaineen opetus junaillaan heille. Jeesus kiittää.

6) Kun filosofiaa opettavat kaikenlaiset täti Moonikat, filosofiasta välittyy oikealla tavalla väärä kuva lapsille jo varhain, ja siten he eivät valitse filosofiaa enää yliopistoissa. Näin päästään eroon turhista filosofeista.

7) Filosofian professorit ja feministit ovat tähänkin asti kertoneet pelkkiä satuja esimerkiksi monikulttuurisuudesta, kukista ja mehiläisistä, ja lapset tykkäävät sadunkertojista!

8) Listan allekirjoittajat saavat vertaistaan seuraa. Osa heistä voi kokea olevansa tosi viisaita ollessaan niin paljon opetettaviaan kehittyneempiä.

9) Kun eläintensuojelijat, rauhanpuolustajat ja muut päteviksi todetut ituhipit opettavat filosofiaa murkkuikäisille, nuoret ahdistuvat ja oppivat jälleen pelkäämään happosateita, tulvia, rajuilmoja ja ydintuhoa. Näin kasvaa taas moraalisten aikuisten sukupolvi.

10) Filosofien perusmotivaation sanotaan syntyvän kuolemanpelosta, joten filosofia sopii erinomaisesti lapsille. Ihminenhän tulee tietoiseksi kuolevaisuudestaan noin 10-vuotiaana, ja mitä syvemmin lapset traumatisoidaan, sitä väkevämpää filosofiaa saadaan.

11) Filosofian piirissä vältytään vihdoinkin työvoimapulalta, kun koulutusta jaetaan kuin ensiapukurssia: kaikille.

12) Virkamiesfilosofit eivät ole tähänkään asti tuottaneet mitään kulttuurikritiikkiä eivätkä puhuneet sopimattomia, joten luentojen ja oppimateriaalien aineisto sopii sellaisenaan 7-vuotiaille.

13) Lapsille voidaan jo varhain tähdentää, että vapaalla ajattelulla ja virkamiesfilosofialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla.

14) Filosofian havainnollistaminen on helppoa. Lapsetkin ymmärtävät käsiteparadokseja, kuten ”demokratiajohtaja”.

15) Filosofiaa voidaan opettaa lapsille lähinnä narratiivisesti, legendojen tapaisten kertomusten kautta (en tarkoita nyt Matti Vanhasen seikkailuja). Esimerkiksi Sokrateesta puhuminen tekee vihdoinkin tunnetuksi myös homoseksuaalisuuden ilosanomaa.

16) Jos filosofiaa opetetaan uskontojen asemasta, uskonsodat loppuvat ja lapset eivät opi ärräpäitä mutta puhuvat silti kirkkoveneistä kuten ennenkin.


Mitä haittoja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Ollessaan koulujen opettajina filosofit saattavat pelästyä kuin susilauma eurooppaministeriä, kun lapset opettavat ammattifilosofeille, millainen todellinen maailma on.

2) Lapset voivat osoittautua aikuisia pätevämmiksi filosofeiksi kysyessään väitöskirjan tekijöiltä ”isi, miksi sinä kirjoitat yhdestä kirjasta toiseen kirjaan”.

3) Ammattifilosofien epätodellisuudentajuisuuden huomattuaan lapset saattavat pitää hätäkokouksen ja kieltää filosofian harjoittamisen myös aikuisilta itseltään.

4) Filosofia edellyttää henkistä kypsyyttä, kuten psykologiakin. Jos filosofiaa opetetaan lapsille, filosofia on pakko jakaa kahtia: kypsään ja epäkypsään. Epäkypsä filosofia taas ei ole filosofiaa ollenkaan, joten siitä, mitä opetettaisiin lapsille, tulisi väistämättä jotakin muuta kuin filosofiaa. En kuitenkaan ihmettele, että monet filosofian professoritkin ovat menneet tämän aloitteen taakse, sillä hehän eivät omassa naiiviudessaan ymmärrä muutenkaan mistään mitään.

Ihan kivoja ajatuksia

Sillä, kuinka paljon transgenderistit, queer-teoreetikot ja feministit saavat näkyvyyttä valtamediassa, ei ole mitään rajaa. Tämän päivän paperi-Hesari esittelee Helsingin yliopiston Pornoakatemiassa tuotettua artikkelinivaskaa, jonka on kustantanut minulle tuntematon Eetos.

Kirjaa kehuttiin sen johdosta, miten ”ennakkoluulottomasti” siinä kyseenalaistetaan esimerkiksi lapsipornoa koskevat käsitykset. Jutun kirjoittaja varoittaa, että kyseinen artikkelikokoelma saattaa herättää myös voimakkaita mielipiteitä ja vastarintaa. Tällä tavoin media pyrkii näkemään Pornoakatemian kirjoittajien mielipiteet keskustelun ehtojen asettajan roolissa, vaikka tosiasiassa queer-teoreetikoiden käsitykset esimerkiksi kaksiarvoisen sukupuolieron kumoamisesta ovat täysin mielivaltaisia, perusteettomia ja kaiken ilmeisyyden kannalta epäuskottavia, ja siksi heidän itsensä pitäisi olla altavastaajan asemassa.

Mistähän muuten johtuu, että aina, kun minä sanon omissa kirjoissani jotain samoja aiheita koskevaa (mutta transgenderismiin, queer-teoriaan ja feminismiin nähden kriittistä), kirjani pyritään vaikenemaan mediassa?


Uutta tietoa

Myös teologian ja uskonnonopetuksen asema yliopistoissa ja kouluissa nostetaan silloin tällöin esille. Kirjoitin jo Filosofisissa viuhahduksissa, että oppiaine nimeltä filosofia kiellettiin lukioissa moneksi vuosikymmeneksi lähinnä siksi, että kiellolla haluttiin vältellä kertomasta nuorille, kuinka homoeroottista elämä antiikin Kreikassa oli. Lisäksi katsoin, että uskonnonopetus pitäisi korvata filosofialla ja että yliopistoissakin teologian voisi vaihtaa uskontoja puolueettomasti tutkivaan uskontotieteeseen. Sen sijaan pappiskoulutus kuuluisi uskonnollisten yhdyskuntien omalle vastuulle.

Olin esittänyt nämä kannanotot myös Niin & Näin -lehden 1/2006 artikkelissani ”Myrkkymaljan pohjanhuuhtojaiset – Miten sokraattinen lainsuojattomuus lopetetaan?”.

Mutta vasta, kun Erkki Tuomioja sanoi täsmälleen samat asiat Skepsis-yhdistyksen tilaisuudessa, se mainittiin Ilta-Sanomissa. Perustuiko siis uutiskynnyksen ylittyminen asian omaan painoarvoon vai siihen, että sen lausahti entinen ulkoministeri? Ilmeisesti juttu julkaistiin jälkimmäisestä syystä, tai sitten uutiskynnys ei ylittynyt vain siksi, että minä sanoin niin. Paikkaansa näyttää pitävän, että aina, kun poliitikko röyhtäisee, niin lehdistö siteeraa.


Sarvikuonomainen tasa-arvo

Monikultturistit saavat tunnetusti sivutilaa Helsingin Sanomissa. Ei ole pitkäkään aika, kun sosiologi Vesa Puuronen kirjoitti Suomen Akatemian rahoittaman Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa (Syreeni) -ohjelman päätteeksi Hesarissa, että Joensuussa ei enää esiinny rasismia. Tämä kehuskelu ei ollut lainkaan hämmästyttävää, sillä kyseisen poliittisesti motivoidun ohjelman johtajana hänen oli tarpeellista todistella saaneensa jotain aikaan.

Tämänpäiväisessä Hesarissa hän kuitenkin kirjoittaa, että monikulttuurisuus ja tasa-arvo eivät toteudu Suomessa! Jos niin todellakin on, minun mielestäni se on vain hyvä asia ottaen huomioon, millaista häiriköintiä monikulttuurisuuden ideologian ja tasa-arvon varjolla harjoitettu poliittinen korrektius aiheuttaa niin meidän maassamme kuin muissakin Euroopan valtioissa.

Huomiota noiden vallankumoussosiologien argumentaatiossa herättää tasa-arvon käsitteen kyseenalaistamattomuus. Ihmisethän eivät todella ole tasa-arvoisia, vaan kaikilla ihmisillä on eri arvo. Tämä perustuu siihen, että olemme eri tavoin rakastettavia ja vihattavia, ja meillä on eri arvo myös työmarkkinoilla. Esimerkiksi Puuronen katsoo näköjään olevansa monikultturismia edistämään pyrkiville tahoille arvokkaampi kuin minä, vaikka olen julkaissut tutkimuksiakin enemmän kuin hän.

Entä miten tasa-arvo toteutuu yliopistollisissa käytännöissä? Palautetaanpa mieliin eräs ikävä tapaus, josta olen maininnut useissa lehtikirjoituksissani ja josta en lakkaa myöhemminkään mainitsemasta. Jouduin mukaan kyseiseen vuosina 2001–2003 toimineeseen Syreeni-ohjelmaan sen yhdessä osahankkeessa toimivana projektitutkijana. Vaadin tuolloin, että projektiin olisi sisällytetty mukaan myös seksuaalivähemmistöjen syrjintä, sillä kantaväestöön kuuluvina olemme osa Suomea, ja ohjelmassa oli tarkoitus tutkia syrjäytymistä, eriarvoisuutta ja etnisiä suhteita Suomessa.

Lisäksi ohjelma olisi kaivannut tasa-arvoisuuden ja eriarvoisuuden käsitteisiin liittyvää filosofista analyysia. Se taas haluttiin kieltää muotoilemalla ohjelma vain pragmaattiseksi instrumentiksi, joka toteuttaa Suomen Akatemian poliittista tendenssiä: monikulttuurisuuden edistämistä.

Kun osahankkeen johtajana toimiva professori Inkeri Sava piti tärkeänä vain etnistä alkuperää koskevan diskriminaation tutkimista, hän päätti rajata minut kokonaan projektin ulkopuolelle katkaisten tutkimusresurssini puoleen vuoteen tuossa kolmivuotisessa hankkeessa. Silti olin ainoa tutkija, joka tuotti hankkeesta ulos monografiatutkimuksen: 372-sivuisen itsenäisen teoksen nimeltä Dialoginen filosofia (Yliopistopaino 2003). Koska olin pakotettu saattamaan työni loppuun ilman mitään taloudellista tukea ja virkaa, laadin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kantelun Suomen Akatemialle ja asioista vastuussa olevalle Vesa Puuroselle, jotka eivät kuitenkaan tehneet mitään rahoitussuhteen oikaisemiseksi.

Olen kirjoittanut asiasta myös verkkokirjassani Contra Academia (2005). Akatemian tiedesihteeri Liisa Savunen ja toimikunnan puheenjohtaja Arto Mustajoki puolestaan vastasivat minulle Yliopisto-lehdessä 7/2002, että kaikki on hyvin ja että akatemian toiminnassa ei esiinny ongelmia. Näin ihmistä oli syrjitty kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaan, ja kyse oli sentään Suomen Akatemiasta eikä mistään Pornoakatemiasta. Vähän tämän jälkeen Puuronen palkittiin ansioistaan professorinviralla.


Julkisuuden maskotit

Vesa Puuronen, Erkki Tuomioja ja Pornoakatemian Harri Kalha eivät ole lehden sivuilla siksi, että he olisivat intellektuelleja, eivätkä myöskään siksi, että he esittäisivät mitään tavanomaisen tason ylittävää kriittistä tai rohkeaa ajattelua. Intellektuelli ja edistyksellinen onkin nykyään se, jota 1970-luvulla olisi pidetty taantumuksellisena, kun taas taantumuksellisina on syytä pitää niitä, joita ennen sanottiin ”edistyksellisiksi”. Nämä tyypit ovat lehdessä siksi, että he esittävät ”ihan kivoja ajatuksia”, toisin sanoen puolustelevat monikulttuurisuuden ideologiaa, edistävät maahanmuuttoa ja kansan mädätystä, mielistelevät mekkoeinareina feminismiä ja sekoittavat sukupuolen.

Perustelluista filosofisista lähtökohdista tehdylle tutkimukselle Suomen Akatemia ei myönnä nykyään mitään. Feministeille, transgenderisteille ja queer-teoreetikoille rahaa on kyllä riittänyt. Tästä kertoo myös se, että niin sanottu Pornoakatemia pyörii Helsingin yliopiston suojissa peräti 265 320 euron määrärahalla, josta Raimo Vistbacka teki perustellun eduskuntakyselyn (nro 940/2004) Suomen hallitukselle 2.12.2004.

Asia taitaakin olla niin, että rahaa ja julkisuutta saa, kunhan on samaa mieltä tuon demaritroikan kanssa eikä kyseenalaista feministien, transgenderistien eikä monikultturistien politikointia yliopistoissa saati muuallakaan yhteiskunnassa.

Nietzschen ja Platonin vaarallisuus

Opetusviranomaiset poistivat taannoin filosofian opetuksen lukioista siksi, että näin välteltiin kertomasta nuorisolle, kuinka homoseksuaalista elämä antiikin Kreikassa oli. Tämä johti ikävään totuuden peittelyyn. Nyt nuo opettajattaret tempaisevat taas ja pohtivat Nietzschen ajatusten soveltuvuutta koulujen opetussuunnitelmiin. Nietzschestä puhuttaessa kun on ilmeinen vaara, että uskonnonopettajat (joita suurin osa filosofian opettajista valitettavasti on) antautuvat pitämään nietzscheläistä yli-ihmisihannetta jonkinlaisena valistusfilosofisen sivistyksen vastakohtana omilla oppitunneillaan.

Tosiasiassa nietzscheläinen Übermensch edusti ihmisyyden ihannetta eettisimmillään. Ajatuksena oli, että kristillisen orjamoraalin mentyä mailleen aamu alkaisi sarastaa uudenlaiselle persoonallisuustyypille, joka kykenee määrittelemään arvonsa itse eikä alistu auktoriteettien ohjailtavaksi. Monet psykoanalyytikot ja yhteiskuntatieteilijät, kuten Erich Fromm, ovat jälkeenpäin huomauttaneet, että viime vuosisadan alkupuolella eurooppalaisen ihmisen identiteetti ei ollut tällaiseen haasteeseen vielä valmis, ja myös Nietzsche näyttää ennakoineen asian omissa teksteissään, joissa hän epäilee tulevansa väärinymmärretyksi.

Helsingin Sanomien kaikkitietävä kulttuuriraati katsoi onneksi omassa kaikkitietävyydessään, että nykyaikaisen lukiolaisen pitää olla valmis tämä haaste kohtaamaan. Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jos ihmisille ei koskaan opeteta filosofiaa, milloin he sitä oppivat? Ongelma on, että lukioissa filosofiaa ovat opettaneet teologit sivutoimenaan, eikä niissä ole filosofian lehtorin virkoja. Myös Platon pitää säilyttää lukioiden opetussuunnitelmassa, vaikka muutamat brittiläiset foobikot ovatkin yrittäneet mustamaalata hänen ideaoppiaan ”vain aristokraattiseksi” tai hierarkkiseksi oppijärjestelmäksi.

En näe mitään pahaa myöskään erilaisuuteen perustuvan epätasa-arvoisuuden tunnustamisessa. Sehän on osa hyväksyttyä yhteiskuntaelämää niin työelämän kuin muidenkin viha–rakkaussuhteiden piirissä. Sen sijaan samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon vaatiminen ei toimi edes poliittisesti, sillä tasa-arvon eräs motiivi on juuri oikeudessa erottautua ja olla erilainen. Erilaisuus on myös filosofian ehto. Ihmisarvo on tietenkin kaikille ihmisille luovuttamaton, mutta eipä sitäkään edistetä sensuroimalla koulujen lukemistoja. En myöskään usko, että muutamien ”nuorten” harjoittaman mellakoinnin syyt ovat Nietzschen tai Platonin liiallisessa lukemisessa vaan aivan muissa asioissa.