Asiat tärkeysjärjestykseen

Olen aina pitänyt lakimies Ville Taviota yhtenä Perussuomalaisten etevimmistä ja harkintakykyisimmistä poliitikoista, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin.

Uutisissa kerrottiin äskettäin, että ulkomaankauppaministeri Tavio päätti Suomen jäävän pois Ukrainan jälleenrakentamisen liittoumasta, syynä liittouman halu edistää myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja asemaa.

Paha sanoa, mutta suorempaa läimäytystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan tuskin voisi esittää.

Ministerin mielestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämisestä kieltäytyminen on siis tärkeämpää kuin Ukrainan tukeminen.

Jos tuo ei ollut tekosyy Ukrainan auttamisesta kieltäytymiseen, niin mikä se oli? Todennäköisesti passiivis-aggressiivinen yleiskannanotto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kohtaan.

Ukrainassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi on vielä paljon tehtävää, joten asia ei ole marginaalinen vaan täysin relevantti. Tilanne ei ole siis samanlainen kuin Suomessa, jossa sateenkaariliikkeen performansseihin on jo vähän turruttu.

Mediassa kohistiin sitten kysymyksestä, mikä on nyt Suomen ulkopoliittinen linja. Sananlaskun mukaan ulkopolitiikkaa pitäisi tehdä yhdestä suusta, eikä kenelläkään pitäisi olla omaa ulkopolitiikkaa.

Totta onkin, että Tavion poikkeaminen muiden Euroopan maiden linjasta saattaa maamme koko ulkopolitiikan outoon valoon. Venäjällä siitä osattiin jo kiitellä.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto: tasa-arvopolitikoinnin mätäpaise

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virastosta on tullut vihervasemmiston virkanimityksillä todellinen tasa-arvopolitiikan mätäpaise.

Kaikki varmaan muistavat, että hain jo vuonna 2010 vähemmistövaltuutetun (nykyisen yhdenvertaisuusvaltuutetun) virkaa. Tehtävään nimitettiin silloin ylioppilas Eva Biaudet (rkp), vaikka hänellä ei ollut laissa vaadittua ylempää yliopistotutkintoa.

Valtioneuvosto voiteli nimityksen erivapaudella, vaikka tehtävään oli noin kolmekymmentä muodolliset kelpoisuusehdot täyttävää hakijaa, joukossa useita tohtoreita. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka totesi kanteluni johdosta, että olisi yhdenvertaisuuden loukkaus, jos erivapauden saaneet epäpätevät eivät olisi samalla viivalla lain kelpoisuusehdot täyttävien kanssa.

Ajatus oli juntturalla, koska erivapaudella nimenomaan loukattiin pätevien oikeuksia. Totuus on, että huonommat hakijat eivät koskaan ole samalla viivalla oikeasti pätevien kanssa, ja siksi heidän nimittämisensä eri sukupuolta olevien pätevämpien ohi oli tasa-arvolain vastainen rikkomus. 

Monta muutakin kantelua oikeuskanslerinvirastoon meni, ja oikeustieteen professori Jyrki Virolainen puolusti kantelemista täällä. Nimityksen esitteli SDP:n Ritva Viljanen, ja asian päätti tuolloinen RKP:n maahanmuuttoministeri Astrid Thors.

Nimitysprosessissa kaikki oli tietenkin päin seiniä ja kertoi oikeuslaitoksen politisoituneisuudesta.

Hain nyt kahta yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa avoimeksi julistettua asiantuntijan virkaa. Ei nimitetty, ei kutsuttu edes haastatteluun.

Julkaisen ohessa kantelukirjelmän, jonka osoitin yhdenvertaisuusvaltuutetulle Kristina Stenmanille itselleen. Se on tässä: 

 

Kantelu yhdenvertaisuusvaltuutetulle

Asia: Kantelu yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon rikkomuksesta

Viite: Nimityspäätös 10.4.2024

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa julistettiin haettavaksi kaksi asiantuntijavirkaa 7.3.2024. Hain virkoja määräajassa. Virat täytettiin 10.4.2024 tiedoksi annetulla päätöksellä. Tehtäviin nimitettiin filosofian maisteri Airin Bahmani ja oikeustieteen maisteri Ville Rantala. Molemmat valitut ovat nuorehkoja ja harjoitteluasteella olevia henkilöitä.

Tehtävät ovat kirjaimellisesti asiantuntijatehtäviä.

Katson, että minua on syrjitty virantäyttöprosessissa, koska

1) kaltaistani kaksi tohtorintutkintoa suorittanutta hakijaa ei olisi voinut perustellusti jättää kuulematta, haastattelematta ja tehtävään nimittämättä;

2) tieteellisesti, tutkimuksellisesti ja tutkinnoilla osoitettu pätevyyteni kyseisiin asiantuntijatehtäviin on selvästi parempi kuin kummallakaan yhden perustutkinnon suorittaneella;

3) ansiovertailua ei suoritettu suhteessa minuun lainkaan, eikä millään tavoin ole osoitettu, miksi kaksi tohtorintutkintoa suorittanut olisi vähemmän pätevä asiantuntijatehtäviin kuin valitut henkilöt, ja tällä tavoin valittuja henkilöitä parempi pätevyyteni on pyritty sivuuttamaan;

4) kuulun seksuaalivähemmistöön (homoseksuaali), ja sitä kautta minulla on pitkä kokemus ja käytännön asiantuntemus syrjinnästä sekä syrjittynä olemisesta, myös syrjityksi joutumisesta tässä virantäyttöprosessissa;

5) olen laajalla julkaisutoiminnalla (näyttönä erimerkiksi vähemmistöjä koskeva teokseni Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka) osoittanut kykyni käsitellä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston alaan kuuluvia asioita monipuolisesti ja intellektuaalisesti;

6) viraston esittämässä ansiovertailussa on mainittu valittujen henkilöiden lisäksi vain yksi muu henkilö, jolloin valitun Rantalan eduksi on todettu suoritetun ”positiivista erityiskohtelua”. Kyseinen suosiminen ei ole edistänyt tasa-arvoa eikä yhdenvertaisuutta (näyttö ja perustelut puuttuvat).

7) Airin Bahmanin nimittämiseksi virkaan on hänen ominaisuuksiaan korostettu ja liioiteltu kehuilla, jotka koskevat pakolaisten ja naisten oikeuksiin keskittymistä, vaikka sukupuolten tasa-arvoa koskevat asiat kuuluvat ensisijaisesti tasa-arvovaltuutetun toimistolle eivätkä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistolle. 

Bahmanin eduksi on mainittu kokemus ”tutkimustyöstä monikulttuurisuudesta ja eriarvoisuudesta” ja näkemys, että hänellä on ”monipuolista kokemusta kirjoittajana”. Bahmanin näytöt eivät missään tapauksessa ylitä eivätkä edes lähesty omia tutkimuksellisia julkaisunäyttöjäni.

Bahmanin kyky ”analyyttisesti arvioida yhteiskuntamme syrjiviä ja yhdenvertaisuutta estäviä rakenteita ja esittää ratkaisuja niihin puuttumiseksi” ei ole päätöksestä poiketen ”vahvaa” vaan heikkoa ja olematonta, koska näytöt puuttuvat. Kirjoittamistaan lehtijutuista päätellen Bahmani edustaa yhdenvertaisuusasioissa puolueellista, tarkoitushakuista ja feminististä ideologiaa, joka on yhdenvertaisuuden vastaista.

8) Olen esittänyt huomattavat julkaisunäytöt, ja tohtorintutkintoni ovat nimenomaan toimiston alaan kuuluvilta aloilta, eli filosofiasta (etiikka, moraali ja yhteiskuntafilosofia) ja sosiaalipsykologiasta. Lisäksi olen suorittanut julkisoikeuden opintoja jo perustutkintoni osana, joten juridistakin perehtyneisyyttä on.

9) Koska nimitetty Airin Bahmani on minuun verrattuna selvästi vähemmän ansioitunut ja olennaisesti heikommilla asiantuntemusnäytöillä varustettu hakija mutta edustaa toista sukupuolta, on kyseessä eri sukupuolta olevan nimittäminen paremmin ansioituneen hakijan ohi ja sitä kautta tasa-arvolain (Laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta) 8 §:n 1. momentin vastainen työsyrjintä.

10) Nimityspäätös antaa yhdenvertaisuusvaltuutetun viraston toiminnasta epä-älyllisen ja syrjivän näytön, joka saattaa toimiston nauttiman kansalaisluottamuksen kyseenalaiseksi.

Pidän nimityspäätöstä yksiselitteisesti ja räikeästi syrjivänä ja yhdenvertaisuuden vastaisena. Pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua tutkimaan asiaa. Koska yhdenvertaisuusvaltuutettu on itse osallinen, koskee virastoa esteellisyys, ja siksi pyydän yhdenvertaisuusvaltuutettua määräämään asiassa ulkoisen tutkinnan tasa-arvovaltuutetun toimesta. 

Jukka Hankamäki

Johtopäätöksiä

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimiston tehtävänä olisi valvoa, että yhdenvertaisuuden rikkomuksia ja syrjintää ei tapahdu. Kuitenkin se on itse osoittautunut syrjiväksi.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta on tullut ja tehty virasto, joka tekee kaikkensa kylvääkseen yhteiskuntaan epäluottamusta feminismin, monikulttuuri-ideologian lietsonnan, kantasuomalaisten syyllistämisen ja haittamaahanmuuton vaatimisen kautta.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto syrjii kantasuomalaisia kaikkialla ja toimii suojatyöpaikkana ja turvallisena päänalusena etnisten vähemmistöjen kellokkaille.

Vasemmistoliittolaisen ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon lehtijutussa esiintynyt kuvalehtikeekoilija Airin Bahmani on muka pätevämpi kuin tutkimusnäytöt esittänyt tuplatohtori? Näyttää olevan kiinnostunut vain naisten asemasta Irakissa, ei asioiden kulusta Suomessa. Mikä oksennus tuosta nouseekaan kurkkuun!

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto on suoranaisesti ahdistellut minua antamalla tutkimusjulkaisustani Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä (2020) syyllistävän lausunnon, joka oli lähtöisin yhdenvertaisuusvaltuutetun virastossa työskentelevän Robin Harmsin kynästä. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta (2022) sivulla 168 jss.

Professori Timo Vihavainen totesi, että ”Hankamäen tapaus ei ole enempää eikä vähempää kuin aikamme törkein keneenkään tutkijaan kohdistettu oikeusmurha”.

Erona murhaan oli vain se, että murhatuksi voi joutua vain kerran, mutta oikeusmurhan kohteeksi voi joutua toistuvasti.

Sekä yhdenvertaisuusvaltuutetun että tasa-arvovaltuutetun virastoista on tullut ämmävirastoja, joissa miesten kulkusia poljetaan, ja kyseisen sukupuolikallistuman totesi kriittinen tutkija Pasi Malmi väitöskirjassaan Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State jo vuonna 2009.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun virasto pitäisi lakkauttaa valtion säästötoimena ja heittää palkatut virkailijat suojatyöpaikoistaan ulos.

---

Päivitys 11.4.2024: Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kristina Stenman vastasi kanteluuni yksisilmäisesti 26.4.2024 näin:

”En katso, että asiassa olisi toimittu virheellisesti, vaan haastatteluun on valittu ja myöhemmin tehtäviin nimitetty henkilöt, joiden on kokonaisharkinnan perusteella katsottu, erityisesti hakuilmoituksessa mainittujen kriteerien perusteella, omaavan parhaimmat valmiudet tehtävien menestykselliseen hoitamiseen.”

Vastasin hänelle näin:

Millä tavoin perustelette tässä ja nimityspäätöksessä esittämänne ”kokonaisharkinnan”? Ette ole millään tavoin tuonut esille, mihin tosiseikkoihin väitteenne ”parhaimmat valmiudet omaavien” nimittämisestä perustuu. Ette ole myöskään kumonnut kantelussani osoittamiani seikkoja mitenkään. Ette ole osoittanut, millä tavalla nuorehko ja kokematon henkilö, jolla on yksi maisterintutkinto, olisi jatko-opiskelijanakaan kaksinkertaista tohtoria pätevämpi tehtävään, joka on asiantuntijatehtävä.

Kun nimitetty henkilö on eri sukupuolta, on kyse tasa-arvolaissa tarkoitetusta työsyrjinnästä. Tiedossani on, että asiaan voi hakea muutosta Helsingin hallinto-oikeudesta määräajassa. Sen lisäksi asia pysyy vuoden ajan riitauttamiskelpoisena tai syyttämiskelpoisena käräjäoikeudessa. On harmillista, että Teidän täytyy toimia noin räikeän puolueellisesti ja syrjivästi kuin teette, myös pyrkiessänne kiistämään viranomaisasemassa harjoittamanne syrjinnän.

Päivitys 8.5.2024: Lähetin kanteluni seuraavaksi tasa-arvovaltuutetun virastoon, josta vastattiin, että kirjelmäni on vastaanotettu virastossa.

Päivitys 4.6.2024:  Tasa-arvovaltuutetun toimistosta vastasi ylitarkastaja Merja Kähkönen, joka antautui antamaan asiassa ”yleistä neuvontaa”. Jos tasa-arvoasioiden oikeudenmukaisuus olisi neuvojen ja neuvojien määrästä kiinni, kaikki ongelmat olisivat jo ratkaistut.

Aiheesta aiemmin:

Vähemmistövaltuutetuksi vähemmistövaltuutetun paikalle (2010)

Tasa-arvopolitiikan kirjopesua (2010)

Kantelu vähemmistövaltuutetun virantäytöstä (2010)

Suositeltavaa feminismikriittistä kirjallisuutta:

Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.), Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi, 2007.

Henry Laasanen, Naisten seksuaalinen valta. Helsinki: Erottaja, 2008.

Pasi Malmi, Discrimination Against Men – Appearence and Cause in the Context of a Modern Welfare State. Väitöskirja. Rovaniemi: University of Lapland, 2009.

Jussi K. Niemelä ja Osmo Tammisalo, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteiden näkökulmasta. Helsinki: Terra Cognita, 2006.

Tommi Paalanen, Vapaus ja seksuaalisuus – Tutkielmia liberaalista etiikasta. Väitöskirja. Helsinki: Sexpo-säätiö, 2015.

”Yhdenvertaisuus” ja kehitysmaalaisten ahneus

Monet muistavat ajan, jolloin sateenkaarilippu oli seksuaalivähemmistöjen tunnus. Siis seksuaalivähemmistöjen, ei esimerkiksi monikulttuuri-ideologian, Rauhanpuolustajien, maahanmuuton edistäjien eikä vasemmistojärjestöjen.

Sittemmin eräät puoluepoliittiset ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” perääjät omivat seksuaalivähemmistöjen lakanan itselleen ja alkoivat oikeuttaa sillä maahanmuuttoa.

Ristiriitaista asiassa on seuraava. Aikana, jolloin kansallinen eriarvoisuus kasvaa tuloerojen kasvun myötä, myös yritykset pyrkivät entistä raivokkaammin hoilaamaan ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta, vaikka liike-elämän kulkusuunta on kohti kansallista eriarvoisuutta suomalaisten omassa keskuudessa.

Yritysten halua kerääntyä sateenkaaren värien alle on sanottu pinkkipesuksi. Sillä viitataan firmojen pyrkimykseen miellyttää seksuaalivähemmistöjä ja hankkia siten asiakkaita. Imartelu ei ole moniakaan miellyttänyt.

Sateenkaariliputuksen edut ovatkin sataneet kokonaan toisten ryhmittymien laariin, kun sateenkaaritunnuksesta tehtiin yleisen ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” embleemi.

Siitä ovat hyötyneet viime aikoina lähinnä sosiaalietuusperäiset maahanmuuttajat, joiden eduksi myös yritykset ovat tulleet toimineiksi sateenkaariliputuksellaan.

Mitä tämä merkitsee yhteiskuntapoliittisesti? Sitä, että ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä on hoilattu vieraiden kansakuntien puolesta omia vastaan. Sellainen ”tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus”, joka perustuu ansaitsemattomien etujen luovutukseen vieraille, ei ole oikeudenmukaista.

Eriarvoisuus kasvaakin nykyisin nimenomaan niin, että yhteiskuntamme ja yrityksemme palvelevat paremmin vierasperäisiä tulijoita kuin kantasuomalaisia. Ja kaikki tämä sateenkaari-ideologian nimissä ja ilman, että asialla olisi mitään tekemistä suomalaisten seksuaalivähemmistöjen kanssa.

Mainehaittaa vierasperäisten vähemmistöjen palvonnasta on kyllä homoille ollut, sillä nyt monet ihmiset luulevat, että homot vaativat rajojen avaamista, maahanmuuton lisäämistä, työpaikkojen ja asuntojen myöntämistä vierasperäisille ja muuta suomalaisille ihmisille tappiollista. Seksuaalivähemmistöt on liitetty assosiaatioharhautuksella täysin vieraisiin viiteryhmiin.

Ja sitten peruslähtökohta. Mitä vikaa on ”tasa-arvossa” ja ”yhdenvertaisuudessa”? Sitä, että samalle viivalle asettaminen polkee meritokraattista ansaintaperiaatetta. ”Tasa-arvo” ja ”yhdenvertaisuus” ovat kelluvia merkitsijöitä, joilla voidaan edistää mitä tahansa, ja edistetäänkin.

Oikeudenmukaista olisi tunnustaa eriarvoisuutta, sillä kaiken etiikan ydin on nimenomaan kyky erottaa hyvät ja arvokkaat asiat huonoista ja vähemmän arvokkaista. Tästä myös johtuu, että kaiken suvaitsevuuden pitäisi olla valikoivaa. Suvaitsevuus sinänsä on tietysti epäarvo, sillä se tarkoittaa sietämistä vastoin todellisia asenteita, siis eräänlaista valheellisuutta.

”Tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä tehdään nykyisin paljon vääryyttä. Kun sosiaalietuusperäinen maahanmuuttaja saapuu Suomeen, hän yleensä täyttää sosiaaliturvajärjestelmämme köyhyys- ja varattomuusihanteet, ja siksi sosialistien luoma sosiaaliturvajärjestelmämme myöntää heille täyden ylläpidon. ”Tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” nimissä!

Sen sijaan suomalainen ihminen, joka joutuu työttömäksi, ei saa toimeentulotukea, mikäli hänellä on vähänkin helposti rahaksi vaihdettavaa omaisuutta, jonka hän on itse ansainnut.

Todellista eriarvoisuuden kasvua on juuri tämä: suomalainen ihminen ei saa ansaitsemaansa sosiaaliturvaa, mutta se annetaan sitä tuottamattomalle ja ansaitsemattomalle ulkomaalaiselle.

Eriarvoisuus on siis nykyisin tässä: kantaväestöt eivät enää saa ansioidensa mukaista kohtelua, mutta maahanmuuttajat saavat ansaitsemaansa paremman kohtelun. Kyse on vieraskoreuden ja moraaliposeerauksen harjoittamisesta politiikassa.

Ylirajaisesta sateenkaariliputuksesta on tehty väestöjen joukkosiirtoja oikeuttamaan pyrkivä diasporaliike, jolla ei ole enää mitään tekemistä seksuaalivähemmistöjen asioiden kanssa.

Sateenkaarilippu liehuu nyt repaleisena ja turmeltuneena kehitysmaalaisten euforian kärjessä kansainvaellusten kulkueen levittäytyessä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joissa vieraat kansakunnat pyrkivät ahneesti hyötymään kantaväestöjen luomasta elintasosta ja kulttuurista.

Poliittisena aseenaan kehitysmaalaiset käyttävät uskonnollisten riitojensa tuottamia levottomuuksia ja itse aiheuttamansa väestöräjähdyksen luomaa painetta.

Kyseinen heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvä ongelma on kaukana seksuaalivähemmistöjen arvomaailmasta, elämäntavasta ja etupyrkimyksistä, eikä seksuaalivähemmistöillä pitäisi olla minkäänlaista motiivia kyseisen väestöongelman ratkomiseen saati syyllisyyden kokemiseen muiden kansakuntien vastoinkäymisistä.

Ekokatastrofin intimiteetti (eli luonnon tuhoutumisen todellisten syiden paljastumiseen liittyvä häveliäisyys) kieltää kuitenkin sanomasta suoraan, että ongelmien ydin on väestön heteroseksuaalinen runsastuminen kehitysmaissa.

Hullua on, että nykyisin seksuaalivähemmistöjen tunnuksella eli sateenkaarilipulla pyritään oikeuttamaan nimenomaan tuota heteroseksuaalisesta väestöräjähdyksestä johtuvaa maahanmuuttoa.

Poliittinen vihervasemmisto varasti sateenkaarilipun itselleen ja alkoi edistää sillä ruoho- ja räsykauppiaiden ideologiaa. Sateenkaaren värit on sidottu sossuideologiaan. Yritykset on painostettu maahanmuuton edistämiseen uhkaamalla niitä mustamaalauksella ja kulutusboikoteilla.

Tilanne on samanlainen kuin painostettaessa yrityksiä sinänsä järjettömällä ja ympäristötehottomalla ilmastohysterialla. Sellaisten asioiden puolesta ei kannata eikä pidä liputtaa millään lakanalla.

Ja lopuksi vihoviimeinen tosiasia. Suomi ei ole koskaan valtiona harjoittanut siirtomaaimperialismia, joten suomalaisilla ei ole minkäänlaista moraalista velvoitetta kehitysmaiden nettoauttamiseen.

Tasa-arvotykityksen tärähtäneisyys

Ilta-Sanomat ja Taloussanomat julkaisivat muutama päivä sitten tasa-arvopoliittisen tendenssijutun, jonka mukaan naisten ja miesten ansiotuloissa on huomattava ero miesten eduksi ja naisten tappioksi. Vertailussa tarkasteltiin työeläkettä kerryttävien palkkatulojen keskiarvoja eri ikäkausina, ja uutinen perustui Eläketurvakeskuksen selvityksiin.

Sanomien kirjoitus antoi jälleen näyttöä siitä, kuinka tasa-arvopoliittisella tarkoitushakuisuudella johdetaan lukijoita harhaan sekä vääristellään tutkimustuloksia.

Tasa-arvopoliittisen vertailun kohteena eivät pitäisi olla sukupuolten keskimääräiset ansiot eri ammattiryhmissä vaan sukupuolten eri ammattiryhmissä saamat tulot suhteutettuina tehtyihin työtunteihin. Miehet tekevät enemmän työtunteja kun naiset, joten heidän suuremmat tulonsa ovat oikeutettuja tasa-arvopolitiikan näkökulmasta.

Kun tutkimusta tehdään näin, havaitaan, että naiset ja miehet ovat saaneet pitkään Suomessa hyvin tarkalleen samaa palkkaa. Tällä tavoin asiaa selvitti tilastotutkija Pauli Sumanen jo vuonna 2009 julkaisemassaan kirjassa Valhe, emävalhe, naisen euro on 80 senttiä.

Hän on tänä vuonna julkaissut myös kaksi aihetta käsittelevää jatkotutkimusta, joissa hän ajantasaistaa tuloksiaan. Pääotsikkona on ”Kun naisen euro on 76 senttiä, niin miehen euro on 75 senttiä”. Osan yksi (1) alaotsikkona on ”Tasa-arvoinen palkkaerotutkimus” ja osan kaksi (2) otsakkeena ”Palkkaeropolitiikkaa”. Julkaisut voi ladata täältä.

 

Ansiotason ja palkkatason ero: kriteerinä tulojen suhde työtunteihin

Sumasen mukaan virheellinen käsitys naisten heikommasta palkkauksesta johtuu siitä, että ei ole eritelty ansiotason ja palkkatason eroa. Mediassa vertaillaan paljon sukupuolten keskiansioita mutta unohdetaan tulojen suhde työsuoritteisiin, muun muassa tehtyihin työtunteihin. Tilanne on nykyisin miehille tappiollinen, mikäli otetaan huomioon tehdyt työtunnit.

Ensimmäisen osan johtopäätöksissä sivulla 112 Sumanen sanoo näin:

”Palkansaajanaisten ansiotaso on noin 76 % palkansaajamiesten ansiotasosta. Palkansaajamiehet saavat normaalina työaikana normaaliolosuhteissa tehdystä samansuuruisesta tunnin työpanoksesta 75 senttiä bruttona ennen verotusta ja 68 senttiä nettona pankkitililleen palkkaa ja eläkettä, aina kun naiset saavat euron. Palkansaajamiesten palkkataso on 75 % palkansaajanaisten palkkatasosta. Tämä palkkavertailu on tehty koko elämänkaaren ajalta, asevelvollisuusaikana tehdyt maanpuolustustyötunnit huomioituina, palkkana ja eläkkeenä samansuuruista tasa-arvoista tunnin työpanosta kohden.”

Tutkimuksesta selviää, että naisilla ei pitäisi olla valittamista koskien palkkaustaan työelämässä. Median toistama jatkuva narina ”naisten heikommasta palkkauksesta” onkin tuettu vain sen varaan, että ei ole huomioitu tulojen riippuvuutta tehdyistä tunneista. Ei ole myöskään huomattu palkkauksen riippuvuutta työtehtävien vaativuudesta, tuottavuudesta ja koulutuksesta.

Valtamediassa on tendenssitutkimuksiin tukeutuen annettu täysin harhaanjohtava kuva palkkapolitiikan tilasta. Taustalla on feministien jatkuva läksytys ja miehiin kohdistama syyllistäminen, jonka tavoite lienee kerjätä aina vain parempaa asemaa naisille.

Sumasen tutkimukset ovat erinomaisia samasta syystä kuin Pauli Vahteran ja Samuli Salmisen selvitykset maahanmuuton kustannuksista, toisin sanoen argumentaation vastaansanomattomuuden vuoksi. Ehkä juuri siksi ne eivät kelpaa valtamedialle eivätkä kustantamoille, jotka ovat vihervasemmistolaisten feministien hallussa.

 

Tulojen suhde työmarkkinatilanteeseen, työn tuottavuuteen ja vaativuuteen

Sumasen laskelmien ohella voidaan huomauttaa, että juridiikan näkökulmasta palkkasyrjintä on käynyt mahdottomaksi, sillä se on ollut jo pitkään laissa kriminalisoitua. Näin ollen työnantajilla ei liene mahdollisuutta harjoittaa palkkasyrjintää sukupuolen perusteella. Suomessa samapalkkaisuus on yhteiskunnalliseksi käytännöksi vakiintunut pääsääntö.

Edelleen: jos palkkasyrjintä olisi mahdollista ja naiset (tai miehet) voisivat myydä työvoimansa halvemmalla, siitä seuraisi, että edullisemman tarjouksen työnantajalle tekevä sukupuoli voisi valloittaa enemmän työpaikkoja. Näin työvoimansa halvemmalla vapaaehtoisesti myyvä sukupuoli tulisi käyttäneeksi valtaa työmarkkinoilla, eikä asiaa voitaisi nähdä vain työnantajan harjoittamana syrjintänä; mahdollisesti vain työntekijän omana itsesyrjintänä.

Ja edelleen: vaikka miesenemmistöisillä aloilla maksetaankin korkeampaa palkkaa kuin naisten hallitsemilla aloilla, tämä ei ole välttämättä seuraus syrjinnästä vaan työn erilaisesta tuottavuudesta tai vaadittavasta koulutuksesta.

Niinpä se, että tyypillisellä miesenemmistöisellä alalla, kuten rakennusten suunnittelussa, maksetaan insinööreille ja arkkitehdeille korkeampia palkkoja kuin naisenemmistöisellä alalla (esimerkiksi kirjastonhoitajille), on seuraus siitä, että rakennusteollisuudessa työ tuottaa enemmän taloudellisesti vaihtokelpoisia arvoja markkinoille. Näin ollen erilainen palkkaus on mahdollista ja oikeudenmukaista. Lentäjille (miesenemmistöinen ala) taas maksetaan enemmän kuin lentoemännille ja stuerteille (naisenemmistöinen ala), koska ohjaamossa vaadittava koulutus on pitempi ja vaativampi, ja vastuu painaa eri lailla.

Kaikki ihmiset voivat kuitenkin hakeutua haluamilleen ammattialoille ja koulutukseen vapaasti, joten asiaan ei liity syrjintää, eikä valittamista pitäisi olla.

Kertomuksilla naisten palkkasyrjinnästä pyritään peräämään naisille aina vain suojatumpaa asemaa työelämässä ja luomaan mielikuvaa miehistä syrjinnän aiheuttajina. Naiset toimivat jo nyt paljon useammin turvallisissa toimistotehtävissä kuin vaaroja sisältävissä ammateissa, kuten rakennuksilla.

Sanomien juttu ja sen takana oleva tutkimustoiminta antavat näyttöä siitä, että jatkuva ruikutus naisten syrjinnästä ja tasa-arvon puutteesta on nykyisessä yhdenvertaiseksi höylätyssä yhteiskunnassamme pelkkää poliittista harhautusta, jonka takana ei ole mitään objektiivisesti osoitettua. Korostan, että tämäkään argumentaationi ei edusta minkäänlaista naisvihaa vaan paljastaa tosiasioita, joita peittelemällä on saatettu edustaa eräänlaista miesvihaa.

Vallitsevassa normatiivissa miesten ei pitäisi kuitenkaan mainita asiasta, sillä muuten saa median vesikauhuiset vaahdot naamalleen, vaan jokaisen pitää vain partaansa purren hyväksyä se, että keskiajan historia inkvisitioineen ja index librorum prohibitorumeineen tulee hänelle tutuksi. Myöskään uskonpuhdistus miesasiamieheksi ryhtymällä ei auttaisi mitään, sillä siitä tulisi vain käänteistä feminismiä, eli vallan käyttöä, josta tosin syyllistetään nytkin vain miehiä.

Tasa-arvo ei ole filosofiassa itseisarvo

Poliitikkojen jankutuksessa tasa-arvosta jonkinlaisena supernormina tihentyy vihervasemmistolaisen vallankäytön pimeä ydin. Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta hoetaan kaikkialla, ja syrjinnästä jaksetaan keuhkota, mutta sitä, mitä nämä ilmiöt ovat, eivät pohdi juuri muut kuin me filosofit. Ja kun me niin toimimme, tulee joku poliitikko ja julistaa tyhjät tynnyrit kumisten, että niin ei saisi tehdä ja ottaa rahoituksen pois, kuten kirjani Totuus kiihottaa julkaisijalta, Suomen Perustalta. 

Kyseinen tutkainta vastaan potkiminen sinänsä on tieteellisen vapauden ja sananvapauden pahoinpitelyä ja edustaa tiedepoliittista syrjintää sekä tutkimustoiminnan häirintää. Hullunkurista on, että vihervasemmisto vetoaa kaksiarvoiseen sukupuolieroon aina kun on tarkoitus puolustaa naisten etuja, mutta muissa yhteyksissä feministit kiistävät kaksiarvoisen sukupuolieron ja väittävät sukupuolia olevan toistakymmentä.

Kuriositeettina voidaan lisäksi huomauttaa, että nykyhallituksen oma kokoonpano on tasa-arvolain vastainen, sillä sukupuolten edustussuhteet eivät noudattele laissa määrättyä vähemmistökiintiötä vaan ovat naisille voitolliset. Miesten tappioksi.

Kiintiöinti sinänsä on moraalifilosofian vastaista, sillä sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden (erotuksena pelkästä tasa-arvosta) pitäisi olla sitä, että ansiot ratkaisevat ja sukupuoli ei vaikuta. Tosin tämä perustuu todistamattomaan oletukseen, että sukupuolten ominaisuudet ovat kaikkiin tehtäviin yhdenvertaisia ja samanlaisia.

Niinpä voidaan huomauttaa, että tasa-arvo ei ole itseisarvo, sillä yksilöiden ominaisuuksilla on väistämättä erilainen arvo yhteiskunnassa. Samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvo johtaisi arvoerojen kieltämiseen ja sitä kautta yksiarvoisuuteen, eli totalitarismiin. Mikäli tasa-arvon hokeminen olisi tieteellinen ansio, kuten ministerit näyttävät ajattelevan, pitäisi Tuure Boeliuksen olla filosofian professori, mutta aivan näin ei asia vielä ole.

Arvon käsite sinänsä on hierarkkinen, ja etiikka nimenomaan vaatii arvoerojen tekemistä, toisin sanoen kykyä erottaa paremmat asiat huonommista. Ihmisarvoa puolestaan voidaan pitää itseisarvona, mutta se on sisältä ontto, ja ongelmat alkavat määrittelykysymyksestä, kenen pitäisi maksaa ihmisarvon takeet eri puolilla maailmaa. Kantilainen välineellisen kohtelun kielto sisältää myös sen, että jokainen on vastuussa ensisijaisesti omasta ihmisarvostaan, jota ei pitäisi kohdella välineenä.

Sukupuolten tasa-arvosta valittamalla peitellään muuta epäoikeudenmukaisuutta

Tasa-arvolla tykittämisen tarkoituksena voi olla tahallista huomion kiinnittämistä mikroskooppisen pieniin ja vähäpätöisiin ongelmiin, jotta ei huomattaisi suurempia vääryyksiä.

Suomen ongelmahan ei ole naisten palkkatasa-arvo lainkaan vaan tulorepeämä, joka koskee huono- ja hyvätuloisia aivan riippumatta heidän sukupuolestaan. Monessa Euroopan maassa ei ole enää jäljellä juuri muita kuin 1000 euron kuukausipalkkaisia ja toisaalta noin 10 000 euroa tai enemmän kuukaudessa ansaitsevia maria ohisaloja ja muita kaukovarjostinten aaveita.

Nämä maat ovat köyhiä, ja sen merkiksi keskiluokka puuttuu kokonaan. 

Oikeasti keskiluokka ei puutu, sillä ihmiset ovat jäljellä. Mutta heidän työpaikkansa ja asuntonsa ovat entistä useammin kansainvälisten kapitalistien ja suuryritysten hallussa. Heille maksetaan entistä vähemmän, ja heiltä kiskotaan entistä enemmän. Myös Suomesta on tulossa riiston kohde ja globalisaation ambomaa.

Tämä osoittaa, miten tärkeää on kotimainen omistajuus ja se, että pääomat ja työpaikat pysyvät Suomessa. Kotimaisen omistajuuden pitäisi koskea myös julkista omaisuutta ja infrastruktuuria, etenkin luonnollisten monopolien kaltaisia sähköverkkoja, joista on kansainvälisessä omistuksessa tullut uudenlaisen siirtomaapolitiikan rahasuonia.

Tilapäisillä tuloilla ei voida rahoittaa pysyviä menoja, ja siksi vastustan myös julkisen omaisuuden myyntejä. Yritykset ovat tuottaneet viime aikoina niin hyvin, että valtion kannattaisi esiintyä entistä enemmän myös pääomasijoittajana, jopa velaksi.

Osta jouluna suomalainen.

Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla seipäillä

Sosiaalisessa ja vaihtoehtomediassa suosioon noussut kanadalainen psykologian professori Jordan B. Peterson ei ole omasta mielestäni kovin rohkea eikä omaperäinen tieteenharjoittaja. Erikoisen ja kiinnostavan hänestä tekee vain se, että hän sanoo professorin asemasta asioita, jotka lähes kaikki järkevät ihmiset tietävät ja haluavat myös kuulla.

Hän on siis poikkeus professorikunnassa, joka on poliittisen vihervasemmiston hallussa – johtuen mafiaa muistuttavasta kansainvälisestä virkakartellista. Siihen ei hyväksytä vaan suljetaan pois, koska päätökset kysymyksestä, ketkä saavat esiintyä yliopistoissa, tekee kansainvälinen raati. Sen paneelin jäseneksi päätyy vain, jos on lähtökohtaisesti kansainvälisyyskiimaiset asenteet ja mielipiteet.

Jordan B. Peterson on toiminut psykologisesti viisaalla tavalla, sillä hän on pitänyt kiinni käsityksistään eikä ole taantunut puolustelevalle kannalle. Hän on lausunut näkemyksiä, joita voidaan pitää epäsovinnaisina mutta jotka ovat kuulijoille hyväksi toimiessaan terapian tavoin.

Puhuessaan Helsingin Kulttuuritalossa viime sunnuntaina Peterson yllätti liirumlaarumiin tottuneen yleisönsä toteamalla, että ”älä anna lastesi tehdä mitään mikä saa sinut olemaan pitämättä heistä”. Tavallaan tätä voidaan pitää uudelleenmuotoiluna sananlaskuviisaudesta ”joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa”.

Terveen järjen tieteenharjoittaja Peterson on myös vastustanut feminismin ja identiteettipolitiikkojen tuella tapahtuvaa sananvapauden rajoittamista yliopistomaailmassa – ja joutunut ottamaan silmilleen valtavirraksi muuttuneen vaihtoehtoväen vesikauhuiset vaahdot. Parasta Petersonissa onkin hänen arvostelunsa feministien vallankäyttöä vastaan. Mitään muuta oppineelta psykologilta ei voisi odottaakaan kuin feminismin kritiikkiä, sillä ei ole vain naisten asia päättää sukupuolten välisen kanssakäymisen ehdoista.

Identiteettipoliittinen tendenssijournalismi ja sen ympärille rakentuva tieteen medioituminen eivät anna korkeaa kuvaa tieteen ja agendajournalistien vispilänkaupasta. Puolueellisuus ei edistä minkään asian legitimoitumista, niin kuin etuoikeuttamalla tuotettu tasa-arvokaan ei luo oikeudenmukaisuutta. Vihervasemmiston agenda ja toimintametodi ovat luhistumassa.

Koska Petersonin suosio johtuu hänen opetustensa selkeydestä ja vastaansanomattomuudesta sekä ennen kaikkea niiden harvinaisuudesta, hänen suosionsa antaa huonon kuvan siitä, mitä monet muut yliopistoissa tekevät ollessaan kykenemättömiä samaan. Niinpä ei ole ihme, että vihervasemmisto pyrkii kieltämään hänen esiintymisiään ja sensuroimaan häntä kaikkialla.


Terrori-isku jälleen Turussa – kohteena sanan- ja tieteen vapaus

Sen tyyppinen tapaus kohdattiin äskettäin Åbo Akademissa, kun yliopiston rehtori esikuntineen hätisti miesten tasa-arvoyhdistyksen suunnitteleman seminaarin pois tiloistaan ihan vain muutamien eri mieltä olevien ryhmien ja henkilöiden painostuksesta (yksi hyvä analyysi tapauksesta täällä).

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kirjailija Timo Hännikäiselle annettiin potkut Helsingin kirjamessuilta (kirjoitin aiheesta tässä). Myös yhdysvaltalaisen kasvatuspsykologian professorin Linda Gottfredsonin kutsu tieteelliseen konferenssiin peruttiin hiljattain, koska joukko tutkijoita protestoi kutsua väittäen Gottfredsonin tutkimustulosten olevan konferenssin järjestäjien ”eettisten standardien” vastaisia.

Jos asia oli niin, miksi vaivaisen professorin ei annettu puhua – edes puhua itseään pussiin, mikäli niin oli käydäkseen? Mikä hänen mielipiteissään saattoi olla totuutta vaarantavaa? Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston ovet pyrittiin sulkemaan perussuomalaisten lehden päätoimittajalta Matias Turkkilalta, ja hänen luennolleen tehtiin vihaisku, mutta yliopisto avasi mielihyvin ovensa 1960- ja 1970-luvuilla pommi-iskuihin syyllistyneille terroristijohtajille.

Paljon viitatut ”yhteisönormit” tai ”Euroopan unionin arvot” eivät ole oikeilta nimiltään mitään muuta kuin poliittista ideologiaa. Puhumattomuus taas on huonoa politiikkaa, ja potkimalla potkittava loppuu, kun viisaammat väistyvät ja jättävät areenan koulukiusaajille.

Ei tarvittane Karl Popperia eikä Jürgen Habermasia selvittämään, miksi tieteellistä totuutta ei voida saavuttaa ilmapiirissä, jota varjostaa sensuurin tai rangaistusten uhka. Myös yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu vaarantuu kurinpidon ja poliittisen korrektiuden ilmapiirissä. Tunnetuin esimerkki vapaan sanankäytön puolesta myös virheellisten näkemysten falsifioimiseksi lienee Robert Faurissonin tapaus, jossa Noam Chomsky otti kantaa rajoittamattoman argumentaation puolesta.

Ehkä ilmiselvät ja laajalti hyväksytyt näkemykset pyritäänkin poistamaan yliopistoista harjan ja varren kanssa vain siksi, ettei niissä ole sellaista tieteellistä lisäinformaatiota, joka olisi uutta tai yllättävää ja joka nimenomaan siksi pitäisi yliopistoissa esittää. Tai sitten ovat tieteenfilosofian perusteet päässeet sensuurin vaatijoilta unohtumaan, ja mieleen palauttamista tarvitaan juuri sen vuoksi.

Palavilla seipäillä tökkiminen luo joka tapauksessa onnettoman kuvan tökkijöistä itsestään. Nimittäin jos yliopiston hallinto ei hyväksy ”minkäänlaista rasismia eikä vihapuhetta” tiloissaan, sen ei pitäisi hyväksyä tiloissaan myöskään omaa itseään, sillä miesasiamiehiin kohdistuva syrjintä on sukupuolista rasismia ja vihapuhetta. Moinen tilan hallinta ja opetusresurssien pois pidättäminen on mitätöimistä ja valtapuhetta, jossa feministien korkokengillä poljetaan miesten kulkusia.

Asia on yhtä hullunkurinen kuin Helsingin kaupunginhallituksen päätös, jolla se kielsi kaupungin tilojen käytön ”rasistiseksi” väitettyyn toimintaan. Tämän päätöksen voimassa ollessa Helsingin viranomaisilla itselläänkään ei olisi enää asiaa kaupungin tiloihin, sillä Helsingin kaupunki on ottanut käyttöön ”positiivisen syrjinnän”, jolla vierasperäisiä suositaan työhönotossa kantaväestön tappioksi. Ehkä se on sitten sitä ”parempaa rasismia”.


Psykologinen selitys kommunikaatiokuiluihin mediassa ja tieteissä

Tieteen ja median politisoitumista sekä kansalaisten kahtiajakoja voidaan lähestyä psykologisesti intersektionaalisuuden käsitteen avulla, jolla viitataan monen ryhmän jäsenyyteen liittyvään väliinputoajuuteen sekä ristiriitatilanteisiin (aiheesta täällä).

Intersektionaalisuuden olemusta on selventänyt sosiaalipsykologi Jonathan Haidt. Hänen mukaansa intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa nyt tavalla, joka kylvää vastakkainasetelmia eikä pura niitä, kuten väitetään. Jopa kaksiarvoista sukupuolieroa kiistävien feministien vetoaminen naiseuteen, aina kun se edistää heidän oman viiteryhmänsä etua, luo nais–mies-vastakkainasettelua.

Siten se lietsoo esiin heimosotaan erikoistuneita vaistoja ja täyttää nuoret tarkoituksen ja merkityksen tunteella sodassa yhteistä vihollista vastaan. Koska kaikkia harhaisia loukkaantumisia ja väärinkäsityksiä ei voida poistaa, vallitsee myös yliopistojen kampuksilla ja sosiaalisessa mediassa ikuinen konflikti.

Niinpä totuuden sijasta yliopistoissa etsitään nyt ”sosiaalista oikeudenmukaisuutta” ja ”tasa-arvoa”, minkä tuloksena opiskelijat omaksuvat asioihin valtapoliittisen näkökulman. Toimittajat tai sellaisiksi aikovat eivät puolestaan ole kiinnostuneita tiedonvälittämisestä vaan maailmanparantamisesta.

Tuossa työssä jokainen kokee velvollisuudekseen erottua ”pahoista” ihmisistä ja liittyä ”hyvin”, mitä kutsutaan moraaliposeeraamiseksi, hyvesignaloinniksi ja moraalialarmismiksi. Ne johtavat juuri sellaiseen epä-älyllisyyteen, johon feministinen ja vihervasemmistolainen tiede on ajautunut, kun kantelupukkina toimimisesta on tullut kansanhuvi. Tämä on fataalia, sillä mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan.

Sen osoittaa vaikkapa Philip Zimbardon toimeenpanema Stanfordin vankilakoe, jollaista ei voitaisi enää valitettavasti tehdä, vaan tieteen kirkkotädit kieltäisivät sen epäeettisenä, vaikka koe toi näkyville tärkeää tietoa ihmisten käyttäytymisestä. Nykyaikana kiellettäisiin luultavasti myös Milgramin koe, Karin pilapiirrokset ja komedia nimeltä ”Uuno D. G. Turhapuro vähemmistövaltuutettuna”, mikä kuvastaisi poliittisen vihervasemmiston kiilusilmäistä tosikkomaisuutta.

Epä-älyllistymisestä sopii moittia nimenomaan vasemmistoa, sillä intersektionaalisuus ja siihen liittyvä identiteettipolitikointi nojaavat marxilaiseen standpoint-teoriaan. Sen mukaan sorretun tai vähemmistöryhmän näkökanta on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Perustuessaan äärivasemmistolaisuuteen intersektionalismi tulee sulkeneeksi pois niitä vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä, jotka eivät ole äärivasemmistolaisia, ja näin markan suutari tekee kolmen markan vahingon. Tämä on tosin tyypillistä kaikille samppanjasosialisteille ja kaviaarikommunisteille, jotka aina ennen pitkää erottuvat omaksi eliitikseen.

Lisäksi identiteettipolitiikassa on sekoitettu kaksi tarkastelutasoa: mikrotaso ja makrotaso. Mikrotason henkilökohtaiseen kohtaamiseen liittyvältä tasolta (esimerkiksi ylirajaisesta pariutumisesta) koetetaan johdella periaatteita makrotasolle, jota edustaa valtion väestö- ja ulkopolitiikan taso. Tällöin pienryhmät pyrkivät määräämään valtionpolitiikan suunnan (”rajat auki”). Väestö- ja ulkopolitiikkaa ei voida kuitenkaan tehdä avioliittoneuvojien logiikalla, vaan makrotason kysymyksistä pitäisi päättää valtionpolitiikan tasolla kansanvaltaisesti, koko kansaa kuunnellen.

Perimmäinen syy diskurssin halkeamiseen on se, että yliopistoihin on palkattu kelvottomia filosofeja ja yhteiskuntatieteilijöitä, jotka eivät hallitse edes tieteenfilosofian perusläksyjään, ja opiskelijat ovat neuvottomina kuunnelleet heitä.

Uudelleen julkaisen tässä viimekeväisen (12.5.2018) kirjoitukseni, jonka jatkuva ajankohtaisuus osoittaa, ettei mikään ole vanhentunut eikä muuttunut, vaan maailma on vain pahentunut ja mennyt entistä enemmän tolkuitaan. (Tieteen vasemmistolaistumisesta myös täällä.)



YHTEISKUNTATIETEILIJÖIDEN HUOLI SANANVAPAUDESTA HEITTÄÄ KUPERKEIKKAA

Yleisradion verkkosivut kertoivat Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa tehdystä tutkimuksesta jutussa ”Some on tuonut uuden uhan yliopistotutkijoille: ’Ei voi olla koskaan varma, joutuuko videoitavaksi’” 9.5.2018.

Julkisuus ei siis kelpaa, ja sitä paetaan. – Miksihän?

Toimittaja Anu Leena Koskisen kirjoittaman jutun tueksi oli haastateltu hankkeeseen sen yhtenä tekijänä osallistunutta Tampereen yliopiston lehtoria, Vuokko Kohtamäkeä (jonka nimi oli jutussa tosin vaihtunut pari riviä alempana Koivumäeksi).

Selvityksessä oli kyselty Helsingin yliopiston, Lapin yliopiston, Tampereen teknillisen yliopiston, Tampereen yliopiston ja Turun yliopiston henkilöstön kokemuksia ja näkemyksiä sananvapaudesta sekä siihen liittyvästä ”turvattomuuden” tunteesta.

Jutun mukaan yhteiskuntatieteellisen alan yliopistotutkijat pelkäävät seminaareihinsa ja luennoilleen ilmestyneitä valheiden metsästäjiä, jotka voivat kuvata tilaisuudet (sikäli kuin kyseessä on julkinen tila), sekä julkaista tulokset netissä.

On oireellista, että vapaa argumentaatio ja julkisuus koetetaan nyt lavastaa ”uhaksi sananvapaudelle” myös tieteissä, joissa vapaa sanankäyttö muodostaa elintärkeän toimintaehdon. Valtamediassa vastaavanlainen sensurointi on jatkunut jo pitkään.

Poliittinen vihervasemmisto yrittää nähtävästi kääntää tukalan asemansa väitteiksi ”sananvapauden huononemisesta”, kun he eivät voi enää peitellä kupliensa puhkaisuja ja tukahduttaa ideologiansa kyseenalaistajia.

Tämä kertoo sananvapauden ja tieteen julkisuusperiaatteen heittäneen pahan kerran kuperkeikkaa puoliksi oppineiden näkemyksissä. Kun tiedejulkaiseminen on pidätetty kommunistien ja feministien käsissä olevien tiedelehtien ja kustantamojen ideologiseen valvontaan, sosiaalinen media on kieltämättä luonut henkireiän myös tieteellisten totuuksien kertomiselle.

Niinpä väite ”vihapuheesta” koetetaan pukea panssariksi kaikkea kriittisyyttä vastaan: ”Tutkimuksen mukaan yliopistoissa on nähtävissä muitakin uudenlaisia uhkia kuin sosiaalinen media. Näitä ovat uhkaaminen ja uhkaava, yllättävä tai arvaamaton käyttäytyminen, vihapuhe, tietojärjestelmiin tunkeutuminen, henkinen väkivalta sekä fyysisen väkivallan mahdollisuus.”

Näytöt ”väkivallasta” kuitenkin puuttuvat, ellei sellaisena pidetä yliopistojen ovien läimäyttämistä kiinni eri mieltä olevilta tai toisinajattelijoiksi julistetuilta, toisin sanoen maahanmuuton ja feminismin kriitikoilta sekä monikulttuurisuuden ja internatsismin arvostelijoilta ynnä muilta rationaalisilta tieteellisten metodien soveltajilta. Mitä pelättävää tai arveluttavaa kriittisen filosofian julkistamisessa voi olla?


Puhesäännöt ja vihapuhejahti korventavat pois tieteen vapauden

Pohjoisamerikkalaisissa ajatuspajoissa keksittyjen ”puhesääntöjen” (speech codes) kehittely ja kriittisyyden määritteleminen ”vihapuheeksi” (hate speech) muodostaa nyt maailmanlaajuisen ilmiön, joka luo todellisen uhan sekä sananvapaudelle että tieteellisten totuuksien tavoittelulle.

Amerikkalaisen Sceptic Magazinen julkaisija, tohtori Michael Shermer, kirjoitti lehdessään, että poliittinen korrektius on hävittänyt sananvapauden yhdysvaltalaisilta yliopistokampuksilta. Se on luonut ilmapiirin, jossa myös harmiton ja vapauttavaksi koettu leikinlasku on johtanut hallinnollisiin toimiin ja jopa yliopistoista erottamisiin.

Kotimaan kyseleminen värillisiltä nähdään automaattisesti ”mikroaggressiona”. Hölinällä ”turvallisista tiloista” naisille pyritään uhriutumaan ja esittämään syytös, jonka mukaan naisten vetäytymistä omalle saarelleen oikeuttaa oletettu uhka: feminismin arvostelu.

Shermerin raportin mukaan väitteet, joiden mukaan työtehtävät pitäisi antaa yliopistoissa pätevimmille, pitäisi sensuurin vaatijoiden mielestä kieltää ”värillisiä loukkaavina”, kun taas aasialaisten kehuminen hyviksi matematiikassa halutaan torjua ”stereotyyppisenä”. Sellainen, joka kehuu kollegansa ulkonäköä – ”hei, oletpa kaunis tänään” – hirtetään hitaasti seksuaalisesta ahdistelusta. Jopa rotuajattelusta irtisanoutumista pidetään ”olemusajatteluna” ja sitä kautta epäsuorana persoonan merkityksen kieltämisenä.

Kiristyneessä ilmapiirissä voidaan tulla sensuroineeksi myös tieteellisesti relevanttia argumentaatiota. Defensiivisyys kertoo suojiin kaivautujien omasta passiivis-aggressiivisuudesta ja siitä, etteivät heidän argumenttinsa kestä kritiikkiä. Yliopisto, jossa ei voi vapaasti keskustella, ei ole turvallinen tila, vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle.

Turvattomuuden kokemisen juurisyy onkin aivan muualla kuin ensimmäiseen maailmaan liittyvissä mikroskooppisen pienissä tasa-arvo-ongelmissa. Turvayhteiskunnan kahlitsevuus on lähtöisin maahanmuuton tuottamasta eripurasta ja väkivallasta.

Toiseutta palvovien suvaitsevaisten toimintaehto on toiseuden objektivointi, ja siksi suvaitsevuus luo jakautuneisuutta. Feministille on välttämätöntä objektivoida naiseus, jotta hän voisi uhriutua ja uskotella olevansa moraalisesti ylevä subjekti. Samaan tapaan monikultturistille on välttämätöntä korostaa etnisten vähemmistöjen diskriminaatioita liittyäkseen noihin blingikoruilla ja muotivaatteilla koristeltuihin arabielviksiin ja muihin syrjinnän supertähtiin sekä tavoitellakseen itselleen moraalikarismaa.

Väitteeni on, että suvaitsevuus ja monikulttuurisuus tuottavat yhteiskuntaan jakolinjoja ja vastakkainasetteluja. Suvaitsevaiset käyttävät hyväkseen ikivanhaa luokkastrategista jakautuneisuutta. Luomiinsa kuppikuntiin liityttyään suvaitsevaiset pyrkivät olemaan ennen kaikkea suvaitsemisen kohteita. Suvaitseva yhteiskunta ei todellakaan ole vapaa vaan vaatimuksista ja rajoituksista täyttyvä yhteiskunta, jossa monikulttuurisuus johtaa konformismiin, särmien pyöristelyyn ja monokulttuuriin.

Itseään liberaaleina pitävät feministiset ja monikultturistiset tahot ovat omaksuneet uskonlahkojen toimintamuodot myös yliopistoissa ja tiedepolitiikassa. Poliittisen korrektiuden tavoittelua voi selittää heidän metafyysistä alkuperää oleva ja tiedostumaton oikeauskoisuutensa: uskonnollinen fundamentalismi tai patakonservatiivisuus, ehkä jopa suoranainen suvaitsemattomuus. Näin ne, jotka väittävät takaavansa ”turvallisuutemme”, haluavat hinnaksi vapautemme.


Esimerkkejä tieteiden mädätyksestä

Sananvapaus on vakavasti uhattuna yliopistomaailmassa – mutta ei sillä tavalla kuin vihervasemmisto väittää, vaan päinvastaisella. Näyttöä syntyy jatkuvasti.

Ensimmäisiä oireita oli Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1999–2001 toimineen Lawrence H. Summersin savustaminen pois Harvardin yliopiston rehtorin virasta hänen todisteltuaan eräässä puheessaan 2005, että synnynnäiset erot sukupuolten välillä voivat selittää, miksi luonnontieteissä on enemmän miehiä kuin naisia (luonnontieteet ovat viimeinen opiskeluala, joka vielä on miesenemmistöinen muun muassa Helsingin yliopistossa).

Eräs naisbiologi poistui tilaisuudesta ovet paukkuen ja veti perässään osan kollegoistaan, joiden harjoittama painostus oli lopulta syynä siihen, ettei Summers saanut jatkoa Barack Obaman hallituksessa. – Ei, vaikka hänen tieteellistä argumentaatiotaan puolusti muiden muassa merkittävä kognitiopsykologi Steven Pinker todeten:

”Hyvänen aika, eikö kaiken pitäisi olla oikeutettua akateemisen keskustelun piirissä, kunhan se esitetään edes jossain määrin tiukasti. Tämä on ero yliopiston ja islamilaisen koraanikoulun välillä. Hypoteesin ottamisesta todesta on varmasti riittävästi näyttöä. [Good grief, shouldn’t everything be within the pale of legitimate academic discourse, as long as it is presented with some degree of rigor? That's the difference between a university and a madrassa. There is certainly enough evidence for the hypothesis to be taken seriously.]” (The Harvard Crimson, 19.1.2005)

Tuorein esimerkki vihapuheargumentin käyttämisestä akateemisen sensuurin välineenä tulee Britanniasta. Brittiläinen neurotieteilijä Adam Perkins oli valmistellut sananvapaudesta tärkeän esitelmän (lyhennelmä täällä), jonka hän aikoi pitää Lontoon King’s Collegessa, kunnes se jouduttiin perumaan muslimien ja maahanmuuttajien identiteettipolitiikasta innostuneiden militanttiopiskelijoiden vaatimuksesta (Perkinsin puolustuspuhe täällä).

Perkins oli viitannut esitelmänsä johdannossa somalialaissyntyisen, islamin uskosta luopuneen ja sharia-fatwalla kuolemaantuomitun naisaktivistin Ayaan Hirsi Alin toteamukseen, että ”sananvapaus on vapauden ja vapaan yhteiskunnan peruskallio”.

Se ei sopinut vasemmistolaisille feministeille eikä intersektionaalisuuden tutkijoille, jotka kannattavat islamin leviämistä omassa ristiriitaisessa ajatusmaailmassaan ja väittävät, että ongelma piilee vähemmistöryhmien omassa väliinputoajan asemaan ajautumisessa. Mikäli niin todellakin on, sitä suuremmalla syyllä heidän kannattaisi menetellä johdonmukaisesti ja irtautua sellaisten ideologioiden ja identiteettipolitiikkojen piiristä, jotka noihin ristiriitoihin johtavat.

Myös Suomessa yhteiskunta- ja ihmistieteet ovat puuroutetut identiteettipoliittisen lähetystyön pulputuksella.

Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen kurssin opinto-oppaassa kehotetaan ”kokeilemaan kehojaan” ja ”heijastelemaan kokemuksen kehittymistä julkisessa tilassa” esimerkiksi tanssahtelemalla pakolaisten palautuksia vastustavassa mielenosoituksessa, ja tästä kaikesta jaellaan myös opintopisteitä. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta puolestaan on koristellut käytävänsä Allianssi-järjestön ”Syrjinnästä vapaa alue” -kylteillä.

Eikö muka yliopisto ole ollut kaikesta hömpötyksestä vapaa alue ennen vihervasemmiston poliittisia toimenpiteitä? Vasta banderollien ripusteluko tekee mielipiteet tieteeksi? Miten olisi: ”Metalli marssii jo”?

Politiikan performoiminen ”tieteeksi” ja eri mieltä olevien syrjiminen syrjintäkielloilla oirehtivat valheellisuuden varjelijoiden vetäytymisestä tiederahoituksella luotuihin bunkkereihin. Ne kertovat maailmankuvansa hajoamista pelkäävien tutkijoiden perääntymisestä äänieristettyihin panic roomeihin, jotta heidän olisi mahdollista säilyttää epäselville sukupuoli-identiteeteilleen ja poliittisille uskomuksilleen välttämättömät elämänvaleensa.

Tulokset osoittavat kirkkaasti sen, että vihervasemmistolainen ja naistutkimuksellinen huuhaa ei sovi yhteen todellisen elämän kanssa. Siksi sen ainoa toivo on pysyä seminaarien sisäpuolella samanmielisten kanssa keskustellen, jotta virheelliset teoriat eivät paljastuisi ja rahoituksen virta ei katkeaisi.

Tämän mukaan feminismi on oikeaa ja korkeatasoista tiedettä, jota ei kannata yrittää syöttää rahvaalle, sillä kukaan muu kuin feministi ei voi ymmärtää sen nerokkuutta. Monikulttuurisuus ja internatsismi puolestaan ovat läpi koko organisaation vietyjä tiedepoliittisia ideologioita, joiden noudattaminen on välttämätöntä puheoikeuden pitämiseksi ja palkan maksun jatkumiseksi yliopistoissa. Nyky-yliopiston opiskelijan on näköjään vain partaansa purren hyväksyttävä se, että keskiajan historia tulee hänelle tutuksi.


Kirjoituksiani feministien saavutuksista

Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Suomi kuriin vuoteen 2030 mennessä
Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla
”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen


Kirjoituksiani median harjoittamasta sensuurista

Sanan vankeus
Sananvapaudesta
Sensuurista
Mitä on rasismi?
Mitä on populismi?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta

Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Nano-ongelmallinen tasa-arvovaje aiheutti valtavan mikroskandaalin

Yleisradion uutiset raportoivat laajassa ja perusteellisessa jutussa siitä, kuinka erään romaniperheen ei annettu tankata huoltoasemalla ilman aseman pitäjän kehotusta suorittaa maksu tiettyjen ehtojen mukaisesti. Asiointia ei kuitenkaan kielletty, vaan kiista koski kaupankäyntiä.

Kun kameransa esille kaivanut romanihenkilö tiedusteli, onko syynä hänen romaniutensa, myyjä tuli pahaksi onnekseen lausuneeksi, että ”näin se valitettavasti on”.

Romaniperheen kovaa kohtaloa suree nyt myös yhdenvertaisuusvaltuutettu. Tehdäänpä kuitenkin jälleen hieman vertailua, sillä vertaileva tutkimus valaisee.

Kun helsinkiläinen ohjelmistoyritys Flo Apps Oy kieltäytyi myymästä vapaasti ostettaviksi tarjoamiaan palveluja Vaasan Perussuomalaisille viime vuonna, Yleisradion uutiset teki firman toimitusjohtajasta sankarin ja kutsui hänet TV-ohjelmaan mainostamaan suvaitsevaisuuttaan.

Toimittaja haki tukea perustuslakivaliokunnan kahdelta asiantuntijalta, vasemmistoa edustavilta Tuomas Ojaselta ja Juha Lavapurolta. Yle teki kaikkensa tehdäkseen syrjinnän uhrista rikollisen sekä lainsäädäntöä rikkoneesta yrittäjästä moraalikarismalla marinoidun hyviksen.

Tapauksesta voi oppia, että jos aikoo harjoittaa syrjintää, se on tehtävä niin, ettei syytä kerrota. Näinhän perussuomalaisia ja muita kansallismielisiä syrjitään lähes kaikissa tapauksissa: mediassa, kustantamoissa, kouluissa, kaupassa, yliopistoissa ja yhteiskuntakäytännöissä. Myöskään syitä puuttumattomuuteen ei julkaista. (Kirjoitin puolueellisuudesta täällä ja täällä.)

Joskus joutuu kysymään, mikä toimittajien ja muutamien muiden ihmisten päässä on vinksahtanut heidän kitistessään ”syrjinnästä”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tai ”uskonrauhan rikkomisesta”. Miksi he yleensäkin mäkättävät mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista aina, kun kyseessä on jotakin erilaista etnistä alkuperää edustavien kansalaisten asema tai oikeudet? Eivät täällä muutkaan vähemmistöt mitään erityiskohtelua saa.

Kaikki tietävät, ettei mainetta synny ilman ansioita. Moitteiden ja epäilyjen kohteina olevat kansanryhmät ovat itse olleet mitä suurimmassa määrin syypäitä oman maineensa huononemiseen.

Näinköhän vähemmistöt luulevat voivansa mainostaa itseään ja parannella mainettaan valittamalla asioista joillekin valtuutetuille. Luulevatko he todella, että jokin viranomainen voi heidän maineensa parantaa tai puhdistaa? He voisivat korjata asiat itse, mikäli heistä olisi siihen.

Myöskään jutussa mainittu ”ennakkoluulo” (jota etenkin sosiaalitieteilijät ahkerasti käyttävät kääntääkseen epäilyjä pois tietyistä ryhmistä), ei ole yleensä luulo. Sen sijaan kyseessä on ennakkotieto, joka perustuu saatuihin kokemuksiin.

Pitäisikö ihmisten hylätä kaikki empirian ja historian tuottama viisaus ja vajota kuin laupiaat lampaat jonkinlaisen ennakkokäsityksiä vailla olevaan Nirvanaan? Ja jos ei niin suostu tekemään, siitäkö pitäisi rangaista?

Olisi kiintoisaa nähdä, milloin tulee ensimmäinen tapaus, jossa joku etniseen vähemmistöryhmittymään kuuluva tuomitaan perussuomalaista vastaan tehdystä rikoksesta.

Ai niin, mutta niitähän onkin jo. Juuri siksi vankilat ovat täyttyneet etnistä alkuperää olevista kunniakansalaisista, joiden rikoksentekoalttius on väestöön suhteutettuna olennaisesti suurempi.

Joten missä on jatkuvan valituksen ja kitinän syy? Ilmeisesti ”positiivisessa syrjinnässä” eli tarkoituksellisessa etuoikeuttamisessa ja perustuslain vastaisessa epätasa-arvon tuottamisessa, jota myös oikeuslaitos ja yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto luovat.

Rotudenialismin lyhyet jäljet

Poliittinen vihervasemmisto ja löperöliberaali porvaristo vastustavat ajatusta ihmisrotujen olemassaolosta lähinnä yhdestä syystä. Länsimaiden ei-valkoisen väestön kanssa ne katsovat, että näkemys ihmisrotujen olemassaolosta voi avata tien rotujen pitämiseen ominaisuuksiltaan erilaisina, erilaisuus näkemykseen eriarvoisuudesta ja eriarvoisuuden tunnustaminen rotusortoon.

Näin ei kuitenkaan kävisi välttämättä, vaikka rotujen olemassaolo ja erilaisuus tunnustettaisiin. Kaiken lisäksi tosiasioista, eli todetuista asiaintiloista, ei voida johdella arvoarvostelmia, eli päätellä, mikä on hyvää, oikein, suositeltavaa tai hyväksyttävää. Niinpä pelko on johdonmukaisen ajattelun näkökulmasta turha.

Se on turha myös käytännössä. Voidaan nimittäin katsoa, että ihmisrotujen olemassaolon ja erilaisuuden myöntäminen takaisi ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan. Sitä kautta erilaiset ihmiset voitaisiin tunnustaa paremmin julkisesti, ja erilaisuuden myöntäminen voisi parantaa myös yksilöiden itsetuntoa ja asemaa.

Tieteessä pitäisi joka tapauksessa ajatella niin, että totuutta ei saa etsiä hyötypuntari kädessä. Niinpä molemmat edellä esitetyt suhtautumistavat ovat perimmältään vääriä. Kysymystä siitä, onko ihmisrotuja olemassa, ei pidä ratkoa sen perusteella, voisiko erilaisuuden tunnustamisesta olla haittaa tai hyötyä.

Myöskään arvoarvostelmista ei pitäisi pyrkiä johtelemaan tosiasioita. Jokainen varmasti ymmärtää, kuinka nurinkurista olisi, jos maailman tosiasiat pyrittäisiin johtelemaan siitä, että ne hyödyttävät tai haittaavat jotakin ihmisryhmää. Näin on kuitenkin ajateltu esimerkiksi amerikkalaisessa pragmatismissa, jossa totuutena pidetään sitä, mikä on hyödyllistä tai käyttökelpoista tai mikä toimii käytännössä. Viisaasti onkin huomautettu, että mikään ei ole totta siksi, että se hyödyttää jotakuta, mutta se voi hyödyttää jotakuta siksi, että se on totta.


Mitä eroa on rotuopilla, rodullisella luokittelulla ja rasismilla?

Katsotaanpa, mitä voidaan ajatella niin sanotusta rotuajattelusta, eli näkemyksestä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassa, että ne ovat vallitsevia tosiasioita ja että ne ovat myös yhteiskunnallisesti merkityksellisiä kategorioita. Aihepiirin käsittely jaetaan yleensä kolmeen ryhmään.

1) Rotuopilla (racialism) tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan ihmisrodut ovat olemassaolevia tosiasioita. Toisin sanoen käsityskanta väittää, että ihmisrodut ovat olemassa ja että niiden välillä on havaittavia eroja, joiden perustella niitä voidaan luokitella. Käsitteen historia perustuu yhdysvaltalaisen sosiologin William Edward Burghard Du Boisin määritelmään. Arvoneutraalina käsitteenä sitä on nykyaikana pitänyt muiden muassa afrikkalaistaustainen kulttuuriteoreetikko, Princetonin yliopiston professori Kwame Anthony Appiah, joka pitää ajatelutapaa oikeutettuna.

2) Rodullisella luokittelulla tai rotuerottelulla (racial categorization) puolestaan tarkoitetaan näkemystä, että rotujen välillä on eroja, jotka aiheuttavat eri rotuja edustavien yksilöiden välille potentiaalisia ja aktuaalisia eroja. Vaikka yksilöiden erot voivat olla erityistapauksissa suuremmat kuin ryhmien erot, eri rodullisten ryhmien välillä vallitsee ryhmien välisiä eroavuuksia, ja toisaalta voimassa on myös ryhmän jäsenille tyypillisiä sisäisiä yhdenmukaisuuksia niin, että yhteisiin nimittäjiin perustuvia luokitteluja voidaan tehdä.

Eettisesti tämä käsitys on yhtä arvoneutraali ja moraalisesti moitteeton kuin jako oikeakätisiin ja vasenkätisiin tai heteroseksuaaleihin ja homoseksuaaleihin. Ensin mainitulle jaottelulle on biologiset perusteet, kun taas jälkimmäiselle ei ole löydetty ehdottomia biologisia perusteita. Molemmissa tapauksissa jaottelu perustuu vähintäänkin osaksi biologian tosiasioihin, mutta jako on myös osittain käsitteellinen, sillä käsitteisiin perustuva todellisuuden hahmottaminen on kaiken kokeellisen teorianmuodostuksen ennakkoehto, jota ilman ei voida lainkaan ajatella ja hahmottaa todellisuutta.

Myös ihmiskunnan jakaminen rotuihin perustuu vastaavanlaiseen luokitteluun, jonka pohjana ovat biologisesti periytyvät ja taksonomiset luonnon tosiasiat, ulkoisesti havaittavat fenotyyppiset piirteet ja ilmiötasolla todennettavien fenomenologisten seikkojen käsitteelliset luokittelut, jotka tekevät asioiden järjestelmällisen havaitsemisen ja keskustelun mahdollisiksi.

Rotujen luokitteleminen on sikäli perusteltua, että ihmisroduilla on tyypillisiä kullekin populaatiolle ominaisia ominaisuuksia, joiden merkitystä luokittelujen pohjana ei voida mitätöidä. Tällaisia ovat esimerkiksi ihonväri, keskipituus ja monet muut biologiset ja geneettisesti periytyvät ominaisuudet, kuten älykkyys.

Näyttönä eri ominaisuuksien merkityksestä on vaikkapa orientaalisen (tai mongoloidisen) rodun menestys taitovoimistelussa, negroidisen rodun muita parempi menestys pika- ja kestävyysjuoksussa ja valkoisen euripidisen rodun menestys ei-kulttuurisidonnaisissa älykkyystesteissä, joita ovat analysoineet muiden muassa valtio-opin professori Tatu Vanhanen, psykologian professorit Richard Lynn ja Helmuth Nyborg sekä väestötieteellisesti sosiaalipedagogiikan professori Gunnar Heinsohn.

Jako mongoloidiseen, negroidiseen ja euripidiseen rotuun on esitetty muun muassa Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”rodut”, joka on kansainvälisen tiedemiesryhmän kirjoittama.

Jako ihmisrotuihin voidaan tehdä myös pelkästään ulkoisten ja fenomenologisesti havaittavien ominaisuuksien kuten ihonvärin perusteella, riippumatta biokemiasta. Kuitenkin biologia vaikuttaa ratkaisevasti myös niiden taustalla. Valkoiset ihmiset saavat keskenään valkoisia lapsia, mustat mustia ja mustat sekä valkoiset risteytyessään kahvin värisiä. Tämä on ehdoton tosiasia, ja sitä vastaavan rotukategorisoinnin vastustaminen on toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimpia hullutuksia. Rotudenialismi on yhtä valheellista kuin se, että Ruotsissa ei suvaita puhetta ”maahanmuuttajien määrästä”.

Rotujen luokittelua arvostellaan usein siksi, että ominaisuuksiin liitetään yhteiskunnassa usein arvoarvostelmia. Tiettyjä ominaisuuksia nimittäin arvostetaan enemmän kuin toisia. Yksi tällainen on älykkyys. Ominaisuuksien erilainen arvostus puolestaan on yhteiskunnallinen tosiasia. Tästä vallitsevasta sosiaalisesta tosiasiasta ei pitäisi johdella käsitystä, että se on väärin ja että siksi rotujen myöntäminen erilaisiksi pitäisi kieltää.

Liberaaliin yhteiskuntanäkemykseen kuuluu, että ihmiset voivat vapaasti päättää, mitä ominaisuuksia he arvostavat ihmisissä. Varmaa on, että kaikki ihmiset ja ryhmät eivät ole samanlaisia ja että ihmiset eivät ole ominaisuuksiltaan tasa-arvoisia. Yhteiskunnassa ihmisten ominaisuudet arvotetaan hyvin eriarvoisiksi jo viranomaistoiminnankin puolesta.

Ihmisiä ja heidän ominaisuuksiaan arvostellaan ja arvotetaan niin koulussa kuin työelämässäkin. Myös viranomaisvalta tuottaa selvää eriarvoisuutta esimerkiksi armeijassa ja yliopistossa. Epäilemättä se on hyvin ideologista, mutta se on kuitenkin vallitseva tosiasia, jonka kieltäminen johtaisi valheellisuuteen. Tuloksena olisi, että ihmisiä pidettäisiin keinotekoisesti samalla viivalla olevina vain siksi, että heidät saataisiin näyttämään tasa-arvoisilta.

Tällöin tasa-arvo olisi koetettu johdella ihmisten samanlaisuudesta. ”Samanlaistamalla tasa-arvoistaminen” on ollut vasemmiston tavoite vuosisatojen ajan, mutta se perustuu virhepäätelmään, jonka mukaan ihmisten erilaisuus (eli vallitseva tosiasia) kielletään, jotta voitaisiin tuottaa vasemmistoa miellyttäviä poliittisia päämääriä, kuten tasa-arvoa. Tällöin tosiasioiden kiellosta johdeltaisiin arvoarvostelmia, mikä rikkoo päättelysääntöjä kaksinkertaisesti. Ensin kielletään todellisuus, ja sitten vedotaan tällä tavoin vääristeltyyn todellisuuskäsitykseen, josta johdellaan näennäiseettinen arvoarvostelma päättelysääntöjä rikkoen.

Äärimmäinen tasa-arvon tavoittelu on myös vääristynyt päämäärä, koska se kieltää ihmisten ansiot. Olisihan väärin, mikäli ihmisten vaivalla saavuttamat arvoasemat kumottaisiin loukaten mertitokraattista eli ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuuskäsitystä.

Moraalifilosofiassa katsotaakin, että tasa-arvo on vain relatiivinen eli suhteellinen arvo, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen ja luovuttamaton, eikä sitä pitäisi kiistää.

Rotuja ja niiden erilaisuutta koskevan keskustelun suuri ongelma on, että erilaisuus sotketaan tasa-arvoon ja tasa-arvo ihmisarvoon. Erilaisuuden hyväksyminen ei tuota eriarvoisuutta, joka mitätöisi sen enempää tasa-arvoa kuin ihmisarvoakaan. Tasa-arvoa taas ei pidä ylipäänsä tukea käsitykseen ihmisten samanlaisuudesta. Ja ihmisarvoa ei kiellä se, vaikka ihmiset myönnettäisiin monissa käytännön elämän suhteissa epätasa-arvoisiksi.

Epätasa-arvoisuus ja eriarvoisuus eivät ole varmastikaan mukavia eivätkä monien mielestä toivottavia asioita, mutta ne ovat yhteiskunnallisia tosiasioita, joiden kiistäminen merkitsisi silmien sulkemista todellisuudelta, esimerkiksi siltä, että ihmisten kyvyillä on todellakin eri arvo esimerkiksi työelämässä.

Saman logiikan mukaisesti myöskään rotujen erilaisuuden ja niiden erilaisten ominaisuuksien tunnustaminen ja siihen perustuva luokittelu eivät ole etiikan eivätkä tosiasioiden myöntämisen vastaisia.

3) Rasismi (racism) puolestaan on käsityskanta, että erirotuiset ihmiset poikkeavat toisistaan ihmisarvon osalta. Rasismia ei ole se, että tunnustetaan ihmisryhmien väliset erot; ei myöskään se, että myönnetään heidän ominaisuuksiensa eriarvoisuus yhteiskunnan eri toimintayhteyksissä, kuten työelämässä. Itse asiassa se on yhteiskunnallinen välttämättömyys ja moraalisesti oikeutettua, sillä on oikein tunnustaa, että eri ominaisuuksilla on tietyissä yhteyksissä erilainen arvo.

Rasismi on vain ja ainoastaan ihmisarvon kieltämistä rotuun vedoten. Sitä voidaan kutsua myös rotusorroksi, mutta sen enempää rotuppi kuin rotujen luokittelu tai erottelukaan eivät ole rotusortoa. Vaikka rotusortoa voidaan johdella myös rotuopista ja rotuerottelusta ja vaikka molemmat ovat pohjana, mikäli rotusortoon antaudutaan, tästä ei kuitenkaan seuraa, että rotuoppi ja rotuerottelu pitäisi kieltää. Tilanne olisi tällöin samanlainen kuin autoilu kiellettäisiin siksi, että joku voi ajaa autolla kolarin.


Miksi rotudenialismi johtaa harhaan?

Rotudenialismilla tarkoitetaan käsityskantaa, jonka mukaan ihmisrotuja ei ole olemassa. Rotujen kieltäjien motiivi on yleensä poliittinen. He haluavat kiistää rotujen välisten erojen olemassaolon ja väittävät, että erot eivät ole ainakaan niin suuria, että mitään luokitteluja voitaisiin tehdä. Niinpä he johtelevat omat ajatuskulkunsa edellä kritisoimiani virhepäätelmiä myötäillen.

Rotujen kieltämiseen heillä on lähinnä kaksi tietä. Yhtäältä he pyrkivät tukeutumaan postmodernistien, jälkistrukturalistien, dekonstruktionistien ja sosiaalisten konstruktionistien hellimään käsityskantaan, jonka mukaan kaikki luokittelut ovat vain mielipiteiden tai oletusten varaisia tai poliittisia eivätkä perustu mihinkään. Toisaalta he tukeutuvat biologisperäiseen argumentaatioon ja väittävät, että biologiset erot eivät ole tarpeeksi suuria tai merkittäviä luokittelujen tekemiseen. 


Postmodernistien ja konstruktionistien harjoittaman rotudenialismin kumoaminen

Tarkastellaan ensin argumenttia, jonka mukaan näkemys ihmisroduista on vain sosiaalinen konstruktio ja poliittinen käsite. Tästä lähtökohdasta rotudenialistit pyrkivät dekonstruoimaan eli purkamaan rotuajatteluun perustuvan luokittelun. Väittämällä, että rodun käsite on vain kielellinen, kulttuurinen, sosiaalinen tai poliittinen luomus he tulevat tunnustaneiksi, että luokittelujen pohjana ovat välttämättä käsitteelliset kategoriat, jotka merkityssisältöjensä ohella viittaavat oliotodellisuuteen ja nimeävät sekä rajaavat viittauskohteidensa ryhmän. Mutta samalla he taistelevat tätä asioiden ja ilmiöiden nimeämistä vastaan.

Koska jokainen käsitteellinen nimeäminen kategorisoi ja koska rotudenialistit vastustavat kategorisointeja, he tulevat kieltäneiksi myös asioiden ja ilmiöiden käsitteellisen määrittelemisen ja nimeämisen sekä vastustavat asioiden käsitteellistä ja järkiperäistä tarkastelua. Tämä puolestaan johtaa metodologiseen ristiriitaan ja irrationalismiin.

Samaan tapaan postmodernistit, jälkistrukturalistit, dekonstruktionistit ja sosiaaliset konstruktionistit ovat vastustaneet myös ihmisten sukupuolittamista ja erityisesti jakoa miehiin ja naisiin, vaikka toisesta suupielestään he itse ovat luoneet toistakymmentä erilaista sukupuoliryhmää, joista suurin osa on sitä paitsi biologisia patologioita. Sitten he ovat vaatineet kaksiarvoisen sukupuolikonseption kumoamista ja miehen ja naisen käsitteistä luopumista vain siksi, että jaottelu saataisiin tyydyttämään mikroskooppisen pieniä marginaaliryhmiä, kuten Klinefelterin syndroomasta kärsiviä, joilla on myös lääketieteellinen sairausluokitus.

Yhtä hupsua heidän päättelynsä on ollut heidän pyrkiessään kieltämään ihmisrotujen olemassaolon. Käsitteellistä kategorisointia vastaan hyökkääminen on ollut ristriitaista, sillä se on johtanut kategorisointien syvenemiseen. Perimmältään käsitteellisen ajattelun kumoamisyritykset ovat olleet virheellisiä, koska käsitteet ovat kaiken havaitsemisen ja teorianmuodostuksen kokemusta edeltäviä ja esiteoreettisia ennakkoehtoja, joita ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä todellisuuden järkiperäistä hahmottamista lainkaan.


Biologisen rotudenialismin kumoaminen

Myös rotudenialistien toinen argumentti, eli biologiaan vetoaminen, on osoittautunut huonoksi. Rotudenialistit pyrkivät tukeutumaan ”viimeaikaisiin” ja ”uusimpiin” tutkimuksiin, joiden mukaan rotujen väliset biologiset erot ovat ”vain pieniä”. Biologiatieteen metodikalustoa on tällöin pyritty käyttämään biologisten seikkojen vähättelyyn.

Nature Genetics -lehdessä julkaistiin hiljattain runsaan 78 000 ihmisen aineistoon perustuva meta-analyysi, jossa löydettiin 48 älykkyyteen liittyvää geeniä. Älykkyydellä on tämän mukaan geneettinen perusta, vaikka tutkijat pystyivätkin selittämään geneettisen muuntelun pohjalta vain 4,8 prosenttia ihmisten älykkyyden vaihtelusta. Joka tapauksessa tutkimus vahvisti sen, että älykkyys on samantyyppinen polygeeninen ominaisuus kuin ihmisen pituus ja että tämän vuoksi ihmisryhmien välillä vallitsee myös älykkyyteen liittyviä perinnöllisiä eroja.

Asian kiistanalaisuuden vuoksi siitä on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien keskuudessa. Liebermanin (et al.) suorittaman tutkimuksen (n = 1200) mukaan väitteen  ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tohtorintutkinnon suorittaneiden antropologien keskuudessa väitteen kanssa samaa mieltä oli 50 % ja eri mieltä 42 % (lisätietoa tämän kirjoitukseni luvussa ”Onko kansallismielisyys rasistista?”).

Rotuopin ja rotuerottelun taustalla vallitsevat väistämättä taksonomiset biologiset tekijät, jotka tulevat näkyville ihmisten fenotyypissä ja käyttäytymisessä. Rodut perustuvat geeneihin, niin kuin sukupuoliero perustuu kromosomeihin, mutta rotuajattelua koskevassa analyysissa on liiaksi pitäydytty pelkälle biokemialliselle tasolle, toisin sanoen havainnoimaan biologisen tason tekijöitä solu-, geeni- ja molekyylitasolla. Huomattu ei ole sitä, että pienetkin biologiset erot voivat saada aikaan suuria eroja fenotyyppisellä ilmiötasolla, eli kokemuksellisesti havaittavalla tasolla, ihmisten olemuksessa ja käyttäytymisessä. Biologiaa eivät ole vain solut, geenit, kromosomit ja hormonit, vaan koko organismi: ihmisen keho, jossa rotu- ja sukupuoliominaisuudet näkyvät.

Huonoa näyttöä eri tutkimustasojen sekoittamisesta antoi esimerkiksi Ylen Radio 1:sta tuleva kahdeksanosainen sarja ”Rotuopin kahdeksat kasvot”, jonka jaksossa ”Kohti geneettistä luokkayhteiskuntaa” murehditaan sitä, että uusien dna-sovellutusten ja geenimanipuloinnin kautta olisimme matkalla kohti luokkayhteiskuntaa. Ohjelman esittelyssä väitettiin muun muassa näin:

”Kun otetaan Patagonian intiaani, Gröönlannin eskimo ja Myllypuron suomalainen ja näitä verrataan keskenään, niin ne ovat erittäin samanlaisia perimältään. Samanlaisempia kuin Helsinkiläinen Seurasaaren orava ja Tukholmalainen Skansenin orava, niiden dna:ssa on suurempi ero. Se, että ihmiset jakavat toisiaan rotuihin, on siis jokseenkin teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista.”

Useiden kirjoitusvirheiden lisäksi kirjoittajan asiantuntemattomuutta osoittaa hänen älyllinen laiskuutensa, joka ilmenee mielivaltaisina rinnastuksina ja populistisena johtopäätöksenä, että jako ihmisrotuihin olisi ”teennäistä, tarkoitushakuista tai poliittista”. Teennäisyyttä, tarkoitushakuisuutta ja poliittisuutta edustavatkin kirjoittajan omat näkökannat.

Totuus asiassa on, että äärimmäisen niukat geneettiset erot näkyvät ilmiötasolla hyvin suurina eroavuuksina. Esimerkiksi ihmisen ja kääpiösimpanssin geeneistä on 98 % samoja. Vakiintuneen käsityksen mukaan hiiren ja ihmisen geeneistä 80 % on yhteisiä, ja joidenkin tutkimusten mukaan hiirillä ja ihmisillä olisi yhteisiä geenejä jopa 99 % (aiheesta esimerkiksi tässä).

Noin 90 % geeneistä on joka tapauksessa hyvin satunnaista ja merkityksetöntä geenimassaa, ja vain noin 1–10 % aiheuttavat eroja, jotka luovat jaon merkityksellisiin kokonaisuuksiin, eli lajeihin. Geneettiset erot voivat siis olla pieniä, mutta fenotyyppisellä ilmiötasolla ne ovat suuria: esimerkiksi hiirellä ja ihmisellä ei ole ulkoisesti paljoa yhteistä.

Vielä pienemmät geneettiset erot ovat syynä lajin sisäisten ihmisrotujen välisiin eroavuuksiin, joiden johdosta ihmisrodut poikkeavat toisistaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan, käyttäytymiseltään, taidekäsityksiltään, immuunipuolustusominaisuuksiltaan, persoonallisuustekijöiltään ja älykkyydeltään. Siksi olisi absurdia väittää, että geneettiset erot olisivat vähämerkityksisiä tai mitättömiä siksi, että ne ovat ”vain pieniä”.


Syy rotudenialistien erehdyksiin: selitystasojen sekoittaminen

Virheellisessä päättelyssä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä. Muutamat naturalistit käsittelevät aihetta käymällä kärpäslätkäsotaa oman biologisen paradigmansa sisällä, mutta he eivät ymmärrä oman keskustelunsa positiota eli asemaa tieteen ja kaiken muun tiedonmuodostuksen kentällä. He eivät siis ymmärrä mitään oman teorianmuodostuksensa perusteista ja aihettaan koskevasta tieteenfilosofiasta ja menettävät sen vuoksi suhteellisuudentajunsa ja arvostelukykynsä.

Virheellinen ajatuskulku perustuu käsitykseen, että biologiset ominaisuudet ja niiden mikroskooppinen koko heijastuisivat välittömästi ja sellaisinaan fenotyyppiselle ilmiötasolle, jolla havaittavat ilmiöt olisivat yhtä pieniä ja mitättömiä kuin geneettisenkin tason erot. Sekoitettu on kaksi selitystasoa keskenään: biologinen taso ja ilmiötaso. Tosiasiassa tasojen väliset kausaaliketjut ovat jo sinänsä hyvin pitkiä, sillä geeni ei ole esimerkiksi ”käyttäytyminen” vaan yksi siihen vaikuttava tekijä. Niin muodoin ihmisten olemuseroja ja käyttäytymisessä havaittavia ei voida myöskään selittää pois viittamalla siihen, että ihmisten geneettinen perusta on ”lähes samanlainen”. Havaittavalla tasolla erot ovat joka tapauksessa olemassa.

Lisäksi rotudenialistit antautuvat perusteettomaan spekulointiin maalaamalla kauhukuvia geenien muunteluun liittyvästä dna:n manipuloinnista, kuten Yleisradion edellä mainitussa ohjelmassa. Ihmisten kannattaisi olla pikemminkin huolissaan siitä, että harhaanjohtavan samanlaisuusmagian lumoissa on julistettu ihmisrotujen välisten erojen mitätöintiä ja tuotettu Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan afrikkalaisperäisiä vieraspopulaatioita, joiden lisääntyminen saattaa olla yksi syy siihen, miksi koululaisten PISA-tulokset ovat laskeneet viime vuosina hälyttävästi myös Suomessa.

Ilmiön vakavuudesta kertoo se, että kehitysmaalaisten maahanmuuttoa suosinut Helsingin Sanomat taipui kirjoittamaan tästä yhteiskunnallisesta tosiasiasta jutussaan ”Pisa-tutkimus: Maahanmuuttajien tulokset huolestuttavat Suomessa”. Saman ovat todenneet myös koulujen opettajat (aiheesta lisää tässä).

Tieteellistä tutkimusnäyttöä asiasta antaa University College London -yliopistossa toimiva psykologian tohtori James Thompson. Yhdessä professori Heiner Rindermannin kanssa julkaisemassaan tutkimuksessa ”The Cognitive Competences of Immigrant and Native Students Across the World: An Analysis of Gaps, Possible Causes and Impact” (Journal of Biosoc. Sci., Cambridge University Press, 2014) hän osoittaa, että Eurooppa vahingoittuu köyhimmistä maista tulevasta massamaahanmuutosta, sillä tulokkaiden älyllinen kompetenssi on keskimäärin huomattavasti pienempi kuin kantaväestöllä.


Rotuajattelu on järjen käsitteellis-apriorinen välttämättömyys

Koska rotuajattelun kieltämisessä on perimmältään kyse tieteenfilosofisesta erehdyksestä, palautan lopuksi mieleen erään tieteenfilosofisen faktan: miksi käsitteelliset kategorisoinnit ovat välttämättömiä myös siinä tapauksessa, että niitä ei voitaisi johdella suoraan biologiasta?

Immanuel Kantin luoman jaottelun mukaan tietoa on kahdenlaista: analyyttis-apriorista ja synteettis-aposteriorista. Analyyttis-apriorinen tieto on puhtaasti käsitteellistä ja perustuu siihen, että käsitteiden ja niiden merkitysten sekä käsitteiden nimeämien olioluokkien määritteleminen edeltää kaikkea tiedonhankintaa. Tässä valossa myös ihmisrodut ovat apriorisia eli kokemusta edeltäviä järjen luomuksia, joiden kautta havaitsemme ja jäsentelemme todellisuutta.

Synteettis-aposteriorinen tieto on puolestaan empiiristä, eli kokeellista, ja se seuraa havainnoista ja kokemuksista aposteriorisesti, eli jälkikäteen. Käsitteet kuitenkin muodostavat sabluunan, jonka läpi todellisuutta tarkastellaan ja joita ilman ei olisi tietoa lainkaan.

Niinpä myös rotuajattelu on pysyvä osa ihmisten yhteiskunnallista ajattelua, sillä sen perustana on havainnonmuodostukseen liittyvä käsitteellinen kategorisointi, jota ilman ei olisi jäsentyneitä havaintoja eikä kieltä. Käsitteiden synty taas nojaa kielen kuvateorian mukaisiin ominaisuuksiin, eli siihen, että kieli heijastelee todellisuutta. Näin ollen suhde käsitteellisen ja empiirisen tiedon välillä on induktiota ja deduktiota vastavuoroisesti yhdistelevästi abduktiivinen.

Rotuajattelu perustuu samantyyppiseen luokitteluun kuin pöytien ja tuolien erottaminen toisistaan. On muistettava, että jokainen käsite perustuu kategorisointiin, sillä se määrittelee nimeämiensä olioiden ominaisuudet. Jos ihmisrotuja vastaavat käsitteet kiellettäisiin, samalla kiistettäisiin se, että maailman olioilla on ominaisuuksia ja niiden välillä eroja. Samoin kiellettäisiin käsitteet ja niiden rajautuminen toisiinsa. Näin kiellettäisiin myös puhumasta asioista ja sitä kautta asioiden käsitteellistäminen sekä järkiperäinen ajattelu. Aihetta leimaavan sensuurin vuoksi juuri niin on pitkälti käynytkin.

Monikultturistit, postmodernistit, jälkistrukturalistit ja sosiaaliset konstruktionistit pyrkivät kieltämään biologiset erot ja ominaisuudet sekä selittämään ne pois myös identiteettipolitiikan käsitettä käyttämällä. He väittävät identiteetin olevan vain sosiaalinen konstruktio ja että ihmisten ryhmäidentiteetin ja yksilöiden identiteetin ei pitäisi perustua biologisesti määrittyviin ryhmiin tai niiden välisiin rajoihin.

Tästä poliittisesta lähtökohdasta he sitten väittävät rotujen olevan pelkkä poliittinen konstruktio, mutta he eivät kuitenkaan selitä, miksi heidän oma poliittinen näkemyksensä, että rotuja ei ole olemassa, olisi perusteltu, kun luodut rotukäsitteet vastaavat kuitenkin havaintotodellisuutta. Juuri tässä kaksoisstandardissa piilee sosiaalisten konstruktionistien järjettömyys ja kaksinaismoralismi.


Miksi rotudenialismia pitää vastustaa?

Rotujen kieltäminen ja sen motiivi, eli identiteettipoliittinen pyrkimys kiistää ihmisryhmien erot, vaikuttaa myös monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelun taustalla. Rotudenialistien tavoitteena on ensin kieltää ihmisrotujen (biologinen käsite) olemassaolo, sitten kiistää kansan (etninen) käsite ja siihen perustuva näkemys kansojen erilaisuudesta ja olemassaolosta. Kansojen kieltämisen kautta he tavoittelevat kansakuntien (valtio-opillinen käsite) ja kansalaisuuden (juridinen käsite) kieltämistä. Tätä kautta he tavoittelevat myös kansallisvaltioiden (valtiofilosofinen käsite) romuttamista, mikä on rotudenialistinen viimekätinen tavoite.

Rotudenialismi perustuu siis monikulttuurisen yhteiskunnan päämäärään ja monikulttuurinen yhteiskuntaihanne rotudenialismiin. Yhdessä ne luovat Neuvostoliittoa muistuttavan yhteiskuntamallin, joka lainehtii yhtenä viljavana elovainiona ja jossa kansojen sekä kansallisvaltioiden suvereniteetti on kiistetty ihmiskunnan velloessa suklaapuuron tapaisena massana. Se puolestaan oli itävaltalais-japanilaisen kreivin ja vapaamuurarin, Richard Nicolaus Coudenhove-Kalergin, suuri unelma: ajatus sekarotuisesta ihmismassasta koostuvasta konglomeraattista, joka oli myös hänen kirjojensa Pan-Europa (1923) Praktischer Idealismus (1925) ihanteena ja Euroopan unionin perustamisen taustalla.

Realistisesti ajatellen ihmisrodut ja niiden erot luovat perusteen kansojen erottamiseksi toisistaan. Kansojen erilaisuuden tunnustaminen puolestaan luo perustan kansakuntien muodostamiselle. Kansakuntien muodostaminen taas on pohjana poliittis-hallinnollisille kansallisvaltioille, jotka toimivat hegeliläis-snellmanilaisina Järjen instrumentteina hyvinvointiyhteiskuntien ja kehittyneen taloudellis-teollisen kulttuurin luomiseksi.

Myös kansanvalta menettää merkityksensä, jos sen lähtökohta, eli kansa ja sen yhtenäisyys, on tuhottu maahanmuutolla. Maahanmuutolla ja väestöjen sekoittamisella koetetaankin perimmältään tuhota, paitsi kansallisvaltiot, myös niiden perusta, eli kansa, joka yhtenäisenä toimiessaan voisi puolustaa ja oikeuttaa omaa edunvalvontaansa.

Tässä kurjassa ajattelumallissa ihmiset hylkäävät näkemyksen etnisesti yhtenäisestä kansasta ja fylogeneettis-taksonomisesti järjestyneestä kansakunnasta. He pitävät kansalaisuutta ”sosiaalisena konstruktiona” tai ”työvoimana” ja ihmisiä veronmaksaja-kuluttajina, jotka ovat siirreltävissä maasta toiseen ja keskenään vaihdettavissa. Tällä tavoin niin vasemmistolaiset tasa-arvoöyhöttäjät kuin oikeistolaiset työnantajapiiritkin ajattelevat omassa välinpitämättömässä ahneudessaan.

Tapa, jolla monet poliitikot ja tieteenharjoittajat asennoituvat jälkeläisyyteen, kansan jäsenyyteen ja kansalaisuuteen, on ylenkatsellinen ja tyhmä. Siinä ei oteta lainkaan huomioon, kuinka ihmisten suuri osa näistä arvostuksenvaraisista asioista ajattelee. Vihervasemmiston ja liberaalin porvariston typerykset ovat pyrkineet kääntämään geneettiseen perillisyyteen ja etnispohjaiseen kansalaisuuteen tukeutuvat argumentit kielteisiksi lavastamalla ne ”rasismiksi”, eli rotusorroksi, vaikka kyse on vain rotuajattelusta. Se puolestaan perustuu geneettiseen jälkeläisyyteen ja siihen nojautuvaan yhteiskunnallisen vallan perillisyyteen, jonka mukaan oikeus yhteiskunnan jäsenyyteen eli kansalaisuuteen on ensisijaisesti samaan kansaan ja kansakuntaan kuuluvilla ihmisillä ja heidän jälkeläisillään.

Maahanmuuttopolitiikan ristiriitaisuus näkyy esimerkiksi perheiden ylirajaisissa yhdistämisissä. Perheiden yhdistämisillä pyritään oikeuttamaan maahanmuuttoa, mutta perhepoliittisia argumentteja ei hyväksytä maahanmuuton vastustajien tueksi. Perusteeksi sosiaalietuuksien rajaamiseksi pois maahanmuuttajilta ei hyväksytä yhteiskunnallista vallanperimisjärjestystä, joka nojautuu kantaväestön omaan jälkeläisyyteen, toisin sanoen siihen, että sosiaalietuudet pitää ansaita ja että ne kuuluvat ensisijaisesti tai ainoastaan omille kansalaisille ja heidän jälkeläisilleen.

Olisi huikea vääryys väittää, että oikeus kansalaisuuteen kuuluu muualta tulleille. Tilannehan olisi samanlainen kuin joku ventovieras tulisi sanomaan sinulle, että sinun varallisuuteesi kuuluu perintönä heille. Mutta niin vihervasemmisto on aina tehnyt. Myös biologisen jälkeläisyyden se on pyrkinyt kiistämään siksi, että sitä kautta kommunistien ja sosialistien olisi helpompi oikeuttaa vääryyteen perustuvia omaisuuden anastamis- ja haltuunsaattamisvaatimuksiaan.

Jos vihollisarmeija hyökkää aseellisesti maahan, sitä pidetään sodan aloittamisena, ja asia annetaan sotilaspiirien haltuun tulen avaamista varten. Jos joku valkoihoinen amerikkalainen yksityishenkilö tulee salkullinen dollareita mukanaan ilman viisumia maahamme, hänet tutkitaan tarkoin ja käännytetään raja-asemalta, ja palautusta sanotaan ”järjestyneen rikollisuuden torjunnaksi”.

Mutta kun kymmenien tuhansien etnisesti täysin vierasperäisten rajanylittäjien joukko muuttaa valloitustarkoituksessa laittomasti maahan ja tekee sen aseettomasti turvapaikkaturisteina, heille perustetaan motelleja, heille annetaan oleskelulupia, ja heidät laitetaan odottamaan kansalaisuuden myöntämistä, ja myöhemmin heitä etuoikeutetaan työpaikkojen täytössä ja asuntojonoissa. Perussuomalaisia tunnollisia työntekijöitä puolestaan irtisanotaan oikeudettomasti ”rasisteiksi” leimaamisen jälkeen.

Tämän hulluuden motiivina ei ole mikään muu kuin vieraskoreuden ja häveliäisyyden vuoksi harjoitettu ”rasismin” vältteleminen ja omaan kansaan kohdistuva käänteinen rotusorto. Se pitäisi heti lopettaa, sillä sen lopputuloksena ei voi olla mikään muu kuin sota.

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että rajat luovat rauhaa. Kaikkien olisi tunnustettava, että rauhan säilymisen kannalta on tärkeää myöntää etnisen valikoinnin välttämättömyys hyvinvointiyhteiskunnan tuottamisessa ja säilyttämisessä. Yhteiskuntarauha pysyy yllä parhaiten, kun rotu, kansa, kansakunta, yhteiskunta ja valtio vastaavat ekvivalentisti toisiaan, ja syntyy etnisesti yhtenäisiä kulttuuripiirejä ja kansallisvaltioita.

Rasismina pidetty valikointi ja etniseen jälkeläisyyteen perustuva priorisointi eivät siis ole mitään pahaa vaan hyvää, joka luo oikeudenmukaisuutta. ”Rodullistamiseksi” väitetty luonnossa vallitseva jaottelu, rotujen olemassaolon tunnustaminen ja niiden luokitteleminen sekä oikeus olla omaa rotuaan ovat itseisarvoja. Niiden kautta suojellaan vuosimiljoonaisen evoluution tuloksena kehittyneitä ihmisrotuja.

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta pitää vastustaa, sillä ne perustuvat väestöjen sekoittamiseen ja etnisesti yhtenäisten kansojen tuhoamiseen. Sekoittamisen motiivina puolestaan on estää kansoja puolustamasta itseään. Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kannattajat pyrkivät ”rauhan ja sosialismin keinoin” estämään kansallismielisen edunvalvonnan, koska Coudenhove-Kalergin tavoin he arvelevat, että sotia ei syttyisi, jos kansat ja kansakunnat olisi sotkettu toisiinsa niin, etteivät ihmiset ryhtyisi puolustamaan itseään toisia kansoja vastaan. Tällöin riidat siirtyisivät kuitenkin valtioiden rajoilta entistä vaikeammin hallittaviin muotoihin, eli ihmisyksilöiden välisiin suhteisiin, joissa vihamielisyydet kukoistavat jo nyt erilaisina mikrotason konflikteina. On muistettava, että rajattoman yhteiskuntamallin keksivät kommunistit.

Rotujen olemassaolon kieltäminen ja valtioiden hajottamispyrkimys ovat osa samaa prosessia. Sen alkupää on rotujen olemassaolon kiistäminen ja lopputulos kansakuntien itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja valtioiden hajottaminen. Jos haluamme säilyttää itsenäisten kansallisvaltioiden järjestelmän, kansakuntien itsemääräämisoikeuden ja kansojen vapauden, on puolustettava todenperäistä näkemystä rotujen olemassaolosta, vastustettava rotudenialismia ja torjuttava maahanmuuttoa sekä siihen liittyvää monikulttuurisuuden ideologiaa.


Aiheesta lisää:

Monikulttuurisuus, moniarvoisuus, monietnisyys
Miksi EU ei ole arvoyhteisö?
Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?